EUrooPan ParLaMEnTTi. ihmisoikeuksien PUoLESTa. Saharovin MiELiPiTEEnvaPaUSPaLKinTo 2012

EUROOPAN PARLAMENTTI. IHMISOIKEUKSIEN PUOLESTA. Saharovin mielipiteenvapauspalkinto 2012

Martin Schulz Euroopan parlamentin puhemies

Esipuhe Euroopan unioni on kahden viime vuosikymmenen kuluessa antanut tunnustusta itsensä mielipiteenvapauden puolesta alttiiksi panneille henkilöille ja järjestöille. Sen myöntämästä Saharov-palkinnosta on tullut symboli kaikille sortoa, autoritaarisia järjestelmiä ja ihmisoikeusloukkauksia vastaan taisteleville. Saharov-palkinto ilmentää Euroopan parlamentin jatkuvaa ja ehdotonta tukea yksilöille, jotka ovat osoittaneet harvinaislaatuista voimaa ja rohkeutta sorron ja mielivallan edessä. Kuudesta lopullisesta ehdokkaasta vuoden 2012 Saharov-palkinnon saajaksi neljä kärsii parhaillaan vankeusrangaistusta. Heidät pidätettiin, tuomittiin ja vangittiin teoista, jollaisiin Euroopan parlamentti kannustaa. Kuten Andrei Saharov kerran totesi, ihmistä kunnioittavalle yhteiskunnalle on ominaista henkinen vapaus vapaus saada ja levittää tietoa, vapaus käydä avointa ja rohkeaa keskustelua sekä vapaus virkamiesvallasta ja ennakkoluuloista. Vuoden 2012 Saharov-palkinnon myöntäminen Nasrin Sotoudehille ja Jafar Panahille on solidaarisuuden ja ihailun osoitus naiselle ja miehelle, joita pelko ja uhkailu eivät ole murtaneet ja jotka ovat asettaneet maansa tulevaisuuden oman kohtalonsa edelle. Nasrin Sotoudeh on vangittuna pahamaineisessa Evinin vankilassa. Hän on useiden syömälakkojen heikentämä ja joutunut kestämään kurjia ja ankaria vankeusoloja. Epäitsekkäästä työstään ihmisoikeusasianajajana hänet palkittiin ankaralla rangaistuksella. Jafar Panahi on palkittu elokuvaohjaaja, joka tuomittiin kuuden vuoden vankeusrangaistukseen ja 20 vuoden elokuvantekokieltoon. Hänen humoristiset ja tarkkanäköiset kuvaukset maanmiehistään ovat paljastaneet maailmalle Iranin yhteiskunnan rikkauden, luovuuden ja moninaisuuden. Panahi pidätettiin ensi kerran vuonna 2009 hänen asetuttuaan tukemaan mielenosoittajia, jotka saivat surmansa osoittaessaan mieltään presidentinvaalin tulosta vastaan. Saharov-palkinnon myöntäminen Sotoudehille ja Panahille on samalla tunnustus kaikille iranilaisille, jotka ponnistelevat humaanimman Iranin puolesta. Tuossa maassa luovuus on korvaava pelon, oikeusvaltio vahvainvallan, vuoropuhelu eristäytymisen ja demokratia itsevaltiuden. Euroopan parlamentti on pyrkinyt saattamaan Saharov-palkitut yhteen, jotta he voisivat tukea toisiaan toiminnassaan perusvapauksien ja ihmisoikeuksien puolesta. Saharovverkosto voi toivon mukaan tarjota turvasataman kaikille niille, jotka pitävät arvossa mielipiteenvapautta, ja vahvistaa Euroopan kansalaisille kallisarvoista rauhan, suvaitsevuuden ja vapauden sanomaa. 3

Euroopan unioni: Euroopan parlamentin rooli ihmisoikeuskysymyksissä Euroopan unioni perustuu ihmisarvon, vapauden, kansanvallan, tasa-arvon, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteisiin. Nämä Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen pohjautuvat, oikeudellisesti sitovat arvot ovat yhteisiä kaikille jäsenvaltioille. Jos jonkun jäsenvaltion todetaan rikkovan niitä vakavasti, sen unionin perussopimuksista johtuvat oikeudet voidaan Euroopan parlamentin luvalla evätä. Suhteissaan muuhun maailmaan unioni ylläpitää ja edistää arvojaan ja intressejään, edistää kansalaistensa suojaa, rauhaa, turvallisuutta, kestävää kehitystä, solidaarisuutta ja kansojen keskinäistä kunnioitusta, vapaata ja reilua kauppaa, köyhyyden poistamista ja ihmisoikeuksien, etenkin lasten oikeuksien, suojelua sekä kansainvälisen oikeuden, myös Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan periaatteiden, tinkimätöntä noudattamista ja kehittämistä. Suhteissa unionin ulkopuolisiin maihin Euroopan unionista tehdyssä sopimuksessa asetetaan demokratian ja oikeusvaltion vahvistaminen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittaminen yhdeksi yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kehitysyhteistyöpolitiikan päätavoitteista. Tämä tavoite on kirjattu EU-sopimukseen paljolti Euroopan parlamentin painostuksen ansiosta. Parlamentti on johtanut unionin toimintaa ihmisoikeuksien puolesta muun muassa unionin kansalaisten ja unionin ulkopuolisten maiden kansalaisten esittämien vetoomusten sekä kansalaisjärjestöjen vilkkaan ja monipuolisen toiminnan innoittamana. Kun Euroopan unionista tehtyä sopimusta muutettiin Lissabonin sopimuksella, siihen sisällytettiin Euroopan unionin perusoikeuskirja, joka tuli voimaan vuonna 2009. Lissabonin sopimus tarjoaa myös oikeusperustan unionin liittymiselle Euroopan ihmisoikeussopimukseen, joka avattiin allekirjoittamista varten Euroopan neuvoston jäsenvaltioille vuonna 1950. Kaikki EU:n 27 jäsenvaltiota ja Kroatia, jonka on määrä liittyä unioniin vuonna 2013, ovat ratifioineet Euroopan ihmisoikeussopimuksen. Ihmisoikeussopimuksen 59 artiklaa on myös muutettu unionin liittymisen mahdollistamiseksi, ja liittymisprosessi on jo käynnissä. Vuonna 2011 aikaan saadun alustavan sopimuksen mukaan EU saa yhden tuomarin ihmisoikeussopimuksen täytäntöönpanosta vastaavaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, ja 18 Euroopan parlamentin jäsentä osallistuu tuomareiden valintaan, jota valvoo Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous. EU:n perusoikeuskirja, Euroopan ihmisoikeussopimus ja Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ja siihen liittyvät sopimukset ovat EU:lle, Euroopan parlamentille ja unionin jäsenvaltioille tärkeimmät viiteasiakirjat ihmisoikeuksiin liittyvissä kansainvälisen oikeuden kysymyksissä. 4

Pian sen jälkeen, kun Euroopan unionin neuvosto on julkistanut EU:n vuotuisen ihmisoikeusraportin, Euroopan parlamentti laatii oman vuosittaisen mietintönsä maailman ihmisoikeustilanteesta ja unionin ihmisoikeuspolitiikasta. Ulkoasiainvaliokuntaan kuuluva ihmisoikeuksien alivaliokunta käsittelee Euroopan parlamentin tällä alalla tekemiä aloitteita ja tarjoaa pysyvän foorumin keskustella ihmisoikeusaktivistien kanssa ihmisoikeuksien ja demokratian tilasta unionin ulkopuolisissa maissa. Myös kehitysyhteistyövaliokunta järjestää säännöllisesti kokouksia, joissa keskustellaan ihmisoikeuksista kehitysmaissa taikka erityisistä aiheista, kuten lapsisotilaiden tai lapsiorjien ahdingosta, ja joihin ihmisoikeuksien parissa toimivat kansalaisjärjestöt ja asianomaisten maiden hallitukset osallistuvat. Joka vuosi kehitysyhteistyövaliokunta, ulkoasiainvaliokunta ja ihmisoikeuksien alivaliokunta osallistuvat ehdokkaiden nimeämiseen ja lopullisten ehdokkaiden listaamiseen mielipiteenvapauden Saharov-palkintoa varten. Voittajan päättää Euroopan parlamentin poliittisten ryhmien puheenjohtajakokous. Unionin ulkopuolisissa maissa tapahtuneita ihmisoikeusloukkauksia ja yksittäistapauksia käsitellään ajankohtaisista asioista kuukausittain käytävissä täysistuntokeskusteluissa, joissa asianomaisten maiden hallituksia vaaditaan toimimaan. Hallitusten reaktiot osoittavat, että Euroopan parlamentin kritiikki pannaan merkille. Parlamentin päätöslauselmilla on toisinaan välitön vaikutus, ja ne muodostavat usein perustan unionin ministerineuvoston, Euroopan komission ja Euroopan ulkosuhdehallinnon toimille. Parlamentti voi lainsäädäntövaltansa nojalla estää merkittävien sopimusten tekemisen unionin ulkopuolisten maiden kanssa, jos niissä on tapahtunut vakavia ihmisoikeuksien tai demokraattisten periaatteiden loukkauksia. Samoin parlamentti edellyttää tällaisiin sopimuksiin järjestelmällisesti sisällytettävien ihmisoikeuslausekkeiden tinkimätöntä noudattamista. Esimerkiksi EU:n ja Syyrian assosiaatio- ja yhteistyösopimuksen soveltaminen keskeytettiin syyskuussa 2011 ihmisoikeusloukkausten vuoksi. Parlamentti on tehostanut toimintaansa antamalla poliittisia päätöslauselmia, järjestämällä kuulemistilaisuuksia, joihin kutsutaan unionin ulkopuolisten maiden kansalaisyhteiskunnan edustajia, lähettämällä valtuuskuntia arvioimaan eri maiden ihmisoikeustilannetta paikan päällä sekä tukemalla parlamentaarista demokratiaa ja parlamenttien välistä poliittista vuoropuhelua ennen kaikkea parlamenttien välisistä suhteista vastaavissa valtuuskunnissa ja yleiskokouksissa. Säännöllisissä kokouksissaan kumppanimaiden parlamenttien jäsenten kanssa Euroopan parlamentin jäsenet keskustelevat yksittäistapauksista, toisinaan hyvin tuloksin. AKT:n ja EU:n yhteinen parlamentaarinen edustajakokous on tärkein poliittinen foorumi Euroopan parlamentin ja Afrikan, Karibianmeren ja Tyynenmeren valtioiden parlamenttien jäsenten 5

6 väliselle vuoropuhelulle. Välimeren unionin parlamentaarinen edustajakokous tarjoaa mahdollisuuden jäsenneltyyn vuoropuheluun Välimeren alueen valtioiden kanssa ihmisoikeuksista ja demokratiakysymyksistä sekä pitkäkestoisista kiistoista. EU:n ja Latinalaisen Amerikan parlamentaarinen edustajakokous EuroLat antaa päätöslauselmia ja suosituksia eri organisaatioille, elimille ja ministeriryhmille, jotka vastaavat näiden kahden alueen välisen strategisen kumppanuuden kehittämisestä. Se käsittelee demokratiaan, ulkopolitiikkaan, hallintoon, integraatioon, rauhaan sekä ihmisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä. EU:n ja sen itäisten naapurimaiden parlamentaarinen edustajakokous Euronest tarjoaa foorumin poliittisen assosiaation ja taloudellisen integraation syventämiselle Euroopan unionin ja sen itäeurooppalaisten kumppanien välillä. Tässä vuonna 2011 perustetussa elimessä on ihmisoikeuskysymyksiä ja demokratiaa käsittelevä pysyvä valiokunta. Euroopan parlamentti seuraa tiiviisti myös kesäkuussa 2006 perustetun YK:n ihmisoikeusneuvoston toimintaa ja edistää niiden asioiden käsittelyä, joita EU ottaa ihmisoikeusneuvoston istunnoissa esiin. Euroopan parlamentti pyrkii aktiivisesti nostamaan ihmisoikeuskysymyksiä esille unionin toiminnassa. Se on tehnyt lukuisia aloitteita muun muassa kidutuksen kieltämiseksi, vähemmistöjen suojelemiseksi, konfliktien ehkäisemiseksi, naisten ja lasten oikeuksien edistämiseksi, ihmisoikeusaktivistien suojelemiseksi sekä alkuperäiskansojen ja vammaisten henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi. Euroopan parlamentti tukee aktiivisesti YK:n kampanjaa teloitusten täytäntöönpanon keskeyttämiseksi ja kuolemanrangaistuksen käytön lopettamiseksi kaikkialla maailmassa sekä kansainvälisen rikostuomioistuimen pyrkimyksiä tehdä loppu joukkotuhonnan, sotarikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten rankaisematta jäämisestä. Se tuki Euroopan rasismin ja muukalaisvihan seurantakeskuksen perustamista, jonka Euroopan unionin perusoikeusvirasto korvasi 1. maaliskuuta 2007, ja naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista Euroopan unionin kampanjaa. Se edistää aktiivisesti unionin ulkopuolisten maiden demokratiakehitystä osallistumalla vaalitarkkailutehtäviin ja parlamentaarista demokratiaa edistävän toimiston työhön. Euroopan parlamentti on myös tiiviissä vuorovaikutuksessa vasta perustetun eurooppalaisen demokratiarahaston kanssa. Budjettivaltansa ansiosta Euroopan parlamentti on pystynyt lisäämään demokratia- ja ihmisoikeusohjelmien määrärahoja huomattavasti. Se on onnistunut turvaamaan tällaisten toimien rahoittamisen edelleen erillisestä demokratiaa ja ihmisoikeuksia koskevasta eurooppalaisesta rahoitusvälineestä. Tällä rahoitus- ja toimintavälineellä edistetään demokratian ja oikeusvaltion kehittämistä ja lujittamista sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista unionin ulkopuolisissa maissa kaikkialla maailmassa, ja sen erityisenä painopisteenä ovat kansalaisjärjestöt. Kansalaisten taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien edistäminen unionissa kuuluu myös Euroopan parlamentin prioriteetteihin. Ihmisoikeustilannetta unionin alueella käsittelee parlamentissa

kansalaisvapauksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunta. Se kehittää toimia rasismin, uskonnollisen suvaitsemattomuuden ja muukalaisvihan torjumiseksi ja turvapaikan hakijoiden ja siirtotyöläisten kohtelun parantamiseksi. Jos EU:n kansalaiset katsovat perusoikeuksiaan loukatun, he voivat kääntyä Euroopan oikeusasiamiehen tai Euroopan parlamentin vetoomusvaliokunnan puoleen. Oikeusasiamies käsittelee unionin toimielinten toiminnasta johtuvia valituksia ja vetoomusvaliokunta vetoomuksia, jotka koskevat jäsenvaltioiden jäsenyysvelvoitteen noudattamatta jättämistä. Asianomaista jäsenvaltiota vastaan voidaan aloittaa rikkomusmenettely, ja jäsenvaltiot ovatkin usein joutuneet muuttamaan lainsäädäntöään unionin oikeuden mukaiseksi. Euroopan parlamentti suuntaa huomion ihmisoikeuksia ja perusvapauksia vaativien aktivistien ja toisinajattelijoiden ponnisteluihin ja rohkeuteen myöntämällä vuosittain mielipiteenvapauden Saharov-palkinnon. Palkinnon perustamisen 20-vuotispäivää vietettiin vuonna 2008. Tapahtuman juhlistamiseksi Euroopan parlamentti järjesti konferenssin, jonka aiheena oli 20 years of active support to human rights: Sakharov Laureates tell their story. Monet palkitut osallistuivat konferenssiin ja kertoivat näkemyksiään maailman ihmisoikeustilanteesta ja Saharov-palkinnon merkityksestä. Vuoden 2005 palkinnon saaja Hauwa Ibrahim kustansi palkintorahoilla yli 100 lapsen paluun koulun penkille. Vuonna 1992 palkittu argentiinalaisryhmä Las Madres de la Plaza de Mayo avasi palkintorahojen turvin kirjakaupan, poliittisen kahvilan ja yliopiston yli 2 400 opiskelijalle. Myös Andrei Saharovin leski Elena Bonner, itsekin tunnettu ihmisoikeuksien ja demokratian puolustaja, osallistui juhlakonferenssiin. Hän muistutti miehensä vakaumuksesta, että ihmisten oli aina toimittava omantuntonsa mukaan, ja painotti ihmisoikeuksien olevan sivilisaation perusta. Konferenssissa Euroopan parlamentin silloinen puhemies Hans-Gert Pöttering käynnisti virallisesti Saharov-palkinnon verkoston toiminnan. Ihmisoikeudet 7

Andrei Saharov palkinnon esikuva Euroopan parlamentti on vuodesta 1988 lähtien joka vuosi myöntänyt Saharov-palkinnon mielipiteenvapauden puolustamisesta. Sillä palkitaan henkilöitä tai järjestöjä, jotka ovat Andrei Saharovin tavoin edistäneet ihmisoikeuksia ja perusvapauksia sekä vastustaneet sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Andrei Saharov (1921 1989), kuuluisa fyysikko, tiedeakatemian jäsen, toisinajattelija ja vuoden 1975 Nobelin rauhanpalkinnon saaja, lähetti karkotuspaikastaan Gorkista Euroopan parlamentille viestin, jossa hän toi julki liikutuksensa siitä, että Euroopan parlamentti halusi perustaa hänen mukaansa nimetyn mielipiteenvapauden palkinnon. Hän piti tätä rohkaisuna kaikille niille, jotka omistautuvat hänen laillaan taistelulle ihmisoikeuksien puolesta. Neuvostoliittolainen ydinfysiikan pioneeri Andrei Saharov huolestui kilpavarustelusta, joka lisäsi ydinasein käytävän maailmansodan uhkaa kylmän sodan aikana. Julkaistuaan ensin maan alla (koneella kirjoitettuna ja itse painettuna), sitten länsimaiden lehdistössä esseen otsikolla Pohdintoja edistyksestä, rauhanomaisesta rinnakkainelosta ja henkisestä vapaudesta Saharovilta kiellettiin työskentely sotateollisuuden alan tutkimuksen parissa. Vuonna 1970 hän oli mukana perustamassa Neuvostoliiton ihmisoikeuskomiteaa ja vuonna 1972 hän meni avioon toisen ihmisoikeusaktivistin, Elena Bonnerin, kanssa. Huolimatta hallituksen lisääntyvästä painostuksesta Saharov vaati vapauttamaan maansa toisinajattelijat. Hänestä tuli yksi maansa hallinnon rohkeimmista arvostelijoista, jossa henkilöityi taistelu perusoikeuksien puolesta. Nobelkomitean sanoin hän oli ihmiskunnan omantunnon ääni. Uhkailu ja karkotus eivät lannistaneet hänen vastarintaansa. Kuten Andrei Saharov, kaikki hänen nimeään kantavan palkinnon saajat ovat osoittaneet, kuinka paljon rohkeutta, kärsivällisyyttä ja sisäistä voimaa ihmisoikeuksien ja niiden tinkimättömän noudattamisen puolustaminen vaatii. Toiminta ihmisarvoisen elämän puolesta on vaatinut lähes kaikilta raskaita uhrauksia: se on voinut johtaa vainoon, henkilökohtaisen vapauden menetykseen, pahoinpitelyyn tai karkotukseen kotimaasta. Monet palkitut eivät ole olleet vapaita tulemaan itse vastaanottamaan palkintoansa. Saharov-palkinnolla Euroopan parlamentti antaa tunnustusta erityisen merkittävästä toiminnasta ajatuksen- ja sananvapauden puolesta suvaitsemattomuutta, fanaattisuutta ja vihaa vastaan. Tämä todistaa parlamentin vakaumuksesta, että perusvapauksiin kuuluvat elämän ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojan lisäksi myös mielipiteenja lehdistönvapaus. Ne ovat tehokkaimpia keinoja vastustaa sortoa ja samalla demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan mitta. Yhdistyneiden kansakuntien 16. joulukuuta 1966 tekemän kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 19 artiklaan on kirjattu oikeus mielipiteenvapauteen ja vapaaseen mielipiteenilmaisuun, johon kuuluu vapaus hankkia, vastaanottaa ja levittää kaikenlaisia tietoja ja ajatuksia riippumatta alueellisista rajoista joko suullisesti, kirjallisesti tai painettuna taiteellisessa muodossa tahi muulla tavalla. Euroopan parlamentti perusti Saharov-palkintonsa tässä samassa hengessä. Euroopan parlamentti myöntää 50 000 euron suuruisen ihmisoikeuspalkintonsa Strasbourgissa vuosittain pidettävässä juhlaistunnossa. Palkinto myönnetään mahdollisuuksien mukaan joulukuun 10. päivänä, jona myös YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus allekirjoitettiin vuonna 1948. 8

Saharov-palkinnon verkosto Saharov-palkinnon 20-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 2008 Euroopan parlamentin silloinen puhemies Hans-Gert Pöttering käynnisti virallisesti Saharov-palkinnon verkoston toiminnan. Verkosto on foorumi, jonka kautta palkinnonsaajat voivat pitää yhteyttä ja osoittaa solidaarisuutta toisilleen. Tapahtuman juhlistamiseksi Euroopan parlamentti järjesti konferenssin, jonka aiheena oli 20 years of active support to human rights: Sakharov Laureates tell their story. Saharov-palkitut allekirjoittivat yhteisen julistuksen, jossa he lupasivat tehostaa ponnistelujaan maailman kaikkien ihmisoikeusaktivistien tukemiseksi toteuttamalla yhteisiä toimia keskenään ja yhdessä Euroopan parlamentin kanssa. Verkoston toiminta tehostui marraskuussa 2011 järjestetyn korkean tason konferenssin ansiosta. Kaikki palkinnonsaajat oli kutsuttu konferenssiin. Saharov-palkinnon verkoston vuotuisessa tapahtumassa lokakuussa 2012 verkoston nykyiset puheenjohtajat, Euroopan parlamentin puhemies Martin Schulz ja vuoden 2011 Saharov-palkitut Ali Ferzat, Asmaa Mahfouz ja Ahmed El Senussi, vaihtoivat julkisesti näkemyksiään demokratiakehityksestä. Saharov-palkitut oli myös kutsuttu puhumaan Strasbourgissa järjestettyyn ensimmäiseen Maailman demokratiafoorumiin, jonka suojelijana oli muun muassa Euroopan parlamentti. Vuonna 2013 järjestetään Saharov-palkinnon 25-vuotisjuhla. Tuolloin Brysseliin saapuu maailman eri puolilta vapaudestaan nauttivia Saharov-palkittuja keskustelemaan ongelmistaan ja tukemaan toisiaan Saharov-palkinnon verkoston konferenssissa. 9

PALKINNONSAAJAT 1988 Nelson Rolihlahla Mandela; Anatoli Marchenko (postuumisti) 1989 Alexander Dubček 1990 Aung San Suu Kyi 1991 Adem Demaçi 1992 Las Madres de la Plaza de Mayo 1993 Oslobodjenje 1994 Taslima Nasreen 1995 Leyla Zana 1996 Wei Jingsheng 1997 Salima Ghezali 1998 Ibrahim Rugova 1999 Xanana Gusmão 2000 Basta Ya! 2001 Izzat Ghazzawi; Nurit Peled-Elhanan; Dom Zacarias Kamwenho 2002 Oswaldo José Payá Sardiñas 2003 YK:n pääsihteeri Kofi Annan ja YK:n henkilöstö 2004 Valko-Venäjän journalistiliitto 2005 Damas de blanco; Hauwa Ibrahim; Toimittajat ilman rajoja 2006 Aljaksandr Milinkevitš 2007 Salih Mahmoud Mohamed Osman 2008 Hu Jia 2009 Memorial (Oleg Orlov, Sergei Kovaljov ja Ljudmila Aleksejeva Memorialjärjestön ja kaikkien venäläisten ihmisoikeusaktivistien puolesta) 2010 Guillermo Fariñas 2011 Arabikevät (Mohamed Bouazizi, Asmaa Mahfouz, Ahmed El Senussi, Razan Zaitouneh ja Ali Ferzat) 2012 Nasrin Sotoudeh ja Jafar Panahi 10

Nasrin Sotoudeh Jafar Panahi Saharovin mielipiteenvapauspalkinto 2012

Saharovin mielipiteenvapauspalkinto 2012: Nasrin Sotoudeh ja Jafar Panahi Ihmisoikeusasianajaja Nasrin Sotoudeh suorittaa parhaillaan kuuden vuoden vankeusrangaistusta pahamaineisessa Evinin vankilassa. Sinne hän joutui puolustettuaan toisinajattelijoita, jotka pidätettiin vilpillisenä pidetyn presidentinvaalin laukaisemissa joukkomielenosoituksissa vuonna 2009. Poliittiset vangit pyysivät häntä asianajajakseen, koska hän oli riittävän vahva ja rohkea kestääkseen oikeusviranomaisten ja tiedustelupalvelun painostusta. Hän vastustaa myös kiivaasti kuolemanrangaistuksen soveltamista alaikäisiin. 45-vuotias Sotoudeh on heikossa kunnossa oltuaan useaan otteeseen syömälakossa protestina perheensä uhkailua ja ankaria vankeusoloja vastaan. Lapsilleen Mehrvaehille ja Nimalle osoittamassaan kirjeessä, joka julkaistiin sivustolla persian2english.com, Nasrin sanoi kärsivänsä, kun ei saanut kuulla heidän ääntään. Yhteiskunnallisen ja ammatillisen toimintani ohella olen ylpeä siitä, että olen äiti ja vieläpä teidän äitinne. En silti halua, että lapseni näkevät minut pakotettuna, painostettuna ja nöyryytettynä. En halua lasteni ajattelevan, että muilla on oikeus mielivaltaisesti ja laittomasti panna heidät kärsimään. Sotoudehilta evättiin omaisten vierailu, koska hän ei suostunut pukeutumaan chador-kaapuun, vaikka sitä ei edellytetä laissa, toisin kuin huivin pitämistä. Jafar Panahi on elokuvaohjaaja, jolta evättiin oikeus tehdä elokuvia seuraavat 20 vuotta. Iranin opposition Vihreän liikkeen suorapuheisena kannattajana ja presidentti Ahmadinejadin arvostelijana myös hänet tuomittiin kuuden vuoden vankeusrangaistukseen propagandasta islamilaista tasavaltaa vastaan. Hän ei saa poistua maasta eikä puhua median edustajille mutta pyrkii silti vastustamaan sananvapautensa rajoittamista. Realistista ja humanistista katsantokantaa edustava 51-vuotias Jafar Panah on kuvannut lasten, köyhien ja varsinkin naisten elämän ankaruutta Iranissa sitten islamilaisen vallankumouksen, josta vihamielinen politiikka ja sensuuri saivat alkunsa. Hänen elokuviaan on palkittu Cannesissa ja Venetsiassa, mutta ne ovat kiellettyjä hänen kotimaassaan ja johtaneet hänen vangitsemiseensa useaan otteeseen. Vuonna 2010 hänen pidätettiin yhdessä puolisonsa, tyttärensä ja viidentoista ystävän kanssa, mutta kaikki vapautettiin myöhemmin. Vuonna 2011 hän kuvasi elokuvan This is not a Film, jossa hän istuu keittiön pöytänsä ääressä puhumassa asianajajalleen vähän ennen vankilaan joutumista. Tämä kakkuun piilotetulla muistitikulla Iranista salakuljetettu reportaasi oli yllätysosanottaja Cannesin elokuvafestivaaleilla. Englantilaisiranilainen koomikko Omid Djalili piti elokuvaa hauskana ja todellisena lahjana, joka kertoo paljon tekijänsä ajatusmaailmasta. 12

1988 Nelson Rolihlahla Mandela Vuonna 1993 Nobelin rauhanpalkinnon saanut Nelson Rolihlahla Mandela syntyi Umtatassa, Etelä-Afrikassa, vuonna 1918 ja valittiin vuonna 1994 maan ensimmäisissä vapaissa vaaleissa Etelä-Afrikan tasavallan presidentiksi. Hän oli tuolloin viettänyt pääosan elämästään vankilassa. Afrikan kansalliskongressin johtajana hänestä tuli omassa maassaan ja maailmalla symboli mustan väestönosan vastarinnalle ihmisoikeuksia halveksivaa apartheid-hallintoa kohtaan. Saadessaan Saharovpalkinnon vuonna 1988 Mandela oli vielä kotiarestissa. Nelson Mandela vetäytyi politiikasta kesäkuussa 1999, mutta tekee edelleen työtä ihanteidensa ja arvojensa puolesta kahdessa hyväntekeväisyysjärjestössään, Nelson Mandela -säätiössä ja Nelson Mandelan lastenrahastossa. Lisäksi hän toimii Global Elders -aloitteessa, jonka käynnisti Johannesburgissa 18. heinäkuuta 2007 yhdessä Graça Machelin ja arkkipiispa Desmond Tutun kanssa. Tähän kylänvanhimpien ryhmään kuuluu maailman johtohahmoja, rauhanaktivisteja ja ihmisoikeusaktivisteja, jotka yrittävät ratkoa globaaleja ongelmia ryhmän lähes 1000 vuoden kokemuksen turvin. He etsivät ratkaisuja mahdottomilta vaikuttaviin ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen, hi-viruksen/aidsin vitsaukseen ja köyhyyteen ja pyrkivät poliittiseen riippumattomuuteensa vedoten ratkaisemaan eräitä maailman vaikeimpia konflikteja. Puhuessaan Etelä-Afrikan parlamentin istunnossa, joka järjestettiin maan demokratian 10-vuotispäivän kunniaksi, Nelson Mandela sanoi: Pyrkiessämme löytämään ja vakiinnuttamaan maahamme osallistavan demokratian, jossa ihmisiä ei erotella rodun mukaan, johtavana periaatteenamme oli, että yhteiskunnan kaikissa ryhmissä ja kaikilla aloilla on hyviä miehiä ja naisia ja että avoimessa ja vapaassa yhteiskunnassa nämä eteläafrikkalaiset yhdistäisivät voimansa pyrkiessään yhteiseen hyvään. Vanhat viholliset onnistuivat neuvottelemaan rauhanomaisen siirtymisen apartheidistä demokratiaan juuri siksi, että olimme valmiit hyväksymään toisessa olevan mahdollisuuden tehdä hyvää. Vuonna 2012 Etelä-Afrikan yliopisto myönsi entiselle presidentille Robben Islandin entisten oppilaiden palkinnon tunnustuksena hänen omistautumisestaan sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle ja etniselle johtajuudelle. 1988 Anatoli Marchenko Entisen Neuvostoliiton tunnetuimpiin toisinajattelijoihin kuulunut Anatoli Martšenko (1938 1986) kuoli syömälakon seurauksena Tšistopolin vankilassa joulukuussa 1986 oltuaan vankeudessa yli 20 vuotta. Hän kuului vuonna 1975 perustettuun ryhmään, joka pyrki edistämään ETYKin päätösasiakirjojen ja etenkin niiden inhimillistä ulottuvuutta koskevien määräysten noudattamista. Hän paljasti totuuden Neuvostoliiton työleireistä ja vankiloista. Sen seurauksena hänet tuomittiin neuvostovastaisesta agitaatiosta ja propagandasta. Ainoa mahdollisuus taistella vallitsevaa pahuutta ja laittomuutta vastaan on mielestäni se, että tuntee totuuden. 1989 Alexander Dubček Palkitessaan Alexander Dubčekin (1921 1992) vuonna 1989 Euroopan parlamentti kunnioitti yhtä entisen itäblokin uudistuksen ja murroksen käynnistäjistä ja Prahan kevään nimellä tunnetun demokratialiikkeen kantavaa voimaa. Hänen yrityksensä luoda ihmiskasvoinen sosialismi epäonnistui, kun Varsovan liiton joukot tunkeutuivat Tšekkoslovakiaan 21. elokuuta 1968 ja ottivat Prahan ja keskuskomitean rakennuksen hallintaansa. Dubček joutui lyhyeksi aikaa neuvostojoukkojen vangiksi. Dubček sai syytteen maanpetoksesta, ja hänet erotettiin kaikista viroista ja Tšekkoslovakian kommunistisesta puolueesta. Vuoteen 1985 saakka hän elätti itsensä työläisenä. Vuonna 1988 hän palasi aktiivipolitiikkaan kansalaisoikeusliikkeen jäsenenä. Tšekkoslovakian samettivallankumouksen jälkeen Dubček valittiin Tšekkoslovakian 13

sosialistisen tasavallan liittokokouksen puhemieheksi. Hänen toimintansa herätti toiveita myös neuvostoliittolaisissa toisinajattelijoissa, jotka olivat taistelleet vuosikausia glasnostin puolesta, kuten Andrei Saharov totesi palkinnon myöntämisen yhteydessä tammikuussa 1990 luetussa tervehdyksessään. Dubček toivoi tuolloin, että Prahan kevään ansiosta vuonna 1990 ja kaikkina tulevina vuosina soisi Euroopan yhteishengen suuri sinfonia. 1990 Aung San Suu Kyi Aung San Suu Kyi sai Saharov-palkinnon vuonna 1990 tunnustuksena Myanmarin demokratiataistelun johtamisesta. Vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin myös Nobelin rauhanpalkinto. Vuonna 1947 syntynyt Suu Kyi on kansainvälisesti tunnettu rauhanomaisen vastarinnan symboli. Vuonna 1990 Myanmarin valtaa pitävä sotilasjuntta aloitti laajamittaiset pidätykset ja veriset kostotoimet Suu Kyin johtamaa Kansallisen demokratian liittoa vastaan eikä suostunut luovuttamaan valtaa, vaikka puolue oli kiistatta voittanut kyseisenä vuonna järjestetyt vaalit. Suu Kyi vietti pääosan seuraavista kahdesta vuosikymmenestä kotiarestissa tai vankilassa. Myanmarissa järjestettiin 7. marraskuuta 2010 ensimmäiset vaalit kahteen vuosikymmeneen. Niiden aikaan Suu Kyi oli yhä kotiarestissa, mutta hänet vapautettiin kuusi päivää myöhemmin. Maan uuden hallituksen aloitettua demokraattiset uudistukset Suu Kyi asettui ehdolle parlamentin täytevaaleissa huhtikuussa 2012, joissa hänen puolueensa voitti 43 jaossa olleista 45 paikasta. Toukokuun 3. päivänä 2012 Suu Kyi aloitti toimikautensa parlamentissa. Hän johtaa nykyään Myanmarin parlamentin oppositiota. Suu Kyin voitettua vaalit Euroopan parlamentti totesi kunnioittavansa Saharov-palkinnon saaneen oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin vuosikymmeniä jatkunutta kamppailua ja kiitti hänen rohkeuttaan ja sitkeyttään esimerkkinä epäitsekkäästä rohkeudesta ja kamppailusta vapauden ja demokratian puolesta tyranniaa vastaan. Euroopan parlamentti piti myönteisenä hallituksen ja opposition vuoropuhelua. Parlamentti oli useaan otteeseen vaatinut vapauttamaan välittömästi ja ehdoitta Aung San Suu Kyin ja muut burmalaisten poliittiset vangit ja tuominnut jyrkästi jatkuvat ja järjestelmälliset Burman/Myanmarin kansan ihmisoikeuksien, perusvapauksien ja perustavien demokraattisten oikeuksien loukkaukset. Demokraattisten uudistusten käynnistämisen jälkeen satoja poliittisia vankeja on vapautettu ja viestinten sensuuri lakkautettu. Aung San Suu Kyi on nimetty 15-jäsenisen parlamentin valiokunnan johtoon tehtävänään edistää oikeusvaltion täytäntöönpanoa maassa. Hän pitää demokratiakehityksen tärkeimpänä edellytyksenä vahvaa, riippumatonta ja nuhteetonta oikeuslaitosta: Oikeusvaltion menestyksekäs palauttaminen on merkki onnistuneesta siirtymisestä demokratiaan. Vapauduttuaan Suu Kyi on voinut matkustaa, ja Euroopan parlamentti onkin kutsunut hänet uudelleen vierailulle ja vastaanottamaan vuoden 1990 Saharov-palkinnon. 1991 Adem Demaçi Euroopan parlamentti myönsi vuoden 1991 ihmisoikeuspalkinnon Prištinassa vuonna 1936 syntyneelle kosovolaiselle Adem Demaçille. Demaçi oli viettänyt suurimman osan elämästään vankilassa (1958 1990) puolustettuaan Kosovon albaanien perusoikeuksia puheissaan ja kirjoituksissaan. Vankeus ei kuitenkaan hiljentänyt Demaçia: yhä uudelleen hän lausui ääneen katkeran totuuden serbien harjoittamasta kahden miljoonan Kosovon albaanin sorrosta. Sananvapaus on demokratian välttämätön perusedellytys. Ilman sananvapautta ei ole keskustelua, ilman keskustelua ei voida löytää totuutta, ja ilman totuutta ei edistys ole mahdollista. Vapauttamisensa jälkeen Adem Demaçi alkoi johtaa ihmisoikeuksien ja vapauksien neuvostoa. Serbien hyökkäyksen aikaan vuosina 1998 1999 hän toimi Kosovon vapautusarmeijan (UCK) poliittisena edustajana. Sodan jälkeen hän on ennen kaikkea omistautunut edistämään kansanryhmien välistä sovintoa ja pakolaisten paluuta. Hän toiminut puheenjohtajana yhteisymmärryksen, suvaitsevaisuuden ja rinnakkainelon komiteassa, joka muodostuu Kosovon kaikkien etnisten ryhmien edustajista, koska Kosovo kuuluu kaikille ja koska tavoitteenamme on vapaa, demokraattinen ja monietninen yhteiskunta. Hän on yhä mukana Kosovon politiikassa. 14

1992 Las Madres de la plaza de Mayo Argentiinalainen Las Madres de la plaza de Mayo -ihmisoikeusliike sai alkunsa spontaanisti Argentiinan likaisessa sodassa kadonneiden lasten etsinnästä. Vuoden 1976 sotilaskaappausta seuranneiden 7 vuoden aikana tapahtui ennennäkemätön määrä ihmisoikeusloukkauksia. Sisäministeriön ulkopuolella jonottavat, lapsiaan etsivät äidit saivat voimaa toisistaan ja alkoivat tuona ankaran sorron aikana, jolloin jo ryhmässä seisominenkin oli kiellettyä, protestoida kiertämällä Plaza de Mayon aukiota hitaasti vastapäivään. Ensimmäiseen mielenosoitukseen osallistui vain neljätoista naista, mutta siitä kehittyi viikoittainen tapahtuma, ja joka torstai-iltapäivä satoja äitejä, isiä, veljiä, siskoja ja ystäviä liittyi mukaan mielenosoitusmarssiin. Naisilla oli päässään huivit, joihin oli kirjailtu heidän lastensa nimet. Huiveista tuli väkevä symboli heidän asialleen. He jatkoivat urheasti passiivista ja rauhanomaista vastarintaansa, vaikka 12 heistä katosi vuoden 1977 loppuun mennessä. Kadonneisiin kuuluivat äitien ensimmäinen johtaja, Azucena Villaflor, ja kaksi muuta mielenosoitusten alullepanijaa, Esther Careaga ja Marìa Eugenia Bianco. Plaza de Mayon äitien rauhanomainen vastarinta auttoi kaatamaan sotilasvallan, ja heidän hellittämättömien ponnistelujensa ansioista joitakin henkilöitä, jotka 1970-luvun Argentiinassa syyllistyivät rikoksiin ihmisyyttä vastaan, on saatu tuotua oikeuden eteen ja tuomittua vankeuteen. Plaza de Mayon äitien taistelu on sittemmin saanut laajemmat mittasuhteet. He toivoivat, että maan nuoriso aktivoituisi poliittisesti ja nousisi vastustamaan järjestelmää, joka tuomitsee miljoonat argentiinalaiset köyhyyteen eikä tarjoa ihmisille koulutusta, asuntoa eikä terveydenhuoltoa. He taistelevat riippumattoman oikeuslaitoksen ja poliittisen muutoksen puolesta uskollisina kadonneiden lastensa ihanteille. Presidentin palatsin Casa Rosadan edustalla yhä joka torstai jatkuvissa mielenosoituksissaan äideillä on nyt päässään valkeat huivit; tämä väri symboloi heidän taistelunsa yleismaailmallisuutta. Las Madres de la Plaza de Mayo on perustanut nk. kansan yliopiston, kirjakaupan, kirjaston ja kulttuurikeskuksen. Vuonna 1999 järjestölle myönnettiin Unescon rauhankasvatuspalkinto. 1993 Oslobodjenje Vuonna 1943 perustettu Oslobodjenje-päivälehti sai Saharov-palkinnon vuonna 1993. Vaikka toimittajia oli kuollut ja loukkaantunut ja serbien tykistö oli tuhonnut lehden toimituksen, sarajevolaisen rakennuksen kellarissa sijaitsevassa pommisuojassa lehteä työsti henkensä uhalla noin 70 toimittajaa, joihin kuului muslimeja, serbejä ja kroaatteja. Yksi toimittajista, myöhemmin Bosnian suurlähettiläänä toiminut Zlatko Disdarević totesi, että Oslobodjenjen päämääränä oli Bosnia ja Hertsegovinan säilyttäminen ja puolustaminen monietnisenä valtiona. Toimintamme tarkoituksena oli vastustaa Bosnia ja Hertsegovinan jakautumista tai peräti häviämistä kartalta. Sarajevon ja Bosnia ja Hertsegovinan väestö jatkaa edelleen kamppailuaan sitä jakautumista vastaan, joka juontaa juurensa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen Eurooppaan. Oslobodjenje sai vapautusta tarkoittavan nimensä Jugoslavian saksalaisia miehittäjiä vastaan taistelleiden partisaanien perustamalta lehdeltä. Oslobodjenje oli pitkään yksi maan harvoista riippumattomista sanomalehdistä. 1994 Taslima Nasreen Kun Bangladeshissa vuonna 1962 syntyneelle lääkärille ja kirjailijalle Taslima Nasreenille myönnettiin Saharovpalkinto vuonna 1994, hän oli jo paennut Eurooppaan. Hänen uskonnollista fundamentalismia ja erityisesti naisten alistamista arvostelevat teoksensa ovat kiellettyjä hänen kotimaassaan, ja islamilaiset fundamentalistit ovat uhanneet häntä kuolemalla. Palkinnon myöntämistilaisuudessa pitämässään kiitospuheessa hän sanoi tulevansa maailmankolkasta, jossa sosiaaliset jännitteet ja ihmisten vaikeudet ovat kestämättömiä. Kirjailijana hän ei voi sulkea silmiään slummien päivittäiseltä kärsimykseltä ja nälältä. Syyskuussa 1998 Taslima Nasreen palasi Bangladeshiin vakavasti sairaan äitinsä luo. 15

Heti kun tieto tästä levisi, uskonnolliset fundamentalistit vaativat jälleen kuolemaa kirjailijalle. Oikeus antoi häntä koskevan vangitsemismääräyksen ja uhkasi takavarikoida hänen omaisuutensa. Euroopan parlamentti vastasi Nasreenin avunpyyntöön ja vaati päätöslauselmassaan Bangladeshin hallitusta turvaamaan tämän hengen ja turvallisuuden. Jatkuvien uhkausten vuoksi Nasreen jätti maansa uudestaan tammikuussa 1999. Taslima Nasreen on vuodesta 1994 alkaen elänyt maanpaossa eri maissa, muun muassa Ranskassa, Ruotsissa ja Intiassa. Sielläkin hän sai kokea kasvavaa muslimiryhmien painostusta islaminvastaisten romaaniensa ja muistelmiensa vuoksi, ja marraskuussa 2007 hänen oli pakko muuttaa New Delhiin ja elää Intian viranomaisten suojelun alaisena. Ääri-islamilaisten lisääntyneet tappouhkaukset ja oleskeluluvan saantivaikeudet saivat hänet loppujen lopuksi lähtemään Intiasta maaliskuun puolivälissä 2008. Sen jälkeen hän on voinut viettää maassa vain lyhyitä aikoja. Pariisin kaupunginjohtaja lupasi vuonna 2009 Taslima Nasreenille asuinpaikan kaupungista. Vaikka hänen oikeutensa palata Bangladeshiin on toistuvasti evätty, Nasreen puhuu usein halustaan palata kotimaahansa. 1995 Leyla Zana Kun Euroopan parlamentti vuonna 1995 myönsi Saharovpalkinnon Leyla Zanalle tunnustuksena ihmisoikeuksien rohkeasta puolustamisesta ja ponnisteluista rauhanomaisen ja demokraattisen ratkaisun löytämiseksi Turkin hallituksen ja kurdiväestön konfliktiin, tämä oli ollut vankilassa jo vuoden ajan. Pyrkiessään puolustamaan vangitun aviomiehensä oikeuksia Zana päätyi johtamaan toimintaa maan ihmisoikeuksien puolesta. Se huipentui hänen ehdokkuuteensa Turkin parlamenttivaaleissa vuonna 1991. Hän sai 84 prosenttia vaalipiirinsä Diyarbakirin äänistä. Avajaispuheenvuorossaan hän lupasi kurdikielellä ponnistella sen hyväksi, että kurdit ja turkkilaiset voisivat elää yhdessä demokraattisessa ympäristössä. Ankarassa toimiva valtion turvallisuutta käsittelevä tuomioistuin asetti joulukuussa 1994 Leyla Zanan sekä kolme muuta kurdien etua ajavan demokraattisen puolueen kurdikansanedustajaa, joilla on yhteyksiä kiellettyyn PKK:hon, syytteeseen Zanan kurdien oikeuksia puolustavien puheiden ja kirjoitusten vuoksi. Hänet tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen. Hallitus tarjoutui vapauttamaan Zanan terveyssyistä vuonna 1997, mutta hän kieltäytyi ja pyysi kaikkien poliittisten vankien yleistä armahdusta: En halua tulla vapautetuksi terveyssyistä, jos poliittiset ystäväni ovat edelleen vangittuina. Uusi oikeudenkäynti saatiin päätökseen vuonna 2003. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että ensimmäisen oikeudenkäynnin tapaan se ei ollut puolueeton eikä riippumaton. Oikeus päätti, että entisten kurdikansanedustajien piti kärsiä vankeusrangaistuksensa loppuun. Turkin muutoksenhakutuomioistuin kuitenkin kumosi tuomiot vuonna 2004. Leyla Zana pääsi vihdoin 14. lokakuuta 2004 henkilökohtaisesti Brysselissä järjestettyyn Euroopan parlamentin juhlaistuntoon pitämään puheen ja vastaanottamaan Saharov-palkintonsa. Joulukuussa 2008 Leyla Zana tuomittiin jälleen 10 vuodeksi vankeuteen; hänen väitettiin levittäneen terroristien propagandaa. Muutoksenhakutuomioistuin kumosi tuomion sillä perusteella, ettei hänelle ollut annettu mahdollisuutta puolustautua. Toukokuussa 2012 hänelle langetettiin uudestaan 10 vuoden vankeusrangaistus terroristipropagandan levittämisestä. Leyla Zana valittiin kurdien edustajana uudelleen parlamenttiin 12. kesäkuuta 2011 pidetyissä vaaleissa. Hän nauttii parlamentaarista koskemattomuutta seuraaviin, vuonna 2015 pidettäviin vaaleihin asti. 1996 Wei Jingsheng Kiinan demokratialiikkeen isä sai Saharov-palkinnon vuonna 1996. Kiinan tunnetuin toisinajattelija syntyi 20. toukokuuta 1950 virkamiesperheeseen. Aluksi hän kannatti punakaartilaisena innokkaasti maolaisen kulttuurivallankumouksen ihanteita, mutta kääntyi myöhemmin luokkataistelun julmuuksiin pettyneenä tukemaan humanismia ja demokratiaa. Kun Deng Xiaoping tuli valtaan vuonna 1978, Wei Jingsheng oli mukana luomassa demokratian muuria. Seinälehdissä kansalaiset vaativat hyvittämään tehdyt 16

vääryydet. Mitä on todellinen demokratia?, Wei kysyi julisteessa saaden osakseen Kiinan hallituksen huomion ja vihan. Kun Wei Jingsheng maaliskuussa 1979 kutsui Deng Xiaopingiä Mao Tsetungin jalanjälkiä seuraavaksi diktaattoriksi, hänet pidätettiin ja tuomittiin näytösluontoisessa oikeudenkäynnissä 15 vuodeksi vankeuteen ja työleirille vastavallankumouksellisista rikoksista. Wei Jingsheng ei antanut periksi myöskään päästyään vapaaksi vuonna 1993. Hän solmi yhteyksiä länsimaisiin tiedotusvälineisiin ja jatkoi Kiinan ihmisoikeusloukkausten tuomitsemista. Valtion turvallisuuspalvelu sieppasi Wei Jingshengin vuonna 1994, ja hänet tuomittiin vuoden 1995 lopulla antikommunistisesta salaliitosta jälleen 14 vuodeksi vankeuteen. Hänen terveydentilansa heikentyi jatkuvasti epäinhimillisten vankilaolojen vuoksi. Lisäksi hän joutui muiden vankien pahoinpitelemäksi. Kansainvälisen painostuksen tuloksena Wei Jingsheng vapautettiin 16. marraskuuta 1997 ja karkotettiin Yhdysvaltoihin. Hän jatkaa edelleen työtään Kiinan ihmisoikeuksien ja demokratian hyväksi toimimalla vuonna 1998 perustetun demokratiaa puolustavan ulkokiinalaisten liiton (OCDC) puheenjohtajana sekä perustamassaan Wei Jingsheng -säätiössä. 1997 Salima Ghezali Vuoden 1997 Saharov-palkinnon saanut Salima Ghezali syntyi vuonna 1958 Algerin lähellä. Hän toimi 1980-luvulla ensin Algerian naisliikkeessä muun muassa Euroopan ja Maghrebin naiset -järjestön perustajajäsenenä sekä perustamansa Nyssanaistenlehden päätoimittajana. Naisten oikeuksien puolustajasta tuli vakaumuksellinen ihmisoikeuksien ja Algerian demokratian esitaistelija. La Nation -viikkolehden julkaisijana hän toi vuodesta 1994 lähtien yhä enemmän esiin sensuuriin liittyviä kysymyksiä. Hän peräänkuulutti artikkeleissaan rauhanomaista ja demokraattista ratkaisua Algerian kriisiin, joka oli vaatinut kymmenien tuhansien ihmisten, muiden muassa lukuisten toimittajien, hengen. Näin hän joutui Algerian viranomaisten ja islamilaisen ääriliikkeen kannattajien ristituleen. Kun hänen Algerian ihmisoikeustilannetta koskeva artikkelinsa julkaistiin Le Monde Diplomatique -lehdessä, viranomaiset määräsivät hänen lehtensä lakkautettavaksi vuonna 1996. Salima Ghezali vastasi: Paras tapa varmistaa, että sivistys voittaa raakuuden, on muistuttaa ihmisarvoisen yhteiskunnan perusperiaatteista ja säilyttää valppaus. Salima Ghezali kertoi Euroopan parlamentissa 25. huhtikuuta 1996 pidetyssä lehdistönvapautta koskeneessa kuulemistilaisuudessa pelosta ja pakkokeinoista, joiden alaisina algerialaiset toimittajat elivät pyrkiessään kiertämään sensuuria ja välttämään vastustajiensa kostotoimet. Vähän ennen kuin La Nation -lehteä alettiin jälleen julkaista vuonna 2002, Salima Ghezali vahvisti, että lehti toimii myös tulevaisuudessa maan demokraattisen avautumisen hyväksi. Salima Ghezali on ollut Euro Välimeri-alueen ihmisoikeusaktivistien tukisäätiön (EMHRF) hallituksen jäsen ja jatkaa toimintaansa naisten oikeuksien, ihmisoikeuksien ja demokratian edistämiseksi Algeriassa. 1998 Ibrahim Rugova Kun aseellinen selkkaus serbijoukkojen ja Kosovon vapautusarmeijan välillä laajeni vuonna 1998, Euroopan parlamentti otti kantaa myöntämällä Saharov-palkinnon Kosovon albaanien poliittiselle johtajalle Ibrahim Rugovalle. Palkinnolla Euroopan parlamentti osoitti kunnioitusta miehelle, joka oli johdonmukaisesti pitäytynyt väkivallan rauhanomaisessa vastustamisessa. Tohtori Ibrahim Rugova syntyi 2. joulukuuta 1944 Cerrcassa (Istog) Kosovossa. Hän opetti kirjallisuustiedettä Prištinan yliopistossa, kunnes hänet vuonna 1989 valittiin Kosovon demokraattisen liiton (LDK) johtoon. Tuona vuonna Serbian johto kumosi Kosovon maakunnan autonomisen aseman. Albaaneja sorrettiin ja opposition edustajia pidätettiin. Kosovon kaksi miljoonaa albaania hyväksyi oman perustuslakinsa vuonna 1990. Vuoden 1991 kansanäänestyksessä 97 prosenttia heistä äänesti Kosovon itsenäisyyden puolesta, ja vuonna 1998 he vahvistivat Ibrahim Rugovan nimityksen julistamansa Kosovon tasavallan presidentiksi. Pasifistina Ibrahim Rugova noudatti serbihallinnon suhteen itsepintaisesti väkivallatonta vastarintaa. Hän säilytti kuitenkin koko ajan valmiuden keskusteluun serbiviranomaisten kanssa. Samoin hän yritti saada kansansa asialle maailman huomion. Hän pyrki väsymättä siihen, että kansainvälinen yhteisö lisäisi painostustaan ja antaisi Kosovolle kansainvälisen suojan. Vakuuttuneena siitä, että itsemääräämisoikeus voidaan saavuttaa vain rauhanomaisesti, Ibrahim Rugova allekirjoitti Rambouillet n rauhansopimuksen 18. maaliskuuta 1999 Kosovon albaanien pääneuvottelijana. Serbian hallitus kieltäytyi allekirjoittamasta sopimusta, mikä johti 24. maaliskuuta kolme kuukautta kestäneisiin Naton hyökkäyksiin, joiden seurauksena Jugoslavian joukot vetäytyivät Kosovosta. 17

Rugovan tärkein neuvonantaja rauhanneuvotteluissa, Fehmi Agani, murhattiin Prištinassa 28. maaliskuuta. Rugovan itsensä oli siirryttävä maan alle. Maaliskuussa 2002 Ibrahim Rugova valittiin Kosovon presidentiksi. Presidentti Rugova kuoli syöpään 21. tammikuuta 2006. 1999 José Alexandre Xanana Gusmão Xanana Gusmão syntyi Laleiassa, Itä-Timorissa, 20. kesäkuuta 1946. Portugalin vetäydyttyä Indonesiasta maa alkoi harjoittaa politiikkaa, joka johti epävakauteen Itä-Timorissa. Indonesian joukot miehittivät sen 7. joulukuuta 1975. Xanana Gusmão pakeni maan alle ja alkoi vuonna 1978 johtaa Itä-Timorin vallankumouksellisen itsenäisyysrintaman (Fretilin) aseellista siipeä. Miehityksen aikaiset väkivaltaisuudet vaativat arviolta 200 000 kuolonuhria, mutta kansan vastarinta jatkui. Xanana Gusmão yritti lukuisia kertoja saada aikaan rauhanomaisen ratkaisun. Hän ehdotti Indonesian hallitukselle rauhansuunnitelmaa sekä neuvotteluja YK:n valvonnassa. Vuonna 1986 hänen onnistui yhdistää poliittiset ja yhteiskunnalliset voimat Itä-Timorin kansalliseen vastarintaneuvostoon (CNRT). Xanana Gusmão pidätettiin 20. marraskuuta 1992. Hänet tuomittiin separatismista ja aseiden laittomasta hallussapidosta elinkautiseen, myöhemmin 20 vuodeksi vankeuteen, ja lopulta hänet määrättiin kotiarestiin helmikuussa 1999. Kuitenkaan edes Timorin Mandelaksi kutsutun Gusmãon pidätys ei pystynyt murtamaan Itä-Timorin oppositiota. Indonesian presidentti Habibie reagoi voimakkaaseen kansainväliseen painostukseen vapauttamalla Xanana Gusmãon 7. syyskuuta 1999, pian Itä-Timorissa 30. elokuuta järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen, jossa 80 prosenttia väestöstä kannatti itsenäisyyttä Indonesiasta. Xanana Gusmão, josta rauhan ja vuoropuhelun puolestapuhujana oli tullut Itä-Timorin vastarinnan symboli ja johon kansainvälinen solidaarisuusliike oli pannut toivonsa, totesi vapauttamisensa yhteydessä: Vapaana miehenä lupaan tehdä kaikkeni rauhan saamiseksi Itä-Timoriin ja kansalleni. Itä-Timorin ensimmäiset vapaat presidentinvaalit pidettiin huhtikuussa 2002. Xanana Gusmão valittiin presidentiksi lähes 83 prosentin ääntenenemmistöllä. Samana vuonna hän sai Euroopan neuvoston North South-palkinnon. YK:n pääsihteeri Kofi Annan julisti Itä-Timorin demokraattisen tasavallan virallisesti itsenäiseksi 20. toukokuuta 2002. José Xanana Gusmão toimi Itä-Timorin presidenttinä toukokuuhun 2007 asti, ja 30. kesäkuuta 2007 pidettyjen parlamenttivaalien jälkeen hänestä tuli maan pääministeri. Vuonna 2008 Xanana Gusmão selviytyi hengissä salamurhayrityksestä. Syyskuussa 2012 hän ilmoitti YK:n yleiskokouksessa Itä-Timorin tavoitteeksi päästä köyhyydestä ja vaurastua vuoteen 2030 mennessä. 2000 BASTA YA! Painostusryhmä BASTA YA! ( Jo riittää! ) sai heinäkuussa 2004 neuvoa-antavan ryhmän aseman Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaalineuvostossa. Kyseessä on ryhmä kansalaisia, jotka toimivat perusihmisoikeuksien, demokratian ja suvaitsevaisuuden hyväksi Baskimaassa. Ryhmän jäsenten ideologiset taustat poikkeavat toisistaan, mutta he ovat yhtä mieltä kolmesta periaatteesta: He vastustavat kaikenlaista terrorismia lähtökohdista ja laajuudesta riippumatta. He tukevat kaikkia terrorismin ja poliittisen väkivallan uhreja. He puolustavat oikeusvaltiota, perustuslakia ja Baskimaan itsehallinto-oikeuksia. ETAn ja siihen liittyvien ryhmien terrorismi vaarantaa perusvapaudet ja ihmisoikeudet Baskimaassa. Tuhannet ihmiset ovat joutuneet uhkailun, kiristyksen ja hyökkäysten kohteiksi. Myös heidän perheensä ja omaisuutensa ovat vaarassa. He eivät voi ilmaista mielipidettään vapaasti tai käyttää oikeuksiaan asettumatta suureen vaaraan. BASTA YA! -kansalaisliikkeen jäsenet vaarantavat henkensä vastustaessaan terrorismia. Heidän ainoa aseensa on mobilisoida kansalaiset rauhanomaisesti suojelemaan perusoikeuksiaan. BASTA YA! pyrkii nostamaan kansalaisten tietoisuutta toiminnallaan, jolla se osoittaa solidaarisuuttaan kaikkia terrorismin vastustajia ja demokraattisten arvojen kannattajia kohtaan. Liikkeen tiedottaja Fernando Savater vieraili maaliskuussa 2002 Euroopan parlamentin ulkoasiainvaliokunnassa ja kertoi, että 25 vuoden päivittäisten taistelujen väsyttämien ihmisten voimat olivat lopussa ja että kymmenen viime vuoden aikana 10 prosenttia väestöstä oli muuttanut pois Baskimaasta. Basta Ya sanoo lopettavansa kernaasti toimintansa heti, kun sitä ei enää tarvita. Mutta 18

koska terrorismin uhka on Baskimaassa yhä todellinen ja ihmiset elävät kiristyksen ja jatkuvan väkivallan ilmapiirissä, se aikoo jatkaa päättäväistä toimintaansa ja mobilisoida kaikki kansalaiset aina tarvittaessa. 2001 Izzat Ghazzawi Vuonna 1951 syntynyt palestiinalainen Izzat Ghazzawi oli Birzeitin yliopiston opettaja, ja hänellä oli tutkinto englanninkielisessä kirjallisuudessa. Hän toimi palestiinalaisten kirjailijoiden liiton puheenjohtajana, kirjoitti romaaneja ja novelleja sekä kirjallisuusarvosteluja ja järjesti vuonna 1997 ensimmäisen Palestiinassa pidetyn kansainvälisen kirjailijakonferenssin, jossa hän myös toimi puheenjohtajana. Izzat Ghazzawi oli palestiinalaisten oikeuden ja rauhan neuvoston toimeenpanevan komitean jäsen, ja hänelle myönnettiin Stavangerissa vuonna 1995 kansainvälinen mielipiteenvapauden palkinto. Ghazzawi joutui useaan otteeseen vankilaan ja kärsimään Israelin viranomaisten langettamista seuraamuksista poliittisen toimintansa vuoksi. Izzat Ghazzawin elämään jätti jälkensä hänen poikansa Ramyn surma. Israelin armeija tappoi 16-vuotiaan Ramyn koulun pihalla, kun poika yritti auttaa haavoittunutta ystäväänsä. Traagisesta tapahtumasta huolimatta Izzat Ghazzawi jatkoi yhteyksien luomista israelilaisiin kulttuurin ja politiikan aloilla. Ghazzawi julkaisi israelilaisen kirjailijan Abraham B. Yehoshuan ja valokuvaaja Oliviero Toscanin kanssa suurta suosiota saaneen kirjan palestiinalaisten ja israelilaisten suhteista. Izzat Ghazzawi kuoli 4. huhtikuuta 2003 2001 Nurit Peled-Elhanan Vuonna 1949 syntynyt israelilainen Nurit Peled-Elhanan opettaa yliopistossa vertailevaa kirjallisuustiedettä. Hän edustaa kaikkia niitä israelilaisia, jotka toivovat konfliktin ratkaisemista neuvotteluteitse ja vaativat selkeästi kummankin kansan ja kummankin valtion yhtäläistä oikeutta olemassaoloon. Nurit Peled-Elhananin isä on kenraali Matti Peled, joka tunnetaan työstään rauhan ja edistyksen puolesta. Peled-Elhananin 14-vuotias tytär Smadar kuoli palestiinalaisen tekemässä itsemurhapommi-iskussa Länsi-Jerusalemissa. Nurit Peled-Elhanan kertoo, ettei tyttärensä kuoleman jälkeen antanut periksi epätoivolle vaan korosti puheissaan vastuun kuuluvan lyhytnäköiselle politiikalle, joka ei tunnusta muiden oikeuksia vaan lietsoo vihaa ja konflikteja. Hän perusti väkivallan uhreiksi joutuneiden israelilais- ja palestiinalaisperheiden yhdistyksen. Riminissä 4. helmikuuta 2004 Nurit Peled-Elhanan sanoi lukiolaisille: Meidän on korkea aika määritellä Lähi-idän tapahtumat rikollisiksi eikä poliittisiksi ja sotilaallisiksi teoiksi. Meidän on korkea aika opettaa, miten tunnistaa väärät ihanteet ja miten vastustaa ihanteiden hirvittävää väärinkäyttöä. Meidän on korkea aika olla taas yksilöitä eikä kansakuntia, yksilöitä eikä massaa, ja pelastaa yhdessä vielä elossa olevat lapsemme sanomalla, Nyt riittää! Izzat Ghazzawin ja Nurit Peled-Elhananin toiminta antaa toivoa palestiinalaisten ja israelilaisten välisen konfliktin rauhanomaisesta ratkaisusta. Kummankaan henkilökohtainen tragedia ei tehnyt heistä vihamiehiä, heidän tuskansa ei muuttunut vihaksi vaan vaatimukseksi yksittäisten kansalaisten oikeuksien kunnioittamisesta. 2001 Dom Zacarias Kamwenho Angolan kansan keskuudessa heräsi vuonna 1999 uusi tietoisuus tarpeesta toimia rauhan ja ihmisoikeuksien puolesta. Tätä toimintaa tuki kirkkojen johtohenkilöiden ja monien kansalaisjärjestöjen pyrkimys kaikki osapuolet kattavaan kansalliseen sovintoon. Rauhanliikkeen eturintamassa on arkkipiispa Zacarias Kamwenho. Kamwenho syntyi Chimbundossa (Huambo, Angola) vuonna 1934. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1961, ja hän toimi vuodesta 1995 lähtien arkkipiispana Lubangossa. Hän sai peräänantamattomuudellaan ja puolueettomuudellaan äänensä kuuluviin konfliktin kaikkien osapuolten piirissä pyrkiessään poliittisen vuoropuhelun avulla saavuttamaan pysyvän rauhan 26 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen. Euroopan parlamentti myönsi hänelle Saharov-palkinnon vuonna 2001 tunnustuksena väsymättömästä rauhantyöstä. 19