Tarhareissu 25.-29.9.2015 Toisen tarhareissuni lähtöpäivä oli vihdoin käsillä. Olin vieraillut Pro Animals Romanian tarhalla ensimmäisen kerran pari kuukautta aikaisemmin, heinäkuussa. Pro Animals Finland ry:n tarhamatka valikoitui, koska siihen oli helppo lähteä mukaan; harva yhdistys ottaa vapaaehtoisia tarhoille. PAFin puheenjohtaja Kiia ja hänen miehensä Jukka ottivat minut avosylin vastaan ja minulla oli hyvin tervetullut olo tulla mukaan. Reissusta odotin mielenkiintoista matkaa ja hyödyksi olemista tarhalla, mutta reissu ylitti odotukseni aivan joka tavalla ja viihdyin todella hyvin! Mahtava matkaseura, PAR:n tarha ja sen pitäjä sydämellinen Carmena sekä työntekijät, se kuinka suurella sydämellä siellä työskennellään koirien hyvinvoinnin eteen äärettömän tiukista resursseista ja olosuhteista huolimatta sekä toki tarhan toinen toistaan ihanammat koirat tekivät suuren vaikutuksen. Puhumattakaan miten suuresti PAR:n tarhan vieressä sijaitseva pahamaineinen kaupungin tarha kosketti. Siellä käytyäni oli selvää, että sieltä adoptoisin koiran. Koska Bukarestista on viiden-seitsemän tunnin ajomatka Tg Jiuhun PAR:n tarhalle, pääsee automatkalla näkemään myös mielenkiintoisen poikkileikkauksen Romaniasta maaseutu- ja vuoristomaisemineen. Tältä reissulta oli tarkoituksena tuoda poikkeuksellisen monta onnekasta koiraa eri koteihin Suomeen, joista yksi itselleni, mistä olin tietysti hyvin innoissani, mutta muutoinkin oli ihana lähteä uudestaan reissuun! Matka alkoi jälleen keskellä yötä, kun piti lähteä Hki-Vantaalle. Kiia oli matkustanut tarhalle jo muutamaa päivää aiemmin, ja minä ja Jukka matkasimme tällä kertaa kaksin perästä. Oli ihana nähdä taas! Jukka oli jälleen ystävällisesti tsekannut meidät ja koirankuljetusboksimme sisään edellisenä päivänä, joten ennen koneeseen nousua ehdimme vielä nauttia aamukahvit ja päivittää kuulumiset. Lento Bukarestiin käy tällä hetkellä Saksan välilaskun kautta, joten lensimme ensin Frankfurtiin, josta jatkoimme Bukarestiin. Lennot menivät mukavasti jutellen, lueskellen ja torkkuen. Perillä Bukarestin kentällä yllätyimme iloisesti, kun valtavat koiraboksimme saapuivat ilman ylimääräistä säätämistä. Autovuokrauksen kanssa taas oli ollut jännittämistä saammeko riittävän suuren auton ja Jukka oli laittanut kiitettävästi aikaa tämän asian järjestämiseen, mutta silti meitä vastassa ollut autovuokraamon henkilö oli vastassa liian pienellä autolla. Hänen lähtiessä hakemaan meille vuokraamaamme oikeaa autoa, me jäimme odottelemaan jo tutun Bukarestin kentän ulkopuolelle. Ulkona olikin vastassa hyvin kuuma keli, eikä kummallakaan meistä ollut kesävaatteita mukana. Hikoilimme siis odotellessamme Henkilön saavuttua takaisin ajoimme tekemään vuokrauspaperit toimistolle ja sen jälkeen saimme vihdoin auton nokan kohti Tg Jiuta, mistä olimme molemmat erittäin mielissämme! Ajomatka meni mukavasti jutellen, maisemia ihmetellen ja ihaillen, kulkukoiria bongaten jne. Ilta alkoi hämärtyä, kun reilu viiden tunnin päästä olimme Tg Jiussa. Minäkin tunnistin paikkoja ja aloin olla jo hyvin malttamattomana näkemään oman koirani ja kaikki muut mukaan lähtevät sekä tietysti tutut ihmiset. Jukka naureskelikin, että taitaisin ottaa jalat alle, jos hän nyt ehdottaisi ensin tavaroiden viemistä hotellille. Ajoimme siis tuttuun tapaan suoraan tarhalle, jossa vastassa olikin tutut koirat tarhan ulkopuolella sekä Carmena ja Kiia. Halattuamme lämpimästi vaihdoimme hetken aikaa kuulumisia ja muistan ajatelleeni, että oli aivan ihana olla vihdoin taas paikan päällä! Olin vaihtanut taktisesti jo automatkalla tarhavaatteet päälle päästäkseni heti koirien luo ja haastateltuani lyhyesti Carmenaa omasta koirastani, lähdin vihdoin tapaamaan sitä ensimmäistä kertaa paremmin ja vapaammassa ympäristössä. Oman koirani olin siis valinnut suhteellisen nopeasti viereiseltä kaupungin tarhalta todella huonoista olosuhteista, missä koirat viettävät elämänsä pienissä häkeissä ilman ihmiskontakteja jatkuvassa nälässä, liassa ja melussa. Kaupungin tarhan koirille, jotka pääsevät syystä tai toisesta Carmenan tarhalle, käy siis jo siinä lottovoitto. Ystävälleni tuleva koira, joka oli myös valittu kaupungin tarhalta, olikin jo innokkaana portilla vastassa. Oman koirani bongasin myös melko nopeasti ja se oli vielä ihanampi kuin muistin! Seuraavan tunnin vietin seuraillen, kun koirille annettiin iltaruuat ja seurailin uteliaana omaani (hienosti sujui sopuisasti syöminen) ja silittelin sitä. Sen silmät painuivat kiinni ja
se vaikutti suorastaan häkeltyneeltä saamastaan (hyvästä) huomiosta, jota se varmasti oli jo nyt saanut enemmän kuin koko elämänsä aikana yhteensä. Hotellille päästyämme vastassa oli perussäätöä huonevarausten kanssa, mitkä eivät pitäneetkään, mutta kokeneet matkakumppanini saivat jälleen tilanteen hoidettua ja me saimme huoneet niin kuin kuuluikin. Suihkun jälkeen olinkin jo rättiväsynyt, mutta viestittelin vielä Suomeen saapuvista koirista, sillä tiesin miten niitä odotetaan ja halusin päästä kertomaan tuoreet kuulumiset. Unta ei tarvinnut odotella, kun pääsin vihdoin nukkumaan. Ensimmäisen tarhapäivän aamu alkoi perinteisellä visiitillä läheisessä supermarketissa, josta ostimme aamupalaa ja tarhaeväät. Päivä hujahti viime reissulta tuttuun tapaan koiria paijatessa ja koko ajan oli useita tulijoita luokse. Ainoastaan huomion antamisessakin riittäisi 800 koiran keskellä joka päiväksi enemmän tehtävää kuin ehtii. Lisäksi olen tarhareissuilla ottanut operaatioksi mm. selvitellä koirien turkkeja takuista ja rastoista. Tarhalla on viidellä työntekijällä niin paljon tekemistä; jatkuvaa siivoamista, ruuan valmistamista, ruokkimista, veden jakamista, eläinlääkärikäyntejä, paikkojen korjaamisia, lääkitsemisiä ja terveyden seuraamisia, kaupungin tarhalla käymistä ym. ym., että ei-akuuteille, mutta tärkeille tehtäville ei yksinkertaisesti aina heidän aikansa riitä. Tarhareissuissa on juuri sekin kivaa, että meiltä vierailta ei velvoiteta mitään, joten saamme käyttää päivät niin kuin haluamme ja itse olen nauttinut suunnattomasti huomion antamisesta koirille, sillä sitä vaille ne niin ovat. Jukka ja iloiset karvakaverit. Takana näkyy häkkejä, joista koirat pääsevät PAR:n tarhalla monta kertaa päivässä liikkumaan isommalle alueelle, kuten vasemmasa kuvassa. Tarhan työntekijöillä on sydän täynnä kultaa ja kiireenkin keskellä he jaksavat aina paijata koiria. Oikealla Stelica muutaman ystävän kera. Iltapäivällä oli vuorossa perinteinen kierros kaupungin tarhalla, jossa valitettavasti on noin 400 koiraa. Kierros alkaa ulkotarhasta, jossa Carmena ja Cristi tekevät kaiken työn eli siivoavat häkkejä suurimmista jätöksistä ja ruokkivat koirat. Minä hyödynsin ajan yrittäessäni paijata kaltereiden läpi pentuja, jotka olivat edelleen lukittuina samaan pieneen häkkiin kuin kesällä, vaikka olivat kasvaneet melkoisesti.
Vasemmassa kuvassa näkyy monta pienempää häkkiä, jotka kaikki on lukittu kettingeillä eli niihin ei pääse sisään ruokkimaan, siivoamaan tai sosiaalistamaan pentuja. Monet häkeistä olivat koirille vaarallisia ja niissä oli teräviä irto-osia kuten rautalankaa, nauloja, metallipiikkejä ym. Tämän jälkeen siirryimme kaupungin tarhan halliin, joka oli niin ikään yhtä järkyttävä kuin aiemminkin. Kuva kaupungin tarhan hallista on synkkä, ja kuvaa olosuhteita hyvin todenmukaisesti Oli todella kurja miettiä, etteivät koirat olleet päässeet liikkumaan häkeistään mihinkään sitten parin kuukauden takaisen reissuni, eivätkä tosin ikinä sinä aikana, jonka ovat tarhalla olleet. Sydäntä särki katsoa niiden oireilua huonoissa oloissa: Toivonsa menettäneitä, jotka vain makasivat apaattisina maassa, kaltoin kohdeltuja ja peloissaan olevia, jotka ampaisivat täristen nurkkaan, stressaantuneita, jotka pyörivät vain ympyrää sekä niitä, jotka tekivät kaikkensa, jotta ne huomattaisiin: nousivat seisomaan kaltereita vasten, hyppivät tasajalkaa, työnsivät kuonoa ja tassuja häkistä ja jäivät katsomaan perään. Eräskin koira kurottautui perääni rikkinäisestä häkistä pienestä aukosta, mutta kaltereissa olikin pitkä rautapiikki pystyssä, joka painautui koiran kaulaan eikä raukka päässyt enää eteen eikä taaksepäin ja kauhuissani seurasin, kun se yritti irrottaa itseään siinä onnistumatta ja pakokauhu alkoi näkyä sen silmistä. Tällä kertaa
koira pääsi vihdoin irti, mutta oli kamala todeta, millaisiin vaaranpaikkoihin ja läheltä piti tilanteisiin koirat joutuvat jatkuvasti kaupungin tarhalla. Halli on niin valtava, etten ehtinyt käydä kuin nopeasti toisen puolen läpi, sitten meidän piti jo lähteä. Carmena ja Cristi saavat viipyä vain sen aikaa, että ehtivät ruokkia koirat ja usein kaupungin tarhan työntekijä on jo hoputtamassakin. Kaupungin tarhan kierroksen jälkeen Carmena ja Cristi käyvät joka päivä myös ruokkimassa lähialueella eläviä koiria. Tällekin kierrokselle lähdin tuttuun tapaan mukaan ja tunnistin kesältä tuttuja koiria. Kadulta löysimme jälleen myös uuden pentueen, ja vaikka Carmena totesi epätoivoisena, ettei hänellä ole enää yhtään enempää tilaa tarhalla, hän ei voinut jättää pentuja kadulle. Carmena totesi haikeana ihmisten sanovan hänen tekevän hienoa työtä nähdessään kuvia pelastusoperaatioista, mutta toivoi samalla nöyrästi, että ihmiset tarjoaisivat apua. Illaksi meidät kutsuttiin syömään Carmenan veljen Sorinin sekä hänen vaimonsa Simonan luo perinteistä illallista. Carmena saapui paikalle taas vasta myöhään jokailtaisen tarhakierroksensa jälkeen, jolloin hän vielä tarkistaa, että tarhalla on kaikki kunnossa ja tekee lääkintäkierroksen. Carmena vaikutti väsyneeltä ja kertoi terveytensä reistailleen. Kauhulla mietin, miten käy jos hänen terveytensä pettää, sillä hän on se joka jaksaa joka päivä aikaisesta aamusta yömyöhään tehdä töitä koirien eteen ja pitää tämän äärettömän haastavan paketin kasassa. Toisen tarhapäivän aamuna nukuimme hieman pidempään oltuamme puolille öin illastamassa. Haimme jälleen kaupan kautta päivän eväät ja ajoimme tarhalle. Vettä satoi aamusta asti melkein koko ajan, mutta se ei itseä juuri haitannut. Tarhalla tosin oli kylmää ja erittäin koleaa, kaikki paikat olivat märkinä ja vaikka itsekin palelin, työntekijöitä ja koiria säälitti. PAR:n tarha on rakennettu vanhoille betoniraunioille, joten läheskään kaikki paikat eivät ole katettuja ja sateella jopa suojaisimmassa tilassa on märkää eivätkä paikat koleassa säässä kuivu helposti. Lyhyempikarvaiset koirat varmasti palelivat jo nyt vaikka ei ollut edes pakkasta ja työntekijöillä oli jälleen ankeat olosuhteet. Huolestuneena mietin talvea, joka on todella kylmä ja haastava! Työntekijät valmistavat joka päivä hyvin alkeellisesti pienellä tulella koirille lämmintä keittoa ruuaksi ja kylmyydessä koirat hakeutuvat tulen äärelle myös lämmittelemään.
Vaihdettuani tarhavaatteet päälle, lähdin tarhan katetuimpaan tilaan sovittamaan valjaita lopuille Suomeen lähteville. Yritin löytää edes hieman kuivemman kohdan ja istahdin alas ja samassa ainakin kymmenen koiraa pyrki jatkuvasti syliin ja toiminnastani ei tullut mitään kun suorastaan peityin koiriin istuessani maassa. Hain tuolin ja asetin sen mahdollisimman suojaisan katoksen alle ja nostin pienempiä koiria syliin lämmittelemään samalla kun rapsuttelin molemmilla käsillä isompia koiria maasta. Koko ajan oli jonoa ja koirat vaihtoivat vuoroa nätisti. Aika hurahti näin. Eräs pikkuinen sylissä keräämässä lämpöä ja nautiskelemassa silityksistä ja isompi kaveri odottaa vieressä
Tämän jälkeen selvittelin turkkeja ja leikkasin jälleen joiltain koirilta monen sentin paksuisia rastoja. Työntekijät jakavat ruuan hyvin taitavasti kymmenien koirien kesken ja ruokailut sujuvat sopuisasti, kun koirat voivat PAR:n tarhalla luottaa siihen, että kaikille riittää. Kuvassa Nicu jakamassa ruokaa. Simona ja Sorin olivat kutsuneet meidät myös tänään heidän luokseen lounaalle, mikä oli mukavaa, mutta samalla en olisi millään malttanut lähteä tarhalta, sillä jokainen tunti siellä on kallisarvoista aikaa. Lounaan jälkeen jatkoin vielä hetken tarhalla paijatessa koiria ja samalla seurailin, kun meidän mukaan lähteville koirille hoidettiin viimeiset lääkitykset kuntoon. Carmena hoitaa omalle koiralleni viimeiset lääkitykset kuntoon ennen kotiin lähtöä. Moni koira jäi odottamaan samaa onnen päivää Hämmästyksekseni huomasin tänään tarhalta myös vielä uuden alueen, vaikka olen viettänyt tarhalla melkein viikon aiemmin kesällä ja nytkin jo puolitoista päivää tällä reissulla! Iltapäivällä oli jälleen vuorossa kaupungin tarhan kierros. Vettä satoi kuin saavista kaadettuna ja puhettakaan ei meinannut kuulla.
Ankeaa kuvaa kaupungin tarhan ulko-osasta Halliin siirryttyämme olin taas monta kertaa kyyneleet silmissä, mutta kaupungin tarhan kauheudesta huolimatta koin tärkeäksi mennä mukaan joka päivä, jotta voin tehdä siellä edes pienen hetken hyvää. Lisäksi halusin näyttää läsnäolollani Carmenalle ja Cristille, jotka joutuvat menemään sinne joka päivä katsomaan samaa kauheutta, että heidän tekemänsä työ on hyvin tärkeää, vaikkakin äärettömän raskasta. Metelitaso hallissa oli taas järkyttävä ja oli sydäntä särkevää katsoa, kun koirat tähyilivät ovelle ja odottivat niin kuin joka päivä, ei mitään. Koskettava näky koirasta, joka seisoi joka ikinen päivä häkissään puulaatikon päällä ja tähyili häkkinsä reunojen yli, tulisiko joku hakemaan pois
Minuutin ihmiskontaktit ovat ainoita, joita koirat saavat, kun joku vapaaehtoisesti harvoin käy. Paijasin koiria ja annoin nameja niille, jotka uskalsivat niitä ottaa ja oli koskettavaa, miten nopeasti pelokkaatkin koirat uskalsivat lähestyä noinkin kauheassa ympäristössä ja niistä näki niiden halun uskoa, että joku ihminen voi olla hyväkin. Kaupungin tarhan sympaattisia koiria ankeissa oloissa Aika kaupungin tarhalla loppui taas kesken ja millään en olisi halunnut lähteä ja katsoa kun tarhan työntekijä laittoi oven lukkoon ja jätti koirat huutamaan ja odottamaan häkkeihinsä seuraavaa samanlaista tyhjää päivää. Sitten siirryimme autolla lähimaastoille. Ensimmäisellä etapilla Carmena teki kauhean löydön. Tuttu koira edellispäivältäkin makasi tiensivussa auton alle jääneenä. Carmena totesi surullisena, että tätä sattuu kadulla eläville koirille jatkuvasti. Paikalta löytyi myös auton alle jääneen pentukaveri, jonka Carmena päätti pelastaa tarhalleen, vaikka tilaa eikä paikkoja ei ole ja niinpä Cristi kantoi sen autoon. Loppu ruokintakierros sujui vesisateessa suurella sydämellä tehden. Näin jälleen vierestä, miten Carmena todella kantaa koirien heikkojen olojen tuskaa sydämessään ja koska hän tekee tätä työtä täysin vapaaehtoisena, tarvittavat resurssit esim. koirien ruokiin, lääkityksiin, tarhan ylläpitoon ja työntekijöiden palkkoihin, ovat jatkuvana huolena sydämellä. Palattuamme PAR:n tarhalle kävin heti katsomassa omaa koiraani, sillä kaupungin tarhan jälkeen tuntui tärkeältä nähdä ainakin yksi, joka oli päässyt niistä oloista pois. Lopuksi suunnittelimme seuraavan päivän kotiinlähtöä ja aikataulua: tekemisiä tarhalla ja lähtövalmisteluja: pakkaamisia, auton valmistelua koirien kuljetuksia varten, koirien hakemisia tarhan eri osista, pesuja, kuljetuskoppiin laittamisia, autoon viemisiä sekä perinteistä tarhan työntekijöiden kiittämishetkeä. Myöhäisillan hotellilla valmistelimme kukin tahollamme lähtöä. Viimeinen tarhapäivä valkeni niin ikään sateisena ja sumuisena. Ajoimme ensin kauppaan ostamaan tarhalle tuliaisiksi koiran ruokaa. Tarhalla Carmena pyysi minua katsomaan pentuja, joita olin kesällä ollut mukana pelastamassa. Pentujen luo meno oli hyvin haastavaa: menemistä aitauksien ja häkkien läpi, kiipeämistä, reikien varomista maassa, jottei putoa alas ja lavojen nostamista tieltä pois. Paikat, joihin koiria voidaan sijoittaa, todella ovat rajalliset ja koirien määrän kasvaessa tilat muuttuvat koko ajan haastavammiksi. Tämä on yksi kipeä teema jonka kanssa Carmena taistelee päivittäin, eikä taloudellisia resursseja tällä hetkellä ole puitteiden kehittämiseen. Pennut olivat kasvaneet valtavasti ja olivat hyvin innokkaita, kun joku tuli paikalle. Kätemme ja sylimme olivat silmän rapäyksessä täynnä pyöriviä karvakasoja. Sääliksi kävi näitäkin upeita pentuja, joista jokainen ansaitsisi oman kodin. Kaupungin tarhalla kierros tehtiin jälleen kaatosateessa.
En jälleen voinut kuin ihailla Carmenan ja Cristin sitoutuneisuutta työskentelyyn, kun värjöttelin itse katoksen alla ja paijailin väriseviä koiria vaatteet litimärkinä. He painavat joka päivä taivas alla hommia kelistä täysin riippumatta ensin PAR:n tarhan koirien eteen ja sitten vielä kaupungin tarhalla ja lähialueilla. Cristi ja Carmena kaupungin tarhan ulko-osassa ruokintakierroksella Pois lähtiessämme katsoin haikein mielin Carmenan kanssa häkkeihin jääviä palelevia koiria. Hallissa tilanne ei ollut yhtään helpompi, päinvastoin, minulla oli tiukka paikka ja aikataulu kuvata itselleni potentiaaliset yksilöt muistiin, sillä itselläni on tavoitteena saada tuotua vielä toinen koira kaupungin tarhan hallista, missä olot ovat kaikkein pahimmat. Ehdokkaita olikin vaikka kuinka ja pahaa teki valita toinen toistaan ihanimmista. Vaihtoehtoja jäi monia ja Carmena oli kiireenkin keskellä niistä kiinnostunut ja arvioi oman työnsä lomassa minulle esim. niiden iän. Koirat anoivat olemuksellaan päästä pois ja omaan kotiin
Lähialueen kierrokselle en enää ehtinyt mukaan, kun piti lähteä valmistelemaan mukaan lähteviä koiria. Parakissa olikin jo elämää kun kaikki muut, paitsi oma koirani, oli tuotu tarhalta. Kiia oli ahkeroinut koirien turkkien parissa ja totutellut koiria toisiinsa Jukan avustuksella. Lähdin hakemaan koiraani ja koirien totutellessa toisiinsa, muistimme työntekijöitä, minkä koen äärettömän tärkeänä osana matkaa osoittaaksemme heille, kuinka arvokasta työtä he tekevät. Harva romanialainen suostuu ylipäänsä tekemään töitä koirien (hyvinvoinnin) parissa ja työ mitä he tekevät on todella raskasta fyysisesti ja henkisesti ja he työskentelevät vuoden ympäri yli 15 tuntia päivässä minimikorvauksella. Näistä ihmisistä PAR:n tarha on täysin riippuvainen, ilman heitä tarhaa ei ole. Kaikki työntekijät saapuivat sateesta hetkeksi sisään parakkiin. Oli haikea hetki jälleen kiittää ja sanoa heipat, mutta täytyy sanoa, että niin tärkeä kuin hetki olikin, ajatukseni olivat tällä kertaa jo tulevan matkan eri vaiheissa ja koirien saamisessa turvallisesti kotiin. Työntekijöiden muistamisen jälkeen, he kantoivat meille koirat autoon ja sitten olikin aika erittäin haikeille hyvästeille Carmenan kanssa. Samalla olin kuitenkin hyvin kiitollinen, että on olemassa niin sinnikäs nainen, joka tekee äärettömän tärkeää, raskasta ja yksinäistäkin työtä ja jaksaa taistella tuulimyllyjä vastaan joka päivä koirien elinolojen paranemiseksi. Koko Tg Jiun läänissä ei ole toista eläinsuojeluyhdistystä, joka tekisi töitä kodittomien koirien eteen. Carmena toivotti lämpimästi tervetulleeksi uudestaan, niin kuin jokaisen tarhalla vierailevan. Kävimme nopeasti vielä hotellilla suihkussa ja tämän jälkeen alkoi haastava ja pitkä matka Bukarestiin pilkkopimessä ja sateessa. Jukka ajoi kuitenkin taitavasti ja pääsimme perille hyvissä ajoin aamuyöllä. Lentokentällä oli vuorossa seuraavat pohdinnat, mihin saamme pysäköityä vuokra-automme, jotta saamme kuljetettua koirat ja tavarat sisälle ja miten organisoimme kolmen ihmisen kesken samaan aikaan auton palauttamisen, tavaroiden vahtimisen, häkkien siivoamiset ja pissatukset ilman, että yhtään laukkua tai koiraa katoaa lentokentällä. Saatuamme koirat ja tavarat sisään kentälle, Jukka lähti palauttamaan autoa ja minä ja Kiia aloimme puuhata koirien parissa, toinen siivoten häkkejä ja toisen pitäessä koiria. Se ei ollut ihan helppoa kun joka häkissä oli kaksi koiraa ja mukana olivat sylikoiratkin, joita piti vahtia, mutta kaikki meni hyvin. Sitten oli vuorossa koirien papereiden tarkastukset. Laumaamme tuskin pystyi olemaan huomaamatta ja ystävällinen Lufthansan virkailija tulikin avuksemme ja kysyi alkuunsa hieman huvittuneena montako koiraa meillä on ja todettuamme seitsemän (itsekin sai hetken laskea ), hän alkoi ripeästi toimiin. Koirat punnittiin ja jännitimme miten käy toisen sylikoiran kanssa, sillä vaikka Jukka oli keventänyt kassin minimiin, se ylitti edelleen matkustamon painorajan. Suureksi helpotukseksemme koiran paino meni läpi. Sitten virkailija tarkasti koirien passit, varmisti terveystarkastuksien ja tietojen olevan kunnossa papereissa, leikkasi ja teippasi papereita ja tarroja häkkien päälle, koirille nimettiin omistajat matkalle ja sylikoirat käytiin vielä läpi. Kaiken kiireen keskellä virkailija ehti mm. todeta minun koirallani olevan kiva nimi ja kysyi, tiedänkö mitä se tarkoittaa romaniaksi (bine = hieno, hyvä). Paperirumban jälkeen maksoimme koirien lennot, minkä jälkeen siirryimme omien matkatavaroiden kanssa hihnalle (koirien kanssa pääsi kätevästi jonon ohi samalle virkailijalle). Tämän jälkeen hän ohjeisti meidät eteenpäin koirien turvatarkastukseen, soitti kollegansa opastamaan eteenpäin ja toivotti vielä tervetulleeksi uudestaan. Todella hyvää palvelua! Koirien turvatarkastuksessa saimme kuitenkin odotella jonkin aikaa ja paikka oli haastava: Käytävän varrella, josta lappasi koko ajan ihmisiä ohi. Vihdoin koiria pyydettiin ottamaan ulos häkeistä ja ottamaan niiltä kaikki valjaat pois. Tämä tuli itselleni hieman yllätyksenä ja jännitinkin karkaako joku koira, mutta siinä piti vain alkaa toimia ja ripeästi ottaa koira kerrallaan ulos häkistä, riisua se valjaista, pitää kiinni, kunnes häkki oli tarkastettu ja laittaa nopeasti takaisin häkkiin. Onneksi koiratkin taisivat aistia, että nyt on tosi kyseessä ja kaikki meni hyvin. Saatuamme ruumakoirat luovutettua eteenpäin, oli taas yksi etappi saavutettu ja katsoessani vielä niiden perään mietin, että niille alkoi juuri aikamoinen matka ja seuraavaksi näemme ne vasta Helsingissä toivottavasti hyvinvoivina. Jäljellä oli vielä meidän turvatarkastus ja taas otettiin kamppeita pois ja sylikoirat pois valjaista ja kasseista. Jälleen oli kaikille kolmelle käsiparille käyttöä! Päästyämme vihdoin oikelle puolelle, totesimme kellon olevan jo niin paljon, että boarding alkaisi ihan pian (vaikka olimme varanneet erittäin hyvin aikaa kentälle ja kaikki oli sujunut aikataulussa), mutta periaatteesta kävimme ottamassa vielä yhdet juomat hyvin onnistuneen reissun päätökseksi Kiia lähti eri lennolla kuin minä ja Jukka, jotta olimme saaneet riittävästi koirapaikkoja, mutta lennot lähtivät onneksi melkein samaan aikaan. Lento meni hyvin, ja Saksan
kentällä näimme, kun koiramme otettiin ulos ruumasta ja niitä lähdettiin kiidättämään kentällä kohti seuraavaa lentokonetta. Boksit näyttivät niin säälittäviltä, mutta samalla oli valtava ilo, että ne olivat jo niin pitkällä ja matkan loppu läheni ja tiesin, miten jokaista odotettiin Suomen päässä. Frankfurtin kenttä on valtava ja aikoo vaihtoon ei myöskään siellä jäänyt liikaa. Edessä oli jälleen turvatarkastukset ihmisille ja sylikoiralle ja lisäksi Saksan perinteinen still-kuvaus. Onneksi mukanani oli Jukka, joka pystyi pitämään koiraa sillä aikaa kuin itse olin paikallani kuvattavana. Ehdimme vielä nauttia pienen aamupalan, ja koiralle maistui myös ;) Lento Helsinkiin meni melko nopeasti ja sylikoirakin oli jo hieman rauhallisempi ja nukkui hyvän osan matkaa, mikä mahdollisti itsellenikin hetken silmien ummistamisen. Koneen laskeuduttua Suomeen olikin jo aivan malttamaton olo nähdä ruumakoirat ja saada nähdä, kun ne tapaavat uudet omistajansa. Saimme Jukan kanssa tavaramme melko nopeasti ja tämän jälkeen siirryimme odottamaan koiria viereiselle ovelle. Hetken kuluttua keltainen merkkivalo alkoi vilkkua, kuului merkkiääni ja oven takaa alkoi kuulua kolinaa. Jukka kertoi koirien saapuvan nyt ja katsoimme toisiamme helpottuneina hymyillen. Ovi aukesi ja kärryissä oli molemmat suuret boksimme. Boksit olivat melko kylmät, ruumasta tai ulkokelistä johtuen, mutta koirat näyttivät voivan hyvin, mikä oli suuri helpotus. Nyt edessä oli palkitsevin vaihe, kärrätä koirat uusien omistajien eteen ja meitä odotettiinkin jo sankoin joukoin. Koirat tulivatkin reippaasti ulos häkeistä ja jokainen alkoi tehdä tuttavuutta omansa kanssa. Hetki meni melko sumussa kun ympärillä tapahtui niin paljon ja oli niin paljon mitä seurata ja mihin keskittyä. Hiljalleen siirryimme ulos ja koirat tekivät tuttavuutta Suomeen. Ihmettelimme ja asetuimme vielä hetken yhdessä ulkona, ja ehkä muutkin, mutta itse ainakin olin melko pyörällä päästäni kaikesta ja taisimme Binen kanssa olla aivan yhtä h- moilasina :D Vaihdoin vielä hetken kuulumisia muiden kanssa, kunnes lähdimme siirtymään autolle. Niin alkoi ja jatkui koirien kotimatka uusiin loppuelämän koteihin ja omistajille ihmeellinen matka uuden elämän saaneen kanssa Lämpimästi suosittelen tarhareissuille mukaan lähtemistä. Tarhalla pystyy olemaan niin paljon hyödyksi ja jo koirien paijaaminen/sosiaalistaminen on enemmän kuin tarpeen ja koirien riemun näkeminen, kun jollain on niille hetki aikaa, on hyvin palkitsevaa! Paikalla on satoja upeita koiria ja nyt kun katson omaa, maailman kultaisinta koiraa, ja tiedän mistä lähtökohdista se on, olen todella onnellinen, että olen lähtenyt mukaan ja adoptoinut sieltä valitsemani koiran. PAR:n tarhalle taloudellinen tukeminen on myös (kirjaimellisesti) elintärkeää. Jokainen yksittäinen eurokin auttaa, tarhan kuukausittaiset kiinteät kulujen lisäksi eläinlääkärin hoitoa ja hätäoperaatioita tarvitaan jatkuvasti. Pro Animals Finland:n ja Pro Animals Romanian nettisivuilta löytyy lisää tietoa ja Facebook-ryhmistä tykkäämällä pysyy ajan tasalla tarhan kuulumisista ja tapahtumista. Apua tarvitaan ja jos nämä asiat ovat sydäntäsi lähellä, PAF:n toimintaan mukaan tulo on varmasti hyvin mielekästä! Ensi kevään tarhareissua on suunniteltu pääsiäisen tienoille... ;) - Mia -