LYHYT SUOMEN KIELEN PERUSKIELIOPPI Timo Nurmi

1 LYHYT SUOMEN KIELEN PERUSKIELIOPPI Timo Nurmi Jyväskylän yliopiston kielikeskus 2012

2 SISÄLLYS Mitä kielioppi on? 5 1 ÄÄNNEOPPIA 6 1.1 Äänteet ja kirjaimet 6 1.2 Tavut 6 1.3 Diftongit 7 1.4 Vokaalisointu 7 1.5 Äänteiden kesto 7 1.6 Äännevaihteluja 8 1.6.1 Astevaihtelu 8 1.6.2 Muita äännevaihteluja 9 1.7 Assimilaatio 10 2 SANAOPPIA 10 2.1 Sanaluokat 10 2.1.1 Nominit 11 1. Substantiivit 11 2. Adjektiivit 11 3. Lukusanat 12 4. Pronominit 12 a) Persoonapronominit 12 b) Demonstratiivipronominit 12 c) Relatiivipronominit 13 d) Interrogatiivipronominit 13 e) Indefiniittipronominit 13 2.1.2 Verbit 13 2.1.3 Partikkelit 14 1. Adverbit 14 2. Pre- ja postpositiot 14 3. Konjunktiot 14 4. Interjektiot 15 2.2 Sanojen taivutus 15 2.2.1 Nominien taivutus 15 2.2.1.1 Nominien sijamuodot 15 1. Nominatiivi 15 2. Genetiivi 15 3. Akkusatiivi 15 4. Partitiivi 16 5. Essiivi 16 6. Translatiivi 16 7. Inessiivi 16 8. Elatiivi 16 9. Illatiivi 17 10. Adessiivi 17

3 11. Ablatiivi 17 12. Allatiivi 17 13. Abessiivi 17 14. Komitatiivi 18 15. Instruktiivi 18 2.2.1.2 Nominien omistusliitteet 18 2.2.2 Verbien taivutus 18 2.2.2.1 Persoonamuotojen taivutus 18 1. Pääluokat 19 2. Persoonamuodot ja luvut 19 3. Tempukset eli aikaluokat 19 4. Modukset eli tapaluokat 20 a) Indikatiivi eli tositapa 20 b) Potentiaali eli mahtotapa 20 c) Konditionaali eli ehtotapa 21 d) Imperatiivi eli käskytapa 21 2.2.2.2 Nominaalimuotojen taivutus 22 1. Infinitiivit (1. 4.) 22 1. infinitiivi 22 2. infinitiivi 22 3. infinitiivi 22 4. infinitiivi 23 2. Partisiipit (1. ja 2.) 23 1. partisiippi 23 2. partisiippi 23 3 LAUSEOPPIA 24 3.1 Virke ja lause 24 3.1.1 Päälause 24 3.1.2 Sivulauseet 24 1. Alistuskonjunktiolauseet 25 2. Relatiivilauseet 25 3. Kysyvät sivulauseet 25 3.2 Lauseenjäsenet 26 3.2.1 Predikaatti 26 3.2.2 Subjekti 26 3.2.3 Predikatiivi 27 3.2.4 Objekti 27 3.2.5 Attribuutti 27 1. Adjektiiviattribuutti 27 2. Genetiiviattribuutti 28 3. Substantiiviattribuutti 28 4. Muita attribuutteja 29 3.2.6 Agentti 29 3.2.7 Adverbiaali 29 3.3 Lauseenvastikkeet 30

4 3.3.1 Referatiivinen lauseenvastike (partisiippirakenne) 30 3.3.2 Temporaalinen lauseenvastike (temporaalirakenne) 30 3.3.3 Finaalinen lauseenvastike (finaalirakenne) 31 3.3.4 Modaalinen lauseenvastike (modaalirakenne) 31 3.3.5 Nesessiivinen lauseenvastike (nesessiivirakenne) 31 3.3.6 Status-lauseenvastike (irrallinen nominatiivi ja partitiivi) 32 3.3.7 Permissiivinen lauseenvastike 32 3.3.8 Fortuitiivinen lauseenvastike 33 3.3.9 Kvantum-lauseenvastike (arbitratiivinen lauseenvastike) 33 AAKKOSELLINEN HAKEMISTO 34

5 LYHYT SUOMEN KIELEN PERUSKIELIOPPI Mitä kielioppi on? Kieliopilla tarkoitetaan kielen järjestelmää tai kielen rakenteen järjestelmällistä esitystä. Toisaalta kieliopiksi nimitetään myös sellaista oppikirjaa, jossa kielen rakenne on kuvattu. Kieliopin tehtäväksi on mielletty yleensä myös se, että kieliopin hyvin hallitseva hallitsee myös kirjakielen taikka laajemmin käsitettynä kirjoitetun yleiskielen oikeinkirjoituksen säännöt ja normit, esimerkiksi sen, kuuluuko kielisysteemin kannalta sanoa tai kirjoittaa mieluummin me mennään kuin me menemme taikka taas alkaa satamaan kuin taas alkaa sataa. Tällainen kielenhuollon kannalta tärkeä normatiivinen näkökulma tulee tässä esityksessä esiin vain rajallisesti. Kieliopissa on sääntöjä, joiden avulla kielen ilmiöitä kuvataan. Tällaisessa kuvauksessa tarvitaan varsin paljon kieliopin omaa käsitteistöä, terminologiaa. Tässä lyhyessä esityksessä käsitellään suomen kielen rakennetta, kieliopin termien avulla kuvaten. Suomen kielen kieliopin osaaminen ja käsitteistön ymmärtäminen on suureksi hyödyksi myös vieraiden kielten opiskelussa. Mistä osista kieli koostuu? Pienimpiä kielen rakenneyksiköitä ovat kielen äänteet. Äänteiden avulla muodostamme sanoja, ja sanoja peräkkäin valitsemalla muodostamme lauseita sekä niitä laajempia kokonaisuuksia, mm. virkkeitä. Perinnäisesti suomen kielioppi jaetaan kolmeen osaan: 1) äänneoppiin, 2) sanaoppiin ja 3) lauseoppiin. Äänneopiksi nimitetään kielen äänneainesten esitystä, sanaopiksi nimitetään sitä kieliopin osaa, jossa käsitellään yksittäisten sanojen muotoa, kuten merkitystä ja taivutusta, ja lauseopiksi nimitetään sitä kielen aluetta, jossa tarkasteltavana ovat mm. lauseen sanojen keskinäiset suhteet.

6 1 ÄÄNNEOPPIA 1.1 Äänteet ja kirjaimet Äänteiksi sanotaan puhutun kielen pienimpiä osia. Kirjoituksessa äänteitä kuvataan ja merkitään kirjaimilla. Usein äänteet sekoitetaan kirjaimiin, vaikka olisi muistettava, että kirjaimia on vain kirjoitetussa kielessä ja että äänteet ovat puhutun kielen aineksia. Äänteitä on kaksi päälajia: vokaalit (eli ääntiöt) ja konsonantit (eli kerakkeet). Suomen kielessä on kahdeksan vokaalia: a, e, i, o, u, y, ä, ö. Konsonantteja on kolmetoista: d, h, j, k, l, m, n, p, r, s, t, v sekä äng-äänne, jonka äänneopillisena merkkinä on ŋ. Kutakin äännettä vastaa kirjoitetussa kielessä yksi ja sama kirjain, eli esimerkiksi a- vokaalia vastaa kirjain a ja h-konsonanttia vastaa kirjain h. Äänteiden ja kirjainten vastaavuus ei ole kuitenkaan ihan täydellistä. On kaksi poikkeusta: 1) Edellä mainittua äng-äännettä merkitään kirjaimella n ja kahta peräkkäistä äng-äännettä kirjaimilla ng, esim. aurinko : auringon, äänneopillisesti merkittynä [auriŋko : auriŋŋon]. 2) Kirjoituksessa ei merkitä näkyviin äännettäessä kuultavaa konsonantin kahdentumista, ns. loppukahdennusta, kuten on mm. yhdyssanassa hernekeitto [äännetään: hernekkeitto] tai käskyilmauksessa Painu matkoihisi! [äännetään: painum matkoihisi]. 1.2 Tavut Sanat jakaantuvat tavuihin. Tavu koostuu yhdestä tai useammasta äänteestä, esim. a va raa, sa naa kaan (tavunrajat merkitty pystyviivoin). Tavunraja voi olla vokaalien välissä, esim. pu en, va on, taikka konsonanttien välissä, esim. met sä, puuk koon, pals taa, kurs siin. Kahdesta viimeisestä esimerkkisanasta huomaa myös, että sanan vokaalien välissä olevista useista konsonanteista aina viimeinen konsonantti kuuluu jälkimmäiseen tavuun ja muut edelliseen tavuun. Sana voi koostua vain yhdestäkin tavusta, kuten sanat puu, kun, tuo. Tavut ovat avonaisia eli avotavuja tai umpinaisia eli umpitavuja sen mukaan, onko tavun lopussa vokaali vai konsonantti. Jos tavu päättyy vokaaliin, on kyse avotavusta, kuten molemmat tavut ovat sanoissa ka la, tuu lee, kau si. Konsonanttiin päättyvää tavua sanotaan umpitavuksi, kuten molemmat tavut ovat sanoissa sor mus, ken gät, pank kiin. Sanat koostuvat yleensä sekä avo- että umpitavuista: kai kel la, mas toi hin, lu ki es sa ni. Tavun avonaisuudella ja umpinaisuudella on merkitystä mm. astevaihtelun (ks. s. 8 9) kannalta.

7 1.3 Diftongit Diftongi tarkoittaa sellaista kahden peräkkäisen eri vokaalin yhtymää, jossa molemmat vokaalit kuuluvat sanan samaan tavuun. Suomessa on seuraavat 16 diftongia (tavunrajat merkitty pystyviivoin): ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi au, ou, eu, iu ie, uo, yö äy, öy lai va, hei la, poi ka, kui lu, lyi jy, äi ti, löi kau la, lou nas, leu to, kiu sa vie lä, suo la, syö dä täy si, pöy tä Sellaiset peräkkäiset vokaaliyhtymät, jotka eivät kuulu samaan tavuun, eivät ole diftongeja. Niitä eivät ole esimerkiksi vokaaliyhtymät ea, au, ia sanoissa luke a, tapa us, vi an, koska vokaalien väliin osuu tavunraja. 1.4 Vokaalisointu Vokaalit jaetaan takavokaaleihin a, o ja u, jotka ääntyvät kieli suun takaosassa, ja etuvokaaleihin ä, ö, y, jotka ääntyvät kieli suun etuosassa. Vokaalit i ja e ovat ääntämispaikaltaan eräänlaisia välivokaaleja. Yhdistämättömässä sanassa voi olla vain takavokaaleja (esim. pallo, auto) tai vain etuvokaaleja (esim. käydä, löytää). Vokaalit i ja e voivat esiintyä minkä tahansa vokaalien kanssa (esim. kassi, melkoinen, metsä, männikkö). Vokaalisoinnun ansiosta suomen kieltä on helppo ääntää. Kuitenkin vierasperäisissä sanoissa ääntäminen voi tuottaa vaikeuksia, jos samassa yhdistämättömässä sanassa on sekä taka- että etuvokaaleja. Esimerkiksi sana olympia ääntyy suomalaisen suussa helposti olumpiaksi tai olimpiaksi. Verrattakoon, että suomen sukukielessä virossa ei ole vokaalisointua, ja siksi suomalaisen on joskus vaikea ääntää sellaisia viron kielen sanoja, joissa on etu- ja takavokaaleja lähekkäin, esimerkiksi sanoja tänan kiitos, küsimus kysymys, püha pyhä. 1.5 Äänteiden kesto Suomen kielessä erotetaan toisistaan äänteiden ns. lyhyt kesto ja pitkä kesto. Kesto tarkoittaa sitä, kuinka pitkä aika äänteen lausumiseen kuluu eli lyhyen aikaa vai vähän pitempään eli noin kaksinkertaisesti. Äänteiden kesto koskee sekä vokaaleja että konsonantteja.

8 Vokaaleista lyhyttä vokaalia merkitään kirjoituksessa yhdellä vokaalinmerkillä ja pitkää vokaalia merkitään kahdella. Tällaista vokaalien keston tekemää sanojen merkitysten eroa voi havaita vertailemalla esimerkiksi sanaparia tule ja tuulee taikka sanaparia takka ja taakkaa. Voi huomata, että sanojen merkitys muuttuu vokaalien pituuden mukaan. Konsonanteissa erotetaan yksinäiskonsonantit ja kaksoiskonsonantit eli geminaatat. Geminaattaa merkitään kahdella konsonantilla. Konsonanteistakin voi huomata merkityksen eron esimerkiksi sanoista viran ja virran sekä kuka ja kukka. Geminaatta kuuluu aina kahteen tavuun. Esimerkiksi sanassa vi ran on yksinäiskonsonantti r vain sanan jälkimmäisessä tavussa, mutta sanassa vir ran on geminaatta-r, joka jakaantuu kahdelle tavulle. Näin on vastaavasti sanoissa ku ka ja kuk ka sekä a la ja al la. 1.6 Äännevaihteluja Suomen kielessä on monenlaisia äännevaihteluja. Äännevaihtelu tarkoittaa sitä, että saman sanan eri muodoissa sanan jotakin äännettä vastaa jokin toinen äänne. Äännevaihtelut noudattavat tiettyjä kieliopillisia sääntöjä, jotka äidinkieltään suomea puhuvat ovat hyvin sisäistäneet. 1.6.1 Astevaihtelu Astevaihtelu on suomen kielelle leimaa antava äännevaihtelu. Astevaihtelu koskee vain sanan sisällä olevia konsonantteja k:ta, p:tä ja t:tä, eli niitä paitsi yksinäiskonsonantteina myös geminaattoina. Astevaihtelussa puhutaan sanan vahvasta asteesta ja heikosta asteesta. Pitkät konsonantit eli geminaatat kk, pp ja tt vaihtelevat niitä vastaavien yksinäiskonsonanttien kanssa tavun avonaisuuden ja umpinaisuuden mukaan seuraavasti. Avotavun eli vokaaliin päättyvän tavun alussa tai edessä on vahva aste (geminaatta) ja umpitavun eli konsonanttiin päättyvän tavun alussa tai edessä on heikko aste (yksinäiskonsonantti). vaihtelu vahva aste (avotavussa) heikko aste (umpitavussa) kk:k lak ki, lak ki a la kin, la kis sa pp:p lop pu, lop pu a lo pun, lo pus ta tt:t kat to, kat to na ka ton, ka tol la

9 Yksinäiskonsonantit k, p ja t esiintyvät vahvassa asteessa (eli avotavussa) sellaisinaan. Heikossa asteessa (eli umpitavussa) k-äänne joko katoaa tavun alusta taikka muuttuu v:ksi ja p-äänne muuttuu v:ksi sekä t-äänne muuttuu d:ksi. vaihtelu vahva aste (avotavussa) heikko aste (umpitavussa) k:ø (= kato) jo ki, jo ke a jo en, jo es sa (k kadonnut) k:v su ku, su ku a su vun, su vus sa p:v lu pa, lu paa lu van, lu vas ta t:d pa ta, pa ta na pa dan, pa dal la Myös eräissä konsonanttiyhtymissä, joissa k, p ja t ovat mukana, astevaihtelu toteutuu seuraavasti: vaihtelu vahva aste (avotavussa) heikko aste (umpitavussa) hk:hj loh ke aa loh jen nut lk:lj kul ke a kul jen nk:ng kan ki kan gen rk:rj jär ki jär jen mp:mm kam pa kam man lt:ll kul ta kul lan nt:nn san ta san nan rt:rr par ta par ran 1.6.2 Muita äännevaihteluja Esimerkiksi äänne s vaihtelee hyvin monien äänteiden kanssa sanojen taivutusmuodoissa. Tämän voi havaita mm. muodoista vesi : vesissä : vesillä : veteen : vetenä : vedessä : vedellä. Tämän sanan taivutuksessa kieliopillisena sääntönä näkyy olevan se, että i:n edellä on aina s mutta muuten on t taikka heikkoasteisissa muodoissa t:n vastine d. Tällainen t:n ja s:n vaihtelu näkyy myös esimerkiksi muodoista kieltää : kielsi; herätä : heräsi ja kolmantena : kolmansina. Sama sääntö pätee myös ht:n ja ks:n vaihtelussa, esimerkiksi yhtenä : yhteen : yksi : yksissä. Äänne s vaihtelee eri tavoin eri äänteiden kanssa myös esimerkiksi sanoissa mies : miehen; jänis : jäniksen; lasta : lapsi; veistä : veitsi ja kolmas : kolmansia. Äänne n puolestaan vaihtelee m:n kanssa esimerkiksi sanassa lunta : lumi sekä mp:n ja mm:n kanssa superlatiivissa, esim. suurin : suurimpaan : suurimman.

10 Useissa sanoissa myös sanan vartalon vokaali vaihtuu aivan toiseksi vokaaliksi, kun sanaa taivutetaan: asia : asioita; kissa : kissojen; laulan : lauloin. Varsin yleistä on, että sanan vartalon vokaali jää taivutusmuodoista pois eli katoaa varsinkin monikossa, kuten sanoissa koira : koirilla (ei koirailla ) ja poika : poikien (ei poikajen ). Näissä vokaalien vaihtelu tai katoaminen riippuu usein siitä, minkälainen on sanan ensimmäinen vokaali. 1.7 Assimilaatio Assimilaatio tarkoittaa äänteen mukautumista joko kokonaan tai osittain sen vieressä olevan äänteen kaltaiseksi. Assimilaatio ei aina näy kirjoituksessa, vaikka sen kuulee joskus puheesta: kirjoitamme esimerkiksi sanat kaikenlainen, samanmoinen, mutta äännämme ne epätarkasti kaikellainen tai samammoinen. Samasta äänteen mukautumisesta on kyse silloinkin, jos äännämme reijissä, vaikka kirjoitamme rei issä, taikka äännämme ruuan, vaikka kirjoittaisimme ruoan. Paitsi äännettäessä joskus myös kirjoitettaessa assimilaatio näkyy varsinkin alun perin kahdesta eri sanasta syntyneissä ilmauksissa, kuten sanassa tällainen, jossa n-äänne on assimiloitunut l:ksi (< alk. tämän lainen < tän lainen < tämän lajinen) taikka sanassa useimmiten (< usein + miten), jossa n-äänne on assimiloitunut m:ksi. Assimiloituneita ovat myös mm. partisiipin tunnuksen -nut, -nyt (esim. juonut, syönyt) monet variantit. Edeltävän äänteen mukaiseksi tunnuksen n-aines on muuttunut esimerkiksi sanoissa purrut, tullut ja juossut (ei purnut, tulnut, juosnut ). 2 SANAOPPIA 2.1 Sanaluokat Sanat jaetaan niiden merkityksen ja taivutuksen mukaan nomineihin, verbeihin ja partikkeleihin ja tämän pääjaon mukaan niitä yksityiskohtaisempiin sanaluokkiin.

11 2.1.1 Nominit Nomineja ovat 1. substantiivit, 2. adjektiivit, 3. lukusanat ja 4. pronominit. Ne kaikki ovat eri muodoissa taipuvia sanoja. 1. Substantiivit Substantiivit eli nimisanat ovat olioiden eli esineiden tai asioiden nimiä. Niitä ovat yleisnimet, joita ovat käsin kosketeltavat tai aistien avulla havaittavat nimet, kuten tyttö, lattia, nukke, vesi, puisto, allas. Tytöt istuvat lattialla ja leikkivät nukeilla. Vesi on kylmää puiston kauniissa altaassa. Substantiiveista yleisnimiä ovat myös toimintaa, ominaisuutta ja olotilaa ilmaisevat nimet, kuten pelaaminen, hauskuus, jäähy, odotus, suru. Pelaamisesta puuttui hauskuus, mikä johti jo toiseen jäähyyn. Pitkä odotus päättyi ikävään suruun. Yksi substantiivien alalaji ovat erisnimet eli proprit. Ne kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, kuten Liisa, Helsinki, Päijänne, Amerikka. Liisan tekisi mieli matkustaa Helsinkiin. Soutelimme Päijänteellä. Oletko käynyt koskaan Amerikassa? 2. Adjektiivit Adjektiivit eli laatusanat ilmaisevat sitä, millainen joku tai jokin on ominaisuudeltaan, kuten pieni, hyvä, kaunis. Vaikka se on pieni, se tuntuu ihan hyvältä. Asumme kauniissa talossa. Adjektiiveista käytetään myös vertailumuotoja eli vertailuasteita. Ilmiötä kutsutaan komparaatioksi eli vertailuksi. Muotoa, joka ilmaistaan ilman vertailua, kutsutaan positiiviksi. Kun halutaan osoittaa, että jossakin toisessa on jotakin ominaisuutta enemmän kuin toisessa, käytetään adjektiivista komparatiivia, kuten edellä olevista adjektiiveista muotoja pienempi, parempi ja kauniimpi. Tämä pallo on pienempi kuin se. Pidätkö itseäsi parempana kuin minua? Äiti sanoi tätä taulua kauniimmaksi kuin tuota.

12 Kun halutaan ilmoittaa, että vähintään kolmesta jollakin on jotakin ominaisuutta eniten, käytetään adjektiivista superlatiivia, kuten edellä olevista adjektiiveista muotoja pienin, paras, kaunein. Pekka on meidän perheen pienin. Luuletko itseäsi porukan parhaimmaksi? Pidän tätä kauneimpana joululauluna. 3. Lukusanat Lukusanat eli numeraalit ilmaisevat lukua. Lukusanoja on kahdenlaisia. Perusluvuilla ilmaistaan sitä, kuinka monta joitakuita tai jotakin on, esimerkiksi kolme, kuusi, viisitoista. Järjestysluvuilla ilmaistaan sitä, kuinka mones joku tai jokin on, esimerkiksi kolmas, kuudes, viidestoista. Meitä on kolme veljestä. Tulen aamulla jo kello kuuden jälkeen. Kolarissa sai surmansa viisitoista henkeä. Vasta kolmas kerta onnisti. Mies oli hypännyt kuudennesta kerroksesta. Tulin kisassa vasta viidenneksitoista. Lukusanoja merkitään myös numeroin, varsinkin jos luku on yli kymmenen tai kahdenkymmenen. Olen käynyt Pariisissa ainakin 25 kertaa. Tulin kisassa vasta 25:nneksi. 4. Pronominit Pronominit eli asemot ovat sanoja, jotka viittaavat aina johonkin sellaiseen, jota ei ole mainittu suoraan esimerkiksi nimeltä. Pronomineja on seuraavanlaisia: a) Persoonapronominit minä, sinä, hän, me, te, he viittaavat ihmisiin. Pääsenkö minä mukaan? Olen rakastunut sinuun. Pidätkö sinä hänestä? Meille pitäisi antaa apua. En usko teidän valheitanne. Voikohan heihin luottaa? b) Demonstratiivipronomineja ovat pronominit tämä, tuo, se, nämä, nuo, ne. Ne viittaavat tai osoittavat johonkin puheena olevaan. Tämä on hyvä. Mökille pääsee tuota tietä pitkin. Se on totta. Pärjäämmekö näillä eväillä? Tulevatko nuo tavarat mukaan? Niitä pitää muistaa suojella.

13 c) Relatiivipronominit ovat joka ja mikä. Pronomini joka viittaa lauseessa yleensä sitä edeltävään sanaan, mutta mikä viittaa sanaa laajempaan kokonaisuuteen, vaikka koko edeltävään lauseeseen. Tuossa on vene, jolla pääsemme saareen. Hän on mies, jota ihailen. Hän pääsi sittenkin riman yli, mikä on ihme. Saimme kisoissa viisi mitalia, mitä on pidettävä hyvänä saavutuksena. d) Interrogatiivipronomineja eli kysyviä pronomineja ovat mm. kuka, mikä, kumpi. Kuka on vienyt kirjani? Keneltä sait sen sormuksen? Mikä se on? Missä me olemme? Mihin te menette? Kumpi teistä haluaa soutaa? Arvaa, kummassa kädessä sormus on. e) Indefiniittipronominit ilmaisevat epämääräisyyttä. Niitä ovat mm. pronominit joku, jokin, kukaan, mikään, eräs, kaikki, molemmat, moni, muu. Tietääkö joku vastauksen? Jokin painaa hänen mieltään. Kukaan ei tiedä hänestä mitään. Se tapahtui eräitä vuosia sitten. Varmaan kaikki jo tietävät sen. Molemmat sukkani ovat rikki. Koulua käydään monta vuotta. Täytyy ratkaista asia jollakin muulla tavalla. 2.1.2 Verbit Verbit eli teonsanat ilmaisevat olemista, tekemistä tai tapahtumista, esimerkiksi olla, istua, syntyä, matkustaa, maalata, syödä. Kuten nominit myös verbit ovat taipuvia sanoja. Verbien taivutukseen palataan tuonnempana. Verbejä on kahdenlaisia. Ensinnäkin on persoonamuodoissa eli tekijämuodoissa taipuvia verbejä. Minä olen Pekka. Sinä istut täällä ihan yksin. Meille syntyi lapsi. Ensi kesänä matkustamme Ruotsiin. Joko te maalasitte sen talon valmiiksi? Pojat söivät kaikki omenat. Myös passiivimuodot (ks. pääluokat s. 19) ovat persoonamuotoja, tekijä vain on epämääräinen Kilpailussa hiihdettiin tosi kovaa. Asia voidaan ratkaista helposti. Toisaalta on sija- ja omistusmuodoissa taipuvia verbejä eli infinitiivejä ja partisiippeja, joita yleisemmin sanotaan nominaalimuodoiksi.

14 Pekka on aina niin olevinaan. Tulkaa tänne istumaan. Äiti imetti juuri syntynyttä lastaan. Lentokoneella matkustaen pääsee nopeasti perille. Aita on vielä maalaamatta. Äiti antoi omenoita syödäksemme. 2.1.3 Partikkelit Partikkelit eli apusanat ovat taipumattomia sanoja. Merkityksen perusteella ne jaetaan 1. adverbeihin, 2. pre- ja postpositioihin, 3. konjunktioihin ja 4. interjektioihin. 1. Adverbit Adverbit eli seikkasanat ilmaisevat yleensä aikaa, paikkaa tai tapaa. Nyt lähdetään kotiin. Pitääkö minun heti vastata? Meille tulee tänään vieraita. Ulkona sataa. Meteli kuului kaukaa. Näin kirves kuuluu teroittaa. Olet tehnyt työsi hyvin. 2. Pre- ja postpositiot Pre- ja postpositiot eli suhdesanat ilmaisevat yhdessä substantiivin kanssa mm. paikkaa, aikaa ja tapaa. Prepositio on substantiivin edellä, postpositio on sen jäljessä. Asumme lähellä kirkkoa. Tulkaa käymään ennen joulua. Purjehdimme päin tuulta. Kävimme mummon luona. Teen läksyt heti koulun jälkeen. Juostaan äkkiä tien yli. 3. Konjunktiot Konjunktiot eli sidesanat yhdistävät sanoja tai lauseita. Konjunktiot jaetaan rinnastuskonjunktioihin, joita ovat mm. ja, sekä, eli, tai, vai, mutta, vaan, sillä, sekä alistuskonjunktioihin, joita ovat mm. että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kuten. Sinä ja minä sekä äiti ja isä. Valitse tämä tai tuo. Lähdethän matkalle ajoissa, ja muista sitten ottaa hammasharja mukaasi. Vettä on satanut koko päivän, mutta onneksi on lämmin. Et mennytkään kouluun, vaan tulit tänne. En voi tulla, sillä olen sairas. Äiti kertoi eilen, että isäsi on sairastunut. Syö nyt tarpeeksi, jotta jaksat rehkiä. Tilasin taksin, koska oli kiire asemalle. Tulen heti kotiin, kun ehdin. Pääset mukaan, jos haluat. Vaikka sataa, ilma on lämmin. Tuntuu, kuin alkaisi sataa. Kuten tiedät, asia on varsin tärkeä.

15 4. Interjektiot Interjektiot eli huudahdussanat ovat lauseyhteydestä usein irrallaan olevia pikkusanoja tai sanaryhmiä, huudahduksia. Hei! Hui! Oi joi, miten tässä kävikään! Voi voi sentään, kun päätä särkee! 2.2 Sanojen taivutus Sanoista ovat taipuvia nominit ja verbit. Niihin liittyy taivutuspäätteitä, jolloin syntyy taivutusmuotoja, esim. kalassa, tuolille, torstaiksi, viikonloppuna, hänelle; syöt, uimme, lasketaan. Taivutuspäätteiden avulla osoitetaan sanojen keskinäisiä kieliopillisia suhteita. 2.2.1 Nominien taivutus Nomineilla on viisitoista eri sijamuotoa eli kaasusta. Jokaisella sijamuodolla on omat päätteensä, eräillä sijoilla useita erilaisia päätteitä. Lisäksi nominit taipuvat kahdessa eri luvussa: yksikössä ja monikossa. 2.2.1.1 Nominien sijamuodot 1. Nominatiivi vastaa tavallisesti kysymykseen: kuka, ketkä, mikä, mitkä, millainen tai millaiset. Yksikössä nominatiivi on päätteetön, monikossa päätteenä on -t. Kissa naukuu. Ikkuna on suuri. Kissa t naukuvat. Ikkuna t ovat suure t. 2. Genetiivi vastaa kysymykseen: kenen, keiden tai minkä. Yksikössä sen pääte on -n. Monikossa päätteitä on useita: -en, -den ja -tten, -ten sekä harvinaisempi pääte -in. Tuo on äidi n sänky. Taulu on taiteilija n tekemä. Leikin pieni en tyttöj en kanssa. Mai den ~ mai tten välinen sota on kestänyt yli vuoden. Lähdin las ten kanssa. Vuor ten takaa kuului laukauksia. Honka in keskellä mökkini seisoo. Tuossa on opettaja in huone. 3. Akkusatiivi vastaa kysymykseen: minkä, kenet, mikä tai mitkä. Yksikössä akkusatiivi on genetiivin kaltainen eli n-päätteinen taikka nominatiivin kaltainen eli päätteetön, monikossa t-päätteinen.

16 Söin omena n. Suututin naapuri n. Meille ostetaan auto. Syökää ruoka loppuun. Kissa söi silaka t. Persoonapronomineilla on omat akkusatiivimuotonsa: minut, sinut, hänet, meidät, teidät, heidät, samoin pronominilla ken (tai kuka) on akkusatiivimuoto kenet. Äiti otti minut matkalle. Meidät unohdettiin kyydistä. Kenet hän jätti pois? 4. Partitiivi vastaa kysymykseen: ketä, mitä tai keitä. Sen päätteet ovat -a, -ä ja -ta, -tä. Matti a väsyttää. Pojat söivät omenoi ta. Rakastan äiti ä. Pää tä ni särkee. Juhliin tuli paljon kaukaisi a vierai ta. Koillismaaalla on paljon syrjäisi ä kyli ä. 5. Essiivi vastaa kysymykseen: minä tai minkälaisena. Sitä käytetään myös ajan ilmauksissa. Sen pääte on aina -na, -nä. Hän pitää minua hullu na. Veljeni on sairaa na. Molemmat sisareni toimivat lääkärei nä. Pidän häntä hyvä nä ystävä nä ni. Perjantai na on vapaapäivä. Ensi vuon na täytän viisikymmentä vuotta. 6. Translatiivi vastaa kysymykseen: miksi tai millaiseksi. Sitä käytetään myös ajan ilmauksissa. Sen pääte on -ksi (omistusliitteen kanssa -kse-). Heidät nimitettiin tohtorei ksi. Sää muuttui tuulise ksi. Sunnuntai ksi on luvassa poutaa. Meidän pitää ennättää junaan kello kahde ksi. Luulin häntä sisko kse si. 7. Inessiivi vastaa kysymykseen: missä. Sen pääte on aina -ssa, -ssä. Talo ssa on kylmä. Opetusta annetaan koului ssa. Tuo ssa on kotini. 8. Elatiivi vastaa kysymykseen: mistä tai kenestä, keistä. Sitä käytetään myös mm. ajan ilmauksissa. Elatiivin pääte on aina -sta, -stä. Löysin avaimet auto sta. Tulkaa sisään sieltä satee sta. Minu sta on hauska lenkkeillä. Äiti pitää huolta mei stä. Pidän aurinkoisi sta ilmoi sta. Olemme asuneet täällä vuode sta 1990 alkaen. Huomise sta lähtien parannat tapasi.

17 9. Illatiivi vastaa kysymykseen: mihin tai kehen, keihin. Sen päätteitä on useita: 1) sanan vartalon vokaalin pidentymä + n, 2) -h + sama vokaali kuin h:n edellä + -n sekä 3) -seen, -siin. 1) Jäätelö putosi hiekka an. Koputin ove en. Tulkaa meille kylä än. Ota lapsi syli in. Matkustimme kaupunki in. Luota minu un. Salama iski talon pääty yn. 2) Astronautit lensivät kuu hun ja palasivat takaisin maa han. Lehmä vajosi suo hon. Varas pakeni pimeään yö hön. Tutustuimme kaupungin kirkkoi hin. Ota yhteyttä mei hin. 3) Tekisi mieli matkustaa vieraa seen maahan. Tutustuimme uusiin oppilai siin. 10. Adessiivi vastaa kysymykseen: missä, millä tai kenellä, keillä. Sitä käytetään myös ajan, välineen tai tavan ilmauksissa. Adessiivin pääte on aina -lla, -llä. Kaupungi lla oli tungosta. Maljakko on pöydä llä. Särje llä on punaiset silmät. Häne llä on suuret silmät. Poji lla on nälkä. Tulin kotiin vasta illa lla. Pelasin koko illan tietokonee lla. Tulin loppumatkan bussi lla. Osaatko kävellä käsi llä si? 11. Ablatiivi vastaa kysymykseen: mistä, miltä tai keneltä, keiltä. Sitä käytetään myös ajan ilmauksissa. Ablatiivin pääte on aina -lta, -ltä. Mies putosi kato lta. Sain äidi ltä rahaa. Pyysin naapurei lta anteeksi. Koska se poika tulee sie ltä kaupungi lta? Tule sitten yhdeksä ltä. 12. Allatiivi vastaa kysymyksiin: mille, mihin tai kenelle, keille. Sen pääte on aina -lle. Istu tä lle tuoli lle. Lähden kävelemään kaupungi lle. Anna se kirja minu lle. Tarjotaanko vierai lle kahvia? 13. Abessiivi vastaa kysymykseen: mitä ilman. Sen pääte on aina -tta, -ttä. Ei siellä kaupungissa voi asunno tta elää. Jäimme onkireissulla kaloi tta. Lähdimme retkelle eväi ttä.

18 14. Komitatiivi vastaa kysymykseen: minkä tai kenenkä kanssa. Yksikössä ja monikossa ei ole eroa, vaan pääte on aina -ine. Komitatiivimuotoiseen substantiiviin tulee aina myös omistusliite eli possessiivisuffiksi, mutta adjektiiviin suffiksia ei liitetä. Kävelin kaupungilta painav ine kasse ine ni. Siellä se muori taas hienostelee joutav ine kimpsu ine en ja kampsu ine en. 15. Instruktiivi vastaa kysymykseen: miten tai millä tavoin. Sen päätteenä on -n, ja sitä käytetään yleensä monikkomuotoisena. Kiskoimme kantoa kaksi n käsi n. Paiskimme töitä täysi n voimi n. 2.2.1.2 Nominien omistusliitteet Nominien taivutukseen liittyvät myös omistusliitteet eli possessiivisuffiksit. Omistusmuodot ovat sijamuotoja, jotka ilmaisevat omistajan persoonan, yksikössä ja monikossa. 1. persoona 2. persoona 3. persoona Yksikkö -ni -si -nsa, -nsä (tai vokaalinpidennys + n) Monikko -mme -nne -nsa, -nsä (tai vokaalinpidennys + n) Esim. taloni talosi talonsa, kätensä (taloaan, kättään) talomme talonne talonsa, kätensä (talojaan, käsiään) 2.2.2 Verbien taivutus 2.2.2.1 Persoonamuotojen taivutus Kun verbejä taivutetaan persoonamuodoissa, on otettava huomioon seuraavat neljä luokkaa, joihin verbit voidaan jakaa: 1. Pääluokat: aktiivi ja passiivi. 2. Persoonamuodot ja luvut: ensimmäinen, toinen ja kolmas persoona (yksikössä ja monikossa).

19 3. Tempukset eli aikaluokat: preesens ja imperfekti sekä perfekti ja pluskvamperfekti. 4. Modukset eli tapaluokat: indikatiivi, potentiaali, konditionaali ja imperatiivi. Näiden luokkien lisäksi on otettava huomioon, että persoonamuodot esiintyvät paitsi myönteisessä myös kielteisessä muodossa, jolloin mukaan tulee kieltosana, joka on yksikön ja monikon persoonamuodoissa taipuva verbi: en, et, ei, emme, ette, eivät. 1. Pääluokat (aktiivi ja passiivi) Aktiivissa verbin ilmaiseman toiminnan tekijä tai toimittava persoona ilmaistaan, esim. (minä) istun; (sinä) kävelet; hän, poika, kissa menee; (te) juoksette, (me) tulemme; he, pojat, kissat syövät. Passiivissa tekijää ei ilmaista vaan toimija eli persoona on epämääräinen, samoin persoonien lukumäärä, esim. Täällä vain istutaan hiljaa. Kilpailussa juostiin lujaa. 2. Persoonamuodot ja luvut Aktiivin persoonamuodot molemmissa luvuissa eli yksikössä ja monikossa ovat seuraavat: yksikön 1. persoona, pääte -n, esim. (minä) istu n, kävele n yksikön 2. persoona, pääte -t, esim. (sinä) istu t, kävele t yksikön 3. persoona, pääte vokaalin pidennys, esim. hän istu u, äiti kävele e monikon 1. persoona, pääte -mme, esim. (me) istu mme, kävele mme monikon 2. persoona, pääte -tte, esim. (te) istu tte, kävele tte monikon 3 persoona, pääte -vat, -vät, esim. he istu vat, pojat kävele vät Passiivilla on vain yksi persoonamuoto, ja esimerkiksi preesensin ja imperfektin myönteisissä muodoissa sen päätteenä on sanan vartalon vokaalin pidennys + n, esim. istuta an, juosti in. 3. Tempukset eli aikaluokat 1) Preesens ilmaisee nykyhetkeä eli sitä, mitä parhaillaan tapahtuu. Preesensillä ei ole erityistä tunnusta. Olen nyt kovin väsynyt. Istumme parhaillaan junassa. Asemalaiturilla odotetaan junaa. Et näytä kovin hyvinvoivalta.

20 Preesensillä ilmaistaan myös tulevaa aikaa eli futuuria. Harvoin futuurissa on tarpeen käyttää tulla tekemään -rakennetta. Olen tavattavissa ensi viikolla. Käyn huomenna lääkärissä. En varmaankaan pääse lukioon. Todennäköisesti Bold tulee voittamaan ( voittaa ) sadan metrin pikamatkan. 2) Imperfekti ilmaisee mennyttä aikaa eli sitä, että jotakin oli tai tapahtui. Myönteisissä taivutusmuodoissa imperfektin tunnuksena on -i. Ol i n eilen illalla kovin väsynyt. Istu i mme koko illan odottamassa sinua. Kotona odotett i in meitä ihan turhaan. 3) Perfekti ja pluskvamperfekti ovat aikamuotoja, joissa on apuverbi olla ja siihen liittyvä pääverbin nominaalimuoto. Siksi niitä sanotaan myös liittomuodoiksi. Molemmat aikamuodot ilmaisevat mennyttä aikaa. Perfekti ilmaisee sitä, että jotakin on tapahtunut. Pluskvamperfekti ilmaisee vielä varhaisempaa aikaa eli sitä, että jotakin oli tapahtunut. Olen valvonut koko yön. Mökillä ei ole koskaan käynyt varkaita. Olin valvonut sinä yönä monta tuntia. Mökillä oli talvella nähty varkaita. 4. Modukset eli tapaluokat Modukset ilmaisevat sitä, minkälaisena puhuja pitää sitä toimintaa tai tapahtumista, jota persoonamuotoinen verbi ilmaisee. a) Indikatiivi eli tositapa on tavallisin verbin modus, eikä sillä ole erityistä tunnusta. Indikatiivissa oleva verbimuoto antaa vain ymmärtää, että jokin asia esitetään totena. Indikatiivissa voi muodostaa kaikissa aikaluokissa olevia verbejä. Äiti tietää kaiken. Eilen sattui ikävä onnettomuus. En ole päässyt yhteenkään kokoukseen. Olin ollut sinä vuonna usein sairaana. b) Potentiaali eli mahtotapa ilmaisee, että verbin ilmaisema toiminta tai tapahtuminen on epävarmaa mutta mahdollista: ehkä. Sen varsinainen tunnus on -ne- ja äänteellisesti mukautuneita eli assimiloituneita tunnuksia ovat mm. -le-, -re- ja -se-. Verbin olla potentiaali on omanlaisensa: lienen, lienet, lienee, lienemme, lienette, lienevät. Potentiaalisia muotoja käytetään varsin harvoin. Äiti tietä ne e asiasta kaiken. Saapu ne tte ajoissa paikalle. Myös sisko tul le e mukaan. Vaimo sur re e yhä kuollutta miestään. Dixon juos se e tänään voittoon. Lie ne mme eksyksissä. Et lie ne kuullut asiasta.

21 c) Konditionaali eli ehtotapa ilmaisee, että verbin ilmaisema toiminta on ehdollista taikka todenvastaista: jos tai mikäli. Konditionaalin tunnus on -isi-. Tul isi n mielelläni mukaan. Tuskin uskalta isi t hypätä pää edellä veteen. Autta isi mme sinua, jos vo isi mme. Kunpa et ol isi kertonut koko totuutta. Tuskin ol isi mme eksyksissä, jos ol isi tte kuunnelleet minua. d) Imperatiivi eli käskytapa ilmaisee käskyä tai kehotusta. Imperatiivia ei ole ollenkaan yksikön 1. persoonalla, sillä tuskin kukaan itseään käskee. Yksikön 2. persoonassa imperatiivin tunnuksena on loppukahdennus, jota ei kirjoituksessa kuitenkaan merkitä näkyviin. Tule tänne! [lausutaan: tulet tänne] Mene pois! [lausutaan: menep pois] Yksikön 3. persoonassa tunnuksen ja persoonapäätteen yhteisenä loppuaineksena on -koon, -köön. Osta koon naapuri minkälaisen auton tahansa! Jokainen kävel köön omaa tahtiaan! Monikon 1. persoonassa loppuaineksena on -kaamme, -käämme. Rukoil kaamme kaikki yhdessä! Lähte käämme kotiin! Tämänmuotoinen monikon 1. persoonan imperatiivi on nykyisin harvinainen. Sen tilalla käytetään varsinkin puheessa indikatiivin preesensin kaltaista muotoa Rukoillaan kaikki yhdessä! Lähdetään kotiin! Monikon 2. persoonassa loppuaineksena on -kaa, -kää. Tul kaa mukaan! Men kää pois edestä! Monikon 3. persoonassa tunnus- ja pääteaineksena on -koot, -kööt. Tul koot loput joukosta sitten myöhemmin! Lähte kööt mummo ja vaari jo aikaisemmin matkaan! Passiivissa on yksikön 3. persoonan kaltainen loppuaines -koon, -köön. Ajetta koon satama-alueella varovasti! Portaissa käveltä köön hiljaa! Imperatiivin kieltomuodoissa käytetään eri persoonissa apuverbejä älä, älköön (myös passiivissa), älkäämme, älkää, älkööt. Älä osta autoa! Älkää kävelkö niin lujaa! Älköön asiaa vietäkö oikeuteen.

22 2.2.2.2 Nominaalimuotojen taivutus Verbien nominaalimuodot eli sija- ja omistusmuodot ovat infinitiivejä ja partisiippeja. Infinitiivejä on suomessa neljä (1. 4.), partisiippeja kaksi (1. ja 2.). Infinitiivit ja partisiipit muistuttavat nomineja siinä, että niistä monet taipuvat sijamuodoissa. Infinitiivit taipuvat yleensä vain muutamissa yksikön sijoissa, mutta partisiipit taipuvat yksikön ja monikon kaikissa sijoissa ja ovat sikäli lähes adjektiivin kaltaisia. 1. Infinitiivit (1. 4.) 1. infinitiiviä on kahta lajia: lyhyempi muoto ja pidempi muoto. Lyhyemmän muodon tunnus on -a, -ä tai -ta, -tä taikka -da, -dä. Äänteiden toisiinsa sulautumisen vuoksi on myös tunnuksia -la, -lä ja -na, -nä sekä -ra, -rä. Haluan anta a tämän sinulle. Pitääkö sinun sylke ä koko ajan? Sairaana katsoin viisaaksi vain maa ta petissä. Kenellä olisi intoa pes tä ikkunat? Voitko tuo da kaupasta maitoa? Aiotko myy dä autosi? En aio tul la mukaan. Täytyy pan na kengät jalkaan. Ei kannata sur ra menneitä asioita. Pitääkö sinun aina pier rä? Infinitiivin pitempi muoto on muuten edellisen kaltainen, mutta siihen liittyy translatiivi -kse-, johon vielä liittyy aina jokin omistusliite eli possessiivisuffiksi. Poimin kukkia anta a kse ni ne äidille. Ottakaa tästä mehua juo da kse nne. Vihdoinkin poika sai syö dä kse nsä. 2. infinitiivin tunnus on -e- tai -te- taikka -de-. Äänteiden toisiinsa sulautumisen vuoksi on myös tunnuksia -le-, -ne- ja -re-. Aktiivissa 2. infinitiivi taipuu kahdessa sijassa: inessiivissä ja instruktiivissa, mutta passiivissa se taipuu vain inessiivissä. Juost e ssa tuli hiki. Tulin kotiin juost e n, Pekka tuli kävel le n. Saa de ssaan mitalin voittaja hymyili. Taistelimme voitosta hammasta pur re n. Kirkkoon mentä e ssä hiljennyttiin. 3. infinitiivin tunnus on -ma-, -mä-. Tämä infinitiivi taipuu useissa aktiivin sijoissa: inessiivissä, elatiivissa, illatiivissa, adessiivissa ja abessiivissa. Pojat ovat pelaa ma ssa. Tulin juuri ui ma sta. Menen käy mä än kaupassa. Koulussa voi menestyä luke ma lla läksyt hyvin. Et tule toimeen työtä teke mä ttä. Se on sano ma ttakin selvää.

23 4. infinitiivin tunnus on -minen. Se esiintyy vain aktiivin nominatiivissa ja partitiivissa yhdessä olla- ja käydä-verbien kanssa. Tämänkaltaisia rakenteita käytetään ilmaisemaan, mitä jonkun on tehtävä tai sopii tehdä tai mitä jonkun ei pidä tai ei sovi tehdä. Muodot ovat nykykielessä harvinaisia. Kaipa meidän on tästä lähte minen kotiin. Niin ei käy teke minen. Kotiin ei ole mene mistä. 2. Partisiipit (1. ja 2.) 1. partisiipin tunnus on -va, -vä, esim. tule va, mene vä, istu va, syö vä, kävele vä. Ensimmäistä partisiippia esiintyy kaikissa sijamuodoissa adjektiivin tavoin. Aktiivissa se ilmaisee joko parhaillaan kestävää tai tulevaa tekemistä. Yritin lohduttaa itke vä ä tyttöä. Lähdemme tule va na kesänä automatkalle. Passiivin 1. partisiippi ilmaisee tekemistä, joka voidaan tehdä tai joka pitää tehdä. Valmistan teille jotakin syötä vä ä. Tässä asiassa ei ole mitään pelättä vä ä. Tässä on jokaisen luetta va teksti. Sinun on tehtä vä läksysi huolellisesti. 2. partisiipin tunnus on aktiivissa -nut, -nyt, -nee- ja äänteiden toisiinsa mukautumisen vuoksi myös muotoa -lut, -lyt, -lee- ja -rut, -ree- sekä -sut, -syt, -see-. Passiivissa tunnukset ovat -tu, -ty ja -ttu, -tty. Kuten 1. partisiippia myös 2. partisiippia käytetään samaan tapaan kuin adjektiiveja. 2. partisiippi ilmaisee päättynyttä tekemistä. Hän on varsin oppi nut nuori mies. Käy nyt sima kaadettiin viemäriin. Men nee llä viikolla oli sateista. Satamaan tul lee ssa laivassa oli paljon matkustajia. Miestä pur rut koira lopetettiin. Ohitseni juos sut kilpailija huohotti kovasti. Saa tu ja lahjoja ihasteltiin kovasti. Mitä käyte ty illä postimerkeillä tekee? Maassa oli ammu ttu ja jäniksiä. 2. partisiippi esiintyy olla-verbin kanssa myös verbien perfekti- ja pluskvamperfektimuodoissa. Olen saa nut työn valmiiksi. Olet käsittä nyt asian väärin. Tavallisesti hän on tul lut ajoissa paikalle. Olen kävel lyt koko matkan. Kai olette kuul lee t sen uutisen. Oliko koira pur rut lasta? Lapset ovat koko viikon sur ree t koiran kuolemaa. Hän oli juos sut maailmanennätyksen. Oletteko pääs see t perille? Kun lahjat oli saa tu, mentiin leikkimään. Onko kaikki ruoat jo syö ty? Täällä on näköjään riehu ttu. Vainajalta oli vaatteet revi tty.

24 3 LAUSEOPPIA 3.1 Virke ja lause Virkkeeksi nimitetään yleensä vain kirjoitettua tekstin jaksoa, joka alkaa isolla alkukirjaimella ja päättyy isoon välimerkkiin, tavallisesti pisteeseen. Virke koostuu lauseista, joskus vain yhdestä lauseesta. Lauseen tunnusmerkki on se, että siihen kuuluu persoonamuodossa oleva verbi eli predikaatti. Vain sellainen ilmaus, jossa on predikaatti, on ns. täydellinen lause. Yksilauseinen on esimerkiksi virke Pekka rikkoi ikkunan (predikaattina rikkoi). Kaksilauseinen on esimerkiksi virke Pekka rikkoi ikkunan, ja äiti oli vihainen (predikaatteina rikkoi ja oli). Virkkeet jaetaan päälauseisiin ja sivulauseisiin. 3.1.1 Päälause Päälause on sellainen lause, joka voi esiintyä virkkeessä yksinään. Päälauseeseen voi samassa virkkeessä liittyä muitakin lauseita, joko pilkulla tai jollakin rinnastuskonjunktiolla erotettuna. Tällaiset peräkkäiset, samaan virkkeeseen kuuluvat lauseet ovat keskenään rinnasteisia päälauseita. Pekka rikkoi ikkunan. Pekka rikkoi ikkunan, ja äiti oli vihainen, mutta isä vain nauroi. Äiti lähti töihin, isä makaa sohvalla ja me leikimme yläkerrassa. Räikkönen paransi asemiaan englantilaisen keskeytettyä, eli hän sijoittui kolmanneksi. Voit tulla mukaamme, tai sitten tulet yksin vasta myöhemmin. Lopeta jo tuo tupakanpoltto, vai haluatko kuolla keuhkosyöpään? Pekka ei tule kokoukseen, enkä (= ja en) minäkään halua tulla sinne. 3.1.2 Sivulauseet Sivulause ei voi esiintyä virkkeessä yksinään, vaan siihen liittyy aina päälause. Sivulause selittää tai täydentää päälauseen ilmaisemaa ajatusta, esim. virkkeessä Pekka särki ikkunan, koska hän halusi herättää huomiota on sivulauseena syytä ilmaiseva koska-lause. Sivulause on päälauseeseen nähden alisteinen lause.

25 Virkkeen päälauseeseen voi liittyä useampiakin alisteisia, keskenään rinnasteisia sivulauseita, esim. Pekka särki ikkunan, koska hän halusi herättää huomiota ja koska hän halusi kostaa kokemansa vääryyden (päälause + kaksi rinnasteista koska-sivulausetta). Sivulauseet ryhmitellään niitä aloittavan sanan mukaan kolmeen ryhmään: 1. alistuskonjunktiolauseisiin, 2. relatiivilauseisiin ja 3. kysyviin sivulauseisiin. 1. Alistuskonjunktiolauseet alkavat mm. jollakin seuraavista alistuskonjunktioista: että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin ja kuten: Siskoni toivoi, että hän saisi lottovoiton. Sinun pitää harjoitella, jotta menestyisit kisoissa. Hiihtokilpailu peruutettiin, koska oli liikaa pakkasta. Kaikki oli valmiina, kun vieraat saapuivat. Mitä sitten tehdään, jos rahat loppuvat? Kuljettaja säilyi vammoitta, vaikka auto hajosi kolarissa käyttökelvottomaksi. Matti rehentelee tiedoillaan ja taidoillaan, kuin hän olisi kaikkitietävä. Muista lukea läksysi, kuten opettaja sanoi. 2. Relatiivilauseet alkavat relatiivipronomineilla joka tai mikä. Nämä pronominit ovat taipuvia sanoja. Relatiivipronomineihin rinnastuvat myös sellaiset sanat kuten jolloin, jollainen tms. Ostin huonon kellon, joka meni heti rikki. Heidän yhteinen kielensä on englanti, jota kumpikin osaa välttävästi. Pakkasta on kymmenen astetta, mikä on hyvä hiihtokilpailun kannalta. Hän tuli kilpailussa kolmanneksi, mitä voi pitää lähes ihmeenä. Ongen siima katkesi, jolloin kalakin pääsi karkuun. Tämä on laite, jollainen jokaisen kannattaa hankkia. 3. Kysyvät sivulauseet alkavat jollakin kysymyssanalla taikka jollakin sellaisella sanalla, johon liittyy liitepartikkeli -ko, -kö. Osaatko selittää, mikä viimeöinen valoilmiö oli? Kerro minulle, kuka uusi tyttöystäväsi on. Nyt on tutkittava, miksi räjähdys tapahtui. Kuiskaa minulle, missä ne rahat ovat. Isä kuvaili, miten hän pääsi asiasta selville. Pitää selvittää, onko asia totta. Saa nähdä, päästäänkö vielä ensi viikolla lomalle.

26 3.2 Lauseenjäsenet Lauseesta voidaan erottaa osia, jotka ovat lauseessa erilaisissa tehtävissä. Näitä osia tavallisesti yksittäisiä sanoja nimitetään lauseenjäseniksi. Lauseenjäsenistä tärkeimmät ovat predikaatti ja subjekti, jotka tavallisesti muodostavat lauseen perusrungon. Näihin perusjäseniin voi liittyä muita lauseenjäseniä. 3.2.1 Predikaatti Täydellisessä lauseessa on aina predikaatti. Predikaatti ilmaisee lauseessa olevaa tekemistä tai tapahtumista. Predikaatti on se lauseen verbi, joka on jossakin persoonamuodossa, eli jokainen persoonamuodossa oleva verbi on lauseen predikaattiverbi. Predikaatti voi olla yhden sanan, kahden sanan tai kieltomuodossa jopa kolmen sanan mittainen. Olen kovin väsynyt. Tuletko huomenna meille? Kissat pyydystävät hiiriä. Te olette varmaan käyneet täällä joskus aikaisemminkin. Emme ole hankkineet joululahjoja kuin lapsillemme. Meille ostetaan uusi auto. Sataa. 3.2.2 Subjekti Subjekti täydentää lauseessa predikaattia. Subjekti ilmaisee tavallisesti sitä, kuka tai mikä on predikaatin ilmaiseman toiminnan tai tapahtumisen suorittaja eli tekijä. Passiivilauseessa ei ole subjektia. Subjektina on yleensä substantiivi tai pronomini: Isä kalastaa. Hän onkii. Subjekti on tavallisesti nominatiivimuotoinen, ja tällöin subjektia voi kysyä predikaatin avulla kysymyssanoilla kuka, mikä, ketkä, mitkä. Pekka istuu tuolilla. Hän kuoli eilen. Vanhemmat nukkuvat makuuhuoneessa. Kurjet ovat jo lähteneet etelään. Subjekti voi olla myös partitiivimuodossa, jolloin subjektia voi kysyä predikaatin avulla sanoilla ketä, mitä, keitä. Sinua ei näkynyt. Vettä sataa. Onko teillä rahaa? Meille tuli vieraita. Yksikön ja monikon 1. ja 2. persoonamuodoissa subjektia edustaa usein pelkkä predikaatin persoonapääte ilman varsinaista subjektisanaa. Lähden heti pois, jos tulet tänne. Olemme päässeet onnellisesti perille. Lähdettekö ongelle?

27 Subjekti ja predikaatti mukautuvat lauseessa toisiinsa siten, että tavallisesti subjekti määrää sen, minkälaisessa muodossa predikaatti on. Tätä mukautumista sanotaan subjektin ja predikaatin kongruenssiksi. Kongruenssi ilmenee samanaikaisesti kahdella tavalla: toisaalta 1) persoonamuodon kannalta, esim. Minä seison, mutta sinä istut, jossa subjektin persoona määrää myös predikaatin persoonan, ja toisaalta 2) luvun eli yksikön ja monikon kannalta, esim. Pekka istuu (yksikkö), mutta isä ja äiti seisovat (monikko). 3.2.3 Predikatiivi Predikatiivi eli predikaatintäyte on lauseenjäsen, joka tavallisesti olla-predikaattiverbin avulla ilmaisee, mikä tai millainen subjekti on. Tavallisesti predikatiivina on nominatiivitai partitiivimuodossa oleva substantiivi tai adjektiivi. Varpunen on lintu. Talo on kaunis. Kirves on rautaa. Portaat ovat jyrkät. Matti ja Jukka ovat veljeksiä. 3.2.4 Objekti Objekti (ts. kohde) on lauseenjäsen, joka ilmaisee, mihin predikaattiverbin tekeminen kohdistuu. Objektina on tavallisesti substantiivi. Objekti vastaa usein kysymykseen minkä, mitä tai kenet, keitä. Objektin sijamuotona on akkusatiivi tai partitiivi. Isä rakensi talon. Meille ostetaan auto. Kissa latkii maitoa. Haen sinut autolla. Rakastan häntä. Äiti komensi poikia. Objekti ei voi esiintyä lauseessa kaikkien verbien kanssa, eli kaikki verbit eivät voi saada objektia. Niitä verbejä, joihin objekti voi liittyä, sanotaan transitiivisiverbeiksi, kuten edellä olevissa esimerkeissä ovat verbit rakentaa, ostaa, latkia, hakea, rakastaa, komentaa. Muita verbejä sanotaan intransitiivisiverbeiksi. Intransitiiviverbejä ovat esimerkiksi verbit olla, piileskellä ja antautua, koska niihin objekti ei liity. 3.2.5 Attribuutti Attribuutti on kiinteästi yleensä johonkin substantiiviin liittyvä lauseenjäsen. Tämä tarkoittaa, että attribuutin ja sen pääsanan olevan substantiivin välissä ei yleensä ole muita sanoja eli muita lauseenjäseniä. 1. Adjektiiviattribuutti Attribuuteista tavallisin on adjektiiviattribuutti. Se on lauseessa aina pääsanansa edellä, ja se on samassa sijamuodossa kuin sen pääsana. Adjektiiviattribuuttina voi olla

28 1) adjektiivi: Ostin uuden mopon. Asumme pienessä talossa. 2) pronomini: Tuossa tytössä on jotain tuttua. Niihin tavaroihin ei saa koskea. 3) lukusana: Kahdella eurolla ei saa juuri mitään. Olen kuudennella luokalla. 4) partisiippi: Nukkuvaa lasta ei saa herättää. Käytetystä autostani maksettiin viisisataa. Adjektiiviattribuutteja voi olla useita peräkkäin, ja ne kaikki taipuvat samassa sijamuodossa kuin niiden pääsana. Tätä mukautumista sanotaan adjektiiviattribuutin kongruenssiksi. Näi ssä kaiki ssa kolme ssa ilmestynee ssä kirjassa on sama kuva. 2. Genetiiviattribuutti Suomen kielessä tavallinen on myös genetiiviattribuutti. Kuten adjektiiviattribuutti myös genetiiviattribuutti esiintyy lauseessa aina pääsanansa edellä, mutta genetiiviattribuutti ei taivu adjektiiviattribuutin tavoin pääsanansa mukaan vaan pysyy lauseessa aina genetiivimuodossa Isän auto on rikki. Isän autossa on jotain vikaa. Isän autoa korjataan. Kun lauseessa esiintyy sekä genetiivi- että adjektiiviattribuutti, on niiden järjestys yleensä sellainen, että ensin on genetiivi-, sitten adjektiiviattribuutti. Isän uusi auto on rikki. Isän uutta autoa korjataan. Isän uuteen autoon tuli vikaa. 3. Substantiiviattribuutti Substantiiviattribuutiksi eli appositioattribuutiksi sanotaan varsinkin nimen edellä esiintyvää arvonimeä tai titteliä. Tutustuin lehtori Koistiseen. Pyysimme puhujaksi kirkkoherraamme Matti Kantosta. Yliopiston rehtorin, tohtori Sallisen puhe oli kiinnostava. Titteli voi olla ikään kuin selittävänä lisäosana myös nimen jäljessä, jolloin ennen titteliä tulee pilkku, esim. Pyysimme puhujaksi Matti Kantosta, kirkkoherraamme.

29 4. Muita attribuutteja On myös lukuisia sellaisia eri sijamuodoissa olevia attribuutteja, jotka esiintyvät esimerkiksi subjektin tai objektin yhteydessä niiden jäljessä lisämääritteenä. Osa vieraista (elatiiviattribuutti) tuli myöhemmin. Pendolino Jyväskylään (illatiiviattribuutti) lähtee raiteelta kolme. Syö nyt pala kakkua (partitiiviattribuutti). 3.2.6 Agentti Agentiksi nimitetään genetiivimuotoista lauseenjäsentä, joka eräiden verbin nominaalimuotojen kanssa esiintyessään ilmoittaa tekijän, tekemisen suorittajan. Tässä nominaalimuotona eli agenttipartisiippina on varsinkin 3. infinitiivi tai harvemmin passiivin 1. partisiippi. Poikien sytyttämä nuotio sammui. Murha on poliisin tutkittavana. Joskus agentin osoittamiseksi riittää pelkkä omistusliite. (Sinun) tekemä si virhe ratkaisi pelin. 3.2.7 Adverbiaali Adverbiaaleiksi jäsennetään monia sellaisia lauseenjäseniä, jotka eivät kuulu edellä mainittujen lauseenjäsenten joukkoon. Adverbiaalien pääsana on verbi, adjektiivi taikka adverbi. Adverbiaali ilmaisee mm. aikaa, tapaa, paikkaa, syytä tai keinoa, joten se vastaa varsin moniin kysymyksiin, kuten milloin, missä, mihin ja miten. Huomenna sataa lunta. Taas sataa. Tulitpa nopeasti. Sirkuksessa on kivaa. Tule kotiin. Hengitä ilmaa syvään. Siksi hän kompastui. Sää on hyvin lämmin. Adverbiaaleiksi jäsennetään myös nominaalimuotoja, pre- ja postpositioilmauksia ja laajasti ajateltuna joskus jopa sivulauseita tai lauseenvastikkeita. Mummo lakkasi itkemästä. Matkustan lentäen. Tulen ennen joulua. Oven takana on vieras. Kun äiti lähti, aloin itkeä. Äidin lähdettyä aloin itkeä.

30 3.3 Lauseenvastikkeet Lauseenvastikkeet ovat kirjallisen kielen piirre, puhekielessä niitä käytetään harvemmin. Yksi lauseenvastikkeen tuntomerkki on se, että se yleensä vastaa sisällöltään jotakin sivulausetta. Toinen tunnusmerkki on se, että lauseenvastikkeessa ei ole persoonamuotoista verbiä kuten lauseessa, vaan predikaattiverbin tilalla on tavallisesti jokin verbin nominaalimuoto, jota sanotaan lauseenvastikkeen predikaattiosaksi. Sivulauseen subjektia sanotaan sivulausetta vastaavassa lauseenvastikkeessa lauseenvastikkeen subjektiosaksi. Subjektiosaksi riittää eräissä lauseenvastikkeissa pelkästään omistusliite. Kun sivulause muutetaan lauseenvastikkeeksi, jää sivulausetta aloittava konjunktio pois, esim. Kuulin, että käki kukkui. Kuulin käen kukkuvan. Poika hymyili, kun hän oli saanut kokeista kympin. Poka hymyili saatuaan kokeista kympin. Seuraavassa tavallisimmat lauseenvastikkeet: 3.3.1 Referatiivinen lauseenvastike (partisiippirakenne) Referatiivista lauseenvastiketta käytetään sanomista, ajattelemista tai huomaamista merkitsevän verbin kanssa vastaamassa että-lausetta. Rakenteen predikaattiosana on 1. tai 2. partisiipin -n-päätteinen akkusatiivi. Isä huomasi poikien ole va n omenavarkaissa. Äiti kertoi tyttöjen lähte nee n soutelemaan. 3.3.2 Temporaalinen lauseenvastike (temporaalirakenne) Temporaalinen lauseenvastike vastaa vain aikaa ilmaisevaa kun-lausetta. Rakenteen predikaattiosana on 2. infinitiivin inessiivi silloin, kun tekeminen tai tapahtuminen on yhtäaikaista lauseen predikaattiverbin kanssa. Predikaattiosaan voi liittyä omistusliite. Opettaja astui luokkaan oppilaiden olle ssa jo paikoillaan. Isä aina viheltelee tehde ssä än työtä. Kun tekeminen tai tapahtuminen on aikaisempaa kuin lauseen varsinainen predikaatti ilmaisee, predikaattiosana on passiivin 2. partisiipin partitiivi, johon voi liittyä omistusliite. Äidin kuol tu a isä muutti kerrostaloon asumaan. Kiitin Liisaa saa tu a ni häneltä lahjan.