11.2. TORSTAISARJA 6 Musiikkitalo klo 19.00 Mikko Franck, kapellimestari Alina Pogostkina, viulu Einojuhani Rautavaara: Angels and Visitations 20 min Sergei Prokofjev: Viulukonsertto nro 1 D-duuri op.19 20 min I Andantino ( Andante assai) II Scherzo (Vivacissimo) III Moderato ( Allegro moderato Moderato Piu tranquillo) VÄLIAIKA 20 min Claude Debussy: Images 36 min I Gigue II Iberia III Rondes de printemps Väliaika noin klo 20.00. Konsertti päättyy noin klo 21.05. Suora lähetys Yle Teemalla, Yle radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/rso. 1
EINOJUHANI RAUTAVAARA (S.1928): ANGELS AND VISITATIONS Enkelit ilmestyivät Einojuhani Rautavaaran musiikkiin 1970-luvun lopulla. Ensimmäisenä hänen enkeli-teoksistaan valmistui Angels and Visitations 1978, sitten seurasivat kontrabassokonsertto Angel of Dusk (1980), vaskiyhtyeteos Playgrounds for Angels (1981) ja aiheen myöhempänä täydennyksenä seitsemäs sinfonia Angel of Light (1994). Lisäksi viidennen sinfonian (1986) työnimenä oli aluksi Monologue with Angels. Mistä tällainen kiinnostus enkeleihin? Ei ainakaan samoihin aikoihin esiin nousseesta New Age -suuntauksesta, jonka keskeiseen kuvastoon erilaiset makeavärisen pehmeät, mystiikkaa tihkuvat enkelihahmot liittyvät. Rautavaaralla aihe nousi esiin ajallisesti kauempaa ja samalla henkilökohtaisesti lähempää, hänen omista lapsuudenja nuoruudenmuistoistaan. Lapsena hän kohtasi öisin usein salaperäisen ja pelottavan uniolennon, joka sulki hänet tukahduttavaan syleilyynsä. Lapsuuden unikuva nousi mieleen, kun hän myöhemmin nuorukaisena luki Rainer Maria Rilken Duinon elegioita ja löysi niiden kauhistuttavat enkelihahmot. Lapsuuden uninäyt ja Rilken elegioiden enkelit aineellistuivat vuosikymmeniä myöhemmin teoksessa Angels and Visitations. Enkelihahmojen monitulkintaisuus sai Rautavaaran tarkentamaan niiden läsnöolon merkityksiä: Nämä enkelit eivät ole kotoisin lastensaduista eikä uskonnollisesta kitschis tä, vaan siitä vakaumuksesta, että meidän arkitodellisuutemme ulkopuolella on muita todellisuuksia, aivan erilaisia tietoisuuden muotoja. Tästä vieraasta todellisuudesta kohoaa olentoja, joita voi kutsua enkeleiksi. Ne muistuttavat ehkä William Blaken näkyjä, ja varmasti ne ovat sukua Rainer Maria Rilken kauhistaville hahmoille täynnä pyhää hurjuutta:...ein jeder Engel ist schrecklich... [...kauhea on joka enkeli...] Angels and Visitation syntyi aikana, jolloin Rautavaara oli alkanut luoda eräänlaista vapaata synteesiä siihenastisesta musiikistaan. Sen tyylivaiheita olivat varhaisten teosten uusklassismi, sitä 1950-luvulta lähtien seurannut dodekafoninen kausi muutamine sarjallisine kokeiluineen ja edelleen 1960-luvun lopulla alkanut vapaatonaalisuus. 1970-luvulla alkaneen synteesivaiheen aikana hän loi hengeltään usein uusromanttista musiikkia, jonka taustalla saattoi kuitenkin olla pitkälle kehiteltyjä konstruktivistisia taustarakenteita, esimerkiksi rivitekniikkaa ja symmetrioita. Keinojen moninaisuus heijastuu myös musiikin pintatasolla, jossa voi olla yhtä lailla puhtaiden kolmisointujen pehmeää täyteläisyyttä kuin raastavia riitasointuja, klustereita ja aleatorisuutta. Angels and Visitations on teostyypiltään lähinnä moderni muunnelma sinfonisesta runosta mutta ilman tarkasti määriteltyä ohjelmaa. Se on eräänlainen kauneuden ja kauhun runoelma, 2
joka kertoo abstraktia tarinaansa rajujen vastakohtaisuuksien keinoin. Säveltäjän sanoin se on muunnelmasarja, jossa teemana on kontrasti, polariteetti, vastakohdan logiikka. Teoksen ilmaisullisia ääripäitä ovat hivelevästi soivat, palestrinamaisesti virtailevat jousikudokset, jotka tuovat mieleen Sibeliuksen kuudennen sinfonian, sekä väkivaltaiset vaskipurkaukset, kuin Rilken runoelman huudahdukset...ein jeder Engel ist schrecklich.... Vaihtelevissa tunnelmissaan ja orkesteritekstuureissaan Angels and Visitations on yksi Rautavaaran värikkäimmistä teoksista. SERGEI PROKOFJEV (1891 1953): VIULUKONSERTTO NRO 1 Punaisena ja loimuavana kuin liekki hän riensi lavalle, kätteli meitä innostuneesti, julisti olevansa vannoutunut futuristi ja istui pianon ääreen. Tuntui kuin kahvila olisi ollut tulessa ja että kattoparrut ja ovenpielet liekeissä niin kuin säveltäjän hiuksetkin olisivat olleet sortumaisillaan maahan. Ja me seisoimme valmiina palamaan eläviltä tämän ennen kokemattoman musiikin poltteessa. Runoilija Vasili Kamenskin sanoissa Sergei Prokofjevista maaliskuulta 1918 piirtyy esiin kuva arkkityyppisestä nuoresta vihaisesta miehestä ja kiihkeästä kuvainraastajasta. Hyvässä muistissa oli vielä Skyyttalaisen sarjan kantaesitys tammikuussa 1916 ja sen herättämä myrsky. Hävyttömien ja julkeiden äänten sekasotku ja hiuksianostattavaa rähinöintiä julistivat kriitikot. Kuva oli kuitenkin säröytymässä. Tuolloin oli jo valmiina mutta vielä esittämättä kaksi teosta, jotka toivat Prokofjevin säveltäjäkuvaan uusia, pehmeämpiä ulottuvuuksia. Klassinen sinfonia (1916 1917) on kekseliäs tyylipastissi Haydnin hengessä eikä vielä täysin tuhonnut Prokofjevin mainetta kirpeänä ironikkona, mutta ensimmäinen viulukonsertto (1915 17) henkii aitoa lyyrisyyttä ja tunteikkuutta ja oli kuin antiteesi säveltäjän nuoruudenkauden modernistisille hurjasteluille. Se oli myös kaukana ajan ihanteista, yhtä lailla atonaalisesta ekspressionismista kuin uusklassismin moninkertaisesta tyylittelystä ja sarkasmista, ja kun konsertto sai kantaesityksensä Pariisissa lokakuussa 1923, se sai moitteita mendelssohnismeista. Viulukonserttoa hallitsee läpikuultava ja sadunomaisen kirkas sointimaailma, josta viulun korkealla leijailevat melodiat piirtyvät kuulaina esiin. Prokofjev sai solistiosuuden hiomisessa apua tuolloin Venäjällä vaikuttaneelta puolalaiselta viulistilta Pavel Kochanskilta, joka oli vain hiukan aiemmin toiminut myös Karol Szymanowskin neuvonantajana tämän ensimmäisessä viulukonsertossa (1916). Teosten säteilevissä viuluosuuksissa onkin yhtymäkohtan 3
sa, niin erilaisia kuin teokset muutoin ovatkin: Szymanowskin konsertto aistillisen runollinen, Prokofjevin teos kaikessa tunteikkuudessaankin klassisen selkeäpiirteinen. Prokofjevin konsertossa on totutut kolme osaa mutta tavanomaisesta poikkeavana kokonaisuutena, sillä hitaat osat ovat reunimmaisina ja lyhyt nopea osa keskellä. Konserton lyyrinen lataus syttyy soimaan heti hiljaisuudesta esiin kasvavan viulun avausteeman myötä. Toisen teeman ja kehittelevän jakson mukana musiikkiin tulee aktiivisempi sävy, mutta kertauksessa avausteema palaa niin hauraana ja haavoittuvana, ettei Prokofjev ole halunnut rikkoa tunnelmaa toisen teeman paluulla. Teoksen keskellä on aineettomasti kiitävä scherzo, jonka säteilevässä ja teräväpiirteisessä vauhdissa viulistin osuus on virtuoosisimmillaan. Erilaiset erityistehot huiluäänia, spiccatoja ja sul ponticelloja myöten ovat rikasilmeisessä käytössä. Läpikuultavuudessaan osa ei täysin hylkää ensiosan sadunomaista tunnelmaa mutta tuo mukaan myös terävämpää modernistista särmää. Päätösosa palaa ensiosan rauhallisempaan tempoon ja vuolaaseen laulavuuteen mutta nyt maanläheisemmissä ja täyteläisemmin soivissa tunnelmissa. Suurin nousu kasvaa esiin vasten viulun kiihkeitä ja paikoin virtuoosisia kuvioita, mutta kuin taikaiskusta musiikki taittuu loppusivuilla sadunomaiseen kimmellykseen konserton avausteeman kietoutuessa mukaan kudokseen. CLAUDE DEBUSSY (1862 1918): IMAGES Debussy asetti jatkuvan uudistumisen yhdeksi päämääräkseen säveltäjänä. Hän totesi, että tekniikka on luotava uudelleen jokaisen teoksen vaatimuksia varten. Niinpä kun hän ryhtyi La merin (1905) jälkeen suunnittelemaan uutta orkesteriteosta, hän halusi tietoisesti hakeutua uudenlaisiin lähtökohtiin. Hän kirjoitti sen sävellystyön aikoihin haluavansa tehdä jotain erilaista, saavuttaa jotain muuta kuin sen, mitä eräät hölmöt kutsuvat impressionismiksi, nimittäin todellisuuden vaikutelman. Debussyn suunnittelema uusi orkesteriteos Images valmistui vaivalloisesti ja epäyhtenäisesti vuosien 1905 1912 aikana. Työtä hidastivat muut projektit, ennen muuta toteutumatta jäänyt ooppera La chute de la maison Usher (Usherin talon häviö), joka olisi perustunut Edgar Allan Poen novelliin. Ensimmäiseksi Imagesin osista syntyi Ibéria vuosina 1905 1908, sitten Rondes de printemps (1905 09) ja viimeisenä Gigues (1909 12). Hiukan aiemmin Debussy oli säveltänyt kaksi Images-nimistä sarjaa pianolle (1905, 4
1907), mutta niillä ei ole musiikillista kytkentää orkesteriteokseen. Kun Debussy halusi Imagesissa luoda todellisuuden vaikutelman, hän viittasi mitä ilmeisimmin teoksen tunnelmien jyrkempiin vastakkainasetteluihin ja vaihtelevampiin tekstuureihin. Tässä suhteessa ero La meriin on selvä. Hän ei silti luopunut niistä ilmaisunsa elementeistä, hienostuneesta värimaailmasta ja harmonian vivahteikkaasta häilyvyydestä, jotka kaikista Debussyn protesteista huolimatta voi kokea impressionistisina piirteinä hänen musiikissaan. Hän ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen säveltäjä, joka suhtautui nihkeästi kriitikoiden ja tutkijoiden antamiin tyylileimoihin. Debussy tarkoitti Imagesin kolmen osan kokonaisuudeksi, mutta se ei ole samalla lailla yhtenäinen kuin lähes sinfonisesti hahmoteltu La mer. Imagesin osat kantaesitettiin erikseen, ja nykyisinkin niitä soitetaan usein myös erillisinä kappaleina, joista varsinkin sarjan keskiosa Iberia on suosittu. Imagesin kolmesta osasta jokainen liittyy johonkin tiettyyn maahan, ensimmäinen Englantiin, toinen Espanjaan ja kolmas Ranskaan. Gigues alkaa impressionistisen herkkänä sointihimmerryksenä, josta piirtyy esiin oboe d amoren haikea melodia, ei aito kansansävelmä vaan sellaisen mukaelma. Toisena keskeisenä teemana on eloisampi ja kulmikkaampi englantilainen Keel Row -kansantanssi, johon on viitattu jo johdantotahdeissa huilulla. Debussy kietoo kaksi teemaansa yhteen, antaa musiikin paisua huipennuksen ja palaa sen jälkeen oboe d amore -teemaan ja alun tunnelmiin. Keskiosa Iberia on jo itsessään kolmiosainen ja muodostaa siten eräänlaisen triptyykin triptyykissä. Iberia osoittaa, että Debussyllä oli Ravelin tavoin taito eläytyä espanjalaisuuteen, ja esimerkiksi säveltäjä Manuel de Falla arvosti Debussyn espanjalaistyylitelmän aitoutta. Iberian avausosa herättää eloon katujen ja kujien värikylläisen ja eloisan tunnelman, jolle keskiosan sensuelli nokturnaalisuus luo hivelevän kauniin kontrastin. Musiikki liukuu suoraan Iberian päätösosaan, joka kasvaa aamun aavistelevasta heräämisestä iloiseksi riehaksi. Tässä Debussyn mainitsema todellisuuden vaikutelma on voimakkaimmillaan, ja hän totesi: Koko kasvava tunnelma, ihmisten ja luonnon herääminen. Siellä ovat vesimelonien kaupustelijat ja lapset vihellyksineen minä näen heidät aivan selvästi. Niin näkee kuulijakin. Imagesin viimeinen osa Rondes de printemps osa liittyy Ranskaan. Debussy on sulauttanut kudokseen muutamassa muussakin teoksessa käyttämänsä lastenlaulun Nous n irons plus au bois. Hänen orkesteritekniikkansa on tässä hienostuneimmillaan, täynnä vivahteiden runoutta, valoa ja varjoja, kevään lyyrisiä tunnelmia. Kimmo Korhonen 5
MIKKO FRANCK ALINA POGOSTKINA Mikko Franck aloitti Ranskan radion sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana syyskuussa 2015. Aiemmin hän on toiminut Suomen Kansallisoopperan ja Belgian kansallisorkesterin taiteellisena johtajana. Vierailevana kapellimestarina hän on johtanut mm. Berliinin, New Yorkin, Los Angelesin ja Lontoon filharmonikkoja sekä Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita. Franck opiskeli viulunsoittoa Sibelius- Akatemiassa, New Yorkissa ja Israelissa. Kapellimestariopintonsa hän aloitti 1995 ensin yksityisesti Jorma Panulan ohjauksessa ja myöhemmin Sibelius- Akatemiassa. Suomen Kansallisoopperassa Franck on johtanut mm. Wagnerin Parsifalin, Janáčekin Tapaus Makropouloksen, Aulis Sallisen Punaisen viivan, Puccinin La Bohèmen ja Verdin Rigoletton. Hän on vieraillut myös mm. Berliinin kansallisoopperassa, Tukholman kuninkaallisessa oopperassa, Lontoon Covent Gardenissa ja New Yorkin Metropolitanissa. Sibeliuksen Sadun ja Lemminkäinensarjan levytys Ruotsin radion sinfoniaorkesterin kanssa toi Franckille Diapason d Or -palkinnon sekä Grammy-ehdokkuuden 2001. Franck on levyttänyt myös mm. Debussy tä ja Tšaikovskia sekä Rautavaaran Aleksis Kivi -, Auringon talo ja Rasputin oopperat. Lisäksi hän on julkaissut WSOY:n julkaiseman kirjan Keskusteluja ja kirjoituksia Einojuhani Rautavaaran kanssa. Alina Pogostkina teki kansainvälisen läpimurtonsa voitettuaan Jean Sibelius -viulukilpailun vuonna 2005. Hän suoritti musiikkiopintonsa Berliinin Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulussa Antje Weithaasin oppilaana oppilaana. Pogostkina on esiintynyt mm. Los Angelesin filharmonikkojen, San Franciscon sinfoniaorkesterin, Ranskan kansallisorkesterin, Oslon ja Tukholman filharmonikkojen ja Japanin radion sinfoniaorkesterin solistina. Kuluvalla kaudella hän debytoi Lontoon Philharmoniaorkesterin solistina Vladimir Ashkenazyn johdolla ja soittaa Pietarin filharmonikkojen festivaalilla Arts Square. Lisäksi Pogostkina esiintyy kansainvälisellä Heidelberger Frühling - ja Aix en Provence -festivaalilla. Kamarimusiikissa Alina Pogostkina on keskittynyt viimeaikoina erityisesti pianotriolle sävellettyyn musiikkiin sellisti Andreas Brantelidin ja pianistien Shai Wosnerin ja Ihle Hadlandin kanssa. Kamarimusiikkia hän on esittänyt myös mm. Steven Isserlisin, Pekka Kuusiston, Juri Bashmetin, Gidon Kremerin ja Joshua Bellin kanssa. Pogostkina on tehnyt monia radio- ja televisiotallenteita. Hän on intohimoinen nykymusiikin tulkitsija on levyttänyt Peter Vasksin kaikki viuluteokset. Alina Pogostkinan soitin on vuoden 1717 Sasserno Stradivarius, jonka hänelle on lainannut Nippon Music Foundation. 6
RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin ylikapellimestari on Hannu Lintu, joka aloitti kautensa syksyllä 2013. RSO:n kunniakapellimestarit ovat Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin. Sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils- Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo. Suurten klassis-romanttisten mestariteosten ohella RSO:n ohjelmisto sisältää runsaasti nykymusiikkia ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen orkesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Kaudella 2015 2016 orkesteri kantaesittää kuusi Yleisradion tilaamaa teosta. Lisäksi ohjelmassa on mm. Beethovenin ja Prokofjevin pianokonserttoja, Šchumannin ja Brahmsin sinfonioita sekä Mendelssohnin oratorio Elias. Vieraaksi saapuvat mm. pianistit Murray Perahia, Nelson Freire ja András Schiff, kapellimestarit David Zinman, Tugan Sohijev ja Mandfred Honeck sekä sopraano Karita Mattila ja mezzosopraano Anne Sofie von Otter. RSO on levyttänyt mm. Ligetin, Eötvösin, Nielsenin, Hakolan, Lindbergin, Saariahon, Sallisen, Kai pai sen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Orkesterin levytyksiä on palkittu mm. BBC Music Magazine -, Académie Charles Cros n ja MIDEM Classical Award -palkinnoilla. Ligetin viulukonserton ja orkesteriteoksia sisältävä levy oli Gramophone-lehden Editor s Choice helmikuussa 2014. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa. Kaudella 2015 2016 orkesteri esiintyy Hannu Linnun johdolla Japanissa sekä Itävallassa. RSO:n kotikanava on Yle Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. RSO:n verkkosivuilla (yle.fi/rso) voi konsertteja kuunnella sekä katsella korkealaatuisen livekuvan kautta. Konserteista suuri osa myös televisioidaan suorina lähetyksinä Yle Teemalla. 7