MUISTIO PANSSARIKILTA RY:N JA PANSSARIPRIKAATIN JÄRJESTÄMÄSTÄ PANSSARIHISTORIASEMINAARISTA PAROLANNUMMELLA 7.2.2009

1 (18) MUISTIO PANSSARIKILTA RY:N JA PANSSARIPRIKAATIN JÄRJESTÄMÄSTÄ PANSSARIHISTORIASEMINAARISTA PAROLANNUMMELLA 7.2.2009 Kaikki muistiossa oleva tieto on julkisesti esitetty kaikille avoimen Panssarihistoriaseminaarin yhteydessä. Sisällys 1. Mannerheim-linja kartalla ja kuvina (ins. Antero Uitto ja DI Carl-Fredrik Geust)... 1 2. Suomeen hankittujen Sturmgeschütz-rynnäkkötykkien valmistuksesta ja rakenneeroista havaintoja ja tutkimusmenetelmiä (DI, insmaj Esa Muikku ja kapt Jukka Purhonen)... 3 3. Panssaridivisioonan taistelukäytön operatiivinen merkitys Karjalan kannaksella kesällä 1944 (asessori, evl Erkki Käkelä)... 6 4. Havaintoja Suomen ilmatorjuntapanssarivaunuhankinnoista jatkosodasta kylmään sotaan (ev Ahti Lappi)... 9 5. Suomen panssarikalustohankinnat 1950-1970-luvuilla ja niiden taustat (dos., ev Pekka Visuri)... 15 1. Mannerheim-linja kartalla ja kuvina (ins. Antero Uitto ja DI Carl-Fredrik Geust) Pian Suomen itsenäistymisen jälkeen ryhdyttiin laatimaan pääpuolustuslinjaa Karjalan kannakselle Suomenlahden ja Laatokan välille. Linjan pituus 1920-luvun suunnitelmissa oli noin 120 kilometriä. Tultaessa 1930-luvulle linja oli lopulta noin 140 kilometriä pitkä. Linja tukeutui noin 60 %:n matkalta alueen vesistöön. Linja voidaan jakaa läntiseen osaan, jonka päätehtävä oli suojata Viipuria, sekä itäiseen osaan, joka nojasi Vuoksen vesistöön. Läntisen osan rakentaminen alkoi jo 1920-luvulla. Se koostui suurelta osin miehistökasemateista, jotka oli valettu paikallisesta maaaineksesta tehdystä betonista. Nämä linnoitteet eivät osoittautuneet kestäviksi 1920- luvulla suoritetuissa koeammunnoissa. Talvisodan aikana varsinainen pääpuolustuslinja sijaitsikin etelämpänä ja oli varustettu pääosin kenttälinnoittein. Sen sijaan itäinen osa linjasta koostui noin 10 kilometrin välein rakennetuista tykein varustetuista vahvoista teräsbetonisista sulkulinnakkeista ja konekiväärikasemateista.

2 (18) Karjalan kannaksen pääpuolustuslinja ja kantalinnoitteet 1930-luvun lopulla. Kantalinnoitteiden rakentaminen väheni 1920-luvun aikana, kun puolustusmäärärahoja kohdennettiin armeijan operaatiokyvyn kehittämiseen linnoittamisen sijasta. Seuraavalla vuosikymmenellä määrärahat riittivät jälleen myös linnoitteiden rakentamiseen, ja nyt pääpaino oli aiempaa suuremmissa ja lujemmissa bunkkereissa. Aiemmni rakennettuja miehistökasematteja laajennettiin ja vahvistettiin erityisesti Summassa. Suurvaltojen varustautumisesta johtuva teräksen maailmanmarkkinahinnan nousu 1930-luvulla johti siihen, että linnoitteiden vahvistamisessa alettiin käyttää monikerrospanssarointia yksittäisten paksujen teräslevyjen sijasta. Neuvostoliittolaisessa terminologiassa pääpuolustuslinjan linnoitteita kutsuttiin nimellä autonominen varuskunta, joka tarkoitti itsenäiseen taisteluun kykenevää linnoitetta. Leningradin sotilaspiirin tiedusteluosastolla oli käytössään vakoilijoiden jo vuonna 1937 ottamia valokuvia uusien linnoitteiden rakentamisvaiheesta. Samaten käytettävissä oli vakoilijaksi paljastuneen luutnantti Vilho Pentikäisen toimittamia tietoja, jotka tosin olivat paljolti suunnitelmaluonteisia. Neuvostoliittolaisten käyttämät karttapohjat perustuivat 1900-luvun alun aineistoon. Neuvostoliitossa käytössä ollut pääpuolustuslinjaa koskeva aineisto oli suurelta osin puutteellista ja virheellistä. Vuoden 1939 ylimääräisten kertausharjoitusten aikana suomalainen ilmatiedustelu teki runsaasti valvontalentoja pääpuolustuslinjan yläpuolella. Lennoilla ja niillä otetuissa valokuvissa havaitut linnoitteet käskettiin naamioida aiempaa paremmin. Tämä johti siihen, että talvisodan alkaessa pääpuolustuslinja oli erittäin vaikeasti havaittavissa ilmasta käsin. Samalla suomalainen ilmatiedustelu oli saanut runsaasti kokemusta ilmavalokuvien tulkinnasta. Talvisodan alussa Neuvostojoukkojen vahvuus Kannaksella oli noin 250 000 miestä ja Suomen noin 120 000 miestä. Aloittaessaan suurhyökkäyksen 11.2.1940 Neuvostoliitto oli vahvistanut joukkojaan 460 000 mieheen. Suomella oli tällöin vastassa noin 150 000 miestä. Neuvostoliiton tykistä oli sodan kuluessa vahvistunut 2 000 putkesta 3 400 putkeen ja panssarivaunujen määrä kaksinkertaistunut 1 500 vaunusta 3 000 vaunuun. Lentokoneiden määrä pysytteli koko sodan ajan noin 1 300:ssa. Suomen materiaalinen alivoima oli

3 (18) vakavin kenttätykistön ampumatarvikkeiden osalta. Esimerkiksi Summassa suomalainen ilmatiedustelu havaitsi neuvostojoukkojen ryhmityksen viittaavan läpimurtopyrkimykseen, mutta tykistöllä ei ollut käytettävissään ammuksia sen estämiseksi. Läpimurron jälkeen neuvostoliittolaiset tuhosivat Summan linnoitteet, eikä niitä voitu hyödyntää enää jatkosodassa. Suomessa pääpuolustuslinjasta ei juurikaan käytetty Mannerheim-linjan nimeä. Sen sijaan Neuvostoliitossa nimi oli yleisesti käytössä. Neuvostoliiton korkeimmalla poliittisella johdolla ei ollut välitöntä rintamakosketusta, ja sodanjohto halusi esitellä talvisodan tapahtumat Stalinille parhain päin. Tämä oli helppoa, koska Neuvostoliitto oli kuitenkin voittanut sodan. Suomen pääpuolustuslinjan vahvuutta liioiteltiin estoitta. Edelleen Venäjällä on havaittavissa näkemyksiä, joiden mukaan Mannerheim-linja olisi ollut aukoton tunnelijärjestelmä ja sellaisenaan vahvempi kuin Ranskan Maginot-linja tai Saksan Siegfried-linja. Tarkkaa tutkimustietoa neuvostoliittolaisten käsityksistä ei kuitenkaan ole. Pian talvisodan jälkeen Neuvostoliitossa ryhdyttiin laatimaan kuusiosaista tieteellistä tutkimusta sodasta, mutta se jäi kesken Saksan hyökättyä kesällä 1941. Tutkimusta varten koottu laaja materiaali on edelleen tutkimatta Venäjän sota-arkistossa. Suomessa erityisesti Mannerheim pyrki vähättelemään pääpuolustuslinjan merkitystä. Hän myös karttoi Mannerheim-linja-nimitystä. Hän halusi antaa ansion talvisodassa saavutetusta torjuntamenestyksestä yksinomaan suomalaisille sotilaille. 2. Suomeen hankittujen Sturmgeschütz-rynnäkkötykkien valmistuksesta ja rakenne-eroista havaintoja ja tutkimusmenetelmiä (DI, insmaj Esa Muikku ja kapt Jukka Purhonen) Sturmgeschütz 40 Ausführung G- mallisia rynnäkkötykkejä (StuG) valmistettiin toisen maailmansodan aikana Saksassa kaikkiaan noin 7 800 kappaletta. Näistä Suomeen hankittiin 59 kappaletta. Vuonna 1943 hankittu erä käsitti 30 rynnäkkötykkiä, jotka valmistettiin touko-elokuussa 1943. Näistä 10 kappaletta kokosi Altmärkische Kettenwerk GmbH eli Alkett osana 101 kappaleen sarjaa. Mühlenbau und Industrie AG eli MIAG kokosi 19 kappaletta osana 85 vaunun sarjaa. Lisäksi yhden kappaleen kokosi Maschinenfabrik Augsburg-Nürnberg AG eli MAN. Vuonna 1944 hankituista rynnäkkötykeistä 24 kappaletta valmisti Alkett osana 379 vaunun sarjaa ja viisi kappaletta MIAG osana 252 vaunun sarjaa. Tutkimuksen kannalta keskeinen tunniste on jokaisessa valmistetussa osassa, osakomponentissa, laitteessa ja pakkauksessa esiintyvä 1-3-kirjaiminen tunniste (das Fertigungszeichen), joka kertoo ko. osan tms:n valmistajan. Aivan sodan loppuaikoja lukuun ottamatta käytössä olevat tunnisteet on selostettu Saksan maavoimien esikunnan (Oberkommando des Heeres eli OKH) julkaisussa Liste der Fertigungszeichen für Waffen, Munition und Gerät.

4 (18) Sturmgeschütz 40 Ausführung G:n suunnittelusta vastasi Daimler-Benz AG Werk 40 Marienfeldtissä. Loppukokoonpanosta vastasivat edellä mainitut Alkett ensin Berliinin Borsigwaldessa, sitten Spandaussa ja alustojen osalta Falkenseessa sijainneilla tehtaillaan sekä MIAG Braunschweigissa. Mainittakoon, useimmilla näistä tehdasalueista harjoitetaan edelleen teollista toimintaa, ja erityisesti suhteellisen vähäisillä pommitusvahingoilla selvinneen MIAGin osalta nykyisenkin rakennuskannan sijoittelu muistuttaa sodanaikaista. Ainoastaan Alkettin Falkenseen tehdasalue on nykyisin kadonnut, ja paikasta muistuttaa vain tehtaan työvoimatarvetta palvelleen keskitysleirin alue. Edellä mainitut Alkett ja MIAG suorittivat pääasiassa alustojen ja vaunujen kokoonpanotehtäviä. Osakomponentteja valmistivat useat eri tehtaat. Muun muassa tykkejä valmistettiin niin Berliinissä (Wittemayer Maschinenfabrik) kuin Tsekinmaan Pilsenissä (Skoda). Teräsrakenteita valmistivat mm. Deutsche Edelstahlwerke GmbH Hannoverissa ja Stahlwerke Harkort-Eichen GmbH Hagenissa. Moottorreita valmistivat Maybach Maybach- Motorenbau GmbH ja Maschinenfabrik Augsburg-Nürnberg AG eli MAN. Vaihteistot valmisti Zahnradfabrik Friedrichshafen AG eli ZF. Saksalaisen Mühlenbau und Industrie AG:n eli MIAGin valmistama rynnäkkötykki Sturmgeschütz 40 Ausführung G kuului vuonna 1943 Suomeen saatuihin 30 rynnäkkötykin erään. Edelleen ajokuntoinen vaunu oli yksi kolmesta Panssarikilta ry:n rynnäkkötykistä, joita joita käytettiin kesällä 2005 Tali-Ihantala 1944 -elokuvan kuvauksissa. Tätä perua vaunuun on maalattu numero 531-29, joka todellisudessa oli Kuuterselässä 15.6.1944 tuhoutuneen kapt Kvikantin johtaman vaunun numero. Rynnäkkötykkien valmistuksen tilaajaorganisaationa toimi materiaalilaitosta vastaava armeijan asetarkastusvirasto Heereswaffenamt (HWA). Varsinaisesta tarkastustoiminnasta vastasi sen alainen Waffenabnahme-Amt (WaA), jonka leima esiintyy rynnäkkötykkien eri osakomponenteissa. Varikko-organisaatio (Heeres-Zeugamt eli HZA) vastasi valmiiden vaunujen kuljetuksista tehtaalta ja teki niiden loppuvarustelun kevyiden aseiden, työkalujen, viestivälineiden ja joidenkin optisten komponenttien osalta sekä suoritti taistelukelpoisuustarkastuksen.

5 (18) Rynnäkkötykkiyksilöiden välillä on lukuisia eroja. Näiden syitä ovat seuraavat: yleiset muutokset rakennepiirustuksissa eri osakomponentteja valmistaneiden tehtaiden erilainen valmistustekniikka osakomponenttivarastojen epäsäännöllinen kierto häiriöt materiaalitoimituksissa ja korvaavien materiaalien tai osakomponenttien käyttö poikkeamat Waffenabnahme-Amtin vastaanottotarkastuksessa poikkeamat Heeres-Zeugamtin tarkastuksessa häiriöt kuljetuksissa, erityisesti rautatiekaluston puute. Valmistussarjoissa ja vaunuyksilöissä olleista eroista ilmoitettiin saksalaisille joukoille useita eri kanavia pitkin. Yksi tiedotuskanava oli joukoille jaettu sotateknillinen käskylehti Heerestechnisches Verordnungsblatt (H Techn. V Bl). Suomalaisille näitä tiedotteita ei jaettu. Ulkoisesti havaittavia peruskomponenttien eroja rynnäkkötykeissä aiheuttivat lukuisat eri seikat. Vaunun teknillisissä spesifikaatioissa edellytetty 80 mm vahva rungon keulapanssari toteutettiin joko 80 mm:n vahvuisesta teräslevystä tehtynä tai kahdesta 50 mm:n ja 30 mm:n erillisestä teräslevystä tehtynä. Ensin mainittua ratkaisua käytti Alkett, viimeksi mainittua MIAG. Alkett käytti kokoonpanossa lovettuja hitsaussaunoja. MIAG taas perinteisiä suoria saumoja. Suomeen päätyneistä rynnäkkötykeistä MIAGin kokoamassa nro 531-8:ssa oli alun perin Panzerkampfwagen III Ausführung L taistelupanssarivaunuun tarkoitettu runko. Ainoassa Suomeen päätyneessä MANin kokoamassa yksilössä, nro 531-17:ssä, koko alusta oli Panzerkampfwagen III Ausführung M- taistelupanssarivaunusta (PzKpfw III). Vuonna 1944 hankituissa erissä rynnäkkötykkien rungot erosivat toisistaan valmistajatehtaittain. Voidaan nähdä, että Suomeen hankituissa rynnäkkötykeissä on nähtävissä kaikkiaan seitsemän erilaista runkovariaatiota sisältäen edellä mainitut kaksi Panzerkampfwagen III pohjaista erikoisuutta. Moottoritilan kansipanssarit eroavat toisistaan käytetyn liitostekniikan osalta. Osassa kansipanssareita on käytetty lovettuja, osassa suoria hitsaussaumoja. Kansipanssarit on saatettu valmistaa eri tehtaassa kuin runko. Taistelutilan rungon 80 mm:n etupanssari on voitu toteuttaa joko yhdellä 80 mm:n teräsrakenteella tai kahdella erillisellä 50 mm:n ja 30 mm:n rakenteella. Taistelutilan katolla on vuonna 1943 hankituissa vaunuissa lataajan luukun avattava ja yläasentoon lukittava konekiväärin asekilpi ja johtajalla pyörivä luukku. Vuonna 1944 hankituissa vaunuissa puolestaan johtajan luukku on kiinteä mutta lisäpanssaroitu, ja lisäksi katolla on asennusvalmius ympäriampuvalle konekiväärille (der rundumfeuer Maschingewähr) ja lähitorjuntaheittimelle (die Nahverteidigungswaffe) sekä puominosturin kiinnityspisteet kenttähuoltoja varten. Voidaan nähdä, että vuoden 1943 hankintaerän kattopanssarit ovat keskenään samanlaisia, mutta vuoden 1944 erässä on havaittavissa seitsemän erilaista variaatiota muun muassa varustelun suhteen. Asekilpi on vuoden 1943 hankintaerän vaunuissa levyrakenteinen. Seuraavan vuoden hankintaerän pääosassa asekilpi on jo levyrakennetta vahvempaa valettua rakennetta lukuun ottamatta MIAGin kokoonpanemia yksilöitä, joissa käytettiin yhä levyrakenteista ase-

6 (18) kilpeä varustettuna paikalla rinnakkaiskonekivääriä varten. MIAGin vaunujen sisällä ei kuitenkaan ollut rinnakkaiskonekiväärin asennusvalmiutta. Eroja oli runsaasti myös pienemmissä ulospäin näkyvissä osakomponenteissa, kuten teloissa ja tykkien suuhidastimissa. Yhteenvetona voidaan todeta, että pääkomponenttien osalta Suomeen saatiin 18 hiukan toisistaan poikkeavaa rynnäkkötykkiversiota. Vuoteen 1966 kestäneen palveluksen aikana niihin syntyi noin 100 eroavaisuutta lisää. Tehty analyysi hyödyttää varsinkin vaunuyksilöiden tunnistamista vanhoista valokuvista, joissa numeroita tai muita selkeitä tunnuksia ei ole nähtävissä. On huomattava, että analyysi koskee vain Suomeen hankittuja 59 rynnäkkötykkiä. Koko valmistushistorian osalta tilanne on huomattavasti moniulotteisempi. 3. Panssaridivisioonan taistelukäytön operatiivinen merkitys Karjalan kannaksella kesällä 1944 (asessori, evl Erkki Käkelä) Taistelukäyttö on 1940-1950-luvuilla käytetty termi, joka tarkoittaa kaikkia taistelulajeja eli hyökkäystä, puolustusta ja viivytystä. Panssaridivisioona (PsD) muodostettiin vuonna 1942. Esikuvana oli Saksan menestys salamasotaoperaatioissa ja 1. Jääkäriprikaatin saavuttama menestys jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941. Panssaridivisioonan perustaminen kesti 8½ kuukautta: 10.2.- 26.10.1942. Divisioonan kokoonpanoon sisältyi operatiivisesti ongelmallisia osia, kuten Ratsuväkiprikaati ja Täydennysjääkäripataljoona, joiden merkitys divisioonan toiminnalle oli kyseenalainen. Divisioonasta tuli raskaampi kuin 1. Jääkäriprikaati oli ollut missään vaiheessa. Divisioonan määrävahvuus oli 9 345 miestä, ja se oli ylipäällikön tärkein reservi. Divisioonaa komensi kenraalimajuri Ruben Lagus. Panssaridivisioona oli niin sanottu kaaderiyhtymä, jonka miehistö koostui nuorista ympäri maata kotoisin olevista asevelvollisista. Yhtymällä ei ollut maakunnallista kiintopistettä. Sen taisteluhenki oli erinomainen. Panssaridivisioonaa koulutettiin Suur-Suomen hengessä pääpainon ollessa hyökkäystaistelussa. Myös puolustustaistelua harjoiteltiin, mutta viivytystaistelua ei. Viivytystaistelun harjoittelemattomuus ei myöhemminkään paljastunut puutteeksi. Sen sijaan se, että harjoituksia ei tehty prikaatikokoonpanoissa, osoittautui kesällä 1944 huonoksi ratkaisuksi. Divisioona joutui neljästi tositoimiin ennen siirtymistään Karjalan kannakselle. Kevättalvella 1942 1. Jääkäriprikaati valmistautui hyökkäämään Seesjärven länsipuolelle. Tavoitteena oli Sorokan valtaus ja siten Muurmanskiin johtavien rautatie- ja maantieyhteyksien katkaiseminen. Ylipäällikkö Mannerheimin esitellessä suunnitelman presidentti Rytille, tämä jätti ratkaisun Mannerheimille itselleen. Kuten tunnettua, Mannerheim ei antanut hyökkäyskäskyä, mikä oli siinä tilanteessa operatiivisesti huono ratkaisu, mutta osoittautui myöhemmin poliittisesti hyväksi valinnaksi.

7 (18) Jääkäripaltaljoona 4 kävi Semenskin-Pertjärven alueella ankaria niin sanottuja kelirikkotaisteluita huhtikuussa 1942. Loka-marraskuussa 1942 divisioonalla oli vastahyökkäysvalmius Syvärillä. Lisäksi divisioona osallistui Ala-Syvärillä Laatokan Kuuttilahden lohko puolustukseen. Panssaridivisioona siirrettiin Karjalan kannakselle helmikuussa 1944. Neuvostojoukot tammikuussa olivat murtaneet 900 päivää kestäneen Leningradin saarron karkottaen saksalaisjoukot Narvajoen tasalle. Mannerheim piti tarpeellisena vahvistaa Suomen puolustusta kannaksella. Divisioonan pääosat siirrettiin Viipurin-Talin alueelle melko kauas pääasemasta. Noin puolet sijoitettiin Vuoksenlaaksoon ja puolet Lappeenrannan-Lauritsalan alueelle. Panssarivaunut ja muut ajoneuvot pyrittiin sijoittamaan sisätiloihin. Divisioona tukeutui vahvasti olemassaoleviin teollisuus- ja liikelaitoksiin. Neuvostoliitto hyökkäsi voimakkaasti Narvajoen linjalla tavoitteenaan Tallinnan valtaus ja sen jälkeen Iskuarmeijan maihinnousu Helsinkiin. Tätä pyrkimystä pohjustettiin helmikuussa toteutetuilla kaukotoimintailmajoukkojen (Aviatsija Dalnego Dejstvija eli ADD) suurpommituksilla Helsinkiin. Narvajoella neuvostohyökkäys pysähtyi kuitenkin Sinimäkien maastoon Armee-Abteilung Narwan saksalais-virolaisten joukkojen voimakkaan puolustuksen edessä. Virossa on viime vuosina kysytty, pelastiko Sinimäkien taistelu Suomen vuonna 1944. Suomessa on perinteisesti ajateltu Helsingin edustan voimakkaan rannikkopuolustuksen estäneen Neuvostoliiton maihinnoususuunnitelmat. Suomalaiset torjuivat Neuvostoliiton hyökkäyksen Valkeasaaressa 9.6.1944. Seuraavana päivänä neuvostojoukot toteuttivat massiivisen tulivalmistelun, joka tuhosi 92 tykkiä 28 % alueelle ryhmitetystä suomalaisesta tykistöstä. Tämän johdosta neuvostoliittolaiset pääsivät Valkeasaaressa Suomen puolustuslinjan läpimurtoon. Panssaridivisioonan päävastustajaksi kannaksella voidaan nähdä 21. Armeijaan kuulunut 30. Kaartin armeijakunta, jota komensi kaartinkenraalimajuri Nikolai Simonjak, Stalinin arvossa pitämä komentaja. Armeijakunnalla oli käytössään raskaita KV-1 Klim Voroshilov taistelupanssarivaunuja, jotka oli huollollisista syistä keskitetty yhteen panssarirykmenttiin. Neuvostojoukkojen läpimurron torjumiseksi Panssaridivisioonan käskettiin hyökätä 11.6.1944 Kivennavan Polviselkään. Divisioonaa johti käytännössä Päämaja Mikkelistä 200 kilometrin päästä divisioonan oman korkeimman johdon ollessa lomalla tai muutoin poissa. Kyseessä oli tiedustleuhyökkäys, josta siirryttiin viivytykseen. Taisteluissa divisioonan panssarintorjunta tuhosi 29 neuvostopanssarivaunua. Hyökkäyksen ongelmana oli se, että kenttätykistö ja Rynnäkkötykkipataljoona eivät tukeneet hyökkääviä jääkäreitä. Hyökkäys oli kuitenkin operatiivisesti onnistunut, koska sen seurauksena neuvostojoukkoja komentanut Leningradin rintaman komentaja Leonid Govorov vaihtoi yhtymiensä painopisteen Kivennavalta Sahankylän puolelle. 14.-14.6.1944 Panssaridivisioonan vastahyökkäykset jatkuivat Kuuterselässä, jossa taisteluosasto Puroma hyökkäsi tavoitteenaan VT-asema eli Vammelsuu-Taipale-linja. Sturmgeschütz 40 Ausführung G rynnäkkötykeillä varustettu Rynnäkkötykkipataljoona tuhosi hyökkäyksessä 21 vihollisvaunua ja pioneerit lisäksi neljä. Neuvostoliittolaiset itse tilastoivat tappioikseen peräti 40 tuhottua vaunua. Neuvostoliittolaisten omat viralliset tappiotilas-

8 (18) tot ovat yleensä luotettavia, koska puna-armeijassa tappioilmoitusten todenperäisyys tarkastettiin huolella. Ilmeisesti 40 tuhottuun vaunuun sisältyvät suomalaisen kenttätykistön ja ilmavoimien sekä saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn (Gefechtsverband Kuhlmey) tuhoamat vaunut. Kuuterselässä myös omat tappiot olivat suuret. Yksin Jääkäripataljoona 2:ssa ne olivat 206 miestä. Panssaridivisioona irtautui 15.6.1944 IV Armeijakunnan komentajan kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen käskystä, kun Ratsuväkiprikaatin puolustus oli murtunut. 16.-17.6.1944 Taisteluosasto Björkman, Vahvennettu Jääkäripataljoona 2, Taisteluosasto Kvikant ja Jääkäripataljoona 4:n 3. komppania kävivät taisteluja Suulasjärven- Kanneljärven-Perkjärven kannaksella tuhoten vihollisen tulenjohtopaikkana toimineen panssarivaunun. Tappiot olivat raskaita täälläkin. Muun muassa Vahvennettu Jääkäripataljoona 2 menetti 63 miestä. 18.-19.6.1944 Taisteluosasto Puroma hyökkäsi Rokkalanjoen-Nuoraan linjalla tuhoten Summassa kaksi KV-1-taistelupanssarivaunua ja runsaasti neuvostoliittolaista jalkaväkeä. Omat tappiot olivat 112 miestä ja yksi Vickers-taistelupanssarivaunu, jonka oma panssarintorjunta vahingossa tuhosi. Taisteluiden operatiivinen merkitys oli vain tyydyttävä. 19.-23.6.1944 Erillinen Panssarikomppania pyrki puolustamaan Viipurin-Tammisuon linjaa yhdeksällä BT-42-rynnäkkötykillään. Kyseinen vaunutyyppi oli tehtävään täysin sopimaton. Sen pääase oli alkujaan brittiläisvalmisteinen 114 mm:n rannikkohaupitsi, joka ei kyennyt läpäisemään yhdenkään neuvostovaunun panssaria, joskin oli tehokas ase jalkaväkeä vastaan. Tästä huolimatta Viipurin puolustuksesta vastanneen 20. Prikaatin komentaja eversti Armas Kemppi ei antanut Erillisen Panssarikomppanian päällikölle luutnantti Stig Sippelinille lupaa epäsuoran tulen käyttöön kaupunkiolosuhteissa. 25.-26.6.1944 tehtiin vastahyökkäys Juustilasta Portinhoikan kautta vanhalle VKT-linjalle eli Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle pysäyttääkseen kohti Haminaa ja Kouvolaa pyrkivät neuvostojoukot. Neuvostoliitolla oli alueella noin 25 000 miestä, joista noin 1 900 kaatui tai haavoittui jo suomalaisten tulivalmistelussa. Valmisteltuaan ja toimitettuaan esikäskyn 24.6.1944 IV Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Laatikainen antoi Panssaridivisioonan komentajalle kenraalimajuri Lagukselle vapaat kädet vastahyökkäyksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Panssaridivisioona saavutti vastahyökkäyksessä suurvoiton. Se tuhosi vähintään 38 vihollisvaunua (lisäksi 4-5 epävarmaa tapausta) ja sai sotasaaliiksi 8-9 ajokuntoista vaunua. Omia vaunutappioita ei kärsitty. Portinhoikan vastahyökkäyksen operatiivinen merkitys oli suuri, koska sen ansiosta Neuvostoliiton 21. Armeija ei onnistunut saamaan sillanpääasemaa etenemiselleen kohti länttä. Portinhoikan taistelusta huolimatta Neuvostoliiton 21. Armeija oli edennyt 1-2 vuorokautta suunniteltua nopeammin. Sen eteneminen pysäytettiin Talin-Ihantalan suurtaisteluissa, joiden alkuvaiheessa Panssaridivisioona puolusti noin viikon ajan. Erityisesti panssarintorjunnan tehtävänä oli estää Portinhoikan risteysalueen joutuminen neuvostojoukkojen käsiin. Divisioonan tappiot olivat raskaat: 1 206 miestä. Neuvostoliiton menetykset olivat vastaavana aikana lähes kolminkertaiset. Vuosalmen taisteluissa Rynnäkkötykkipataljoona tuhosi 21 vihollisvaunua ja Jääkäriprikaati kahdeksan. Divisioonan tappiot olivat jälleen raskaat. mutta vastaavasti Neuvostoliiton kolme divisioonaa kutistui lähelle minimivahvuuttaan.

9 (18) Suomalaisten kannaksella saavuttamien torjuntavoittojen jälkeen Neuvostoliitto ryhtyi siirtämään joukkojaan Narvan rintamalle, ja 10.8.1944 kannaksella oli enää 18 neuvostoyhtymää. 4. Havaintoja Suomen ilmatorjuntapanssarivaunuhankinnoista jatkosodasta kylmään sotaan (ev Ahti Lappi) Toisessa maailmansodassa brittijoukoilla oli Normandian maihinnousussa kesäkuussa 1944 käytössä Crusader AA ilmatorjuntavaunuja, joista Mark I tyyppi oli varustettu Landsverk Anti II:n tapaan yhdellä 40 mm:n Bofors-kanuunalla ja Mark IV versio kahdella 20 mm:n Oerlikon kanuunalla, joka tuohon aikaan oli maailman käytetyin ilmatorjuntaase. Crusader AA Mark I-versiota valmistettiin 300 kappaletta ja Mark IV versiota 249 kappaletta. Saksalaisilla oli käytössään neljällä 20 mm:n kanuunalla varustettuja Wirbelwind-vaunuja ja kahdella 37 mm:n kanuunalla varustettuja Wirbelwind II vaunuja. Lisäksi oli Möbelwageniksi kutsuttu Flakpanzer IV 37-millisine kanuunoineen. Prototyyppiasteelle pääsivät lisäksi kahdella 30 mm:n kanuunalla varustettu Kugelblitz ja yhdellä 30 mm:n kanuunalla varustettu Kleine Kugelblitz. Vuonna 1943 saksalaiset kokeilivat myös 88 mm:n ilmatorjuntakanuunan asentamista panssarivaunualustalle. Neuvostoliitossa kehitettiin vuonna 1943 GAZ 61-K -puolitela-ajoneuvoon pohjautuva 37 mm:n kanuunalla varustettu ilmatorjunta-ajoneuvo. Ilmatorjuntaan käytettiin myös ZIS-11- kuorma-auton lavalle asennettuun 25 mm:n kanuunaan pohjautuvaa ratkaisua. Neuvostoliiton ensimmäinen varsinainen ilmatorjuntapanssarivaunu oli ZSU-37. Se perustui SU- 76M-rynnäkkötykin alustaan, jolle oli asennettu 37 mm:n ilmatorjuntakanuuna. Vaunussa oli optiset tähtäimet ja stereoetäisyysmittari. Sitä valmistettiin 45 kappaletta vuonna 1945, mutta vaunu ei ehtinyt sotaan. Kuitenkin Suomi oli todennäköisesti maailman ensimmäinen maa, jossa ilmatorjuntapanssarivaunut otettiin operatiiviseen käyttöön. AB Landsverkin ilmatorjuntapanssarivaunun kehitystyö alkoi Ruotsissa vuonna 1940. Suomi oli vaunutyypin ensimmäinen ostaja, ja sai ostamansa kuusi Landsverk Anti II -vaunua käyttöönsä 14.5.1942. Ruotsin puolustusvoimat tilasi vaunuja vasta vuonna 1948. Kotimaassaan vaunut tunnettiin nimellä Luftvärnskanonvagn fm/43 (Lvkv fm/43). Landsverk Anti II -vaunut sijoitettiin Panssaridivisioonan Panssari-ilmatorjuntapatteriin, joka oli operatiivisesti divisioonan erillisyksikkö. Se oli sodan aikana maavoimien ainoa ilmatorjuntayksikkö aselajin muutoin kuuluessa organisatorisesti ilmavoimiin. Panssariilmatorjuntapatteri pudotti sodassa kaikkiaan 13 viholliskonetta.

10 (18) Ruotsalaisen AB Landsverkin valmistama 40 mm:n Bofors-ilmatorjuntakanuunalla varustettu Landsverk Anti II palveli Suomen jatkosodassa keväästä 1942 alkaen ja oli siten maailman ensimmäinen operatiivisessa käytössä palvellut ilmatorjuntapanssarivaunu. Neuvostoliittolaisen ZSU-57-2-ilmatorjuntapanssarivaunun suunnitteli V. G. Grapin, ja ensimmäinen prototyyppi valmistui vuonna 1948. Vaunu tunnettiin myös nimellä S-68) Toimintakuntoinen mallikappale seurasi vuonna 1953, ja vaunu hyväksyttiin puna-armeijan käyttöön vuonna 1955. Sarjavalmistus alkoi vuonna 1956. Suomessa puolustusneuvosto esitti marraskuussa 1959 ilmatorjuntapanssarivaunun hankintaa korvaamaan sodanaikaisia Landsverk Anti II vaunuja. Pääesikunta ehdotti kuitenkin kenttälavettisen 57 mm:n ilmatorjuntapaterin hankintaa, mikä ei puolustusneuvostoa tyydyttänyt. Ilmatorjunta-asekysymyksen jäätyä ratkaisemattomaksi määrärahat päätettiin käyttää T-54-taistelupanssarivaunujen hankkimiseen. Vuonna 1960 pääesikunta uudisti ehdotuksensa 57 mm:n ilmatorjuntapatterin hankkimisesta. Vaihtoehtoina se nyt kuitenkin piti 57 mm:n ilmatorjuntapanssarivaunuja tyyppiä (Z)SU-57-2 tai 100 mm:n ilmatorjuntapatteria. Asevaihtoehtoihin tutustuttiin Moskovassa. Ilmatorjuntapanssarivaunusta ilmatorjunnan tarkastaja totesi, että kokonaisuutena asejärjestelmä on hyvin tyydyttävä, mutta tähtäimet ovat huonot. Yhtä panssariprikaatia kohden katsottiin tarvittavat vähintään kuusi ilmatorjuntapanssarivaunua eli yhteensä 12 vaunua. Optiona pidettiin 40 vaunut ilmatorjuntapanssarivaunupatteristoa. Kauppa 12 vaunusta, 60 000 sirpalekranaatista ja 10 000 panssarikranaatista tehtiin 14.11.1960. Kaupan arvo oli 745,8 miljoonaa markkaa. 18.11.1961 Puolustusvoimat esitti ilmatorjuntapanssarivaunujen tarpeeksi jo 84 vaunua ja lisäksi 15 komentovaunua. Lisähankintatarvetta laskettiin 14 vaunuun, mutta sitä ei toteutettu. Näin ollen vuonna 1963 Puolustusvoimien sodan ajan kokoonpanon panssariprikaatiin kuului 1-2 kuuden vaunun ilmatorjuntapanssarivaunupatteria riippuen siitä, perustettai-

11 (18) siinko panssariprikaateita yksi vai kaksi. Ongelmana oli ilmatorjuntapanssarivaunuilta puuttuva pimeätoimintakyky. Neuvostoliittolaisvalmisteinen (Z)SU-57-2-ilmatorjuntapanssarivaunu tuli kotimaassaan sarjatuotantoon vuonna 1956. Vaunussa on T-54-taistelupanssarivaunun alusta, jota on kevennetty poistamalla yksi viidestä telapyöräparista. Ilmatorjunta-aseina on kaksi 57 mm:n kanuunaa. Vaunuja tuotiin Suomeen 12 kpl vuosina 1960-1961. Vaunujen käyttö päättyi lopullisesti vuonna 2006. Neuvostoliitossa kehitettiin kylmän sodan aikana uusia ilmatorjuntapanssarivaunuja. ZSU- 23-4 Shilka eli 2A6 oli tarkoitettu moottoroidun jalkaväkidivisioonan ilmatorjuntavaunuksi. Vaunun pääsuunnittelija oli N. A. Astrov vuonna 1957. Vaunu oli varustettu neljällä 23 mm:n AZP-23-ilmatorjuntakanuunalla, RPK-2 Tobol tulenjohtojärjestelmällä ja 1RL33- tulenjohtotutkalla. ZSU-37-2 Jenisei suunniteltiin niin ikään vuonna 1957. Vaunu oli aseistettu kahdella 37 mm:n ilmatorjuntakanuunalla, Angara-tulenjohtojärjestelmällä ja tulenjohtotutkalla. Puna-armeijan koeammunnoissa 37 mm:n aseistuksella varustettu ZSU-37-2 Jenisei osoittautui kahdesta vaunusta paremmaksi, mutta sen elektroniikka epäluotettavammaksi. ZSU-23-4 Shilka valittiin käyttöön 5.9.1962. Aikaa myöten kuitenkin ilmeni, että 23 mm on liian pienikaliibelinen ja lyhytkantamainen ase ollakseen tehokas. Vaunua ryhdyttiin tarjoamaan aktiivisesti vientiin. Neuvostoliitto esitteli ZSU-23-4 Shilka vaunua suomalaisille 11.11.1971 Tamarin divisioonassa ja tarjosi sitä 4,5 miljoonan markan kappalehintaan. Suomalaiset eivät kuitenkaan olleet valmiita hankkimaan vaunua. Tarjous uudistettiin noin kymmenen vuoden päästä hintaan 15 miljoonaa markkaa kappaleelta. On huomattava, että kyseessä olivat käyvät hinnat, ja rahan aron muutoksen johdosta 1980-luvulla pyydetty hinta oli selkeästi alhaisempi kuin vuonna 1971. Suomalaiset pitivät vaunun aseistusta liian tehottomana. Samaten tulenjohtotutkan toimintakyky oli rajoittunut, koska vaunu oli tarkoitettu käytettäväksi

12 (18) neuvostodivisioonan organisaatiossa, johon kuului erillinen valvontatutkajärjestelmä. Tätä järjestelmää Neuvostoliitto ei kuitenkaan ollut valmis myymään ulkomaille. Suomen kielteisen kannan taustalla 1980-luvulla oli myös se, että Egypti oli hankkinut ZSU-23-4 Shilka vaunuja ja käyttänyt niitä niin sanotussa Jom Kippur sodassa vuonna 1973 huonolla menestyksellä, mikä johtui juuri valvontatutkajärjestelmän puutteesta. Vielä 1990-luvun alussa ZSU-23-4 Shilka vaunuja olisi saatu Suomeen halvalla Saksan Demokraattisen Tasavallan jäämistöstä, mutta ilman teknistä tukea ja koulutusta. Vaunun katsottiin olleen auttamatta elinkaarensa loppupäässä ja tehoton vastaamaan senaikaisiin uhkakuviin. Lisäksi Suomessa oli jo sitouduttu Marksman-projektiin. Brittiläinen Marconi Command & Control Systems Ltd aloitti ilmatorjuntapanssarivaunun tornin kehitystyön vuonna 1980. Torni esiteltiin suomalaisille vuonna 1985, ja se herätti kiinnostusta. Kenttäkokeita tornilla suoritettiin vuonna 1987 ankarissa pakkasolosuhteissa, joissa järjestelmä toimi hyvin. Tornin hinta oli alle 25 miljoonaa markkaa, mitä pidettiin kohtuullisena. Itpsv90 Marksman oli 1980-1990-lukujen taitteessa Suomelle ainoa operatiivis-teknillis-poliittisessa viitekehyksessä mahdollinen ratkaisu uudeksi ilmatorjuntapanssarivaunuksi. Vaunussa on brittiläisen Marconin kehittämä torni, kaksi sveitsiläisen Oerlikonin 35 mm:n KDA-ilmatorjuntakanuunaa ja uusiokäyttöön otettu neuvostoliittolais-puolalaista alkuperää oleva T-55-taistelupanssarivaunun alusta. Käytössä oleville kuudelle vaunulle ei kouluteta enää uusia varusmiesikäryhmiä. Marconin torniin perustuvan Marksman-ratkaisun vaihtoehtoja ei 1980-luvun lopulla juuri ollut. Kuten edellä on kerrottu, tarjolla ollut neuvostovaihtoehto oli todettu vanhentuneeksi jo 1970-luvulla myös valmistajamaassaan. Toinen neuvostoliittolainen vaunu oli Tunguska 2S6 vuodelta 1982, joka on niin sanottu hybridivaunu. Vaunun aseistus koostuu tykeistä ja ohjuksista. Kahden erilaisen asejärjestelmän sijoittaminen samaan vaunuun ei 1980-luvun tekniikalla ollut helppo tehtävä, eikä vaunun kumpaakaan asejärjestelmää voitu pitää erityisen tehokkaana. Lisäksi Neuvostoliitto tarjosi vaunua Suomelle vasta vuonna 1989, ja 55 miljoonan markan kappalehintaa pidettiin kalliina.

13 (18) Saksan Liittotasavallassa oli tarjolla edellisen sukupolven Flakpanzer 35 mm Gepard, mutta vaunu oli vuonna 1973 esiteltynä jo melko vanha ja 52 miljoonan markan hintaisena kuitenkin kallis. Poliittisesti saksalaisvaunun hankinta olisi ollut vaikeaa, koska Pariisin rauhansopimuksen asehankintarajoitusten katsottiin olleen voimassa vielä 1980-1990- lukujen taitteessa. Ruotsissa oli kehitteillä 40 mm:n tykillä varustettu ilmatorjuntapanssarivaunu, jonka sanottiin vertautuvat Yhdysvaltain Sgt York vaunuun. Kyseessä oli kuitenkin vasta suunnitteilla oleva tuote, jota ei toteutettu, kun Sgt York projekti joutui teknisistä puutteista johtuen Yhdysvalloissa vastatuuleen. Suomessa panostettiin 1990-luvun alussa paljon maavoimien ilmatorjuntaan. Taustalla olivat muun muassa vuoden 1991 Persianlahden sodasta saadut kokemukset. Maavoimien kehittämissuunnitelmissa oli 10 hyvin varustetun jääkäriprikaatin perustaminen. Näitä ei kuitenkaan perustettu, koska F-18 Hornet torjuntahävittäjien hankinta vei valtaosan puolustusmäärärahoista. Jääkäriprikaateille tarkoitettu ilmatorjunta-aseistus oli kuitenkin pääosin jo hankittuna. Nykytilanteessa Panssariprikaatin ilmatorjuntakykyä voidaan pitää tietyin rajoituksin melko hyvänä. Panssarihistoriaseminaarissa olivat Puolustusvoimien käytössä olleet kolme ilmatorjuntapanssarivaunutyyppiä ensimmäistä kertaa yhtäaikaisesti esillä. Vasemmalta lukien: Landsverk Anti II, (Z)SU-57-2 ja Itpsv90 Marksman.

14 (18) Saksan Demokraattisesta Tasavallasta tehdyt kalustohankinnat mahdollistivat 1990-luvun alkupuolella toisen panssariprikaatin sijoittamisen Puolustusvoimien sodan ajan vahvuuteen. Tämä aiheutti tarpeen uusille ilmatorjuntapanssarivaunuille, kun Marksmaneja oli hankittu vain kuusi. Määrärahoja Marksman-lisähankintoihin ei saatu, joten kyseeseen tuli (Z)SU-57-2:n modernisointi. Modernisoitavaksi hankittiin Unkarista yhdeksän vähän käytettyä ja hyväkuntoista (Z)SU-57-2-vaunua. Modernisointisuunnitelma käsitti seuraavat osakokonaisuudet: tornin ja aseiden moottorisuuntaus infrapunapimeätähtäin elektroninen laskin laseretäisyysmittari oma voimakone tuliasemapääte heräteammus. Tarkoituksena oli käyttää mahdollisimman paljon samoja moduuleita kuin 23 mm:n ilmatorjuntakanuunoiden eli Sergeiden modernisoinnissa. Modernisoidulla 23 mm:n ilmatorjuntakanuunalla oli koeammunnoissa saavutettu maksimiampumaetäisyydellä 90 %:n tulenavaustarkkuus, joten odotukset ilmatorjuntapanssarivaunun suhteen olivat korkealla. Kalleimmaksi yksittäiseksi osakomponentiksi arveltiin infrapunatähtäintä. Tavoitteena oli saada aikaan mahdollisimman hyvä ase taisteluhelikoptereita vastaan. Tilaus modernisointityön suunnittelusta annettiin vuonna 1993 Insinööritoimisto Veikko Iivoselle. Tähtäin-laskinjärjestelmäksi oli tarjolla kaksi ratkaisua: ruotsalaisvalmisteinen SAAB ja kotimainen BASE, joista jälkimmäistä oli käytetty 23 mm:n ilmatorjuntakanuunoiden modernisoinnissa. Alkuvaiheessa kolmantena vaihtoehtona nähtiin myös alkuperäisen ZAP-laskimen säilyttäminen, mutta järjestelmän varustaminen lämpökameralla. Johtuen hyvistä kokemuksista 23 mm:n kanuunoiden modernisointiprojektissa kehitystyötä lähdettiin rakentamaan BASE-laskimen pohjalta. Työn edetessä Iivonen joutui kuitenkin toteamaan valinnan vääräksi: SAAB-järjestelmä olisi ollut panssarivaunuun soveltuvampi ratkaisu. Heräteammuksina kokeiltiin kiinalaisvalmisteisia ampumatarvikkeita, koska Venäjältä ei ollut saatavissa 57 mm:n heräteammuksia. Heräteammuksen ominaisuuksien vuoksi kahdella putkella ampuminen ei kuitenkaan ollut mahdollista. Tutkan liittämismahdollisuutta järjestelmään tutkittiin aktiivisesti Oriveden asevarikolla. Modernisointiprojekti oli aloittamisaikanaan perusteltu hanke, mutta aika ajoi sen ohi. Hanke lopetettiin vuonna 1999, kun Puolustusvoimissa yleisesti luovuttiin neuvostoliittolaisperäisten asejärjestelmien kehitystyöstä. Modernisoitu prototyyppivaunu purettiin vuonna 2001.

15 (18) 5. Suomen panssarikalustohankinnat 1950-1970-luvuilla ja niiden taustat (dos., ev Pekka Visuri) Toisen maailmansodan jälkeen Puolustusvoimilla oli hallussaan suuri määrä melko sekalaista asemateriaalia. Erityisesti käsiaseita oli runsaasti. Seuraava taulukko kuvaa eräiden käsiaseiden määriä sodan jälkeen: Ase Määrä (kpl) Kivääri 582 164 Konepistooli 61 684 Pikakivääri 16 232 Konekivääri 4 144 Panssarintorjuntakivääri 1 669 Pistooli 22 424 Myös panssarivaunukalustoa oli melko runsaasti, joskin valtaosa siitä koostui 1930-luvun tekniikkaan perustuvista kaikin osin vanhentuneista Vickers- ja T-26-tyyppisistä vaunuista. Nämä vaunut käytettiin loppuun koulutuksessa, mihin käyttöön ne soveltuivat hyvin. Käyttökelpoisena vaunukalustona pidettiin muun muassa saksalaisperäisiä Sturmgeschütz 40 Ausführung G rynnäkkötykkejä ja Panzerkampfwagen IV Ausführung J taistelupanssarivaunuja (PzKpfw IV). Rynnäkkötykkejä oli 51 kappaletta. Sturmgeschütz 40 rynnäkkötykkien etuina oli hyvä tykki ja hyvät viestivälineet sekä erittäin runsaasti ampumatarvikkeita varastoissa. Panzerkampfwagen IV -vaunuja oli 15 kappaletta. Niiden monimutkaisen telapyörästön katsottiin olevan soveltumaton suomalaiseen maastoon. Neuvostoliittolaisia uudempia sotasaalisvaunuja arvostettiin hyvän liikkuvuutensa ja teknisen luotettavuutensa vuoksi, mutta niiden aseistukseen, viestivälineisiin ja optiikkaan ei oltu tyytyväisiä. Panssarivaunukalustosta rynnäkkötykit varastoitiin 1950-luvulla kriisivalmiuteen, ja muuta sodanaikaista kalustoa käytettiin koulutuksessa. Puolustusvoimat kohensi 1950-luvun alusta alkaen erityisesti panssarintorjuntaaseistustaan. Kehitystyön tuloksena syntyivät kevyt sinko 55 S 55 ja raskas sinko 95 S 58 61. Panssarintorjunta-aseistusta oli 1.7.1966 käytössä seuraavan taulukon mukaisesti: Ase Määrä (kpl) Kevyt sinko 55 S 55 9 325 Raskas sinko 95 S 58-61 563 Panssarintorjuntaohjus Vigilant 164 Väylätorjuntaohjus SS-11 48 Panssarintorjuntakanuuna 75 PstK 40 183 Panssarimiina 210 000 Vuoteen 1968 mennessä kevyitä sinkoja oli valmistettu jo noin 10 000 kappaletta ja raskaita sinkoja noin 600 kappaletta. Lisäksi varastoissa oli noin 300 000 panssarimiinaa. Operatiivisten joukkojen panssarintorjunta-aseistus saavutti määrävahvuutensa 1960-luvun aikana. Panssarintorjunnan vahvuutta ei kuitenkaan julkisesti esitelty, koska panssarintorjunnan todennäköisin uhkakuva ei ollut julkilausuttujen poliittisten linjausten mukainen. Edellä esitetyssä asetelmassa vuoden 1966 tilannetta koskien on huomion arvoista, että yksikään panssarintorjunta-ase ei ole neuvostoliittolaisvalmisteinen. Singot ja miinat ovat

16 (18) kotimaisia, Vigilant-ohjus brittiläinen, SS-11-ohjus ranskalainen ja panssarintorjuntakanuuna sodan ajan saksalainen. Pariisin rauhansopimuksen näkökulmasta kyseenalaiset Vigilant-panssarintorjuntaohjukset hankittiin Isosta-Britanniasta vuonna 1962 poliittisista syistä, jotta saataisiin Iso-Britannia suostumaan Neuvostoliitosta ostettujen MiG-21F-hävittäjäkoneiden aseistamiseen neuvostoliittolaisvalmisteisin ilmataisteluohjuksin. Vuonna 1958 hankittiin Isosta-Britanniasta 38 kappaletta FV 4101 Charioteer taistelupanssarivaunuja. Sen runko perustuu toisen maailmansodan aikaiseen Cromwelltaistelupanssarivaunuun. Torni oli kehitetty vuonna 1951, ja 83,4 mm:n tykki oli uusi. Vaunu toimi lähinnä hyvissä sääolosuhteissa. Kolmen ensimmäisen vaunun hankinnasta tiedotettiin laajalti, mutta varsinaista 35 kappaleen hankintaerää pidettiin poliittisista syistä salaisena aina neuvostoliittolaisten T-54-vaunujen hankintaan saakka. T-54-taistelupanssarivaunujen hankinta liittyy bilateraalikaupan maksutaseen korjaamiseen ja Neuvostoliiton 1950-luvun lopussa myöntämään tavaraluottoon, jonka tarkoituksena oli kehittää Suomen kansantaloutta suurteollisuutta suosivaan suuntaan tuomalla lähinnä metalliteollisuuden tuotantovälineitä Neuvostoliitosta. Tavaraluoton luokkaan koneet ja laitteet voitiin kuitenkin sisällyttää vaikka sotakalustoa, jos suomalaiset niin halusivat. T- 54-taistelupanssarivaunujen hinta-laatusuhteen todettiin olevan hyvä, ja niitä tuotiin maahan yhdessä (Z)SU-57-2-ilmatorjuntapanssarivaunujen kanssa vuosina 1959-1961 kaikkiaan 43 kappaletta. Neuvostoliittolaisia T-54 "Nikita" -taistelupanssarivaunuja hankittiin 43 kpl vuosina 1959-1961. Kotimaassaan vaunu tuli tuotantoon vuonna 1947 ollen silloin maailman tehokkaimpia taistelupanssarivaunuja. Hankinnat mahdollistivat Suomessa luopumisen toisen maailmansodan aikaisesta panssarivaunukalustosta. T-54- vaunujen poistaminen käytöstä alkoi jo vuonna 1969, kun uudempia ja tehokkaampia T-55-vaunuja oli saatu maahan riittävästi. Viimeiset T-54:t poistuivat varastoista lopullisesti kuitenkin vasta vuonna 2005.

17 (18) Vuosina 1960-1961 hankittiin loppuunajettujen sota-aikaisten vaunujen tilalle koulutuskäyttöön brittiläisiä niin ikään sodanaikaisia Comet-taistelupanssarivaunuja. Vaunut olivat palovaarallisia, eikä niitä voitu ajatella hyödynnettävän koulutuksen ulkopuolella. Suomi osti Cometit brittiläisen agentuuritoimiston kautta. Ilmeisesti poliittisista syistä hankintaa ei uskallettu tehdä suoraan maan puolustusvoimilta. Osoittautui kuitenkin, että ilman välikättä hankinta olisi ollut aivan mahdollinen ja selvästi edullisempi. Neuvostoliitosta hankittiin 12 kappaletta uintikykyisiä PT-76-tiedustelupanssarivaunuja. Ne sijoitettiin Panssarivaunupataljoonan 3. komppaniaan, jossa panssaritiedustelujoukkueeseen kuului kolme PT-76-tiedustelupanssarivaunua ja kaksi BTR-50- kuljetuspanssarivaunua. PT-76-vaunujen vahvuus oli hyvä uintikyky ja kenttäkelpoisuus, mutta operatiivisesti se oli liian raskas tiedustelukäyttöön. Myös uintikyky suomalaisissa vesistöissä oli paikoin kyseenalainen, koska Neuvostoliiton jokialueille suunnitellulla vaunulla oli vaikeuksia päästä vedestä meikäläiselle rannalle. Neuvostoliittolaisvalmisteinen PT-76-vaunu oli Suomessa käytössä vuosina 1963-1994. Kevyt ja hyvin uintikykyinen vaunu palveli panssaritiedustelutehtävissä, joskin tiedustelijat itse joutuivat toisinaan kriittisesti pohtimaan meluisan työkalunsa soveltuvuutta sille tarkoitettuun tehtävään. Panssariprikaatissa oli 1960-1970-luvulla runsaasti panssarivaunukalustoa ja muuta materiaalia. Vaunutilanne 1.7.1966 oli seuraavan asetelman mukainen: T-54-taistelupanssarivaunu 43 kpl T-55-taistelupanssarivaunu 22 kpl Charioteer-taistelupanssarivaunu 38 kpl SU-57-2-ilmatorjuntapanssarivaunu 12 kpl PT-76-tiedustelupanssarivaunu 12 kpl BTR-50-kuljetuspanssarivaunu 25 kpl.

18 (18) Tämän jälkeen hankittiin muun muassa BTR-60PB-kuljetuspanssarivaunuja. Pyöräalustaisen ajoneuvon käyttökelpoisuus verrattuna tela-alustaiseen BTR-50:een herätti keskustelua, mutta vaunu oli erittäin hyvä maantiellä. Kalustotilanne 1.7.1972 oli seuraava: T-54-taistelupanssarivaunu 42 kpl T-55-taistelupanssarivaunu 52 kpl T-55K-komentopanssarivaunu 10 kpl Charioteer-taistelupanssarivaunu 37 kpl SU-57-2-ilmatorjuntapanssarivaunu 12 kpl PT-76-tiedustelupanssarivaunu 12 kpl BTR-50PK-kuljetuspanssarivaunu 60 kpl BTR-50PU-esikuntapanssarivaunu 8 kpl BTR-60PA-kuljetuspanssarivaunu 1 kpl BTR-60PB-kuljetuspanssarivaunu 53 kpl BTS-2T-hinauspanssarivaunu 2 kpl MTU-20-siltapanssarivaunu 4 kpl. MTU-20-siltapanssarivaunut olivat poikkeuksellinen hankinta sikäli, että ne edustivat Neuvostoliiton uusinta kalustoa Leningradin sotilaspiirissä. Suomen oli tarkoitus hankkia vanhempaa siltapanssarivaunutyyppiä, mutta tarjolla oli tuolloin vain uusinta. Keskeisimpiä hankintoja tämän jälkeen olivat 12 T-55-taistelupanssarivaunun ja 30 BTR- 60PB-kuljetuspanssarivaunun hankinta vuonna 1972. Vuosina 1976.1977 hankittiin 50 BTR-50PU-esikuntapanssarivaunua, 10 KTM5M-miinanraivainta ja kuusi MAZ-537- kuljetusautoa lavetteineen. Kotimainen teollisuus tarjosi vuonna 1977 Panssariprikaatille VKkuljetuspanssariajoneuvoa eli Jukoa, mutta testit eivät johtaneet hankintoihin. VKprojektin jälkeen kehitetty XA-180-panssariajoneuvo Pasi ei sekään pitkään aikaan päätynyt Panssariprikaatin kalustoon. Muistion laadinta ja valokuvat Juuso Hyvärinen Toijalan Seudun Reserviläiset ry