Muonio 18.9.2009 Tapani Ruokanen juhlapuhe Rajaton raja Rakkaat Pohjolan piispat, juhlavieraat, sisaret ja veljet Mikä on meidän aikamme vaikuttavin valokuva? Se otettiin jo neljä vuosikymmentä sitten. Sitä on muisteltu menneenä kesänä sattuneesta syystä. Vaikka jokaisella oli mielikuva sen kuvan aiheesta, kukaan ei ollut nähnyt sitä oikeasti - ja siksi se yllätti, liikutti ja järkytti meitä kaikkia, kun sen ensi kertaa näimme. Mikä on siis aikamme vaikuttavin valokuva? Se on Sininen planeetta Maa kellumassa kiertoradallaan avaruuden mustassa tyhjyydessä. Kuuhun laskeutuneet avaruuslentäjät välittivät meille tuon kuvan melkein tasan neljäkymmentä vuotta sitten - ja me näimme ensi kertaa planeetta Maan sellaisena kuin se on olemassa. Olimme toki nähneet sadoittain maailmankarttoja, kansakoulun maapallokarttoja, terotuskoneissakin oli maapallosäiliö roskia varten. Silti tuo kuva Kuun horisontin takaa nousevasta Maasta salpasi hengen. Se oli hengellinen kokemus. Kuva Sinisestä Planeetasta avaruuden mustassa tyhjyydessä avarsi ymmärrykseemme yhtäkkiä jotakin aivan olennaista siitä, millainen tämä meidän planeettamme Maa on: paljon puhdasta sinistä merta, vihannan mantereen vehreyttä ja erämaiden ruskeaa, ikuisen lumen kimallusta korkeimmilla huipuilla, valkoisia pilviä kuin huntuina kaiken elävän yllä. Ei romua eikä saastetta, ei köyhyyttä eikä sairautta, ei sotaa eikä väkivaltaa. Ei rajoja ihmisten, ei kansojen eikä valtioiden välillä. Elämä avaruuden suuressa hiljaisuudessa - sillä kaikesta näkyi, että Maa on elävä planeetta. Tämäkö on Luojan näkökulma siihen kauneuteen, jonka hän juuri on luonut valmiiksi elämän aamussa? Kaukainen kuva paratiisista, jota ei vielä ole menetetty. Rauha, sopusointu, lajien rikkaus ja ihminen hänen omaksi kuvakseen tarkoitettuna. Tuon valokuvan jälkeen emme enää ole olleet entisellämme: olemme omin silmin nähneet, että avaruudessa on elämää, Sininen Planeetta. Maa, jossa jokaisella olomuodolla on paikkansa sopusoinnussa, ihmeellisellä ja liikuttavalla tavalla keskellä avaruuden ei-mitään. Ihme loppumattoman maailmankaikkeuden keskellä. Ja kuinka suurenmoisen kaunis ja pieni planeetta Maa onkaan - elämän häivähdys suunnattomuuden keskellä. Sinisen Planeetan kauneus toi pakahduttavan tunteen ja kyyneleet silmiin. Olimme tottuneet ajattelemaan mielikuvituksessa, jännitystarinoissa ja science fiction -elokuvissa, millaisia avaruusolentoja, millaista elämää ehkä jossain on. Tässä oli vastaus meille.
Kuva Sinisestä Planeetasta näytti meille, mitä oikeasti on elämä avaruudessa. Se on tämä meidän planeettamme, tämä Maa. Se on elämä avaruudessa. Mieleen hiipi ajatus: entäpä jospa tämä on ainoa elämän muoto avaruuden tyhjyydessä. Entäpä jos me olemmekin ainoat avaruuden ajattelevat olennot? Sellainen ajatus ajaa ihokarvat pystyyn: ainoa elämän muoto, jonka korkeimpia olentoja olemme me, ihmiset. Voisiko olla näin? Ja mitä se merkitsisi? Mustassa avaruudessa elämän rajat on piirretty tarkasti: ne ovat planeetta Maan rajat, vain sen tiedämme varmasti elämän aineellisesta todellisuudesta. Muualta ei vielä ole elämää löydettty. Rajat kulkevat tietämyksemme mukaan siinä, piirtyvät elävästä planeetasta avaruuden mustaan taustaan. Ne eivät kulje planeetan sisällä. Raja ei kulje pitkin Tornionjokea eikä Petsamon rajalla, ei Ruijassa eikä Sallatunturien tuntumassa. Rajat eivät saisi kulkea kansojen ja ihmisten välillä, sillä kuulumme yhteen, toinen toisillemme, elämälle, tälle Siniselle Planeetalle. Ja kuitenkin tuon ihanan sinivalkoisen Maa -planeetan viisain ja voimakkain olento, ihminen, rakentaa rajoja toisen ihmisen esteeksi, torjuu toinen toistaan, pelkää lähimmäistään - ja pelosta syntyy vihaa, väkivaltaa, kuolemaa. Ihminen tahtoisi elää toisin, mutta ei kykene: tahtoa olisi, mutta ei voimaa hyvän toteuttamiseen, sillä ahneus ja itsekkyys uhkaavat luomakuntaa, elämän perusteita, joita ihminen hävittää. Ihminen ei osaa rakastaa, vaan hävittää toinen toisiaan ja elämää ympärillään. Onneksi tämä ei kuitenkaan ole koko kuva. Siitä todistamme tänään täällä Muoniossa, Olos-tunturin uumenissa: erilaisuudesta huolimatta ihmiset kohtaavat, hyväksyvät itsensä ja toinen toisensa. Erilaiset viettävät juhlaa, iloitsevat yhdessä, unelmoivat uudesta ja paremmasta, jonka tahtovat ja aikovat rakentaa. Toinen ei jaksa uskoa yhtä paljon kuin toinen, mutta apu on lähellä: se on toinen ihminen, sisaremme ja veljemme. Erilaisuudesta kasvaa voima. Rajaton raja tuo meidät lähelle toisiamme. Vaikka emme ole nähneet Sinisen Planeetan kokonaisuutta kaukaa avaruudesta kuin vasta häviävän lyhyen ajan, olemme tunteneet sukupolvissa erämaan hiljaisuuden ja luonnon herkkyyden - ja oman osamme ihmisenä, sen vähäisenä olentona, jonka on nöyrästi kuunneltava luonnon sanelemia ehtoja. Siinä on raja, jonka Pohjolan kansa tietää ja jota se myös kunnioittaa. Yhteydessä luontoon kasvaa kulttuuri, jota lappilaiset ovat edustaneet vuosisatoja. Pohjoinen on rajattoman rajan maa, jossa on täytynyt oppia sopeuttamaan oma elämä osaksi luontoa. Tässä meillä on annettavaa muulle ihmiskunnalle, sillä sitä juuri ihminen opettelee nyt maailmanlaajasti: luonto ei ole vihollinen, joka on voitettava, vaan osamme tänään on mukauttaa elämämme, ihminen, sen ehtoihin - tai muuten luonto ei kestä.
Siinä on raja, jota on opittava kunnioittamaan, elämän raja. Ihmiskunnan eteen on ikään kuin pantu tienhaara - luonto sanoo meille, minä panen sinun eteesi tänään elämän ja kuoleman, harkitse tarkkaan ja katso: valitse siis elämä. Väärät rajat ihmisten välillä ovat siellä, missä itse elämän rajoja ei kunnioiteta. Elämän rajoihin kuuluu myös se, että jokaisella syntyneellä olennolla on paikkansa ja tarkoituksensa kokonaisuudessa kuin on eri jäsenillä ihmisen ruumiissa: käsi ei voi sanoa silmälle, sinä olet tarpeeton - kaikkia, myös vähäisimpiä ruumiin jäseniä tarvitaan, jotta kaikki toimii elämän kokonaisuudessa. Ihmiskunta on puu, jos on paljon erilaisia oksia, lehtiä ja kukkia, silmuja ja kuivuneiden oksien kauneutta. Tästä ajattelutavasta, luonnon ja toisen ihmisen kunnioituksesta, on kasvanut Pohjolan yhteisvastuu ja vieraanvaraisuus. On totuttu ottamaan vastaan kulkija, koska tiedetään, että itsekin voi yhtenä päivänä olla siinä samassa asemassa. On haluttu auttaa hädänalaista, koska se tekee meistä ihmisiä. Rajat ovat olleet järjestelmien ja valtojen rajoja, ei niinkään ihmisten välisiä. Hyvät ystävät Rajan kansa on oppinut paljon juuri tämän sijaintinsa takia. Kulttuurien ja elämäntapojen erilaisuus on hyväksytty luonnollisena osana elämää. Jällivaaran kaivoksen työläisen todellisuus on ollut toinen kuin Rovaniemen markkinoille tavaraa Arkangelista kuljettavan kauppiaan. Kittilän kommunisti on ajatellut eri tavalla kuin seurakuntaansa kaitseva Inarin paimen. Erilaisuus on ollut pakko hyväksyä, kun Lappi on painanut parrelleen ja itse elämän rajat ovat osoittautuneet olennaisimmiksi. Ja kaiken tämän keskellä on luotu uutta ja suurenmoista. Katsokaa ympärillenne tässä Oloksen auditoriossa. Muistamme vielä postiautonkuljettajan, joka haaveili matkailuyrityksestä vuosikymmeniä sitten. Yhden ihmisen yritteliäisyys ja peräänantamattomuus, mielikuvituksen rikkaus ja ennakkoluulottomuus on luonut työtä ja tulevaisuutta kaikkialle Lappiin, kun se on saanut kasvaa ja innostaa myös muita jatkamaan ja tekemään yhteistyötä. Siihen on tarvittu myös yhteiskuntaa ja sen rohkeutta, oikeita poliittisia päätöksiä. Edeltävien sukupolvien ponnistukset vaikeuksien keskeltä rohkaisevat meitä jatkamaan. Työ ei ole turhaa. Maailmaa voidaan muuttaa paremmaksi. Esivaltaa ja sen asettamia rajoja on kyllä Pohjolassa kunnioitettu - jos ei muuten niin ainakin puheissa. Parhaiten on menestynyt sellainen esivalta, joka on ymmärtänyt rajoista olennaisimman: on toimittava niin kuin hyvää tulee, enempi lain hengen kuin kirjaimen täyttämiseksi - kuten vanha tuomarinohjekin neuvoo, ettei laki voi olla se, mikä ei ole kohtuus eikä oikeus. Tämän ovat virkamiehet oppineet, jos ovat olleet elinkelpoista laatua näillä selkosilla. On pitänyt oppia itsesäätelyn suhteuttaminen ihmisen velvollisuuksiin ja oikeuksiin.
Elämän raja tässäkin osoittautuu olennaisimmaksi, ei pykälien tai kuolleitten teorioitten maailma. On pidettävä kiinni siitä, mikä on yhteisön ja sen eloonjäämisen kannalta tarpeellista, hyödyllistä ja välttämätöntä. Tämä on ikivanha oppi kaikkialla, missä ihminen elää lähellä luontoa, olemassaolon ydintä. Ja kuitenkaan tämä luonnon rajojen tunteminen ei merkitse sitä, että ihmisen pitäisi olla muukalainen tai häirikkö luonnon keskellä: meille on annettu paikka viljellä ja varjella - ei siis vain varjella. Kansojen välille vedetyt rajat ovat olleet historiassa usein mielivaltaisia tai sattuman kauppaa. Niiden synnystä kerrotaan tarinoita, kuten se, jonka mukaan venäläinen upseeri möi Ruijan norjalaisille yhdestä lohesta 1800-luvulla. Totta tai tarua, mutta Lapissa tiedetään rajojen suhteellisuus. Katsokaa vaikkapa Ikean hallia Haaparanta- Torniossa kansakuntien keskellä. Se on rajaton. Eikä sekään ole mikään uusi asia. Moni meistä vanhemmista muistaa rasvareissut puolen vuosisadan takaa, kun vielä sodan arvista ja puutteesta kärsivät Pohjois- Suomen asukkaat hakivat Gevalia-kahvia, Marabou-suklaata, kaakaota, voita ja muovipääläreihin pakattua appelsiinimehua bussilasteittain yli rajan. Näin raja vähitellen alkoi kadota Ruotsin ja Suomen väliltä. Toki se oli ylitetty jo sodan aikana, kun apua annettiin ja ihmisiä otettiin vastaan Lapin tuhon keskellä. Raja on ollut toisaalta pelottava ja uhkaava, mutta myös mahdollisuus laajentaa omaa elonpiiriä, kohdata uusia ihmisiä ja kehittyä: yli joen on harrastettu poikkinaintia sukupolvissa. Ja harrastetaan yhä. Oman lapsuuteni varhaisia kokemuksia ovat myös seurat, joihin kokoonnuttiin yli rajojen, kun tätini ja hänen miehensä Muonion pappilassa ottivat vastaan väkeä. Paimenet ja saarnamiehet opettivat hengellisen elämän totuuksia. Ei siinä ollut ruotsalaista, ei norjalaista eikä suomalaista, kun verinen Vapahtaja, itse Kristus ilmestyi sovitusta ja sielunrauhaa etsivän kansansa keskelle. Hengen elämä on se, mistä kaikki lähtee. Eri aikoina se saa aina uusia muotoja: tämän päivän lappilainen saamelaistaide on nousemassa uudelleen esiin, maailman alkuperäiskansojen keskuudessa se nauttii jo suurta arvostusta, jota ei vielä täysin tunneta muualla Suomessa. Kirjallisuus, runous, kuvataide, musiikki, käsityö, kansanperinne ovat alkaneet elää ja kasvaa, kun niille on annettu tilaa. Siis - kun esteenä olevia kulttuurin kahleita ja rajoja on alettu murtaa. Saamen kulttuuri on ehkä ollut vähemmistönä Suomessa, mutta se liittyykin tätä laajempaan kokonaisuuteen, alkuperäiskansojen ikivanhaan yhteisöön, joka vasta vähitellen on löydetty. Eikö tämä Pohjola, Meän maa, ole oma kulttuurivaltionsa, yhtenäiseksi vähitellen kehittynyt alue, joka saa entisestään voimaa, kun myös viime sukupolvien ajan salaperäisenä ja pelottavana koettu suljettu itä on alkanut avata oviaan ja madaltaa rajojaan? Meän maa ja meän kieli - siinä on yhteistä voimaa jo nimeä myöten.
Tutkijat, kuten Richard Florida, ovat todenneet, että tulevaisuuden innovaatiot - uudet oivallukset ja tuotannon sovellutukset - syntyvät sellaisissa olosuhteissa, joissa uskalletaan poistaa rajoja, sallia erilaisuus, asettaa suvaitsevaisuus ja yllättäväkin luovuus hyväksytyiksi arvoiksi. Sellaisessa ilmapiirissä syntyy tulevaisuus. Voisiko tästä alueesta ja sen ihmisistä lähteä uusi voima, merkittävä kehitys, uusi elinvoiman lähde, kehityksen veturi, joka vaikuttaa koko maahan ja maailmaan? Ehkä täällä on vähän väkeä - mutta eikö sekin ole vain ominaisuus, joka on muutettavissa vahvuudeksi. Eikö välttämättömyydestä ole tehtävissä hyve? Jos on vähän väkeä, on paljon tilaa ja suuri luonto, puhdas ilma ja raikas vesi. Ja se on jotain, mikä puuttuu suurimmalta osalta ihmiskuntaa ahtaissa oloissaan. Jospa ihmiset alkavatkin toimia yhdessä, jospa voitammekin pelon ja vihan, kyräilyn ja kateuden, jotka luovat rajoja ja asettavat esteitä. Vain mielikuvituksessa ovat rajat, kun ihminen lähtee luomaan uutta. Tietoa voi jalostaa rajattomasti, taidetta voi luoda ilman rajaa, ideoita voi kehittää vailla äärtä ja laitaa, yhdessä toimien yhteenlaskukin kadottaa rajansa - kaksi ja kaksi on aina enemmän kuin neljä. Hyvät ystävät Ihmiskunta kehittyy sittenkin, vaikka vaivojen ja vastusten kautta. Pohjolan ja Lapin kansa on tuntenut rajojen raskauden vuosisatojen mittaan. Näinä päivinä olemme muistelleet historiallista vaihetta, kun Suomi irrotettiin Ruotsista ja liitettiin autonomiseksi alueeksi Venäjän yhteyteen. Nyt jälkeenpäin katsoen kehitys näyttää hyvältä ja loogiselta: vähitellen tästä kasvoi Suomen itsenäinen kansakunta, jonka yhteys Ruotsiin on syntynyt uudestaan tasaarvoiselta pohjalta, käytännössä ilman kansojamme erottavia rajoja. Samaan rajattomaan yhteyteen kasvaa vähitellen myös Venäjä - miksei kasvaisi, ihmisten yhteisö, ajan kanssa. Ajattelin tätä muutama päivä sitten rajan toisella puolella Venäjälle Vienan Karjalaan Paanajärven ja Pääjärven alueella, josta tilapäisesti katosivat ihmiset ja kulttuuri viime sodan seurauksena. Ne ovat jo alkaneet palautua takaisin. Raja on alkanut madaltua, vaikka se on yhä siellä, ihmisten yhteys kasvaa jo. Kaksisataa vuotta sitten 1809 oli paljon myös niitä, jotka pelästyivät rauhan ankaria ehtoja, surivat sodassa menetettyä ja näkivät edessään vain pelottavia uhkia. Kukaan ei voinut ennustaa silloin, millaiseksi maailma tulee muotoutumaan. Eikä se väistämättä olisi kehittynytkään omia aikojaan tällaiseksi. Se kehittyi, koska oli ihmisiä, jotka tahtoivat niin.
Tarvittiin koko 1800-luvun kehitys. Hengelliset herätysliikkeet antoivat kirjan kansan käsiin ja kyvyn ajatella itsenäisesti. Sosiologisessa mielessä tämä oli paitsi hengellinen, myös yhteiskunnallinen herääminen, talonpojan esipoliittinen liike, kansalaisyhteiskunnan alku. Tarvittiin kulttuurin kehitys, kielen, kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin nousu, taiteen kultakausi Suomessa, jotta kansallinen identiteetti oli kyllin luja myös poliittisen itsenäisyyden saavuttamiseen. Tarvittiin yritteliäisyyttä, teollisuutta ja kauppaa. Tarvittiin infrastruktuuri, voimalaitokset, rautatie, laivat ja maantiet. Kansakoulu, kuntalaitos ja terveydenhoito. Nyt tarvitaan jälleen uusia ajattelun aineksia ja rohkeaa mieltä tarttua tekoihin, jotta kahdensadan vuoden kuluttua kerrotaan: äitimme ja isämme uskalsivat katsoa tulevaisuuteen, luottaa entistä parempaan maailmaan, vaikka eivät tienneet, millainen kehitys oli edessä. Me olemme heitä, joita silloin muistellaan. Antakaamme tuleville polville jotain, mitä muistella. Erityisesti tänään on nähtävä yli rajojen: jokainen ihminen olen minä, minun lihaani ja vertani, kipuani ja iloani. On aika ottaa todesta tämä maailma, mutta myös usko, on herätettävä toivo eikä pelko. Onko tämä liikaa sanottu? Ollaanko menossa parempaan vai huonompaan suuntaan? Moni asia on kehittynyt parempaan suuntaan. Hyviä merkkejä on, vaikka muutos on hidas. Eräät elämänvalheet on paljastettu jo viime vuosisadalla, joka maailmansotineen on ehkä kauhistuttavin ihmiskunnan historiassa. Valheellinen utopia toisensa jälkeen on kadonnut historian roskatynnyriin. Kommunikaatio, yhteydenpito ihmisten välillä on aivan uudella tasolla uuden teknologian ja internetin ansiosta. Jokainen voi olla yhteydessä kehen tahansa mistä tahansa ja minne tahansa ja milloin tahansa. Emme vielä tarkkaan tiedä, kuinka paljon tämä rajattomuus muuttaa elämäämme. Muutos on vasta alussa. Maailma muuttuu entistä läpinäkyvämmäksi: ihmisen harhapolut ja pahat aikeet paljastuvat entistä herkemmin. Se mikä on pimeässä, tulee valoon. Myös yhteiset hyvät pyrkimykset saadaan esiin ja voidaan jakaa samoin ajattelevien kesken yli sinisen planeetan. Yhteisöt syntyvät kokonaan uudella tavalla, uusiin verkostoihin. Talouden maapalloistuminen eli globalisaatio etenee hitaasti ja erehdysten kautta, kuten taantuma parhaillaan osoittaa. Markkinat ovat luoneet paljon hyvää, kehitys on käynnistynyt lopulta Kiinassa ja Intiassa sekä eräillä alueilla Latinalaisessa Amerikassa. On nähty, ettei mitään kansaa ole ennalta määrätty köyhyyteen ja kurjuuteen, vaan kehitys voi käynnistyä.
Ihmisen ahneus on myös rikkonut markkinoiden lakeja ja synnyttänyt paljon pahaa. Rajat on löydettävä ja mitattava aivan uudella tavalla ja uusissa paikoissa. Maailman markkinoiden pitää yhdentyä, mutta myös siellä on opittava elämään ihmisiksi eli itse elämän rajoja kunnioittaen. Oikumene on yhteinen asuttu maanpiiri, jossa lopulta kaikki ovat riippuvaisia toisistaan, myös taloudellisesti. Yhdentyminen, integraatio, etenee - ihmisten edut, tavoitteet, jopa arvot alkavat näyttää yhteisiltä. Maailmassa on edelleen valtavasti epäoikeudenmukaisuutta - ja miljoonat joutuvat kuolemaan nälkään toisten itsekkyyden takia. Sinisen planeetan henki on vaarassa, se uhkaa tukehtua hiilidioksidiin. Kansakunnat kohtaavat Kööpenhaminassa tämän vuoden lopussa ja yrittävät löytää uuden tason maapallon elämän suojelemiseksi. Vääntö on kova, mutta pelko yhteinen. Ihminen on taistellut luonnonvoimia vastaan ja voittanut ne. Nyt on jälleen palattava osaksi luontoa, ettemme itse menehdy. Uskontojen rooli on noussut yllättävän keskeiseksi. Fundamentalismi sekä kristittyjen että muslimien parissa aiheuttaa paljon pahaa, kuten on nähty. Uskonnot ovat myös poliittinen ja kulttuurin realiteetti, jota ei voi sivuuttaa. Suomessakin on nykyisin 40 000 muslimia - tarvitaan enemmän kuin ekumeniaa, tarvitaan uskontojen dialogia. On opittava löytämään aito usko, jota poliittiset fanaatikot eivät kykene turmelemaan, kuten on tapahtunut Amerikassa ja Lähi-idässä, missä ihmiset on kiihotettu fundamentalismin voimalla toisiaan vastaan, järjettömään väkivaltaan, aidolle uskolle vieraan ikeen kantajiksi. Olen itse kokenut eriuskoisen ihmisen veljekseni aikoinaan ulkomaantoimittajan matkoilla: toisen uskon edustaja ei ollutkaan viholliseni, Libanonin druusi on kuin Pohjanmaan körtti ja Iranin muslimi kuin Lapin lestadiolainen. Näin se on. Toisen ihmisen hyväksyminen, erilaisuuden sietäminen ja toisella tavalla uskovan kunnioittaminen ei tarkoita luopumista omasta uskosta ja koetellusta totuudesta. Päinvastoin: vasta oman ajattelun, arvojen ja vakaumuksen löytäminen antaa välineet kohdata toisinajatteleva - ja sallia hänelle samat oikeudet. Meidän on opittava kohtaamaan kaikki vakaumuksen ihmiset uskonnosta riippumatta. Ja vakaumuksen ihmiset rakentavat yhdessä rajat, jotka noudattavat elämän lakia - eivätkä käytä hyväkseen ihmisten pelkoa ja turvattomuutta. Vakaumuksen ihmiset oppivat luottamaan lapsellisesti vanhan lapsellisen laulun sanoin: Jonk on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla. Siksi ei tarvitse hyökätä vieraan kimppuun eikä tuhota toisinajattelevaa. Uskonnon väärinkäytöstä huolimatta kuuluisan tiedemiehen Samuel Huntingtonin ennustama sivilisaatioiden yhteentörmäys jää tapahtumatta: järki voittaa sittenkin. Uskontojen väärinkäyttöä vastaan nousevat itse uskontojen johtajat - pakosta. Olennaista on köyhyyden ja tietämättömyyden voittaminen.
Suuret maailmanuskonnot syntyivät luomaan järjestystä kaaokseen - niin tapahtuu jälleen. Oikeudenmukainen ratkaisu Lähi-idässä antaa odottaa itseään. Siinä on avain. Se löydetään, sillä rauha on tehtävä. Elämme kuoleman varjon maassa aina yksilöinä, mutta ensi kertaa myös planeettana. Elämän rajat ovat tulleet kirjaimellisesti vastaan. Emme voi ylittää niitä tuhoutumatta itse. Emme ole toivottomia, vaikka ehkä unelmoimme hiukan kohtuullisemmin kuin joskus ennen. Olemme sitoutuneita työhön elämän puolesta oman elämämme pituiseksi taipaleeksi. Siksi ajaksi. Muuta emme voi. Kulutamme siihen aikamme ja se kuluu asiaan. Sillä on tarkoitus. Rakkaat sisaret ja veljet Sininen Planeetta ei ole haave, vaan todellisuutta. Sen pohjoisella kulmalla olemme me, tässä ja nyt. Juuri nyt me matkaamme halki avaruuden tällä suurenmoisella aluksellamme planeetta Maassa. Katsokaamme tätä hetken kaukaa, kuin Jumalan silmin ylhäältä taivaan korkeuksista. Kun Luojan katse kohdistuu tänne Maahan, hänen silmänsä ovat täynnä lempeyttä ja rakkautta, kaiken sen kauniin takia, jonka hän on itse luonut elämään. Mutta on myös murhetta ihmisen heikkouden, pelkuruuden ja itsensä väheksynnän takia. Niin paljon rakkautta kuitenkin, että Luoja lähestyy luomakuntaansa, tulee lihaksi, veljeksemme ja auttajaksemme. Voi melkein kuulla hänen sanovan: katsokaa ympärillenne, minkä suurenmoisen lahjan olette saaneet, elämän lahjan. Se on teille annettu viljeltäväksi ja varjeltavaksi, molempiin tarkoituksiin. Älkää pelätkö, vaan lähtekää liikkeelle vapautettuina elämään. Meillä on tehtävä, rajattoman rajan kansa. Avaruuden mustassa tyhjyydessä sykkii elämä. Ainoat rajat ovat elämän omat rajat. Ne on tunnistettava ja tunnustettava. Olemme kaikki yhdessä matkalla Sinisellä Planeetalla turvallisin mielin tuntemattomaan tulevaisuuteen. Elämä itse kutsuu meitä jokaista työhön, rakentamaan tulevaisuutta.