Nuori Alex johtaa väkivaltaista jengiään futuristista valvontayhteiskuntaa

' 'A ',,?-..E J. -. / -... Nuori Alex johtaa väkivaltaista jengiään futuristista valvontayhteiskuntaa vastaan. Käry käy ja hänet passitetaan suoraan systeemin mätään ytimeen. Yhteiskunta päättää hoitaa Alexin kuntoon lamaannuttamalla hänet tahdottomaksi koneeksi - kellopelin kaltaiseksi. Kuluikirja Kellopeli appelsiini on paitsi äärimmäisen väkivaltainen ja kriittinen teos, myös nuoren kasvutarina pojasta mieheksi. Sitä pidettiin pitkään suomentamiskelvottomana keksityn slanginsa ja kielioppinsa takia, mutta Moog Konttinen osoitti epäilyt vääriksi. Kirjasta julkaistaan nyt Konttisen itsensä uudistama painos. Stanley Kubrick sovitti teoksen mestarielokuvaksi, josta kuitenkin puuttuu kirjan herkullinen loppukohtaus. "Kellopeli appelsiinin luoma tulevaisuudennäkymä on kauhea. Kirjassa taistellaan valinnanvapauden ja yksilöllisyyden puolesta ilman minkäänlaista moraalia. Se saa silmät räpsymään kiihtyvällä vauhdilla, kunnes ainakin jotain näkee toisin kuin ennen." - Turun Sanomat

Anthony Burgess '!'aj

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1991 Odessan julkaisemana. 2. painos. Alkuteos A Clockwork Orange Copyright The Estate of Anthony Burgess 1!1:41 Liisankatu 16, 00170 Helsinki www.like.fi Painopaikka: Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu2007 ISBN 978-952-471-965-0

1. "No kuinkas sitten kävi, hä?" Meitä oli minä eli Alex ja mun kolme drugaani eli Pete, Georgie ja Pim, Pim ollen todella pim, ja me istuttiin Korovan maitobaarissa yrittäen päätelmäidä mitä tehdä illalla, illalla joka oli villi, pimee, holotna talvi paska, joskin kuiva. Korovan maitobaari oli maito-plus mesta, ja ehkä olette, oi veljeni, unohtaneet millaisia nämä mestat olivat asioiden muuttuessa niin skoryi näinä päivinä ja kaikkien unohtaessa helposti, kun ei sanomalehtiäkään paljon lueta. No, siellä myytiin maitoa plus jotain muuta. Ei niillä ollut viinan myyntilupaa, mutta ei vielä ollut lakeja näiden uusien aineiden valmistamista vastaan, joita ne hukutti vanhaan kunnon molokoon niin, että voit litkiä sitä kidiapin, keinolumen, kokemusteen tai parin muun sotkun kera. Moloko antoi mukavan hiljaisen harasoo viisitoista minuuttisen ihaillaksesi Bogia ja Hänen Kaikkia Pyhiä Enkeleitään ja Pyhimyksiään vasemmassa kengässäsi samalla kun valot väikkyivät tippaleipäsi joka kolkassa. Tai voit lipittää terävät maidot, niin kuin meillä oli tapana sanoa, ja sepä hioisi tajuntasi kirkkaaksi ja valmistaisi sinut vähän vittumaiseen kakskyt vastaan yks toimeen, ja niitäpä me juuri lipitettiin sinä iltana, josta aloitan tarinan. 7

Taskumme olivat täynnä kyhnää, joten ei ollut enää lisäruplien rosvoomisen kannalta todellista tarvetta tämmätä jotain vanhaa musikkaa kujalla ja vidioida sen uivan veressään meidän laskiessa nostojamme ja jakaantuessamme neljään. Eikä myöskään tehdä ultraväkivaltaa jollekin vapisevalle muinaiselle harmaapäiselle kotkolle kaupassa ja mennä hohottaen ulos kassalaatikon sisälmysten kanssa. Mutta niinhän ne sanoo, ettei pelkkä raha tee onnelliseks. Me neljä oltiin pukeuduttu viimeisimmän muodin mukaan, joka niinä päivinä tarkoitti paria mustia, erittäin kireitä trikoita varustettuna vanhalla kunnon hyytelövuoalla, niin kuin me sitä sanottiin eli munakupilla, joka oli tiukasti sovitettu trikoiden alle haaroihin. Se suojeli kalleuksia ollen samalla myös eräänlainen puumerkki, jonka saattoi kyllä selvästi nähdä tietyssä valaistuksessa. Mulla se oli hämähäkin muotoinen, Petella oli ruka eli käsi, Georgiella oli hyvin mielikuvituksellinen kukkanen, ja Pim-paralla oli erittäin törkeän irstas pelien litso eli naama. Pimillä ei koskaan ollut oikein tajua asioista ja olemisesta kaiken sen epäilevän Tuomaan varjon alla, ollen pimein meistä neljästä. Lisäksi meillä oli vyötäröpituiset takit ilman käänteitä, mutta niissä oli sellaiset hyvin isoiksi rakennetut pletsot, jotka oli ikään kuin pilkkaa oikeista sen kaltaisista hartioista. Sitten meillä oli vielä, veljeni, sellaiset vitivalkoiset kravatit, jotka näytti käherretyiltä perunoilta tai ikään kuin haarukalla muotoilluilta tumpeilta. Me ei pidetty kovin pitkää volosyä ja meillä oli näppärän harasoot potkusaappaat. 8

No kuinkas sitten kävi, hä? Kolme devotskaa istui tiskin ääressä kimpassa, mutta meitä maltsikkeja oli neljä ja tavallisesti me oltiin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Myös nää hyvännäköset oli pukeutuneet viimeisimmän muodin mukaan. Niillä oli punaiset ja vihreät ja oranssit peruukit gulliveriensä peittona, mitä nyt sellainen peruukki maksoi vähän enemmän kuin niiden kotkojen kolmen tai neljän viikon palkka, arvioisin, ja tietysti niillä oli sotamaalit (eli sateenkaaret läskinpalojen ympärillä ja hyvin leveäksi maalattu tunkio). Sitten niillä oli myös pitkät mustat suorat mekot, joissa oli munkkiosastolla pieniä hopeisia nappeja. Niissä luki erilaisia maltsikkien nimiä niin kuin Joe ja Mike ja sillain. Niiden piti varmaan olla sellaisten maltsikkien nimiä, joiden kanssa ne oli vetäneet unta palloon ennen kuin täyttivät neljätoista. Ne katseli meihin päin ja mä melkein sanoin (tunkion pielestä tietenkin), että me kolme voitais lähteä vähän lihanpalalle ja jättää Pim-rääpäle ja ostaa sille puolikas valkoista, jossa olisi tällä kertaa kökkö kidiappia, mutta se ei olisi ollut oikeeta peliä. Pim oli hyvin hyvin ruma ja nimensä mukainen, mutta se oli harasoon vittumainen tappeleen ja melko kätevä saappaistaan. No kuinkas sitten kävi, häh? Yks tselovek istui mun vieressä samalla pitkällä plyyshisohvalla, joka kiersi kolmella seinällä. Se oli kaukana poissa, räppänät rähmässä lasimaisina ja pulputti joitain slovoja niin kuin että Aristoteleen litkuvesi kohottaa syklaamit ennen näkymättömään kukoistukseen. Se oli todella tillintallin, petaalit sekaisin, mieron tiellä, ja mä tiesin millaista se on, koska olin kokenut sen niin kuin 9

kaikki muutkin, mutta tällä kertaa mulle tuli mieleen, että se on nyt raukkamaisen tuntuinen juttu, oi veljeni. Sä makaat siinä juotuas vanhat kunnon molokot ja sitten sulle tulee ajatus, että kaikki ympärillä oleva on jotenkin menneisyydessä. Sä kyllä vidioit sen a vot, kaiken erittäin tarkkaan, pöydät, stereot, valot, vosut ja maltsikit, mutta sulia on sellainen tunne, että joku juttu jonka piti olla siinä, ei enää ookkaan. Sitten sä jotenkin hypnotisoidut saappaaseen tai kenkääs tai kyntees tai mihin vaan ja samaan aikaan sua ikään kuin otetaan niskavilloista kiinni ja ravistetaan niin kuin kissanpentua. Sua ravistellaan ja ravistellaan, kunnes jäljelle ei jää mitään. Sä unohdat nimes ja ruumiis ja itses, etkä välitä paskaakaan, ja sä odotat että sun saapas tai kynsi muuttuu keltaseks, sitten vielä keltasemmaks ja vielä koko ajan keltasemmaks. Sitten valot alkaa särkyä kuin atomit ja saapas tai kynsi tai vaikka pieni hiekanmuru housunpersuksissa muuttuu isoks, isoks, isoks mestaks, isommaks kuin koko maailma ja sut aiotaan juuri esitellä vanhalle kunnon Bogille eli jumalalle, kun kaikki on ohi. Sä tuut takas tänne ja uliset tunkio neliönä ää ää ää äätä. No se on ihan kivaa mutta hyvin raukkamaista. Ei sua tähän maailmaan siksi ole lykätty, että sä ottaisit jumalaan yhteyttä. Sellainen juttu voi imeä mehut ja tolkun tsellovekistä. No kuinkas sitten kävi, hä? Stereot oli päällä ja tuli sellainen olo niin kuin laulajan golossi liikkuisi baarin yhdestä osasta toiseen, lentäen ylös kattoon ja syöksyen sitten taas alas ja surahdellen seinästä seinään. Laulaja oli vanha raspikurkku Berti Laski, joka viilasi todella muinaista ikiviheriöö "You Blister my Paint" 10

eli sä saat mun maalini kananlihalle. Yksi tiskillä olevasta kolmesta ptitsasta, se jolla oli vihreä peruukki, työnsi mahaansa ulos ja veti sitä sisään niin kutsutun musiikin tahdissa. Mä tunsin kuinka vanhan kunnon molokon veitset alkoivat pistellä, ja nyt olin valmis kakskyt vastaan yks toimeen. Niinpä haukahtelin: Out-out-out-out, niin kuin koira, ja sitten tämmäsin tätä vieressäni istuvaa, kaukana poissa olevaa veikkoo, joka pulputti harasoo paskaa ookoon eli korvaan, mutta se ei tuntenut mitään vaan jatkoi vain kertomista puhelinkaluista ja kuinka farfarculule sanoo rubadubdub. Se kyllä tulisi tuntemaan sen tämmin myöhemmin palattuaan maahan. "Mihin ulos?" kysyi Georgie. "No, vähän vaan saapastellaan", sanoin, "ja vidioidaan mitä näkösälle ilmaantuu oi pienet veljeni." Niinpä työnnyimme ulos suureen talvinotsiin ja kävelimme alas Marghanita Bulevardia ja käännyimme sitten Boothby Avenuelle, ja sieltä me löysimme sen, mitä olimme hartaasti hakeneet - maljenkin pilan, jolla voisi aloittaa illan. Siellä oli vanhuuttaan vapiseva kalkkeutunut koulurehtorin tyyppinen ukkeli, näköproteesit silmillä ja tunkio avoinna suoraan holotnaan öiseen ilmaan. Sillä oli kirjoja kainalossaan ja paskainen sontikka ja se oli juuri tulossa kulman takaa Yleisestä Lainastosta, jota eivät monetkaan käyttäneet niinä päivinä. Niinä päivinä ei koskaan oikeastaan nähnyt montaa iäkästä poroporvaria ulkona pimeän tulon jälkeen, joka johtui poliisien puutteesta ja meistä hienoista nuorista maltsikeista ja tämä professorin tyyppinen tselovek oli koko kadun ainoa kävelijä. Niinpä me lonkoiltiin sen luo erittäin kohteliaasti ja mä sanoin: "Pardon veli!" II

Se näytti maljenki pelästyneeltä vidioidessaan meitä neljää tulemassa kohti niin hiljaa ja kohteliaasti ja hymyillen mutta sanoi: "Niin? Mikä hätänä?" erittäin kovalla opettajan golossillaan ikään kuin yrittäen näyttää meille ettei ollut peloissaan. Mä sanoin: "Näenpä että Teillä on kirjoja kainalossanne, veli. Näinä päivinä on todellakin silkkaa nautintoa törmätä johonkuhun, joka vielä lukee, veli." "Niin", se sanoi kokonaan täristen. "Onko? No niinpä kai", ja katseensa harhaili vuorotellen kaikissa meissä neljässä huomatessaan olevansa keskellä hyvin hymyilevää ja kohteliasta neliötä. "Kyllä", sanoin. "Minua kiinnostaisi suuresti, veli, jos sallisitte minun ystävällisesti vilkaista, mitä kirjoja Teillä on kainalossanne. En pidä mitään tässä maailmassa niin suuriarvoisena asiana kuin hyvää puhdashenkistä kirjaa, veli." "Puhdashenkistä", se sanoi, "Puhdashenkistä vai?" Ja silloin Pete sieppasi sen kaikki kolme kirjaa ja ojensi ne ympärilleen tosi skoryi. Koska niitä oli kolme, meille jokaiselle oli oma kappale mulkoiltavaks paitsi Pimille. Mun saama kirja oli nimeltään Kidetieteen alkeet, joten avasin sen ja sanoin "Erinomaista, todellakin ensiluokkaista", käännellen sivuja. Sitten sanoin hyvin järkyttyneen tuntuisella golossilla: "Mutta mitäs tämä on? Mikäs se tämä saastainen slovo on, minähän punastun nähdessäni tällaisen sanan. Olen pettynyt sinuun, veli, todella pettynyt." "Mutta", se yritti änkyttää, "mut, mut." "No, jopas", sanoi Georgie, "tätä minä sanoisin oikeaksi törkymöykyksi. Tässä yksi slovo alkaa n:llä ja toinen v:llä." Sillä oli kirja nimeltään Lumihiutaleen ihmeellisyys. "Oho", sanoi vanha Pim-parka mulkoillen Peten olka- 12

pään yli ja mennen liian pitkälle kuten aina, "tässä kerrotaan mitä tää on tehny jollekin naiselle ja tässä on kuvat ja kaikki. Hyi", se sanoi, "sähän et oo muuta kun irstaileva vanha kuukkeli." "Että teidän iässänne oleva vanhus - veli", sanoin ja aloin repiä kädessäni olevaa kirjaa muiden tehdessä samoin omilleen Pimin ja Peten suorittaessa köydenvetoa Vinoneliömäisellä järjestelmällä. Muinainen professorityyppi alkoi kiljua: "Mutta eivät ne ole minun, ne ovat yhteiskunnan omaisuutta, tämä on silkkaa ilkivaltaa ja vandalismia", tai joitain sellaisia slovoja. Ja se yritti jollain lailla vääntää kirjoja pois meiltä, mikä oli jokseenkin säälittävää. "Sinähän ansaitset saada oikein opetuksen, veli", sanoin, "opetuksenpa hyvinniin." Mulla oleva kidekirja oli erittäin lujasti nidottu ja hankala repiä palasiksi, koska se oli todella vanha ja tehty siihen aikaan, kun tavarat tehtiin kestämään. Mutta onnistuin repimään sivut irti ja heittelin ne lumihiutalekourallisina, joskin isoina, yltympäri sitä kiljuvaa vanhaa tselovekkiä. Ja sitten muut teki saman omilla kirjoillaan, Pimin vaan tanssiessa kuin klovni, mikä hän olikin. "Kas siinä", sanoi Pete. "Siinä sulle maissihiutalehattaroita senkin saastan ja siveettömyyden irstas lukija ja tukija." "Senkin inha inehmo", sanoin ja sitten me alettiin vähän pelleillä sen kanssa. Pete piteli sen käsiä ja Georgie ikään kuin levitti sen tunkion appoauki sen puolesta ja Pim kiskaisi sen tekohampaat hangelle, ylemmät ja alemmat. Se heitti ne rotvallille ja sitten mä annoin niille vanhan kunnon saapasmurskakäsittelyn, tosin ne oli aika kovat perkeleet, tehty jostain uudesta harasoo muovista. Vanha musikka alkoi päästellä mumisevia äännähdyksiä - "wuf, waf, wof " - joten Georgie päästi sen huulet irti ja yksin- IJ

kertaisesti antoi sille tämmin sormusnyrkillään hampaattomalle tunkiolle, ja sepäs sai tään vanhan veikon aikaan aika vaikerroksen ja sitten vuoti toveri veri, oi veljeni, todella kauniina. No ei me sitten muuta kuin riisuttiin siltä päällysvaatteet pois, jäi sille liivit ja pitkät kalsongit (todella muinaiset; Pim nauroi katketakseen) ja sitten Pete potkas sitä ihanasti pannuun ja sitten me annettiin sen mennä. Se lähti siitä vähän horjahdellen, eihän se ollut ollu edes mikään liian kova lyöminki oikeestaan, ja hoki oi, oi, voi, eikä tiennyt missä tai mikä oli mitä. Ja me vähän tirskuttiin sille ja sitten seulottiin sen taskut Pimin tanssiessa sillä aikaa ympäriinsä sen paskaisen sontikan kanssa, mutta ei niissä paljon ollut. Niissä oli muutama muinainen kirje, jotkut päivätty suorastaan 1960 "Armaimmalleni" ja sellaista paskaa ja avainnippu ja entinen vuotava kynä. Vanha kunnon Pim lopetti sateenvarjotanssinsa ja tietysti sen täyty alkaa lukeen yhtä kirjettä ääneen, ikään kuin näyttääkseen tyhjälle kadulle osaavansa lukea. "Rakkaimpani," se esitti teatraalisella korkealla äänellä, "ajattelen sinua ollessasi poissa ja toivon, että pukeudut lämpimästi mennessäsi ulos iltaisin." Sitten se päästi ilmoille räkäsen naurun "Ho - ho - ho" teeskennellen pyyhkivänsä läpeensä sillä kirjeellä. "A vot", sanoin minä "davai tiehemme, oi veljeni." Tämän muinaisen kuikelon taskuissa oli vain maljenki hynää eli rahaa, ei enempää kuin kol, me ruplaa, niinpä me kylvettiin kaikki sen pienet likaiset kolikot tielle, kun ne oli kananruokaa sen kyhnän rinnalla mitä meillä oli ennestään päällä. Sitten me murskattiin sontikka ja viilleltiin sen hynttyyt ja annettiin ne tuulen vietäväks, veljeni, ja näin me päätettiin tään muinaisen 1 4

opettajatyypin tapaus. Kyllä mä tiedän, ettei me oltu tehty paljoakaan, mutta se oli ikään kuin illan alku enkä mä pyytele sitä millään lailla anteeks keltään tai miltään. Moloko plussan veitset pistäytyivät pois pikku hiljaa ja harasoo tässä vaiheessa. Seuraavana vuorossa oli hyväntekeväisyyskeikka, joka oli yks konsti tyhjentää vähän kyhnäläjää, joka puolestaan kannustaisi mukavasti vaikkapa pieneen kaupan eli makasiinin putsaamiseen. Samalla se olis keino ostaa alibi kottina, joten me mentiin Amis Avenuella olevaan Duke of New Yorkiin, ja totta tosiaan siellä lämpimässä kökötti kolme tai neljä vanhaa baabuskaa lipittämässä kekkuraa KE:llä (Kansan Eläke). Nyt me oltiin kilttiä poikaa, hymyiltiin hyvänillan lorut jokaiselle erikseen, vaikka nää rypytetyt vanhat lotjat alkoivat yltympäriinsä vapista. Niiden suoniset vanhat rukat tärisi niiden lasien ympärillä niin, että kekkura valui pitkin pöytää. "Antakaa meidän olla, pojat", sanoi yks niistä naamalla, joka oli tuhat vuotta vanha pakanamaan kartta, "me ollaan vaan vanhoja naisparkoja." Mutta me vaan välkyteltiin purentakalustoa välk- välk - välk, istuttiin, soitettiin kelloa ja odotettiin poikaa pöytään. Kun se saapui, ihan hermona ja pyyhkien neuroottisesti rukiaan rasvaiseen essuunsa, me tilattiin itsellemme neljä veteraania. Veteraani oli rommi- ja kirsikkabrandysekoitus ja hyvin suosittu siihen aikaan. Jotkut otti siihen lisäksi sitruunan viipaleen, jolloin se oli kanadalainen versio veteraanista. Sitten mä sanoin pojalle: "Anna noille tuolla oleville baabuska-paroille jotain vahvistavaa. Isoja skottilaisia koko kierros ja jotakin kyyti-

pojaksi. Ja mä kippasin kopeekkalompsani pitkin pöytää ja muut kolme teki samoin, oi veljeni. Niinpä tupla-tulikärpäset vietiin pelästyneiden antiikkisten lotjien eteen, eikä ne tienneet, mitä sanoa tai tehdä. Yks sai sanotuksi "Kiitti, pojat", mutta selvästi huomas että ne koko ajan odotti jotain jekkua. Joka tapauksessa, jokaiselle annettiin pullo Jenkki Kenraalia eli konjakkia tuulensuojaan kaadettavaksi, ja mä annoin rahaa, että niille voitaisiin toimittaa jokaiselle tusina kekkuraa seuraavana aamuna jätettyänsä sitä varten haisevat vanhan zeenan osoitteensa kassalle. Sitten niillä rahoilla, jotka jäi yli, me ostettiin, veljet, kaikkia lihapiirakoita, suolakeksejä, juustonakseja, perunalastuja ja suklaapatukoita siinä mestassa, ja ne myös oli vanhoille harpuille. Sitten me sanottiin: "Palataan ihan tuossa tunkiossa", ja vanhat räähkät sanoi vaan: "Kiitti, pojat" ja "Jumala teitä siunatkoon, pojat", ja me oltiin menossa ulos ilman killingin hyrrää taskuissamme. 'Tekee olon todella dobroks", sanoi Pete. Näki selvästi, ettei vanha kunnon Pim-parka oikein ponjannu ollenkaan, mutta vältti sanomasta mitään pelosta tulla kutsutuksi tolloksi ja aivottomaksi ihmepojaksi. No joo, me mentiin sitten kulman ympäri Attlee Avenuelle, ja siellä oli yksi makeis- ja syöpäkauppa yhä auki. Me oltiin jätetty ne rauhaan lähes kolmeks kuukaudeks, ja koko lähiseutu oli ollut kaiken kaikkiaan erittäin hiljainen, joten aseistetut miliisit eli ohranapartiot ei siellä päin paljon pyörineet, vaan olivat noina päivinä enemmänkin joesta pohjoiseen. Me pantiin naamarit päähän. Ne oli ihan uudenlaisia, todella harasoo, upeesti tehtyjä; ne oli niin kuin historiallisten henkilöiden naamoja (henkilön nimi kerrottiin ostaessa) ja mulla 16

oli Disraeli, Petellä oli Elvis Presley, Georgiella oli Henry VIII ja Pim-paralla oli runoilijaveikko nimeltään Peebee Shelley. Ne oli ihan oikeat valepuvut, hiukset ja kaikki, ja ne oli jotain hyvin erikoista muovimateriaalia, sellaista, jonka saattoi rullata pois käytön jälkeen ja kätkeä saappaaseen. Sitten kolme meistä meni sisälle. Pete piti vahtia, vaikkakaan mitään huolta ei ollut. Heti, kun me singahdettiin makasiiniin, me mentiin Slousen luo, joka piti sitä. Se oli iso portviinihyytelömäinen veikko, joka vidioi välittömästi, mitä oli tulossa ja ryntäsi suoraan sisäosaan, missä oli puhelin ja ehkäpä sen hyvin öljytty kalashnikovi eli rivolli varustettuna kuudella vittumaisella venäläisellä rulettikierroksella. Pim kiersi tiskin taakse skoryi kuin lintu lennättäen mahorkka-askeja paiskautumaan ison julisteen päälle, jossa joku narttu, luupiikit välk-välk-välkkyen ja maitomunat melkein ulkona, mainosti jotain uutta syöpälajiketta. Sitten näkyi ikään kuin iso pallo vierimässä kaupan sisäosiin, verhon taakse. Siinä olivat kunnon Pim ja Slouse ikään kuin lukkiutuneena kuoleman kamppailuun. Sitten verhon takaa kuului läähätystä, korinaa ja potkimista ja tavaroiden tipahtelua ympäriinsä ja kiroilua ja sitten lasi sanoikil-kil-kil ja räks. Äiti Slouse, vaimo, oli ikään kuin jähmettynyt tiskin taakse. Saattoi arvata, että se kiljuisi murhaa heti tilaisuuden saatuaan, joten kiersin tiskin hyvin skoryi ja otin siitä otteen. Ja harasoo iso möykky se olikin. Haisi mielettömästi Punaiselle Moskovalle (hajuvedelle) ja isot pomppivat sinne-tänne-tissit varusteinaan. Mulla oli mun lapa sen suun edessä estämässä sitä syytämästä kirousta ja kuolemaa

kaikkiin neljään ilmansuuntaan, mutta tää narttukoira puri sitä epärehellisesti ja lujaa ja minähän siinä kiljuin. Ja sitten se avas tunkionsa raivokkaaseen miliisin kutsuun. No, silloin sitä mukiloitiin sopivasti vaa'an punnuksella, ja sitten vielä reilu näpäys sorkkaraudalla, joka oli mukana kassalaatikoiden avaamiseks. Ja sepä valutti punaisen ulos kuin vanhan ystävän. Niinpä me laskettiin se lattialle ja revittiin sen kuteet ihan huvin vuoks ja ystävällisesti vaiennettiin sen vaikerros saappaalla. Ja mä mietin siinä vidioidessa kun se makas nänninpihat näkyvillä, että pitäiskö vai ei, mutta se huvi oli varattu myöhemmälle illalle. Sitten me putsattiin käteinen ja aika harasoo tulot oli ollut sinä iltana ja me kaikki otettiin muutamat mahorkkapaketit kaikkein hienointa syöpämerkkiä ja sitten ulos, oi veljeni. "Se oli tosi iso läski paskatynnyri", hoki Pim. En pitänyt Pimin ulkonäöstä, se näytti likaiselta ja epäsiistiltä, niin kuin veikolta joka on juuri tapellut, mitä se tietysti oli tehnytkin, mutta ei pitäisi koskaan näyttää siltä mitä on tullut tehtyä. Sen kraka oli kuin norsujen painimatto, sen maski oli vedetty pois naamalta ja sen litso oli ihan lattiapölyssä. Niinpä me vietiin se yhteen kujaan ja siivottiin sitä maljenkisti, pyyhittiin syljellä kostutetuilla klyyvariräteillä lika pois. Tää kaikki me tehtiin vanhan kunnon Pimin takia. Me tultiin hyvin skoryi takaisin New Yorkin herttuaan ja mä huomioin kellostani, ettei me oltu oltu poissa enempää kuin kymmenen minuuttia. Muinaiset vanhat baabuskat olivat siellä vielä edessään kekkurat ja skottilaiset, jotka me niille oltiin ostettu. Ja me sanottiin: "Trastuit kalkkunat, miten menee?" Ja ne alkoivat vanhan virren: ''Te olette niin mukavia poikia", ja "Jumala teitä siunatkoon."

Niinpä me soitettiin kilikelloa ja saatiin eri tarjoilija tällä kerralla ja tilattiin kaljat rommilla, kun oltiin niin kuin janoisia, veljeni, ja haahkoille tilattiin mitä hyvänsä ne vaan halusivat. Sitten mä sanoin niille baabuskoille: "Mehän ei olla oltu poissa täältä, vai mitä? Ollaan oltu täällä koko ajan - eikö?" Niillä välähti välittömästi ja ne sanoivat: "Näin on pojat. Ette ole olleet poissa näkösältä. Jumala teitä poikia siunatkoon'', ja joivat. No eipä sillä oikeastaan merkitystä ollut. Siinä ehti kulua noin puoli tuntia, ennen kuin minkäänlaista merkkiä näkyi miliiseistä ja silloinkin tuli vain kaksi ihan nuorta sinivuokkoa, hyvin vaaleanpunaisina isojen koppalakkiensa alla. Toinen sanoi: "Te varmaankin tiedätte aikalailla tämän iltaisesta Slousen kaupan tapahtumista?" "Me?" sanoin viattomana. "Miten niin, mitä on tapahtunut?" "Ryöstö ja pahoinpitely. Kaksi sairaalatapausta. Missähän sitä on mahdettu olla tänä iltana?" "Mä en oikein pidä tuosta ilkeästä äänensävystä", sanoin. "Mä en paljon välittäisi kuulla tuollaisia ilkeämielisiä vihjailuja. Aika epäilevä luonne tällä ennustajalla, vai mitä veljet." "Ne on olleet täällä koko illan", alkoivat vanhat harput kirkua. "Jumala heitä siunatkoon, ei ole parempaa poikajoukkoa, joka eläisi yhtä hyveellisesti ja anteliaasti. Ne on olleet täällä koko ajan. Me ei olla nähty heidän poistuvan." "Me vaan tässä kysellään", sanoi toinen nuori miliisi. "Meidän täytyy hoitaa työmme, niin kuin kaikkien muidenkin." Mutta ne mulkaisivat meitä vittumaisen varottavasti ennen kuin menivät ulos. Kun ne olivat menossa ulos, 19

me saatettiin niitä pienellä huulikonsertolla: p rrrr. Mutta pohjimmiltaan en voinut olla tuntematta pientä pettymystä siitä, että kaikki sujui liian helposti noina päivinä. Ei ollut mitään tosi kovaa vastusta. Kaikki oli silkoista kuin pallien suutelu. Tosin, ilta oli vielä hyvin nuori. 20

2. Tullessamme ulos Duke of New Yorkista me nähtiin pääbaarin eli Pectopahin pitkän valaistun ikkunan valossa pulputtava vanha puistokemisti eli vodkaratti ulvomassa isiensä riettaita lauluja sanoen välillä plurps plurps ikään kuin haisevissa mädäntyneissä suolissaan olisi paskainen vanha orkesteri. Se oli juuri sellainen olio, jota en ole koskaan voinut sietää. En koskaan kestä nähdä musikkaa, joka on yltympäriinsä paskainen ja vaappuva ja yökkivä ja juovuksissa, olkoon iältään mikä hyvänsä, mutta varsinkin silloin, kun se on muinainen, niin kuin kyseinen olio oli. Se oli aivan kuin litistynyt seinään ja sen vaatteet oli katastrofi, kokonaan rasvaiset ja siivottomat ja kuorrutetut paskalla ja kuralla ja törkymöykyillä ja jätteillä. Niinpä me otettiin se otteeseen ja mäiskittiin sitä muutamalla harasoo toltsokilla, mutta se vaan jatkoi laulamista. Laulu meni jotenkin tähän tapaan: Mä palaan sun luoksesi rakkain, oi rakkain, kun rakkain, lähtenyt oot. Mutta kun Pim nyrkitti sitä muutaman kerran suoraan saastaiseen juopon tunkioon se lopetti laulamisen ja alkoi kiljua: "Antaa tulla vaan, tappakaa saatanat, senkin pelku- 21

ripaskat. En mä enää haluakaan elää, en tälläisessä paskamaailmassa. " Mä käskin Pimin lopettaa hetkeks, koska joskus mua kiinnosti kuulla, mitä joillakin näillä vanhoilla hylkiöillä oli sanottavana elämästä ja maailmasta. Mä sanoin: "Vai niin. Mikäs siitä paskan tekee?" Se itki: 'Tää on paskamaailma, kun se sallii nuorten käydä vanhusten kimppuun, niin kuin te nyt, eikä sille löydy enää lakia ja järjestystä. " Se huusi kuin hinaaja ja heilutti rukejaan ja maalaili harasoo kuvia slovoillaan, ainoastaan outo plurps plurps kuului sen viemäristöstä, niin kuin jotakin olisi kiertänyt, tai niin kuin erittäin alkeellinen häiriö, ihmisäänen tapainen, jota tää vanha veikko yritti ikään kuin hätistellä nyrkeillään: "Maailmassa ei ole enää tilaa vanhoille ihmisille, ja se meinaa sitä, etten mä pelkää teitä vähääkään poikaset, koska mä oon liian juovuksissa tunteakseni tuskaa jos te mua lyötte ja jos te tapatte mut, niin mä kuolen mielihyvin. " Me naurettiin ja sitten hymyiltiin, muttei sanottu mitään, ja se jatkoi: "Minkälainen maailma tää oikeastaan on? Ihmiset kävelee kuussa ja ihmiset pyörii maan ympäri niin kuin kääpiöt lampun ympäri, eikä oo enää mitään mielenkiintoo palkata lakia ja järjestystä maahan. Joten tehkää parhaanne tehdäksenne pahimpanne senkin pelkurit ja hulikaanit. " Sitten se soitti meille vähän huulimusiikkia - prrrrrr - niin kuin mekin tehtiin niille nuorille miliiseille, ja sitten se alkoi taas laulaa: Oi kallis isänmaa, sun puolestas' mä taistelin, ei paikkaa ole armaampaa, siks' rajojasi puolustin. Niinpä me vedettiin sitä nätisti hönöön hymyillen samalla täysillä litsoillamme, mutta se vain jatkoi laulamista. Sit- 22

ten me pudotettiin se makaamaan raskaasti levynä ja sangollinen olutoksennusta ryöppysi ulos. Se oli iljettävää, joten jokainen vuorollaan tarjosi potkusaapasta, ja sitten sen saastasta vanhasta tunkiosta pulppusi pihalle toveri veri, eikä enää laulu tai oksennus. Sitten me mentiin tiehemme. Kaupungin sähkölaitoksen lähistöllä satuttiin kohtaamaan Billybay ja sen viisi drugaa. Silloin niinä aikoina, oi veljeni, jengeissä oli yleensä neljä tai viisi, kun ne oli eräänlaisia autojengejä. Neljä oli mukava määrä autoon ja kuusi oli jengikoon yläraja. Joskus jengit jengiytyivät tehdäkseen ikään kuin maljenkeja armeijoita johonkin isoon yösotaan, mutta yleensä oli parasta pysytellä näissä pienissä lukumäärissä. Billybay oli sellainen tapaus, jonka pelkän Iihavan virnuilevan litson näkeminen sai mut voimaan pahoin. Siihen oli pysyvästi pinttynyt liian monta kertaa paistamiseen käytetyn pilaantuneen öljyn von; jopa silloin, kun se oli pukeutunut parhaimpaan kostyymiinsä niin kuin nyt. Ne vidioi meitä niin kuin me myös vidioitiin niitä ja se oli ikään kuin hyvin hiljainen toistemme katseluhetki. Tästä tulisi kunnon juttu, tästä tulisi tosi toimet, tästä tulisi stiletti, ketju ja giletti, eikä pelkästään nyrkit ja potkusaappaat. Billybay ja sen drugat lopetti tekemisensä eli valmistautumisen jonkinlaiseen esitykseen vapisevalle nuorelle devotskalle, jonka ne oli saaneet kiinni. Devotska ei ollut vanhempi kuin kymmenen ja se huusi koko ajan, mutta sillä oli vielä vaatteet päällänsä. Billybay piteli sen toista rukia ja Billyboyn ykkösmies Leo piteli toista. Ne oli juuri luultavasti suorittaneet härski-slovo vittuiluosuuden näytöksestä ennen maljenkiin ultraväkivaltaan ryhtymistä. Kun ne vidioi meidän tulevan, ne päästi ää -äävän pikku 23

ritsan meneen, niitähän riittää. Se juoksi laihat valkeat jalat pimeydessä välkkyen ja yhä voivotellen ai ai ai. Mä sanoin hymyillen erittäin leveästi ja drugamaisesti: "No mutta eikös se olekin haiseva pilipalibillyboy läski itse omassa persreiässään. Miten voitte te halvalta haiseva perunalastuöljypullo? Tuu hakeen jotain kiveksiis, jos sulia edes on kiveksiä lainkaan, sinä senkin eunukkihyytelö." Ja sitten me alettiin. Meitä oli neljä niiden kuutta vastaan, kuten olen jo julkituonut, mutta vanha kunnon Pim-parka, kaikkine pimahtamisineen oli kolmen jonkun muun arvoinen silkassa hulluudessa ja likaisessa tappelussa. Pimillä oli tosi harasoon pituinen ketju ranteensa ympäri kahdesti kierrettynä ja se kiepautti sen auki ja alkoi heiluttaa sitä glazeja hivelevän kauniisti. Petellä ja Georgiella oli hyvät terävät stiletit, mutta mulla puolestani oli hieno muinainen harasoo kurkkuleikkuri partaveitsi, jolla mä siihen aikaan osasin väläytellä virtuoosimaisesti. Siinäpä me sitten oltiin riehumassa pimeässä, vanha Luna, äijät pinnallaan, oli juuri nousemassa, tähdet tuikki kuin tikarit, malttamattomina osallistumaan taisteluun. Onnistuin viiltämään yhden Billyboyn drugan rytkyt ylhäältä alas asti halki edestä, hyvin hyvin nätisti ja jopa koskematta vaatteen alla olevaa ihoa. Niinpä tapellessaan tämä Billyboyn druga huomasi olevansa kokonaan avattu, kuin herneenpalko, mahansa paljaana ja vanhat kunnon vitjakivekset näkyvissä. Sitten se meni hyvin hyvin ding dong, heilutti käsiään ja kirkui ja menetti hillintänsä, ja antoi vanhan kunnon Pimin ketjun sihistä sisään - sssshh, joten kunnon Pim ketjutti sitä suoraan okulaareihin eli glazeihin. Niinpä tämä Billyboyn druga 24

vaappui tiehensä ulvoen sydäntäsärkevästi. Meillä oli erittäin harasoo meininki ja pian me saatiin Billyboyn numero ykkönen saappaan alle sokaistuneena kunnon Pimin ketjusta, ryömien ja ulisten kuin elukka, mutta yhdellä reilulla potkulla gulliveriin se oli out ja out ja out. Kuten tavallista, Pim tuli meistä neljästä pahimman näköiseksi, eli sen litso oli kokonaan toveri veressä ja sen rytkyt yhtä paskaista sotkua, mutta me muut oltiin yhä siistejä ja ehjiä. Mä halusin sen haisevan lihavan Billyboyn ja niinpä mä tanssin partaveitseni kanssa kuin parturi myrskyäväliä merellä seilaavan laivan kannella yrittäen saada muutamia kunnon sivalluksia sen likaiseen, öljyiseen litsoon. Billyboylla oli pitkä jousistiletti, mutta se oli maljenkin verran liian hidas ja jäykkä liikkeissään pystyäkseen vahingoittamaan ketään todella pahasti. Ja, oi veljeni, mulle oli todellinen nautinto valssata - vasen, kaks, kolme, oikee, kaks, kolme -ja kaivertaa vasen poski ja oikee poski siten, että kaks veriverhoo pulppusi ulos yhtä aikaa, yksi kummaltakin puolelta sen lihavaa, saastaista, öljyistä turpaa talvisten tähtien valossa. Alas pulppusi toveri veri kuin punaiset uutimet, mutta näytti siltä, ettei Billyboy tuntenut mitään, kun vaan löntysteli kuin likainen lihava karhu sohien mua kohden veitsellään. Sitten me kuultiin sireenit ja tiedettiin, että miliisit oli tulossa rivollit sojottaen valmiina ohrana-auton ikkunoista. Se pieni vapiseva devotska oli epäilemättä soittanut niille paskajalkojen hälytyspuhelimesta, joka oli aika lähellä sähkövoimalan takana. "Ällös pelkää, pian mä sut nappaan", huusin, "sinä haiseva Bilibali. Mä leikkaan sun munat irti ihanasti." Sitten ne juoksi pois hitaasti ja huo-