Vanhasta vihasta Vanhan vihan edellä olevasta ajasta: Nykyistä Pohjois Pohjanmaata hallitsi ja omisti Nougorotin ruhtinas, siis tämä pohjoisosa Suomea kuuluikin Nougorotin ruhtinaan hallintovaltaan. Monista Ruotsin sotaisista yrityksistä huolimatta Ruotsin armeija ei pystynyt tätä seutua sotimalla valloittamaan. Mutta Nougorotin hallitus kuin ruhtinaskin joutuivat antautumaan 1478, lopullisesti antautumaan Moskova Venäjän alaisuuteen Moskova sai näin voiton Nougorotista. Moskovassakin luostarilaitoksessa tuli erimielisyyttä munkkien kesken. Toiset olivat hyvin vanhoillisia ja toiset vähän uusmielisempiä. Munkit Herman ja Savvati lähtivät Moskovasta Valkoisenmeren saareen aikomuksenaan perustaa vanhoillisten luostari Vienanmeren saareen. Solohkoin luostarin perustajat ja saaren ensimmäiset asukkaat olivat munkit Herman ja Savvati, vuonna 1429. Saaren asukkaat olivat täysin ulkopuolisten tavoittamattomissa kahdeksan kuukautta vuodessa. Ensimmäinen asutus sijaitsi Mäntylahdessa 14 kilometrin päässä nykyisesti luostarista pohjoiseen. Varsinainen luostarin rakentaminen alkoi 1436 Zosiiman johdolla. Aluksi puusta, sadan vuoden päästä kivi otettiin rakennusaineeksi. Ikumeeni Filippan johdolla ryhdyttiin 1500 luvun lopulla laajentamaan. Niin talous kuin sotilaallinen kukoistus vahvistuivat. Filippa, joka oli entisiä Moskovan pajareita, toi luostariin kiihkovenäläisen kristillisyyden. Pajarit ovat suuriarvoisia sotilaita, johtajia. (Nämä tiedot on kertonut ortodoksipappi Hakkarainen Kalevassa) Vuonna 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa Pyhäjoen ja Kemijoen välinen alue taattiin karjalaisten tai pikemminkin heidän herransa Nougorotin ruhtinaan omaisuudeksi. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella liikkui eränkävijöitä, jotka olivat pääasiallisesti länsisuomalaisia, ns. kainulaisia. Mutta jo toisella vuosituhannella, sen ensi satavuosina, karjalaiset harjoittivat vilkasta pohjankäyntiä. Ennen pitkää he tunkeutuivat Pielisjärven ja Oulujoen vesistöjen tarjoamia kulkuteitä hyväksi käyttäen Pohjanlahden pohjoisosan itärannalle ja ryhtyivät kilpailemaan siellä kainulaisten erämiesten kanssa. 1200 luvulla karjalaisten onnistui ulottamaan valtapiirinsä välille Kemijoki Pyhäjoki. Kainulaiset meni Peräpohjolaan ja Lappiin ja heidän lukumääränsä ei ollut niin suuri kuin karjalaisilla oli. Ensimmäiset tiedot Utajärven asukkaista saa vuodelta 1544 sakkoluettelosta Limingan käräjillä langetettiin silloin sakkoja pienistä rikkomuksista. Kolmelle utajärveläiselle, joiden asuma alue
kuului vuoteen 1605 saakka Limingan laajaan pitäjään. Runsaimmin tietoja Utajärven asukkaista on käytettävissä vasta 1548 lähtien, mistä veronkantoa varten tehdyt luettelot alkavat. Niissä ensimmäisessä, vuoden 1548 maakirjassa, on jo mainittu kuusitoista utajärveläistä. Noissa maakirjoissa ja veroluetteloissa on utajärviset talot olleet Sotkajärven kylässä, Utajärven kylässä, että Niskankylässä. 1550 Utajärvenkin nimi oli Savonkylä, koska asukkaat oli Savosta tänne muuttaneita. Viimeinen talo oli jo aivan Oulujoen niskalla nimittäin Paavo Raappaisen eli Raappanan talo Niskakoskessa olevassa saaressa, joka sai nimen Raappanansaari. Jokilaakson yläosan asutus oli melko hajallaan; pääosa Utajärven taloista oli jokivarressa, Utajärvellä ja Sotkajärvellä, mutta jokunen talo oli ainakin Juorkunassa, Sanginjärvellä ja Ahmasjärvellä. Oliko enemmän Vaalan alueella taloja, on vaikea kysymys, puutteellisten tietojen mukaan 1546 tilanteessa. Jo 1530 luvulla on tietoja siitä että Limingan takamailla asui savolaisia talonpoikia, jotka maksoivat vuosittain nahkaveroa. Jo vuoden 1555 mainitaan nimiltään ja neljä heistä asui Utajärven ja Oulujärven länsipään välisessä maastossa. Juorkunahan luettiin Sanginjärveen kuuluvaksi 1543, joten tuo Antti Kasanen onkin voinut asua Juorkunan Hamarinjärven Kasalahdessa eli Kasalassa. Kasasen epäillään olevan lähtöisin Karjalan Kannakselta. Savossa ei ole samaa nimeä käyttäneitä ollut. Ukura nimi esiintyy Limingassa, jonka kerrotaan merkitsevän matalaa uraa maastossa. Mutta mitä merkitsee Utura, jonka niminen talo on ollut Juorkunan läheisellä sydänmaalla Korpisenjärven rannalla. Sehän on kaunis kumpare, tai mäki joka nousee kauniisti Korpisenjärvestä ylös. Oulujokivarren kyläkohtaiset talomäärät 1548 1595. Pääveroluettelon mukaan Juorkunassa kymmenys luettelon mukaan asui 1562 yhdeksän taloa. 1575 oli pääveroluettelon mukaan neljä taloa jotka maksoivat pääveroa ja kolme taloa jotka maksoivat kymmenysveroluettelon mukaan veroa. Että yhteensä olisi ollut seitsemän taloa silloin Juorkuanssa. Lähde on Korsholman läänin voudintili. 1550 luvulla esiintyy Juorkuna ja Särkijärvi yhtenä veroluettelossa. 1550 luvulle Juorkunassa lienee ollut kaksi taloa ja Särkijärvellä yksi talo. Juorkunassa asuivat Matti Keinänen 1559 ja Juho Raustinen (1558). Särkijärvellä Juho Jurvanen (1557). Sittemmin tulivat Juorkunaan Paavali Pettinen 1576. Juorkunassa mainitaan mukkilaisena asuneen Antti Partasen joka lieneekin sama Partala jonka paikalle Juorkunan vanha koulu on rakennettu. Mutta paikalla on asuttu jälkeenkin päin. Mutta Antti Partanen ei nähtävästi saanut taloaan verotaloksi. Sittemmin kylien, varsinkin Juorkunan asutus lisääntyi sisäisen kasvun myötä, sillä vuonna 1585 mainitaan Juorkunassa Jurvaisia neljässä talossa. Mutta nämä talot tosiasiassa ovat Särkijärven taloja, nykyiset talot Vittalassa, Leppälässä, kaksi tai nykyisin kolme Jurvalan taloa Särkijärvellä.
Mutta Juorkunassa todella on ollut 1586 Keinäsiä ja Repoisia. Mutta tuo Reponenkin on Särkijärvellä Revon Ahossa ollut talo tai Kerälän rannassa ollut talo, joka on sittemmin yhdistetty Kerälän taloon. 1586 mainitaan Juorkunassa Heikki Kaupinpoika, jonka talo on ollut nykyisenkin Kaupintalon rantamaisemalla jossakin kesänavettojen paikkeilla. Lippojen kesänavetathan on Kaupin talon rantatörmällä. Kaupinpojat ovat muuttaneet tänne Sanginjärveltä. Mutta ovatko myös sinne palanneetkin, koska talo oli huonosti puolustettavissa itärannalla jokea, johon oli hyvä vienalaisten tulla takametsästä äkkiarvaamatta. Että nämäkin lähtivät kuten Vesaisetkin. Hekin asuivat huonolla puolella yksin, ei nähnyt koska vienalaiset tulevat metsästä. Keinälä ja Lipot oilvat kuitenkin paremmassa paikassa, niemellä vesistön länsirannalla. Limingan kirkkoherran mukaan näyttää, että Juorkunan ja Särkijärven kymmenen taloa joutuivat vihollisen hävittämiksi jo 1585. Tämän todistaa vuoden 1586 kymmenysluettelo. Hävityksessä autioituneita tiloja asutettiin jo 1590 luvulla uudelleen. Vuoden 1598 kymmenysluettelossa mainitaan 11 taloa, joista ainakin neljä tai viisi on Juorkunassa ja Särkijärvellä. Kahdessa talossa Lipposia Antti ja Olli, jotka lienevät tulleet Oulujärveltä, ja Särkijärvelle asettunut uutena talona Mikko Kinnunen. Joulun tienoilla 1585 vihollinen tuli Sanginjärvelle, poltti talot ja tappoi ihmisiä kaikkiaan 95 henkeä, kun otetaan huomioon Juorkunassa ja Särkijärvellä surmatut. Sanginjärvellä esiintyy Olli ja Paavali Kaupinpoika ja Simo Määttä joka sittemmin muutti Juorkunan Määttään asumaan. Laaja Limingan pitäjä maksoi (nokkaveroa) vuonna 1556 1775 hengestä, niin Utajärven 93 hengestä. Sanginjärvi johon kuului Juorkunakin 44 hengestä. Lieneekö tähän lukuun laskettu lapsia? Vaikka nekin olisi pitänyt lukea. Pohjois Suomessa 1500 luvulla ei erotettu säätyjä, josko niitä täällä asuikaan, talonpojat muodostivat väestön Tietenkin jokunen pappi oli vain. Kun vuonna 1577 kannettiin erityistä renkiveroa, maksoi sitä Limingan pitäjässä 15 renkiä, mutta arvattavasti heitä todellisuudessa oli huomattavasti enemmän. Limingankylässä oli Niilo Ollinpojalla kolme renkiä, samoin kirkkoherran (Tuomaan) leskellä myös kolme renkiä. Loput rengit olivat Oulunsalossa, Laitasaaressa, Sotkajärvellä ja Sanginjärvellä Juorkunassa. Säätyläisiä olivat Limingassa asustaneet voudit ja papit. Uskonpuhdistuksen tärkein seuraus oli Limingassa se, että pappi saattoi muodostaa perheen, mikä merkitsi vähitellen pappilakulttuurin synnyn. Papiston taloudellinen ja sivistyksellinen asema ja siihen perustunut arvovalta alkoivat tämän myötä nousta.
Elämisen elinkeinot: Keskiajalla Limingassakin noudatettiin papiston palkkasääntöä, jonka mukaan kirkkoherralle oli paljon muun ohessa annettava reisi kaadetusta karhusta, lapa hirvestä ja peurasta, ja joka kymmenes peuranvasa. Epäilemättä Oulujärven korkeudella liikkui vielä peuroja laumoittain niin, että hangaspyyntiä voitiin käyttää metsästyskeinona. Keihäs oli tärkein suurriistan pyynnissä. Suurriistan ja petoeläinten saalistuksessa turvauduttiin usein yhteistoimintaan. Liha säilöttiin kuivaamalla, savustamalla ja suolaamalla. Tietysti peuran ja hirven taljoilla oli myös suuri merkitys käsityön raaka aineena, kauppa ja verotavarana. Juuri Oulujärven verotuksessa hirventalja esiintyy 1500 luvulla. Nimenomaan lihan vuoksi pyydettiin vesilintuja että metsälintuja: Niitten höyhenilläkin voitiin maksaa veroja. Ansat ja satimet olivat metsälintujen pyyntivälinteitä. Tehtiin kahoja (kaha aitoja) saihoja kahden puolen satimen ja loukun, joka ohjasi lintuja menemään määrätystä reiästä, jossa oli rihma tai ansa eli loukkupyydys. Myös oli määrätty metsämaa ala, josta talo sai pyytää. Se seurasi taloa jos isäntäkin talossa vaihtui. Samoin kalanpyyntikin oli määrätty talolle, mistä sai pyytää kaloja. Niin Juorkunassa Määtät pyyti Määtänvirrasta, Keinälä pyyti Keinälän virrasta, Vesala Koiravirrasta, Lipot Kivijoen kivipadosta, Kokkojoessa oli yhteinen Niemikyläläisten kalapato. Niemikylä käsitti Määtän, Keinälän, Lipon ja Kaupin talot. Mikäli niissä asukkaita kulloinkin oli. Kankaalla oli pato aivan talon kohdalla, Kivijoessa. Määtillä oli isolla Olvasjärvellä syyspyyntiin lupa käydä. Kapelon saari Sorsuanjärvellä oli Vuottolaisella lupa käydä kalastamassa. Kapeloon oli siirretty sen talon Kala aitta. En muista talon nimeä, kyllä Pekka isäntä sen kertoi. En tiedä mistä johtui yhden saaren nimi (Talassaari) oliko talon nimi vai johtuiko nimi suksesta (lyhyempi suksihan oli talas, jolla vauhtia potkaistiin, ja pitkä suksi oli lyly jolla luistatettiin). (Onhan sanontakin se lähti lylyllä lykkimään.) Myös vesilintuja munitettiin (uuttuihin keväällä). Siksi Särkijärvessä on Uuttuniemi niminen niemikin. 1549 Limingan talvikäräjillä tuomittiin sakkoihin liian aikaisesta metsästyksestä puolen markan sakkoihin utajärveläisiä, joita nimitettiin savolaisiksi. Metsästystä oli aloitettu viikkojakin ennen pyhäinmiesten päivää. Vuoden 1554 haapioveroluettelo ilmoittaa Limingan pitäjän alueen kylien haapiolla kalastaneen, Sotkajärven kylä, Oulujärvellä, Ontojärvellä, Kiantajärvellä, niin Utajärven ja Sanginjärvenkin miehet viidellä haapiolla. 1558 järvikalastus on laskeutunut, sotkajärvisiä oli kolme haapiopyytäjää, Utajärveltä seitsemän, Ahmasjärveltä yksi ja Sanginjärveltä kaksi. Sotkajärvi kolme haapioa, 96 verkkoa.
Utajärvi kahdeksan haapioa, 257 verkkoa. Ahmasjärvi yksi haapio, 28 verkkoa. Sanginjärvi kaksi haapioa, 62 verkkoa. Riistanpyynti metsästä: menetelmät säilyivät pitkälle ennallaan. Riistalle viritettiin ansoja, loukkuja ja satimia entiseen malliin, peurat ja hirvet hiihdettiin ja koiria käytettiin apuna, susia ja karhuja pyydettiin kuoppien, tarhojen ja verkkojen avulla, yhteistoimin ja karhuja erityisesti kiertämällä ne pesiinsä ja pistämällä keihäällä. Varsijousi oli kunniassa oravan pyynnissä. Uusia pyyntimenetelmiä oli ketunpyynnissä raudat ja myrkky, ja monien eläinten pyynnissä pyssy. Oulunkäräjillä (talvikäräjillä) 1635 valittivat Simo Määttä Juorkunasta naapuriensa kanssa, miten Heikki Karvonen aiheutti suuren vahingon ampumalla riistaa pyssyllä, jolloin peurat ja muu riista kaikkosivat Maaselän yli Lapin puolelle. Valitus sai painokkuutta, kun kirkkoherrakin siihen yhtyi ja valitti riistakymmenysten vähenemistä. Oikeus kielsi Karvosen ja muitakin ajamasta peuroja ja muitakin riistaeläimiä pyssyjen kanssa präiskien seutukunnan riistametsissä. On tyydyttävä vanhaan menetelmään ajaa peuroja hiihtäen koiraa apuna käyttäen ja pistää ne riistaeläimet keihäällä sitten kuoliaaksi. Utajärven talonpojat yrittivät päästä osakkaaksi Turkan ja Merikosken lohipatojen pyyntiin, mutta se torjuttiin kylmästi. Varsinkin Juorkunan taloilla näyttää 1600 luvun puolivälissä olleen melkoisia kiistoja kalanpyyntipaikoista. Peltoalat laskettiin panninmaina, yksi panninmaa on noin 1,04 hehtaaria. Peltoa oli Sanginjärvellä (1557 1580) (koko kylä, Juorkuna ja Särkijärvi mukaan lukien) 78,0 panninmaata. Taloa kohden 7,1 panninmaata. Vuonna 1580 sama alue (Sanki, Juorkuna ja Särkijärvi) 140,5 panninmaata. Taloa kohden 7,4 panninmaata. Huom: Yksi punnanmaa, joka oli 10 panninmaata, oli suuruudeltaan 1,04 hehtaaria. (Lähteet valtion arkisto 4581, 4757) Ei peltoa paljon ollut taloa kohden, noin 70 aaria. On muistettava millaisilla työvälineillä peltoa raivattiin. Kasviljely saattoi olla isompaa, kuin pellossa kasvatettu viljamäärä. Vuonna 1557 oli koko Utajärvellä peltoa 28 hehtaaria. Utajärven savolaisille oli ollut kaskiviljely eli huhtaviljely elinehto. Peltoalat olivat aivan pienet 1500 luvulla. Vanhan vihan sota aikaa 1570 Myrskyisen 1400 luvun jälkeen seuraavan vuosisadan alkupuolisko olikin paljon parempaa aikaa.
Silloinkin jouduttiin kyllä toisinaan kahakoimaan vienankarjalaisten kanssa. Ainakin 1517 nämä näyttää tehneen jo jonkinlaisen hävitysretken rannikkoseudulle, mutta kuitenkin joltinen rauhanaika vallitsi noin kahdeksankymmentä vuotta. Vuosina 1554 56 käydyn sodan aikana karjalaiset tekivät hävitysretkiä Oulujärvelle, mutta eivät onnistuneet pysäyttämään asutuksen lisääntymistä. Tämä 1555 tehty sotaretki oli pelottavan myöhempien tapahtumien enteenä. Voisin sanoa, että Wesaiset ottivat oppia ja yhdistyivät yhdeksi taloksi Iin pitäjän Ylikiimingin Aittokosken partaalle asumaan. Oli turvallisempi, sai yhdessä yrittää puolustautua hyökkäävää vienalaisporukkaa vastaan. Heidäthän oli opetettu miten toimia, koska heillä oli Moskovan pajareita Salovetskin luostarissa johtajina. Ja niin alkoi Ruotsin ja Venäjän välinen sota 1570. Joka kesti 25 vuotta pieniä taukoja lukuun ottamatta. Se oli Vanhanvihan sota eli 25 vuotinen sota. Vienalaiset kauppiaat liikkuivat täällä vieden täältä tarvittavia tietoja Solovetskin luostariin ja muihin Venäjän Vienan vallan tukikohtiin. Ensimmäistä hyökkäystä ei tarvinnut kauaa odottaa. Karjalainen partio ilmestyi 1574 Saaresmäen kylään nykyiselle Vuolijoelle. Tästä alkoi sota, jota käytiin vuoteen 1592 miltei joka vuotisina hävityksinä. Pohjois pohjalaisilla oli vuoteen 1590 saakka hyvin vähän tukea ruotsalaisilta, vaikka he aloittivat sotimisen, jonka seurauksista sai täällä asukkaat kärsiä. Pohjois pohjalaiset joutuivat, pääasiallisesti omin voimin torjumaan ja puolustamaan aluettaan. Hyökkäävää sodankäyntiä niissä oloissa oli vaikea ajatella. Ja silloin harvoin kun siihen ryhdyttiin, tulokset olivat hyvin vähäiset. Mainittakoon Pohjois pohjalaisten 1576 Vienan puolelle tekemä kostoretki, joka lienee rauennut aivan tuloksettomaksi. Retkelle oli määrätty oppaaksi utajärveläinen Lauri Raappana, joka nähtävästi tunsi Vienan vesitiet tavallista paremmin, mutta hän karkasi Maaselän yli päästyä joukosta ja palasi kotiinsa. Tästä hänet tuomittiin myöhemmin kuolemaan, mutta armahdettiin kumminkin pääsemään sakoilla. Pohjois pohjalaiset olivat haluttomia hyökkäyksiin noina vuosina, joina rannikkoseutu vielä oli saanut olla rauhassa vihollisen sotatoimilta. Ajateltiin että Karhua ei ollut hyvä härnätä, kun ei itsellä ollut paljon kättä pitempää millä olisi tuhonnut vihollista. Muutamia vuosia Utajärvi säästyi karjalaisten vierailulta, mutta sitten kun se tapahtui, mitään ei säästetty. Kaikki poltettiin ja ryöstettiin. Ennen pitkää täällä nähtiin ettei pidättyvyydestäkään ollut apua. Syyskuun 21. päivänä ne taas ilmestyivät Oulunniskaan ja polttivat taloja ja surmasivat, joka ei ollut ehtinyt mennä metsään pakoon. Kahakoissa sai surmansa 95 henkeä. Juorkunalaisiakin jäi vangiksi. Talot Juorkunasta poltettiin, mm. Paavo Keinäseltä ja Heikki Kaupinpojalta,
1585 Juorkunan ja Särkijärven säästyneet talot poltettiin. Vuoden 1590 veroluettelon mukaan ei ollut enää Utajärven alueella yhtään asuttua taloa. Jos joku vielä ihmisistä hengissä oli, he olivat kaukana metsien, korpien siimeksessä paossa. Pohjalaisethan vihdoin ryhtyivät epätoivoisina terästymään, ryhtyivät hankkeutumaan pitkälle ylettyvään sotaretkeen Vienaan. Vanha ohje sanoo hyökkäys on paras puolustus, mutta Utajärvellä ei totisesti ollut enää puolustettavaa. Siihen aikaan kun talonpoikaispäällikkö Pekka Wesainen loi kuolemattoman maineensa, Utajärvellä oli vain raunioita. Ei tee mieli kuvitella kovin elävästi mitä kaikkea Utajärven pienissä harmaissa pirteissä ja niitten pihoilla tapahtui vihollisen yllätettyä niiden asukkaat... Karjalaiset eivät tunteneet juuri enempää sääliä kuin sudetkaan, kaikki kylmäksi vain joka kiinni saadaan. Vankeja ei otettu, koska piti nopeasti liikkua, sillä vankien kuljetusta vältettiin he surmattiin mieluimmin. Mutta karjalaiset tunsivat nämä seudut hyvin, hehän olivat kulkeneet täällä kauppamatkoillaan, ja tunsivat talon väen jonka oven iskivät tapparallaan auki. Kauppakateus, riidat kalavesistä, naljailut toisten kielestä, pukimista ja uskonto. Kaikki kostettiin, kodit raunioiksi, variset ruumiit pihoille lojumaan. Osa ihmisistä toki pääsi pakoonkin, mutta talot oli tuhkana tuulen vietävänä pölynä. Kolmattakymmentä vuotta kestäneen vanhanvihan sotatoimet päättyivät Pohjois Pohjanmaankin osalta niin kuin muuallakin käytännöllisesti katsoen loppiaisena 1593 solmittuun aselepoon. Ruotsin valtakunta ja Venäjä olivat kumpikin saaneet tarpeekseen sodasta, ja vuonna 1595 tehtiin Täyssinän rauha. Ensin mainittu osapuoli ei saanut kaikkea mitä tavoitteli, mutta Pohjois Pohjanmaan osalta rauha vastasi kyllä toiveita, sillä raja määrättiin siinä menemään Jäämereen, ja rajankäynnissä päädyttiin siihen, että Oulu ja Iijokien vesialueet jäivät ylimpiä latvojaan lukuun ottamatta Ruotsin valtakunnan puolelle. Tästä lähtien Pohjois Pohjanmaa kuului vihdoinkin laillisesti ja kiistattomasti siihen valtakuntaan johon maakunta itse oli jo yli puolentoista vuosisadan ajan katsonut kuuluvansa. Pohjanmaan vahvaksi vartijaksi ryhdyttiin rakentamaan 1600 luvun ensi vuosina Kajaanin linnaa idästä tulevan vesireitin hallitsevalle paikalle. Sen vahvat muurit ja tykit takasivat Pohjois Pohjalaisille rauha ja turvallisuuden. Niin Oulujärven ympäristöä ryhdyttiin asuttamaan uudelleen. Näin ei myös Utajärvikään ollut enään uhan alaista aluetta. Juorkunassa ei 1600 luvun ensivuosina ollut kymmenysluettelon mukaan yhtään asuttua taloa. Erämaan eläimet hiiviskelivät raunioilla ja vesottuneilla pelloilla. Mutta kun tätä kylää ryhdyttiin uudelleen asuttamaan se tapahtui väellä ja
voimalla. Vuonna 1608 Juorkunan kylässä todettiin olevan jo seitsemän asukasta. Näistä nyky Lipon isäntä Pekka Lipponen, Erkki Tillikka, Lauri Piira Määttä, Wesan taloa asui Matti Wesa