Kultaa ja mutaa Pentti Saarikoski ja Jorma Kapari Pariisissa Philip Jacob Seuraavien rivien avainsana on Baudelaire. Useasta syystä. Ensinnäkään Baudelairen runoutta ei voi sivuuttaa, antoihan itse hänen runoaineksensa - teemat, kuvat, kuiva kielioppi - alkusysäyksen ranskalaisen ja eurooppalaisen runouden suurelle mullistukselle; tämän lisäksi runoilija ruumiillistaa olemassaolon repeämän, jännitteen, jonka termit Spleen (Ikävä, raskasmielisyys) ja Idéal (Ihanne) tiivistävät hyvin. Hänellä runoudesta tulee pelastumisen väline, vapahdus vihamieliseen maailmaan eksyneelle ihmiselle. Ja vielä siksi, että hänen runoutensa on vaikuttanut voimakkaasti, joko suoraan tai välillisesti, jokaiseen itseään kunnioittavaan runoilijaan, niin ranskalaiseen kuin suomalaiseen. Annoit minulle mutasi ja minä tein siitä kultaa. Voisi luulla, että runoilija kohdistaa sanansa Pariisille, raivoaa kaupungille, joka niin kiehtoi häntä. Baudelairelle runoilija on se, joka erottaa kaikista asioista alkutekijän, ja näin alkuainetta uuttaessaan hän lähestyy kielellistä alkemiaa. Tiedetään, että Pariisin ikävän runoilijalle kaupunki oli tälle muutokselle suotuisa maaperä; luonto, jota hän kaikkein eniten kammoksui, oli vain muutettavaa materiaa, jotta runosta tulisi kultaa. Sorbonnen kello lyö yhtenään täysiä tunteja ja minä vain makaan suttuisen hotellin sängyssä. Mutta ei tämä niin yksinäistä ole lavuaarin torakka kiertelee yhtä määrättömästi kuin yöntyhjä ajatus. Tarkennettakoon, että tässä on Baudelairelle ominaisia teemoja, joskin vailla baudelairemaista ruumishuonetta: ikävystyminen, yksinäisyys, turhautuminen, ja se kaikki synkässä ympäristössä heilurin kolkossa tahdissa. Samassa kokoelmassa on myös Nervalin ja hänen itsemurhansa herättämiä ajatuksia: Gérard, tule pois Gérard de Nerval sieltä Luxemburgin puistosta mennyttä nuoruutta nyyhkimästä ja niitä tyttöjä katselemasta. Mennään sinne toiseen puistoon poltetaan ensin se kirkko ja minä tuon sinulle kunnon lyhtypylvään. Veljeyttä, joka ei tarvitse kommentteja. Ei ole sattuma, että Moratorio-kokoelman avausruno käsittelee kieltä: Että hämärä laskeutuu ihmisten tulla mennä lintujen kaikkiin ilmansuuntiin ihmisten keksimiin eikä niitä niin paljon ole 360. Numerotkin jonkin obsession muka tarkka kuvaus. Ja tämä että konjuktio eli silta kahden tyhjyyden välissä. Se on kauhun tasapaino. Istun tätä Pariisissa talvisen hämärään iltaan. Olen Pont-Neufin yllä tai alla. Metafyysinen sekasortoisuus on huipussaan kun runoilija menee niin pitkälle, että syyttää kieltä oman eksyksissä olonsa alkuunpanijaksi. Pariisista Jorma Kapari löysi materiaalia runouteensa; harhailun ja katkeransävyisten muistojen runouteen. Mitkä ovat suomalaisten kirjailijoiden suhteet Pariisiin? Ovatko kaupunki ja sen valot antaneet sijaa muodonmuutoksille? Kaksi saman sukupolven kirjailijaa on puhunut tuotannossaan Pariisista. Ensiksi Jorma Kapari (1937-1991), joka suomalaisista nykyrunoilijoista on ehkä kaikkein baudelairemaisin. Suomentaja, jota saamme kiittää muun muassa Flaubertin, Sartren, Modianon, Renardin, sekä myös Pavesen, Calvinon, Moravian, Tabucchin ja Ungarettin käännöksistä. Ensimmäisen, Medusan lautta -nimisen runokokoelmansa hän julkaisi vuonna 1981, ja sitä seurasi kolme muuta: Fiktiivisiä runoja 1984, Moratorio 1986 ja Elokuun illat 1989. Myöhäinen tulo runouteen, jota näyttää ruokkineen tekijän laaja lukeneisuus. Ja Jorma Kapari oli innokas lukija. Hänen runoissaan on jatkuvasti viittauksia, sitaatteja, viitteitä - syvällisen sivistyksen suoma intertekstuaalinen arsenaali onkin yksi hänen tuotantonsa tärkeimmistä piirteistä. Tämä intertekstuaalisuus ei kuitenkaan millään tavoin vahingoita sitä hienoa ilmaisua, jolla hän tarkastelee maailmaa ja itseään. Kapari ryyditti runojaan lainaamalla suoraan sanoja ranskasta, kielestä jota hän käytti taiturillisesti. Hän meni jopa niin pitkälle, että pani mukaan paratekstuaalisia aineksia (epigrafi), jotka kuitenkin jäävät käsittämättömiksi suomalaiselle... ranskaa taitamattomalle lukijalle. Jorma Kapari siteerasi mielellään Pariisin ikäväkokoelman (suomennos Eila ja Väinö Kirstinä, 1963) runoa Anywhere out of the world / Missä tahansa maailmasta poissa, joka alkaa kuuluisalla lauseella: Elämä on sairaala, jossa jokaisella sairaalla on harras halu vaihtaa vuodetta. Runoilijan ja hänen mielensä välille sukeutuu vastavuoroton vuoropuhelu, jossa runoilija päätyy esittämään pakoa Jäämeren perille, sinne missä voimme ottaa pitkiä pimeyden kylpyjä revontulien sinkauttaessa aika ajoin viihdyksemme punertavat tulipatsaansa kuin heijastukset Helvetin ilotulituksesta. Jorma näki tässä runossa viittauksen toisaalta Suomeen, toisaalta omaan elämäänsä. Pariisi oli hänelle Kaupunki. Mikään toinen kaupunki ei merkinnyt hänen silmissään mitään. Moratorion ensimmäisessä osassa Pariisi on runoilijan erityisen huomion kohteena. Unelmia täynnä oleva kuhiseva kaupunki eletään siinä samalla kertaa sekä painajaisen että ironian tunnoissa: 12 Eräs toinen runo päättää juhlavan ja iloisen hääseremonian rajusti runoilijan pettymykseen, jonka herättämä kipeä muisto kertoo paljon hänen tunteistaan: Bach rämähtää käyntiin Saint-Etienne-du-Montin kirkossa on tänään häät. Bruno & Véronique ja sulhanen oli kaunis. Takapenkillä vetistelin siinä kuin muutkin, ei minulta mitään kolehtia kerätty. Turhaa kaikki. Joissakin runoissa ironia on melko peittelemätöntä. Niin ikään Moratoriosta on seuraavakin lyhyt runo, joka tuo hyvin proosallisesti esiin erään kirjallisen ryhmän tekemiset, ryhmän joka oli saanut itselleen aivan erilaisen ohjelman kuin mihin Jorma Kapari tässä viittaa. Äänilaji on tahallisen konstailematonta puhekielen rekisteriä. Surrealistit istu nurkkapöydässä. Ne söi hyvää ruokaa puhu kalliista hinnoista ja lomamatkasta Kreikkaan. Näin mä se käsitin. Ja niin kai se oli. Kyseinen matkasuunnitelma ei ole surrealistien oma, kuten voisi luulla, vaan sillä matkalla oli paraikaa ryhmästä poissuljettu Raymond Queneau. Hän oli juuri Kreikasta tulossa mukanaan Odilen käsikirjoitus, hirvittävä kirja (romaani), joka oli suunnattu surrealistisen ryhmän toimintaa ja André Bretonin määräilevää persoonaa vastaan. Jorma Kapari luki innolla Raymond Quenauta, jonka kieltä hän huumorin lisäksi arvosti. Tyyliharjoituksia (Exercices de style) oli hänen mielikirjojaan. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että Jorma Kapari oli suomentanut kokeellisen kirjallisuuden ryhmän OuLiPon toisen huomattavan jäsenen, Italo Calvinon teoksia, kuten Jos talvityönä matkamies, Näkymättömät kaupungit ja Marcovaldo. Kuva: Jussi Träskilä Toipilaan päiväkirjoissa (2001) Pentti Saarikoski kertoo kahden viikon oleskelustaan Pariisissa. Kertomus alkaa 30. päivänä lokakuuta 1968, päivä sen jälkeen kun kirjailija on päässyt pois Hesperian psykiatrisesta sairaalasta - minne kirjailija oli joutunut saman kuun 12. päivänä - ja päättyy 15. marraskuuta. Pariisin matka on kuitenkin sijoitettava ensin kirjailijan elämänvaiheisiin. Lontoossa ollessaan Saarikoski oli saanut eräässä kirkossa deliriumin aiheuttamia ja epileptisiä kohtauksia. Helsinkiin palattuaan hän joutuu laitoshoitoon. Hän pitää sitä koko siihen astisen elämänsä pahimpana romahduksena. Kovaan työtahtiin tottuneena hän ei kuitenkaan hidasta kirjoitusvauhtiaan. Matteuksen evankeliumin suomentaminen vie häntä kohti nuoruutensa idolia Jeesusta. Monen aikalaisensa tavoin hän pyrkii sovittamaan yhteen kristinuskon ja poliittisen radikalismin. Pariisin oleskelu on siitä osoituksena. Rauhallisen kauden jälkeen hän on jälleen matkalla, tarkemmin sanottuna Bukarestissa bakkanttista hurmiota etsimässä. Tulos on kurja. Palattuaan Suomeen hän palaa politiikkaan vailla intoa, pitää suomalaista poliittista elämää yhä tukahduttavampana; pyrkii eduskuntaan Suomen Kansandemokraattisen Liiton (SKDL) ehdokkaana.
Pariisilaisrunoilija Paul Verlaine Niinpä Saarikoski kirjoittaa pettyneeseen sävyyn Pariisin päivistään, jolloin sairaus, väsymys ja kaiken inho saivat yliotteen harvoista, jollei täyttymyksen niin ainakin ilon hetkistä. Selitys matkaan kertoo jo paljon: Pariisia en keksinyt itse, joku pani idean päähäni joskus kun olin varomaton, humalassa kuin laiva, ja vähän myöhemmin: Ja Pariisi!! Pariisi, oivallinen piilopaikka, sillä kaikki tietävät että minä inhoan Pariisia. Sieltä minua ei arvattaisi etsiä. Masennustila tuntuu selittävän sen, ettei runoilija juuri puutu maailmantapahtumiin, kuten erityisesti Vietnamin sotaan tai toukokuun tapahtumien jälkeiseen tilanteeseen Ranskassa. Fyysiset vaivat (sokeus, päänsärky) näännyttävät hänet ja vievät kaiken huomion koko Pariisin oleskelun ajan. Laivamatkalla Helsingistä Lyypekkiin kirjailijan täytyy sietää golfhousuista saksalaista, jota hän kutsuu saksalaiseksi säästöporsaaksi, lasten huutoa ja muita liikemiehiä (kuten eräs belgialainen), jotka luulevat että vain heillä on rahaa eivätkä käsitä että on olemassa sellaisia originelleja tyyppejä kuin minä, not for sale. Tässä Saarikoski lainaa Marxin ajatusta tavaran fetisismistä, jonka mukaan kapitalismissa kaikkea palvotaan kauppatavarana. Runoilija näkee painajaisia, unta kuolemasta - Kotini Helsingissä on minun hautani - ilmaisee ikävystymisensä: Iltapäivä oli ikävä. Meren melussa olisi ollut tarpeeksi. Hampurissa hän on kuolemanväsynyt, kaupungin rumuus tympäännyttää ja siitä hän saa syyn asettaa kyseenalaiseksi kaikki planeetan suuret kaupungit. Hän päättää lähteä Eros Centeriin, seuraa sisäänmeneviä ja ulostulevia miehiä, mutta ei itse mene sisään. Saapuminen Pariisiin ja ensimmäinen ilta - en puhunut koko iltana sanaakaan - sujuu levollisemmin. Seuraavana päivä hän kuljeskelee Pariisissa, huomaa että Notre-Dame on kuvissa komeampi, seuraa Seinessä vaatteet päällä uivaa miestä, hautajaisia ja sillalla kerjäävän naisen väsyneitä ryppyisiä kasvoja. Hän omistaa muutaman mietteen ranskalaisten nuorten kuohunnalle, kaikenlaisen julkisivuvallankumouksen turhuudelle, ja toteaa sitten, että kauneinta Pariisissa ovat katukivet. Pariisin päivien kertomusta hallitsee perillisten puuttumisen ja toimettomuuden tunne Le Monden lukemisen ja kahviloissa vetelehtimisen välillä, jolloin uupumus iskee joka päivä. Hän näyttää hourailevan: Menin Mabillonin asemalta metroon, hyvin väsyneenä, tyhjänä, kyllästyneenä olemaan aina jossakin, aina jokin, ravintolassa istuja, liikennevälineessä matkustaja, mainoksessa typerästi hymyilevä tyylikäs mies very sexy, alkoholisti absolutisti erotomaani impotentti fakiiri askeetti kommunisti kerjäläinen Louis Quatorze Kierkegaard Goethe jumalanpoika, aina jossakin asennossa, jossakin mielentilassa, jotakin vailla... Monumentaalisia rakennuksia ja leveitä bulevardeja katsellessa kirjailijan hämmästys saattaa muuttua purevaksi ironiaksi: näin käy kun hän Elyseepalatsin edessä ei kuvaakaan rakennusta vaan ryhtyy kuvittelemaan presidentin elämää sen seinien sisällä. Kirjailija ei mainitse silloin vallassa ollutta kenraali de Gaullea nimeltä, mutta tämän tunnistaa henkilön ja virkatehtävien kuvauksesta: Päämies on vanha, ryhdikäs ja pitkä, niin että häntä ei voi sanoa ukonkäppänäksi, vaikka tekisi mieli. Voi vain kuvitella, millainen on päämiehen päivä: aamulla hän herää ja nousee heti vuoteesta, seisoo yömyssy päässä ja maahan asti ulottuva kullalla kirjailtu yöpaita päällään tovin, ennen kuin nostaa yöpaidan helmaa ja pissii pitkän aamupissin pottaan, joka on häntä varten valmistettu erikoiskorkea; sitten hän soittaa kelloa, ja kamaripalvelija tulee pukemaan häntä; sitten hän kävelee ruokasaliin, tai oikeampaa olisi sanoa, että ruokasali kävelee hänen luokseen, tuoli asettuu hänen alleen, käsinojat ottavat hänen kätensä vastaan pehmeästi, ja palvelijat tuovat hänen eteensä ruokaa, jonka ruokailuvälineet panevat hänen suuhunsa hienotunteisesti; sitten kun hän tuntee itsensä kylläiseksi, hän nyökkää, ruokapöytä kipittää pois ja tilalle marssii työpöytä täynnä valtion asioita, ja samalla muuttuvat ruokasalin herttaiset akvarellit työhuoneen suurikokoisiksi maalauksiksi, jotka kertovat rohkaisevaa kieltään kansakunnan suuruuden ajoista, joihin nykyinen päämies pyrkii takaisin; päämies käy käsiksi työhön, siirtää paperin kerrallaan saapuneen postin laatikosta lähtevän postin laatikkoon, silmäilee välillä ympärilleen, katsoo ulos ikkunasta puistoon, jossa on syksy, syksy on pitkällä ja päämies on vanha, kohta hän kuolee, ehkä jo iltapäivällä hän laskeutuu kuolinvuoteelle ja kuolee; kun hän kuolee, palatsin seinät kutistuvat ja katot rypistyvät, se on surkea näky, poliiseilta pääsee itku ja vartiosotilas menee koppiinsa kampaamaan viiksiään. Tämä on Pariisin matkan ainoa humoristinen kohta, jossa karikatyyrimäinen komiikka on viety fantasiaksi saakka. Paluu Helsinkiin saa mielen vellomaan uusilla asioilla, mutta herättää myös kysymyksiä. Päiväkirja päättyykin kysymykseen: mikä oli Pariisin matkan merkitys? Ja kirjailija käy vaiheitaan läpi: syyskesä maalla, lyhyt matka Lontooseen lokakuun alussa, sairaalaan joutuminen ja matka Ranskaan. Sähkösanomatyylisen tiivistelmän piti varmasti antaa ainekset romaaniin, joka ei koskaan toteutunut. Maallaolo: absurdi Lontoo: makaaberi Sairaala: kuvaus Paul Verlaine: Saturnisia runoja Suomentanut Einari Aaltonen, Savukeidas 2002 Savukeidas Kustannus PL 459, 20101 Turku www.savukeidas.com Tommi Liimatta, Avainlastu, WSOY 2002, 113 sivua Jokaisen kirjoittajan keskeisin aihepiiri on oma menneisyys, usein lapsuus ja nuoruus. Tätä perusmenetelmää käyttää esikoiskirjailija Tommi Liimatta kirjassaan Avainlastu, joka on tekstikokoelma tilanteista, mielenliikkeistä, elämyksistä. Yksityiskohtien paljoudesta, oikukkaasti erillisistä impressioista hahmottuu hieman ahdistuneesti yhtenäisyyttä hakeva eksistenssi. Liimatta ei runoile, vaan käyttää rytmikästä proosaa, puhekerrontaa saumattomassa imperfektissä. Osasto Suunsoittaja K on lapsuutta, pyöriä, kissoja, lunta ja koulua: aistimusvoimaista, hieman löysänä singahtelevaa jutustelua. Toinen osasto Avauksia keskusteluun on toimittajamainen ja etenee väittämiä ja määritelmiä myöten osallistumaan yhteiskunnan ilmiökeskusteluihin. Yleistyksiä ironisoiden, termejä kyseenalaistaen Liimatta nauraa medialle ja tavarapornolle: Mitään hauskempaa kuin aurinkolasit vauvan päässä emme tiedä. Surumieleisesti esikoiskirjailija tallustelee nykymaailmaa pitkin poikin, sen laitoksia ja toimintoja hajamielisesti tutkaillen. Ihminen on näissäkin säntillisissä prässeissä oikukas: Syksyllä kuljetaan eri pihojen läpi,/ talvella oikaistaan mistä sattuu./ Kesällä mennään rehevää kautta,/ keväällä mistä ei kengät kastu. Johonkin aina mennään, jotain etsitään paradoksaalisesti, sillä Ihminen on seurallinen temppelissä, yksinäinen diskossa. Liimatan ihminen hakeutuu toisen seuraankin arvaamattomuuden perusteella: Epätoivoista ärsykkeiden etsintääkö? Kun kuuntelee tämän äänen liikeratoja puheen aiheita ja tapoja tarkaten, erottaa nuoren miehen heittelehtivää selitystä, muistelemista ja hieman pidäteltyä kannanottoa, intuitiivista ja päämäärätöntä etenemistä maisemissa. Pariisi: filosofinen (epäonnistunut vallankumous heillä, masentuneet mielet, toimettomuus ei toivottomuus, kirjahylly: Sartre, Zen, Kafka, psykoanalyysi, Marcuse, Che Guevara, punainen kirja etc.) mobilet. Pigalle: YES, YES! Oui Pigallelle, NON Champs-Elyséelle. Pariisi merkitsee perinnön kieltämistä, vapautumista länsimaisesta perinnöstä, iloista vanhan rojun hävittämistä. Saarikoskelle Pariisi ei ollut unelmien kaupunki. Siihen lähestymistä haittasi varmasti se ettei hän puhunut ranskaa. Saarikosken mainitsemat kohteet ovat turistikohteita kun taas Kaparille paikoista on tullut omien muistojen ja tunteiden kautta intiimejä. Baudelairen alkemia ei vaikuttanut Saarikoskeen, jonka kielellinen taituruus oli kuitenkin poikkeuksellinen. Kapinan - tai vallankumouksen sellaisena kuin hän sen käsitti - aikana kulta ei sädehtinyt Pariisin muodostamassa valtavassa tislausastiassa. Muut kaupungit ja muut maisemat vetivät Joycen Odysseuksen suomentajaa puoleensa. Baudelaire ei varsinaisesti koskaan poistunut Pariisista. Pentti Saarikosken kulkema reitti tuokin paremmin mieleen Rimbaudin. Näyttää siltä, että Pariisin matka antoi kummallekin kirjailijalle perin vähän. He lähtivät etsimään Ihannetta, mutta löysivät vain itsensä sisällä olleen Ikävän. Muta ei muuttunut kullaksi. Jos Runo jää yritykseksi nähdä ytimeen, luonnokseksi ohimenevästä tai näkymästä, niin Runoilija itse, huonosti varustautuneena, lähtee paluumatkalle kohti lapsuutensa tai lähtökohtiensa lempeämpiä taivaita, ennen kuin lähtee myöhemmin uudestaan, tietäen erittäin hyvin, että on lähtöjä joille mikään saapuminen ei voi tuottaa pettymystä (Julien Gracq). (suomennos Karin Tuominen) Postmodernissa elämyskentässä mieli liikkuu mediaärsykkeestä vierustoverin kautta eilen nähtyyn kukkaseen ketterästi. Puhe jauhaa jotain, ja lukija kysyy, tuleeko tästä mitään. Vai onko tämä pala yhtä sekavaa ja hermostunutta elämää kirjaavaa mieltä? Osaston Kuvauksia tekstit ovat kertomuksia, fyysisesti esitettyjä tilanteita, joihin mieli kiinnittyy, kuitenkin välillä poikkeillen muille teille. Mukana on globaalia identiteetin hakua juutalaisesta ilmoitushankkijasta egyptiläiseen miljonääriin: tajuntojen puitteita, kuviteltuja olemisia, ei juuri muuta. Osastot Avainlastuja on ja Hanukan hässäkkä ovat parhaita. Niissä sykkivät yksityiskohdat synnyttävät läsnäolon kuin hermostuneen tähtitaivaan. Nuori vaeltaja sen alla etsii kiihkeästi otetta, toistuvasti suuntaa katsettaan, kuulostelee, haistelee. Mitä on? Syntyykö läsnäolo? Tajunnan roikkuminen ohivilistävissä sähkötolpissa on pitkästymisen kuva, armoilla olon kyllästynyt toteamus. Siksi Avainlastun koko sukukunta on kuin hajallaan maailmassa pelkkinä spotteina hengästyneen juoksijan aivoissa, joka haluaa kuvata sitä ainoaa kiinnekohtaa etsiessään pitävämpää. Mitään koottua näkymää tai distanssia ei synny: hajalla ollaan. Joissain osissa kerronnan rytmi riittäisi ilman runomaista typografiaa. Miksi jotkut erhelyönnit ja toistot ovat jääneet korjaamatta? Miksi kaikilla on kiire? Kirjailijoillakin. Kirjeistä lopussa ei olisi väliä. Muutoin Liimatta osoittaa voimakasta kirjailijan otetta. Hän voisi kirjoittaa selkeämminkin proosaa, tai sitten taas lisää sellaisia lauluja, joita on kätketty kansipaperin taakse. Esikoiskirjailijan ominaislaadusta tyylinäytteeksi: Elämässä käy niin että shamponoitu pää nyökkää missiin päin ja shamponoitu pää myös missin saa. Kaupungissa käy niin että tuuli lennättää kadulla korttia, vapaata pääsyä jonnekin missä valo sammuu, syttyy, sammuu. Erkki Kiviniemi 13
T u l i p a k e r r a n 20 ranskalaista surrealistirunoilijaa Philippe Jacob Etsin ajan kultaa (A. Breton) Vilkaisu 1900-luvun ranskalaisen runouden historiaan riittää siihen, että huomaa Surrealismin uraauurtavan merkityksen. Sellaisenaan se vain jatkoi Baudelairen aloittamaa prosessia, eli runouden soihdun kantamista, jota sittemmin jatkoivat Rimbaud, Lautréamont ja Mallarmé. Surrealismi asetti runouden keskeiseksi elämässä mutta lisäksi se osaltaan toi runoilijat ulos norsunluutorneistaan ja pakotti nämä osallistumaan muillekin elämän aloille, jotka aiemmin oli varattu muille ihmisille. Maailman muuttaminen (Marx) ja elämän muuttaminen (Rimbaud), sellainen oli ohjelma, jonka surrealistirunoilijat itselleen asettivat. Kunnianhimoinen hanke, toteutuskelvoton, sanoivat toiset. Entä sitten? Tärkeää oli - kuten Breton sanoi - että ei menetä arvonantoa. Niinpä niin, André Breton. Tämän keskushahmon ympärille muodostunut surrealismi järjestäytyneenä ryhmänä on elänyt pidempään kuin mikään muu liike kirjallisuudessa tai taiteessa. Aikaan vuodesta 1919, jolloin Littérature-lehti alkoi ilmestyä, vuoden 1969 lokakuun 4. päivään asti, jolloin liike virallisesti haudattiin, mahtui 50 vuotta taistelua ja kapinamieltä, mutta myöskin naurua ja innostusta, mikä usein unohdetaan. Kaikkien mielestä surrealismi on sävyltään positiivista. Myönteisen runoutta, kielteisen runoutta vastaan. Kieltämisen runoutta alistamisen runoutta vastaan (puolue tai luokka). Bretonin (1896-1966) johdolla toiminut surrealismi on noussut kaikenlaista totalitarismia vastaan mistään vastuksista välittämättä. Tinkimättömästi johdettuna, varteenotettavana mutta kiistämättömänä surrealismi piti pintansa. Tätä todistaa se, että liike kuoli kolme vuotta Bretonin kuoleman jälkeen. Jacues Herold Breton oli Runoilija. Hänen lisäkseen monet muutkin liikkeessä mukana olleet olivat runoilijoita, useimmat olivat ystäviä ennen kuin etääntyivät toisistaan. Noina aikoina runoudesta ei tingitty. Esittelemme lukijoille joitakin runoilijoita, jotka tunsivat Bretonin ja olivat oman aikansa mukana Bretonin etsiessä ylitodellista. Runoilijoista tunnetuimpia ovat Antonin Artaud (1896-1948), René Char (1907-1988), Robert Desnos (1900-1945), Philippe Soupault (1897-1990), Benjamin Péret (1899-1959), Georges Bataille (1897-1962), Julien Gracq (s.1910) ja André Pieyre de Mandiargues (1909-1991), vähemmän tunnettuja ovat Francis Picabia (1879-1953), Jean Tardieu (1903-1995), Aimé Césaire (s.1913), Ghérasim Luca (1913-1994) ja Joyce Mansour (1928-1986), osa runoilijoista on täysin tuntemattomia, kuten René Daumal (1908-1944), Maurice Blanchard (1890-1960), Jean-Pierre Duprey (1930-1959) ja Georges Henein (1914-1973). Suurten nimien (mm. Aragon, Eluard, Leiris, Prévert ja Queneau) puuttuminen tästä valikoimasta ei johdu puolueellisista valinnoista, vaan pikemminkin siitä, että julkaisun koko pakottaa rajaamaan aineistoa määrällisesti. Valittava siis oli ja lukija ratkaisee, onko valinta onnistunut. Lisäksi mukaan on otettu kaksi runoilijaa, Edmond Jabès (1912-1991) ja Philippe Jaccottet (s.1925), jotka eivät kuulu surrealismin piiriin, mutta joiden tuotanto on vaikuttavaa. Kaikkia edellä mainittuja yhdistää se, että he etsivät ajan kultaa. Löysivätkö he sen? (suomennos Kari Uuttu) 14 Jean de Gac: Tutkimusmatkailija ja hirviö, 1982
Mitä jumaluuksiin tulee Louis Aragonille Hieman ennen keskiyötä lähtölaiturin lähellä. Jos pörrötukkainen nainen seuraa sinua ole huoleti. Se on taivaansini. Sinulla ei ole mitään aihetta pelätä taivaansineä. Puussa on suuri vaalea maljakko. Sulautuneiden värien kylän kirkonkello Toimii kiintopisteenäsi. Älä kiirehdi, Muista. Tumma geysir joka sinkoaa taivaalle sananjalan versoja Tervehtii sinua. Kolmesta kulmastaan kalalla sinetöity kirje Kulki nyt lähiöiden valossa Kuin eläintenkesyttäjän tunnuskilpi. Muutoin Kaunotar, uhri, jota kutsuttiin Kulmilla pikkuiseksi resedapyramidiksi Ratkoi vain itselleen saumoja pilvestä joka oli kuin pikkupussi sääliä. Myöhemmin valkea haarniska Joka hääräili kotitöissä ja muissa Viihtyen paremmin kuin koskaan, Kotilolapsi, se jonka piti olla Mutta hiljaisuus Breton 1930. Kuva Elisa Breton Takkatuli antoi otteen Sylissään hurmaavalle seikkailuromaanille kaapuineen Ja miekkoineen Sillalla, samaan aikaan, Näin huojui kissankasvoinen kaste. Yö - ja harhakuvat menetettäisiin. Kas tässä Valkeat papit jotka tulevat iltamessusta Valtava avain ripustettuna yläpuolelleen. Kas tässä harmaat airuet; lopultakin tässä hänen kirjeensä Tai hänen huulensa: sydämeni on käkikello Jumalalle. Mutta sillä aikaa kun hän puhuu, jäljellä on vain seinä Lepattaen hautaholvissa kuin harmaanruskea purje. Ikuisuus etsii rannekelloa Hieman ennen keskiyötä lähtölaiturin lähellä. André Breton (1923, suomennos Timo Kaitaro) Dialogi vuodelta 1928 Antonin Artaud ja André Breton A. Onko surrealismilla aina sama merkitys elämämme järjestämisessä tai sen hajottamisessa? B. Se on liejua, joka koostuu lähes yksinomaan kukista. A. Montako kertaa ajattelette vielä rakastavanne? B. Se on sotilas vartiokojussa. Tuo sotilas on yksin. Hän katselee valokuvaa, jonka on ottanut lompakostaan. * A. Onko kuolemalla jotain merkitystä elämänne rakennelmassa? B. On aika mennä levolle. * Katu Seksuaalikatu herää eloon pitkin epäsuotavia kasvoja, rikoksia piipittävät kahvilat kitkevät tiet. Seksikädet polttavat taskut ja mahat kiehuvat alta; kaikki ajatukset törmäilevät toisiinsa, ja päät vähemmän kuin aukot. Antonin Artaud (1925, suomennos Janne Salo) B. Mitä on kuolematon rakkaus? A. Köyhyys ei ole pahe. A. Yö vai kuilu? B. Se on varjoa. A. Mikä teitä eniten inhottaa rakkaudessa? B. Te, hyvä ystävä, ja minä. * * * Antonin Artaud & André Breton (suomennos Janne Salo) 15
Talvehtija Aamulla herätessä kaksoisikkunat vangitsivat sen hauraan jääpalmustonsa aarniometsään. Tarvitsi vain kastella ne, ja se kasvoi yhdessä yössä. Sitä tuskin edes hämmästyi kävellessään ylösalaisin: taivas oli enää vain likaisen harmaata multaa, mutta lumen linnunrata valaisi maailmaa alhaaltapäin. Kaikki kasvot olivat kauniita, nuorentuneita - lumi synnytti loisteliaita ylösnousseita ruumiita. Keskipäivällä lumen ja vanun puutarhassa, seisten yhdellä jalalla henkeään pidättäen, se viritti uudelleen hiljaisuuden. Illalla sumun untuvainen labyrintti salpasi talon - ovet jäivät heilumaan. Sitten kuun säde vaelteli huoneen ympäri kunnes ikkunan valo asetti vuoteelle suuren mustan ristin. Nämä valon hennot petokset eivät kuitenkaan olleet aina vaarattomia. Julien Gracq (1946, suomennos Timo Kaitaro) Maan ääriin Siellä möykätään mustalla kadulla jonka päässä joen vesi väreilee vasten rantoja. Ikkunasta heitetty tupakannatsa kuin tähdenlento. Taas siellä mustalla kadulla melutaan. Turvat tukkoon siellä! Yö on painostava, kelvoton hengittää Huuto lähenee, melkein koskettaa meitä, Mutta loppuu juuri kun tulee luo. Maailmassa, jossain päin, linnanvallin juurella, Sotilaskarkuri puhua pajattaa vartijoiden kanssa jotka eivät ymmärrä mitä hän puhuu. Robert Desnos (1936, suomennos Kari Uuttu) Kaksoisolento Eläin Kivillä kynsien Raavi pois pitkät turkisviittani Ihminen En uskalla käyttää Kiviä jotka muistuttavat sinua Eläin Raavi kynsilläsi Lihani on kovaa kaarnaa Ihminen Pelkään tulta Kaikkialla missä olet Eläin Sinä puhut Kuin ihminen Älä usko itsekään En mene hätäsi loppuun. René Char (1927-1929, suomennos Kari Uuttu) Max Ernst, ylinnä alkuperäinen kiviveistos Afrikassa, alla miten Ernst sen näki 16
Poukama Te merenkulkijat jotka yhdellä ainoalla kädellä karkotatte tuulen te jotka asetatte tähdet etusijalle minä odotan teitä lähellä taivaanrantaa katselen teidän katsettanne ja kärsimättömyyttänne te aurinko Jumalan sormi minä uhmaan teitä Paikka paikoin lintu meren yllä kyntövako kuin tuleentunut tähkä sitten ei enää mitään elonkorjuunne hymyilyttää minua merenkulkijat vaanin teidän vimmaanne ja epätoivoanne te jotka huudatte maata aina aamunkoitteessa ja jotka lähdette taas matkaan pitkäksi aikaa ainiaaksi kuten naisillenne sanotte Maankamarako teidät nielee Janonneko sammuu tuulen naapurit minä kuuntelen teidän valitustanne Menkäähän te jotka ette koskaan pääse perille minä en unohda teitä Philippe Soupault (1926, suomennos Janne Salo) Frederico Fellinin hahmotelmia elokuviin Ei pidä koskaan lyödä päästään vetoa paholaisen kanssa (1968) ja Laiva (1983) Minuutin väliaika Tein matkan kauneimmalla koskaan rakennetulla laivalla; outo yksityiskohta oli, että valtamerialuksen matkustajat ja miehistö olivat ratsain! Kapteeni, emerituskavaljeeri, istui jalorotuisen juoksijan selässä, yllään metsästysasu ja johti harjoitusta puhaltamalla torveen, kun taas minä, joka kammoan ratsastusta, sain viettää päiväni kuntosalin hevosella. Astuimme maihin uuteen maahan, jossa hevosia ei tunnettu; alkuasukkaat pitivät aluksemme matkustajia kaksipäisinä eläiminä, kauhuissaan eivät uskaltaneet niitä lähestyä. Kun olin ainoa, jonka tunnisti näiden alkukantaisten olentojen kaltaiseksi, minut otettiin vangiksi. Seuraavat rivit kirjoitin vankilasta, johon minut suljettiin. Päivisin vankila oli täysin autio saari, mutta öisin asukkaat suuresta mantereen kaupungista, jossa avioliitto ja avoliitto olivat yhtä kiellettyjä, sopivat tapaamisesta vankilassa ja rakastelivat, niinpä maanpaosta palattuani saatoin tuoda tullessani maailman loistavimman kokoelman naisten kampoja, masentavasta selluloidista valmistetuista lähtien aina jalokivin koristeltuihin hienoimpiin kilpikonnankuorisiin. Annoin kokoelman yhdelle sedälleni, merkittävälle simpukoiden tuntijalle, jonka intialaisten simpukoiden vitriinissä se nyt roikkuu. Francis Picabia (1920, suomennos Kari Uuttu) Lohduttaja Hiljaisuus lukitsi tuskan ystävän menetyksestä, kynttilöiden liekit jähmettyivät valkoisiksi kukiksi, peileissä osoitin itseäni sormella. Vetolaatikot aukeilivat itsestään aamun vireessä, litistynyt aurinko liukui kädessäni, kuolaten kyhäsin typeriä laskelmia. Nainen astui huoneeseen, silmät kuin norsunluuta, ojensi käsivartensa ja hymyili, hampaiden paikalla rivi punaista lihaa. René Daumal (1928-1929, suomennos Aino Haavio) Henri Michaux, 1979 17
Hautakirjoitus sodassa kuolleiden muistomerkissä Kenraali sanoi meille Vihollinen on tuolla Mars matkaan Isänmaan puolesta Lähdimme matkaan tapasimme isänmaan Huoratalon emäntä sanoi meille Kuolkaa tai pelastakaa minut Tapasimme Kaiserin Hindenbrugin Reischoffenin Bismarckin suurherttuan X:n Abdul Amidin Sarajevon katkottuja käsiä He katkoivat jalkamme ahmivat sisuksemme puhkoivat meiltä munat tulitikuilla ja sitten aivan rauhassa kuolimme Rukoilkaa puolestamme Oma narttuni oma kultaseni Rakastan sinua niin kuin käydään paskalla Upota perseesi ukkoseen kun olet salamien keskellä Salama sinua nussii hullu mylväys yössä jolla seisoo kuin hirvellä Oi kuolema olen se hirvi jota koirat ahmivat Kuolema ejakuloi verenä. Georges Bataille (1957, suomennos Kari Uuttu) Benjamin Péret (1929, suomennos Kari Uuttu) Toyen: Cache-toi, guerre, 1944 Kuollut lehti Kuollut lehti putoaa suulleni. Heräävän suun villi kosteus. Kokonaisen minuutin etsin itseäni kumilenkkien keskeltä, jotka ympäröivät muiston: se karkaa. Minä nousen ripeästi. Kirja putoaa. Le Monde désert. Lähden rue des Aubépines ilta, minulla on kiire löytää meitä sitova panta / Mutta kuka sitten pitelee ketjua? (Vigny) Kuljen eteenpäin. Seuraan lauta-aitaa, ja huomaan ohimennen neonvalon rakeisen sinen sairaalan paljaassa selässä, vierelläni mustan koiran, joka tottelee lähes unohtunutta nimeä Utica, ja uudenlaisen mustasukkaisuuden navassa. Päästän itseni putoamaan aidalta. Olen kuullut sanottavan, että jos unessa käärme puhdistaa korvat perusteellisesti, herätessä on lintujenkin kieli selvää. Jos nukahtaminen on putoamista, mitä herääminen on? Joyce Mansour (1973, suomennos Kari Uuttu) 18
Vetäytyminen Kun runoilijan kielestä Viedään värit, Kun eivät kukkien nimetkään Sano mitään hänen muistilleen, Samaan aikaan kun hänessä säilyy Ihastuttava sana musta Sen heijastaa valkoinen peili Sivulta johon hän osasi kirjoittaa. André Pieyre de Mandiargues (1968, suomennos Kari Uuttu) Kirjaimet jalkojenne juureen Heitän jalkojenne juureen kaikki kirjaimet Joista koostuu nimi mandiargues, Kauniita pilareita joiden rinnat valaisivat tietäni, Sokea lukee minua koskemalla Sitten hänen sormensa kulkevat teidän huulillenne. André Pieyre de Mandiargues (1968, suomennos Kari Uuttu) Kieltäminen Kurkussani on veitsi, Luomisen unohtama. Kahdesta tulee yksi: syntymä on giljotiini. Vaarallinen elämä on olemassa ihmeiden joukossa. Tukkikaa korvanne kaupungin asukkaat, kraatterit, kelluvat saaret, harmaat ja mustat kukkakivet, todellisuuden värit! panen jalkaan seitsemän peninkulman saappaani ja se on kuolema tai ylösnousemus. Ihminen on piilossa, liekki on keskellä kiellettyä ja planeetat ovat prostituution sisin: Kas siinä teille! Ja nyt minulle. Jumala antakoon syntini anteeksi. Maurice Blanchard (1956, suomennos Kari Uuttu) Sanomattomalla surulla Hiljaisuus. Ja hiljaisuuden hedelmät, marmorin hedelmät jotka lepäävät merten pohjassa: kohtalot hautautuneina niiden lempeään valoon! Hiljaisuus täyttää pilvien mustan ihon, ukkosten mustan ihon, auringonlaskujen herkän ihon. Sanat joita ei sanota räjäyttävät taivaan, repivät maan sisälmykset, halkaisevat puut kahtia ja puro pesee haavat, jos päivä on ollut lämmin, jos tuuli on tyyntynyt. Mutta jäljellä ovat kurkkua puristavat rautakourat. Laivoja ankkurissa, vaikertaen ne tervehtivät maininkia, tervehtivät aaltoja. Laivat kahleissaan, raivon vaahto sieraimissaan, tervehtivät merta ja kiroavat kahleitaan. Kun haudat aukenevat, kahlitut laivat tervehtivät kiviä. Maurice Blanchard (1955, suomennos Kari Uuttu) 19
(1969, suomennos: Timo Kaitaro) Ei ketään kelle sanoa että sanottavamme on jo sanottu ja että ei-sanottava jota toisillemme sanomme koko ajan sen sanomme toisillemme kuin emme sanoisikaan mitään toisillemme kuin kukaan ei sanoisi meille emme me itsekään että sanottavamme on jo sanottu ei ketään kelle se sanoa ei itsellemmekään Ei ketään kelle sanoa että tekemisemme on jo tehty emmekä tee mitään muuta koko ajan se on tapa sanoa ettemme tee mitään tapa olla tekemättä mitään ja sanoa mitä teemme Ghérasim Luca Ei ketään kelle sanoa ettemme tee mitään että teemme vain sitä mitä sanomme siis ei mitään Ghérasim Luca (1969, suomennos Kari Uuttu) Synnyinseudulle paluun vihko Lähteä. Niin kuin on hyeenamiehiä ja pantterimiehiä, minä olisin juutalaismies kafferimies Kalkutan-hindumies Harlemin-mies-joka-ei äänestä nälänhätämies, herjausmies, kidutusmies minä tahansa hetkenä hänet voi ottaa kiinni, piestä, tappaa - aivan oikein! tappaa hänet - tekemättä tiliä kenellekään, esittämättä anteeksipyyntöä kenellekään juutalaismies pogromimies koiranpentu kerjäläinen mutta tapetaanko Tunnonvaiva, komea kuin englantilaisen rouvan ällistys hänen löytäessään liemikulhostaan hottentotin kallon? Löytäisin suurten tiedonantojen ja suurten maailmanpalojen salaisuuden. Sanoisin rajuilma. Sanoisin virta. Sanoisin pyörremyrsky. Sanoisin lehti. Sanoisin puu. Kastuisin kaikista sateista, kostuisin kaikista kasteista. Vierisin kuin vimmattu veri sanojen silmän hitaassa virrassa hulluina hevosina vereksinä lapsina verihyytymänä ulkonaliikkumiskieltona temppelin raunioina jalokivinä tarpeeksi kaukana masentamaan kaivosmiehet. Joka ei minua ymmärtäisi ei ymmärtäisi liioin tiikerin karjuntaa. Aimé Césaire (1939, suomennos Karin Tuominen) Sisäinen nainen Man Ray: Kiki de Montparnasse 1926 kaunis kuin salama puolitaivaalle pysähtyvä valitakseen puunsa tuntematon pelottavan läheinen kuitenkin tyynnyttävä kuin seisahdus lauhkeaan seutuun seisontavalo joka pitää silmäteräänsä vangittuna yön suunnan hauras kuin kädenpuristus kahden tulevaisuutta vailla olevan välillä ankara kuin maailman alku salaiset kasvot vain kerran elämässä nähtävissä liipaisinta painaessa Chokwe Georges Henein (1978, suomennos Karin Tuominen) 20
Vaikka Vaikka omin silmin näkisin esi-isien tauluista astuvan ja kävelevän paksuudessa maailman Vaikka omin silmin näkisin maan teiden nousevan taivaaseen sulokkaina ja kaarellaan kuin suihkuavat vedet Vaikka kuulisin auringon [mitä, auringonko? niin niin, auringon] puhuvan hiljaa kutsuvan minua nimeltä Vaikka yhtäkkiä ottaisin talon koon, sen hiljaisuuden ja sen raskaan mielen Vaikka olisin löytänyt avaimen pallomme halkaisevaan tunneliin ja alkaisin hitaasti liukua pitkin sen seiniä Vaikka omin silmin näkisin asioiden Toisen Puolen kuhisevan Kitkerää Päivän koittaessa kusee sinisen usvan Hän poistaa auringon karvat Ja leikkaa kannikan päivää Haluaa istuutua nojatuoliin Mutta tappaa itsensä sitä ennen Epätoivoinen koska ei omista mitä ei omista runoilija runoilija Hän sekoittaa nyyhkäyksensä purukumiin Ja temmeltää verijyvästen edessä Jotka asustavat hänen rinnuksellaan Halusi varastaa menetetyt rakkaudet Ja polttaa niitä kuin mauttomia tumppeja Jean-Pierre Duprey (1970, suomennos Janne Salo) Vaikka vaikka vaikka silti uskoisin pyhään Todellisuuteen käsistämme karanneeseen, yöhön katoavaan Jean Tardieu (1933, suomennos Kari Uuttu) Talven kuu Hämärään pääset kun otat peilin jossa tukahtuu jäätävä lieska: Kun olet päässyt yön sydämeen et siinä kuvaa näe kuin karitsan kastamisesta. Philippe Jaccottet (1967, suomennos Kari Uuttu) Arnold Genthe: Siansaparoparaati, 1897 Kuoleman naamio Kuoleman naamio löytää juurensa ontto kivi jossa matkustetaan Oikeus on voittanut röyhkeyden vankat padot Tiet risteytyvät vesien mulkoilevassa sydämessä Oikeus on yhtälön ratkaisusääntö Yhtä yksinkertainen kuin lamppujen taika illalla salaliittojen huoneessa Nukut pitkään ennen kuin puhuttelet päivää Eristän unesi kuin meri saarensa Nukut karttapallon kanssa, jossa risteilevät vaihtojen siivilöimät puistokadut Mutta silmissäsi on vain yksi katse Kuoleman naamio löytää piirteensä legendalta omaksutut Maalari kumartuu varjon eteen, jonka nuolet on nuoltu ja joista hän tekee siveltimiä kuollakseen Nukut unohduksen kanssa ihmisöiden lähde valastuilla aukioilla Nukut airot pudonneina veneen ajelehtiessa omia teitään Ruumiinvalvojaiset Ei saa päästää ääntäkään kuolleiden huoneessa: kun nostaa kynttilän näkee niiden poistuvan. Korotan hieman ääntäni oven kynnyksellä ja sanon muutaman sanan jolla valaista niiden tietä. Mutta ne jotka ovat rukoilleet vaikka lumen alta aikainen aamun lintu tulee välittämään heidän äänensä. Philippe Jaccottet (1957, suomennos Kari Uuttu) Edmond Jabès (1953-1954, suomennos Timo Kaitaro) 21