Johanna Charlotta Maexmontanin, Oulunkylän Seurahuoneen ja Maexmontanin puiston vaiheita Tämän pdf-tekstin tiedot on v 2010 koonnut työryhmä: Marja Mesimäki, Annikki Piilonen, Harri Nygrén ja Kari Sundvall. Tämä versio ei sisällä mitään kuvia Nettijulkaisu: Oulunkylä-Seura www.oulunkyla.info / HUOM! Web-sivua päivitetään jatkossa uudella tiedolla: kerro kotisivutyöryhmälle, jos sinulla on tietoa tai kuvia käyttöön! Projekti tehdään ilman palkkiota lukuun ottamatta museoiden ja järjestöjen historiallisia kuvia, joiden julkaisusta Oulunkylä-Seura on maksanut kyseisille tahoille. S I S Ä L T Ö Johdanto s 2 Johanna Charlotta Maexmontan - aikansa mahtinainen s 5 Kaupungin huvielämästä s18 Sigfrid Edvard Maexmontan s 20 Oulunkylän Seurahuone - Juhannusmäen helmi s 24 Maexmontanin pensionaatti ja vesiparantola 26 Pensionaatista Seurahuone s 31 Huvilayhdyskunnan ja taiteilijoiden kantapaikka s 34 Asuinkäytöstä sosiaaliviraston kumppanuustaloksi s 36 Maexmontanin puiston vaiheita s 41 Lähdeluettelo s 50
Johdannoksi: Maexmontaninpuisto - puistolle nimi Oulunkylän Seurahuoneen loistoajan emännän mukaan Oulunkylän Seurahuoneen edustan puisto on keskeinen näyttämö Oulunkylän ja erityisesti Veräjämäen historiassa. Puisto on sekä kukoistanut palmuistutuksineen että elänyt rappion päiviä kulottuneine nurmikenttineen, mutta alueelle ei ole toistaiseksi annettu virallista nimeä. Helsingin kaupungin nimistötoimikunta on hyväksynyt Oulunkylä-Seuran tekemän ehdotuksen puiston nimeämisestä ravintoloitsija Johanna Charlotta Maexmontanin mukaan. Nimistötoimikunta päätti kokouksessaan 2.6.2010 esittää asemakaavoituksen yhteydessä muodostuvan puiston nimeksi Maexmontaninpuisto, toisella kotimaisella Maexmontanparken. Puisto nimetään virallisesti ja sen rajat määritellään Raidejokeriin liittyvän asemakaavoituksen yhteydessä. Oulunkylä-Seura on ehdottanut, että Maexmontanin puisto rajataan Larin Kyöstin tien, Kirkkoherrantien, Oulunkylän
tien ja Maaherrantien väliselle alueelle. Puiston vierestä kulkeva Larin Kyöstin tie liittyy Veräjämäen 1900-luvun alkupuolen vilkkaaseen taiteilijayhteisöön ja Seurahuoneen silloiseen vakioasiakaskuntaan. Nykypäivän kasvavissa kaupungeissa puistot ovat tärkeitä henkireikiä, virkistyspaikkoja ja asukkaidensa yhteisiä olohuoneita. Oulunkylä-Seura haluaa nostaa esiin Oulunkylän vihreää idylliä, asukkaille tärkeää vehreää ympäristöä ja sen monipuolisia käyttömahdollisuuksia urbaanin hyvinvoinnin tuottajana. Puiston nimeäminen naispuolisen merkkihenkilön mukaan tuo myös mielenkiintoisen tuulahduksen menneiltä ajoilta ja herättää kiinnostusta koko alueen historiaa kohtaan. Maexmontanin puisto on oleellinen osa Oulunkylän Seurahuoneen miljöötä ja nykyisin myös monenlaisten tapahtumien värikäs areena. Lähiöiden ja esikaupunkien kehittämisessä korostetaan alueiden omaleimaisia imagon rakennusaineksia, jotka edistävät asukkaiden kuuluvuuden tunnetta ja ylpeyttä omasta asuinalueesta. Oulunkylän Seurahuone miljöineen tarjoaa oivallisen mahdollisuuden rakentaa alueen kulttuurihistoriaan kytkeytyvää paikallista imagoa. Alueen viheraluesuunnitelman kausi (2003-2012) lähenee myös loppuaan, joten on aika kiin
nittää huomiota puiston tulevaisuuteen. Esittelemme puiston ja Seurahuoneen historiaa ja nykypäivää. Oman lukunsa saa itse rouva Maexmontan, jonka vaiherikas elämäntyö vaikuttaa Oulunkylässä vielä tänäkin päivänä.
Johanna Charlotta Maexmontan aikansa mahtinainen Johanna Charlotta Maexmontan (omaa sukua Andersson) syntyi Ruotsissa 4. helmikuuta 1844. Hän muutti Helsinkiin ilmeisesti jo varsin nuorena. Johanna Charlotta meni naimisiin Piikkiöstä kotoisin olleen apteekkari Sigfrid Edvard Maexmontanin kanssa. Häitä vietettiin 30.12.1863. Pariskunta oli naimisissa 17 vuotta, aina herra Maexmontanin kuolemaan saakka vuonna 1880. Sigfridin kuoleman jälkeen Johanna Charlotta hoiti perheyritystä, Maexmontanin väkiviinatehdasta, ja ryhtyi 1890-luvun alkupuolella myös ravintoloitsijaksi. Leskirouva Maexmontan avioitui uudelleen saksalaissukuisen kauppiaan Louis August Christian Kniefin kanssa tammikuussa 1889. Toinen avioliitto päättyi eroon, eikä kummastakaan liitosta syntynyt jälkeläisiä. Sekä herra Maexmontanin että Johannan kuolinilmoituksissa mainitaan kuitenkin suremaan jääneenä fosterson ja styfson eli heillä oli kasvattilapsi. Johanna Charlotta kuoli 10.3.1903 ja hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaalle ensimmäisen miehensä viereen 15.3.1903. Komea hautapaasi on edelleen olemas
sa. Se löytyy Hietaniemen hautausmaan vanhalta puolelta, korttelista 19, linja 9, hauta 74. Hufvudstadsbladetissa 11.3.1903 julkaistusta muistokirjoituksesta piirtyy kuva määrätietoisesta, voimakkaasta, harvinaisen toimeliaasta naisesta. Hän keräsi alkoholikaupankäynnin avulla huomattavan omaisuuden, jonka sijoittaminen helsinkiläisen ravintolatoiminnan kehittämiseen koitui kuitenkin kohtalokkaaksi: Dödsfall Natten mot gårdagen afled i Åggelby fru ]ohanna Charlotta Maexmontan-Knief, född Andersson, efter ett längre lidande vid 58 års ålder. Född i Sverige kom den hädangångna redan i unga år till Helsingfors, där hon ingick gifte med framlidne apotekaren Sigfrid Maexmontan. Efter dennes död för 16 år tillbaka dref hon vin- och spirituosahandel i stor omfattning och med sådan framgång, att hon ägde en icke obetydlig förmögenhet, då hon för ett årtionde sedan öfvertog societetshusets hotell och restaurant härstädes. Därjämte arrenderade hon Brunnshusets restaurant jämte därtill hörande paviljonger. Slutligen inrättade hon å det henne tillhöriga området i Åggelby ett pensionat och en vattenkuranstalt. Med ovanlig energi och administrations förmåga dref hon alla dessa
företag en tid bortåt; men ensam kvinna som hon var, blef denna nervslitande verksamhet slutligen hennes krafter öfvermäktig. Hon förlorade till sist på dessa företag då motigheter af hvarjehanda slag tillstötte ej blott sin förmögenhet, utan ock sin hälsa. Börande namnet Knief efter ett senare äktenskap, äfven det upplöst långt före hennes död, sörjes den aflidna närmast af en styfson och tvenne systrar. Hautausjärjestelyjä hoiti Johanna Charlotan sisar Mathilda Floberg, joka kutsui ystäviä ja tuttavia hautajaisiin ilmoituksella 15.3.1903 (Hufvudstadsbladet no 73A). Kuolleita Niille ystäville ja tuttaville, jotka haluavat saattaa edesmenneen sisareni rouva Johanna Charlotta Maexmontanin viimeiselle leposijalleen annetaan täten tiedoksi, että surujuna lähtee sunnuntaina 15. maaliskuuta klo 4¼ Rautatieasemalta vanhalle luterilaiselle hautausmaalle. Matilda Floberg
Ravintolaviihteen uranuurtaja Johanna Charlotta Maexmontania voidaan hyvällä syyllä pitää aikansa merkkihenkilönä, jonka persoona ja teot niveltyvät monella tavalla niin suomalaiseen talous- ja sosiaalihistoriaan kuin kulttuurihistoriaan. Hän työskenteli ilmeisen pitkäjänteisesti ja tarmokkaasti saadakseen Helsinkiin kansainvälisen tason ravintolaelämää wieniläisoperetteineen, varieteeviihteineen ja tarjoiluineen. Hän oli varmasti neuvokas liikenainen, joka joutui luovimaan miesten hallitsemassa maailmassa. Lähteet antavat ymmärtää, että rouva Maexmontan uupui vaikean asemansa haasteisiin ja joutui sen takia jopa ennenaikaiseen hautaan. Rouva Maexmontan hallitsi Helsingin Seurahuonetta ja Oulunkylän Pensionaattia (Åggelby Pensionat) 1800-luvulla ja vuosisadan vaihteessa, lähes kuolemaansa saakka. Lisäksi hän toimi Kaivohuoneen ravintoloitsijana. Näitä aikansa huvielämän keskuksia hän sisustutti ja rakennutti uudelleen viinatehtailun tuottamalla huomattavalla omaisuudella. Helsingin Seurahuoneen eli nykyisen Helsingin kaupungintalon hän otti haltuunsa vuoden 1892 keväällä. Seurahuone kalustettiin tämän jälkeen täysin uudestaan ja
avattiin juhannukseksi 1892. Sven Hirn kertoo Huvia ja herkkuja -teoksessaan, kuinka keittiöön kiinnitettiin ranskalaisia ja venäläisiä mestarikokkeja. Esikuvana pidettiin Pariisin teollisuusnäyttelyn yhteydessä ollutta ravintolaa, joka oli tunnettu hienoista mutta edullisista aterioista. Kireän kilpailun vuoksi ruokavieraita oli houkuteltava uusilla elämyksillä. Johanna Charlotta sisustutti kellariin vuonna 1896 uuden ravintolasali Orcuksen, jonka seinät koristettiin sammalilla, tippukivillä ja näkinkengillä. Luolamaista tunnelmaa täydensi värikäs valaistus. Keittiöönkin hankittiin oma erikoisuutensa, grilliuuni. On ilmeistä, että rouva Maexmontanin aikana näissä aikansa viihteen keskuspaikoissa tapahtui paljon. Johanna Charlotta kehitti erilaista viihteellistä ohjelmatarjontaa. Esimerkiksi Helsingin Seurahuone huolehti talvikaudella varieteehuveista ja täydensi siten ulkoilma- ja kesäravintoloiden tarjontaa. Kaivohuoneen edustalle hän rakennutti teatterilavan, joka purettiin vasta 1930-luvun alussa. Rouvan toiminnalle oli eduksi, että Ruotsissa oli vuonna 1896 kielletty alkoholitarjoilu varieteetiloissa. Käytännössä tämä merkitsi likipitäen huvittelumuodon kuoliniskua, kuten Sven Hirn kuvaa. Ruotsalaiset artistit joutuivat miltei tuuliajolle ja siirtyivät halukkaasti Suomeen, missä
vastaavaa kieltoa ei yleensä sovellettu. Aivan ongelmattomia varieteehuvit eivät Helsingin Seurahuoneellakaan olleet. Viihde ei (silloinkaan) ollut kaikkien mieleen. Hirnin mukaan populaarikonsertit joskus häiriintyivät varieteemusiikin torvisoitosta ja rumpujen päristyksestä, jolloin rouva Maexmontan puolustautui sanomalla, että kevyet ohjelmat olivat välttämättömiä koko laitoksen kannattavuudelle. Rouva myös muistutti, että Johansson (Anders Johan Johansson, Helsingin Seurahuoneen aiempi isäntä) oli luvannut pystyttää hänelle patsaan Kustaa Aadolfin torille Tukholmaan, sillä hotellin pitäminen oli naishenkilölle yleensä ylivoimaisen vaikeaa. Helsingin Seurahuoneella nautittiin kansainvälisestä tunnelmasta. Rouva Maexmontan vaikuttaa pyörittäneen melkoista ohjelmatoimistoa. Sven Hirn kertoo, kuinka hetkittäin Seurahuoneen artistit olivat aivan mainioita. Muiden muassa pieni mustien miesten ryhmä The Caminos pystyi soittamaan miltei millä tarvekalulla tahansa. Tunnettu luuttulaulaja Sven Scholander (1860-1936) aloitti vuonna 1894 Helsingin Seurahuoneelta lukuisat vierailunsa Suomessa. Kättentaputuksista ei tahtonut tulla loppua. Myöhemmin saapui Anna Hoffman(-Uddgren 1868-1947), joka lienee ollut Ruotsin tunnetuin nais
artisti ja lahjakkuus, jonka yleisösuosio oli hämmästyttävä. Ajan lehtitietojen mukaan rouva Maexmontan sai useita eri anniskelulupia ja alkoholin vähittäismyyntilupia eri osoitteisiin 1890-luvun alkupuolella. Toiminimenä oli J.C. Maexmontan. Huhtikuussa 1890 Hufvudstadbladet kertoo seuraavasti: Utminuteringen och utständningen af spritdrycker fru Johanna Charlotta Knief (firman J. C. Maexmontan) n:o 21 wid Unionsgatan eller annan lämplig lokal. Nya Pressen puolestaan 1893: Partihandel med bränvin. Guvernören i länet har tillåtit handlandshustrun Johanna Charlotta Knief, såsom innehafvare af handelsfirman J. C. Maexmontan i denna stad, att i Helsingfors idka partihandel med bränvin. Maexmontanin väkiviinatehdas ja alkoholin tuontiliike toimi ja kukoisti kaikesta päätellen 1890-luvulla, ja tuotteita varmasti käytettiin myös rouvan emännöimissä huvittelupaikoissa.
Kiista viihteellisten anniskelupaikkojen paheellisuudesta kärjistyi vuonna 1896, jolloin Helsingin kaupunginvaltuutettujen enemmistö halusi seurata ruotsalaista esimerkkiä ehdottoman alkoholikiellon suhteen varieteissa. Hirn kirjoittaa, että myös Seurahuoneen johtokunnan puheenjohtaja Uno Alfons Wasastjernan mielestä oli paikallaan, että kevytmieliset ohjelmat lopetettaisiin. Rouva Maexmontanin kanssa tehty sopimus sisälsi itse asiassa jo pykälän, joka periaatteessa kielsi varieteen järjestämisen. Maexmontan huomautti jälleen, että taloudelliset syyt pakottivat järjestämään kevyttä viihdettä, ja syksyn 1896 ohjelmistostakin oli artistisopimuksin jo huolehdittu. Johtokunta pysyi kannassaan, mikä sai Johanna Charlotan tolaltaan olihan hän uhrannut miltei koko omaisuutensa eli peräti 400 000 markkaa Helsingin Seurahuoneen tilojen kunnostamiseen, muun muassa kelvottomassa kunnossa olleiden huoneiden uudistamiseen. Jo solmittujen artistisopimusten purkaminen aiheuttaisi vielä 15 000 markan lisäkustannukset! Ahdinkoa todennäköisesti lisäsi se, että samoihin aikoihin rouva Maexmontan oli avaamassa Oulunkylään pensionaattia eli täysihoitolaa ja kylpylää.
Helsingin Seurahuoneella Suomen ensimmäiset elokuvat Varieteeohjelmat saivat jatkoaikaa joulukuuhun 1896 saakka. Tämä saattoi osaltaan johtaa elävien kuvien yllättävän varhaiseen tuloon Suomeen. Elokuvia saatiin nimittäin katsella rouva Maexmontanin emännöimän Helsingin Seurahuoneen Sofiasalissa kesä-heinäkuussa 1896, siis vain puoli vuotta ensimmäisen Pariisin näytännön jälkeen. Lumiéren veljekset järjestivät 28. joulukuuta 1895 Pariisin Boulevard des Capucines -kahvilassa maailman ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen. Elokuvainnostuksen taustalla oli pyrkimys markkinoida Lumiéren keksintö mahdollisimman tehokkaasti Venäjälle. Veljekset Arthur ja Ivar Grünwaldt toivat kuvat Helsinkiin Pietarin Aquarium-teatterista. Eläviä kuvia esiteltiin ensi kertaa 28.6.1896 lehdistölle, joka kertoi innostuneesti asiasta ja mm. Hufvustadsbladetissa ennakoitiin äänielokuvan tulemista lähivuosina. Yleisönäytöksissä oli numeroituja ja numeroimattomia paikkoja, kahden tai yhden markan hintaan.
Vastoinkäymiset vievät voiton 1890-luvun loppupuolella Johanna Charlotan aikaa vei Oulunkylän Pensionaatin ja kylpylän toiminnan pyörittäminen muiden liiketoimien ohella. Vielä keväällä 1899 hän vuokrasi Helsingin Kaivohuoneen ja kunnosti omalla kustannuksellaan näyttämötilan ikkunarakenteet ravintolarakennuksessa. Samalla hän kiinnitti tallinnalaisen Eduard Berentin seurueen kesäkautta 1902 varten ja aloitti toukokuussa ns. Oberbrettl-ohjelman. Kyseessä oli oikeastaan kuuluttajan ohjauksella toteutettu kabaree, ja Sven Hirn tulkitsee aloitteen rouva Maexmontanin yritykseksi kiertää varieteekieltopykälää. Johanna Charlotan aika Oulunkylän Pensionaatin emäntänä jäi valitettavan lyhyeksi. Hän avasi paikan kesäkaudeksi 1897, ja vaikeudet alkoivat jo vuosisadan alussa. Kesällä 1900 Hufvudstadsbladetissa julkaistiin useampia myynti-ilmoituksia Maexmontanskan omistuksista Oulunkylässä. Kokonaisuuteen kuului useita huvilarakennuksia, joissa oli yhteensä noin 45 tulisijaa talvikäyttöäkin varten. Lisäksi oli mm. leipomorakennus leivinuunilla ja vaunuvaja, joissa oli myös useita asuinhuoneita, hevostalli, sikala ja kanala, mankelitupa ja pesutupa ja tietysti kylpylä puutarhoineen, vesilähteineen ja peltomaineen
ja oma puhelinjohto! Kaikki olivat moitteettomassa kunnossa, ja myyntihinta 118 000 markkaa. Keväällä 1901 rouva Maexmontan myi täysihoitolan huviloineen kondiittori K.J. Björkqvistille, joka pyöritti paikkaa jonkin aikaa. Hänelläkin oli ilmeisesti vaikeuksia ylläpitää toimintaa, sillä jo loppuvuodesta 1901 Oulunkylän Pensionaatti oli taas myynnissä, nyt yhteyshenkilönä asianajaja Aksel Ålander. Johanna Charlotta osti paikan kuitenkin takaisin 15.4.1902 pidetyssä huutokaupassa. Vain runsaan kuukauden päästä, 18.5.1902 Hbl:ssä julkaistiin Fru J.C. Maexmontan-Kniefin myynti-ilmoitus täysihoitolasta ja vaihtoehtoisesti tillojen ja palstojen vuokraamismahdollisuudesta: Ja taas muutamaa kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 1902 Pensionaatti ja Vesiparantola olivat myynnissä, nyt huutokaupalla:
Päivälehti 6.7.1902: Huviloita ja huvilapalstoja Oulunkylässä Julkisella vapaaehtoisella huutokaupalla, joka toimitetaan torstaina kuluvan heinäkuun 17 p:nä klo 1/2 2 päivällä myydään Oulunkylän Pensionaatille ja Vesiparantolalle kuuluva maa-alue siihen kuuluvine rakennuksineen, joko kokonaisuudessaan tai noin 1/2 hehtaarin palstoissa ynnä 3 makasiinitonttia. Alue on aivan Oulunkylän rautatieaseman vierellä, 15 minuutin matka Helsingistä. Tarkemmin ilmoittaa I. C. Maexmontan-Knief, Kaivohuone Pian tämän jälkeen lehdissä alkaa näkyä lisää konkurssiilmoituksia. Syyskuussa 1902 pidetyssä Rawintoloitsijan rwa J. Ch. Maexmontan-Kniefin velkojan kokouksessa päätettiin tarjota myytäväksi konkurssipesän omistama Oulunkylän pensionaatti. Päätettiin myös, että ellei hyväksyttäviä tarjouksia konkurssipesälle tehdä ennen maaliskuun alkua, myydään tila huutokaupalla. Syksyllä 1902 rouva Maexmontanin konkurssi mainittiin toistuvasti: velkoja arvioitiin olevan 266 000 ja varoja
190 000 markkaa. Suomalainen Wirallinen lehti julisti ravintolanpitäjä Johanna Charlotta Maexmontanin tuomion 31.1.1903. Johanna Charlotta eli tämän jälkeen enää runsaan kuukauden. Johanna Charlotta Maexmontan hankki liiketoimillaan omaisuuden, mutta menetti sen vain yhden vuosikymmenen aikana ja samalla myös terveytensä. Voimme vain kuvitella, mitä lukuisten myynti- ja konkurssi-ilmoitusten taakse kätkeytyy Johanna Charlotan viimeisinä elinkuukausina! Hän joutui luopumaan vaivalla rakennuttamastaan, loisteliaaseen kuntoon perheyrityksen perinnöllä kohentamastaan Pensionaatista. Rouva Maexmontan vaikuttaa taistelleen paikan omistuksesta kynsin, hampain viimeiseen saakka, mutta lopulta oli luovutettava ja myönnyttävä konkurssiin. Sven Hirn näkee J.C. Maexmontanin uhraukset muistomerkin arvoisina. Nyt muistomerkki on olemassa ja jää aikakirjoihin Maexmontanin puistona.
Kaupungin huvielämästä Huveja on aina sekä kannatettu että vastustettu. Vielä 1800-luvun puolivälissä jako herrasväen ja rahvaan huvituksiin oli jyrkkä. Myös niukat ansiot ja pitkät työpäivät rajoittivat palkollisten ilonpitoa. Kapakkahuveja Helsingissä oli tarjolla runsaasti myös kaupungin työväestölle, jolle krouvit, majatalot ja salakapakat olivat harvoja viikonvaihteen virkistysmahdollisuuksia. Yhteiskunta suhtautui varauksellisesti taiteilijoihin, ja yleisöä pyrittiin suojelemaan erityisesti ulkolaisten temppujentekijöiden turmiolliselta vaikutukselta. Vähitellen huvittelunhalua alettiin ohjailla kansan valistamiseksi, säätyvastakohtien tasoittamiseksi ja kaupunkilaisten yhteishengen luomiseksi. Syntyi sivistäviä kansanhuveja, kansanjuhlia, joita ensin järjestettiin yksityisten voimin. 1800-luvun lopulla sekä kotimaiset että ulkomaiset taiteilijat ottivat ohjelmiinsa suurelle yleisölle tarkoitettuja konsertteja. 1880-luvun Helsingissä yhdistykset ja järjestöt ryhtyivät innolla huvien pitoon. Työpäivä alkoi lyhentyä ja ansiotaso nousta, mikä lisäsi yleisöä. Juhlaesitelmissä jaettiin hyödyllistäkin tietoa, ja musiikki sekä teatteri rikastuttivat rahvaankin elämää. Yhdistysten jäsenet, tavalliset kansa
laiset saivat esiintymisvarmuutta ja valmiutta erilaisiin tehtäviin, kun he järjestivät huvitilaisuuksia ja esiintyivät niissä itsekin. Erilaisia kaupungin huveja olivat esimerkiksi akrobaatit, teatterit, elokuvat, eläinnäyttelyt, tivoli ja varietee. Varietee tarkoittaa estraditaidetta näyttämöltä teatterisalille tai ravintolayleisölle. Varhaisin kiintopiste löytyy Kaivopuiston ulkoilmateatterista. Ohjelmisto oli usein vaatimattomien perheyritysten esittämää, mutta monipuolista. Kilpailu kiristyi 1870-luvulla, kun Hesperian ravintola valmistui. Vuosisadan lopussa varieteeta seurattiin ensisijaisesti Kaivohuoneella ja Helsingin Seurahuoneella eli nykyisellä kaupungintalolla.
Sigfrid Edvard Maexmontan 7.7.1831 26.3.1880 S. E. Maexmontan oli kotoisin Turun läheltä Piikkiöstä. Hän valmistui farmaseutiksi vuonna 1853 ja tuli apteekkariksi Jyväskylään 1858. Helsingistä Maexmontan osti apteekin 1860 ja myi sen jälleen 1863. Hän toimi ilmeisesti Suomenlinnan apteekkarina vuodesta 1866. Jossain vaiheessa apteekin mainitaan menneen konkurssiin, minkä jälkeen Maexmontan perusti menestyvän viinatehtaan ja alkoholin tuontiliikkeen, joiden yhteydessä toimi myös pelikorttitehdas. Sigfrid Edvard kuoli 26.3.1880 Helsingissä pitkällisen sydäntaudin murtamana. Herra Maexmontan toimi vuosina 1864-65 ateljeekuvaajana ja jonkin aikaa ilmeisesti myös kiertävänä kuvaajana. Hän käytti Turussa toimineen norjalaissyntyisen valokuvaaja Ole Jonsen Aunen kulissia ja liikemerkkiä. Tämä viittaa siihen, että Sigfrid olisi oppinut valokuvaustaidon tämän ateljeessa. Harrastus jäi kuitenkin melko lyhytaikaiseksi sijoittuen siihen kauteen, jolloin hän ei hoitanut omaa apteekkia. Helsingissä Maexmontan vuokrasi Pohjoisen Esplanadin
kadun ja Kluuvikadun kulmasta ateljeehuoneiston, jota neidit Hilda ja Karin Magito olivat käyttäneet. Hänen käyntikorttikuvansa olivat yleensä kaavamaisen yksitoikkoisia ja käytetty rekvisiitta niukkaa. Käyntikorttikuvien kääntöpuolella oleva sinisellä painettu ornamentiikka on sama kuin Ole Jonsen Aunen käyttämä. Maexmontan vain vaihtoi oman nimensä ornamentin sisälle (S.E. Maexmontan). Maexmontan otti myös vaimostaan Johannasta visiittikorttikuvan, joka on tallessa Museoviraston kuva-arkistossa. Sven Hirn kertoo Kameran edestä ja takaa -teoksessaan, että 1800-luvun puolivälissä valokuvaus siirtyi apteekkarikauteen, koska valokuvien tekeminen edellytti melkoista kemikaliota, ja eri vaiheet erillisiä reseptejä. Liuoksia ei ollut aluksi valmiina, joten kuvaajan oli itse huolehdittava laboratoriopuuhasta. Näppäryyden ohella tarvittiin kärsivällisyyttä. Erilaisten tököttien käsittely oli lisäksi sekä siivotonta, hajuaistia koettelevaa että määrätyissä olosuhteissa myös paloturvallisuutta arveluttavasti vaarantavaa. Esimerkiksi paperivedoksia varten käytettiin munanvalkuaisella käsiteltyä albumiinipaperia, jota tosin ryhdyttiin valmistamaan teollisesti sangen pian. Joka tapauksessa tuon ajan valokuvaajilta vaadittiin taiteellisen silmän ja kohtalaisen kätevyyden ohella auttavaa ke
miallisten prosessien hallitsemista. Huomattavan moni varhaisimmista valokuvaajistamme olikin saanut proviisorin koulutuksen. Apteekkarin ammatti mahdollisti myös valokuvausta rahakkaamman uran, sillä viinatehtailukin vaati aikanaan kemistin taitoja. 1800-luvun jälkipuoliskolla Suomessa ryhdyttiin voimakkaasti propagoimaan viinien valmistusta kotimaisista raaka-aineista. Tällaiset tehtaat eivät vaatineet suuria perustamispääomia eivätkä monimutkaisia koneita. Maukkaat ja terveellisinäkin mainostetut hedelmä- ja marjaviinit kasvattivat suosiotaan etenkin, kun niiden huokea hinta toi juomat vähemmän varakkaiden ulottuville. Ilmeisesti Maexmontan iski tähän saumaan jossain vaiheessa ennen kuolemaansa ja aloitti menestyvän alkoholikaupankäynnin ja viinatehtailun. Valtaosa tuon ajan viinatehtaista sijaitsi kaupungeissa, ja erityisesti Helsingissä alalla oli apteekkareita ja proviisoreita. Heidän taitonsa lääkkeiden valmistuksessa antoi hyvät edellytykset myös viinasekoitusten laatimiseen. Joidenkin lähteiden mukaan Maexmontanin viinatehdas olisi sijainnut Töölössä, mutta ainakin yksi Maexmontanin viinatehdas sijaitsi Siltavuorenrannalla tuolloin vielä puisen Pitkänsillan kupeessa. Tehdas paloi vuonna 1918 dramaattisten tapahtumien keskellä.
Pitkänsillan eteläpäässä valkoiset olivat käyttäneet veneitä suojavarusteina. Kts: http://www.jukkajoutsi.com/ helsinki2.html/ Sivustolla kerrotaan seuraavaa: Taistelujen tuhot ympäri Helsinkiä olivat Tampereen tuhoihin nähden verraten pieniä., mutta kaupunkilaisille järkyttäviä. Eniten kärsivät ne rakennukset, joihin punaiset linnoittautuivat. Suurimpia tuhot olivat perjantaina 12.4.1918 'Turun kasarmilla', joka tuhoutui tulipalossa lähes täysin. Näyttävä tulipalo syttyi myös Pitkänsillan eteläreunassa, jossa sijainnut 'Maexmontan' väkiviinatehdas paloi suurella roihulla. Palokunta saapui taistelujen keskelle palopaikoille, muttei kyennyt sammuttamaan paloja. (Nyström Samu: Helsinki ja helsinkiläiset sodassa. Teoksessa Kolbe Laura & Nyström Samu, Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva, Helsinki.) Sigfrid Edvardin lisäksi Maexmontanin suvussa on vaikuttanut muiden muassa kuuluisa kuvataiteilija Frans Maexmontan (1847-1901), jonka isä oli apteekkari. Suvusta löytyy myös kauppaneuvos Jakob Maexmontan (1760-1829), Suomen Kaartin viimeinen komentaja Nikolai Maexmontan (1860 1932) ja yliopiston lähinnä viimeinen miekkailunopettaja Mauritz Maexmontan (1856-1936, ilmeisesti kuvataiteilija Frans Maexmontanin veli).
Oulunkylän Seurahuone - Juhannusmäen helmi Oulunkylän Seurahuoneella on monipolvinen historia, jonka juuret ulottuvat keskiajalle. Oulunkylän Seurahuoneen tontti on nimittäin alun perin ollut osa Kottbyn yksinäistilaa, joka on luultavasti keskiaikaista rälssiä oleva tila. 1500-luvulla tilan omisti rälssimies Jöns Andersinpoika, mutta sitä viljeli lampuoti. 1630-luvulla tilalla asui profossi Eskil Henrikinpoika. 1670-luvulla omistajana toimi Helsingin koulun rehtori, maisteri Johan Gråå, ja tuolloinkin taloa viljeli hänen lampuotinsa. Luutnantti Henrik Ernst Blåfield osti tilan vuonna 1693, mutta joutui vuokraamaan sen neljä vuotta myöhemmin velkojalleen, raatimies Hans Toftille. Toft lähti Kottbystä vuonna 1702, koska joutui riitoihin Blåfieldin kanssa. Seuraava vuokraaja ja velkoja oli raatimies Hans Foss, Helsingin rikkain mies vuosisadan vaihteessa. Ernst Blåfieldin poika Benjamin Blåfield joutui myymään Kottbyn tullimies Peter Wetterille, isänsä suurimmalle velkojalle. Kottby enstaka hemman eli Käpylän yksinäistalo, jonka pinta-ala oli 175,10 hehtaaria, merkittiin maarekisteriin vuonna 1776. Kantatilasta erotettiin Johannisbergin palsta 19.7.1823, samaan aikaan muiden lohkomisten kans
sa. Johannisbergistä erotettiin vuonna 1907 Emilielundin tila. Seurahuoneen nykyinen tontti muodostuu Emilielundin tilasta ja osasta Nybondsin tilaa, joka oli alkuaan kruunun lahjoitusmaa kaupungille. 1800-luvulla Oulunkylään alkoi rakentua omaleimainen huvila-alue, jonne asettui asumaan varakkaita ja tunnettuja henkilöitä. Esimerkiksi vuonna 1884 Oulunkylässä vietti kesää kolmisenkymmentä perhettä, joiden puhekielenä oli ruotsi, saksa, venäjä tai ranska. Nämä virkamiesja upseeriperheet toivat paikkakunnalle kansainvälistä sävyä ja rohkaisivat yrittäjiä tarjoamaan uusia palveluja ja harrastusmahdollisuuksia, kuten täysihoitola- ja kylpyläpalveluja tarjonnut Oulunkylän Pensionaatti. Oulunkylän Seurahuoneen tarina sai alkunsa vuonna 1881, jolloin värjärimestari Berndt August Ölander osti tilanomistaja M.W. Nyströmin ja J.H. Eklundin antaman tienrakennuslupauksen jälkeen Magnus Leonard Lönngreniltä Kottbyn yksinäistaloon kuuluvan rakennuksen ja kolme tynnyrinalaa (noin 1,5 hehtaaria*) Veräjämäen hakamaan pohjoispäästä aivan tulevan rautatiepysäkin viereltä. Paikka oli luonnonkaunis, koivuja kasvava rinne. Olander perusti tontille vuonna 1882 kylpylaitoksen, jonka yhteydessä toimi pensionaatti eli täysihoitola.
Paikalla olleiden rakennusten historia on hieman sekava, mutta se tiedetään, että Olanderin kylpylaitoksen päärakennus tuhoutui tulipalossa ainakin osittain 1890-luvulla. Olander myi laitoksen todennäköisesti 1890-luvun aikana rouva Johanna Charlotta Maexmontanille, jonka aikana rakennettiin vanhojen piirustusten mukaan pääosin uusi talo palaneen tilalle. Uutta oli lisäsiipi ja torni, joka kohosi maamerkin tavoin maisemasta. Rakennus valmistui vuonna 1897. Maexmontanin pensionaatti ja vesiparantola Kuvernööri myönsi rouva Maexmontan-Kniefille vuonna 1897 luvan kesäkuukausina toimivan täysihoitolan ja sen yhteyteen rakennettavan laillistetun lääkärin johtaman parantolan perustamiseen. Pensionaatti sai luvan myös juovutus- ja mallasjuomien anniskeluun edellyttäen, että näitä tarjoiltiin ainoastaan parantolan potilaille ja täysihoitolan vieraille. Muille tarjoilu oli sallittu vain ruokailun yhteydessä.
Pensionaatti avattiin ensimmäisen kerran kesäkuussa 1897. Täysihoitolassa oli tuolloin useita kymmeniä mukavasti sisustettuja huoneita, niin suurempia huoneistoja kuin yksittäisiä huoneita. Huoneiden suuren määrä mahdollistivat täysihoitolaan kuuluvat useat huvilarakennukset, joita tontilla tuohon aikaan vielä oli. Huoneissa oli hienot englantilaiset rautasängyt ja muita mukavuuksia. Pian pensionaattiin saapui suuri joukko kesävieraita, joista valtaosa oli ulkolaisia, ja lisää vieraita virtasi päivittäin. Vieraat asuivat huviloissa ja kävivät kylpylaitoksessa hoidoissa. Vuosisadan vaihteessa pääkaupunkiseudun lehdistö kirjoitti Oulunkylän Pensionaatin viihtyisyydestä ja kauniista sijainnista havumetsän keskellä sekä ensiluokkaisesta ravintolasta. Täysihoitolan laadukkaita palveluja suositeltiin kesävieraille, kylpylävieraille ja matkustavaisille. Kylpylässä, tai pikemminkin parantolassa oli tarjolla hoitoja muiden muassa hermosairauksiin, vähäverisyyteen, yleiseen heikkoudentilaan ja reumasairauksiin. Vilpoisalla terassilla tarjoiltiin päivittäin aamiaisia, päivällisiä ja illallisia. Täysihoitola- ja kylpylävieraita viihdytettiin ruoka- ja juomatarjoilun ohella musiikilla ja maalaismaisemaan sopivalla viihteellä kuten kukkotappeluilla, joiden
maineikas sankari oli rautatiekirjuri Candelinin suuri ja kirjava Pettersson-niminen kukko. Oulunkylän Pensionaatin ohjelmatarjonta poikkesi rouva Maexmontanin samaan aikaan pyörittämän Helsingin Seurahuoneen varieteeviihdepainotteisesta ohjelmasta. Yhtenä syynä tähän saattaa olla, että päärakennuksesta puuttui kunnollinen juhlasali näyttämöineen, eikä ravintola aluksi ollut avoinna muille kuin ruokavieraille. Anniskeluoikeuksiin vaikuttaa liittyneen myös melkoinen lupabyrokratia. Esimerkiksi Päivälehden numerossa 13.5.1899 kerrotaan myönnetystä anniskeluoikeudesta: Rouva Maexmontanin kylpylässä annettiin mannermaisen Kneipp-metodin mukaisia vesihoitoja, joihin sisältyi kylmiä jalkakylpyjä, kylmiä vesivaleluja kääreineen ja avojaloin kävelyä. Metodi oli saksalaisen papin ja lääkärin Sebastian Kneippin kehittämä vesiparannusjärjestelmä, joka oli käytössä Keski-Euroopassa ja Venäjällä. Kneippin kuranssilaitokset (vattenkuranstalt) olivat maailmankuuluja. Vesi Oulunkylän kylpylän tarpeisiin saatiin lähistöllä sijainneista lähteistä. Kylpylässä oli myös sauna, joka paloi 1920-luvulla. 1900-luvun alun lehtitietojen perusteella kylpylässä oli tarjolla myös luonnollista mineraalivettä ( brunnsdrickning med naturliga mineralvatten ) ja esimerkiksi männynneulaskylpyjä. Paran
tolassa piti vastaanottoa laillistettu lääkäri, tuolloin tohtori Harald Råbergh, joka oli käynyt tutkimassa vesiparannusta sen syntysijoilla Wiesbadenissa itsensä Kneippin vielä eläessä. Täysihoito maksoi 100 markkaa kuukaudessa, 5 mk päivältä ja 35 mk viikolta. Kylpymaksu viikolta oli 8,50 mk ja lämpimistä kylvyistä 12 mk. Maunu Harmo kirjoittaa Oulunkylän Vihreä idylli-historiateoksessa, että Johanna Charlotta Maexmontanin omistuksessa pensionaatista ja kylpylästä, vesikuranssilaitoksesta, tuli käsite. Maexmontanin Pensionaatissa oli kvaliteettia! Se oli suosittu vierailukohde niin helsinkiläisille kuin kauempaa tulleille, olihan Oulunkylään hyvät junayhteydet varsin varhain. Oulunkylässä oli nimittäin junaseisake jo vuodesta 1873. Rautatieviranomaiset olivat suostuneet myös eräiden lisäjunavuorojen pysähtymiseen Oulunkylässä Seurahuoneen loiston aikoina. Hyvää mainosta oli naispuolinen junansuorittaja eli stinssi, lippuineen. Pensionaatin sanottiin olevan myös pyöräilijöille hyvä kohde, jonne saattoi tulla joko Vanhankaupungin suunnalta kauniita teitä pitkin tai rautatien viertä Eläintarhalta päin.