Tiiviisti ajassaan Tampereen Tiivisteteollisuus Oy 1943 2003

Tiiviisti ajassaan Tampereen Tiivisteteollisuus Oy 1943 2003

Tampereen Tiivisteteollisuus Oy 1943 2003 Tiiviisti ajassaan 5 Vastikkeen ja korvikkeen aika. Vuonna 1943 maailmaa murjova suursota oli tullut uuteen vaiheeseen. Tappiot El Alameinissa ja Stalingradissa olivat vääjäämättä osoittaneet, että Saksan ja sen liittolaisten voittokululle oli lyöty päätepiste. Toiveet sodan pikaisesta päättymisestä raukesivat. Sodan pitkittyminen merkitsi etenkin Saksalle pakkoa asennoitua uudelleen sodan resurssitarpeisiin. Pyrkimys nopeaan ratkaisuun kaikilla eri rintamilla oli jo saanut Kolmannen valtakunnan sotatalouden pinnistämään voimansa äärimmilleen. Nyt oli edessä kenties pitkäkin kamppailu voimistuvaa vihollista ja hupenevia voimavaroja vastaan. Saksan liittolaisena Suomi oli saanut osansa Saksan vauraudesta ja sen korkeasta teknologiasta. Vaikka armeija pitkälti marssi jaloillaan ja vedätti tavaransa hevosilla, sota kuitenkin nieli suunnattomasti tekniikkaa: aseiden ja ammusten ohella poltto- ja voiteluaineita, varaosia, kovametalleja, kemikaaleja, tiivisteitä... Ja tietenkin rahaa, jota sitäkään ei pienellä suursotaa käyvällä maalla ollut liiemmälti. Itämeren pussinpohjassa, Saksan selän takana olivat sitäpaitsi mahdolliset kauppakumppanitkin vähissä. Saksan supistuvat mahdollisuudet tukea liittolaistaan sotatarvikkeilla ja raakaaineilla olivat tyly suihku muutenkin huolikuormansa alla hoippuvalle sotataloudellemme. Kun ei voi ostaa eikä lainata, täytyy yrittää tehdä itse. Suomalaisten tinkimätön kahvinjano oli mitenkuten saatu tyydytetyksi korvikkeella ja kahville vielä kaukaisempaa sukua olevalla vastikkeella. Mikäs auttoi, kun ei ollut niin ei ollut! Omillaan toimeen tulemisen idea oli ajettu kovin kourin suomalaisten tajuntaan. Mitenkähän sodan nieluun tarkoitettuja kiinteitä ja juoksevia aineita voitaisiin korvata? Insinöörikapteeni Arpiainen, Teidät komennetaan... Sulo Johannes (S.J.) Arpiainen (1912 1990) oli maatalon poika Vesilahden pitäjästä, Tampereen läheltä. Tila oli ollut suvulla pitkään, ja sen pojat kasvatettiin hämäläisten talonpoikaisperinteiden mukaan kunnioittamaan sekä työtä että tietoa. Talossa kasvoikin hyväpäinen veljessarja. Tilalla oli

6 Toinen maailmansota pakotti pienen Suomenkin mobilisoimaan voimavaransa äärimmilleen, aineellisista puutteista huolimatta.

myös varoja lähettää opintielle ne pojat, joiden elämäntehtäväksi ei tullut talonpito. Eino Einari luki itsensä sekä diplomi-insinööriksi että ekonomiksi. Sulo Johannes pitäytyi tekniikkaan, mutta opiskeli varmuuden vuoksi kahden eri alan diplomi-insinööriksi: paperitekniikan ja kemian. Vuonna 1943 S. J. (Jussi) Arpiainen palveli Suomen sotaakäyvässä armeijassa, kuinkas muuten. Varsinaiselta sotilasarvoltaan hän oli ylikersantti, mutta teknisissä tehtävissä, muun muassa ammuslataamon päällikkönä, hänelle oli korkeampi arvo tarpeen, joten hänet oli nimitetty kapteenin arvoiseksi sotilasvirkamieheksi. Nyt annettiin uusi tehtävä: kaksinkertaisen diplomi-insinöörin tuli asettaa tietonsa isänmaan palvelukseen suunnittelemalla ja toteuttamalla erilaisten teknisten ja teknokemiallisten korviketuotteiden valmistus puolustuslaitoksen tarpeisiin. On merkittävää, ettei insinöörikapteenille osoitettu hanketta varten armeijan tiloja ja liikekannalle pantua henkilökuntaa, vaan hän sai perustaa yrityksen. DI Jussi Arpiainen oli tekninen lahjakkuus, keksijä ja innovoija. Tällaiset piirteet eivät välttämättä kulje käsi kädessä liiketaloudellisen vaiston ja johtamistaidon kanssa tavallisempaa lienee, etteivät nämä ominaisuudet yhdisty samassa henkilössä. Osoittautui kuitenkin, että keksijä oli myös riittävässä määrin arjen vaatimuksia ymmärtävä yrittäjä, joka tälläkin sektorilla rakensi pohjan ja loi linjaa merkittäväksi kehittyvälle teollisuudelle. Tiivisteteollisuutta Tampereelle. Insinöörikapteeni Arpiainen otti mukaan nuoren Kerttuvaimonsa ja matkasi Tampereelle. Miksi juuri Tampereelle? Jussi Arpiaisen juuret saattoivat jotakin vaikuttaa asiaan, olihan Tampere perinteisesti vesilahtelaisten kaupunki. Hän oli kuitenkin käynyt koulunsa Toijalassa ja opiskellut Helsingissä. Paikan valintaan vaikutti kaiketi merkittävästi Härmälässä sijainnut Valtion Lentokonetehdas ja koelentoasema, jonka teknisestä henkilökunnasta voi odottaa löytävänsä ainakin ymmärtäviä keskustelukumppaneita. Tampereelle veti myös perustettavaan yritykseen mukaan tuleva Väinö Kustaa (V.K.) Järvinen, joka toi myötään teknistä tietämystä erityisesti metallien käsittelystä. Yhtiön hallituksen muodostivat alkuun Arpiaisen veljekset Eino Einari ja Sulo Johannes sekä Väinö Kustaa Järvinen. Alettiin harjoittaa tiivisteteollisuutta. Teollisuus oli ehkä hieman yliviritteinen ilmaus toiminnalle, jos katsotaan sen ulkoisiin puitteisiin. Vanhojen puutalojen Tammelassa, kenkätehtaan piharakennuksessa käynnistyi verstas, monien muiden Tampereen verstaiden kaltainen. Työvoimaa ei sota-aikana ollut noin vain otettavissa, olihan leijonanosa aktiiviväestöstä palvelemassa Suomen Leijonaa aivan toisenlaisissa tehtävissä kaukana siviilielämän rutiineista. Töihin saatiin kuitenkin muutama näppäräsorminen nainen ja joku pojanjolppikin. He klopsuttivat aamuisin puukengillään Tammelan mukulakiviä päästäkseen leikkaamaan, puristamaan ja tekemään muita töitä, jotta sotakoneet pysyisivät pyörimässä. Joivat korvikkeensa, puraisivat laihoja eväitään ja palasivat töihin. Kun kerran Tiivisteteollisuus oltiin, tiivisteitä tehtiin. Jussi Arpiainen kehitteli erilaisia kyllästysaineita, joita imeytettiin kotimaasta tai Saksasta saatavilla oleviin kuitumateriaaleihin, ja näistä valmistettiin tarpeen mukaisia tasotiivisteitä ja koteloituja akselitiivisteitä. Teräsverkolla varustetusta saksalaisesta Reinz-asbestilevystä tehtiin jakopään tiivisteitä ja kansitiivisteitä. Kun materiaalien saanti aina vain vaikeutui, näitäkin levyjä alettiin korvata omilla korvikekehitelmillä. Tiivisteiden käyttökohteita olivat muun muassa panssarivaunut ja rynnäkkötykit, joten voidaan täydellä syyllä sanoa Tampereen Tiivisteteollisuuden täyttäneen paikkansa rintamassa, kun kesän 1944 raivokkaat torjuntataistelut vaativat kaiken suinkin saatavilla olevan taistelukaluston heittämistä tuleen. Tuli seis! Uudet koordinaatit! Sodan vielä kestäessä Jussi Arpiaista oli tarvittu kiireisesti muissakin armeijan tehtävissä, sujuihan tiivisteiden teko pyörimään lähdettyään joten kuten omillaankin. Sodan päättyminen toi 1945 isännän taloon takaisin, mutta myös uuden tilanteen. Mitä nyt tehdään? Armeija kotiutettiin, sotakoneet romutettiin tai varastoitiin vähin äänin. Päämarkkina ja yrityksen perustamisen ponnin olivat pyyhkiytyneet historiaan. Miekkojen takominen auroiksi on yleensä ongelmallista. Tampereen Tiivisteteollisuus onnistui kuitenkin sopeutu- 7

8 maan rauhanajan kysyntään jokseenkin hyvin. Sodan vaurioiden korjaaminen oli suururakka. Rakentaminen oli ollut käytännöllisesti katsoen pysähdyksissä yli puoli vuosikymmentä ja kaupunkien asuntopula huutava, joten paineita oli. Siirtoväki oli asutettava, menetetyn viljelysmaan tilalle raivattava uutta peltoa. Sotakorvausteollisuus pani osaltaan vauhtia tuotantoelämän rattaisiin. Toisaalta jo vaikea valuuttatilanne samoin kuin maan sotaponnistusten tyhjentämät varat tekivät uuden konekannan hankkimisen ulkomailta erittäin vaikeaksi. Oli edelleen yritettävä tulla toimeen sillä mitä oli, sikäli sota-ajasta ei niinkään nopeasti päästy eroon. Vanhat koneet vaativat runsaasti varaosia. Tampereen Tiivisteteollisuus tuotti niitä: tasotiivisteitä, akselitiivisteitä... Kekseliäisyydelle ja uusille ratkaisuille, joilla kierrettiin materiaalipulan asettamia esteitä, oli kyllä kysyntää. Ifa, Mosse ja Folkkari. Ankkatossut ja talkkari. 1950-luvulla Suomi pyristeli eroon ahdistavimmista sotamuistoistaan. Sotakorvaukset saatiin maksetuiksi, poliittinen tilanne tasaantui. Vuosikymmenen puoliväliin mennessä päästiin säännöstelytaloudesta eroon, kun viimeiset kahvikortit saatiin heittää hellanpesään. Suomi oli yhä maatalousmaa, mutta pikku-ferguson tai Zetor alkoi olla yhä tavallisempi peltokone ja liikenneväline, jolla tehtiin myös kauppa- ja tanssireissut. Henkilöautoja oli vieläkin vähän, vaikka ne 50-luvun kuluessa toki lisääntyivätkin ja merkkivalikoimakin alkoi päästä itäblokkivoittoisuudestaan. Yleinen elintaso kohosi sotavuosien kaivamasta kuopasta: asuntopula helpotti, väki kulki paremmissa vaatteissa, suurten ikäluokkien kansoittamat koulut pullistelivat ankkatossuja ja kernitakkeja. Tampereen Tiivisteteollisuus pyrki ennakkoluulottomasti löytämään tuotteita ja markkinoita, joilla sen osaaminen ja konekanta pääsisivät oikeuksiinsa. Kun esimerkiksi talossa oli sekä kokemusta että taitoa ohuiden metallilevyjen käsittelyssä, etsittiin sopivaa kumppania, jolle tehdä alihankintaa. Näsijärvi Oy teki Tampereella salkkuja ja matkalaukkuja, ja Tiivisteteollisuus alkoi valmistaa sille laukkujen heloja ja muita metalliosia. Arkistomapit olivat tuoteryhmä, jonka merkitys kasvoi jatkuvasti.

Tampereella oli ja eli vahva teollinen perinne. Tehtaanpilli oli korvannut vellikellon jo pari sukupolvea sitten. 9

10 Maa alkoi vaurastua. Se näkyi katukuvassakin: pukeutuminen parani ja autot lisääntyivät.

Toimitilakysymys ei oikein ottanut ratketakseen. Kokeiltiin erilaisia tiloja, jotka kuitenkaan eivät kunnolla vastanneet toiminnan vaatimuksia. Eivät vaatimukset edes kovin kummoisia olleet: tuotantoa leimasi vielä pitkään verstasmainen käsityövaltaisuus. Kun oli huonoin tuloksin kokeiltu toimintaa Tammelassa, tilanne pyrittiin ratkaisemaan siirtämällä tiivisteiden valmistus kauemmas keskustasta, Messukylän Vilusentielle. Mapintekijät uurastivat vanhoissa Tammelan Meijerin tiloissa. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla yrityksen omistus oli kokonaan Arpiaisten käsissä. Osakekanta jakautui tasan Sulo J., Eino E. ja Kerttu Arpiaisen kesken. Jussi ja Kerttu Arpiaisen perhe oli kasvanut viisihenkiseksi: lapset Marjanna, Matti ja Liisa kasvoivat yrittäjäperheen elämään, joka paljolta rakentui Puutarhakadun kodin ja yrityksen kulloisenkin toimipaikan akselille. Jussi oli yritysjohtaja ja perheenisä, jolla oli suoraviivainen näkemys roolistaan: hän elättää perheen ja hoitaa yrityksen vaivaamatta sen huolilla muita, mutta kotielämän tulee vastaavasti hoitua ilman hänen asioihin puuttumistaan. Sikälikin yritys oli hänen varassaan, että veli-eino toimi Kuopiossa Teknillisen opiston rehtorina eikä siis ollut osallistumassa yrityksen operatiiviseen johtoon. Jussi Arpiainen johti siis edelleen yrityksen jokapäiväistä toimintaa mutta ennätti myös tutkia ja kehittää tuotteita. Pitkäaikaiseksi muodostui yhteistyö Kiilto Oy:n kanssa: Arpiaisen kemisti-insinöörintaidot olivat tarpeen uusia liimoja ja muita teknokemian tuotteita suunniteltaessa. Eräässä vaiheessa S.J.Arpiaiselle oli jopa tarjottu Kiilto Oy:stä työpaikkaa koko sen teknisestä kehityksestä ja tuotannosta vastaavana johtajana. Tiivisteitä ja mappeja. Koittava 60-luku näki Tampereen Tiivisteteollisuuden palanneen maantieteellisesti lähelle alkujuuriaan, Tammelan Vellamonkadulle. Siellä saatiin kokea, että kaupungissakin voi luonto asettaa pahoja ansoja inhimillisen toiminnan tielle; puolivillien kissojen lauma otti tavakseen kostutella alakerran käytävässä lähettämistään odottavia mappilaatikoita. Haju oli sen mukainen ja asiakkaiden reaktiot arvattavissa. 11

12 Melko pian olikin muutto taas edessä. Yritys majoittui Sammonkadun alapäähän Tursonkadulle, missä sitten pysyttiin yli 20 seuraavaa vuotta. Yrityksen tuotanto jakautui kahteen päälinjaan: tiivisteisiin ja mappeihin kielen puhtautta vaalittiin puhumalla virallisesti kirjejärjestäjistä koteloineen. Kun työntekijämäärä ei vieläkään ollut suuri, töitä voitiin järjestellä joustavasti tarpeen mukaan. Vakiintui suorastaan tietty sesonkisysteemi. Kesäisin, kun tehtiin paljon ulkoasennuksia, tiivisteillä oli hyvä menekki ja tuotantoresurssit panostettiin niihin. Talvella taas, yritysten tilikausien vaihtumisen aikoihin, mapit olivat menekkitavaraa ja niistä tuli painopistealue. Toimintamalli edellytti työntekijöiltä joustavuutta ja valmiutta tarttua työhön kuin työhön. Tiivistelinjalla 60-luvun puolivälistä työskennellyt Marja Pettersson kertoo, kuinka mappiosastolla oli kerran ankara kiire. Apuun haalittiin kaikki kynnelle kykenevät tiivistepuolelta, ja Marjaakin komennettiin mukaan. Joku vanhempi mappilinjalainen esteli, ettei se likka mitään tiedä mapinteosta, ei siitä ole apua. Johon isäntä, Jussi Arpiainen, tuumasi vakaasti: Osaa se ainakin kävelemisen taidon, kantakoon valmiita mappeja autoon! Mappikoteloiden valmistus vaati manuaalisen ylivetotekniikan hallintaa, ja osa työntekijöistä olikin jo opetellut ammattitaitonsa varsinaisissa kotelotehtaissa. Ammattitaitoisen ylivetäjän työsaavutus oli yli 500 koteloa päivässä. Se oli arvostettua työtä ja sen osaajat vähän omaa luokkaansa, kunnes työ koneellistettiin 70-luvun lopulla. Tursonkadulla vakiintui järjestys, jonka mukaan alakerrassa valmistettiin tiivisteitä ja metallitöitä, kuten heloja ym. Ne myös pintakäsiteltiin itse. Yläkerrassa tehtiin mappeja. Tilat olivat jokseenkin ahtaat ja kaksikerroksisuus aiheutti omat ongelmansa. Kaikki tavara kulki yläkertaan ja sieltä pihalle kantamalla. Kun auto ajoi pihaan tuomaan tavaraa tai hakemaan valmista, muodostettiin ketju ja hoidettiin niin lastaus kuin purkukin talkoohengessä. Isännän huikkaus Kaikki miehet ja Heikki kuormaa purkamaan! sai väen liikkeelle. Heikki Järvinen oli mapinvalmistuksessa isännän oikea käsi ja talon pitkäaikainen työntekijä. Jussi Arpiainen osallistui itse arkiseen työhön siellä missä tarvittiin. Tiivisteaihioiden leikkaaminen kaarisaksilla

Tampereen Tiivisteteollisuuden alkuvaiheet nähnyt vanha Tammelan kaupunginosa kasvoi korkeutta, elementit korvasivat hirsiseinät. Voimakas rakentaminen kysyi koneita, koneet tiivisteitä. 13

14 materiaalilevystä oli raskasta käsityötä, johon toimitusjohtaja osallistui usein apunaan Meeri Suvela. Muutenkin johtamistapa oli maanläheinen ja suora, rekrytointia myöten. Meeri Suvela (synt. 1921) muistelee, miten hän 1964 Tampereelle muutettuaan oli työpaikan tarpeessa ja kertoi sen sattumoisin kadulla tapaamalleen tuttavalle Hilja Renvallille. Tämä oli Tiivisteteollisuudessa töissä ja kehotti Meeriä tulemaan aamulla tapaamaan johtajaa. Johtaja sai ilmeisesti hakijasta hyvän käsityksen, koska kutsui seuraavaksi aamuksi töihin. Siitä sukeutui yli 20 vuoden työrupeama. Toinen työnhakija, nuori poika, sai riisua takkinsa ja jäädä koneelle heti. Kotona vähän ihmeteltiin, mihin poika oikein oli unohtunut, töitähän sen piti käydä kyselemässä, ihan vaan sillain alustavasti... Nopeat rekrytointipäätökset edellyttivät, että uudet työntekijät saivat koulutuksen tehtäviinsä työpaikalla. Vanhemmat työntekijät opastivat sen kuin opastusta tarvittiin vuonna 1968 taloon tullut Markku Pettersson muistelee opiskelunsa fiiberiprikkojen puristajaksi kestäneen 10 minuuttia. Koneet olivat varsin yksinkertaisia, mekaanisia; hydrauliikan aika oli tuleva myöhemmin. Käsityötä tarvittiin paljon: vakiotyökaluihin kuului vasara, jolla lyötiin irtoterää aihion läpi. Työkalujen valmistus ja huolto oli merkittävä osa tiivisteenvalmistuksessa tehtävää työtä, niin tuolloin kuin jatkossakin. Vuodesta 1965 tiivistetuotannossa työskennellyt Marja Pettersson muistelee, miten suuriläpimittaisia tiivisterenkaita leikattiin ohuilla terillä, jotka oli saatu ympyrän muotoon hitsaamalla terän päät toisiinsa kiinni. Hitsaussaumat tuppasivat aukeilemaan, jolloin työ piti keskeyttää ja viedä terä työkalumiehelle uudelleen liitettäväksi. Marja joskus motkotti, että miksei niitä teriä voinut hitsata kerralla kunnollisesti, ettei aina tarvitsisi juosta kesken kaiken pajalle. Työkalumiehen vastaus henki arkirealismia: Jaa meinaak sää että mää tekisin itteni tyättömäks? Suojajärjestelytkään eivät 60-luvulla olleet vielä kovin kummoisia, mutta pahemmilta vahingoilta vältyttiin. Joitakin sormivammoja puristimilla sattui. Kokemattomasta koneet saattoivat tuntua pelottavilta ja edellytetyt työsaavutukset tavoittamattomilta. Johto kuitenkin ymmärsi alokkaan vaikeudet ja antoi aikaa rauhassa tutustua työhön ja sen suoritustapaan. Yleensä tottumus työhön syntyikin nopeasti ja työsuoritus kasvoi itseluottamuksen myötä. Omistuskin tiivistyy. 1970-luvun alussa Eino E. Arpiainen luopui omistuksestaan yrityksessä, vaikka pysyikin hallituksen puheenjohtajana. Osakkeet jaettiin uudelleen siten, että Sulo Johannes ja Kerttu Arpiaisen vanhin lapsi Marjanna Artkoski tuli vähemmistöosakkaaksi. Tilikausi 1971 72 oli sikäli merkittävä, että yhtiö katsoi ensi kerran liki 30-vuotisen olemassaolonsa aikana voivansa jakaa omistajilleen vuosivoitosta osinkoa! Seuraavanakin vuonna osinkoa jaettiin aikaisempina vuosina tehdyistä tuloksista. Osingonjaosta ei kuitenkaan tullut automaattia, vaan osingonjakokyky harkittiin joka vuosi tarkoin uudelleen. Vuosikymmenen puolivälissä heikentynyt kansainvälinen taloustilanne teki tämän välttämättömäksi. Entistäkin tiukempi pitäytyminen perheyrittäjyydessä merkitsi luonnollisesti tiettyä päätöksenteon selkeyttä ja omistajaintressien yhdenmukaisuutta. Omistuksen jakautuminen perheenjäsenten kesken ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että toimitusjohtaja olisi päässyt yrityksessään despootiksi käyttelemällä omansa lisäksi vaimon ja tyttären osakkeenomistajavaltaa. Vuoden 1972 yhtiökokouksessa oli esillä näkemysero tavoista saada kansioiden hinnat kilpailukykyisiksi. Kerttu ja Marjanna olivat yhteensä 8 osakkeellaan eri mieltä kuin isä 7 osakkeellaan. Kompromissi löytyi keskustelemalla. Toisaalta 60- ja 70-lukujen tilintarkastuskertomuksissa toistuu arvio siitä, että yhtiötä on hoidettu taitavasti ja tulosta on pidettävä tyydyttävänä etenkin huomioonottaen käytettävissä olevan pääoman pienuuden. Ulkopuolista pääomaa ei yritykseen haluttu kuitenkaan ottaa. Se oli valinta. Kun osakkeiden määrä nostettiin 45:een, ne jaettiin perheen kesken. Nyt oli kaikilla lapsilla omistusosuus yrityksessä. Vuonna 1976 yhtiön omistus ja hallinto keskittyivät yksiin ja samoihin käsiin. Eino E. Arpiainen erosi yhtiön hallituksesta, jonka tulivat muodostamaan Jussi ja Kerttu Arpiainen sekä Marjanna Artkoski, os. Arpiainen.

Rakentamista tiiviiseen tahtiin. 1960-luku merkitsi Suomelle lopullista siirtymistä moderniin maailmaan: elintason nousua, kansainvälisiä vaikutteita, maatalous-suomen väistymistä teollisuus- ja palvelu- Suomen tieltä. Suomalaiset muuttivat lähiöihin, elleivät lähteneet Ruotsiin. Seuraavalla vuosikymmenellä suhdanteet vaihtelivat, öljykriisejä koettiin, mutta pääsääntöisesti talous tuotti ja kansantulo kasvoi. Hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin, mikä merkitsi lisää suunnittelua ja virkavaltaa. Hallinto ei pärjää ilman mappeja eikä teollisuus ja liikenne ilman tiivisteitä, mikä Tampereen Tiivisteteollisuudessa pantiin mielihyvin merkille. Tuotteille oli kysyntää, mutta tuotantotiloissa tulivat nurkat pian vastaan. Tursonkadun tiloja laajennettiin 1972 lisärakennuksella. Vuonna 1977 päätettiin yhtiön Hankkion teollisuusalueelta Kaukajärveltä hankkimalle tontille rakentaa teollisuuskiinteistö ja koneistaa se. Teollistamisrahasto ja Investointirahasto myönsivät tarkoitukseen luottoa. Uudet tilat oli tarkoitettu nimenomaan mappituotannon tarpeisiin. Sukupolvi vaihtuu. Vuonna 1978 yritystä 36 vuotta luotsannut Jussi Arpiainen tuli eläkeikään, ja seuraajakysymys ajankohtaistui. Seuraava sukupolvi oli jo aktiivisesti osallistunut yrityksen toimintaan, Marjanna hallituksen jäsenenä ja Liisa vientisihteerinä, Matti kouluajoistaan lähtien eri tuotanto- ja johtotehtävissä etenkin mappilinjalla. Marjanna oli koulutukseltaan filosofian maisteri ja Liisa HSO-sihteeri, joten vuonna 1953 syntynyt Matti ekonomin koulutuksineen olisi ehkä ollut luontevin ratkaisu isän työn jatkajaksi. Tilannetta haluttiin kuitenkin tutkia ennakkoluulottomasti, ja ehdolla oli sekä perheen ulkopuolisen toimitusjohtajan hakeminen että konsulttien palkkaaminen yrityksen jatkoa suunnittelemaan. Päätettiin kuitenkin siirtää ratkaisut tuonnemmaksi. Jussi Arpiainen jatkoi korkeahkosta iästään huolimatta toistaiseksi tehtävässään Tampereen Tiivisteteollisuus Oy:n toimitusjohtajana. Kysymyksen ratkaisemista ei kuitenkaan ollut mahdollista lykätä loputtomiin. 80-luvun kuluessa tilanne kehittyi, vaikka ei ehkä heti selkiytynyt. Marjanna Artkoski en- 15

16 Liikenteen kasvu sekä lisäsi markkinoita että toi ne entistä lähemmäksi myös Tampereen horisontista.

nätti toimia lyhyehkön ajan Tampereen Tiivisteteollisuus Oy:n toimitusjohtajana, kunnes vetovastuu vuonna 1987 siirtyi ekonomi Matti Arpiaisen käsiin. Viimeiset mapit. Arkistokansioiden tuotannosta oli 80-luvulle tultaessa kehittynyt yhtiölle vahva tukijalka konetiivisteiden sekä levyja lankapuristeiden lisäksi. Astuttuaan yhtiön palvelukseen Matti Arpiainen hoiteli nimenomaan mappilinjaa ja teki paljon työtä sekä tuotannon että markkinoinnin kehittämiseksi. Tuotantolinjoja koneistettiin: hankittiin välilehtisarja-automaatteja, Perondin kotelokone, oma foliopainokone. Kiilto Oy:n kanssa kehitettiin parempia liimoja. Panostettiin erityisesti lopputuotteen laatuun käyttämällä esimerkiksi mappien koneistoina parhaita maailmalta saatavia komponentteja. Uusia myyntiväyliä luotiin: esimerkiksi Info-kirjakauppaketjusta kehittyi merkittävä asiakas. Tuotantotilat enemmän kuin kaksinkertaistuivat 80-luvulla. Vuonna 1985 mappituotantoa kohtasi dramaattinen takaisku. Työnjohtaja Ari Lamminperä muistelee erään leikkaajan Vehmaisissa havainneen, että täynnä valmiita tuotteita ja raaka-aineita olleen hallin oven alta tuprusi savua. Lamminperä karjaisi Soita palokunta! ja huusi Matti Arpiaiselle yläkertaan, että varasto palaa. Silloin liekit löivät jo varastohallin yläkerran ikkunasta ulos. Hallin tai tavaroiden pelastamiseksi ei ollut mitään tehtävissä. Palo oli niin raju, että rouva Kerttu Arpiainen näki keskustan kodistaan sen kajon ja savun osaamatta kuitenkaan arvata, että liekit raivosivat oman perheyrityksen tiloissa. Etenkin valmiin, vain asiakkaalle toimittamista vailla olleen tavaran tuhoutuminen oli hankala paikka. Asiakkaat kuitenkin ymmärsivät force majeure -esteen eivätkä peruuttaneet tilauksiaan toimitusten viivästymisestä huolimatta. Tuhoutuneet tuotteet saatiinkin varsin nopeasti korvatuiksi uusilla mapeilla. Tulta suurempi uhka oli odottamassa. Ruotsalainen Esselte-konserni alkoi järjestellä Euroopan mappimaailmaa uuteen uskoon. Se hankki omistukseensa mappitehtaita eri puolilta ja teki myös Tiivisteteollisuudelle tarjouksen mappilinjan ostamisesta. Asiaa puitiin perheyrityksessä ankarasti: myydäkö vai ei? Päätös kallistui viimein myymisen puolelle, ja vuonna 1987 Tampereen Tiivisteteollisuus Oy luopui mappilinjastaan. Työntekijät siirtyivät ostajan palvelukseen. Tämä jatkoi mapintekoa vielä jonkin aikaa, mutta ajoi sitten toimialarationoinnin nimissä tuotannon alas ja lopetti tehtaan. Itse asiassa koko Tampereen Tiivisteteollisuus Oy myytiin Esseltelle, mutta perhe osti takaisin tiivistelinjan koneet, laitteet ja toiminimen sekä sopi, että tiivisteentekijät siirtyvät uudelleen perustettavan Tampereen Tiivisteteollisuus Oy:n palvelukseen vanhoina työntekijöinä. Tampereen Tiivisteteollisuus oli siis nyt tiivistetehdas. Vain ja pelkästään. Uuteen aikaan. Kun 60-vuotiaalla yrityksellä on ennättänyt olla vain kolme toimitusjohtajaa, joista yksi lisäksi hyvin lyhytaikainen, sen historiaa voidaan pitkälle hahmottaa johtajapersoonallisuuksien mukaan. Jussi Arpiaisen aikaa leimasi innovatiivisuuden ohella tietty konservatiivisuus. Se ilmeni positiivisesti vesilahtelaisena isäntähenkenä: samalla pellolla tässä ollaan niin isäntä kuin rengit ja piiat. Toisaalta sen tiliin voitaneen laskea huomattava varovaisuus yrityksen tulevaisuuteen vaikuttavissa päätöksissä. Isäntä oli ehkä sittenkin enemmän omalla maallaan tuotteiden kuin tuotannon tai strategioiden kehittäjänä. 80-luvun lopulle asti tiivistetuotantoa leimasi vanha verstastyön henki. Nykyajattelun mukaan esimerkiksi tuotannon vaatimasta tietämyksestä liiankin suuri osa oli kokeneiden työntekijöiden päässä ja käsissä. Kun vetäjä vaihtui, vaihtui myös tapa ajatella ja toimia. Matti Arpiaisen myötä talon johtoon astui ammattijohtamisen idea. Ottaessaan perheyrityksen johtoonsa Matti oli ottanut myös erittäin suuren henkilökohtaisen taloudellisen riskin. Tarkkana talousmiehenä hän osoitti myös hallitsevansa riskinsä. Vanhaa yritystä alettiin nopeaan tahtiin modernisoida. Tursonkadun tilat olivat laajennuksineenkin sekä ahtaat että auttamattoman epäkäytännölliset, moderniin teollisuustuotantoon sopimattomat. Etsivä katse löysi Jankasta 17

18 Alasniitynkadun ja rautatien välistä sopivan maapalan, josta alettiin hieroa kauppaa. Maata hankittiin heti niin reilusti, että varovaisemmat alkoivat rykiä ja punoittaa. Aika on näyttänyt, että laajennusmahdollisuuden varaaminen suoraan perustehtaan yhteyteen oli perusteltua kaukonäköisyyttä. Vuonna 1990 päästiin muutamaan uusiin, erityisesti tiivistetuotannon tarpeisiin suunniteltuihin tiloihin. Puu- Tammela pihoineen ja kissalaumoineen oli kaukana takana. Uutta tekniikkaa. Mappilinjaa vetäessään Matti Arpiainen oli näyttänyt, mitkä olivat hänen perusajatuksiaan tarkan taloudenpidon ohella: kehittynyt tuotantotekniikka ja tuotteiden korkea, tasainen laatu. Jo Tursonkadulle oli hankittu metallien leikkaamista varten ensimmäinen vesileikkuri. Investointi oli rohkea. Koko tekniikka oli vielä niin uutta, ettei Suomessa ollut tiettävästi kuin yksi toinen vesileikkuri, sekin VTT:llä tutkimusja koekäytössä. Heti vuonna 1990 hankittiin kaksi vesileikkuria lisää. Leikkuun koneistusta on sittemmin kehitetty niin, että vuonna 2003 talossa on kuusi vesileikkuria, joista neljä tavallista ja kaksi vaihtopöytäleikkuria, ja kaksi laserleikkuria. Uusin panostus leikkuutekniikkaan on veden ja hiekan seoksella leikkaava abrasiivileikkuri, jolla voidaan käsitellä varsin massiivisiakin metallilevyjä. Uudet koneet ja menetelmät ovat työntäneet tieltään vanhoja: vesileikkaus on monessa työssä korvannut meistauksen, laserleikkaus puristuksen. Perinteisempääkin koneistusta on uusittu ja lisätty, niin että esimerkiksi meistaamossa on nyt kuusi meistiä ja yksi siirtopäämeisti. Ja vielä tarvitaan vanhaa käsityötaitoakin. Hyvin pieniä, yhden tai muutaman kappaleen tilauksia varten ei välttämättä kannata lähteä luomaan leikkausta ohjaavaa tietokoneohjelmaa. Silloin tartutaan perinteisiin työkaluihin ja perinteiseen osaamiseen, jota sitäkin vielä talosta löytyy. Modernin tekniikan voittokulku ei rajoitu itse työkoneisiin. Ehkä vielä suurempaa murrosta vanhoihin menetelmiin verrattuna on merkinnyt tietotekniikan tuominen tuotantoprosessin olennaiseksi osaksi. Terää tai sabloonaa vastaa nyt tietokoneohjelma, jonka ohjaamana kone leikkaa halutun muotoisia tiivisteitä, tismalleen samanlaisia niin monta kuin

Tiivisteiden puristus Tursonkadulla 1970-luvulla vaati vielä runsaasti käsityötä. 19 Abrasiivileikkuri puolestaan edustaa uusinta leikkuutekniikkaa, jonka leikkuujälkeä tutkivat asentaja Jouni Metsälä, toimitusjohtaja Matti Arpiainen, teknikko Harri Lehtinen ja myynti-insinööri Tommi Kahiluoto.

20 määrätään. Näin päästään myös mahdollisimman tarkkaan raaka-aineen käyttöön. Hukkapalojen välttäminen on oleellista tuotannossa, jonka kustannuksista 70 prosenttia on raaka-ainekustannuksia. Varsinaisen tuotannon ohjauksen lisäksi tietotekniikka on tuonut uuden aikakauden materiaalien ja työkalujen varastointiin. Kun tiivisteitä tehdään niin monenlaisista materiaaleista niin monenlaisiin tarpeisiin, varastonimikkeistössä on mittaa. Aikanaan, kun haluttiin saada esiin jokin meistaamon työkalu tai muuten tietää, missä mitäkin on, kutsuttiin Markku Pettersson paikalle. Nyt työkalut ovat koodattuina paternosterhyllystöön ja varastossa palvelee Winstoreviivakoodijärjestelmä. Uusia markkinoita. Tampereen Tiivisteteollisuuden synnytti tarve tyydyttää kotimaan tarpeita, kun ulkoa ei tavaraa saanut. Aikojen vieriessä heräsi ikäänkuin vastapainoksi ajatus, että entäpä jos me voisimme tarjota tuotteitamme vientimarkkinoille. Ensimmäisiä vientiyrityksiä tehtiin jo 60-luvun puolimaissa. Kohdemaita olivat Ruotsi ja Hollanti. Yritykset olivat varovaisia ja menestys vaatimaton. Etenkin Ruotsi säilyi kuitenkin kiinnostuksen kohteena ja sinne saatiin jonkin verran kauppaakin, paljolta Jussi Arpiaisen henkilökohtaisten suhteiden ansiosta. Kuitenkin vielä 80-luvun lopullakin viennin osuus oli perin vähäinen. Matti Arpiainen oli jo opiskeluaikoinaan oleskellut ulkomailla, Ruotsissa ja Saksassa, ja hankkinut sekä hyvän kielitaidon että tuntumaa markkinoihin. Messumatkat sekä tutustuminen paikan päällä laitevalmistajiin ja muihin saman alan yrityksiin lisäsivät tietopääomaa. Vientiin panostettiin työtä ja aikaa: Matti Arpiainen matkusti toimitusjohtajanakin itse pitkin Eurooppaa yrityksensä myyntimiehenä. Vientiä pyrittiin myös organisoimaan agenttivetoiseksi, mutta sillä menetelmällä saavutukset eivät olleet rohkaisevia. Oma työ toi parempia tuloksia. Nykyisin vienti vetää noin 30 prosenttia Tampereen Tiivisteteollisuuden tuotannosta. Vientimaat ovat kehittynen teollisuuden maita, joissa on omaakin tuotantoa. Tiivisteteollisuuden menestys osoittaa, että pienikin voi pärjätä hyvillä tuotteilla ja uskolla omaan osaamiseensa. Tuotannon joustavuus on merkittävä kilpailuvaltti markkinoilla, joilla suurten valmistajien ei kerta kaikkiaan kannata muutella tuotantosuunnitelmiaan asiakkaan yllättäneen pikku tarpeen takia. Tampereen Tiivisteteollisuuden strategiaan kuuluukin hakea markkinoilta tietyt, sopivat lokerot ja täyttää ne. Lokerot eivät perustu materiaaleihin, vaan nimenomaan tuotanto- ja toimintatapaan. Tiivisteiden tarpeelle ei ole päätä näkyvissä. Teknisestä kehityksestä huolimatta erillisellä tasotiivisteellä on etuja, joiden korvaajaa ei hevin löydy. Erilaisten tiivistemassojen käyttöä rajaa se, että niillä voidaan ehkä ratkaista tiivistysongelma yhden kerran, mutta jos tiiviste pitäisi jälleen vaihtaa, massan poistaminen uuden tieltä on visainen juttu. Oikeasta materiaalista tehty, mittatarkka tasotiiviste pitää paikkansa vielä pitkään. Tampereen Tiivisteteollisuus Oy aikoo myös pitää paikkansa, alansa eturivissä.