OSTROBOTNIA Hyymyilyttääkö? Kasvukipuja ÄäriHäjyjen seikkailuja HELSINKI_HELSINGFORS 2 / 2005
OSTROBOTNIA HTTP://BOTTA.OSAKUNTA.FI/OSTRO HELSINKI_HELSINGFORS 2 / 2005 Sisällys Pääkirjoitus 04 Aikuisen kengissä 05 Hyymyilyttääkö? 07 Vägen mot den vuxna versionen av mig 10 Kasvukipuja 12 Jääkö perhe nykynuorelta vain haaveeksi? 16 ÄäriHäjyjen seikkailuja 20 Mellan barndom och pension 24 Viisauden pastillit 26 Päätoimittaja - Chefredaktör Kansikuva - Omslagsbild Graafinen suunnittelu - Grafisk design Julkaisija - Utgivare A NNE I JÄS anne.ijas@helsinki.fi TAPIO K ALLIO tapio.kallio@helsinki.fi A LEXANDRE A NDRÉ alexandre.andre@helsinki.fi P OHJALAINEN VALTUUSKUNTA Töölönkatu 3 A - 00100 Helsinki Ostrobotnia on kolmen pohjalaisen osakunnan yhteinen noin neljä kertaa vuodessa ilmestyvä jäsenjulkaisu. ILMOITUSHINNAT: 1sivu 300, 1/2 sivua 150 ja 1/3 sivua 75 PAINO: Fram, Vaasa PAINOS: n. 1000 ISSN: 0787-8451
Pääkirjoitus A NNE I JÄS Tulevaa elämää Moni tuntuu elävän liikaa tulevaisuudessa. Isot ja pienet, oikeat ja väärät, päämäärät häämöttävät viikkojen ja kuukausien päässä pieninä pisteinä. Nykyhetki on vain välttämätön paha tavoitteiden saavuttamiseksi. Kun sitten on yhden etapin kulkenut päätökseen, huomaa, että uusia päämääriä vilkkuu taas tuntemattomien matkojen päässä ja että elämää olisi ollut siinä tavoitteiden välilläkin. Tulevaisuudessa eläminen on odottamista. Mitä kauempana saavutettavat asiat ovat, sitä enemmän päämääriään ehtii miettiä. Parhaimmillaan tämä auttaa pohjustamaan asiat parhaalla mahdollisella tavalla - pahimmillaan kauhuskenaariot täyttävät tajunnan ja odottaja vain lamaantuu seuraamaan, mitä tuleman pitää. Odottava elämäntyyli näkyy myös siinä, että omalle onnellisuudelle asetetaan ehtoja. Ensin työ, sitten huvi, sanotaan. Ulkopuoliset ja oman itsen sisältä tulevat paineet voivat saada aikaan sen, että ihminen tekee vuosikausia asioita, joita on "pakko" tehdä ja voivottelee jälkeenpäin, ettei ole ehtinyt tehdä mitään mukavaa. Konservatiivisen työmoraalin omaksuneelle on hankala mennä sanomaan, ettei kaikkia ikäviä asioita tarvitse tehdä heti eikä kaikkia mukavia asioita siirtää myöhemmäksi. Käsi ylös, joka tunnustaa olevansa tällainen "sitten kun" -ihminen. Niin. En olettanutkaan olevani ainut. Myös lehdenteossa sorruin tähän ajattelutapaan. Päätin aina, että seuraavasta lehdestä tulisi parempi, vaikka tiesin oikeastaan jo etukäteen, etten kykenisi vaikuttamaan kaikkiin muuttujiin. varhaisessa vaiheessa. "Saat karkkia sitten kun on karkkipäivä", "..kun olet käynyt rippikoulun", "..saanut ajokortin". Miksei meitä koskaan muistutettu mieluummin niistä asioista, joita meidän oli mahdollista tehdä tässä ja nyt? Ahdistaa, kun eläkepäivien rahoitusta pitää miettiä 25-vuotiaana. Tämän lehden teemana ovat aikuiset. Tuo mystinen ryhmä, joka määritellään ties millä kriteereillä, vaikka määrittelyt eivät loppurivillä päde kuin pieneen osaan kansasta. Päänvaivaa se aiheuttaa varsinkin meille aikuisuuden kynnyksellä oleville. Mikä on aikuinen? Olenko minä aikuinen? Voiko tämän harmaalta näyttävän tulevaisuuden jotenkin väistää? Mitä ihmettä tarkoittaa median ja nuorison kylvämä "aikuisten oikeesti"? Minulle on joskus kerrottu, että aikuisuuden mitta on kyky tehdä fiksuja ja rationaalisia päätöksiä. Loogista, mutta se ei toimi. Omat vanhempani ovat eläneet nelisenkymmentä vuotta minua kauemmin ja he tekevät jatkuvasti sekä järkeviä että ei-niin-fiksuja ratkaisuja. He eivät siis tämän määritelmän mukaan ole oikeasti aikuisia, koska heidän suunnitelmansa eivät aina onnistu. Jotain on selvästi unohtunut: Ei tarvitse olla täydellinen ollakseen tyytyväinen - tai aikuinen. Suuri kiitos kuluneesta talvesta lehden teossa auttaneelle poppoolle ja myös sinulle, lukija! Olen saanut tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Mikä se sitten lieneekin. =) Aikuiset iskostavat ajattelutapansa lapsiin jo 04
Aikuisen kengissä J ENNIINA Y LÖNEN "Olen ensimmäistä kertaa tosissaan huolissani sinusta, lapseni. Mihin oikein olet menossa elämässäsi?" Äitini sähköpostiviesti kuluneelta viikolta. Elettyään rapiat kaksi päivää uudessa maailmassani täytti hänet hätäännys ja huoli. Yritin selitellä valintojani, luetella tähänastisia kokemuksiani, uskotella maailmankansalaisuuttani ja viitata sukupolvikuiluun. Vähän kaunistellakin raikulielämäni pinnalta katsottuna rumia faktoja. Äiti rauhoittui, ainakin pintapuolisesti. Mutta minä en. Olen monien kanssasisarieni tapaan ajatellut, että aikuisuus on palkinto, joka odottaa kun tietty polku on kuljettu loppuun. Tie, joka alkaa kuusivuotiaana oppivelvollisuuden pakottamana ja joka jatkuu ylioppilaasta korkeakoulun penkille. Tiedättehän kuvion; se johon kuuluu maisterin paperit säädyllisessä ajassa suoritettuna, avioliittoon johtava parisuhde, henkisiä ja ammatillisia haasteita sopivassa suhteessa tarjoava työpaikka, elintason nousua peilaava ensimmäinen omistusasunto, kissoja, koiria ja kiltit hyvin käyttäytyvät lapset jonkin espoolaisen pienperhealueen hiekkalaatikolla. Mitä vanhemmaksi vartun, sitä epävarmempi olen siitä, että tuon polun kuljettuani saan kutsua itseäni suvereenisti aikuiseksi. Ja toisaalta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vastenmielisemmältä yhteiskunnan valmiiksi pureskelema aikuisuuden määritelmä minusta tuntuu. Tunnustan, että elän jonkin sortin jälkipuberteettia, mikä tulee pseudoanarkismiini. Luulin, että kapinahenki on teinikamaa, jota voi vanhempana muistella lämmöllä, mutta kappas, vastarannan kiiski on herännyt jälleen minussa eloon. Halu taistella ympäristön odotuksia vastaan on ajan myötä kasvanut, tosin en tiedä, taistelenko alitajunnallisesti pelkän periaatteen tasolla vai olenko todella eri mieltä yhteiskunnan kanssa tulevaisuudestani. Joka tapauksessa ulkomaailman asettamat optimaaliajat opintojen päättämiselle, espoolaiselle omistusasunnolle ja labradorinnoutajalle herättävät minussa suurta kiukkua. En minä niitä deadlineja kykene noudattamaan, en edes halua. "Perhepoliitikko" Vanhanenkin meni eroamaan, miksi siis kannattaisi? Aikuisuus on instituutio, joka ahdistaa nykypäivän nuorta opiskelijaa. Sitä tavoitellaan, mutta ulkopuolisten määrittelemin välinein. Taloudellinen itsenäisyys, monimuotoiset tutkinnot, vastuutta vaativat ihmissuhteet, riskinottokyky näitä kaikkia hipaisee yhteiskuntamme määrittely aikuisuudesta. Helppoahan se on saavuttaa aikuisuus, voisi näin ajatella. Täyttää vain vaaditut kriteerit ja on aikuinen! Aikuiseksi tuleminen on kuitenkin pitkäjänteisempi prosessi, joka etenee elämänkokemuksen myötä. Ja elämänkokemus, se karttuu haluamattammekin, eikä kukaan voi sanoa, mitä opittuaan ja elettyään on päässyt maaliin, jonka nimi on aikuisuus. Opiskelijajärjestöt ovat syystä närkästyneitä niille lyhytnäköisille päättäjille, jotka haluavat rajoittaa opintoaikojamme. Joku on viisaasti kommentoinut, että ei opiskeluaika ole (pelkästään) tutkintoa, vaan elämää varten. Suomalainen joustava opintojärjestelmä petaa äidillisen kannustavat mahdollisuudet henkiselle kypsymiselle, jota kai myös aikuistumiseksi kutsutaan. Voi elää, nähdä, kokeilla työelämää, suunnata ulkomaille, perustaa vaikka perhe tai oma yritys. Siksi ajattelen nyt, että 05
koska Haatainen ei ole minua vielä tähän mennessä pakottanut opintoputkeen, en siihen vapaaehtoisestikaan aio mennä. Kirjoittaja lopettelee vaihto-opiskeluvuottaan Madridissa. En aio kliseisesti toitottaa sitä samaa tuttua mantraa, että hyvät ihmiset, menkää ulkomaille ja oppikaa elämästä. Kyllä perspektiiviä voi saada jo muuttamalla maisemaa kotimaan sisällä. Omalla kohdallani toistuvat hyppyni tuntemattomaan ovat tehneet minusta vahvan ja entistä itsetietoisemman persoonan. Mutta ennen kaikkea, uskallan ulottaa kritiikkini myös itselle tärkeisiin ideologioihin ja arvoihin. Mikä on minun ja mikä muiden, mikä omaa ja mikä yhteiskunnan? Minun tarinani on perinteinen. Yliopisto lähetti minut maailmalle, ja olen jäämässä sille tielle. En taatusti tätä ounastellut, sillä Suomen-joululomalta en olisi tohtinut tänne enää palatakaan. Kun lukukausi pian päättyy enkä enää saa ratsastaa Erasmus - statuksella, tulen olemaan täällä irtolainen, aivan kuten kaikki muutkin kohtaloaan etsivät ulkomaalaiset ja paikalliset. Suomen-opintoni todennäköisesti odottavat, mutta mikäli eivät, on pohdittava asiaa uudelleen. Sitä ennen haluan ehdottomasti katsoa tämän kortin loppuun. Syksyllä voitte katsastella osakunnalta, vetikö veri takaisin kotimaahan vai onko eteläeurooppalainen elämäni todella ottanut tulta alleen. 06
Hyymyilyttääkö? U LLA H EMMINKI, puheenjohtaja HYY:n Osakuntalainen Unioni Silloin kun minusta tulin hyyläinen Hetkinen! Minähän olen itse asiassa ollut sitä jo ensimmäisestä Helsingin yliopiston opiskelupäivästä alkaen. Ja toisesta päivästä asti vannoutunut osakuntalainen. Miltä näyttää tämän yhtälön kuvaaja? Saanen tarjoilla subjektiivisen annoksen kokemuksista osakuntalaisena Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa (HYY). Ei se mitään, kerron sen silti. Olen vakuuttunut, että HYY täyttää opiskelijan tarvehierarkian kokonaisvaltaisesti, lähes kokonaan. Ensimmäinen syvällinen yhteys taisi olla kutakuinkin orientoivalla viikolla tutorin sanoma: "nähdään sitten Uudella". Ylioppilaskunnan jäsenmaksun maksettuani, joka muuten on Suomen toiseksi pienin, olinkin jo pian jonottamassa omaa ylioppilaskunnan kalenteria. Niinä päivinä, jolloin ei ehdi Manalaan syömään mustekalaa tai muuta perinteistä opiskelijaruokaa, käyn lounastamassa Unicafeissa, jonka ruuasta HYY:n jäsenet saavat 25 c pois. Vanhalla Unicard tuo alennusta, kuten myös Kilroy Travelsin lentojen hinnasta. Jossain vaiheessa aloin tiedostaa myös, että postiluukusta tupsahti tilaamatta mielenkiintoinen ylioppilaslehti, jonka HYY jäsenilleen tarjoaa. Oikeusapua, vippilainaa tai lapsiparkin palveluja minun ei ole tarvinnut (vielä ) kuluttaa. HYY toimii pitkälle järjestöjensä kautta - tänä keväänä talousvaliokunta jakoi toiminta-avustuksia järjestöille yhteensä lähes 160 000 euroa sekä tarjoaa muihin ylioppilaskuntiin nähden paljon tiloja järjestöilleen. En etukäteen ajatellut, että lähes kaikki ylioppilaskunnan toiminta, päätöksenteko, talous ja yritykset olisivat todellakin opiskelijoiden omistamia ja ylioppilaiden pyörittämiä. Mukana on siis valtava määrä myös osakuntalaisia eri instansseissa. Parin kuukauden opiskelun jälkeen alkoi Ostrobotniallakin vaalihuuma. Ylioppilaskunnalle valitaan ylintä päätösvaltaa käyttävä edustajisto kahden vuoden välein, seuraavan kerran ensi syksynä. Nyt toimin toista vuotta edustajistossa osakuntalaisena oltuani viime vuonna 60-jäsenisen edustajiston ainoa fuksi. Aluksi oli opettelemista, kun eivät opiskeluelämän perusasiat oikein olleet vielä selviä, mutta edustajiston suurimmassa ryhmässä, osakuntien 14 edustajan kanssa, toiminta osoittautui hedelmälliseksi ja upeaksi. Pohjalaiset tunnetaan aktiivisina HYY-vaikuttajina, joten kynnys kysellä ja esittää tiukkoja kommentteja esimerkiksi Unicafesta alenee kun se onnistuu vaikkapa Ostrobotnialla bileiden jatkoilla. Koulutuksien jälkeen ja aktiivisen omatoimisen selvittelyn kautta pääsi alusta asti hyvin mukaan tekemään päätöksiä tärkeistä talousasioista, strategisista linjanvedoista, konkreettisista käytännön asioista, henkilökysymyksistä kuten valitsemaan Ylioppilaslehden päätoimittaja. Tänä keväänä valitaan uusi pääsihteeri ja kolmas ylioppilastalo Leppäsuonkadulle saanee myös ansaittua huomiota. Arvokysymyksiäkin tulee aika ajoin eteen, kun otetaan kantaa esimerkiksi parisuhdelakiin. Edustaja voi esittää ponsia, joilla voi toivoa hallitukselta toimenpiteitä ja oikeastaan mitä vain. On sitä laitettu hallitus tanssimaan kampuksilla HYY-kylttien ympärillä ylioppilaskunnan näkyvyyden parantamiseksikin. Kokouksissa voisi joskus soida vakkapa Den glider in, sillä työskentely saattaa mennä hyvinkin jännittäväksi. Edellisessä edus- 07
tajiston kokouksessa, kun kyse oli uuden yotalon B-rapun tilojen vuokraamisesta, tuloksen ratkaisi lopulta äänten mennessä tasan hihkaisujen ja naurunpurskahdusten viidakossa lentänyt arpa. Mitä edustajistotyön kautta on päässyt kokemaan ja oppimaan on mielestäni enemmän kuin mitä olisin voinut luennolla oppia. Se on vienyt minut Suomen Ylioppilaskuntien Liiton (SYL) ja Opiskelijoiden Liikuntaliiton (OLL) liittokokousedustajaksi ja Academica Hotelsin hallitukseen. Kiehtovaa oli myös toimia yhtenä osakuntien kolmesta hallitusneuvottelijasta kokoustaen vaivihkaa ja käyden keskusteluja. Edustajistotyö tuo hyvän yleiskuvan edunvalvonnasta ja vaikuttamisesta. Koen, että yhteiskunnan rakenteet ovat jäsentyneet päässäni aivan eri tavalla. Tuntuu, että asioihin todella voi vaikuttaa. Aikaa saa kulumaan juuri niin paljon kuin itse haluaa, kuten osakunnan virkailijaksi lähteviäkin opastetaan. Osakunnista löytyy tehtävään tarvittavalla tavallisella maalaisjärjellä varustettuja ihmisiä, jotka varmasti nauttisivat tästä hienosta työstä, mutta eivät vain tiedä sitä, ennen kuin ovat kokeilleet. HYY:n Osakuntalainen Unioni toimii linkkinä osakuntien ja ylioppilaskunnan välillä. Unionissa toimimisen kautta monet ovat voineet ja voivat tulevaisuudessa saada helposti kosketuksen ihmeelliseen HYY-maailmaan. Minunkin piti pysyä kaukana kaikesta politiikasta, mutta yhtäkkiä jonkin ajan jälkeen sitä tajusi olevansa keskellä kuuminta opiskelijapolitiikkaa, josta kyllä nautin suuresti. Työn tuloksia on vaikea arvioida lyhyellä aikavälillä, sillä varsinkin yleisesti opiskelijaa koskevien asioiden päätöksenteko- ja toimeenpanoprosessit kestävät valtakunnallisella tasolla kauan ja ylioppilaskunnan toimijat ehtivät vaihtua prosessien aikana. Yksi seuraavista näkyvistä työvoitoista ylioppilaille on ensi syksynä voimaantuleva asumislisän vuokrakaton korotus 252 euroon. Vaikuttamistyötä tehdään koko ajan yliopistoon, kaupunkiin ja valtakunnallisesti. Meillä täytyy olla hyvät opiskeluedellytykset, niitä tulee vaalia sekä pitää niistä tiukasti kiinni! Millainen olisi opiskeluaika ilman HYY:tä? Mistä lainaisin kirjani, ellei HYY olisi aikoinaan alkanut järjestämään opiskelijakirjastotoimintaa, joka sittemmin siirtyi yliopistolle? Mikä muu taho huolehtisi yhtä hyvin ylioppilaiden terveydenhoitopalveluista tai opiskelija-asuntojen saatavuudesta? Aiemmin Suomen Ylioppilaskunnan nimeä kantaneessa HYY:ssä voi osakuntalaisena tuntea jatkavansa edeltäjien tärkeää työtä - osakunnathan ovat alun perin perustaneet ylioppilaskunnan. Tiesitkö, että Uusi Ylioppilastalo oli alun perin nimeltään Osakuntatalo? En olisi uskonut lainaavani Hanna Pakarista, mutta tulipa mieleen laulunpätkä: "how can I miss you if you never go away". Kun tutustuu osakunnan eri ulottuvuuksiin ja saa perspektiiviä toimimalla HYY:ssä, osaa arvostaa ihan erilailla elämää monella tapaa rikastanutta tausta-yhteisöä. 08
09 Risto
Vägen mot den vuxna versionen av mig E VA N YMAN Folk brukar prata om att tiden flyger förbi och att åren blir kortare och kortare ju äldre man blir. Visst har jag alltid tyckt att det legat någonting i saken, men det har aldrig blivit så klart för mig som det är just nu. Inser ni att mitt första år på universitet snart är slut?! Jag har svårt att förstå det. Det känns helt enkelt inte rätt. Omöjligt. Jag tycker jag alldeles just steg av tåget för att starta mitt studieliv och nu är jag redan på väg hem igen. Allt som har hänt under den här tiden påminner mig bara om en sak. Jag håller på att bli vuxen. Eller, åtminstone borde jag hålla på och bli vuxen. Jag menar, jag betalar min hyra, städar min lägenhet, sköter om min tidsplanering. Det finns ingen annan som gör det åt mig - jag tar hand om mig själv. Vilken insikt. Men ändå känner jag mig inte alls speciellt äldre nu än för ett år sedan. Jag har ingen aning om varför. Kanske har jag bara gradvis vant mig och egentligen är totalförändrad, men av någon anledning tror jag inte det. Visst, jag sköter mina räkningar, men inte känns det som någon bedrift. Om jag far ut kvällen före en tent vet jag nog att resultatet kan påverkas av mängden alkohol jag häller i mig, men visste jag inte det förr också? Har jag lärt mig något alls här? Folk omkring mig börjar däremot förvänta sig något, vilket har sina sidor. Äntligen så hör jag till gruppen "studerande", högre i rang än under-20-åringarna men inte fullt så ansvarsfull som pensionssparande förvärvsarbetare. När jag kryssar för studerande då jag fyller i en blankett, eller då jag nämner det när jag söker sommarjobb känner jag mig lite mer uppmuntrad, lite mer positivt bemött, än jag gjorde förr. Andra människor ser mig nämligen 10
inte som en tonåring eller en unge längre, utan de börjar kalla mig en ung vuxen. Fast på samma gång öser de åt mig mera ansvar, större förväntningar och fler menande blickar då det gäller just yrkesval och eventuella pojkvänner. Något som känns fruktansvärt eftersom jag är samma gamla vanliga person. Men helt fel har de förstås inte, nog märker jag att en del ändringar har skett. Lite mer livsvisdom bär jag med mig och lite mer information har jag då jag ska göra ett tufft val. Vad har jag då lyckats med? Snabbt räknat: grundskola, gymnasium, mellanår och gulisår. Jag har sett både med- och motgångar men är ännu någorlunda vid liv. Jag har varit en liten och bortskämd skitunge, en förvirrad fjortis och förhoppningsfull student. Jag har mitt körkort, har lärt mig ett tredje språk och jag har jobbat lite här och var. Jag har lärt känna en massa människor. Slutsatsen är god, jag gillar mitt liv. Men inget av det här gör att jag känner mig som jag tycker jag borde känna mig. Det är någonting som fattas. Soc&kom har sin beskärda del av n:te årets studeranden, sådana där riktiga vuxna, och kanske hamnar jag någon dag på den listan eller till och skaffar mig mina kandidatpapper. Men jag är rädd för att jag också då kommer att sitta och fundera på varför folk kallar mig något jag inte är. inne med svaren. Men redan nu verkar det som om folk skulle förvänta sig att jag ska kunna svara på frågor lite mer komplicerade än "Vilket är ditt socialsignum?". Det kan ju bara innebära att det blir mer av sådant nästa år. Då förväntar sig också föreläsarna att jag ska välja ett biämne och en specialinriktning. Nå, det borde inte vara ett omöjligt problem, men poängen är den att jag ska välja något igen och göra det genomtänkt och rationellt. Att jag tar ännu ett steg bort från den färdigt uppstakade rutten jag hållit tidigare och ut på andra småstigar. Jag skaffar mig mer ansvar och jag styr mitt liv mot ett någonstans. Även om jag inte alls känner mig kompetent. När jag var yngre var jag naturligtvis kortare och jag tänkte då att alla i tjugoårsåldern var långa. Som om det skulle ha varit längden som kvalificerade en till den ålderskategorin. Nu står jag här med huvudet 173 cm över marken och förväntar mig fortfarande att jag ska bli längre. De "riktiga" vuxna svävar ännu tio cm högre än jag. Jag är fullt medveten om att jag inte lär växa mycket till, men kommer jag någonsin att känna att jag är så lång som jag borde vara, att jag är vuxen? Och här menar jag faktiskt inte gammal, utan bara vuxen - på riktigt. Som gulis har jag fått vara stadig i den bekväma rollen av "den lilla" och folk har guidat mig och hjälpt mig på olika sätt. Tutorerna förklarade studiehandboken och drillade in föreläsningssytemet i huvudet på mig. De arrangerade många gulisevenemang för att vi alla skulle lära känna varandra snabbt och börja trivas bra. Samma sak på nationen. Det fanns alltid någon jag kunde fråga, alltid någon som satt 11
Kasvukipuja LOTTA P ELTOLA piirrokset: IRA M IKKONEN Siitä on jo aikaa, kun fyysiset kasvukivut kalvoivat jalkoja öisin. Muutamat vihlaisut olivat kuitenkin pientä verrattuna niihin tunnekuohuihin ja ajatuksiin, joita nykyään päässä saattaa liikkua. Pienenä juoksi aamulla peilin eteen, tarkisti onko ponnari suorassa ja kiiruhti kouluun. Nykyään saattaa pysähtyä peilin eteen ja kysyä itseltään: "Mitä haluan elämältä? Kuka olen?" Nämä peilihetket ovat yleensä ahdistavia, mutta välillä antavat myös vahvuutta. Kun on vaikea tilanne edessä, kohtaan itseni taas kuvastimessa, hengitän syvään ja ajattelen: "Piru vie, on tässä elämässä jo niin monesta selvitty, että anna mennä vaan!" Joskus kaipaa sydämensä pohjasta takaisin siihen aikaan, jolloin oli vielä lapsi. Välillä käy lapsia kateeksi, kun näkee, miten huolettomina he nauttivat elämästä. Ikävöi hetkeä, jolloin ongelmat ratkesivat itkuun purskahtamisella ja vanhemman halauksella. Aikaa, jolloin elämä ja ajattelu olivat niin lapsenomaisen yksinkertaisia. Halusin muuttaa Kiinaan, koska pidin enemmän riisistä kuin perunoista. "Jos annat mulle karkin, niin mä oon sun paras kaveri", kommentoitiin koulussa. "Musta ei kyllä tuu sairaanhoitajaa, koska mä haluan nukkua öisin", järkeilin. Ei tarvinnut miettiä, mitä söi, koska ei kasvanut pelkästään leveyssuunnassa. Ongelmatonta. Toisaalta nyt on vaikea ymmärtää, miten paniikissa saattoi olla jälki-istunnosta toisella luokalla. Tai kun miettii vaikkapa perheautolomailun perinteistä vanhempien kommenttia: "Jos et nyt käyttäydy kunnolla, niin saat kävellä loppumatkan." Silloin se tehosi, hiljaisuus täytti auton. Nyt tajuaa, että ei minua olisi kuitenkaan yksin voitu jättää. Vanhempani oli- 12
vat vastuussa minusta. Missä oli kapinani? Mutta kyllä pelkoa, kunnioitusta ja tietämättömyyttä täytyi ja täytyy edelleen olla. Mikä seikkailu tai kasvukokemus elämä muuten olisi? Ihanteellista on, jos pystyy säilyttämään lapsen kyvyn ihmetellä, kysyä ja kiinnostua aidosti sekä oppimaan iän myötä kehittyvän kritisoinnin taidon. Se on kuitenkin varmaa, etten kaipaa takaisin aikaan, jolloin tiedosti alaikäisyyden rajoitukset. Ajatuskin siitä, että joku vielä sanoisi, miten myöhään saan diskossa olla, ahdistaa. Välillä rakastaa ikäänsä, elämäänsä ja vapauttaan, haluaa vain elää, elää ja elää. Joskus tekisi mieli huutaa koko maailmalle ja ympäristölleen: "Antakaa minun elää rauhassa! Älkää vaatiko päätöksiä, joiden tekemiseen minulla ei ole voimaa, taitoja tai varsinkaan haluja!" Päätösten jälkeenkään asiat eivät kuitenkaan mene niin suoraviivaisesti. Ties minkä paksuinen kirje opintolaitoksesta putkahtaa takaisin, ties koska sairastuu, rakastuu tai muuttaa mieltään. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että yhteiskuntamme tarjoaa enemmän mahdollisuuksia kuin rajoituksia. Välillä aivan hävettää tällaisissa puitteissa valittaa. On niin paljon ihmisiä, joiden elämä pyörii pelkästään hengissä pysymisen ympärillä. Teini-iän käsitekin on suurimmaksi osin länsimaisen yhteiskunnan keksintö. Ei siinä paljon nuoruudessa hullutella, jos 18-vuotiaana on kolmen lapsen äiti tai isä. Aina voi tietysti kysyä - ihmisoikeuksiin viittaamatta - kumpi on vaikeampaa, valintojen puute vai ylitarjonta? 13
Muutokset elämässä ovat tarpeellisia, mutta eivät yleensä helppoja. Vaikka kuinka halusin aikoinani kokeilla siipiäni maailmalla, niin kyllä siinä itku kuitenkin tuli, kun muuttoauto kaarsi silloisesta Kontulan solukämpästäni pois. Luopuminen on vaikeaa, uusi ihastuttavaa ja pelottavaa. Ehkä tärkeintä olisi muistaa, että ei kuitenkaan ole ajatuksineen ja tunteineen yksin. Maailmassa on kuusi miljardia muuta ihmistä, jotka myös ajattelevat eli ovat olemassa. Mutta kaikki eivät ajattele ääneen. Tai ylipäänsä saa ääntään kuuluviin. Iän myötä itseen kohdistuvat vaatimukset kasvavat. Yhteiskunta latelee odotuksiaan, mutta myös itse asettaa itselleen suurempia haasteita, mikä on tietysti erinomainen kannustuskeino eteenpäin. On tiettyjä normeja, jotka jossain vaiheessa yksinkertaisesti täytyy hallita. Mutta on myös asioita, jotka eivät ole sen helpompia kohdata aikuisena kuin lapsenakaan. Ajan myötä tosin kerää kokemuksia ja välineitä, joilla ongelmaa voi työstää, mutta toisaalta kantaa myös suurempaa elämänlastia mukanaan, mikä saattaa haitata. Elämä on kasvamista, kivuilla tai ilman, suunta on vain eteenpäin. "Mennyttä ei takaisin voi saada", lauloivat Don Huonotkin aikoinaan. Koko ajan elämäänsä saa erilaisia rooleja, joihin voi joko sopeutua tai olla sopeutumatta. Yleensä niihin on vain pakko kasvaa, oli sitten valmis tai ei. Ulkomailla aloittaa elämänkehysten luomisen ikään kuin puhtaalta pöydältä, rakentaa uudet roolit. Aluksi se vaatii energiaa, mutta toisaalta tuo myös huolettoman ja vapaan olon. Joskus ihmiset kommentoivat toisilleen: "Sä et oo kyllä yhtään enää oma itses". Mutta, mistä sen tietää, ehkä myöhemmin vasta muuttuukin omaksi itsekseen ja ennen on ollut jotain muuta? Vai onko itseään tai kaikkia asioita ylipäänsä edes tarve ruveta määrittelemään? Jos olisi vain ja eläisi. Kasvaisi isoksi mutta ei aikuiseksi. 14
15
Jääkö perhe nykynuorelta vain haaveeksi? E LINA M OISIO Suomalaiset haluaisivat tutkimusten mukaan enemmän lapsia kuin todellisuudessa saavat. Yhä enemmän on myös valittua tai tahatonta lapsettomuutta ja toisaalta suuria perheitä. Toteutunut lapsimäärä jää haluttua pienemmäksi osittain siksi, että ensimmäisen lapsen synnyttämisen ikä naisilla nousee koko ajan. Tästä syystä hedelmällisen iän aikana ehditään synnyttää vähemmän lapsia. Miksi nuoret naiset ja miehet lykkäävät perheen perustamista? Aikuistumista siirretään Opiskelemaan ja osakuntaankin tullaan varhain, itsenäistytään ja lähdetään kotoa nuorella iällä. Varsinainen aikuistuminen tapahtuu kuitenkin hitaasti, varovaisesti hiipien. Elämän vakiinnuttamista lykätään ainakin noin kolmikymppiseksi. Suomalaisessa yhteiskunnassa on onnistuttu luomaan aikuisuuden myytti. Aikuisuus on jotain paikalleen jämähtänyttä, tylsää. Ollakseen aikuinen, pitää elämän raamien olla kunnossa ja ihmisen vakavasti otettava. Suoritusyhteiskuntamme haluaisi, että esikoulusta alkavasta putkesta putkahtaisi viimeistään 22-vuotiaana aikuinen kahden tutkinnon maisteri, joka osaa viittä kieltä ja jolla on kymmenen vuotta työkokemusta. Aikuisuuden myöhentäminen ja opiskeluissa viipyminen on protesti tätä ajattelua vastaan. Opiskeluaikana on mahdollista yhdistellä elämäänsä erilaisia elementtejä, kuten työtä, opintoja, harrastuksia, järjestöjä ja vaikkapa osakuntaa. Toisille opiskeluaika voi olla ahdistavaa, jatkuvaa suoritusta toisensa perään. Mutta se voi olla myös mahdollisuus tehdä juuri niitä asioita joita haluaa, ilman säännöllisen työn asettamia aikarajoitteita. Samalla se on elämänpolun etsimistä, joka on jokaisen oikeus ja tehtävä. Nuoria naisia on huijattu Koulutetut kolmikymppiset naiset asetetaan epäreiluun tilanteeseen. Juuri kun käynnissä pitäisi olla työuran kannalta tärkein rakennusvaihe, pitäisi myös perustaa perhe. Biologinen kello alkaa herätellä todellisuuteen. Jo 25-vuotiaana naisen hedelmällisyys alkaa laskea. Nuoret naiset ovat poissulkemisen kierteessä, jossa oikeaa hetkeä saada lapsia ei tule. Olisi hyvä, että opinnot olisivat päätöksessä, vakituinen työ helpottaisi työhön paluuta, asunto pitäisi olla ja parisuhdekin auttaisi perheen perustamista. Kyseessä on halu suunnitella ja hallita omaa elämää. Toisaalta kyse on vain siitä, että perusasioiden olisi hyvä olla kunnossa ennen niinkin suurta sitoutumista kuin lapset. Nuoret naiset on koulutettu yliopistoissa ja korkeakouluissa olemaan rationaalisia, uskomaan tilastoihin ja toimimaan järkevästi. Perheen ja lasten ollessa kyseessä heidän kuitenkin oletetaan toimivan täysin irrationaalisesti ja ilman järkeä. Nuoret naiset tietävät tilastot: esimerkiksi on suurempi todennäköisyys joutua työttömäksi äitiysvapaiden jälkeen, ellei ole työtä mihin palata. Määräaikaisten työsuhteiden putki onkin yksi merkittävimpiä syitä perheen perustamisen myöhentymiseen. Pätkätyöstä toiseen Suuri osa niistä, jotka nyt siirtyvät työelämään, 16
Risto eivät ole koskaan olleet vakinaisessa työsuhteessa, ja tuskin tulevat koskaan sellaista saamaankaan. Tämä ilmiö, prekarisaatio, ei koske vain yhtä alaa tai yhtä maanosaa. Se on laaja prosessi, jossa yhdistyvät mm. työsuhteiden luonteen muuttuminen, työajan ja -paikan liukuminen, työn henkilöityminen, joustovaatimusten kasvu ja palkattoman ja palkallisen työn rajan hämärtyminen. Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen. Taistelu määräaikaisia työsuhteita vastaan on jo hävitty. Tuotanto ja talous hakevat niillä globaalissa kilpailussa kipeästi kaivattua joustavuutta. Ainoa ratkaisu onkin muuttaa sosiaaliturvarakenteet vastaamaan pätkätöiden todellisuutta. Pitäisikö pysyville työsuhteille rakennetut sosiaaliturvarakenteet, kuten työttömyysturva, eläkeratkaisut tai vaikkapa äitiyspäiväraha muuttaa vastaamaan pätkätöiden ja prekariaatin todellisuutta? Nuoret miehet - Peter Panit Nuoria miehiä vaivaa Peter Pan -ilmiö: aikuiseksi kasvamista lykätään niin pitkälle kuin mahdollista, nuoret miehet "eivät ole valmiita isäksi". Tästä syystä nuorten naisten voi olla vaikeaa löytää sopivaa isäehdokasta ajoissa. Perhettä haluavalla nuorella miehellä voi myös olla vaikeuksia löytää sopivaa äitiä lapsilleen. Avioliittomarkkinat toimivat tässä kohtaa epätäydellisesti. Usein oikea kumppani löytyy vasta noin kolmikymppisenä, jos silloinkaan. Ihmisten tukemista monella tasolla Työelämässä piilevät avaimet helpottavat nuorten ihmisten perheellistymistä ja työn ja elämän yhteensovittamista. Ihmisellä on tarve tuntea hallitsevansa omaa aikaansa. Kiirettä voidaan helpottaa ja luovuutta kannustaa joustavuudella ja lisäämällä hallinnan tunnetta osittaisella etätyöllä, työaikapankeilla, radikaaleilla liukumilla ja osa-aikatyön mahdollisuuksia lisäämällä. Ehdottoman tärkeitä ovat erilaisuutta arvostava johtamiskulttuuri, hyvä henkilöstöpolitiikka ja urakehitystä tukevat ratkaisut. Työkulttuurin pitäisi olla neutraali perhetilanteille, sillä lapsettomuuden tai perheellisyyden ei pitäisi merkitä mitään työnantajan, rekrytoinnin tai uralla etenemisen kannalta. Suomalaisilla on mistä valita lastenhoitomuotojen välillä. Palveluihin, kuten esimerkiksi pienten lasten ja vanhusten hoitojärjestelyihin kaivataan kuitenkin vaihtoehtoja ja räätälöinnin mahdollisuutta. Uudenlaista liikkuvaa työtä 17
tekevien ja vaikkapa vuorotyöläisten ongelmana on sovittaa julkinen lastenhoito nopeastikin muuttuviin olosuhteisiin. Kaupunkisuunnittelulla voidaan rakentaa ihmisille toimivia lähiympäristöjä, joissa yhdistyvät lähipalvelut, koti, harrastukset ja osittainen etätyön mahdollisuus. Ihminen on vähiten onnellinen työmatkalla töistä kotiin. Sirpaleinen yhdyskuntarakenne, jossa nukutaan lähiöissä ja istutaan tuntikaupalla ruuhkassa on omiaan lisäämään ahdistusta. Yksityiset palvelumarkkinat hoivalle ovat syntymässä ja niiden saavutettavuus onkin tärkeä kysymys. Havaittavissa on polarisoitumiskehitystä: toisilla on varaa tilkitä ostopalveluilla arjen aukkoja, toisilla ei. Kotitalousvähennyksellä ja muilla järjestelyillä autetaan ihmisiä ajan hallinnassa ja luodaan työpaikkoja. Minimiäitiyspäivärahan kehittäminen edelleen, opintotuen lapsikorotuksen palauttaminen, asumisen tukeminen ja joustavat opintolainan takaisinmaksujärjestelmät ovat keinoja auttaa. Lisäksi opintojen järjestämiseltä vaaditaan joustavuutta. Myös käytännön elämää helpottavia toimia tarvittaisiin: lyhytaikaisen päivähoidon saaminen luentojen ajaksi ei aina onnistu kunnallisen päivähoidon piirissä. Ihmiset elävät elämäänsä juuri niin kuin maailma ympärillä antaa ymmärtää järkeväksi tavaksi elää. Tärkeintä olisi siis mahdollistaa omien valintojen aito tekeminen sekä taloudellinen ja henkinen tuki. Vanhempainvapaiden tasaisempi jakautuminen ratkaisisi monta pulmaa. Miesten oikeudet perheeseen vahvistuisivat ja nuorten naisten työuran rakentaminen ei häiriintyisi. Asennemuutosta on turha jäädä odottelemaan. Islannissa noin 80% isistä käyttää ainakin kolme kuukautta perhevapaata. Radikaalissa perhevapaajärjestelmässä nuo kolme kuukautta ovat vain isän: ellei isä käytä sitä, ei sitä saa kukaan muukaan. Työnantajat harjoittavat edelleen synnytysikäisten naisten syrjintää. Tämä näkyy siinä, että kolmekymppiset naiset ovat eniten määräaikaisissa työsuhteissa. Vanhempainkustannusten jakaminen kaikkien työnantajien kesken on syntyvyyden nostamisen ehdoton edellytys. Opiskelijalapsiperheet elävät köyhyysrajalla. Kirjoittaja työskentelee tutkijana Työterveyslaitoksella Työn ja elämän tasapaino-ohjelmassa. Hän on vihreä kaupunginvaltuutettu Helsingissä ja Etelä- Pohjalaisen Osakunnan kasvatti. www.elinamoisio.net 18
ÄäriHäjyjen seikkailuja Vaeltamassa pääsiäisenä reitillä Hetta-Pallas oli mukana nainen ja kaksi miestä. Aamuisin nainen heräsi unisena, sillä nainen tarvitsi selkeästi enemmän unta kuin miehet. Miesten kanssa oleminen vei paljon energiaa. Eräänä aamuna miehet toivat naiselle aamupalan sänkyyn. Tai no "sänkyyn", puiselle laverille, johon nainen oli asettanut makuualustansa. Naisen makuualusta oli ensimmäisinä öinä miesten välissä, loppuajasta nainen otti hieman etäisyyttä. keittäminen, lounaan tekeminen, pakkaaminen, pukeminen ja säätäminen veivät aikaa. Eräs aamu meni täysin reisille. Nainen kaatoi kiehuvaa vettä reisilleen, mies tiputti puurot maahan ja todettiin ahkion aisojen olevan rikki. Lisäksi riekkomiehet järkyttivät naista esittelemällä ahkioissaan makaavia kuolleita lintuja. Taskut täynnä suklaata ja rusinoita, pilvetön taivas. Matkaan lähden, matkaan lähden, mulla kauas menolippu on! Nainen ja naisen yöpipo. Herättyään miesten välistä ilmassa oli hieman hämmennystä ja silmissä yhä unihiekkaa. Aamut kuluivat erilaisen säätämisen merkeissä. Miehet alkoivat kehittyä kahvin keitossa, pannu ei tosin vielä tuottanut espressoa. Nainen söi metvurstia yleensä hyvällä halulla siihen asti, kunnes miehet muistuttivat siinä olevan hevosen lihaa ja hirnuivat hevosmaisesti. Nopeusennätys aamutoimien suorittamiseen oli kolmisen tuntia. Uskomatonta kuinka veden Aamusta toettuaan seurue lähti hiihtämään. Harvinaisen usein nähtiin poroja ja muisteltiin ppolaisia enemmän tai vähemmän iloisesti. Ensimmäisen illan kauniin kuutamon aikana nainen harmitteli, miksi miehet eivät ole kuutamosta huolimatta yhtään romanttisia. Hiihtelyn aikana miehet opettivat naiselle monia uusia ja avartavia lauluja. Tuntureilla soivat suomalaiset hitit, pohjalaiset laulut ja juomalaulut. Erityisesti Rehupiikleseiltä löytyi yksi reissun ykköshiteistä: "On rappurallista iisiraiter selekänoja moperihnain, itte hitsasin kohta kun vastaan tuloo joku 20