Sinikukka Saaren esitelmä Kuntien takauskeskukselle marraskuu 2015 Sinikukka Saari, vanhempi tutkija, Ulkopoliittinen instituutti Otteita puheesta: Nyt pitäisi pitää huoli eurooppalaisesta yhtenäisyydestä ja vahvistaa omia normeja ja organisaatioita, toisaalta luoda moniäänisempiä yhteistyöfoorumeita, joihin mahtuisi myös eri arvopohjista ponnistavat valtiot kuten Venäjä. Voisiko esimerkiksi Etyjiä kehittää tähän pluralistisempaan, dialogifoorumin suuntaan? Tämähän oli Etyjin alkuperäinen tehtävä. Myös Etyjin tulevaisuutta pohtinut korkea-arvoisten henkilöiden paneeli (OSCE Panel of Eminent Persons) suositteli loppuraportissaan paluuta diplomatiaan. Suomella on hyvä asema edesauttaa ajatuksen muuttamista sanoista teoiksi. Etyjin suhteen Suomella on historiasta kumpuavaa luottopääomaa; toimihan Suomi Etykin puuhamiehenä 1970-luvulla. Hyvät naiset ja herrat, Kiitos kutsusta; on todellinen ilo ja kunnia olla puhujana tässä tilaisuudessa. Päivän esitelmässäni pohdin Venäjän ulkopolitiikan muutosta ja nyt tässä iltapuheessani haluaisin pohtia sitä miten me eurooppalaiset olemme yrittäneet edistää turvallisuutta ja luoda luottamusta Venäjän ja lännen välille ja miten me - suomalaiset erityisesti voisimme jatkossa yrittää parantaa suoritustamme tässä suhteessa. Suomelle hyvät Venäjä suhteet ovat aina olleet elinehto, joskin Venäjän uhitteleva politiikka on aina heijastunut ensimmäisenä juuri pieniin naapurimaihin. Eli naiivi ei saa olla vaan riskeihin tulee toisaalta myös osata varautua. Doverjai, no proverjai luota toki, mutta valvo ja varmista aina kuten venäläiset itsekin sanovat. Puheeni rakenne on yksinkertainen: puhun ensin siitä mitä yritettiin eli kuvailen eurooppalaista kylmän sadan jälkeistä visiota Euroopan kehityksestä ja jatkan sillä kuinka todellisuudessa kävi eli valottamalla Venäjän reaktiota tähän politiikkaan. Lopuksi kysyn mitä pitäisi nyt tehdä eli maalaan kuvaa siitä miten nykyisestä hankalasta tilanteesta voitaisiin päästä eteenpäin. 1
Mitä yritimme? Kun kylmä sota loppui 1990-luvun alussa, hyvin yleisesti uskottiin että länsimainen avoin ja liberaali demokratia oli voittanut. Puhuttiin historian lopusta ja nähtiin että edessä olisi uusi, yhteistyölle, keskinäisriippuvuudelle ja yhteisille liberaaleille arvoille perustuva maailmanjärjestys. Euroopan unioni toimi mallina ylikansallisesta arvopohjaisesta yhteisöstä jossa kansalliset rajat olivat menettäneet suurelta osalta merkityksensä ja jossa ihmiset, ajatukset, tavarat ja pääoma virtaisivat esteettä. Eurooppalaisen mallin ja demokraattisten arvojen uskottiin leviävän alueellisesti laajemmalle harmonisesti ja rauhanomaisesti. Imperialismin ja voimapolitiikan aikakauden julistettiin olevan ohi. Venäjän uskottiin valinneen länsimaisen tien ja sen arvot ja normit. Muuta vaihtoehtoa kun ei oikein osattu edes kuvitella. Vaikka Venäjällä esiintyi pientä kipuilua talousuudistusten edetessä ja Naton laajentuessa itään, Venäjän uskottiin kaikesta huolimatta asteittain demokratisoituvan ja liittyvän eurooppalaiseen leiriin. Näin ainakin muodollisesti näytti tapahtuvan: Venäjä allekirjoitti kansainvälisiä sopimuksia ja julistuksia eurooppalaisista arvoista; se liittyi Euroopan neuvostoon ja teki aktiivisesti yhteistyötä Naton kanssa. EU ja muut läntiset toimijat puolestaan rahoittivat ja neuvoivat Venäjää talouden ja poliittisten instituutioiden uudelleenrakentamisessa. Miten kävi? 2000-luvun kuluessa idealismi ja edistysusko ovat kuitenkin asteittain karisseet. Usko liberaalidemokratian ongelmattomaan voittokulkuun romahti New Yorkin kaksoistornien myötä: terrorismin ja islamistisen fundamentalismin arvot haastoivat liberaalit arvot ja yhteiskunnan avoimuuden. 2000-luvun puolivälissä havahduttiin nk. semidemokratioiden nousuun: useat valtiot näyttivät rakentavan autokratiaa muodollisen ja pintapuolisen demokratisoitumisprosessin sisällä. Yksi esimerkkitapauksista oli Putinin Venäjä. Nyt herättiin siihen tosiasiaan että eurooppalaisille arvoille perustuva järjestelmän vetovoima ei ehkä olekaan universaali. Ensimmäisen vuosikymmenen lopulla Euroopan suuret talousvaikeudet ja nationalismin nousu ovat kyseenalaistaneet eurooppalaisen mallin oman maanosamme sisälläkin. Vastareaktion aallonharjalla on ratsastanut Venäjän johtaja Vladimir Putin. Hänen tulkintansa mukaan länsi ei suinkaan 1990-luvun miljardilainoillaan halunnut auttaa Venäjää jaloilleen vaan päinvastoin nöyryyttää tätä mahtavaa maata. Venäjä ei arvosta eurooppalaista järjestelmää vaan näkee sen hitaana ja heikkona. Yksi Krimin valtaamista ja Itä-Ukrainan sotatoimia selittävä seikka onkin EU:n systemaattinen aliarvioiminen. Venäjällä ei uskottu että EU todella kykenisi pakotteiden asettamiseen tai ainakaan tämän konsensuksen ylläpitämiseen. 2
Vaarallisempaa kuin EU:n vähättely on kuitenkin Venäjän nykyinen kyyninen ja instrumentaalinen suhtautuminen kansainväliseen oikeuteen ja normeihin, joihin se aiemmin suhtautui kunnioittavammin. YK:n peruskirjan kaikkein keskeisin periaate on voimankäytön (ja sillä uhkaamisen) kielto. Voimankäytön kieltoon on vain kaksi poikkeusta: voimaa saa käyttää itsepuolustukseksi ja YK:n turvallisuusneuvoston suostumuksella. Turvallisuusneuvoston tulisi harkita voimankäytön sallimista laajan ja systemaattisen ihmisoikeusloukkauksen tapahtuessa tai jos jonkin maan tai muun toimijan toiminta vaarantaa kansainvälisen turvallisuuden. Venäjä on perinteisesti kuulunut niihin valtoihin, jotka ovat korostaneet maan sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatetta ja joka on YK:n turvaneuvoston pysyvänä jäsenenä ajanut hyvin varovaista politiikkaa humanitaaristen interventioiden suhteen. Kuitenkin se on turvautunut sotatoimiin varsin löyhin kansainvälisin perustein niin Georgiassa kuin Krimillä ja Donbassin alueella Ukrainassa. Interventioitaan Venäjä on perustellut maanmiestensä puolustamisella sekä humanitaarisella interventiolla. Ulkomailla asuvien kansalaisten tai maanmiesten puolustaminen ei ole kansainvälisesti hyväksytty oikeutus voimatoimille, eikä humanitaariseen interventioon oikeuttavat kriteerit ole täyttyneet missään näissä tapauksissa. YK:n turvaneuvoston lupaa ei Venäjällä tietenkään ole ollut eikä se sellaista ole edes hakenut. Ristiriitaa voi ymmärtää jos Venäjän toimintaa tulkitsee hieman laveammin, erilaisten ulkopoliittisten asiakirjojen ja lausuntojen varassa. Tällöin käy selväksi että Venäjällä on kansainvälisessä toiminnassaan kahdet eri kriteerit. Toiset ovat entisen NL:n maille, toiset taas tavallisille ulkomaille. Entisen NL:n alueen maat kuuluvat Venäjän määrittelemään etupiiriin, jossa Venäjä saa mielestään käyttää voimaa kevyemmin kriteerein kuin muualla. Venäjän valtionjohto ei ainakaan Putin kaudella ole koskaan nähnyt entisen NL:n maita täysin itsenäisinä, suvereeneina valtioina. Venäjän kansalaiset jakavat hyvin pitkälle tämän asenteen. Vuonna 2014 kysyttäessä mielipidemittauksessa, näkevätkö venäläiset Ukrainan ulkomaana, 56 prosenttia kyselyyn vastanneista ilmoitti etteivät pidä. Valko-Venäjää ei pidä ulkomaana 64 prosenttia venäläisistä vastanneista ja Georgiaa jossa ei edes ole venäläisvähemmistöä (eikä muutakaan slaavivähemmistöä) 45 prosenttia ei pidä itsenäisenä valtiona. Entisen Neuvostoliiton alueen maihin kohdistuva aggressiivinen politiikka heijastelee siis yleisemmin venäläisten asenteita. Tämä asenne on entisissä neuvostotasavalloissa hyvin tiedossa, ja senpä vuoksi monet ymmärrettävästi pyrkivät integroitumaan läntisiin instituutioihin. Kansainvälisiä suhteita ei kuitenkaan tulisi hoitaa huutoäänestyksellä kadulla, vaan valtioiden tulisi kunnioittaa kansainvälisiä velvollisuuksiaan ja sitoumuksiaan. Valitettavasti Putin on nyt talouden sakattua lähtenyt hakemaan kansansuosiota uhittelevan kansainvälisen roolin pönkittämisellä. 3
Venäjä ei halua hyväksyä että muiden toimijoiden vetovoima on lisääntynyt sen etupiirin alueella eikä toisaalta ota vastuuta siitä miksi näin on. Mitä pitäisi tehdä? Venäjä näkee Ukrainan osana suurempaa kysymystä: mikä on Venäjän rooli eurooppalaisessa ja kansainvälisessä turvallisuusjärjestelmässä? Venäjän silmissä ideaali ratkaisu olisi jonkinlainen sopimus vahvojen valtioiden eksklusiivisista etupiireistä, hieman toisen maailmansodan jälkeisen Jaltan sopimuksen tapaan. Suuressa osassa Itä-Eurooppaa tämä sopimus merkitsi hyvästejä itsemääräämisoikeudelle ja alistetun aseman sinetöintiä vuosikymmeniksi. Vaikka eurooppalaiset olivat epäilemättä 1990-luvun alussa idealistisen harhaisia, on mielestäni myös ajatus palaamisesta kylmän sodan ratkaisuihin yhtälailla joskin päinvastaisella tavalla harhainen. Elämme eri paikassa ja ajassa, eikä pullon henkeä tässä tapauksessa pienempien valtioiden suvereenia itsenäisyyttä ja vaatimusta alueellisten demokraattisten valintojen kunnioittamisesta saa enää takaisin pulloon. Länsimaat eivät voi tällaisia sopimusta allekirjoittaa edes vakauden nimissä; koko ajatus on kaukana länsimaisista arvoista, periaatteista ja todellisuudesta. Euroopalla ja Suomella on siis todellinen haaste edessään Venäjän suhteen. Toisaalta Venäjän kanssa on keskusteltava ja tehtävä yhteistyötä niin pitkälle ja paljon kun tämä on mahdollista; toisaalta on pidettävä kiinni omista periaatteista, minimoitava riskit ja mietittävä myös pidemmän aikavälin päämääriä ja sitä kuinka ne saavutetaan. Ivan Krastev ja Mark Leonard ovat antaneet seuraavan yleisen mutta käyttökelpoisen ohjeen: länsimaat tarvitsevat pitkäkestoisen strategian joka rohkaisee yhteistyöhön, muttei myöskään väistele vastakkainasettelua. 1 Meidän täytyy oppia omista virheistämme. 1990-luvulla eurooppalaisia normeja venytettiin jotta Venäjä mahtuisi mukaan mahdollisimman monelle foorumille. Kiitoksen ja normien täytäntöönpanon sijasta Venäjä maalaa EU:sta vihollista eikä peitä halveksuntaansa sitä kohtaan. EU:n virheet olivat liiallinen normatiiviseen muotoon (käytännön sisällön sijasta) keskittynyt yhteistyöhalu ja oman normiston vesittäminen. Mitä nyt pitäisi tehdä toisin? Nyt pitäisi pitää huoli eurooppalaisesta yhtenäisyydestä ja vahvistaa omia normeja ja organisaatioita, toisaalta luoda moniäänisempiä yhteistyöfoorumeita, joihin mahtuisi myös eri arvopohjista ponnistavat valtiot kuten Venäjä. Voisiko esimerkiksi Etyjiä kehittää tähän pluralistisempaan, dialogifoorumin suuntaan? Tämähän oli Etyjin alkuperäinen tehtävä. Vasta 1990-luvulla järjestö omaksui yksi yhteinen 1 http://www.ecfr.eu/page/-/ecfr117_theneweuropeandisorder_essay.pdf. 4
eurooppalainen koti -retoriikan, mikä ei vastaa nykytodellisuutta; eikä oikeastaan koskaan vastannutkaan vaan heijasteli lähinnä ihannekuvaa tulevasta kehityksestä joka jäi toteutumatta. Myös Etyjin tulevaisuutta pohtinut korkea-arvoisten henkilöiden paneeli (OSCE Panel of Eminent Persons) suositteli loppuraportissaan paluuta diplomatiaan. 2 Suomella on hyvä asema edesauttaa ajatuksen muuttamista sanoista teoiksi. Etyjin suhteen Suomella on historiasta kumpuavaa luottopääomaa; toimihan Suomi Etykin puuhamiehenä 1970-luvulla. Verrattuna tuohon aikaan Suomen asema on kuitenkin selkeämpi kuin aikoinaan: se ei ole puskurivyöhykkeellä vaan selkeästi osa länttä. Lopuksi: kansainvälisen järjestelmän muutos ei taida koskaan olla ihan niin fundamentaalinen ja totaalinen kuin aikalaisvisionäärit uskovat. Historian niin hyvät ja kuin huonommatkin painolastit siirtyvät vähintään osittain sukupolvelta toiselle ja oikeastaan emme koskaan luo mitään täysin puhtaalta pöydältä. Hieman kuten morsiamelta, varustuksesta löytyy aina jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain (YK:n, EU:n tai Etyjin) sinisistä. Valtiot ja voimapolitiikka eivät tule häviämään minnekään, mutta paluuta suurvaltojen pelikentäksikään ei enää ole. Uuden järjestyksen suuntaviivat on löydettävä tästä epämääräisyydestä. 2 http://www.osce.org/networks/205846?download=true. Loppuraportti julkaistiin 7.12.2015; viittaus on lisätty puheeseen jälkikäteen. 5