13.9. klo 19.00 Musiikkitalo Esa-Pekka Salonen kapellimestari Jonathan Roozeman sello Dmitri Šostakovitš: Sellokonsertto nro 1 Es-duuri op. 107 30 min Allegretto Moderato Cadenza Attacca Allegro con moto VÄLIAIKA 20 min Anton Bruckner: Sinfonia nro 6 A-duuri 54 min Maestoso Adagio: Sehr feierlich Scherzo: Nicht schnell Trio: Langsam Finale: Bewegt, doch nicht zu schnell MYÖHÄISILLAN KAMARIMUSIIKKI alkaa noin 10 minuutin tauon jälkeen Konserttisalissa. Yleisöä pyydetään siirtymään permannolle kuuntelemaan esitystä. Myöhäisillan kamarimusiikissa on numeroimattomat paikat.
MYÖHÄISILLAN KAMARIMUSIIKKI: Jouko Laivuori, piano / Reeta Maalismaa, viulu / Jonathan Roozeman, sello Dmitri Šostakovitš: Pianotrio nro 1 op. 8 13 min Väliaika n. klo 19.45. Konsertti päättyy n. klo 21.10. Myöhäisillan kamarimusiikki päättyy n. klo 21.40. Suora lähetys Yle Radio 1:ssä ja Yle Areenassa. Konsertti nähdään kahdessa osassa Yle Teeman RSO Musiikkitalossa -ohjelmassa 6.10. ja 13.10. sekä uusintana Yle TV1:ssä 12.10. ja 19.10. 2 MUISTITHAN SULKEA MATKAPUHELIMESI! Valokuvaaminen, videoiminen ja äänittäminen konsertin aikana kielletty.
^ Dmitri sostakovits (1906 1975) : Sellokonsertto nro 1 Es-duuri ^ Dmitri Šostakovitšin ensimmäisessä ja viimeisessä sinfoniassa voi kuulla tummiin vesiin sukeltavat sellosoolot, jotka viestivät miten suurta ilmaisupotentiaalia säveltäjä löysi tästä ihmisäänimäisestä jousisoittimesta. Laajan äänialansa ja sielukkaan sointinsa vuoksi sello saa usein musiikissa roolin syvältä rinnasta kumpuavien tunteiden tulkkina. Myös Šostakovitšin kahdessa sellokonsertossa (vuosilta 1959 ja 1966) soitin tuntuu kanavoivan jotain erityisen henkilökohtaista. Säveltäjän tuotannossa esiin kohoaa usein pysäyttävän suoraa ahdistuksen ilmaisua, jota hänelle ominainen rautainen ironia vain väkevöittää. Šostakovitš kykenee musiikissaan pukemaan kouraisevasti säveliksi pienen ihmisen hädän, tunteen murskaavasta ympäristöstä, avuttomasta vastarinnasta milloin kivun, milloin satiirin äänenpainoin. Ensimmäinen sellokonsertto valmistui Stalinin kuolemaa (1953) seuranneina vuosina, jolloin taide-elämän ankara ideologinen kontrolli lientyi ja Šostakovitš eli tuottoisaa kautta. Sellokonsertosta kehkeytyi kuumeinen ja suorapuheinen tilitys. Henkilökohtaisuutta korostaa se, että Šostakovitš ripottelee koko konserton nuottikuvan täyteen omaa nimeään. Saksalaisittain kirjoitetuista nimikirjaimista D. Sch. syntyi sävelmotto D-(E) s-c-h, jota Šostakovitš käyttää esimerkiksi useissa sinfonioissaan ja jousikvartetoissaan. Konserton avausosa, sellon kujanjuoksu keskellä pisteliästä orkesteria, junttaa kahta nimikirjainmotiivista johdettua teemaansa vainoavan pakkoliikkeisesti. Nämä teemanpätkät kiertävät konsertossa, ja ensimmäisen osan pakkomielteinen teema palaa erityisen selvänä finaalin lopussa. Halki konserton solistin uskollisena kumppanina ja eräänlaisena varjokuvana kulkee käyrätorvi, säästeliäästi orkestroidun teoksen ainoa vaskisoitin. Avausosan pyörityksen jälkeen toinen osa on konserton monitasoinen ydin. Kehtolaulumainen päämelodia katselee menneeseen ja vaipuu hauraisiin haaveisiin, joita karkeat nykyhetken säpsähdykset katkovat. Osa kasvaa eräänlaiseksi tilinteoksi oman itsen kanssa ja huipentuu yliluonnolliseen hetkeen celestan ja klarinetin kanssa. Yksi ensimmäisen sellokonserton poikkeuksellisia piirteitä on sen laaja kadenssi, joka on erotettu omaksi osakseen. Pienen pysähdyksen tai perinteisen taiturointipaikan sijaan se on solistin dramaattinen yksinpuhelu, joka sitoo vaikuttavalla tavalla yhteen hitaan osan ja finaalin. Sello huokailee ja jupisee yksikseen, kunnes sisuuntuu raivokkaaksi. Teknisiä vaatimuksia riittää, ja ylipäätään Mstislav Rostropovitšille räätälöity konsertto on äärimmäisen haastava. Kaikki taiturointi on kuitenkin alistettu ilmaisulle, joka ottaa väsymättä kantaa pienen ihmisen puolesta. Raisun finaalin groteskeissa piirileikeissä on Šostakovitšille ominaista satiirista irvailua, mutta päällimmäisenä pysyy kärsimys, jota hengästyttävään myllytykseen joutuva sello ruumiillistaa. Konsertto katkeaa tylysti seinään kuin ammuttuna. Aivan päinvastaisella tavalla päättyy toinen sellokonsertto, joka on ensimmäis- 3
tä moniselitteisempi ja väkivaltaisempi: se hiipuu unenomaiseen ja synkkään tilaan maailmojen rajalle. Sen sijaan viululle Šostakovitš antoi mahdollisuuden voimaantumiseen. Tällekin soittimelle hän sävelsi kaksi konserttoa, joista ensim- usein. Bruckner vaikuttaa siinä etsineen tasapainoa neljännen avosylisen luonnontunteen ja viidennen sakraalin kosmisuuden väliltä. Sinfoniasta löytyy hehkua ja uljautta erityisenä esimerkkinä ensimmäisen osan hurmoksellinen loppukooda mutta myös hienovaraista runollisuutta ja ees taas häilyvää pohdiskelevuutta. Ensimmäisen osan pääteema, joka astelee esiin vailla johdatteluja, on Brucknerin hienoimpia. Sen jylhyydessä kuuluu traaginen ennuste, joka käy toteen hitaassa osassa. Brucknerille ominaisesti ensimmäinen osa rakentuu kolmen teemapilarin varaan: keskimmäinen on romanttisesti pohdiskeleva, kolmas kohtalokkaasti polkeva. Ensimmäinen teema kuitenkin dominoi osaa. Koodassa eli osan päätöstä valmistelevassa jaksossa tämä sankariteema lähtee lentoon kuin olisi saanut alleen myyttisen lentävän ratsun. Horisontti avautuu vähitellen yhä laajemmaksi, ja lopussa pääteema jylisee hurmoksessa. Jotain kauheaa silti tapahtuu, sillä hidas osa alkaa oboen sydäntäraastavalla nyyhkeellä. Adagio on kuin balladi, tunteikas tarina järkyttävästä kohtalosta. Alun valituslaulun jälkeen uppoudutaan rakastuneesti muistoihin, joiden keskeltä hiipii esiin kylmäävä hautajaissaatmäinen haistattaa sorrolle pitkät räväkällä burleskifinaalillaan, toinen taas kasvaa lopussa päättäväisen taistelutahtoiseksi. Sellokonserttojen lopetukset vaikuttavat kuitenkin pessimistisyydessään jollain tapaa omakohtaisemmilta. Anton Bruckner (1824 1896): Sinfonia nro 6 A-duuri 4 Jos Anton Brucknerin sinfoniat olisivat taloja, hän käytti niissä suurin piirtein samaa suuntaa-antavaa pohjakaavaa, mutta muutteli ovien paikkoja, lisäili pieniä torneja tai parvekkeita ja vaihtoi huoneiden muotoja. Interiöörit hän sen sijaan sommitteli aina omanlaisikseen. Jokaisella Bruckner-sinfonialla on yksilöllinen ilme ja luonne, mikä kuuluu niiden tunnelmissa, värimaailmassa ja ilmaisussa. Brucknerin keskimmäiset sinfoniat, neljäs, viides ja kuudes, muodostavat sinfoniasarjassa monin kiinnikkein yhteen liittyneen keskikauden kolmikon, mutta luonteiltaan ne ovat hyvin erilaisia. Jos neljäs on valoisan romanttinen ja viides ankaran ylevä, kuudetta on kutsuttu filosofisinfoniaksi. Se kuulostaa myös eeppiseltä sankaritarulta, jossa taivalletaan vastuksien kautta valoon. Enemmän kuin kenties missään muussa Brucknerin sinfoniassa siinä voi hahmottaa sinfonisen subjektin, joka traagisten vaiheiden jälkeen lopulta saavuttaa onnellisen määränpään. Tie voittoon on silti kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja kamppailu paljon moniselitteisempi kuin tyypillinen sinfoninen kehityskulku. Kuudes on jäänyt väliinputoajaksi suosittujen neljännen, viidennen ja seitsemännen keskelle, eikä sitä esitetä kovin
to. Kuudennen sinfonian hidas osa on poikkeuksellisesti sonaattimuotoinen Brucknerin avausosien ja finaalien tapaan mikä antaa sille erityistä painokkuutta. Teemat palaavat lopussa muuttuneina: surutyö on tehty, ja alun valitus kiirii nyt voimaantuneena. Kriitikko Eduard Hanslick, joka alati runnoi Bruckneria, moitti kuudennen sinfonian scherzoa täysin omituiseksi ja väitti, että nyt ratsastaja menetti hevosen hallinnan siis mopo lähti keulimaan. Kolmas osa onkin Bruckner-scherzoksi varsin fantastinen ja fragmentaarinen, täynnä ketterää oikukkuutta. Siinä sinfonian sankari tuntuu joutuvan keskelle keijujen ja maahisten kansoittamaa yöllistä metsää. Keskellä levittäytyvä triotaite ei niinkään ole leppoisa idylli, kuten neljännessä ja viidennessä sinfoniassa, vaan käyrätorvien fanfaarit kaikuvat kuin petolliset houkutuskutsut. Triossa myös kummittelee viidennen sinfonian pääteema. Sinnikkään bruckneriaanisesti teematiiliskivistä muurattu finaali on tappurainen kamppailu epäilyksestä hauraaseen voittoon seikkailu, joka käydään pikemminkin mielen sisällä kuin oikeita hirviöitä vastaan. Empivän alun jälkeen syöksytään pontevasti ratsastavaan pääteemaan, joka ei kuitenkaan ole ollenkaan varma asiastaan. Toiveikkuus ja uhat, päättäväiset pisteelliset rytmit ja levoton sahaaminen, kiehnäävät jatkuvasti vastakkain. Mutkaisen taipaleen päätteeksi sinfonian sankari onnistuu kampeutumaan valoon, kenties enemmän onnekkaan kohtalon ansiosta kuin omalla voimallaan. Kokiko Bruckner mahdollisesti itse olevansa traaginen sankarihahmo? Vaikka Bruckner oli luonteeltaan äärimmäisen nöyrä täydellisenä vastakohtana vaikkapa egoistiselle Wagnerille hän oli täysin varma musiikkinsa suuruudesta. Säveltäminen oli hänelle elämäntehtävä, johon hän valmistautui ja jota hän toteutti kaikkensa antaen. Bruckner oli vakuuttunut, että oli sinfonioissaan luonut jotakin ennenkokematonta, ja vaikeus saada teoksia esitetyksi piinasi häntä. Neuroottinen ja yliherkkä säveltäjä koki, että häntä vainottiin ja että häntä vastaan juoniteltiin. Usein hän tunsi käyvänsä Wienissä loputonta taistelua vihollisia vastaan saadakseen tunnustusta sinfonioilleen, joita joskus nimitti lapsikseen. Tässä tehtävässä hänelle olivat korvaamattomia muutamat tukijat, kuten Hermann Levi ja Hans Richter, joita Bruckner kutsui paitsi suojelijoikseen myös apostoleikseen, jotka julistivat väärinymmärrettynä hylkiönä itseään pitävän säveltäjän sanaa eteenpäin. Uskonnollinen retoriikka ei jätä epäselväksi, kuinka vakavasti Bruckner suhtautui sinfoniseen missioonsa. Auli Särkiö-Pitkänen 5
MYÖHÄISILLAN KAMARIMUSIIKKI: Dmitri SostakovitS (1906 1975): Pianotrio nro 1 ^ ^ 6 Nuori Šostakovitš tuli tunnetuksi äkkiväärää musiikkia säveltävänä kauhukakarana, jonka 19-vuotiaana kirjoittama nokkava ja taiturillinen ensimmäinen sinfonia vei musiikkipiireiltä jalat alta. Empaattisen traagisuuden ja groteskin vinoilun yhdistelmästä tuli Šostakovitšin tavaramerkki. Hieman aiemmin, vuonna 1923, Pietarin konservatoriossa opiskelevan Šostakovitšin kynästä lähti hyvin toisenlaista musiikkia. 17-vuotiaan tähtioppilaan pianotrio nro 1 on herkän haaveellinen ja suorastaan romanttinen teos, jossa pessimismin ja kulmikkaan leukailun tilalla on viatonta tunteikkuutta. Sallikaamme se hänelle, sillä Dmitri, tai Mitja, kuten häntä kutsuttiin, oli rakastunut. Teini-ikäinen Šostakovitš oli heiveröinen poika, joka mieluummin käveli kuin yritti ängetä Pietarin täysiin raitiovaunuihin. Ei ole ihme, että hän sairastui tuberkuloosiin ja päätyi parantolaan Mustanmeren rannalle. Kesästä 1923 tuli lopulta ihana: Mitja toipui ja ihastui moskovalaiseen tyttöön, Tatjana Glivenkoon, joka oli rantalomalla. Syksyllä syntyi pianotrio, jonka säveltäjä omisti Tatjanalle, ja se kuulostaa kovasti rakkaudentunnustukselta. Tatjana oli useita vuosia Mitjalle hyvin tärkeä ihminen, mutta toimivaa parisuhdetta ei saatu aikaan. Trion työnimenä oli Runo viululle, sellolle ja pianolle, ja se tosiaan kaartuu yksiosaisena kuin monisäkeistöinen mutta napakasti yhdestä aiheesta puhuva runo. Vaikka tunnelmat vaihtelevat, kaikki materiaali kumpuaa taitavasti alun kaihoisasta teemasta. Vaikka Šostakovitš pian jätti taakseen tällaisen musiikillisen hempeilyn, trion pelkistyneestä hahmosta ja ilmaisun suoruudesta kulkee selvä jatkumo hänen kypsään tyyliinsä. Ennen kaikkea pianotrio on vilpittömän koskettavaa musiikkia, jonka viattomuus ei ole haihattelevaa eivätkä unelmat sentimentaalisia. Auli Särkiö-Pitkänen ESA-PEKKA SALONEN Esa-Pekka Salosen kansainvälinen läpimurto syksyllä 1983 täyttää kaikki perinteisen kapellimestarimytologian vaatimukset: hän johti silloin vain muutaman päivän varoitusajalla Mahlerin monumentaalisen kolmannen sinfonian Lontoossa Philharmonia-orkesterin konsertissa ja saavutti sensaatiomaisen menestyksen. Siihen asti hän oli ajatellut opiskelleensa orkesterinjohtamista lähinnä siksi, että voisi paremmin johtaa omia ja säveltäjäystäviensä teoksia. Jo ennen kansainvälistä läpimurtoa Salonen oli noussut esiin Suomessa mm. uuden musiikin asiaa edistäneen Korvat auki -yhdistyksen perustajajäsenenä ja yhdessä Jukka-Pekka Sarasteen kanssa kamariorkesteri Avantin perustajana. Läpimurron jälkeen hän oli Lontoon Philharmonia orkesterin päävierailija
1984 94, Ruotsin radion ylikapellimestari 1985 95 ja Oslon filharmonikkojen päävierailija 1985 89. Pisimmän uransa Salonen on tehnyt Los Angelesin filharmonikkojen ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana 1992 2009, ja hänet nimettiin sen jälkeen orkesterin historian ensimmäiseksi kunniakapellimestariksi ( Conductor Laureate ). Vuodesta 2008 lähtien Salonen on ollut Lontoon Philharmoniaorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen neuvonantaja, ja sopimus jatkuu kevääseen 2021, jolloin hänestä tulee orkesterin emeritus-kapellimestari ja kunniajäsen. Los Angelesissa hän oli ratkaisevasti laajentamassa orkesterin ohjelmistoa ja yleisöprofiilia sekä edesauttamassa uuden Frank Gehryn suunitteleman Walt Disney -konserttisalin valmistumista. Vuonna 2016 Salonen nimitettiin Suomen Kansallisoopperan ensimmäiseksi taiteelliseksi kumppaniksi ( Artist in Association ), ohjelmassa mm. vuosina 2019 21 toteutettava uusi Wagnerin Ring-produktio. Syksystä 2020 lähtien hänet on kiinnitetty San Franciscon sinfoniaorkesterin musiikilliseksi johtajaksi. Salonen on esiintynyt vierailujohtajana käytännöllisesti katsoen kaikkien maailman huippuorkesterien kanssa ja tehnyt sekä omien orkesteriensa että muiden orkesterien (mm. Berliinin filharmonikot, London Sinfonietta, Radion sinfoniaorkesteri) kanssa suuren määrän levytyksiä. Hän johtaa konserteissaan laajaa ohjelmistoa, mutta erityisen hyvin hänet tunnetaan 1900-luvun ja oman aikamme musiikin johtajana, mukana poikkeuksellisen suuri määrä kantaesityksiä. Salonen tunnetaan myös säveltäjänä, ja hän on saanut sekä kapellimestarina että säveltäjänä monia arvostettuja palkintoja ja tunnustuksia (mm. UNESCOn säveltäjärostrumin voitto 1992, Grawemeyerpalkinto viulukonsertosta 2012 sekä Nemmers Prize in Music Composition 2014). Vuosina 2015 19 Salonen oli nimitettynä New Yorkin filharmonikkojen nimikkosäveltäjäksi ( Composerin-Residence ). Hän on myös toiminut monien musiikkijuhlien taiteellisena johtajana. 7 JONATHAN ROOZEMAN Muusikkoperheeseen syntynyt suomalais-hollantilainen sellisti Jonathan Roozeman (s. 1997) on noussut muutamassa vuodessa nuorten suomalaisinstrumentalistien kirkkaimpaan kärkikaartiin. Hän saavutti jo varhain menestystä monissa kansainvälisissä sellokilpailuissa, mutta lopullista läpimurtoa merkitsi palkintosija 2015 nuorimpana kilpailijana Moskovan Tšaikovski-kilpailussa. Roozeman on esiintynyt solistina suomalaisten eturivin orkesterien lisäksi mm. Pietarin Mariinski-orkesterin, Pietarin filharmonikkojen, Tokion New City -orkesterin, BBC-sinfoniaorkesterin, Brysselin kamariorkesterin, Japanin filharmonikkojen ja Kiinan kansallisen sinfoniaorkesterin kanssa sekä New Yorkin Lincoln Centerissä, jossa hän esitti Esa- Pekka Salosen konserton Mania säveltäjän johdolla. Muista kapellimestareista hän on tehnyt yhteistyötä mm. Valeri Gergijevin, Jukka-Pekka Sarasteen, Osmo Vänskän, Sakari Oramon, Dima Slobodenioukin, Santtu-Matias Rouvalin ja Dalia Stasevskan kanssa.
Myös kamarimuusikkona Roozeman on esiintynyt eri puolilla maailmaa, mm. Tokion Suntory Hallissa, Verbier n ja Schleswig-Holsteinin juhlilla, Vancouverissa, Berliinin konserttitalossa, Shanghain festivaalilla ja Pietarissa. Roozeman on opiskellut sellonsoittoa Sibelius-Akatemiassa Martti Rousin oppilaana sekä syksystä 2016 lähtien Saksassa Kronbergin akatemiassa Franz Helmersonin johdolla. Roozeman soittaa vuoden 1707 David Techler -selloa, joka on lainassa Suomen Kulttuurirahastolta. Hänen jousensa (Dominique Peccatte 1835) on lainassa amerikkalaiselta tukijalta. Radion sinfoniaorkesteri 8 Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin ylikapellimestari on Hannu Lintu. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin. Sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo. Hannun Linnun kauden päätyttyä keväällä 2021 ylikapellimestarina aloittaa Nicholas Collon. Suurten klassis-romanttisten mestariteosten ohella RSO:n ohjelmisto sisältää runsaasti nykymusiikkia ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen orkesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Kaudella 2019 2020 orkesteri kantaesittää neljä Yleisradion tilaamaa teosta. Lisäksi ohjelmassa on Yleisradion ja Helsingin juhlaviikkojen suurtuotanto, Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista. Erityisaseman saavat myös Dmitri Šostakovitšin keskikauden sinfoniat ja konsertot. Toista kertaa järjestettävällä RSO-festivaalilla kuullaan Magnus Lindbergin uutuuksia ja suurteoksia. Kapellimestarivieraiksi saapuvat mm. Esa-Pekka Salonen, Herbert Blomstedt, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo ja solisteina debytoi joukko kotimaisia nuoria. RSO on levyttänyt mm. Mahlerin, Bartókin, Sibeliuksen, Hakolan, Lindbergin, Saariahon, Sallisen, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia. Orkesteri on saanut levytyksistään Gramophonen kahdesti - Lindbergin klarinettikonserton levytyksestä 2006 sekä Bartókin viulukonserttojen levytyksestä 2018. Muita tunnustuksia ovat mm. BBC Music Magazine Award, Académie Charles Cros ja MIDEM Classical Award. Sibeliuksen sävelrunoja ja lauluja sisältävä levy palkittiin International Classical Music -palkinnolla (ICMA) 2018. Kotimaisen EMMApalkinnon RSO on saanut 2016 ja 2019. RSO konsertoi säännöllisesti ympäri maailmaa. Kaudella 2019 2020 orkesteri tekee Hannu Linnun johdolla kiertueet Keski-Eurooppaan ja Japaniin. RSO:n konsertit lähetetään suorina lähetyksinä Yle Areenassa ja Yle Radio 1:ssä sekä taltiointeina Yle Teemalla ja Yle TV1:ssä.