Kokemuksia Mutterilaaksosta Viime yön lumihiutaleet liukuvat tuulen mukana Turun telakan varustelulaituria pitkin nousten spiraalimaisiksi aallonharjoiksi kellertävän tehdasvalon loihtiessa niiden liikkeeseen taianomaista suloutta ja väriloistoa. Kymmenet tummanpuhuviin haalareihin ja lämpöliiveihin sonnustautuneet hahmot kävelevät kohti Gracea turvakenkien rutistaessa yöllä satanutta pakkaslunta vasten jäätynyttä asfalttia. Kuuntelen lumen rytmikästä narskuntaa korvatulppieni läpi kävellessäni kohti perimmäistä lankonkia. Kello on 07.05 ja taas yksi perjantai talvisella Pernon telakalla on alkamaisillaan. Astuessani lankongilta alas viime viikonloppuna valkoiseksi maalatulle autokannelle huomaan laivan peräosan lastausrampin olevan auki trukkien kuljettaessa siitä jatkuvasti lisää rakennusmateriaaleja sisään laivaan. Kävelen teräshäkkeihin lajiteltujen esivalmisteputkikasojen, kymmenien tavaraa täynnä olevien trukkilavojen ja lattialla kiemurtelevien sähkökaapeleiden lomitse päästäkseni Mutterilaakson väliaikaiselle portaikolle. Morjestan ohimennessäni haaluumiehiä ja vastaantulevia työkavereita. Yhden ihmisen mentävissä portaissa on ruuhkaa niin kuin aina aamuisin asentajien laskeutuessa sitä pitkin syvemmälle laivan uumeniin. Portaikosta laskeuduttuani ryhdyn seuraamaan telakkaslangissa Mannerheimin tieksi ristittyä miehistön huoltokäytävää, jota reunustavat täynnä olevat roskajassikat, reunoilla liaanien kaltaisina roikkuvat väliaikaiset kaapeliniput ja eristysvillalevyistä kasatut pinot. Parinkymmenen metrin päästä keulaan päin käveltyäni käännyn paapuurinpuoleiseen kattilahuoneeseen, josta pääsee portaita pitkin alas konehuoneeseen. Rakennusaikainen matkustajalaiva muodostuu helposti vaikeasti hahmotettavaksi labyrintiksi kokemattomalle kulkijalle. Olen kuitenkin tehnyt tuon saman matkan tänä vuonna jo satoja kertoja aiemmin, joten enää perillelöytäminen ei tuottanut ongelmia. Jo turvallisuuden takia on hyvä, että tuntee työympäristönsä ja siihen liittyvät vaaratekijät ennalta niin hyvin, että pystyy toimimaan odottamattomissakin tilanteissa. Sähkökatkon tai bläkärin, niin kuin sitä kutsutaan, sattuessa pimeä terässeinistä ja lukemattomista putkistoista koostuva rakenne näyttää aivan erilaiselta kuin työvalaistuksessa. Tuolloin liikkuminen rakennusaikaissa tiloissa muuttuu entistä vaarallisemmaksi avonaisten aukkojen ja lattialla kiemurtelevien tai katosta roikkuvien kaapeleiden havaitsemisen vaikeutuessa. Rakennusaikaisen laivan konehuoneen turkkitaso on jatkuvasti auki jostain kohtaa ja aukot vaihtavat paikkaa päivän mittaan työn edistyessä. Liikkuessa saa siis olla aina varuillaan, ettei astu alas avonaisesta aukosta tai kompastu turkin päällä lojuviin tavaroihin, työkaluihin ja rakennusmateriaaleihin.
Laskeudun portailta alas 0-kannen turkkitasolle, kävelen avaamaan lukossa olevan työkalupakkini ja otan sieltä lenkkiavaimen ja porsukan mukaani. Lasken materiaalivarastolta tuomani laipat ja klemmarit alas turkille ja kumarrun toisen polven varaan samalla työntäen puukon turkkilevyn reunan alle. Pieni kääntöliike ja vielä irtonaisen turkkilevyn reuna nousee niin, että siitä saa paremman otteen. Nostan suunnilleen kaksikymmentä kiloa painavan teräksisen turkkilevyn ylös ja siirrän sen syrjään pois muiden putkiasentajien tieltä. Alla avautuu ruoste- ja metallipölyn peittämä pilssi, joka on ollut lähes päivittäinen työmaani viimeisten viiden kuukauden ajan. Talvella siellä ei sentään yleensä ole vettä, niin kuin oli vielä syyskuussa kovien sadepäivien aikaan. Silloin otettiin miehestä mittaa, että kuka viitsii mennä pilssihommiin kastelemaan haalarinsa, turvasaappaansa ja alushousunsa kontatessaan ruostevedessä. Sukellan pilssiin ja konttaan muutaman metrin turkin alla päästäkseni jatkamaan valumisputkiston rakentamista. Laivojen konehuoneet ovat todellisia käsityön taidonnäytteitä. Sadat putkiasentajat, levysepät ja hitsarit ovat kuukausitolkulla työskennelleet tämän konehuoneen parissa tehden sen valmiiksi osa osalta ja järjestelmä järjestelmältä. Lopputuloksesta huokuu ammattitaito ja lähes isällinen suhtautuminen rakennettavaan laivaan. Ammattilaisille on kunnia-asia tehdä työnsä hyvin ja niin, että lopputuloksena syntyvä konehuone on miehistölleen mahdollisimman helppokäyttöinen. Jokainen venttiilin kara, mittaritaulu ja säätölaite on asennettu niin, että siihen pääsee vaivatta käsiksi. Kello tulee yhdeksän ja kiipeämme ulos laivasta kahvitauolle. Kirkas aamuaurinko tervehtii silmiämme ulkona tehden talvipäivän raikkaan virkistäväksi. Talvisin työläinen ei aurinkoa näe kuin viikonloppuisin ja taukojen aikana. Kun lähtee aamulla töihin, on pimeää ja kun palaa illalla töistä kotiin, on edelleen pimeää. Siksi aamuinen aurinko saa naamalle aina pienen virneen, että paistaa se aurinko sittenkin, vaikkei siitä duunari juuri pääse nauttimaan. Kahvihuoneessa käy tasainen puheensorina. Puhutaan Suomen hallituksen toimista, niin kuin aina viimeviikkojen aikana. Tulevaisuuden epävarmuus puhuttaa telakkalaista. Mediassa marraskuusta lähtien masinoitu julkisuuskampanja, jonka tarkoitusta tavallinen työntekijä ei voi ymmärtää, painaa mieliä. Oasis 3:n tilauksen menettäminen ranskalaisille tuntuu miehistä käsittämättömältä. Eikö suomalainen työ ole puolustamisen arvoista? Miten yrityksen käy tulevaisuudessa? Saanko itse jatkaa eläkeikään asti? Miten käy asuntolainan ja millä ruokin ja vaatetan vastasyntyneen lapseni? Onko varaa suunnitella tulevaisuutta? Tällaisia asioita pyörii kahvihuoneessa istuvien
miesten mielessä. Suurin osa vanhemmista miehistä on konkurssin käyneitä miehiä ja he ovat nähneet niin paljon ylä- ja alamäkiä, että osaavat suhtautua asiaan terveellä rauhallisuudella ja huumorilla. Vuonna 2010 alkaneet lomautukset antoivat heillekin esimakua siitä, miltä tuntuu olla työttömänä. Muistan ajan ennen lomautuksia. Osa ihmisistä oli todella hermostuneita sillä he eivät olleet ikinä olleet työttömänä usein lähes nelikymmenvuotisen työuransa aikana. Tuntematon tilanne pelottaa ja saa ihmisen helposti käyttäytymään omituisella tavalla. Osa vaipui alakuloisuuteen ja ajatteli kaiken olevan lopussa. The End oli kirjoitettu putkiverstaan vessan oveen eräänä aamuna ja tuomiopäivän saarnaajat julistivat evankeliumiaan päivästä toiseen. Osa meni istumaan pomon polvelle tai yritti muulla tavoin tehdä itsestään muita paremman työntekijän, jotta saisi olla töissä edes vähän pidempään. Heitä ei onneksi ollut monta. Alakuloinen masentuneisuus ja pyrkyryys kylvävät pahaa verta työyhteisöön, sillä ne rikkovat porukan hengen ja saavat ihmiset kyräilemään toisiaan. Kielteinen asenne tarttuu yllättävän helposti ja siitä on vaikea päästä irti. Huumori ja rauhallisuus ovat parhaat keinot pärjäämiseen vaikeina aikoina. Huumori on tärkeää päivittäisessä työskentelyssä, sillä se auttaa jaksamaan silloinkin, kun työ tuntuu takkuavan ja tulevaisuus näyttää epävarmalta. Hyvä kahvitauolla tai työn ääressä kuultu vitsi saattaa piristää koko loppupäiväksi. Ompa hyvää kahvii! -Ai sääk se olet keittäny? Emmää vettä laittannu, mut porot. -Jaa kyl se ol sen verta laihaa hulivet et jos olis pare jos et toiste keitä. Nii. Onhan tää vähä ku ois tiskivedes huilutettu. Pienellä ystävällismielisellä naljailulla saadaan tämäkin kahvitunti käynnistymään ja meno jatkuu kepeän huumorin merkeissä. Kahvihuoneen kulmassa jotkut puhuvat maailmanlopusta ja sekös innoittaa Arskan tokaisemaan, että Mää lähen tos kolmetoist viis viis ja ajan Raisioo viinakauppaa ja sit olen pual kolmelt koton ja viidelt nukkumas. Et sit se voi se maailmaloppu hyvi tulla mu pualest. Tulee pitkä viikoloppu ni kannattaa ostaa tarpeeks, ettei lopu keske. Tämän vakavan toteamistulvan jälkeen Rauno huikkasi Arskalle kokeeksi, että Mut onhan ne kaupat sunnuntainaki auki. Mihin Arska vastasi lakonisesti Mut Alko ei ol, semmoset sun kaupat! Ens mennää Alkoo ja jos sit jottai jää ni voidaa ostaa jottai muut.
Henkilöitä tuntematon voisi vetää tästä laukaustenvaihdosta pitkällekin meneviä johtopäätöksiä telakkalaisten suhtautumisesta alkoholiin, jos hän ei onnistuisi huomaamaan keskustelun sarkastista pohjavirettä. Telakoilla meno oli paikoin kuvatunkaltaista vielä 1970- ja 1980-luvuilla, mutta maailma on muuttunut ja ihmiset sen mukana. Toki viinamäen miehiä löytyy työmaalta vieläkin, mutta he ovat pieni hiljainen vähemmistö. Eikä alkoholikulttuuri ole ainoa asia, mikä on kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut. Moni vanhemmista miehistä on lopettanut tupakoinnin, alkanut syödä terveellisesti, alkanut kuntoilla, pitää suojalaseja ja kypärää päässään ja muutenkin huolehtia terveydestään ja työturvallisuudestaan paremmin. Telakkatyö on yhä edelleen kuluttavaa ja raskasta eikä monikaan selviä eläkkeelle ilman jonkinlaisia fyysisiä vaivoja. Nivelet ja polvet kuluvat, suuret lämpötilavaihtelut aiheuttavat kolotuksia ja erilaiset hitsaamisesta, hiomisesta ja liuottimista aiheutuvat käryt tekevät tehtävänsä. Kaikesta tästä huolimatta miehet eivät valita. He muistavat millä tolalla asiat olivat vuosikymmeniä sitten. Eikä valittaminen kuulu muutenkaan ammattimiehen keinovalikoimaan. Onhan niitä kolotuksia muillakin ja silti työ on tehtävä ja tehtävä kunnolla, he ajattelevat. Vaikka julkisuudessa duunaria kilvan haukutaan laiskaksi ja lakkoilevaksi, mukavuudenhaluiseksi ja kovin kalliiksi vetelykseksi Etelärannan herrojen ja internetin Valkoisen ristin ritareiden toimesta, niin totuus on kyllä tyystin toinen. Työ ja sen tekeminen kunnolla ovat suomalaiselle työntekijälle usein kunnia-asia, josta pidetään kiinni kynsin ja hampain. Kahvitauko loppuu ja miehet kävelevät takaisin Gracen uumeniin ottaen muutaman henkäyksen kirpeää talvi-ilmaa mennessään. Saan kaksi soviteputkea valmiiksi ruokatuntiin mennessä ja nostan ne turkkitasolle hitsauspaikan viereen, josta hovihitsarimme saa ne kätevästi otettua työn alle ruokailun jälkeen. Ruokalajono kiemurtelee 50 metriä ulos ruokalan ovelta ja valuu hiljalleen sisään. Istun eteiskäytävän reunalla olevalla penkillä odottaen jonon pään häviämistä ruokalan ovesta sisään. Kahdelta linjastolta saa Sodexhon teollisuusruokaa. Kolmannessa on salaattibuffet ja keittovaihtoehto. Suuntaan salaattipöytään ja pinoan kukkuraisen lautasen kasviksia lounaaksi. Salaatinpopsimisen etuna ovat keveä ja virkeä olo, vaikka sen vastapainoksi saa hyväntahtoisia kysymyksiä siitä, että jaksaako tuollaisella rehukimaralla koko päivää. Kun saavun pöytään, on siellä jo täysi taisto käynnissä. Hei kui sää noi niit syät? Ei niit noi kuulu, kaavit ensi se maukka liha siit lautaselt vattaa ja sit vast kosket niihi vihanneksi, Jarmo ohjeistaa vastapäätä istuvaa toveriaan, joka myhäillen popsii ensin muut aineisosat lautaseltaan jättäen lihan viimeiseksi. Hän
vastaa Jarmolle, että Täytyy Japi olla kato vaihtelua, ettei vallan uraudu. Sää ja su vaihtelus. Luulek sää joku termostaatti olevas, hä?, Jarmo jatkaa kuikuillen ympärilleen uutta jutun juurta. Verbaalimittelö päättyy molempien herrojen lautasten tyhjetessä ja loppu ruokailu kuluu rauhallisesti. Poistun ruokalasta henkisesti ja ruumiillisesti ravittuna odottelemaan ruokatunnin päättymistä. Iltapäivällä laivassa on rauhallista. Monet ovat puolipäiväpekkasilla ja muut virittäytyvät jo viikonlopun tunnelmiin. Pekkasvapaiden olemassaolo muistuttaa meitä vielä siitä menneestä maailmasta, jossa työviihtyvyys kulki käsi kädessä työtehokkuuden kanssa. Maailmasta, jossa ajateltiin olevan muitakin arvoja kuin raha, kilpailukyky ja lisäarvo. Se, että viihtyy työssään ja että pitää siitä mitä tekee, on monelle tärkeää telakallakin. Sen lisäksi, että työttömyys pienentää käteen jäävää tuloa, se poistaa mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ymmärsin taannoin, että telakalla keskiverto duunari on viettänyt elämästään enemmän aikaa yhdessä työkavereidensa kanssa kuin perheensä tai aviopuolisonsa kanssa. Kun tätä kanssakäymistä on jatkunut 30 tai 40 vuotta ja sitten joutuu jostain syystä jättämään tuon porukan, niin kyllähän se saattaa tuntua hieman tyhjältä. Ne, jotka vihaavat työttömiä, eivät tiedä mistä puhuvat. Työttömyyttä heidän pitäisi vihata eikä sen uhreja. Työnsä kautta ihminen määrittää itse itsensä uudestaan joka päivä ja saa merkityksiä elämälleen. Kello tulee puoli neljä iltapäivällä. Pakkaan työkalut pakkiin, sammutan hitsauskoneen ja suljen kaasuhanat. Aika lopettaa tämä työviikko ja valmistautua seuraavaan kunnon levolla. Ulkona kirpeä pakkanen tervehtii päätöstäni.