Ilmainen lukunäyte
RIIKKA PULKKINEN Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
Mélanie on lähdössä ulos. Hänen itsetietoisuudestaan huolimatta en ole osannut ajatella, että hänellä olisi oma elämä: juhlat? Toisinaan minulla on tapana käydä tanssimassa, hän sanoo huolettomasti. Millaista tanssia? Afrikkalaista? Ei, hän nauraa. Sitä voi kutsua millaiseksi tahansa, amerikkalaiseksi, vapaaksi, huvitukseksi. Mélanie vaihtaa vaatteet, farkkujen sijaan lyhyt kimalteleva mekko. Hän rajaa silmänsä. Ja kas: Beyoncé. Mikset tulisi mukaan, hän kysyy ja minä: niin, miksen. Näytän naurettavalta lainahameessa, strassitopissa, luomilla turkoosia: pappi kaukana kotoa. Mélanie katsoo minua arvioivasti päästä varpaisiin. Hän hymyilee, hymyssä on kysymys. Sinulle on tapahtunut jotain, jokin on muuttunut. Kun hän kuulee viime aikojen tapahtumista, hänen hymynsä ei sammu, mutta kapenee aavistuksen. Sinuna pitäisin varani. Miksi? Tunnetko sinä hänet? 3
Tietenkin. Mutta pidä varasi. Hän luulee olevansa. Hän ja hänen kaltaisensa. Mélanie on sanoissaan suurpiirteinen mutta itsevarma. Yritän saada selkoa hänen ilmeestään. Kärkäs, muttei uhmakas. Hänen mielialaansa on mahdotonta pilata. Vapaa nainen lähdössä juhlimaan kaupungissa, joka lupaa jokaisessa kadunkulmassaan kaiken. Menemme Harlemin laitamille. Onko tämä se Afrikka, jonka Mélanie on valmis hyväksymään? Se on lastattu laivaan vuosisatoja sitten toisella mantereella, porteilla joilta ei ole paluuta, se on saapunut Kuubaan, Brasiliaan, Haitille; sieltä se on tullut etelävaltioihin ja sitten tänne. Se on kärsinyt, se on majaillut Harlemissa, Bronxissa ja Bed Stuyssa ja East New Yorkissa, siltä on evätty pääsy tiettyihin kouluihin ja yliopistoihin ja sitten se on noussut kapinaan, vuosisatoja se on kerännyt omanarvontuntoa ja voimaa, keksinyt oman musiikkinsa. Kuusikymmentäluvulla se on purkautunut näissä kortteleissa tahdonilmauksiksi ja seitsemänkymmentäluvulla löytänyt taas uuden tahdin, kahdeksankymmentäluvulla kukaan ei 4
enää mahtanut sille mitään, ja nyt kaikki jäljittelevät sitä ympäri maailmaa. Onko tämä se Afrikka, jota Mélanie haluaa tunnustaa, uusintaa ja elää? Haluaako hän amerikkalaisen Afrikan? Ei, hänellä on mielessään jotain muuta. Tuttavan serkun serkku pitää juhlat ja kaikki jotka pitävät juhlista ovat saapuneet paikalle. Ecuadorilaisia, haitilaisia, kuubalaisia, joitakuita Malista, Ghanasta, Jamaikalta, eikä kukaan ole nähnyt hetkeen emäntää ja isäntää, mutta ottakaa toki ruokaa sitä riittää, kuten myös mojitoja ja tequilaa. Dancehall reggaen jättiläiskomppi moukaroi vartaloita, ihot liimautuvat toisiinsa. Tämä on hiukan toista kuin tanssi Nuoriso kulttuurikeskuksessa. Tämä on myös muuta kuin se mitä näin rituaalissa viime viikolla, tyystin erilaista kuin se mitä me teemme päivä toisensa jälkeen tanssisalissa kun muut ovat menneet. Mélanie sekoittaa itselleen juomapöydän ääressä säästelemättömän mojiton. Kenet sinä täältä tunnet? 5
Kaikki, Mélanie huutaa mölyn läpi. Ja sitten: En ketään! Hän menee keskelle välkettä ja joku laulaa honey work that hump. Hän tekee niin. Mitä tämä on, minä huudan musiikin läpi. Juhlaa! Hän katoaa etsimään itselleen lisää juotavaa, minä jään tanssilattialle. Strobovalo piirtää ihmiset esiin pimeydestä. Takapuolia, rintoja, valkoisia T paitoja joiden hihansuut kiristyvät hauisten ympärille. Naurettavaa! En toivoisi olevani missään muualla! Mélanie tulee takaisin, hymyilee, suutelee minua äkkiarvaamatta. Orvokit ja mansikat, vadelmat, karhunvatukat, mojiton minttu ja lime sekä tuhat lausumatonta sanaa loikkaavat hänen kielensä kärjeltä minuun. Hän jatkaa tanssia make my body shake baby. Kuka idiootti näitä sanoja keksii, mutta toisaalta miksi nämä olisivat erilaisia, huonompia sanoja kuin ne toiset joilla vahvistetaan liitto, hoc est enim corpus meum? 6
Hoc est corpus. Välkkyvalo näyttää kaiken, piilottaa, paljastaa, piilottaa, paljastaa samanaikaisesti komppi moukarin kanssa tässä tässä sä sä sä sä sä sä sä sä (sinä leijut pimeässä kuuletko?) En tiedä, paljonko Mélanie on juonut, mutta riittävästi. Olen yhtäkkiä varuillani kuin olisin kaitsija. Mélanie kerää kaikkien katseet, muttei näytä piittaavan niistä. Jos tämä onkin jonkinlainen rituaali, se on rituaali tälle koskaan palautumattomalle yölle ja mojitoille, jotka saavat pään humisemaan. Rituaali vapaudelle muovata itsestään millaisen haluaa. Tänään hän haluaa olla Beyoncé. Tänään hän haluaa olla Miss USA. Tänään kukaan ei tule kysymään häneltä hänen salaisimmista kivuistaan. Hänen selkänsä taipuu kaarelle ja hän helisyttää ulottuvuuksiaan niin että näyttää kuin kaikki maailman musiikki olisi hänen lihaksistaan lähtöisin. Tänään kukaan 7
ei kysy mistä sinä olet kotoisin, sillä kaikki ovat kotoisin jostain ja keksineet yhteisen pyhän näiden vuokratalojen seinien sisäpuolella, seinien joita valosärinä nyt usuttaa huojumaan, seinien jotka rytmi miltei saa lakoamaan. Kuka väittää että on kuolemaa, kuka väittää että on aikaa, hoc est hoc est corpus, baby. Vaeltelen huoneesta toiseen, palaan välillä möykän keskelle tarkastamaan, että Mélanie on yhä tanssimassa. Löydän ruokapöydän. Näyttää kuin kaikki olisivat tuoneet tänne oman makumaailmansa, kanaa makeantulisessa kastikkeessa, lihavartaita, pähkinäkastiketta, melonisalaattia, nuudeleita, joissa maistuu korianteri ja lime. Hummusta ja oliivitahnaa, tomaattisalsaa, makeaa paprikahöystöä, avokadosalaattia, paistettua juustoa. Otan lautasen ja syön. Minä syön ja syön. Nytkin minä etsin katseellani Tuntematonta. Onko hän täällä? Olen mennyt hänen luokseen ilta illan jälkeen estoitta, häpeää tuntematta. Me venytämme 8
sekunteja hänen ahtaassa asunnossaan, teemme aikaan huoneita. Miten minä en ole ennen tajunnut tätä ilmiselvää, elämää vaalivaa pyhää kolminaisuutta? Kun minulla on nämä, aika on pelkkä helisevä sana. 9