Page 1 Recovering the Strong Marks of the Church: Reading Luther today on liturgical ecclesiology Kirkon tuntomerkkien uudelleen löytäminen: Luther ja liturginen ekklesiologia tänään Amerikkalais-venäläinen ortodoksiteologi Alexander Schmemann on kirjoittanut: jumalanpalveluksen tarkoituksena on kirkon luominen. Ja vielä enemmän, Schmemannin mukaan tällä kirkon luomisella on syvät pastoraaliset ja evankeliumin mukaiset tarkoitukset: kirkon käynnissä oleva jumalanpalveluksen uudistus pyrkii tekemään kirkon liturgisen kokemuksen uudelleen Jumalan tuntemisen elämää antavaksi lähteeksi. Uskon, että Schmemann sanoisi myös, että tämä kokemus on myös yksi maailman ymmärtämisen ja tiedon lähde sellaisena kuin maailma Jumalan edessä on. Liturgia luo, synnyttää, kirkon. Siten terve, uudistunut liturgia tekee kirkon meille ja lähimmäisillemme elämää antavan Jumalan tuntemuksen ja vastuullisen maailman tuntemuksen lähteeksi. Ajattelen, että Schmemann on oikeassa. Ajattelen myös, että Luther olisi vahvasti samaa mieltä. Ruotsalainen luterilainen teologi Sven-Erik Brodd on hiljattain kirjoittanut samantyylistä: Liturgia kuuluu aina yhteen ekklesiologian kanssa ja liturgia luo ekklesiologian toimintansa kautta. Tästä haluaisin sanoa lisää. Tällaiset käsitteet, jotka koskevat liturgian ja kirkon välistä suhdetta, vaativat lisää huomiota. Mikäli ne pitävät paikkansa, ne koskettavat myös meidän omaa johtajuuttamme ja omaa toimintaamme. Yhtäältä sen ajatuksen, jonka mukaan kirkko on ennen kaikkea jumalanpalvelukseen kokoontunut yhteisö (- vanha ajatus, joka on usein kirkon historiassa unohtunut-), tulee olla dialogissa monien muiden kirkkoa koskevien käsitteiden kanssa. Meidän tulee tutkia niitä teemoja, joita ehkä nousee tällaisesta dialogista. Mutta sitten, toisaalta, jumalanpalvelus voi merkitä monia asioita. Meidän tuleekin kysyä: millainen jumalanpalvelus tekee kirkon näkyväksi tai luo kirkon? Edelleen, millainen jumalanpalvelus on Jumalan ja maailman tuntemisen luotettava lähde? Kaksi varhaista luterilaista tekstiä voidaan ymmärtää luterilaisen ekklesiologian tärkeiksi määritelmiksi. Toinen näistä on luonnollisesti Augsburgin tunnustuksen (CA) seitsemännen artiklan ensimmäinen osa, jonka suomenkielinen käännös on tässä: Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. 1 1 CA 7. Saksankielinen teksti: Es wird auch gelehret, dass alle Zeit musse ein heilige christliche Kirche sein und bleiben, welche ist die Versammlung aller Glaubigen, bei welchen das Evangelium rein gepredigt und die heiligen Sakrament lauts des Evangelii gereicht werden. Dann dies ist gnug zu wahrer Einigkeit der chistlichen Kirchen, dass da einträchtiglich nach reinem Verstand das Evangelium gepredigt und die Sakrament dem gottlichen Wort gemäss gereicht werden... Latinankielinen teksti: Item docent quod una sancta ecclesia perpetua mansura sit. Est autem ecclesia congregatio sanctorum in qua evangelium pure docetur et recte administrantur sacramenta. Et ad veram unitatem ecclesiae satis est consentire de doctrina evangelii et de administratione sacramentorum...
Page 2 Tämän väitteen kiehtova seikka on, että kirkko määritellään yhteisöksi (Versammlung tai congregatio), jonka tuntomerkkinä ovat julistettu evankeliumi ja toimitetut sakramentit. Melanchthon selvästikin tarkoittaa, että evankeliumi ja sakramentit ovat kirkon tuntomerkkejä, joiden kautta kirkko voidaan havaita ja kohdata. Luterilaisille näiden armonvälineiden (CA 5) läsnäolo ja keskeinen asema muodostavat liturgian ytimen. Tämän lisäksi meillä, samoin kuin kaikilla kristittyjen ryhmillä, on omia ihmisten säätämiä seremonioita (Ceremonien von den Menschen eingesetzt/ceremonias ab hominibus institutas) kuten tämä Augustanan artikla edelleen kuvailee: meidän rituaalimme, meidän omat tapamme kokoontua (ars celebrandi). Tämä seremonioiden moninaisuus luonnollisesti määrittää tapoja, joilla mikä tahansa paikallinen kristittyjen kokoontuminen tekee keskeisimmät asiat: sanan ja sakramentit. Mutta itse asiassa juuri nämä keskeiset asiat liittävät paikalliset kokoontumiset, yhteisöt, toisiinsa muodostaen kristillisen kirkon todellisen ykseyden. Tätä ykseyttä eivät siten perusta meidän seremonioidemme tapa tai tyyli. Tämän vuoksi liturgisen uudistuksen tulee jatkuvasti nostaa esille nämä keskeisimmät asiat vaatien, että seremoniat palvelevat näitä keskeisiä asioita. Silti on mahdollista ymmärtää Versammlung abstraktiksi ideaksi, jonkinlaiseksi universaaliksi tai hengelliseksi yhteisöksi, jota silmämme eivät näe. Näin on tapahtunut myös luterilaisuuden historiassa. Yllä mainitut kirkon tuntomerkit eivät kuitenkaan anna lupaa lukea tätä tekstiä näin. Näiden merkkien fyysinen todellisuus, tapahtuva saarnaaminen ja sakramenttien toimittaminen, osoittavat selvästi, että yhteisö tarkoittaa tässä ihmisten todellista kokoontumista. Juuri tällaisessa yhteisössä, kokoontumisessa, me löydämme kirkon. Tällainen väite synnyttää liturgisen ekklesiologian. Sanan konkreettinen läsnäolo ja toimitettu sakramentti seurakunnan kokoontumisessa ilmaisee, että kyseessä on paikallinen, kohdattavissa oleva todellisuus. Samanaikaisesti ja paradoksaalisesti se myös osoittaa, että kirkko on enemmän kuin pelkästään paikallinen. Armonvälineet ovat aina paikallisia. Ja kuitenkin juuri nämä samat armonvälineet ovat kristittyjen ykseyden peruselementit, jotka ilmaisevat kirkon kokonaisuutta ja katolisuutta. Tällainen on luterilainen tunnustus. Luther puhuu myös tästä samasta ideasta, jonka Melanchthon ilmaisee Augsburgin tunnustuksessa lyhesti ja terävästi. Luther puhuu tästä eksistentiaalisemmalla tavalla kirjoituksessaan Kirkolliskokouksista ja kirkosta (1539), jossa hän käsittelee kirkon tuntomerkkejä. Tämä kirjoitus on toinen varhaisen reformaation ajan liturgista ekklesiologiaa käsittelevä teksti. Kehotan lukemaan erityisesti tämän tekstin valmistautuessamme reformaation 500-vuotisjuhlaan. Tässä tekstissä Luther pyrkii auttamaan köyhää ja erehtyväistä ihmistä huomaamaan, missä kristitty pyhä kansa on löydettävissä tässä maailmassa. 2 Vastaamalla itse omaan kysymykseensä Luther antaa seitsemän helposti tunnistettavaa kirkon tuntomerkkiä. Kaikki nämä ovat luonteeltaan liturgisia: - julistettu Jumalan sana - kasteen sakramentti 2 WA 50: 509-653. On this text and on the idea of the marks of the church in early Lutheran theology generally, see further Gordon Lathrop and Timothy Wengert, Christian Assembly: The Marks of the Church in a Pluralistic Age (Minneapolis: Fortress, 2004). For the origin of the idea of marks or signs of life in Luther s thought about the church, see especially Wengert in loc. cit., 17-36.
Page 3 - alttarin sakramentti - synninpäästö tai syntien anteeksiantamus (avaintenvalta) - pappien kutsuminen ja virkaan vihkiminen - julkinen kiitos ja rukous - pyhä osallisuus rististä Jopa tämä viimeinen tuntomerkki, jonka mukaan kirkko on tunnistettavissa yhteisöstä, joka osallistuu Kristuksen kärsimykseen, voidaan ymmärtää liturgisesti silloin kuin se tarkoittaa ei-triumfalistista saarnaa ja rukouksia, palvelevaa johtajuutta ja solidaarisuutta maailmaa täynnä olevan kärsimyksen kanssa (esirukous, kolehti). Kun löydät nämä merkit, tulet Lutherin mukaan tietämään, että kirkko, tai pyhä kristitty kansa, on varmasti läsnä Tässä kohden kannattaa huomata, että kaikki nämä merkit, elämän merkit (kuten Luther niitä kutsuu) ovat todella konkreettisesti havaittavia. Ne auttavat meitä löytämään kirkon. Toisin kuin myöhemmässä roomalaiskatolisuudessa ja anglikaanisuudessa näitä notae ecclesiae ei ole johdettu Nikean uskontunnustuksesta, ja joita käytettiin usein protestantteja vastaan; kirkon ykseys, pyhyys, katolisuus ja apostolisuus. Me luonnollisesti uskomme, että nämä neljä todellakin ovat Jumalan suurena lahjana kirkon tuntomerkkejä. Mutta ne eivät auta köyhää, tai ketä tahansa (!) löytämään kirkkoa, sillä ne eivät ole havaittavia asioita. Ne ovat uskon asioita ja luottamusta siihen, että tämä kovin usein hajanainen syntisten joukko todella tehdään pyhäksi ja yhdeksi Jeesuksessa Kristuksessa Pyhän Hengen voimassa. Hänessä on meidän ykseytemme, pyhyytemme, universaalisuutemme ja meidän apostolinen evankeliumimme. Tässä kohden Lutherin kirkko-oppi on vahvaa liturgista kirkko-oppia, joka painottaa pastoraalisia tarpeita. Tässä avautuu konkreettisia, vahvoja liturgisia käytäntöjä, joita voimme vahvistaa ja uudistaa, jotta kuka tahansa voisi löytää kirkon. Tämä on myös uudistusta, joka haluaa tehdä kirkon liturgisen kokemuksen uudelleen Jumalan tuntemuksen elävää antavaksi lähteeksi. Tässä mainittu ajatus kirkosta on luonnollisesti ollut kriittisessä dialogissa toisenlaisten käsitysten kanssa aivan alusta alkaen. 1500-luvun alkupuolen saksalaisten ihmisten kokemuksen mukaan kirkko oli kansainvälinen organisaatio, enimmäkseen jossakin kaukana, tai sitten taloudellinen verkosto, tai piispojen porukka, tai sitten keskenään kilpailevien ja toisaalta keskinäisessä riippuvuussuhteessa olevien uskonnollisten yhteisöjen joukko, tai sitten paikallisen ruhtinaan tukema instituutio, tai mikseipä vaikka näkymätön ideaali, tai yksinkertaisesti se, mikä paikallinen pappi teki. Eivätkä tällaiset käsitykset niin vain kadonneet. Ne säilyivät osina ihmisten käsitystä kirkosta. Näin on edelleen; meille kirkko näyttäytyy tuoreempien käsitteiden kautta: kirkko osana kansan identiteettiä, kansallinen insituutio, vapaaehtoisorganisaatio, joka kilpailee muiden vapaaehtoisorganisaatioden kanssa, kansainvälinen palvelujärjestö tai yhteisö, joka muistelee oman maamme ensimmäisiä lähetystyöntekijöitä. Kuitenkin, Augsburgin tunnustuksen käsittein ilmaistuna, tällaiset käsitteet, jotka ovat erilaisia paikasta riippuen, voidaan nähdä analogisiksi ihmisten säätämille seremonioille. Nämä ovat luonnollisesti olemassa, ja ne ovat ehkä peräti tärkeitä. Mutta ne eivät perusta katolista ykseyttä. Köyhä ihminen ei niiden välityksellä löydä pyhää
Page 4 kristittyjen kansaa. Ne eivät myöskään merkittävällä tavalla tarjoa elämää antavaa Jumalan tuntemusta. Sen sijaan konkreettinen kokoontuminen armonvälineissä läsnä olevan Jeesuksen Kristuksen elävän evankeliumin yhteyteen tekee sen. Meidän liturginen kokoontumisemme kutsuu kaikkia muita kirkkokäsityksiä löytämään juuri tämän keskeisen asian ja siinä niiden ykseyden ja uudistavan kritiikin lähteen. Tämä varhainen luterilainen ajatus liturgisesta kirkko-opista on edelleen suuri lahja. Se pyrkii antamaan meidän erilaisille kirkkokäsityksille keskuksen. Se myös esittää kysymyksen, jota voimme jatkuvasti käyttää liturgisten käytäntöjemme uudistuksessa: onko Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, joka on ilmaistu sanassa ja sakramentissa, seurakunnan yhteisen tekemisen keskus meidän liturgiassamme? Juuri tämä antaa keskuksen kokoontumiselle. Se myös vastaa kysymykseen: Millainen jumalanpalvelus tekee näkyväksi tai perustaa kirkon? Se myös tarjoaa mallin kirkkorakennuksillemme ja keskuksen laulullemme sekä syyn ja aiheen kirkkotaiteellemme. Se tarjoaa syvän merkityksen pappien kutsumiselle ja virkaan vihkimiselle. Se kysyy papeiltamme ja paikallisseurakunniltamme, ovatko sanan lukeminen ja saarna, viikoittainen ehtoollisenvietto, yhteisöllinen kasteen vietto ja sen muistaminen, syntien anteeksiantamuksen julistaminen sekä selkeä esirukous tarvitsevan maailman puolesta meidän tekemisemme sydämessä? Se myös tekee selväksi, että piispojemme keskeinen vastuutehtävä on rohkaista paikallisseurakuntia löytämään keskuksensa sanasta ja sakramenteista sekä myös johtamaan palveluksia suuremmissa kokoontumisissa kuten katedraaleissa ja kokouksissa, jotta nämäkin löytäisivät keskuksensa täältä. Se myös korostaa pastoraalista vastuuta: muistakaamme tämä köyhä ja epätietoinen ihminen. Ja vielä, muistaen Lutherin painotusta ristin pyhästä osallisuudesta, tämä varhainen luterilainen ajatus liturgisesta kirkko-opista tekee seurakunnan tietoiseksi kärsivästä maailmasta ja johtaa rakastavaan vastuuseen siitä. Tämä käsitys myös tarjoaa lähteen ja motivaation diakonialle ja työlle sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Edelleen, tämä varhainen reformaatioajan käsitys voidaan nähdä pyrkimykseksi löytää uudelleen varhaisempi kristillinen käsitys. Toisen vuosisadan Polykarpoksen marttyyriuden kirjoittaja tai kirjoittajat puhuttelee toisten paikkakuntien seurakuntia/kirkkoja näin: Smyrnassa vaeltavalta Jumalan seurakunnalta tervehdys kaikissa paikoissa vaeltaville Jumalan seurakunnille. 3 On vain yksi kirkko, mutta tämä yksi kirkko on kohdattavissa sen asuessa, vaeltaessa, paikallisissa seurakunnissa. Minulle tämä tervehdys tuo mieleen CA 7:n kiehtovan kielen, jossa kirkko on yksi ja katolinen ja joka koostuu kaikista uskovista ja joka pysyy ikuisesti, ja joka samalla kuitenkin on löydettävissä paikallisissa saarnan ja sakramenttien ääreen kokoontuvissa seurakunnissa. Voimme löytää vieläkin tärkeämmän varhaiskristillisen yhtymäkohdan: olen hiljattain esittänyt, että neljä evankeliumia ja Paavalin kirjeet voitaisiin ehkä ymmärtää parhaiten osoitetuiksi kristillisten kiinnostuksen aiheiden ja teemojen äärelle kerääntyneille hellenistisille klubeille (collegia). Nämä klubit olivat muutoin samanlaisia kuin hellenistisissä kaupungeissa kokoontuneet erilaiset klubit. Paavali kutsuu näitä kristillisten teemojen ympärille kokoontuvia klu- 3 Martyrdom of Polycarp, inscription; translation from Kirsopp Lake, The Apostolic Fathers, vol. 2 (Cambridge, MA: Harvard University Press, 1959), 313.
Page 5 beja seurakunniksi, ekklesiai. Niinpä Paavalin kirjeet ja kaikki neljä evankeliumia olisivat vetoomuksia noille klubeille jatkuvaan uudistukseen, jonka perustana on ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen evankeliumin läsnäolo sekä tätä läsnäoloa heijastava ja julistava ateriakäytäntö. Myös tässä tapauksessa evankelistat ja apostoli tuovat ajatuksen siitä, mitä yhteisö tai kirkko on ja kuinka se toimii olemassa olevassa sosiaalisessa verkostossa (tässä tapauksessa hellenistisessä, monien samankaltaisten klubien kaupungissa) kriittiseen dialogiin ja uudistavaan dialogiin keskeisiksi asioiksi (central things) kutsuvien asioiden kanssa. Paavali ja evankeliumit kehottavat näitä muinaisia seurakuntia löytämään keskuksensa ristiinnaulitun ja ylössnousseen Kristuksen evankelimista, jonka julistamisessa Kristus itse on läsnä. Edelleen keskuksena on palveleva johtajuus sekä jatkuvasti uudistuva kaste- ja ateriakäytäntö. Varhainen luterilainen liturginen kirkko-oppi voi toimia kriittisenä viitekehyksenä dialogissa saksalaisten maakirkkojen kanssa, Skandinavian kansankirkkojen kanssa, Pohjois-Amerikan vapaaehtoisten järjestöjen kanssa tai meidän Afrikan ja Aasian lähetysjärjestöjen kanssa. Teidän itse pitää löytää, mitä tämä dialogi tarkoittaa Suomen konteksissa. Joka tapauksessa mikäli haluamme olla uskollisia evankeliumeille, Paavalille, Augsburing tunnustukselle ja Lutherin kiehtoville ja hurjille ajatuksille, tämän kriittisen dialogin kirkon keskeisten elämän merkkien ja meidän erilaisten kirkkokäsitystemme välillä on tapahduttava. Varhaisessa luterilaisessa kirkko-opissa on myös ongelmia, ainakin siinä, miten sitä on joskus tulkittu: esim. painotus saarnassa ja sakramenttien toimittamisessa voi johtaa ymmärrykseen, jonka mukaan kirkko tapahtuu siinä mitä pappi tekee seurakuntalaisten ollessa pelkkiä vastaanottajia. Toinen mahdollinen ongelma on kun määritelmä evankeliumin mukaisesti voidaan kyllä yhtäältä ymmärtää rikkaasti (esim. samaan tapaan kuin Paavalin ja evankeliumien vetoomukset paikallisille hellenistisille klubeille, jotta nämä syventäisivät kokoontumisensa merkitystä ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen kautta), mutta toisaalta tämä evankeliumin mukaisesti voidaan ajatella tarkoittavan puhdasta sanan saarnaa ja oikeaa sakramenttien toimittamista. Tämä jälkimmäinen voi työntää luterilaiset juridisiin ja opillisiin kiivaisiin väittelyihin ikään kuin kokoontumisen arvo riippuisi ainoastaan siitä, miten systemaatikot arvioivat liturgian sanamuotojen oikeaa sisältöä. Ja vielä, paikallisseurakunnan painottaminen voi helposti johtaa rajoittamattomaan kongregationalismiin, jossa unohdetaan, että sana ja sakramentit sekä niissä palveleva virka ovat keskuudessamme olevan ykseyden välikappalaita ja katolisen kirkon merkkejä. Ja vieläkin lisää, Augsburgin tunnustuksen mainitsemia kirkon tuntomerkkejä ovat saarna ja sakramentit, mutta entäpä Raamatun lukeminen, rukous ja yhteinen laulu puhumattakaan avun lähettäminen toisille? Luther selvästi ottaa rukouksen ja ristin listalleen, mutta Jumalan sana elävänä lukijan äänessä tai seurakunnan laulu näyttävät, outoa kyllä, puutuvan. Siksi onkin hyvin tärkeää, että luterilaiset asettavat nämä kirkko-opilliset lahjat ja ongelmat dialogiin 1900-luvun liturgisen liikkeen hedelmien kanssa. Tämä liike elää edelleen keskellämme, ja sen hedelmiä näemme esim. roomalaiskatolisen kirkon Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa.
Page 6 Viimeaikainen tutkimus väittää, että Konstituutio Pyhästä Liturgiasta (1963, Sacrosanctum concilium), joka oli kirkolliskokouksen ensimmäinen dokumentti, pitäisi ymmärtää koko kirkolliskokouksen työn ja sen dokumenttien hermeneuttiseksi avaimeksi. 4 Tämän konstituution sydämessä ovat liturgisen ekklesiologian siemenet: konstituutio sanoo, että kirkko tulee näkyväksi ennen kaikkea ihmisten aktiivisessa osallistumisessa liturgiseen toimintaan (SC 26). Tässä voimme ajatella Polykarpoksen Marttyyriota tai Augsburgin tunnustusta. Voimme ajatella myös liturgisen ekklesiologian lahjoja: kriittinen dialogi kaikkien muiden kirkkonäkemysten kanssa, ehdotus jatkuvasta reformista, pappien ja piispojen palveleva rooli. Ja vielä lisää: tässä kohdassa ja muuallakin, tämä konstituutio painottaa kansan aktiivista osallistumista Kristuksen mysteerin toimittamisessa liturgissa. Tämä painotus auttaa korjaamaan luterilaista kirkko-opin väärin tulkitsemista, jossa kirkko-oppi ymmärretään aktiiviseksi papistoksi ja passiiviseksi kirkkokansaksi. Luonnollisesti 1900-luvun luterilainen liturginen uudistus myös kiinnittää huomiota seurakunnan aktiiviseen osallistumiseen: on siirrytty keskusalttareihin, kasteallas on tuotu ihmisten keskelle tai kirkon ovelle, jumalanpalveluksessa eri tehtävissä palvelee paljon ihmisiä, maallikot lukevat raamatuntekstejä, käytetään ehtoollisavustajia ja seurakuntalaiset toimivat kummeina kasteessa. Edelleen, merkittävää on kanttorien ja kuoron rooli seurakunnan laulussa ja koko seurakunnan merkittävyyden uudelleen löytäminen. On silti hyödyllistä nähdä tämä ekumeenisen liturgisen uudistuksen tärkeä teema niin selvästi tiivistettynä Vatikaan II:n ydindokumentissa, mikä tuo sen näin saataville vuoropuheluun luterilaisten ydindokumenttien kanssa. Tälle dialogille on myös toinen lähde. Yllämainitun konstituution kappale 7 puhuu merkittävällä tavalla Kristuksen läsnäolosta liturgian vietossa, ei ainoastaan leivässä ja viinissä tai kastetoimituksessa ja ehtoollista johtavan papin persoonassa tai kasteen toimittajassa, vaan myös kirjoituksissa, rukouksessa ja laulussa: Hän on läsnä sanassaan niin, että hän itse puhuu, kun pyhiä Kirjoituksia kirkossa luetaan. Hän on myös läsnä, kun Kirkko rukoilee ja veisaa, hän, joka lupasi: Missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä. Tässä kirkko merkitsee jälleen kerran paikallista seurakuntaa. Keskeiset asiat näkyvät: Jeesuksen Kristuksen läsnäolo ja mysteeri kokoontumisen keskuksessa. Mukana ovat Raamatun lukeminen, rukous, laulu sekä saarna, kastaminen ja eukaristian vietto. Tämä on merkittävä visio, joka heijastaa vahvaa liturgista kirkko-oppia, ja joka meidän luterilaisten olisi viisasta kuulla. Tämä visio ei millään tavalla ole ristiriidassa Melanchthonin tai Lutherin kanssa, vaan pikemminkin täydentää varhaista luterilaista liturgista kirkko-oppia meidän aikaamme kuuluvalla tavalla. Uskon, että reformaattorit olisivat tästä iloisia. Kristuksen läsnäolo liturgian sydämessä tarjoaa myös hyvän korrektiivin luterilaisten ja muidenkin taipumuksille ylikorostaa opillisia käsitteitä. Tarvitsemme tätä jatkuvaa dialogia Augsburgin tunnustuksen ja Vatikaani II:n liturgiakonstituution välillä. Reformaation tunnustusten perillisten tulee kuulla Vatikaanin II:n konsiilin sydäntä. 4 See, for example, Massimo Faggioli, True Reform: Liturgy and Ecclesiology in Sacrosanctum Concilium, (Collegeville: Liturgical Press, 2012), and Richard R. Gaillardetz, Vatican II s Liturgy Constitution: Beginnings of a Liturgical Ecclesiology, Origins 33 (2003), number 21.
Page 7 Dialogi kulkee kuitenkin kahteen suuntaan. Roomalaiskatolinen visio tarvitsee tuekseen ja kritiikikseen reformaation oivalluksia; esimerkiksi liian moni Vatikaani II:n asiakirjoista puhuu kirkosta kansainvälisenä roomalaiskatolisena kirkko-organisaationa. Näin valitettavasti on paikoitellen myös liturgiakonstituutiossa. Tämä kirkko ymmärretään monoliittiseksi, jopa monarkkiseksi syntyneenä instituutiona, joka on ensisijaisesti näkyvä sen hierarkiassa, ei niinkään paikallisissa seurakunnissa. Näyttää siltä, että näissä dokumenteissa näkyy kaksi erilaista ajatuskantaa, mikä näyttää koko konsiilissa mukana olleen jännitteen. Nämä kaksi erilaista ajatuskantaa elävät edelleen. Roomalaiskatoliset ajattelijat ovat huomauttaneet kirkkoaan siitä, että nyttemmin sallittu ennen Vatikaani II:a syntyneen messun käyttö (ja johon jopa rohkaistaan) tuo mukanaan kirkko-opillisia vaikutteita. Tämän messun käyttö suorastaan hylkää tai ainakin väheksyy Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen liturgiakonstituution kehotuksia ymmärtää kirkko paikallisseurakunnasta käsin, tehdä liturgiasta avoin, julkinen ja osallistava sekä painottaa seurakunnan aktiivista osallistumista ja rikasta Raamatun käyttöä. Sen sijaan vähentynyt Raamatun käyttö, aktiivisen osallistumisen vähentyminen niin että vain papistolla on oikeus osallistua sekä puoliprivaatit palveluksen tavat nousevat esille. Myöskään kirkkoa ei enää nähdä ensisijaisesti paikallisseurakunnasta käsin. Lutherin merkit, hänen apunsa köyhälle ihmiselle voisivat olla hyödyllisiä liturgiakonstituution rinnalla, myös roomalaiskatoliselle kirkolle. Joka tapauksessa meidän tulee yhä uudelleen ottaa tarkastelumme kohteiksi Lutherin merkit ja hänen apunsa. 500-vuotisjuhlan lähestyessä meidän tulee tarkastella näiden merkkien vahvuutta omissa seurakunnissamme. Seuraavassa on kysymyksiä, joita Luther ja ekumeeninen liike yhä meiltä kysyvät: - luetaanko ja saarnataanko meidän seurakunnassamme Jumalan sanaa siten, että Jeesuksen Kristuksen armollinen ja eläväksitekevä evankeliumi on selkeästi ja tunnistettavasti kokoontumisemme sydämessä? Auttavatko meidän lektionaarimme, koulutetut maallikkolukijamme ja saarnaajamme tekemään tämän selkeäksi? - toimitetaanko seurakunnassamme kaste siten, että se ymmärretään altaaksi, josta koko seurakunta syntyy ja uudistuu? - vietetäänkö ehtoollista joka sunnuntai sellaisena juhlana, josta elämme ja jossa Kristus itse tulee meidän syötäväksemme ja juotavaksemme? Rohkaistaanko pappeja ja seurakuntalaisia olemaan lyömättä laimin näitä elämän merkkien viikoittaisia kokoontumisia (Hpr. 10:25), joissa heitä itseään muovataan, jotta he voisivat heijastaa Jumalan elämää antavaa tuntemista maailmassa? - julistetaanko syntien anteeksiantamusta? - kutsutaanko ja vihitäänkö pappeja näihin tehtäviin? - rukoilemmeko kiitollisuudella pöydässä ja kastemaljan äärellä? rukoilemmeko todellisia esirukouksia maailman polttavien ja kipeiden tarpeiden puolesta? - ottavatko kaikki seurakuntalaiset aktiivisesti osaa näihin Kristuksen mysteereihin yhteisen laulamisen myötä, yhteisöllisellä osallistumisella ja onko meillä runsaasti seurakuntalaisia palvelutehtävissä?
Page 8 - teemmekö kaiken tämän nöyrinä, solidaarisina kärsivälle maailmalle keräten kolehtia köyhille jokaisessa eukaristiassa ymmärtäen myös, että liturgia lähettää meidän lähimmäistemme tarpeita varten? On olemassa monenlaista kirkko-oppia samoin kuin on olemassa monenlaisia liturgisia tapoja. Uskossa Jumalaan sanomme kuitenkin, että Jumala on antanut meille yhden kirkon. Liturgisen kirkko-opin merkittävissä dokumenteissa me tunnustamme, että tämä yksi kirkko on läsnä todellisissa, konkreettisissa kokoontumisissa, joissa kaikki ihmiset tulevat aktiivisesti koolle Pyhän Hengen kutsumina. Tämä kokoontuminen tapahtuu keskellemme asetettujen Jeesuksen Kristuksen merkkien äärellä, jotta Kristuksessa voisimme hänen kanssaan seistä ikuisen Jumalan edessä ja hänen kanssaan sitten kääntyä kohti lähimmäistämme ja koko maailmaa. Meillä on luonnollisesti edelleen vapaaehtoiset ryhmämme ja kansainväliset organisaatiot, kansankirkot ja lähetystyön tuloksena syntyneet kirkot. Meillä on monoliittiset kirkot ja demokraattiset kirkot, kirkkokunnat ja konsiilit yhteistä työtä varten. Mutta kaikkien näiden kirkon eri ilmenemismuotojen täytyy kohdata tämä kriittinen väite: yksi kirkko on läsnä paikallisessa kokoontumisessa (seurakunnassa), joka rakentuu aktiiviselle yhteiselle osallistumiselle evankeliumin merkkeihin, Kristuksen salaisuuden ja Pyhän Kolminaisuuden merkkeihin. Tällainen kokoontuminen asettaa keskipisteeseen sellaiset asiat, joista tunnistamme sen dynaamisen salaisuuden, jota kutsutaan kirkoksi: diakonian, mission, työn sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta sekä ympäristöstä huolehtimisen. Jokaisen, joka kantaa huolta kirkosta nykyaikana, tulee nähdä vaivaa kirkon liturgisen uudistumisen puolesta: olkoonpa taustaltaan millainen tahansa seurakunta, sen tulisi asettaa selkeästi keskukseen sana ja sakramentti ja sen eri seremonioiden ja sen ars celebrandi:n tulisi olla selkeästi fokusoitu siten, että tämä keskus on kirkas ja että sen ihmiset voisivat aktiivisesti osallistua tämän keskuksen mysteerin. Näin liturginen kirkko-oppi ei enää ole sanoja paperilla tai tärkeiden dokumenttien ideoita. Näin kirkosta ja sen liturgiasta tulee uudelleen, Alexander Schmemannin sanoin, elämää antavan Jumalan tuntemisen lähde, ja näin kirkosta tulee näkyvä ja avoin meille kaikille köyhille ihmisille. Gordon W. Lathrop (suomennos Jukka Helle) September 27-28, 2016