Viimeinen Nimim. TAMA Äiti ei viivy kauan. Sanat ovat samat joka kerta. Muista kaikki. Muuta ei tarvitse sanoa. He ovat opetelleet kaiken ulkoa. Kerranneet. Puhuneet loppuun. Lapsi katsoo häntä. Ei hymyile. Viisivuotias, jolla on vanhan ihmisen katse. Missä on peukalo, hän kysyy. Suostuttelee. Tekee sen aina ennen lähtöään. Lapsi ei vastaa heti. Miettiminen kuuluu leikkiin. Kainalossa, se viimein kiljaisee. Silloin se jo nauraa. On lapsi taas. Hän kutittaa sitä. He painavat peukalot ja nenät yhteen ja liikuttavat huuliaan: Minä rakastan sinua. Lähtemiseen ei koskaan totu. Jokainen lähtö on hyvästijättö. Koskaan ei voi olla varma, pääseekö palaamaan. Jonain päivänä se tapahtuu. Jonain päivänä hän ei palaa. Ulkona hän vetää hupun päänsä yli ja sitoo harson kasvoilleen. Hän vääntää leukansa vinoon ja selkänsä kumaraan, tarttuu metalliputkeen, jonka on naamioinut kävelykepiksi. Sillä tavoin hän suojautuu. Huonolta ilmalta. Katseilta. Mielenkiinnolta. Ja lopulta: hyökkäyksiltä. Sillä jäljelle jääneitä on muitakin, tuskin monta, mutta tuskin myöskään ystäviä. Sadevesitynnyrin pinnalla kiiltää riite. Syksy on jälleen aikainen. On onni, että omenasato oli hyvä. Hän on kerännyt omenat suuriin säkkeihin vintin nurkkaan, poiminut jokaisen erikseen kuin vastasyntyneen, silittänyt puhtaaksi, varonut kolhimasta. Hyvin pidettyinä omenat voivat säilyä jouluun. Myös puolukkaa on. Jäätyneenä puolukka säilyy vaikka koko talven yli suuressa tynnyrissä. Hän kerää marjoja talon takana, siellä missä metsikkö tihenee metsäksi. Sinne hän uskaltautuu päivälläkin. Istumaan mättäällä. Katselemaan puiden rauhallisia runkoja. Unohtamaan. Metsässä kaikki on kuin ennen. Hän tarvitsee sitä enemmän kuin puolukkaa. Sitä, miten metsä on metsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Portti vinkaisee. Laudat ovat lahoja ja saranat ruosteessa. Jos metsiköstä kerätty roskapuu ei riitä ja jos hän ei löydä kunnon kirvestä, on purettava aita ja portti, nostettava puut keittiöön kuivumaan. Polttopuu on vähissä, vaikka hän lämmittää vain keittiötä. He syövät keittiössä ja 1
nukkuvat keittiössä. Hän lämmittää hellaa vain öisin. Kolmas talvi voi koitua hankalaksi. Hän ei uskaltaisi kaataa suuria puita, vaikka löytäisi kirveenkin. Siitä kuuluisi liikaa ääntä. Äiti. Niin? Kuuluuko ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa? Aina joku voi kuulla. Aina pitää olla varuillaan. Seinilläkin on korvat. No, sittenhän seinillä täytyy olla suutkin. Maa on pudonneista lehdistä musta. Hän varoo astumasta lätäköihin. Riite ei ole kyllin vahva kestämään hänen painoaan, eivätkä risat kengät suojaa kastumiselta. Pitäisi löytää paikattujen tilalle uudet, niin kuin hän joskus löytää takin tai housut. Hylkytavaraa. Harvat jäljelle jääneet kiertävät luultavimmin keskustoja ja kaivavat kauppakeskusten ruumiita. Siellä tavaraa yhä on. Hän päättelee sen siitä, miten tavaraa yhä hylätään, jätetään minne sattuu. Hänen ei tarvitse mennä kauas. Hän kelpuuttaa sen, mitä löytää lähistöltä. Hän pysyttelee lähellä lasta. Kaupunki alkaa leikkipuistosta. Tai alkoi silloin, kun se vielä oli kaupunki. Kun se vielä eli. Kaupunki alkaa kuolleista raajoista, jotka kurkottelevat kohti taivasta. Keinusta, joka itkee vähäisessä tuulessa. Keinu ilman lapsia. Hän ei voi taaskaan ohittaa sitä istumatta hetkeksi. Hän istuu sen keinuksi. Hän on kiinnittänyt keinulaudan myös talon ullakolle kattoparrun varaan. Se oli vain laudanpätkä. Nyt se on keinu. Kun lasta ei enää ole, se on taas pelkkä laudanpätkä. Sitä ei voi ajatella: jonain päivänä lasta ei ole. Kuten ei häntäkään. Hän on kantanut ullakolle hiekkaa. Ämpäreittäin. Hiekkaa ja suuria kiviä. Maalannut kattoon sinisiä pilviä ja auringolle hymynaaman, niin kuin lapset ennen maalasivat. Lapsen kanssa hän on leikannut kukkia kuvalehtien erivärisistä sivuista, ripustanut pitkiä, vihreitä kangassuikaleita roikkumaan. Ullakko on heidän pihamaansa. Olla ullakolla on ulkona olla, lapsi rallattaa. Seinät ovat sen metsä. Katto on sen taivas. Leikkipuiston takaa kohoavat talot, tummat, tyhjät möhkäleet. Talot katoillaan antennien rankoja, pihoissaan autojen kuolleita koreja. Ruohonleikkureita. Hiekkaleluja. Hyppynaruja. Pyöriä. Palloja. Kaikki on jäänyt niille sijoilleen. Vain tuuli viheltää auki jääneestä tuuletusikkunasta, pyöräyttää viipperää, sivelee narulle hapertunutta lakanaa. Ilman ihmisen kättä kaikki on pelkkää romua, esineiden pysähtynyttä aikaa, joka odottaa, että joku tulisi ja pistäisi sen liikkeelle. Käynnistäisi ruohonleikkurin. Rakentaisi hiekkakakun. Polkaisisi pyörän matkaan. Heittäisi pallon 2
aidan yli naapuriin, josta kuuluisi vihainen karjaisu ja seuraavan päivän yleisönosastossa julkaistaisiin naapurien häiriökäyttäytymistä käsittelevä mielipidekirjoitus. Aurauskepin päähän on seivästetty lapanen. Joku on ripustanut sen siihen. Ehkä se on ollut jonkun ihmisen viimeinen teko. Kenties lapsen. Lapanen odottaa, että hiljaisuuden keskeltä tulisi joku, joka tekisi siitä taas lapasen. Hän ottaa sen. Sujauttaa taskuunsa. Toisinaan jonkin talon jossain ikkunassa kajastaa pieni valo. Silloin hän kääntää katseensa ja kulkee nopeasti pois. Toisinaan jokin hahmo liikkuu talojen välissä. Silloin hän litistyy tiukasti rakennukseen kiinni. Yhtyy puuhun. Betoniin. Tiileen. Toivoo, että seinä avautuisi ja sulkisi hänet sisäänsä. Kun seisoo sillä tavalla pitkään, ei voi olla varma, missä oma ruumis loppuu ja missä elävän ihmisen lämpö jäähtyy talon kuolleeseen kylmyyteen. Onko hän itsekin jo kuollut? Aina ei voi olla varma. Hän ohittaa ensimmäisen kadun. Ohittaa toisen. Kolmannen. Neljänneltä kadulta hän kääntyy vasemmalle. Siitä uudelle kadulle. Ja jälleen uudelle. Hän piirtää karttaa taloista, joissa on käynyt ja taloista, joihin ei mene. Hän ei koskaan käy samassa paikassa uudestaan. Hän ei koskaan valitse lähekkäisiä taloja lähekkäisinä aikoina. Eikä hän mene sisälle taloihin. Talot työntävät häntä pois, suljetut verhot, alasjääneet kaihtimet, mykät ovet. Hän ei kestä kohdata sitä, mitä sisällä ehkä on. Hän ei kestä edes kuvitella sitä. Hän käy kellareissa. Ja autotalleissa. Autoissa. Varastoissa. Niihin on helppo päästä sisälle. Särkeä vain lasi metallitangolla. Vääntää lauta irti. Riuhtaista ovi auki. Hän löytää kaikenlaista käyttökelpoista. Vanhoja hillopurkkeja. Nahistuneita porkkanoita. Säilöttyjä kasviksia. Tai vain vaahtosammuttimen, sytkärin, viltin tai lapaset, ehkä limsatölkin. Joskus hänen ei tarvitse tehdä uutta retkeä viikkoihin, jopa kuukauteen. Heille riittää niin vähä. Lapsi ei vaadi paljon. Lapsi. Se ei vaadi, koska se ei tiedä. Se ei tiedä, koska se ei ole kokenut. Se ei tiedä, millaista on juosta ulkona. Tuntea kostea nurmikko paljaiden jalkojensa alla. Kompastua niin, että polvet uppoavat märkään nurmeen ja muuttuvat vihreiksi, mustiksi, valkoisiksi tai punaisiksi. Se ei tiedä, millaista on keinua vapaan taivaan alla ja potkia jaloilla kuusen oksia. Se ei tiedä, mitä on asfalttiihottuma. Se ei tiedä, mitä on asfaltti. Tai karuselli. Tai järvi. Tai muurahaistenpolku. Sillä ei ole aavistustakaan siitä, miltä tuntuu nauraa toisen lapsen kanssa. Juosta käsi kädessä. Kikattaa. Kieriä. Pyöriä. Temmeltää nurmikolla, kunnes joka paikka on kipeä. Hänen lapsensa ei ole lapsi. Se on vanhus, joka on alkanut unohtaa. Vanhus, joka ei ole koskaan edes elänyt. Rakastanut. Saanut pidellä vauvaa. Tai jos on elänyt, on jo unohtanut. Lapsi tietää toisenlaisia asioita: 3
1. Älä vastaa, jos joku kutsuu. 2. Jos joku tulee, mene piiloon vintille. 3. Jos sinut nähdään, älä huuda apua, vaan juokse. 4. Jos juokset, juokse metsään. Hän haluaa, että lapsi vaatii. Hän haluaa, että se paukuttaa jalkaa ja kiukuttelee. Hän haluaa, että se heittää lapaset lattialle ja huutaa, että ne ovat tyhmät lapaset. Että sen lelut ovat tyhmiä leluja. Että äiti on tyhmä äiti. Että sillä ei ole sitä eikä tätä eikä tuota, vaikka kaikilla muilla on. Hän haluaa, että hänen lapsensa on lapsi. Ensimmäisenä jouluna hän tarpoi elintarvikekioskille asti. Hän rikkoi lasin metallitangolla. Siinä se oli hänen jaloissaan, mustan joulun ainoa jääkasa. Hän avasi reppunsa ja sulloi siihen jauhoja. Näkkileipää. Perunalastuja. Kaurahiutaleita. Kahvia. Suklaata. Hedelmäsäilykkeitä. Makkaraan hän ei uskaltanut koskea, mutta otti säilykelihaa, tyhjiöpakattua meetvurstia ja lihapullasäilykkeitä. Hän vei niin paljon kuin jaksoi kantaa. Oltuaan jo lähdössä hän palasi vielä ja vei lelujakin, kertakäyttöistä rihkamaa, jolle oli nuorena tuhahdellut. Hän säästi suklaata ja mehua seuraavaankin jouluun. Hän halusi antaa lapselle joulun. Vielä enemmän hän halusi antaa itselleen lapsen, joka halusi joulun. Muistaisi edes tämän yhden asian. Kaipaisi edes sitä. Hän halusi tehdä lapsestaan lapsen. Lapsi. Sen tieto on tiedon varjoa. Muistot muistojen varjoja. Sen kokemukset ovat kokemusten varjoja. Ullakolla on pihan varjo. Ullakon hiljaisessa tuulessa liikahtelee keinun varjo. He elävät elämän varjoa. Äidin varjo ja lapsen varjo. Äiti! Niin? Arvaa, mitä mä teen sitten kun olen iso. No? Mä asun tässä talossa oman lapseni kanssa yhtä salaa kuin me. Joinain öinä hän käpertyy mykkyrään pieneksi, vielä pienemmäksi, aivan pienimmäksi syntymättömäksi sikiöksi. Uikuttaa ääntä, joka ei oikein ole edes itkua. Yrittää tehdä sen hiljaa. Silti lapsi herää. Sillä on jokin ylimääräinen aisti. Äiti, älä itke, kyllä me selvitään, älä itke. Pieni käsi hänen hiuksillaan. Pieni käsi, joka ei koskaan tartu pojan käteen. Ei koskaan silitä vauvan päätä. Luultavasti se ei koskaan kasva kovin suureksi. Äiti, älä itke. 4
He ovat asuneet talossa kaksi vuotta. On kaksi vuotta siitä, kun hän työnsi lapsen rattaissa öisiä katuja pitkin taloon. Rinkka oli suuri, mutta silti liian pieni heille kahdelle. Kaikki oli vietävä selässä ja rattaissa. Kerralla. Olisi ollut liian vaarallista palata. Kuinka hän olikaan pakannut. Pakannut ja purkanut. Välillä istunut sänkynsä reunalle ja painanut kasvot käsiinsä. Niin paljon tärkeää piti jättää. Lelut. Hyödyttömiksi käyneet CD:t. Valokuvakansiot. Hän riipi mukaansa muutaman kuvan lapsesta, viimeiset, jotka siitä koskaan otettaisiin. Ja miehestä. Jokusen kuvan heistä kolmesta yhdessä. Unilelun lapselle. Muutaman kirjan. Ruokaa niin paljon kuin jaksoi kantaa. Hän oli jo oppinut hankkimaan sitä, tekemään retkiä äänettöminä kesäöinä, kun he olivat vielä sinnitelleet kotona. Se tapahtui keväällä, loppuminen. Hän ei vieläkään ymmärrä, mitä se todella oli. Radiossa ei kerrottu mitään, kaikki vain vaikeni. Ennen loppumista oli lunta. Oli valkoista valoa kaikkialla ja vain hetkeä myöhemmin pelkkää mustaa. Sen jälkeen lunta on ollut harvoin ja kesät ovat olleet koleita. Näennäisesti kaikki jatkui ennallaan. Aurinko nousi edelleen. Ja laski. Toisinaan satoi vettä. Toisinaan paistoi. Mutta he olivat yksin, hän ja lapsi, missään ei ollut ketään. Pahinta oli hiljaisuus. Se, miten musta imaisi paitsi ihmiset, myös äänet. Vedenjuoksutuksen. Ovien pamahdukset. Yksinäisten koirien ulinan. Juopuneiden örinän. Kiukkuisen patterinpaukutuksen. He jäivät kaksin hiljaiseen tyhjyyteen. Jos vain mies olisi heidän kanssaan. Jos vain hänen ei tarvitsisi selvitä yksin. Mies ei ollut ymmärtänyt vaaraa. Mies oli kävellyt ovesta pimeään. Noin vain. Mies oli kävellyt ovesta pimeään, eikä ollut tullut takaisin. Hän haluaa yhä uskoa, että mies selvisi jotenkin. Että mies on elossa ja etsii heitä. Hän odotti syksyyn saakka. Talven yli he eivät olisi selvinneet kylmässä kerrostalossa. Kun he lähtivät, hän jätti miehelle viestin. Siltä varalta, että mies olisi elossa ja pääsisi palaamaan heitä etsimään. Loppuminen tapahtui heidän riidellessään, hänen ja miehen. He riitelivät paljon lopussa. Heidän lopussaan. Kaiken lopussa. Hän muistaa loppumisen hetken kuin se olisi tässä. Miehen askeleet. Kuinka se marssi huonetta ympäri. Kädet ohimoilla. Musiikin tahdissa. Näytti siltä kuin se olisi kävellyt silmät kiinni. Hän muistaa huokaukset. Kiroukset. Lopeta, hän pyysi, mutta hänen äänensä oli ohut, lapsi herää. Kun hän oli sanonut sen, mies katosi. Tai hän ei nähnyt sitä, sillä äkkiä kaikki oli pimeää. Mies ei kävellyt enää. Ei huokaillut. Se tapahtuu nyt, hän ajatteli Se tapahtuu nyt, hän sanoi ääneen. Hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Hänen silmänsä tottuivat jo silloin. Hän näki miehen hahmon keskilattialla. Minä en jaksa, mies sanoi. Ääni oli hiljainen. Minä en jaksa enää. 5
Ja äkkiä se kompuroi eteisessä. Kolisteli naulakosta takkia. Kenkiä. Napsautti lukon auki. Älä mene, hän huusi. Ole kiltti, älä mene. Katsotaan, mitä tapahtuu. Odotetaan. Mutta mies meni. Irrotti kaulalleen ripustautuneet kädet ja meni. Kolautti oven ja meni. Ei sanonut mitään. Meni. Pimeään. Sähköt palasivat vielä kerran. Vielä kerran ne valaisivat huoneen kuin salama. Musiikki havahtui. Valon ja äänen räjähdys. Vain miehen askeleet olivat poissa. Ja ääni. Sitten oli jälleen pimeää ja hiljaista. Oli tullut aika. Hän nousi. Hän napsautti päältä jokaisen kuolleen lampun. Veti irti jokaisen mykän sähköjohdon. Hän vei parvekkeelle ämpärin sadevettä varten ja toi toisen sisälle laskisangoksi. Katseli hetken pimeyttä, jossa pilkotti vain muutama aurinkokennolla toimiva pihalyhty. Kävi läpi ruokatarpeet. Hänellä oli ollut aavistuksensa. Hän oli osannut ennakoida. Hän oli pitänyt pientä ruokavarastoa. Ostanut purkin silloin, pussin tällöin, varustautunut, kun kaupat vielä olivat auki. Sitten hän meni makuuhuoneeseen. Nosti nukkuvan lapsen vierelleen omalle sängylleen. Nukahti nenä lapsen unenhajussa. Unohti hetkeksi. Pakettiauto on jätetty kadulle, korkeaksi kasvaneen kuusiaidan taakse. Hän katselee autoa. Se on melkein ehjä. Se näyttää melkein siltä kuin sen ohjaamoon voisi kiivetä, kääntää avainta virtalukossa ja lähteä liikkeelle. Melkein. Hän katselee ympärilleen. Ei ketään. Metallitanko kolahtaa takaoven ikkunaa vasten, kun hän antaa sille vauhtia ja pamauttaa. Hän valmistautuu ääneen. Tekisi mieli tehdä kuten lapsena, painaa kädet korvilleen, jotta muutkaan eivät kuulisi. Koviin ääniin ei koskaan totu. Lasi hajoaa niin kuin ääni, joka suuntaan. Jonain päivänä hän ottaa lapsen mukaan. Jonain päivänä hän näyttää sille kuun kajossa kimaltavat jääkasat. Sytkärikäsi valaisee pimeää tavaratilaa. Valo on vähäinen, mutta hän näkee laatikot, auton perä on niitä täynnä. Hän tähyilee, lukee pakkauksia. Tähyilee. Lukee. Unohtaa hengittää. Hän kopeloi lukon auki ja leväyttää ovet selälleen. Painaa kädet sydäntään vasten. Se on totta: auton perä on täynnä ruokaa. Hän lajittelee laatikot nopeasti, pinoaa tavarat kahteen kasaan. Huonot saavat jäädä autoon, hyvät hän nostaa asfaltille. Säilyvää ruokatavaraa on paljon. Ei, sitä on hurjasti. Näkkileipää. Säilykkeitä. Jauhoja. Hiutaleita. Pussikeittoja. Ruokaa on kuukausiksi. Tekisi mieli kiljua. Tanssia. Hypähdellä pään sisällä jyskyttävän musiikin tahtiin. Kaikkea ei jaksa edes kantaa kerralla. On löydettävä piilopaikka. Hän silmäilee ympärilleen etsien piiloa. Silloin hän näkee ne. 6
Ne. Hän näkee ne. Hän unohtaa jälleen hengittää. Ne ovat pitkiä ja tummia. Niitä on monta. Niillä on huput. Niillä on pusseja. Kasseja. Nyyttejä. Hän tuntee niiden äänet. Äänet ovat käyneet talossa. Nämä äänet ovat olleet siellä. Sellaisina öinä he piiloutuvat vintille, hän ja lapsi. Hän puristuu pieneksi vilttinsä sisään. Lapsi nukkuu. Hän kuuntelee. Alakerrasta kantautuu miesäänten hoilotus ja juopunut kumu. Mistä ne vielä löytävät viinaa? Kenties ne polttavat sitä itse. Kuivahiivaa. Sokeria. Kärsivällisyyttä. Sillä saa jo päänsä sekaisin. Sellaisina öinä hän käy mielessään läpi keittiön pintoja ja lattiaa. Unohtiko hän jotain? Jättikö hän merkkejä? Ei saa siivota liikaa, ei järjestellä. Kaiken täytyy näyttää siltä, että talo on asumaton. Kuin siellä olisi vain vierailtu, lämmitetty vähän, ehkä syöty ja lähdetty pois. He keräävät tavaransa laukkuihin ja vanhuuttaan hapertuneisiin kangaskasseihin ja vievät yläkertaan. Jos joku tulee, he piiloutuvat. Ne lähtevät aina jo yöllä, eivät koskaan jää nukkumaan. Hän siivoaa kuset ja lasinsirpaleet, ennen kuin päästää lapsen alakertaan. Hän ei tiedä, miltä hän sitä suojelee. Ja kuinka kauan hän onnistuu sitä suojelemaan. Hän jähmettyy. Lakkaa hengittämästä. Mutta ne huomaavat. Pakettiauton. Rikotun lasin. Laatikot. Hänet. Ne huomaavat hänet. Ne alkavat tulla kohti. Hän kuulee niiden äänet. Tuolla, ne huutavat, otetaan kiinni! Hän ei seiso enää koukussa. Hän juoksee. Äiti! Niin? Milloin mä voin tulla sun mukaan? Sitten kun sä olet isompi. Kuinka iso? Niin iso, että jaksat juosta. Karkuun? Niin, karkuun. 7
Nyt se tapahtuu. Hän ajattelee, miten unesta tulee totta juuri nyt. Painajaisesta. Unessa joku juoksee hänen takanaan. On kaksi huohotusta. Hänen huohotuksensa ja huohotus hänen takanaan. Kahdet askeleet. Hänen askeleensa. Askeleet hänen takanaan. Nyt se ei ole unta. Ja niitä on monta. Huohotuksia ja askeleita. Ne kuuluvat lähempää. Ei päästetä sitä karkuun, ne huutavat. Askel. Toinen. Nyt se tapahtuu. Nyt käsi tarraa hänen olkapäähänsä. Vasempaan. Sen jälkeen asiat tapahtuvat sekunneissa. Hän heilauttaa vasemman kätensä laajassa kaaressa olkapään yli taakse. Vieras käsi herpoaa. Hän kääntyy. Ehtii nähdä silmät. Yllätetyt. Metalliputki on hänen oikeassa kädessään. Hän ei voi jäädä empimään. Ajattelemaan. On ehdittävä ensin. Tehtävä mitä tahansa, jotta voi palata lapsen luo. Metalliputki heilahtaa esiin hänen viittansa alta. Hän tarttuu siihen vasemmallakin kädellä. Heilauttaa. Putki lähtee liikkeelle kaaressa hänen olkansa takaa hitaasti hitaasti hitaasti ja rusahtaa rusahtaa rusahtaa päin yllätettyjä silmiä viisitoista senttiä hänen omia silmiään korkeammalla. Silmät tuijottavat. Hän tuijottaa. Se on nuori. Poika vasta. Lapsi melkein. Hädin tuskin kahdenkymmenen. Poika nostaa kädet kasvoilleen ja vajoaa polvilleen. Pojasta kuuluu omituinen ääni. Punainen ulina. Punainen ulina valuu käsien alta leualle. Hän kääntyy, mutta ei ehdi ottaa askeltakaan. Loputkin takaa-ajajat ovat saavuttaneet hänet. Ne tarraavat häneen. Lukuisat kädet. Kaatavat. Pitävät kiinni. Voi vittu, se löi pahasti. Hemmetin hullu! Ne vetävät liinan ja hupun hänen kasvoiltaan. Ne pitävät häntä. Ne tuijottavat. Vittu tämähän on muija. Miten Rantaselle kävi? Vittu! Pitäkää kiinni siitä muijasta! Älkää päästäkö! Hämärtää. Hän yrittää pysyä tajuissaan. On liian vaarallista jäädä tänne makaamaan. Viimeinen, minkä hän muistaa, ovat vanhuksen kasvot. Hän ei saa niitä nauramaan. Lapsi yksin kylmässä talossa. Valo on valkoista. Hänen edessään on hahmo. Valkoinen. Ei. Hän on yksin. Hänet on sidottu. Ei. Hän hakkaa seiniä. Hän jyskyttää ovea. Ei. Hänen ympärillään häilyy ihmisiä. Lapsi yksin kylmässä talossa. Hän koettaa liikuttaa käsiään. Hän ei voi. Hänet on sidottu. Ne ovat saaneet hänet. Ne ovat saaneet hänet. Lapsi yksin kylmässä talossa. Päästäkää minut, hän sanoo. 8
Pitäkää kiinni, ne sanovat. Lapsi yksin kylmässä talossa. Hän putoaa mustaan. Lapsi odottaa vielä toisenkin päivän. Vintillä. Istuu yllään kolme villapuseroa. Ja villasukat. Ei uskalla mennä alas. Syö omenoita säkistä. Käy pissalla ämpärillä. Hän työntää sormet kainaloihin: Missä on peukalo? Mutta itseään ei voi kutittaa ja ääni on pieni kylmässä talossa. Muista kaikki. Kolmantena aamuna hän pukeutuu. Hän kasaa ylleen vielä yhden villapuseron, se on äidin. Ja takin, housut ja kengät. Hänellä on kengät, vaikka hän ei käy ulkona. Kenkiä käytetään talon kylmissä huoneissa, niitä ovat kaikki muut paitsi keittiö. Hän pakkaa reppuunsa omenoita. Jäljellä on vain hän. Hän on viimeinen. Ulko-ovi narahtaa, kun hän työntää sen auki. Hänen maailmansa loppuu talon seiniin. Olla ullakolla on ulkona olla. Hän ei ole koskaan käynyt talon ulkopuolella. Äiti sanoo, että hän on tullut sieltä taloon pienenä, äidin kanssa, mutta hän ei muista sitä. Hän on aina ollut talossa. Ulkona ilma on kirpeä ja laaja. Se menee syvemmälle sisään. Pistelee hiukan. Nenään menee outoja hajuja. Hän peittää nenänsä lapasella. Äiti on sanonut, ettei ulkoilma ole lapselle hyväksi hengittää. Hän astuu eteenpäin. Jalan alla rapisee mukavasti. Hän tassuttaa muutaman askeleen paikallaan ja kuuntelee. Katsoo ylös. Puiden latvat huojuvat sinistä taivasta vasten. Se on kaunista. Hän kulkee portille. Luikahtaa koskettamatta ohi. On polulla. Hän ottaa tumpun pois ja koskettaa maata. Lehdet ovat kovia, mustia ja kylmiä. Tästä hänen pitäisi kääntyä metsään. Ihan pian hän kääntyy metsään. Silloin hän kuulee äänet kaukana. Kimeät. Terävät. Nopeat. Hän kulkee hiljaa äänten suuntaan. Muutaman askeleen vain. Ihan pian hän menee metsään. Ihan pian. Ihan varmasti, äiti. Puiden takana jokin heiluu. Ees taas ees taas. Hän menee vielä muutaman askeleen eteenpäin. Vasta lähempänä hän tajuaa, että se on keinu. Keinu niin kuin ulkona ullakolla. Keinussa istuu pieni ihminen. Yhtä pieni kuin hän. Hän unohtaa metsän. Hän törmää puiden keskeltä sorakentälle. Kenttä on täynnä metallisia häkkyröitä. Häkkyröissä kiipeilee pieniä ihmisiä. Yhtä pieniä kuin hän. Ja pienempiä. Ja suurempia. Ne laskeutuvat alas ja juoksevat hänen ohitseen. Pyörivät hänen ympärillään. Kiljuvat. Nauravat. Katsovat häntä hetken ja jatkavat juoksuaan. Viittovat tulemaan mukaansa. Silloin hän huomaa isot. Hymyilevät isot. Äidin kokoiset ja äidin ääniset. Missä sun äiti on? yksi isoista kysyy. Oletko sä eksynyt? 9