1 Pekka Leimu Kansankulttuurin eurooppalaiset taustat Valtakunnallisten kotiseutupäivien seminaari 28.7.2011, Turku Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, kirjoitti äskettäin edesmennyt toimittaja Erkki Toivanen jossain lehdessä, että me suomalaiset olemme aina tottuneet määrittämään itsemme sen mukaan, mikä erottaa meidät muista. Nyt oli hänen mukaansa aika määrittää itsemme sen mukaan, mikä meidät yhdistää muihin. Turun yliopiston ensimmäisen kansatieteen professorin, Ilmar Talven oppilaana olin kyllä oppinut näkemään Suomen osana Eurooppaa kuten Talvekin sen näki, mutta tällainen näkemys ei ollut Suomessa yleinen vielä opiskeluaikanani 1960-luvulla. Mutta Talve ei ollutkaan suomalainen vaan virolainen, jolla oli ollut kolme kotimaata, kuten hän omaelämäkertansa suomennoksen otsikoi. Ne olivat Viro, Ruotsi ja Suomi. Sitäpaitsi Erkki Toivanenkin oli puoliksi virolainen ja puoliksi suomalainen. Mutta, kun eurooppalaisesta kansankulttuurista puhutaan tai kun sitä tutkitaan, kansatieteen ongelmana tuntuu olevan opinalan luonne kansallisena tieteenä. Suomalaiset kansatieteilijät tutkivat suomalaista kansankulttuuria, ruotsalaiset ruotsalaista, saksalaiset saksalaista jne. Ikään kuin jokin kansankulttuuri aina loppuisi valtakunnan rajalla. Se ei kuitenkaan lopu, vaan yleensä jatkuu rajan toisella puolella ja ehkä myös toisella kielialueella. Toisaalta kulttuurieroja on on myös maiden sisällä. Varsinkin idän ja lännen rajalla oleva Suomi on kulttuurisesti epäyhtenäinen maa, mutta ei siinä suhtessa mitenkään ainutlaatuinen Euroopassa. Kansatiede onkin humanististen, yhteiskuntatieteiden ja muidenkin ihmistieteiden piirissä yksi niitä harvoja tieteenaloja, jotka ovat kiinnittäneet huomiota kansallisten kulttuurien sisäisiin alueellisiin eroihin. Hyvin monet kansankulttuurimme ilmiöt - eivät kaikki mutta monet - ovat lähtöisin Välimeren kulttuuripiiristä, siis antiikin Kreikasta ja Roomasta. Ne ovat kulkeneet pohjoiseen läpi Euroopan kahta reittiä, läntistä ja itäistä. Läntinen reitti on kulkenut Alppien yli Saksaan, Tanskaan, Etelä-Ruotsiin ja Lounais-Suomeen. Tai sitten se on kulkenut Saksasta Puolaan, Baltiaan ja Suomenlahden yli Etelä-Suomeen. Itäinen reitti taas on kulkenut Bysantista Ukrainan kautta Venäjälle ja sieltä Itä-Karjalaan ja Itä-Suomeen, joskus jopa täältä edelleen Pohjois-Suomeen, Pohjois-Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan. Siirtyessään kansalta toiselle nämä kulttuuri-ilmiöt ovat matkan varrella muuttuneet ja saaneet sekä lännessä että idässä paikallisia piirteitä. Kun ne sitten ovat ehtineet levitä Suomeen tai johonkin muuhun Pohjoismaahan, ne ovat keskenään erilaisia, koska niistä on tullut saman ilmiön läntisiä ja itäisiä tyyppejä. Ilmar Talve on jakanut Suomen kulttuurialueisiin. Hän on esitelmöinyt aiheesta Suomalaisessa tiedeakatemiassa vuonna 1971 ja esitelmä on julkaistu akatemian vuosikirjassa seuraavana vuonna. Esitelmään liittyvän kartan hän sittemmin julkaissut myös omassa
pääteoksessaan Suomen kansankulttuuri (1979, 1990, englanniksi 1997) ja se on sittemmin julkaistu uudelleen useissa eri kokoomateoksissa, mm. Weilin & Göösin 8-osaisessa Suomen historiassa (1987). Tämän mukaan tärkein maamme sisäinen kulttuuriraja on Länsi- ja Itä- Suomen välinen raja ja sen jakamat osat Talve on vielä jakanut pienempiin kulttuurialueisiin Länsi- ja Itä-Suomen sisällä. Luterilaisena ja latinalaisia kirjaimia käyttämänä maana koko Suomi on kyllä kulttuurisesti länsieurooppalainen maa lukuun ottamatta luovutettua ortodoksista Raja-Karjalaa ja eräitä pieniä alueita rajan pinnassa pohjoisempana, mutta Länsi-Suomessa on enemmän skandinaavisia kulttuurilainoja, kun taas Itä-Suomessa on enemmän slaavilaisia kulttuurilainoja. Näin siis silloinkin, kun molemmilla lainoilla on yhteinen välimerellinen alkuperä. Mutta tämä Talven laatima kulttuurialuejako koskee tietenkin vain Suomea eikä se riitä tarkasteltaessa kansankulttuurimme eurooppalaisia taustoja. Tämä onnistuu vain yhdistämällä eri maiden kansatieteilijöiden ja muiden tutkijoiden esittämiä tutkimustuloksia. Olenkin esityksessäni yhdistänyt Ilmar Talven tutkimustuloksiin suomalaisten Niilo Valosen, K. Robert V. Wikmanin ja Kustaa Vilkunan, ruotsalaisten Nils-Arvid Bringéuksen ja Janken Myrdalin, virolaisen Ants Viiresin ja venäläisen Dimitri Zeleninin tuloksia. Näin löydän monia taustaltaan eurooppalaisia kulttuuri-ilmiöitä suomalaisesta kansankulttuurista. Niitä on todella paljon ja olen tähän lyhyeen esitykseeni voinut poimia vain joitakin esimerkkejä mahdollisimman erilaisista ja eri ikäisisitä kulttuuri-ilmiöistä. Hankoauran levinneisyys kattaa Talven mukaan koko Itä-Suomen sekä Keski-Pohjanmaan mutta sen levinneisyysalue jatkuu maamme itärajan takana ainakin Uralille saakka. Lisäksi se tunnetaan Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisalueilla. Itäsuomalaisen rekityypin länsiraja ulottuu pohjoisessa hieman edellistä lännemmäs Keski-Pohjanmaalla ja senkin levinneisyys jatkuu itärajamme takana. Kaarevateräisen sirpin länsiraja jää Pohjanmaalla edellisten väliin ja senkin levinneisyysalue jatkuu idässä Uralille saakka. Mutta sen alkuperä on antiikin Roomassa, josta se on edellä mainittua kahta reittiä myöten levinnyt halki Euroopan pohjoiseen. Läntinen levinneisyys ehti ulottua vain Etelä-Ruotsiin, ei sen pohjoisemmaksi. Vain Suomessa se on siis itäinen tyyppi, Ruotsissa eteläinen. Itä- ja länsisuomalaisten käsikivien välinen raja on sama kuin Länsi- ja Itä-Suomen välinen kulttuuriraja ja jälkimmäisten levinneisyys jatkuu itärajamme takana. Lännessa tuulimyllyt korvasivat käsikivet jo varhain sekä Suomessa että Ruotsissa. Kustaa Vilkunan mukaan itäinen hankoaura (Hakenpflug) on tullut Suomeen kahtena versiona ja kahta tietä. Toinen korotetuilla kahvoilla eli kurjilla varustettu versio on tullut Suomenlahden yli Baltiasta ja toinen ilman näitä kurkia oleva tyyppi Karjalan kannaksen kautta ja Laatokan Karjalan takaa Venäjältä. Myös läntinen kehäaura on tullut hänen mukaansa Suomeen kahta reittiä ja kahtena versiona Ruotsista. Toinen näistä, kolmioaura on tullut Ahvenanmaan kautta Varsinais-Suomeen ja toinen, neliöaura Selkämeren yli Varsinais- Suomeen, Satakuntaan ja Pohjanmaalle. Versioista riippumatta kehäaura on lähtöisin Keski- 2
3 Euroopasta, josta se on levinnyt joka suuntaan, myös itään Ukrainaan ja Keski- mutta ei Pohjois-Venäjälle asti. Se ei siis ole lähtöisin Välimeren maista. Juustot ovat Talven mukaan Suomessa läntinen ilmiö. Kehäjuustojen aluetta on tosin vain Lounais-Suomi, kun sen sijaan eräät juustotyypit ovat levinneet myös Suomen itäiselle kulttuurialueelle aina Käsivarren Lappia myöten itärajan kulkiessa sinne suoraan Loviisan tienoilta. Samaa Loviisa - Käsivarren Lappi -rajaa noudattavat myös jalka-aitan ja pitkänpiimän itäraja. Nekin siis ovat Suomessa läntisiä ilmiöitä. Sana juusto on germaaninen laina, samaa juurta kuin ruotsin ost ja edustaa Euroopan vanhaa piimäjuustokulttuuria. Jalka-aittoja on myös Skandinaviassa, mutta ei enää Etelä-Ruotsissa eikä Tanskassa. Sekin siis on läntinen kulttuuri-ilmiö. Aitoissa, kuten muissakin rakennuksissa ratkaisevaa oli rakennustekniikka ja -materiaali. Pohjoismaiset aitat on tehty havupuusta, jota ei etelämpänä ole saatavissa vuoristoja lukuun ottamatta. Talven mukaan olut on länsisuomalainen ilmiö ja sen esiintymisaluetta ovat Lounais-Suomi, Etelä-Pohjanmaa ja myös eteläosa Keski-Pohjanmaata. Usean muun ilmiön itäraja osuu tämän kanssa yhteen, kuten viilin eli viuhkan, penkkirohkan, puintihäkin ja kehäauran. Viimeksimainittu on käsitelty jo edellä, mutta mitä olueen tulee, sen alue ulottuu pitkälle läntiseen Keski-Eurooppaan, Englantiin, Belgiaan, Pohjois-Saksaan ja Tshekkiin saakka eli viininviljelyn pohjoisrajalle asti. Vielä etelämpänäkin sitä on tehty vuoristossa, jossa viini ei kasva, kuten Baijerissa. Samaa osoittaa ruotsalaisen maataloushistorioitsijan Janken Myrdalin julkaisema kartta Euroopan viinin- ja oliivinviljelyalueesta. Toisin kuin olutta, jota ei tehty Itä-Euroopassa mutta ei myöskään esimerkiksi Länsi-Eurooppaan kuuluvassa Itä-Suomessa, viiniä kyllä viljeltiin myös Itä-Euroopan eteläosissa, samoin oliivia, joka tosin on hyvin paljon eteläisempi ilmiö kuin viini. Höystö on eläimen sisälmyksistä valmistettu liharuoka. Senkin aluetta ovat Talven mukaan Lounais-Suomi, Etelä-Pohjanmaa sekä osa eteläistä Keski-Pohjanmaata. Samoille alueille osuvat myös siansuoleen tehdyn verimakkaran, lipeäkalan, veripaltun ja länsisuomalaisen salaatin itäraja. Jälkimmäinen tarkoittaa sillisalaattia eli rosollia. Eivät makkarat tuntemattomia ole Itä-Suomessakaan, joskin harvinaisempia ja erilaisia kuin lännessä. Joka tapauksessa makkarat ovat yleisesti ottaen länsieurooppalainen ilmiö, joiden alue ulottuu varsin yhtenäisenä Skandinavian, Baltian, Puolan ja Saksan kautta Etelä-Eurooppaan asti. Mainittakoon, että Kreikassa jo antiikin olympialaisissa kisavieraille myytiin makkaroita. Samalle länsisuomalaiselle alueelle osuu myös Talven mukaan monien muidenkin ilmiöiden kuten ovaalin seulan, talopoikaismorsiamen helykruunun, imelletyn ja hapatetun jauhoruuan ja piimään sekoitetun sekaviljatalkkunan itäraja. Näistä ainakin morsiuskruunu on länsieurooppalainen ilmiö. Olen nähnyt niitä museoissa Skandinaviassa, Baltiassa, Puolassa ja Unkarissa, mutta kenties levinneisyys on vieläkin laajempi. Suunnilleen koko Länsi-Suomen alueelle sijoittuvat Talven mukaan sellaiset ilmiöt, kuin luhtiaitta, silavaljaat, luuvariihi, raamiäes, puinen kylvövakka ja kaksikerroksinen sänky.
4 Luhtiaitta on skandinaavinen ilmiö, joka ei ulotu Etelä-Ruotsiin eikä Tanskaan asti, sillä siellä rakennustekniikka on havupuun puuttuessa toisenlainen. Myös silavaljaat eli länsisuomalaiset kesävaljaat ovat skandinaavinen ilmiö. Sen sijaan luokkivaljaat ovat itäinen ilmiö, joiden alue jatkuu maamme itärajan takana Uralille asti. Myös Länsi-Suomessa käytetään talvella luokkivaljaita reen edessä. Sen sijaan kolmen hevosen valjastamista venäläiseen tapaan rinnakkain luokkivaljailla troikaksi reen eteen ei tunneta Suomessa missään. Luokkivaljaiden tunnusomainen osa on hevosen selän yli korkealle kaartuva luokki eli vemmel. Luuvariihi on varsin mielenkiintoinen ilmiö. Nimittäin luuva (<rts. loge) eli puimahuone tulee lännestä ja riihi (<ven. riga) idästä. Länsi-Suomessa länsi ja itä kohtaavat näin, kun on yhdistetty luuva ja riihi. Riihen läntisin esiintymialue on Ahvenanmaa, Ruotsissa sitä ei käytetty. Raamiäes on läntiseen peltoviljelyyn liittyvä lännestä tullut ilmiö. Itä-Suomen kaskilla käytettiin vanhempaa risukarhia. Näistä tarkemmin vielä jäljempänä. Sarkajako, kamppisirppi, vetohärkien (parihärkien) käyttö, pääsiäismämmi, helavalkeat ja lihamakkara ovat Talven mukaan lounaissuomalaisia ilmiöitä, joiden esiintymisalue on siten suunnilleen sama. Sarkajako on laajemmin länsieurooppalainen ilmiö, joka on lähtöisin Englannista ja levinnyt sieltä pohjoiseen, mm. Itä-Ruotsiin ja Lounais-Suomeen 1300-luvulta, ehkä jo 1200-luvulta alkaen. Länsi-Viroon se levisi vasta Stolbovan rauhan jälkeen 1617, kun maa joutui Ruotsin haltuun. Edellä mainittiin jo kaarevateräinen sirppi, joka levisi Välimeren alueelta pohjoiseen Euroopan läpi kahta reittiä. Kamppisirppi on sen tieltä väistynyt vanhempi väline, joka jäi käyttöön alueille, jonne kaarevateräinen sirppi ei ehtinyt levitä ennen, kuin sirpit korvattiin uudemmilla eloviikatteilla eli Lounais-Suomeen ja Keski-Ruotsiin, Viroon ja Liettuaan. Vetohärkäalue ulottui Kustaa Vilkunan mukaan 1800-luvun lopulla Lounais-Suomeen, Itä- Ruotsiin, Viroon ja Liettuaan Itämeren ympärillä, mutta muutenkin tiedetään, että vetohärkiä on käytetty juhtana maanviljelyksessä lähes kaikkialla Euroopassa antiikin kulttuureja myöten, sillä se on hevosta aikaisemmin tunnettu vetojuhta. Suomen vetohärkäalue on Vilkunan mukaan ollut aiemmin suurempi ulottuen Etelä-Pohjanmaalle asti, joskaan ei pohjoisosassaan yhtenäisenä. Pääsiäismämmi on länsieurooppalainen ilmiö, joka voidaan yhdistää jo juutalaisten pääsiäiseen. Raamatussakin puhutaan tässä yhteydessä happamattomasta leivästä. Makkara on käsitelty jo edellä. Edellä mainitulla vetohärkäalueella on Suomessa ja Ruotsissa ollut muitakin yhteisiä kulttuuripiirteitä, mm. piha- ja kylätyyppejä ja jo mainittu sarkajako. Etelä-Pohjanmaalla ja osin ulottuen Keski-Pohjanmaan eteläosiin on esiintynyt Talven mukaan yöjalassakäynti kollektiivisessa muodossaan, pääsiäistulien polttaminen, kaarevakupolinen takka, pitkittäisjalaksinen kehto ja sivukamaritupa. Yöjalassakäyntiä on laajemmin tutkinut väitöskirjassaan sittemmin Åbo Akademin sosiologian professori K. Robert, V. Wikman. Hänen mukaansa se tunnetaan tässä muodossaan myös Keski-Ruotsissa, Etelä-Norjassa, Länsi-Latviassa ja -Liettuassa, Luoteis-
Saksassa sekä Keski-Euroopan vuoristoalueilla. Yksilöllisessä muodosssaan se on vielä laajemmin levinnyt. Tavan nimi on ruotsiksi nattfrieri, saksaksi Kiltengang ja englanniksi bundling. Siirtolaisten mukana tapa levisi myös amerikkaan nimeltään englanninkielisenä. Sivukamaritupa on keskiruotsalainen asuinrakennustyyppi. Se on hisrirakennus, joten sitä ei tunnettu etelämpänä. Itä-Suomessa etelästä Pohjois-Karjalaan ulottuvalla alueella esiintyviä kulttuuri-ilmiöitä ovat Talven mukaan piiraat eli piirakat, itäsuomalainen risukarhi (astuva), savutuvan kiinteäkattoinen (kiukaaton) uuni ja pehmeä arkileipä. Piiraat tai piirakat ovat selvästi itäeurooppalainen piirre, johon vaikutteet on saatu Venäjältä ja on kytköksissä myös itäiseen tulisijatyyppiimme, joka sekin on Venäjältä. Risukarhi liittyy itäiseen kaskiviljelyalueeseemme. Suomessa läntinen risukarhi oli lyhytpiikkinen ja itäinen pitkäpiikkinen. Läntinen versio jäi käytöstä varhain, mutta itäinen säilyi juuri kaskiviljelyn ansiosta. Samat risukarhityypit tunnettiin myös Virossa, jossa sielläkin läntinen oli lyhyt- ja itäinen pitkäpiikkinen. Paikoin Pohjanmaalla ja Länsi-Virossa tunnettiin maastoa myötäilevä niveläes. Se on ruotsalainen keksintö ja on levinnyt meille ja Viroon Ruotsin suurvalta-aikana 1600-luvulla. Etelämpänä sitä ei tunneta. Savutupia on joskus tunnettu lännessäkin, mutta se on säilynyt paljon pitempään idässä ja myös Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisalueilla. Pehmeä leipä jo mainittiinkin itäsuomalaisena ja venäläisenä ilmiönä ja sekin liittyy itäiseen tulisijatyyppiin. Myös tyypillisiä kaakkoissuomalaisia ilmiöitä Talve on löytänyt. Yksi niistä on teen eli saijun juonti. Muut hänen löytämänsä ilmiöt eivät ulotu Raja-Karjalaan asti pohjoiseen ja ne ovat karjalainen karjakartano, karjalainen nyytinkirukki (pitsin valmistuksessa) ja nelipyöräiset rattaat. Näistä ainakin teen juonti jatkuu kansanomaisena rajamme takana Venäjällä. Ilmiö ei kuitenkaan ole vanha meillä eikä Venäjällä, vaan on 1800-luvun puolivälistä. Mainittakoon, että tee on venäjäksi tsai ja nykyisinkin meillä juodaan siviilissä teetä mutta armeijassa saikkaa, mikä johtuu sotaväkemme venäläistaustaisista perinteistä. Asevelvollinen sotaväkemmehän perustettiin 1880-luvulla on ja on siten yksi Euroopan vanhimmista. Nelipyöräiset vankkurit tunnetaan meillä Kaakkois-Suomen ohella vain Ahvenanmaalla ja paikoin Varsinais-Suomen rannikolla, mutta tämä levinneisyys ei ole yhteydessä kaakkoissuomalaiseen, jonka alue jatkuu itään rajaltamme. Alueella, joka ulottuu Kaakkois-Suomesta pohjoiseen pitkälle Savo-Karjalaan tavataan Talven mukaan sellaiset ilmiöt kuin sienten käyttö (vanhastaan) ruokataloudessa, hernerokka hautajaisissa, hapankaali, vadissa paistettu rieska sekä ns. polvipoika (mallipoika) häätavoissa. 5
6 Sienten käyttöhän on vanhastaan tunnettu myös Venäjällä. Hapankaali on meillä tunnettu venäläisperäisenä ilmiönä, mutta sitä käytettään kyllä lisäksi ainakin Virossa, Saksassa ja Itävallassa (Sauerkraut), jotka ovat kulttuuriltaan läntisiä. Lisäksi Talve on löytänyt kaakkoissuomalaisia ilmiöitä, joiden alue ei jatku itärajamme takana vaan etelässä Suomenlahden toisella puolella. Suomen osalta kyse on vain Kaakkois- Suomen länsiosasta, josta käsin käytiin ns. seprakauppaa (< vi. sõber = ystävä) eli vaihtokauppaa yleensä kalasta viljaa vastaan Viron rannikon asukkaiden kanssa. Tällaisia ilmiöitä olivat rukin nimitys vokki, ns. ronkkauskirjonta, karstojen nimitys raasit, vironvyöt, geometriskuvioiset kirjokintaat ja Kymenlaakson pitsit. Myös Pohjois-Suomen länsiosista ja Tornionjokilaaksosta Talve on löytänyt ilmiöitä, joiden levinneisyys Suomen puolella ei ole kovin yhtenäinen, mutta yhteistä niille on, että niiden alue jatkuu rajamme länsipuoella samoin kuin myös suomen eli meänkielen alue. Näitä ilmiöitä ovat leipä- eli makeajuusto, naudansuoleen tehty verimakkara, pitkäpiimä (pohjoisen osalta), leivinuuni (myös) ulkona, pakaritupa, ns. porstuariihi, jossa uuni on väliseinällä erotettu muusta riihestä sekä korkeat elohaasiat. Näiden ilmiöiden taustaa valaisee se, että Suomen Lappi ja Suomen puoleinen Tornionjokilaakso liitettiin maahamme vasta Haminan rauhassa 1809. Sitä ennen nämä alueet kuuluivat paikallishallinnon osalta Ruotsiin. Lopuksi vielä ilmiö, jota Talve ei ole kartoittanut, mutta on sitä kyllä muuten käsitellyt. Lundin yliopiston kansatieteen professori Nils-Arvid Bringéus on julkaissut kartan ja kuvan ruotsalaisista pihatyypeistä (gårdstyper). Näitä pihatyyppejä on kartassa kaikkiaan 6, mutta kuvassa mukana on vain neljä niistä. Näistä neljästä kuvassa olevasta tyypistä kolme esiintyy myös Suomessa ja lisäksi vielä yksi, joka ei ole kuvassa mukana. Bringéuksen keskiruotsalainen pihatyyppi, joka esiintyy todellakin Keski-Ruotsisssa Tukholmasta itään, on sellainen jossa on sekä karjapiha että miespiha, johon jälkimmäiseen ei karjaa päästetä. Näitä kahta pihaa erottaa toisistaan rakennusrivi. Suomessa tätä pihatyyppiä esiintyy Talven mukaan Varsinais-Suomessa, Länsi-Uudellamaalla, Satakunnassa ja Etelä- Hämeessä. Tällainen on Seurasaaressa oleva Antin talo, joka on Säkylästä Satakunnasta. Ruotsin itäosissa Tukholmasta etelään laajalla alueella esiintyy Bringéuksen itäruotsalainen tai itägöötalainen piha, jossa myös on mies- ja karjapiha, mutta ne on erotettu toisistaan aidalla. Tällä alueella on Ruotsissa esiintynyt sarkajako. Suomessa tätä pihatyyppiä esiintyy Talven mukaan Varsinais-Suomessa, Länsi-Uudellamaalla, Satakunnassa, Etelä-Hämeessä, Etelä-Savossa ja Karjalan kannaksella. Samalla alueella kuin edellä mainittu keskiruotsalainen pihatyyppi, eli Tukholmasta itään, esiintyy Bringéuksen mukaan Mälarin alueen piha, jossa mies ja karjapiha ovat erillään toisistaan ja niiden välillä voi olla jopa tie. Talven mukaan tätäkin tyyppiä esiintyy siellä täällä Etelä-Suomessa. Edellä mainituilta keskiruotsalaisen ja Mälarin alueen pihatyypistä pohjoiseen koko Pohjois- Ruotsissa pihatyyppi on pohjoisruotsalainen tai pohjoisskandinaavinen, jossa on vain aidattu miespiha eikä lainkaan karjapihaa, vaan karja on vapaana ja laiduntaa aidatun alueen
7 ulkopuolella. Suomessa tätä esiintyy Talven mukaan laajoilla alueilla Pohjois- ja Itä Suomessa. Ruotsin länsirannikolla laajalla kaistalla esiintyy Bringéuksen eteläruotsalainen piha, jossa on vain karjapiha, ja miespiha puuttuu kokonaan. Tätä tyyppiä ei Suomessa esiinny ja sen alue jatkuu edelleen Tanskassa. Suomessa ei myöskään esiinny Bringéuksen länsiruotsalaista pihatyyppiä, jossa rakennukset ovat erillään toisistaan eivätkä muodosta umpipihaa. Tätä esiintyy laajalla alueella Etelä-Ruotsissa lukuun ottamatta edellä mainittua eteläruotsalaisen piha aluetta ja se jatkuu rajan länsipuolella Norjassa. Lukuun ottamatta eteläruotsalaista pihatyyppiä kaikkien muiden pihojen rakennukset edellyttävät rakennustekniikkaa, jossa raaka-aineena käytetään havupuuta eli hirttä. Siksi niitä ei esiinny Ruotsin eteläosissa eikä Tanskassa. Kaikki edellä läpikäydyt ilmiöt osoittavat, että valtakunnan raja, kieliraja tai kansallisuuden raja ei ole kulttuuriraja. Ne osoittavat myös, että lähes kaikki kansankulttuurin ilmiöt ovat taustaltaan eurooppalaisia. Kysymys on vain siitä, kuinka eurooppalaisia ne kulloinkin ovat eli kuinka laajalle alueelle ne ovat levinneet.