HÄTÄENSIAPUOHJEET VIITTOMAKIELELLÄ Elina Mertanen - Miia Nikander - Piritta Vänttinen Opinnäytetyö, syksy 2003 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun yksikkö Viittomakielentulkin koulutusohjelma Viittomakielentulkki (AMK)
TIIVISTELMÄ Mertanen, Elina - Nikander, Miia - Vänttinen, Piritta Hätäensiapuohjeet viittomakielellä Turku, syksy 2003 43 s., 2 liitettä Diakonia-ammattikorkeakoulu, Turun yksikkö Viittomakielentulkin koulutusohjelma Viittomakielentulkki (AMK) Tämä opinnäytetyö on viittomakielinen käännös hätäensiapuohjeista. Siihen kuuluu video ja kirjallinen osa. Työn tarkoituksena on lisätä informatiivisen viittomakielisen materiaalin tarjontaa sekä viittomakielisille että muille viittomakielestä kiinnostuneille. Käännöksen lähdetekstinä ovat Suomen Punaisen Ristin Ensiapuoppaan ja internetsivujen hätäensiapuohjeet. Hätäensiaputoimenpiteisiin kuuluvat tilanteen selvitys, tajuttoman ensiapu, puhalluselvytys, puhalluspaineluelvytys, suurien verenvuotojen tyrehdyttäminen ja sokin ehkäisy. Käännösprosessi koostui lähdetekstien analysoinnista ja niiden muokkaamisesta yhtenäiseksi tekstiksi sekä viittomakielisen version kääntämisestä ja sen kuvaamisesta. Kuvattujen versioiden viittomakieltä ja käännösratkaisuja analysoitiin ja muokattiin useaan kertaan. Lopputuloksena on 18 minuutin pituinen viittomakielinen video hätäensiapuohjeista. Videossa vuorottelevat kertoja ja ensiapuesimerkit. Kirjallinen osa käsittelee erityisesti käännösprosessia. Siinä esitellään kääntämisen teorioita, joita käännöksessä on sovellettu, sekä viittomakielen rakennetta. Kirjallisuutena on käytetty pääasiassa kääntämisen teoriaan ja viittomakieleen liittyviä teoksia. Prosessin aikana haasteeksi osoittautui asiatyylinen viittominen. Tyyleistä ei toistaiseksi ole tehty kattavaa tutkimusta. Myöskään viittomakielen sanajärjestystä ei ole yksiselitteisesti määritelty. Käännösratkaisut perustuvat kääntäjien kokemukseen ja kielitaitoon. Opinnäytetyön toisena ohjaajana oli kasvatustieteiden ylioppilas Tiina Saarijärvi, jonka äidinkieli on viittomakieli. Hän antoi meille neuvoja viittomakielen asiatyylistä ja sanajärjestyksestä natiivin kielenkäyttäjän näkökulmasta. Asiasanat: hätäensiapu, kääntäminen, viittomakielen rakenne, viittomakielinen video Säilytyspaikka: DIAK Turun yksikön kirjasto
ABSTRACT Elina Mertanen, Miia Nikander, Piritta Vänttinen Emergency First Aid Instructions in Finnish Sign Language Autumn 2003 43 pages, 2 Appendices The Diaconia Polytechnic, Turku Unit Degree Program in Sign Language Interpretation, Sign Language Interpreter The aim of the present study was to make a video-translation of the emergency first aid instructions in Finnish Sign Language. The purpose was to bring new informative signed material available to those using Sign Language as their mother tongue as well as to those who are interested in it. This study is divided into two parts: the signed video and the written part. The source materials for the translation were the emergency first aid instructions of the Finnish Red Cross First Aid Guidebook, and the emergency first aid instructions of Finnish Red Cross on the Internet. Emergency first aid consists of the assessment of the situation, the first aid to the unconscious, mouth to mouth resuscitation, CPR (Cardio-Pulmonary Resuscitation), the stopping of major external bleeding and preventing shock. In the translation process the source texts were analysed and transformed into a video script. After that, the script was translated into Finnish Sign Language and filmed. The Language and the translations in filmed versions were analysed and worked upon. As a result there is an 18-minute signed video of emergency first aid instructions. The video consists of signed information and demonstrations of first aid transactions. The written part is focused on the process of translation. The structure of Sign Language and the theories used in making the translation are introduced in the written part. Translation theories and strategies used in the study are Popper s theory, Skopos theory, Dynamic Equivalence and Pragmatic Adaptation. One challenge during the whole process was to find the formal style in Finnish Sign Language. There is no research made about it. Also the grammatical order of signs has not been clearly defined. Decisions made in the translation are based on the writers own experience. The second tutor of the study was Tiina Saarijärvi, who is a native signer. She was able to give some answers concerning the formal style, sign order and Deaf culture. Keywords: Emergency First Aid, Translating, Signed Video, the Structure of Finnish Sign Language This study is stored at the library of Diaconia Polytechnic, Turku Unit
SISÄLLYS 1. JOHDANTO 6 2. ENSIAPU 7 2.1. Suomen Punaisen Ristin ensiapukoulutus 8 2.2. Hätäensiapu 8 3. VIITTOMAKIELEN RAKENNE 9 3.1. Viittoman rakenne 9 3.2. Lauserakenne 10 3.2.1. Lausetyypit 11 3.2.2. Paikantaminen 12 3.2.3. Osoitukset 13 3.2.4. Roolinvaihto 13 3.2.5. Polysynteettiset viittomat ja klassifikaattorit13 3.3. Ei-manuaaliset elementit 14 4. KUUROJEN KULTTUURISTA 15 5. KÄÄNTÄMISEN TEORIAA 16 5.1. Popperin teoria 18 5.2. Skoposteoria 19 5.3. Dynaaminen ekvivalenssi 20 5.4. Pragmaattimen adaptaatio 19 5.5. Käännösprosessin vaiheita 21 5.5.1. Analyysivaihe 21 5.5.2. Siirtovaihe 22 5.5.3. Muotoiluvaihe 22 5.6. Hyvän kääntäjän ominaisuuksia 22
6. KÄÄNNÖSPROSESSI 23 6.1. Glossaus 23 6.2. Käännettävän tekstin valinta 24 6.3. Käännöksen hahmottelu 24 6.4. Ensimmäinen videoitu käännös 26 6.4.1. Korjauksia viittomatasolla 26 6.4.2. Korjauksia lausetasolla 27 6.5. Toinen videoitu käännös 29 6.5.1. Korjauksia viittomatasolla 29 6.5.2. Korjauksia lausetasolla 30 6.5.3. Muutokset suomenkieliseen tekstiin 31 6.6. Valmis video 32 6.6.1. Viittomataso 33 6.6.2. Lausetaso 34 7. TEKNINEN TOTEUTUS 35 8. POHDINTA 37 9. LÄHTEET 41 LIITTEET Liite 1. Video: Hengittääkö hän? Hätäensiapuohjeet viittomakielellä Liite 2. Videon suomenkielinen teksti
1. JOHDANTO Opinnäytetyö mme on viittomakielinen käännös hätäensiapuohjeista. Työhön kuuluu video (Liite 1) ja kirjallinen osa. Video on suunniteltu käytettäväksi esimerkiksi opetusmateriaalina. Työn tekijöitä yhdistää kiinnostus kääntämiseen. Halusimme käännöksen lähdetekstiksi nimenomaan asiatekstin. Aluksi suunnittelimme kääntävämme Kelan Tunne Perusturvasi -sarjasta yhden osan. Huomasimme tekstin sisältävän paljon vaihtuvaa tietoa, joten käännös vanhentuisi nopeasti. Aloimme etsiä uutta aihetta. Yksi meistä sai SPR:n ensiapukurssilla idean hätäensiapuohjeiden kääntämisestä, ja ajatus tuntui kaikista mielekkäältä. Aloitimme käännösprosessin kevättalvella 2003. Kokosimme käännettävän tekstin kolmesta eri lähteestä, sillä emme löytäneet yhtä tekstiä, joka olisi sellaisenaan sopinut käännettäväksi. Kuvasimme raakaversion, jota muokkasimme omien huomioidemme ja ohjaajiemme palautteen pohjalta. Syyskuussa 2003 kuvasimme videon toisen version, johon otimme mukaan myös ensiapuosiot. Kolmannessa eli viimeisessä kuva uksessa yritimme ottaa kaiken huomioon sekä kuvaustekniikan että viittomakielen näkökulmasta. Valmiissa videossa vuorottelevat viittoja ja havainnollistavat esimerkit hätäensiavusta. Käännösprosessin aikana meitä auttoivat työmme kaksi ohjaajaa, tulkkikouluttaja Ulla Veitonen ja kasvatustieteen yo Tiina Saarijärvi, jonka äidinkieli on viittomakieli. Häneltä saimme neuvoja viittomakielisiin ratkaisuihin ja kulttuurierojen huomioimiseen. Ensiapuasioissa konsultoimme sairaanhoitaja Elina Kottelinia. Hän on Suomen Punaisen Ristin hyväksytty ensiapuopettaja (HEO). Videon teknisen toteutuksen hoidimme itse. Opinnäytetyömme kirjallisen osion pääpaino on käännöksen tekemisessä ja sen analysoinnissa. Alussa kerromme lyhyesti Suomen Punaisen Ristin ensiapukoulutuksesta ja
7 hätäensiavusta. Luvussa 3 käymme läpi viittomakielen rakennetta ja erityisesti sen lauserakennetta. Luku 4 sisältää tietoa kuurojen kulttuurista. Viidennessä luvussa esittelemme käännöksemme pohjana käyttämiämme kääntämisen teorioita. Luku 6 käsittelee käännösprosessin vaiheita. Seitsemännessä luvussa kerromme työn teknisestä toteutuksesta. Lopuksi tarkastelemme työtämme kokonaisuutena. Pohdimme sen onnistumista, epäkohtia, hyödyllisyyttä ja käytettävyyttä. Käännöksen tekeminen on pidempi prosessi kuin tulkkaus. Kääntäessä on mahdollisuus palata tekstiin ja korjata sitä. Tulkkaus on ainutkertainen suoritus. Tulevaa ammattiamme ajatellen kääntäminen on hyödyllistä. Tulevaisuudessa tulkkien työhön kuuluu enemmän esimerkiksi lausuntojen, ohjeiden, lakitekstien ja kirjallisuuden kääntämistä suomen kielestä viittomakieleen ja päinvastoin (Hynynen, Pyörre & Roslöf 2003, 144). Koko käännösprosessin ajan meitä askarrutti muutama viittomakieleen ja kääntämiseen liittyvä kysymys. Millainen on viittomakielen sanajärjestys? Kuinka videokuvaaminen vaikuttaa viittomiseen? Millainen on viittomakielen asiatyyli? Saimme kääntämisen kautta paljon pohdittavaa viittomakielestä ja omista taidoistamme, joihin ei tulkatessa välttämättä ehdi kiinnittää huomiota. Käännösprosessin aikana kielitajumme ja -taitomme kohenivat. 2. ENSIAPU Ensiapu on osa sairastuneen tai loukkaantuneen auttamistapahtumaa, johon kuuluvat pelastaminen, ensiapu, hätäilmoitus, ensihoito ja jatkohoito. Auttamisvelvollisuus on määritelty laissa, joten jokaisella on velvollisuus auttaa ja oikeus saada apua. ( Ensiapu. Corame Oy:n www-sivut. 6.11.2003.)
8 2.1. Suomen Punaisen Ristin ensiapukoulutus Suomessa oli vielä 1970-luvun alussa monia ensiapukoulutusta järjestäviä organisaatioita, ja opetus oli laadultaan vaihtelevaa. Suomen Punainen Risti uudisti koko ensiapukoulutusjärjestelmänsä vuonna 1975. Koulutusta keskitettiin ja standardisoitiin ja ensiapuopettajien koulutusta parannettiin. Lääkintöhallitus hyväksyi SPR:n ensiapujärjestelmän yleisesti noudatettavaksi malliksi Suomessa vuonna 1976. ( Vuosien varrelta. Suomen Punaisen Ristin www-sivut. 28.9.2003.) Suomen Punaisen Ristin piirit ja osastot järjestävät ensiapukoulutusta jatkuvasti ympäri Suomen. Koulutuksen tavoitteena on lisätä ensiaputaitoja ja auttamisvalmiutta sekä edistää ja tukea terveyttä. Kurssisisältöjä sovelletaan koulutettavan ryhmän mukaan. SPR:n ensiapukursseilla koulutetaan vuosittain noin 100 000 suomalaista. ( Opi ensiaputaidot. Suomen Punaisen Ristin wwwsivut. 20.10.2003.) 2.2. Hätäensiapu Opinnäytetyömme on käännös hätäensiapuohjeista. "Hätäensiavulla tarkoitetaan henkeä pelastavaa ensiapua. Hätäensiaputoimenpiteillä pyritään turvaamaan loukkaantuneen hengitys ja verenkierto sekä estämään hänen tilansa huononeminen ammattiavun tuloon saakka. Ensiavun viivästymistä on vaikea korjata, siksi ensimmäiset minuutit ovat ratkaisevia. Hätäensiaputoimenpiteet ovat samat oli kysymyksessä sairauskohtaus tai tapaturma. ( Ensiapu. Corame Oy:n www-sivut. 20.10.2003.) Hätäensiaputoimenpiteisiin kuuluvat sairastuneen tai loukkaantuneen tilan selvittäminen, hengitysteiden avaaminen, puhalluselvytys, kylkiasento, puhalluspaineluelvytys, verenvuodon tyrehdyttäminen ja sokin ehkäisy. ( Ensiapu. Corame Oy:n www-sivut. 20.10.2003.)
9 3. VIITTOMAKIELEN RAKENNE Viittomakieli on kuurojen käyttämä luonnollinen kieli, joka koostuu käsien liikkeistä, eleistä ja ilmeistä. Viittomakielellä on oma kielioppinsa ja rakenteensa. Kieltä vastaanotetaan näköaistin avulla, joten katsekontakti on tärkeä tekijä viitottaessa. Viittomakieli ei ole saanut kielen asemaa kaikissa maissa, sillä puheen ajatellaan olevan olennainen osa kieltä. (Takala 2002, 30-32.) Suomalaisen viittomakielen oikeudellinen asema turvattiin lailla vuonna 1995. Suomen perustuslain 17 :n 3 momentin mukaan viittomakieltä käyttävien ja vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan lailla. (Lappi 2000, 72.) 3.1. Viittoman rakenne Viittomat muodostavat viittomakielen sanaston eli leksikon (Rissanen 1990, 23) ja ne ovat verrattavissa puhuttujen kielten sanoihin (Käsillä kääntäjät 2003, 13). Aikoinaan viittomia pidettiin jakamattomina yksiköinä. William Stokoe julkaisi vuonna 1960 tutkimuksen viittoman rakenteesta. Hän jakoi viittoman kolmeen osaan: käsimuotoon, paikkaan ja liikkeeseen ja käytti näistä nimitystä kereemit puhuttujen kielten foneemien sijaan. (Takkinen 2002, 8.) Useat tutkijat laskevat myös orientaation omaksi kereemikseen. Viittomakielen kereemien funktio on sama kuin puhutun kielen foneemien eli ne erottavat merkityksiä toisistaan. Puhutun kielen foneemit järjestäytyvät peräkkäisesti, mutta viittomakielen kereemit samanaikaisesti. (Rissanen 1990, 44, 88.) Käsimuoto on kämmenen ja sormien muodostama kokonaisuus, joka esiintyy viittoman aikana. Se voi muuttua viittoman aikana, eli yhdessä viittomassa voi olla enemmän kuin yksi käsimuoto. (Käsillä kääntäjät 2003, 20.) Käsimuototyyppejä on lukuisia. Pienikin muutos käsimuodossa voi vaikuttaa viittoman merkitykseen. (Rissanen 1990, 68-69.)
10 Artikulaatiopaikalla tarkoitetaan sitä kohtaa viittojan edessä olevassa tilassa tai viittojan keholla, jossa tai jonka läheisyydessä viittoma toteutuu. Artikulaatiopaikat voidaan jakaa neljään pääluokkaan: neutraalitila, ei-dominoiva käsi, pää ja vartalo. Nämä jaetaan edelleen pienempiin alueisiin. (Savolainen 2000, 176.) Liike kuuluu monipuolisuutensa vuoksi viittoman vaikeimmin kuvattavien piirteiden joukkoon. Termillä viittoman liike viitataan yleensä yksinomaan käsien liikkeeseen. Lähes kaikkiin viittomiin sisältyy liikettä. Varsinaista viittoman liikettä edeltää siirtymäliike, jonka aikana kädet liikkuvat viittoman tuottamisen aloituspaikkaan. Jokaisesta viittoman liikkeestä voidaan kuvata sen suunta, tapa, käsien interaktio (kopiointi, vuoroliike, vastaliike) ja kosketus. (Savolainen 2000, 179-180.) Orientaatiolla tarkoitetaan käsien asentoa viittojan vartaloon nähden. Viittoman kuvauksessa pitää ottaa huomioon kämmenen suunta ja se, mihin rystyset osoittavat. (Rissanen 1990, 87.) Viittomakielessä on viittomia, joita erottaa toisistaan vain orientaation ero. Esimerkkejä tällaisista minimipareista ovat viittomat LEIPÄ, RAHA ja ASIA. (Takkinen 2002, 31.) Viittomat voidaan muodostaa yhdellä tai kahdella kädellä. Oikeakätinen henkilö viittoo yhden käden viittomat yleensä oikealla eli dominoivalla kädellään. Vasenta kättä kutsutaan tällöin ei-dominoivaksi kädeksi. Viittoja ei voi mielivaltaisesti vaihdella kätisyyttään viittomisen aikana, vaan toisen käden on oltava dominoiva. Kahden käden viittomissa molemmat kädet voivat olla yhtä aktiivisia tai toinen voi dominoida. Viimeksi mainituissa viittomissa käsillä voi olla joko erilaiset tai samanlaiset käsimuodot. (Rissanen 1990, 47-48.) 3.2. Lauserakenne Suomalaisen viittomakielen lauseoppia on toistaiseksi tutkittu vähän (Rissanen 2000, 147). On kuitenkin huomattu, että useiden maiden viittomakielten rakenteet
11 noudattavat samoja periaatteita. Viittomakielen ikoninen luonne vaatii, että asiat esitetään nimenomaan visuaalisesti mielekkäässä järjestyksessä. Esimerkiksi syy tai tilanteen aiheuttaja viitotaan ennen seurausta. Viittomakielisessä kerronnassa ja tilanteiden kuvailussa pyritään noudattamaan järjestystä aika paikka kuka teki mitä teki. Järjestys ei kuitenkaan ole ehdoton. Siitä voidaan poiketa esimerkiksi silloin, kun korostetaan jotakin asiaa. (Paunu 1983, 90, 92, 114.) 3.2.1. Lausetyypit Lauseet voidaan jakaa niiden käyttötarkoituksen perusteella toteaviin, kysymys-, käsky- ja ehtolauseisiin. Lyhimmillään lause voi olla yhden viittoman mittainen. (Käsillä kääntäjät 2003, 27.) Toteavalla lauseella tarkoitetaan lausetta, jolla kerrotaan tarkoitteesta ja sen toiminnasta ja/tai sijainnista. Se voi olla myönteinen tai kielteinen. Tarkoitteeseen viittaava viittoma sijoitetaan yleensä lauseen alkuun. Sen jälkeen tulevat viittomat, joilla kerrotaan tarkoitteen sijainnista ja/tai toiminnasta. Myönteiseen lauseeseen voi liittyä päännyökyttelyä. Kieltoa voidaan ilmaista pelkällä päänpudistuksella tai kieltoa ilmaisevalla viittomalla, johon usein liittyy päänpudistus. (Käsillä kääntäjät 2003, 27-28.) Kysymyslauseet jaetaan kysymysviittoman vaativiin kysymyksiin, kyllä eikysymyksiin ja retorisiin kysymyksiin. Jos lauseessa on kysymystä ilmaiseva viittoma, sen paikka on joko lauseen alussa tai sekä alussa että lopussa. Lisäksi viittojan ilme supistuu, pää työntyy vähän eteenpäin ja hartiat voivat hieman nousta. Kyllä ei-kysymyslauseissa ei ole erillistä kysymysviittomaa eikä tarkkaa viittomajärjestystä, josta lauseen voisi tunnistaa kysymyslauseeksi. Näissä lauseissa viittojan silmien seutu avautuu ja viittoja kumartuu hieman eteenpäin. Lauseen viimeinen viittoma jää ilmaan eli kädet pysähtyvät ja jäävät ikään kuin odottamaan vastausta. Retorisiin kysymyslauseisiin ei odoteta vastausta. Niitä
12 seuraa yleensä pieni tauko, ennen kuin viittoja jatkaa tarinaansa. Retorisen kysymyksen aikana viittojan kulmakarvat nousevat ja silmät suurenevat. (Käsillä kääntäjät 2003, 29-30.) Ehdollinen ilmaisu on yleensä virkkeen alussa. Sen tunnusmerkkinä voi olla viittoma EHKÄ, JOS, mutta ehto ilmaistaan usein myös pelkillä ei-manuaalisilla rakenneosilla, kuten kulmakarvojen kohottamisella. Yleensä ehtolauseen lopussa on pieni tauko ja vasta sen jälkeen ilmaistaan, mitä tapahtuu, jos ehto täyttyy. (Käsillä kääntäjät 2003, 30.) Käskylauseessa käskeminen ilmenee sekä verbissä että verbiin liitettävässä osoituksessa. Verbi on usein lauseen alussa ja osoitus tuotetaan intensiivisemmin kuin tavallinen osoitus. Käskylauseessa viittoja luo kiinteän katsekontaktin käskettävään ja muuttaa ilmettään. (Käsillä kääntäjät 2003, 31.) Tiukassa käskyssä ilme voi olla vihainen, tuima tai vaativa. Lievemmässä kehotuksessa se on miedompi. (Paunu 1983, 63.) 3.2.2. Paikantaminen Viittomakieliselle ilmaisulle on tyypillistä, että ensin mainitaan aika ja paikka, ja luodaan ikään kuin näyttämö kerrottavaa asiaa varten. Tämän jälkeen voidaan paikantaa tekijät näyttämölle, ja kertoa, mitä tapahtuu. (Malm & Östman 2000, 28) Viittoja voi palata sijoittamiinsa kohteisiin kerronnan edetessä. Viittomatilan kolmiulotteinen käyttö on tärkeää erityisesti viestin vastaanottajan kannalta. (Paunu 1983, 29.)
13 3.2.3. Osoitukset Osoitusten yhtenä tehtävänä on paikantaa tarkoite viittomatilaan. Niillä voidaan ilmaista, missä kohdassa viittomatilaa tarkoite sijaitsee suhteessa viittojaan tai muihin tarkoitteisiin. Osoitusten toisena tehtävänä on toimia puheenaiheenmerkitsijöinä. Niillä voidaan viitata myös aiemmin paikannettuihin tarkoitteisiin, jotka eivät konkreettisesti ole läsnä eivätkä nähtävissä. Osoitus voi olla manuaalinen tai ei-manuaalinen. Manuaalisissa osoituksissa käytetään yleisimmin G-käsimuotoa, mutta myös B-käsimuoto on mahdollinen. Eimanuaalissa osoituksissa viittojan katse toimii osoituksena. (Käsillä kääntäjät 2003, 26.) 3.2.4. Roolinvaihto Roolinvaihdolla tarkoitetaan viittojan samaistumista kohteeseen, josta hän kertoo, jota hän kuvailee tai jonka tekemisiä tai sanomisia hän tuo esille. Roolinvaihto edellyttää muutoksia esimerkiksi katseen ja vartalon suunnassa, mimiikassa ja viittomatavassa. (Paunu 1983, 173, 181.) Yhden kertomuksen aikana viittoja voi esiintyä monessa eri roolissa, ja hän voi vaihtaa roolista toiseen useita kertoja tarinan edetessä (Käsillä kääntäjät 2003, 36). 3.2.5. Polysynteettiset viittomat ja klassifikaattorit Kiinteillä viittomilla on perusmuoto ja rajallinen merkitys, mutta polysynteettisillä viittomilla niitä ei ole. Polysynteettistä viittomaa on vaikea kuvata, koska se vastaa usein merkitykseltään pitkää ilmausta tai kokonaista lausetta. (Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998, 29.) Polysynteettisten viittomien merkitys on sidottu käyttöyhteyteensä, joten erilaisissa lauseyhteyksissä se voi tarkoittaa eri asiaa (Jantunen 2003, 76).
14 Polysynteettisen viittoman käsimuodosta käytetään nimeä klassifikaattori eli luokanosoitin (Käsillä Kääntäjät 2003, 15). Yleisimmät klassifikaattorit ovat G, B ja 5. Ne heijastavat pääviittomansa tarkoitteen tai sen osan tyypillistä näkyvää ominaisuutta ja voivat olla sidoksissa toiseen viittomaan. (Rissanen 1990, 96.) Käsimuotoon yhdistetään usein erilaisia liikkeitä, paikkoja, ilmeitä ja huulioita. Niillä voidaan kuvata esimerkiksi ihmisten ja kulkuvälineiden liikkumista, kuten autolla ajoa mutkaisella tiellä. (Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998, 29.) Polysynteettinen viittoma on aina verbi. Se ilmaisee tapahtumista, toimintaa tai tilaa. Kiinteästä viittomasta poiketen polysynteettisen viittoman jokainen rakenneosa kantaa merkitystä myös yksinään. (Käsillä kääntäjät 2003, 14.) 3.3. Ei-manuaaliset elementit Osa kiinteistä viittomista sisältää myös ei-manuaalisia piirteitä. Niitä ovat pään ja vartalon liikkeet, ilmeet sekä suun liikkeet ja asennot eli huuliot. Foneemeiksi voidaan laskea ainakin ne ei-manuaaliset piirteet, jotka muuttavat viittoman perusmerkityksen toiseksi. (Savolainen 2000, 183.) Ei-manuaaliset elementit eivät tavallisesti esiinny yksinään, vaan kerrostuvat viittoman tai viitotun jakson päälle. Tosin joskus käy niin, että viittoja turvautuu kertovassa tekstissä pelkkään mimiikkaan. Myös ei - manuaaliset elementit voivat kantaa merkitystä, jolloin niillä joko täydennetään tai kumotaan käsien viesti. (Rissanen 1990, 101.) Kasvojen liikkeiden tuottamisessa keskeisiä ovat kulmakarvat, silmät, posket ja suu. Kulmakarvat voivat olla ylhäällä tai alhaalla, silmät sirrillään tai laajennettuina ja posket lommollaan tai pullistuneina. Pää ja vartalo toimivat osin yhdessä, mutta niillä on myös itsenäisiksi tulkittavia liikkeitä. Pää voi nyökätä, liikkua eteen ja taakse tai kiertyä oikealle ja vasemmalle ja edestakaisin. Vartalo voi liikkua eteen, taakse, vasemmalle, oikealle ja sivulta sivulle. (Savolainen 2000, 184.) Viittomakielinen virke voidaan muuttaa kielteiseksi pelkän päänpudistuksen avulla (Käsillä kääntäjät 2003, 28).
15 Suun asentoja ja liikkeitä kutsutaan huulioiksi. Huuliot voidaan jakaa viittomakielisiin huulioihin ja suomen kielen sanahahmoihin. Viittomakieliset huuliot ovat puhutusta kielestä riippumattomia, suomalaisen viittomakielen omia tuotoksia. Viittomakielinen huulio voi olla esimerkiksi mutrussa oleva suu tai kevyesti yhteen puristetut huulet, joiden välistä puhalletaan ilmaa. Suomenkielisellä sanahahmolla tarkoitetaan viittoman aikana useimmiten äänettömästi muodostettua sanaa tai sen alkuosaa. Huulion perustana on jokin viittoman suomenkielisistä merkityksistä. Joissakin tapauksissa huulio ei suuremmin vaikuta viittoman merkitykseen, mutta tiettyjen viittomien perusmerkitys voi sen myötä vaihtua. (Savolainen 2000, 184-185.) 4. KUUROJEN KULTTUURISTA Kuurot ovat ryhmä, jolla on omat käyttäytymiskoodinsa ja arvonsa, jotka opitaan ja välitetään sukupolvelta toiselle. Kuurojen kulttuuri on yhteisön kokonainen elämäntapa, joka perustuu näön varassa elämiseen ja yhteiseen kieleen. Kuurojen kulttuurin omaksuminen merkitsee sitä, että opitaan käyttäytymään kuten viittomakielinen kuuro henkilö. (Jokinen 2000, 94, 98.) Kuurojen yhteisön vahvin tuntomerkki on yhteinen kieli, viittomakieli. Liittyminen kuurojen yhteisöön edellyttää viittomakielen oppimista tai ainakin sen hyväksymistä. (Jokinen 2000, 90.) Viittomakieli on gesturaalis-visuaalinen viestintäjärjestelmä eli viestintäkanava on ei-äänellinen. Viittoja pyrkii käyttämään kaikki visuaaliset keinot kielellisen viestin välittämiseksi. (Rissanen 1990, 5.) Tyypillisimpiä eroja kuurojen ja kuulevien käyttäytymisnormien välillä ovat erot katsekontaktissa, kasvojen ilmeiden ja eleiden käytössä sekä fyysisen kontaktin ja kosketuksen säännöissä (Jokinen 2000, 94). Viittomakielessä jatkuva katsekontakti
16 on välttämätön. Katsekontaktin katkeaminen tai puuttuminen on epäkohteliasta, sillä se on merkkinä kyllästymisestä. (Humphrey & Alcorn 2001, 3.11.) Ilmeet antavat viitotusta sanomasta tärkeätä lisäinformaatiota, joka tukee ymmärtämistä. Ilmeiden avulla ilmaistaan myös, millainen lausetyyppi on kyseessä. (Savisaari & Vanne 1979, 37.) Puhutuissa kielissä äänensävyt ja intonaatio viestivät puhujan tunteista, kun taas viittomakielessä tunteet ilmaistaan visuaalisesti ilmeillä ja eleillä, sekä viittomaa muuntelemalla (Humphrey & Alcorn 2001, 9.44-9.45). Suomalaisessa kuulevien kulttuurissa fyysinen kontakti ja koskettelu on tarkkaan rajattua. Kuurot käyttävät kosketusta esimerkiksi huomion herättämiseen. Kosketus ei ole aina samanlainen, vaan sitä varioidaan tilanteen mukaan. (Jokinen 2000, 94.) Kuurojen kulttuuri on prosessi, joka siirtää kuurojen kulttuurin sisältämät arvot, uskomukset ja käyttäytymistavat sukupolvelta toiselle. Viittomakielen lisäksi kulttuuri välittyy arjen ongelmien ratkaisukeinojen ja käyttäytymismallien kautta. (Jokinen 2000, 97.) 5. KÄÄNTÄMISEN TEORIAA Kääntämisen ja tulkkauksen yläkäsitteenä voidaan käyttää sanaa translaatio. Kääntämiselle on tyypillistä, että lähde- ja kohdetekstit säilyvät, ja käännökseen voidaan myöhemmin palata ja sitä voidaan korjata. Käännettävän tekstin, josta käytetään myös nimityksiä lähdeteksti, lähdekielinen tai lähtökielinen teksti, ei tarvitse olla kirjallisessa muodossa. Käännös eli tulo- tai kohdekielinen teksti voi olla myös muussa kuin kirjallisessa muodossa. Tulkkaukselle on tyypillistä, ettei toimintaa tai sen tulosta voida korjata. Tämä voi johtua siitä, että lähde- ja kohdeteksti ovat olemassa vain suullisina eikä ainutkertaiseen suoritukseen ole mahdollisuutta myöhemmin palata. (Reiss & Vermeer 1986, 10-11.)
17 Professori Inkeri Vehmas-Lehto (1999, 11) määrittelee kääntämisen ja tulkkauksen kaksikieliseksi viestinnäksi. Se on perinteisesti eroteltu niin, että kääntäminen on kirjallista ja tulkkaus suullista. Kaksi- tai monikielistä viestintää ovat myös tekstin toimittaminen ja tekstin tuottaminen. Kaksikielisessä viestinnässä tekstin toimittaminen tarkoittaa, että lähtökielinen teksti saatetaan kohdekieliseen asuun, mutta siihen tehdään muutoksia, esimerkiksi tekstiä lyhennetään. Tekstin tuottaminen on kaksikielistä viestintää esimerkiksi silloin, kun artikkelin pohjana käytetty materiaali on eri kielellä kuin itse artikkeli kirjoitetaan. (Vehmas-Lehto 1999, 11.) Kielellä on muoto ja merkitys, joihin pragmaattiset seikat lisäksi vaikuttavat. Pragmatiikka kiinnittää huomiota kielen ja sen käyttäjien väliseen suhteeseen. Kääntäminen voi osoittautua mahdottomaksi, jos vaadimme, ettei kääntäminen saa aiheuttaa minkäänlaista muodonmuutosta, tiedonhukkaa tai tiedonlisäystä. Käännös ei siis lähes koskaan ole sekä muodon että merkityksen osalta peilikuvaan verrattava lähtötekstin toisinto. Kieli on sidoksissa konkreettiseen todellisuuteen. Kääntämiseen vaikuttavat yleislingvistiset periaatteet, erityiskielten omat periaateratkaisut ja kielten edustamat erilaiset kulttuuritaustat. (Ingo 1990, 18, 22 23, 105.) Toisinaan kääntämisen teorian hyödyllisyyttä epäillään, koska se ei yleensä anna vastauksia konkreettisiin käännösongelmiin. Vehmas-Lehto kirjoittaa käännösteorioita käsittelevässä Kopiointia vai kommunikointia -teoksensa esipuheessa seuraavasti: Teos ei anna valmiita vastauksia siihen, miten pitäisi kääntää, mutta toivon, että se antaa käsityksen siitä, mihin seikkoihin käännettäessä kannattaa kiinnittää huomiota. (Vehmas-Lehto 1999, 5.) Andrew Chestermanin (2001, 341) mukaan teoria jostakin tarkoittaa katsantoa tai näkemystä jostakin. Aikojen saatossa sana teoria on saanut abstraktimpia merkityksiä, kuten pohdinta tai jopa spekulaatio. Kääntäminen ilman teoriaa on kääntämistä ilman omaa näkemystä ja ilman itsekritiikkiä. (Chesterman 2001,
18 341.) Seuraavissa luvuissa käydään läpi joitakin kääntämisen teorioita, joita työhön liittyvässä käännöksessä on sovellettu. 5.1. Popperin teoria Karl Popperin mukaan (Chesterman 2001, 342) kaikki tieto saa alkunsa ongelmien ratkaisemisesta. Hänellä on yksinkertainen kaava, jota voi soveltaa lähes mihin tahansa ongelmaan: P1 -> TT -> EE -> P2 P1 (problem 1, ongelma 1), on lähtöongelma, joka voi olla mikä tahansa asia, johon halutaan löytää vastaus tai ratkaisu. TT (tentative theory, alustava teoria) on ensimmäinen vaihtoehto, joka näyttää sopivan ratkaisuksi tai hypoteesiksi. Seuraavaksi alustava teoria on testattava. EE (error elimination, virheiden poistaminen) tarkoittaa ensimmäisen version testaus- ja hiontavaihetta. Teoriaa ei voi osoittaa oikeaksi, mutta sen voi osoittaa vääräksi tai puutteelliseksi. Kriittisyys on tässä vaiheessa erittäin tärkeää. EE ei johda totuuteen tai oikeaan vastaukseen, vaan uuteen ongelmaan P2, joka on toivottavasti parempi versio kuin P1. Lopullista totuutta ei kuitenkaan voi löytää. (Chesterman 2001, 342-343.) Popperin teoria sopii kääntämisen lähtökohdaksi, koska sen avulla voidaan ratkaista sekä pääkysymys että pienempiä, käännösvalintoja ja -strategioita koskevia kysymyksiä. Kuinka tämä teksti pitäisi kääntää? Miten tietty sana tai lause käännetään? Kuinka säilytetään tekstin rytmi ja huumori? (Chesterman 2001, 342-343.)
19 5.2. Skoposteoria Kreikan kielen skopos-sana merkitsee tavoitetta tai päämäärää. Skopos-sanan synonyymejä voivat olla myös tarkoitus ja funktio. Skoposteorian perussääntö kuuluu: Kaiken kääntämisen ratkaiseva tekijä on käännöksen tarkoitus. Kohdekielinen teksti nähdään informaatiotarjouksena lähdekielisestä tekstistä. Käännös tehdään eli tarjotaan silloin, kun se katsotaan tarkoituksenmukaiseksi kohdekulttuurin ja -kielen näkökulmasta. Skoposteoria korostaa tulkin työtä käännösprosessissa: kääntäjä viime kädessä päättää, mitä käännetään ja millä tavalla. Tätä arviota varten hänellä on oltava vahva sekä lähde- ja kohdekielen että lähde- ja kohdekulttuurin tuntemus. Kääntämisessä on aina kielen lisäksi otettava huomioon myös kulttuuri. Kulttuuri vaikuttaa siihen, mistä ja kuinka puhutaan tai kirjoitetaan. (Reiss & Vermeer 1986, 9, 12-13, 18, 48, 50, 55.) Kääntäjän toimintaa ohjaa käännöksen vastaanottajaryhmän huomioon ottaminen, ja käännös on tehtävä kohdekulttuurin muoto- ja funktio-odotusten vaatimalla tavalla. Kuitenkin käännöksen tulee jäädä niin lähelle lähdetekstiä tehtävältään ja muodoltaan, kuin käännöksen tarkoitus sallii. (Reiss & Vermeer 1986, 49, 52.) Skoposteoriaa on kritisoitu siitä, että se antaa kääntäjälle liikaa vapauksia, eikä lähdetekstin kirjoittajaa tai lähdetekstiä kohtaan näytä olevan mitään velvollisuuksia. Christiane Nord on täydentänyt skoposteoriaa lojaalisuuden käsitteellä (Koskinen 2001, 381). Sillä tarkoitetaan sitoutumista lähde- ja kohdetekstin tilanteisiin, sekä kääntäjän vastuuta lähtötekstin lähettäjälle ja kohdetekstin vastaanottajalle. Lojaalisuuteen liittyy myös kääntäjän näkyvyys, jolloin kääntäjän vapautta käännöstä tehdessään rajoitetaan: muutoksia saa tehdä, mutta kaikkien osapuolten on tiedettävä, millaisia ne ovat ja millä perusteella ne on tehty. (Koskinen 2001, 381.)
20 5.3. Dynaaminen ekvivalenssi Eugene A. Nidan (Vehmas-Lehto 1999, 54) käännösteoria on ensimmäinen kommunikatiivinen käännösteoria, joihin myös edellä esitelty skoposteoria kuuluu. Nida kehitti dynaamisen ekvivalenssiteorian vastapainoksi formaaliselle ekvivalenssille, jota aiemmin käytettiin esimerkiksi Raamatun käännöksissä. Formaalinen ekvivalenssi pyrkii mahdollisimman suureen muodolliseen vastaavuuteen, ja siitä käytetään myös nimityksiä sanasanainen tai sanatarkka käännös. (Vehmas-Lehto 1999, 27, 55.) Dynaamisen ekvivalenssin perusidea on, että käännöksen arvoa ei mitata lähtö- ja kohdetekstin suhteen perusteella, vaan arvio tehdään kielen ja tekstin ulkopuolella. Nidan mukaan kielenulkoinen tekijä on käännöksen vastaanottajan reaktio. Ekvivalenssikäsitykseen kuuluu myös se, että käännöksessä käytetään luontevaa tulokieltä. Jos tulokieli ei ole luontevaa, lukija ei voi reagoida siihen samoin kuin lähtötekstin vastaanottaja. Dynaaminen ekvivalenssikäsitys poikkeaa aiemmista teorioista siinä, että käännettäessä poiketaan joskus lähtötekstin kielellisestä muodosta, mutta myös sen merkityksestä. Käännös tuodaan lähemmäksi vastaanottajan kulttuuria. (Vehmas- Lehto 1999, 56.) Dynaamista ekvivalenssiteoriaa on kritisoitu siitä, että vastaanottajan reaktioita on vaikeaa tai mahdotonta mitata. Dynaaminen ekvivalenssiteoria ei myöskään sovi kaikkiin käännöksiin, joihinkin sopii paremmin funktionaalisempi ekvivalenssi. Näiden teorioiden välillä on runsaasti välimuotoja. Dynaaminen ekvivalenssi soveltuu kuitenkin moniin teksteihin. (Vehmas-Lehto 1999, 58.) Nidan teoria on kommunikatiivinen, jolloin kääntäminen käsitetään kommunikoinnin eli viestinnän muodoksi. Kaksikielinen viestintä eroaa yksikielisestä siinä, että viestintätapahtumaan osallistuu viestin lähettäjän, sen vastaanottajan, viestin ja kanavan lisäksi kääntäjä tai tulkki. Hän on toisaalta lähtökielisen viestin vastaanottaja ja toisaalta tulokielisen viestin lähettäjä. (Vehmas-Lehto 1999, 58-59.)