I MATRA JA SVETO G O RSK YH TEIS TYÖSSÄ

V U O K S E N V A R R E L L A V I E R E T Y S T E N I MATRA JA SVETO G O RSK YH TEIS TYÖSSÄ MILLA HANNULA MAIJA HÄMÄLÄINEN-ABDESSAMAD Etelä-Karjala-instituutti Raportti 8 Lappeenrannan teknillinen yliopisto

Projektia ovat rahoittaneet Imatran kaupunki ja Etelä-Karjalan liitto (Interreg III A -ohjelma) Julkaisija: www.lut.fi/eki Lappeenrannan teknillinen yliopisto Kirjoittajat ja Etelä-Karjala-instituutti Tekstitoimitus Virpi Kaisto ja Laura Timonen Graafinen suunnittelu ja taitto Laura Timonen ISBN 978-952-214-547-5 ISBN 978-952-214-548-2 (PDF) ISSN 1795-2867 Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Digipaino, 2008. 2

S I S Ä L L Y S 1 JOHDANTO 7 Kalle Michelsen I M A T K A L L A 2 RAJA JA ELÄMÄÄ RAJALLA 15 Maija Hämäläinen-Abdessamad 3 SALAA RAJAN YLI 25 Maija Hämäläinen-Abdessamad 4 PROOPUSKALLA FINNSTROILLE 35 Milla Hannula I I Y H D E S S Ä 5 YRITYSTÄ RAJALLA 45 Milla Hannula 6 VUOROIN KOULUVIERAILUILLA 53 Milla Hannula 7 KOHTAAMISIA KULTTUURIRAJALLA 61 Milla Hannula 8 YHTEISTÄ POTKUA ETSIMÄSSÄ 67 Milla Hannula I I I Y H T E I S T Ä H Y V Ä Ä 9 HYVINVOINTIA JA TERVEYTTÄ 75 Maija Hämäläinen-Abdessamad 10 YHTEISVASTUUTA PYHISTÄ MAISTA 85 Maija Hämäläinen-Abdessamad 11 IMATRA JA SVETOGORSK TULESSA 93 Milla Hannula 12 YMPÄRISTÖN HYÖTYKÄYTTÖÄ JA SUOJELUA 99 Maija Hämäläinen-Abdessamad 3

4

IMATRA Nykyinen lähes 30 000 asukkaan Imatran kaupunki on syntynyt Saimaan ja Vuoksen rannoille, jonne alettiin rakentaa teollisuutta 1800-luvun lopulla. Imatra elää edelleen pitkälti teollisuudesta, sillä kaupungin suurimmat työllistäjät ovat Imatran kaupungin ohella metsäyhtiö Stora Enso Oyj sekä terästehdas Ovako Bar Oy Ab. Tunnetuimpia nähtävyyksiä Imatralla ovat Imatrankoski ja sitä ympäröivä Kruununpuisto, Valtionhotellin jugendlinna sekä Alvar Aallon suunnittelema Kolmen Ristin Kirkko. Kesäisin Imatran vetonaula ovat koskinäytökset, joiden aikana Suomen vanhin matkailukohde Imatrankoski pääsee kuohumaan, kun kosken padot aukaistaan. Imatra on kuuluisa myös jokakesäisistä Imatra Big Band Festivaaleista, joiden lisäksi kaupungissa järjestetään muita jokavuotisia kulttuuritapahtumia, kuten Imatra-päivä, Balettigaala, Ugrijuhla, Mustan ja Valkoisen teatterifestivaali sekä Imatran Taideviikko. SVETOGORSK Entinen suomalainen teollisuustaajama Enso nimettiin vuonna 1949 uudelleen Svetogorskiksi, kun kaupunki jäi alueluovutusten jälkeen Neuvostoliitolle. Enso kasvoi 1800- luvun lopussa osana Vuoksen varren teollisuuskeskittymää, ja yhä edelleen puunjalostus ja paperiteollisuus ovat 15 500 asukkaan kaupungin merkittävimmät työnantajat. Svetogorskin paperitehtaan OAO Svetogorskin omistaa nykyään yhdysvaltalainen International Paper. Svetogorskin keskustaa hallitsee vehreä puisto, jossa risteilee pieniä hiekkateitä, ja jossa kaupunkilaiset viihtyvät kävelyretkillään ja lapset leikkitelineillä. Puistoa koristaa vuonna 2007 käyttöön vihitty suihkulähde, joka kuvastaa kansojen välistä ystävyyttä. Suomalaisajan historiasta kaupungissa kertovat Enson vanha hautausmaa, 1870-luvulla perustettu paperi- ja selluloosatehdas sekä vanhat suomalaisaikaiset liike- ja asuinrakennukset. Pitkin vuotta Svetogorskissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja juhlia, jotka huipentuvat 12.6. vietettävään Kaupunkipäivään. Jokavuotinen Svetogorsk-ralli on Venäjän rallicupin osakilpailu ja kuuluisa haastavista erikoiskokeistaan. 5

6

1 JOHDANTO - YKSIN, YHDESSÄ VAI YHTEISTYÖSSÄ? Kalle Michelsen Kotikaupunki on käsite, johon liittyy suuria tunteita, muistoja ja elämyksiä. Kotikaupunki luo ihmiselle identiteetin, joka pysyy matkassa mukana läpi elämän. Googlen hakupalvelin antoi hakusanalle kotikaupunki yli 23 000 osumaa, mikä sekin kuvaa ilmiön merkittävyyttä. Imatra on kotikaupunki 30 000 ja Svetogorsk 15 500 asukkaalle. Satelliittikuva Imatran ja Svetogorskin alueelta on omanlaatuinen. Kuvaa hallitsee Vuoksi, joka mutkittelee Saimaalta kohti Laatokkaa. Imatra sijoittuu joen jyrkkään mutkaan, ja vanha koskiuoma sekä sen vieressä voimalaitosta varten kaivettu kanava erottuvat hyvin. Joki jatkaa matkaansa ja hetken kuluttua vastassa on Svetogorskin teollisuuskaupunki. Se levittäytyy Vuoksen pohjoisrannalle tiiviiksi asutuskeskukseksi, jonka sydän on kosken rannalla paperia ja sellua jauhava International Paperin omistama tehdas. Satelliittikuvaan on piirretty myös valtakunnanraja, mutta ilman keltaista viivaa raja näyttäisi katoavan joen, metsien ja asutuksen sekaan. Vuoksen varrella on ollut asutusta jo vuosisatojen ajan, mutta Imatra ja Svetogorsk syntyivät vasta toisen maailmansodan loppuselvittelyjen tuloksena 1940-luvun lopussa. Raja, joka oli ollut kaukana idässä, liikahti melkoisen harppauksen kohti länttä. Imatrankoski jäi Suomen puolelle rajaa, joten vuonna 1948 kosken rannalle syntyi varsin luonnollisesti uusi kauppala, johon liitettiin Vuoksen yläjuoksulla sijaitsevat Vuoksenniskan ja Tainionkosken teollisuustaajamat. Kaupunkioikeudet Imatra sai vuonna 1971. Alueen vanha keskus, Enson teollisuustaajama, joutui toisen maailmansodan aikana Neuvostoliiton haltuun kaksi kertaa; ensin talvisodan rauhassa vuonna 1940 ja lopullisesti välirauhansopimuksella syyskuussa Elämää Imatralla ja Svetogorskissa. Kuvat Milla Hannula, Maija Hämäläinen-Abdessamad, Virpi Kaisto ja Seppo Pelkonen. 7

1944. Suuri sellu- ja paperitehdas liitettiin välittömästi Leningradin talousalueeseen, mutta tyhjän taajaman asuttaminen vei pitkään. Svetogorskiksi Enso muuttui vuonna 1949. Varsinaisesti Svetogorsk kasvoi kaupungiksi 1970-luvulla, kun suomalainen rakennusyhtymä Finnstroi teki sopimuksen modernin teollisuuskaupungin rakentamisesta rajan itäpuolelle. Imatran ja Svetogorskin yhteiselämää ovat sodan jälkeen ohjanneet suurvaltapoliittiset tuulet. Alkuvuosina kumpikin osapuoli nuoli haavojaan ja raja taajamien välillä oli käytännössä suljettu. Kylmä sota erotti Neuvostoliiton lännestä rautaesiripulla, joka käytännössä teki myös Suomen ja Neuvostoliiton rajasta läpipääsemättömän esteen. Viralliset yhteydet rajan yli säilyivät, mutta tavallisille kansalaisille raja oli ehdoton ja suljettu. Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen muuttivat radikaalisti elämää rautaesiripun molemmilla puolilla. Vaikka elintasokuilu on edelleen suuri, raja on auki ja vuorovaikutus rajan yli tapahtuu normaalien pelinsääntöjen puitteissa. Kymmenettuhannet rekat ja sadattuhannet turistit ovat konkreettinen osoitus rajan murtumisesta ja uuden aikakauden alusta. Ihmiset, tavarat ja ideat liikkuvat vapaasti ja entiset suljetut rajat ovat muuttumassa logistiikkaväyliksi, joilla yhdistetään poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti erilaiset alueet toisiinsa. Kaupungit, jotka sijaitsevat rajalla, ovat etuoikeutetussa asemassa. Ne voivat nauttia molempien puolten tarjoamista eduista sekä läpikulkuliikenteen tuottamista taloudellisista voitoista. Imatran ja Svetogorskin kaupunkien johtajat solmivat ensimmäisen yhteistyösopimuksen vuonna 1993. Yhteistyön kehittämisestä uudelle asteella on puhuttu pitkään ja sitä edesauttamaan kaupungeille luotiin yhteinen Kaksoiskaupunkistrategia vuonna 2001. Strategian suunta on selvä. Kaksi varsin pientä kaupunkia muodostavat yhdessä suuremman ja elinkelpoisemman talousalueen. Mutta millaisen talousalueen Imatra ja Svetogorsk voisivat käytännössä rakentaa? Olisiko kyseessä kahden itsenäisen kaupungin muodostama kokonaisuus vai sulautuisivatko kaupungit yhteen todelliseksi kaksoiskaupungiksi? Ajatus kaksoiskaupungista on hieno ja ylevä, mutta ruohonjuuritasolla sen kannatus on edelleen vähäistä. Kahden kulttuuriltaan, kieleltään ja perinteiltään varsin erilaisen kaupungin yhdistäminen synnyttää 8

ymmärrettävästi pelkoja ja epäluuloja. Imatran ja Svetogorskin osalta ongelmia lisäävät myös itärajan verinen historia sekä rajansiirto Karjalankannaksella. Menneisyyden traumat ja niistä johtuvat ennakkoluulot ovat vaikeasti poistettavissa. Asenteiden muuttaminen on yleensäkin vaikeaa, mutta erityisen vaikeaa on kollektiivisen trauman käsittely ja unohtaminen. Avain muutokseen löytyy vuorovaikutuksesta ja yhteistyöstä. Imatran ja Svetogorskin kaupunkien johtajat ovat jo hyvän aikaa tunteneet toisensa ja myös hallintovirastojen välillä on suorat ja yksinkertaiset keskusteluyhteydet. Todellisen yhteistyön mittarina ovat kuitenkin kaupunkilaisten keskinäiset epäviralliset suhteet. Käyvätkö imatralaiset Svetogorskissa ostoksilla, tapaamassa tuttavia tai syömässä hyvän illallisen? Ja päinvastoin, pelaavatko svetogorskilaiset juniorijalkapalloilijat harjoitusotteluita Imatralla ja laulavatko svetogorskilaiset kuorot Vuoksenniskalla Kolmen ristin kirkossa? Kuten tämä kirja kertoo, vuorovaikutusta ja yhteistyötä kaupunkien ja kaupunkilaisten välillä on yllättävän paljon, mutta se ei ainakaan vielä kannattele ajatusta kaksoiskaupunkimaisesta symbioosista. Tästä huolimatta ruohonjuuritason yhteistyö sekä asukkaiden luonnollinen liikkuminen tekevät kahdesta itsenäisestä kaupungista eräänlaisen kaksoiskaupungin. Vastaavia esimerkkejä löytyy pitkin Euroopan itärajaa. Venäjän ja Viron välissä on Narvan ja Ivangorodin kaksoiskaupunki, jossa päivittäin tuhannet ihmiset ylittävät rajan käydäkseen töissä tai ostoksilla. Suomen ja Ruotsin välillä Tornio ja Haaparanta muodostavat kaupunkiparin, jonka hallinnollista yhdistymistä kaksoiskaupungiksi on pohdittu pitkään ja hartaasti. Tässä kirjassa selvitetään, minkälaisia yhteistyömuotoja Imatran ja Svetogorskin kaupunkien välillä on, sekä miten ne ovat syntyneet ja kehittyneet vuosien varrella. Kirjan tarkoituksena on omalta osaltaan pohtia millaisia käytännön ongelmia, mutta myös ongelmanratkaisuja asukkaat kehittävät yhteistyön lisäämiseksi. Kirjan sanoma on varsin yksiselitteinen. Vaikka ajatus rajan poistamisesta ja yhtenäisen kaksoiskaupungin luomisesta on vielä kaukana todellisuudesta, luo Imatran ja Svetogorskin maantieteellinen läheisyys asukkaille erinomaiset edellytykset yhteistyölle. Kielimuuri ja kulttuurierot vaikeuttavat kanssakäymistä, mutta esimerkiksi musiikissa ja urheilussa 9

yhteistyö onnistuu hyvin kieli- ja kulttuurimuurin yli. Samaa voidaan sanoa myös viranomaisten välisestä yhteistyöstä. Palontorjunta ja pelastuspalvelu tuottavat käytännön vuorovaikutusta, joka vähitellen syvenee ihmisten väliseksi henkilökohtaiseksi kanssakäymiseksi. Yhteistyön syveneminen kaksoiskaupungiksi on pitkä, monivaiheinen prosessi. Kaksoiskaupungin rakentamisprosessi etenee kuitenkin yhteistyön myötä monella tasolla ja siitäkin huolimatta, että merkittävä osa kaupungin asukkaista molemmilla puolilla rajaa suhtautuu siihen epäluuloisesti. Kuten monessa muussakin asiassa, prosessi on lopulta tärkeämpi kuin itse lopputulos. Imatran ja Svetogorskin asukkaiden välillä on jatkuvasti enemmän kontakteja ja rajan madaltuminen lisää entisestään arkipäivän kanssakäymistä kaupunkien välillä. Jatkuva vuorovaikutus synnyttää uuden tilan, jota voidaan kutsua virallisissa papereissa kaksoiskaupungiksi tai epävirallisesti edelleen Imatraksi ja Svetogorskiksi. Tärkeintä on kuitenkin se, että viihtyvyys ja luovuus lisääntyvät molemmissa kaupungeissa, jolloin Imatran ja Svetogorskin alueesta voi vähitellen muodostua todellinen kotikaupunki. 10

11

12

I M A T K A L L A 13

14

2 RAJA JA ELÄMÄÄ RAJALLA Maija Hämäläinen-Abdessamad Imatran ja Svetogorskin kaupunkien historian ensiaskeleet olivat varsin sattumanvaraisia. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisten ja neuvostoliittolaisten kesken käytiin monivaiheiset neuvottelut, joiden jälkeen päädyttiin nykyiseen, kaupunkeja erottavaan rajalinjaan. Aluemenetyksiä kokeneen Suomen puolella entisiä kotiseutuja kaivattiin ja nostalgisoitiin, vaikka arki pakotti katsomaan rajasta poispäin. Vuosikymmenten saatossa raja muodostui alueen asukkaille osaksi jokapäiväistä elämää. Historiallisia sattumankauppoja Suomalaiset ja neuvostoliittolaiset neuvottelivat uudesta rajalinjasta talvisodan jälkimainingeissa keväällä 1940. Rauhanehdoista keskusteltiin Moskovassa Suomen pääministeri Risto Rytin ja Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin johdolla. Rytin kertoman mukaan hän oli sopinut 11. maaliskuuta, että raja vedettäisiin Jääsken pitäjän suurimman teollisuustaajaman Enson itäpuolelle. Torjumatta ehdotusta Molotov oli sanonut, että hän esittelee asian vielä hallitukselleen. Samana päivänä Suomen tietotoimiston eduskuntaselostaja Vilho Heinämies oli sattumalta kuullut, kun eräs ulkoasianvaliokunnan jäsen oli keskustellut eduskunnan kahvilassa rauhanehtojen hyväksymisestä. STT uutisoikin vielä samana päivänä, vastoin tiukkoja sotasensuurimääräyksiä, että ulkoasianvaliokunta on hyväksynyt rauhanehdot, vaikka varsinaiset neuvottelut olivat vielä käynnissä Moskovassa. Neuvottelujen jatkuessa seuraavana päivänä Molotov oli ilmoittanut, ettei aiempaan rajalinjaan tule muutoksia. Rydin mielestä Suomesta tullut tietovuoto oli vaikuttanut ulkoministerin tiukkaan linjaan. Rauhansopimus allekirjoitettiin 13. maaliskuuta 1940. Sopimusteksti oli melko suurpiirteinen ja karttaan piirretty rajaviiva oli vedetty niin paksusti, että suomalaiset tulkitsivat Enson jääneen Suomelle. Myös venäläisten mittausten mukaan maastoon merkittävä rajalinja kulki Enson aseman kaakkoispuolelta, Rajavyöhyke halkomassa entisiä pihapiirejä. Kuva Seppo Pelkonen. 15

joten suomalaiset ehtivät jo asettaa rajapuomit tuoreen rajaviivan keskikohdalle, 2,5 kilometriä Enson aseman eteläpuolelle, Vastasmäen pysäkin kohdalle. Juuri tälle kohdalle kokoontui rajalinjaa merkitsemään saapunut suomalaisten ja venäläisten sekakomitea. Sää oli kylmä, joten venäläiset ehdottivat siirtymistä läheiseen Ensoon. Suomen valtuuskunnan johtaja, entinen Viipurin läänin maaherra Antti Hackzell suostui ehdotukseen. Kun sekakomitean neuvostoliittolainen johto näki Enson taajaman teollisuuslaitoksineen, se ilmoitti alueen kuuluvan itselleen. Rajalinjan piirtyminen nykyiselle paikalleen oli siten osaltaan puhdasta sattumaa. Lisäpöytäkirja uudesta rajalinjasta allekirjoitettiin 29.4.1940. Vielä heinäkuussa linjaa tarkistettiin niin, että myös Enson tehtaiden vesihuolto pumppuasemineen ja torneineen siirtyi Neuvostoliitolle. Suomi sai vastineeksi joitakin Nuijamaahan kuuluvia alueita. Noottien vaihto toukokuussa 1941 vahvisti lopullisen rajalinjan, jota pitkin kulki myöhemmin Neuvostoliiton vaatimuksesta myös jatkosodan jälkeinen raja. Pariisin rauhassa vuonna 1947 Suomen ja Neuvostoliiton välinen rajalinja vahvistettiin lopullisesti, ja se on säilynyt muuttumattomana siitä lähtien myös Imatran ja Svetogorskin välillä. Rajavyöhykkeet rajarauhan takeina Heti sotien päätyttyä uusi rajalinja piti merkitä maastoon. Raja-aukko raivattiin ja tarkka maiden välisen rajan sijaintia ja kulkua osoittava rajalinja merkittiin rajaaukkoon valvontakomission johdolla sotaa seuranneena vuonna. Venäläiset ja suomalaiset pystyttivät omat rajamerkkinsä omille puolilleen uutta rajalinjaa, ja lisäksi Vuoksen yli rakennettiin vastuupuomi, jonka yhtenä tarkoituksena oli estää suomalaisen propagandamateriaalin kulkeutuminen Neuvostoliiton puolelle. Raja oli pitkä eikä sitä saatu heti varmistettua tehokkaasti kaikkialta. Sotien jälkeen Suomessa vallitsi poikkeustila ja maata hallittiin 1930-luvulta peräisin olevalla sotatilalailla, sekä tasavallan suojelulailla, joka antoi merkittävästi valtaa presidentille. Lakeihin sisältyi rajaseudulla liikkumista huomattavasti rajoittavia määräyksiä, joiden seurauksena suuret maa-alueet Suomen puolella olivat luvanvaraisia matkustusalueita. Tosin matkustusmääräykset olivat monesti vain näennäisesti tiukkoja ja luvan alueilla liikkumiseen sai käytännössä melko helposti. Toukokuussa 1947 Suomessa säädettiin uusi rajavyöhykelaki, joka selkeytti tilannetta ja teki selväksi eron maan itä- ja länsirajan välillä. Ruotsin ja Norjan vastaisilla alueilla rajavyöhykelakia ei katsottu tarpeelliseksi soveltaa lainkaan, kun taas Neuvostoliiton vastaisella rajalla vyöhykkeen maksimileveydeksi säädettiin maa-alueilla kolme ja merialueilla neljä kilometriä. Kokonaisuudessaan laki oli tiukka, mutta rajavyöhykkeen asukkaiden henkilökohtaiseen liikkumisvapauteen haluttiin puuttua mahdollisimman vähän. Myös Neuvostoliitto perusti rajavyöhykkeen Suomen vastaiselle rajalle. Erilaisesta rajalainsäädännöstä johtuen vyöhyke oli huomattavasti Suomen vyö- 16

hykettä leveämpi ja se rajoitti paitsi paikallisväestön elämää, myös ulkopuolisten liikkumista vyöhykealueella. Samalla Svetogorskista tuli vuosikymmeniksi sekä lännestä että idästä eristetty kaupunki. Kaupunkiin tuloa kontrolloitiin tarkastuksin ja asukkaat joutuivat kuljettamaan mukanaan henkilöllisyyden ja asuinpaikan todistavia asiakirjoja. Svetogorsk ei ollut tässä suhteessa poikkeustapaus, sillä Neuvostoliiton rajavyöhykkeellä sijaitsi lukuisia kaupunkeja ja suurempia asutuskeskuksia, joissa asumiseen, oleskeluun ja alueelle saapumiseen tai sieltä poistumiseen vaadittiin valtiollinen passi ja viralliset lupa-asiakirjat. Lupa myönnettiin varsinaisten asukkaiden lisäksi niille, jotka työskentelivät tai opiskelivat alueella, tai niille, jotka saapuivat sinne työmatkalle, matkailemaan tai vierailemaan asukkaiden luokse. Rajavyöhykkeellä säädeltiin tarkasti myös maatalouden ja teollisuustoiminnan harjoittamista, sekä esimerkiksi joukkotapahtumien järjestämistä. Muuttuneet yhteisöt raja-alueella Kyläyhteisöt joutuivat kokemaan suuria muutoksia, kun uusi rajalinja aiheutti varsinaisten aluemenetysten lisäksi myös monien yhteisöjen hajoamisen. Suomen Neuvostoliitolle luovuttamat alueet evakuoitiin, joten ne tyhjenivät suomalaisista asukkaista ja täyttyivät Neuvostoliiton asutustoiminnan seurauksena täysin uusilla ihmisillä. Kun suomalaiset olivat palauttaneet Neuvostoliitolle siirtyneen Enson vesivoimalaitoksen koneet takaisin pakoilleen, sulkeutui Imatran ja Svetogorskin raja henkilöliikenteeltä virallisesti vuosikymmeniksi. Tänä aikana kaupunkien välissä kulki vain rautatie, jota pitkin liikkui ensin sotakorvauksia ja myöhemmin teollisuustuotteita ja kulutustavaroita. Suomessa rauhan ehdot olivat kovat erityisesti entisen Jääsken asukkaille. Kun mukaan laskettiin monelle tärkeä Enso, oli 85 % pitäjästä jäänyt Neuvostoliiton puolelle. Entisten jääskeläisten oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä menetystä erityisesti sen vuoksi, ettei aluetta ei ollut hävitty taistelussa. Monet entisen Jääsken asukkaista muuttivat joko Joutsenoon, Ruokolahdelle tai Kymenlaaksoon, mutta kaiken kaikkiaan pitäjän asukkaat hajautuivat lähes 250 Kanta-Suomen kuntaan. Entisten suomalaispitäjien perinteitä ja yhteisöllisyyttä vaalimaan perustettiin monia pitäjäseuroja, näiden joukossa myös Jääski-seura. Jääskeläisiä jäi asumaan runsaasti rajan pintaan vuonna 1948 perustetun Imatran kauppalan alueelle. Imatra muodostettiin Jääsken kunnan Suomen puoleisista osista sekä osista Ruokolahtea ja Joutsenoa. Perustamishetkellä Imatran väkiluku oli 31 390 henkeä, joista Jääskestä imatralaisiksi siirrettyjä oli noin 13 500 henkilöä. Heistä noin 3 400 asui tuolloin Jääsken Suomen puolelle jääneillä alueilla. Joidenkin jääskeläisten maa-alueet jäivät vain osittain Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle, joten he saattoivat rakentaa kotinsa aivan rajavyöhykkeelle tai sen lähialueille Imatralle ja Joutsenoon. 17

Neuvostoliiton puolella rajavyöhyke oli leveämpi, joten asutus sijoitettiin kauemmaksi varsinaisesta maastossa kulkevasta rajalinjasta. Rajalinjan läheisyyteen jääneitä tyhjiä suomalaisrakennuksia ei otettu juurikaan käyttöön, vaan ne purettiin. Enson keskusta oli kuitenkin poikkeus, sillä se sijaitsi hyvin lähellä uutta rajalinjaa. Talvisodan jälkeen Ensoon oli muuttanut paljon tehtaalle töihin värvättyjä leningradilaisia ja myös muualta tulleita työläisiä. Vain harva heistä palasi kaupunkiin vuonna 1944. Sotien jälkeen Neuvostoliiton ministerineuvostoon oli perustettu erityinen hallintoelin, jonka tehtävänä oli organisoida väestön muuttoa Suomen luovuttamille alueille. Väestön houkuttelu alueille onnistui nyt helpommin kuin vuonna 1940, sillä suuret alueet Neuvostoliitossa olivat kärsineet tuhoja sodassa, ja kodittomia tai puutteellisissa oloissa asuvia perheitä oli runsaasti. Valmiit talot ja asunnot Karjalankannaksella osoittautuivat houkutteleviksi. Tyhjään Enson teollisuustaajamaan ja sen lähikyliin saapui ihmisiä eri puolilta Neuvostoliittoa. Suomen luovuttamille alueille, erityisesti maatalousseuduille, muutti uusia ihmisiä usein kokonaisina kolhooseina tai kyläkuntina. Uusia asukkaita saapui niin Valkovenäjältä, Ukrainasta, Mordovasta kuin Kalinin, Kirovin, Jaroslavin, Vladimirin, Pihkovan, Novgorodin, Vologdan ja Rjazanin alueilta. Jääsken ja Viipurin piiriin asutettiin aluksi etenkin Vologdan alueelta saapuneita siirtolaisia. Vaikka sodassa säilyneet kaupungin rakennukset ja infrastruktuuri helpottivat elämää Ensossa, jouduttiin yhteisölliset suhteet rakentamaan uudelleen alusta saakka. Tulijoilla ei ollut juuria alueella ja heidän piti oppia elämään paitsi täysin uudenlaisessa maantieteellisessä ympäristössä, myös taustaltaan ja tavoiltaan hyvin erilaisten ihmisten ympäröiminä. Uudet asukkaat muodostivat Ensossa tuhansien ihmisten kaupunkimaisen asutuskeskuksen, joka vuonna 1949 nimettiin uudelleen Svetogorskiksi, valon kaupungiksi (svet = valo). Uteliaisuus herää Svetogorskissa sodan jälkeinen sukupolvi oppi, että suomalaiset olivat fasisteja, joita vastaan raja heitä suojasi. Vaikka aika muuttui pian ja Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä korostettiin, ei tietämys naapurista paljoakaan lisääntynyt. Vuonna 1972 raja aukeni jälleen, ensin rajoitetusti Svetogorskin rakennustyömaaliikenteelle, sittemmin erityisen rajaluvan haltijoille, kunnes vuonna 2002 kaupunkien välille avattiin virallinen kansainvälinen rajanylityspaikka. Pitkään suljettuna ollut raja sai aikaan sen, etteivät imatralaiset ja svetogorskilaiset vuosikymmeniin juurikaan tienneet toistensa arjesta. Mielikuva ylipääsemättömästä rajasta vallitsi pitkään. Vielä 1970- ja pitkälle 1980-luvulle svetogorskilaiskouluissa ei ollut juuri saatavilla tietoa Imatrasta, eikä esimerkiksi talvisotaa käsitelty oppitunneilla millään tavoin. Tosin epävirallista tietä erityisesti Svetogorskissa urakoineen raken- 18

nusyhtymä Finnstroin työntekijöiden kautta tietoa naapurikaupungista ja elämästä Suomessa alkoi tihkua. Rajakaupungissa elämisen säännöt olivat kuitenkin niin hyvin sisäistettyjä, ettei valtaosa kaupunkilaisista kyseenalaistanut niitä. Lapset olivat usein vanhempiaan valmiimpia seikkailuihin. Suomalaislapsia Neuvostoliitto pelotti, mutta rajan läheisyys tarjosi myös tilaisuuden koetella rohkeutta. Lapset ujuttivat pään raja-aidan aukosta sisään ja uskoivat, että olivat käyneet Neuvostoliitossa. Vasta myöhemmin uskalikot ymmärsivät, etteivät tulleetkaan haukanneeksi itänaapurin ilmaa, sillä rajavyöhyke oli leveä eikä pää voinut millään yltää edes lähelle Neuvostoliiton puolta. Myös venäläislapset oppivat varhain, ettei rajalle saanut mennä eikä rajan suuntaan saanut ottaa valokuvia. Joskus uteliaisuus kuitenkin voitti ja silloin rajan yli tähyiltiin Svetogorskin korkeimmilta paikoilta, kuten kukkuloilta ja vesitornista. Lapset tiesivät, että rajan yli tähystäminen oli kiellettyä, mutta jos lähti liikkeelle aikaisin aamulla kaupungin vielä nukkuessa, saattoi kukkulalta seurata lähimpien suomalaistalojen elämää. Ensimmäisiä varsinaisia kontakteja suomalaisiin luotiin vasta 1970- ja 1980-luvuilla, kun suomalaisia rakentajia saapui Finnstroin työmaalle. Yhteydenpito rakennusmiehiin oli lapsiltakin kiellettyä, mutta koulumatkan taittaminen kätevästi rakennusmiesten auton kyydissä purukumia paukutellen oli mukava houkutus. Käsitys elämästä rajan toisella puolella alkoi hiljalleen muodostua, vaikka tiedot olivatkin usein hataria ja mielikuvituksen sekä erilaisen ideologisen kasvatuksen värittämiä. Turvaa rajasta Suomi ja Neuvostoliitto sekä myöhemmin Venäjä ovat tarvinneet massiiviset rajaturvallisuusjärjestelmät pitämään laittomat tulijat loitolla ja joskus myös omat kansalaiset rajojen sisällä. Raja vaikuttaakin usein ulkopuolisen silmin eksoottiselta, pelottavalta ja uhkaavalta. Rajavyöhykkeellä liikkuminen on kuitenkin ollut molemmilla puolilla rajaa luvanvaraista ja alueita jatkuvasti valvovat rajavartijat ovat omalta osaltaan luoneet turvallisuuden tunnetta. Svetogorskissa rajavartijat kiersivät vielä 1970-luvulla taloissa tarkistamassa, ettei niissä majaillut ylimääräisiä asukkaita. Luvattomiin rajanylityksiin on lisäksi aina liittynyt viranomaisyhteistyötä Imatran ja Svetogorskin välillä, ja epäilykset ja ilmoitukset ovat kulkeneet nopeasti naapurin rajavartiolaitokseen. Näin ollen elämä rajavyöhykkeellä on asukkaan näkökulmasta tuntunut suojatulta ja jopa turvallisemmalta kuin sisämaassa. Rajavartijat itsessään muodostavat merkittävän osan rajakaupunkien yhteisöä ja heidän suhteensa asukkaisiin ovat olleet kautta vuosikymmenten kiinteät, jopa läheiset. Sekä Imatralla että Svetogorskissa rajavartijat ovat asukkaille hyviä naapureita ja yhteistyökumppaneita, ja apua tarjotaan puolin ja toisin. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä suomalaiset rajavartijat antoivat naapuriapua lähiasukkaille 19

SYNTYMÄPÄIVÄ HEINÄKUUN 1952 TAPAHTUMIA SVETOGORSKISSA Tatjana Pavlovskaja Syntymäpäiväni on kesällä. Monet lapset olivat lähteneet maalle sukulaistensa luokse ja vanhemmat lapset pioneerileireille. Siksi äiti antoi minulle luvan kutsua syntymäpäivilleni kaikki kaupunkiin jääneet kaverini. Aamulla äiti leipoi mustikkapiirakoita ja pikkuleipiä, joiden päälle sain laittaa vadelmahilloa. Isoveljeni pesi lattiat ja antoi minulle lahjaksi uuden mekon ja lettinauhat. Äiti antoi vielä sandaalit. Juhlavaatteisiin puettuna juoksin kadulle katsomaan, joko vieraani tulisivat lahjoineen. Heidät oli kutsuttu kello neljäksi, mutta koska sinä päivänä alkoi vasta viides vuoteni, en osannut kellonaikoja. Lopulta vieraita alkoi kerääntyä. Joku toi kauniin taulun, joku kynän ja eräs tyttö jopa fiksun kirjan. Kaikkiaan viisi vierasta tuli luokseni. Äiti laittoi kaikki istumaan pöytään, jossa oli piirakoiden ja pikkuleipien lisäksi karkkeja (jokaiselle kolme kappaletta) ja rinkeleitä. Pöytä oli yltäkylläinen. Istuimme ja joimme teetä kertoen, millaisiksi tulemme isoiksi kasvettuamme. Sitten kävimme kävelyllä, jonka jälkeen joimme taas teetä ja kävimme uudelleen kävelyllä. Illalla vieraana olevien lapsien vanhemmat alkoivat saapua hakemaan heitä. Syntymäpäivä päättyi. Äiti riisui päältäni uuden mekon, avasi lettinauhat ja alkoi pestä minua ennen nukkumaan menoa. Ovelle koputettiin arasti ja sisään astui naapurin Galja, joka oli kokonaista puoli vuotta minua vanhempi ja asui kahden talon päässä meistä. - Galja, unohditko jotain? äiti kysyi. - En, isä on humalassa ja ajaa äitiä takaa. Voinko jäädä teille yöksi? - Kerroitko äidille? - Hänhän se minut teille lähetti, ettei isä sattuisi lyömään minua humalapäissään. - No, laitan teidän nukkumaan yhdessä, mutta älkää höliskö pitkään. Niin äiti laittoi meidät molemmat sänkyyni: Galjan pienempänä seinän viereen ja minut reunalle. Juttelimme Galjan kanssa, miten tapahtumarikas syntymäpäiväni oli ollut ja pian nukahdimme. Heräsin keskellä yötä siihen, että joku nojautui sänkyni laidan yli. Avasin silmäni ja näin yläpuolellani suuren sotilassedän. Hän nosti syliinsä nukkuvan Galjan. - Äiti, Galja ryöstetään, huudahdin säikähtäneenä. - Hiljempaa, tyttökulta, hiljempaa. Herätät Galjan. Äiti oli sängyn vieressä. - Äiti, miksi Galja viedään pois? - He ovat rajavartijoita. He vievät Galjan kotiin. - No, miksi? Nukkukoon täällä. - Niin ei kuulu olla. Jokaisen täytyy nukkua siellä, missä on kirjoilla, suuri sotilas sanoi ankarasti. - Mutta hänen humalainen isänsä tappelee! - Ei kuulu asiaan! - Mutta ei hän ole vakoilija. Hän on vielä pieni! - Se ei kuulu asiaan ja sillä selvä! - Älä ole huolissasi tyttökulta. Saatan rajavartijoita ja näytän, missä Galja asuu, äiti sanoi viskaten huivinsa nukkuvan Galjan päälle ja ottaen hänen vaatteensa mukaansa. Niin he lähtivät ulos. Luotin tietenkin äitiin, mutta vaadin selitystä tapahtumille. Silloin äiti kertoi, että asuimme aivan rajalla ja joka ilta rajavartioston partio tarkisti jokaisen talon ja jokaisen asunnon merkiten muistiin kaikki asukkaat. Tämä oli välttämätöntä sodan varalta, sillä rajavartioiden täytyi tietää, kuinka monta henkeä tuli evakuoida. Äiti kertoi kaiken hiljaisella tasaisella äänellä silittäen samalla laihaa selkääni. Rauhoituin ja nukahdin. Seuraavana päivänä puhuttiin vain yön tapahtumista. Galja oli itse herännyt vasta aamulla eikä muistanut mitään. Kaikki kertoivat erilaisia tarinoita siitä, miten rajavartijat olivat auttaneet pikkukaupunkimme asukkaita. Monia vuosia tapahtuman jälkeen ymmärsin, miksi tunnen luottamusta ja rauhaa sekä ylpeyttä näistä ihmisistä aina, kun näen sotilaita vihreissä puvuissaan. 20

niin puita pilkkomalla kuin heinä- tai metsätöihin osallistumalla. Vastavuoroisesti siviilit auttoivat rajavartijoita. Eräs rajavyöhykkeellä pitkään asunut imatralainen kertoo pikkupoikana 1950 1960-luvuilla ansainneensa taskurahoja keräämällä marjoja rajavartijoille, joiden kuului joka vuosi poimia tietty määrä marjoja vartioston käyttöön. Yhä edelleen apua annetaan tarvittaessa puolin ja toisin ja erityisesti asukkaiden havainnot rajavyöhykkeen tapahtumista ovat ensiarvoisen tärkeitä rajavartioinnin kannalta. Asukkaiden nopeat ilmoitukset epäilyttävistä liikkujista ovat auttaneet monen luvattoman rajanylittäjän kiinniottamisessa, joten yhteistyö on varmistanut rajan pitävyyttä ja palvellut myös valtion etuja. Arkista yhteistyötä juhlistetaan kerran vuodessa molemmilla puolilla rajaa. Venäjällä 28. toukokuuta vietettävä rajavartijan päivä (Den pogranitšnika) on vuosittainen juhlapäivä, jolloin asukkaat onnittelevat vartijoita. Imatran puolella rajaa kahvitellaan puolestaan rajavartiolaitoksen vuosipäivänä 21. maaliskuuta, ja silloin vartioasemalle ovat kutsuttuja myös lähiseudun asukkaat. Raja tänään Tekniikan kehitys on muuttanut vuosikymmenten kuluessa rajavartiointijärjestelmää ja vähentänyt muun muassa maastossa tapahtuvan partioinnin tarvetta. Ennen kävelemällä ja hiihtämällä tapahtunut partiointi hoidetaankin nykyään pitkälti autoilla ja moottorikelkoilla. Enää maastossa ei ole usein tarpeen myöskään yöpyä. Kehitys on vaikuttanut Suomessa myös rajavartioasemien määrään, sillä 1970 1980-luvuille jatkunut uusien vartioasemien perustaminen on sittemmin vaihtunut asemien lakkauttamiseen. Rajavyöhykkeellä liikkumista alettiin helpottaa 1980 90-lukujen taitteessa molemmilla puolilla rajaa. Suomen puolella muutokset rajavyöhykkeessä eivät ole olleet yhtä suuria kuin Venäjällä. Rajavyöhykkeen kaventumisen myötä liikkuminen rajaseuduilla on kuitenkin helpottunut kun moni aiemmin rajavyöhykkeellä sijainnut asuintalo on siirtynyt sen ulkopuolelle. Venäjällä rajavyöhykettä koskevia lakeja tiukennettiin uudelleen vuonna 2006. Rajalle perustettiin 25 kilometriä leveä rajavyöhyke, jossa liikkuminen on periaatteessa luvanvaraista. Uusi rajavyöhyke on paikoin jopa kaksi kertaa aiempaa leveämpi, millä pyritään luomaan optimaaliset olosuhteet rajavalvonnalle sekä takaamaan valtiollinen turvallisuus kokonaisuudessaan. Käytännössä tiukentunut linja näkyi syksyllä 2006 esimerkiksi rajavyöhykkeen kautta kulkevissa venäläisissä paikallis- ja kaukoliikenteen linja-autoissa matkustajien lupien tarkistamisena. Luvan puuttuminen ei kuitenkaan ollut este matkan jatkumiselle, vaan siitä selvisi huomautuksella. Svetogorskilaiset odottavat käytännön kiristyvän jatkossa, mikä heijastaisi Putinin hallinnon tiukentunutta turvallispoliittista linjausta. Ulkomaalaisten matkailijoiden kannalta lakiuudistus tarkoittaa sitä, että rajavyöhykkeen läpi tulee matkustaa suorinta reittiä ilmoitettuun matkakohteeseen, 21