Miten me asumme vuonna 2033? SRV:n Tulevaisuuden asumisen ideariihen loppuraportti
Sisällys 1 2 3 Matkalla kohti yksilöllistä kaupunkiasumista 3 Näin asumisen ideariihi työskenteli 5 Segregaatio on hyvästä miten yksilöllistyminen muuttaa tulevaisuuden asumista? 7 3.1. Tarkoittaako segregaatio polarisaatiota? 9 3.2. Case: Facebook-Rauma voiko sosiaalinen media masinoida massamuuttoliikkeen? 11 3.3. Mika Pantzar: Asumiseen tarvitaan enemmän ihanteita 12 3.4. Mari Vaattovaara: Millaisia ovat vuoden 2033 asukkaat? 14 1
4 Kodin ei tarvitse palvella kaikkia asumisen tarpeita 16 4.1. Kellä on enää varaa omaan kotiin? 18 4.2. Vaihtaako aamuruuhka suuntaa? 20 4.3. Talonmiehiä ja aulabaareja 21 4.4. Case: Asunto-osakeyhtiöiden uusi nousu. Perustakaa yhtiö ja rakentakaa talo! 22 4.5. Osmo Soininvaara: Kaupungin neljä kehää 23 5 5.4. Muunneltavuus: Ei se koko vaan miten sitä käyttää 26 5.1. Arkimuunneltavuus ja elinkaarimuunneltavuus 27 5.2. Joustava asuminen, joustavat asumiskustannukset? 28 5.3. Case: Tukholma ja Eiranranta. Vuokrattavat vierashuoneet taloyhtiöissä 30 Christer Haglund: Mökki kaupungissa mitä suomalaiset voisivat oppia amerikkalaisilta? 31 6 (Äly)seinillä on korvat 33 6.1. Yhdistävää ja erottavaa teknologiaa 35 6.2. Työtä lähellä ja kaukana 35 6.3. Kun älyavaimesta loppuvat paristot 36 6.4. Paikasta resurssiksi 36 6.5. Anssi Vanjoki: Läsnä-äly laajentaa asumisen ympäristöä 37 2
1 Matkalla kohti yksilöllistä kaupunkiasumista Samalla kun Henry Ford viime vuosisadan alkupuolella systematisoi autotuotannon, hän yhdenmukaisti myös autonkäyttäjien maun. Fordin T-malli oli musta, sillä musta maali kuivui riittävän nopeasti. Nyt sata vuotta myöhemmin autoteollisuus on kyennyt tuottavuuden tehostumisen ohella luomaan massakustomoinnin, jossa kuluttaja voi varioida tilaamansa auton mieltymystensä mukaisesti kohtuullisin kustannuksin. Käsityönä tehtävä räätälöinti oli Fordin aikoina selvästi hintavampaa, kuten se on sitä tänäänkin. 3
Viihtyisä asuminen ei edellytä monimutkaisia ratkaisuja. Asumisessa kerrostaloasuntojen tuotekehitys on ollut viime vuosikymmeninä vähäistä. Vallalla tuntuu olevan 1960- ja 1970-luvuilta periytyvä ajatus väestön nopeasta asuttamisesta kaupunkeihin ja lähiöihin. Rakentajat ovat luottaneet asuntojen menekkiin, sillä kasvukeskuksissa on enemmän tulijoita kuin asuntotarjontaa. Kysyntäpaineen ei tarvitse merkitä sitä, etteivätkö rakentajat voisi tuottaa asuntoja asukkaiden tarpeita ja mieltymyksiä mukaillen ja kuitenkin kohtuullisella hinnalla. Siten pystymme huomioimaan ihmisten muuttuvat elämäntilanteet ja tarpeet sekä luomaan eläviä asuinyhteisöjä. SRV on ollut toimialan piintymien kyseenalaistaja ja uusien käytänteiden edelläkulkija koko 25-vuotisen historiansa ajan. Suurten tornialuehankkeidemme edellä koemme velvollisuudeksemme pohtia tulevaisuuden asumista, jotta voimme omissa hankkeissamme ottaa olemassa olevat tarpeet huomioon sekä luoda hankkeisiimme liittyvän yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen avulla uudenlaista kaupunkiasumisen kulttuuria. Kokosimme Asumisen ideariihen, johon kutsuimme yhteiskuntaa eri näkökulmista tarkastelevia ajattelijoita ja toimijoita. Christer Haglund, Mika Pantzar, Osmo Soininvaara, Mari Vaattovaara ja Anssi Vanjoki kokoontuivat kolme kertaa puolen päivän istuntoon pohtimaan asumisen kehitykseen vaikuttavia yhteiskunnallisia kehityspolkuja. Seuraavassa on yhteenveto siitä, mitkä tunnistettiin keskeisiksi kaupunkiasumisen kehitykseen vaikuttaviksi tekijöiksi. Segregaatio voi olla ongelma, mutta myös muodostaa yhden yksilöllistymisen perusraamin. Kodin käsitteen muuttuminen ja kodin toimintojen levittäytyminen omien seinien ulkopuolelle auttaa tunnistamaan yksilöllisiä tarpeita ja samalla rakentaa uudenlaista yhteisöllisyyttä. Arjen toimivuudelle elinkaaren eri vaiheissa ja muuttuvissa elämäntilanteissa luodaan pohja joustavilla ja muunneltavilla asuinnoilla. Nopeasti kehittyvä teknologia monipuolistaa kodin toimintoja ja helpottaa arjen toimintoja. Myös koti viihdekeskuksena saa uusia piirteitä medioiden kehittyessä aiempaa monipuolisimmiksi. Viihtyisä asuminen ei edellytä välttämättä monimutkaisia ratkaisuja. Olennaista on, että asukkaiden tarpeet otetaan huomioon ja antaudutaan uusille ajatuksille avoimessa vuorovaikutuksessa. Taneli Hassinen Viestintäjohtaja SRV 4
2 Näin asumisen ideariihi työskenteli SRV perusti syksyllä 2012 tulevaisuuden asumista luotaavan Asumisen ideariihen, johon kuuluu viisi asiantuntijaa eri sektoreilta. Boardin jäsenet ovat Suomen messujen toimitusjohtaja Christer Haglund, Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Mika Pantzar, Kansanedustaja ja Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja Osmo Soininvaara, Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara sekä Nokian entinen johtaja, hallitusammattilainen ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston professori Anssi Vanjoki. 5
Advisory Boardin tehtävänä oli hahmottaa keskeisiä kehityssuuntia kodin ja rakennetun ympäristön alueilla tästä päivästä vuoteen 2033. Painopisteinä olivat kuluttajien asenteet ja tarpeet sosiaalisesta, psykologisesta, taloudellisesta, teknologisesta ja ekologisesta näkökulmasta. Ryhmä tapasi kolmessa puolen päivän sessiossa Helsingin kulttuuritehdas Korjaamolla joulukuun 2012 ja huhtikuun 2013 välisenä aikana. Sessioiden välissä viestintätoimisto Miltton dokumentoi ja työsti eteenpäin ryhmän työtä ja keskusteluja sekä jalosti materiaalia seuraavan session lähtökohdiksi. Tähän raporttiin on koottu ryhmän keskustelujen pääkohdat. Lisäksi jokainen ideariihen jäsen on kirjoittanut omasta näkökulmastaan yhden henkilökohtaisen puheenvuoron. Advisory Boardin työn avainkysymys on: Miltä näyttää asumisen kulttuuri vuonna 2033 ja millainen polku siihen kulkee nykyhetkestä? 1. Segmentointi 2. Asunnon palvelut 3. Muunneltavuus 4. Teknologia 4. Koti 3. Taloyhtiö 2. Kortteli 1. Kaupunginosa Kuva 1. Raportin rakenne: Raportti tulevaisuuden kaupunkiasumisesta etenee yleisestä yksityiseen, suurista linjoista yksityiskohtiin, asuinalueista korttelien ja taloyhtiöiden kautta koteihin 6
3 Segregaatio on hyvästä miten yksilöllistyminen muuttaa tulevaisuuden asumista? Kustomointi, personointi, yksilöllisyys. Räätälöinti ja tuunaus. Vaatteita, kännyköitä, terveydenhuoltoa, uutispalveluita, autoja ja vaikkapa ravintola-annoksia suunnitellaan yhä tarkemmin juuri sinun tarpeillesi ja maullesi sopivaksi. Kohderyhmäajattelu on 2010-luvun ajattelua kaikilla aloilla. One-size-fits-all-asenne jäi 1900-luvulle ja kuluttajat kiittävät. Onhan se nyt mukavampaa, kun farkut istuvat täydellisesti tai kun toimistotuoli on säädetty juuri sinun selkäsi mukaan. 7
Tähän saakka personointikulttuurissa on kuitenkin pitänyt pintansa yksi poikkeus: asuntorakentaminen. Suomessa vuosikymmenten ajan harjoitettu, niin sanottu sosiaalisesti sekoittava asuntopolitiikka on pyrkinyt huolehtimaan siitä, että kaikki kaupungin Hyvä asuinalue on sellainen, jossa olo on kotoisa myös kodin ulkopuolella. alueet ovat ainakin kohtuullisen kelvollisia paikkoja asua ja elää kaikille. Ajatus on hyvä ja kaunis. Slummiutuminen ei ole kenenkään etu. Mutta samaan aikaan kun kodit, taloyhtiöt ja kaupunginosat on rakennettu palvelemaan kohtalaisen hyvin kaikkia, on myös varmistettu, etteivät kompromissiratkaisut ole täydellisen sopivia kenelläkään. Yksi ja sama muotti ei edusta ketään. Kun Pääkaupunkiseudun sosiaalialan osaamiskeskus SOCCA tutki vuonna 2010 pääkaupunkiseudun asukkaiden hyvinvointiin vaikuttavia asioita, tärkein hyvinvointia lisäävä tekijä heti perheen ja vapaa-ajan jälkeen oli asuinalue ja sen palvelut (http://www.socca.fi/files/18/ihmisia_ja_kaupunkiluontoa_tutkimus_paakaupunkiseudun_asukkaiden_hyvinvoinnista_2010.pdf). Hyvä asuinalue on sellainen, jossa tuntee olevansa kotonaan myös oman asunnon ulkopuolella. Eikä sellaisen rakentaminen onnistu, jos yritetään samaan aikaan miellyttää kaikkia kohderyhmiä lapsiperheistä vanhuksiin ja opiskelijoihin, tai pienituloisista vuokra-asujista varakkaisiin asuntosijoittajiin. Tulevaisuuden asuminen tarvitsee segregaatiota: eriytymistä, eriyttämistä, erilaistumista. Ihmisten erilaisia tarpeita pitää palvella nykyistä yksilöllisemmin. Kodit, taloyhtiöt, korttelit ja kokonaiset asuinalueet on rakennettava tarkemmin jollekulle, ei vain jotenkuten kaikille. Kun ostajan valinnanvara kasvaa, kasvavat myös vaatimukset. Vakioratkaisuilla ei palvella ketään täydellisesti. 8
3.1. Tarkoittaako segregaatio polarisaatiota? Tulevaisuutta maalaillessa on kuitenkin syytä kysyä, voisiko segregaatioon sisältyä myös riskejä? Vastaus on selkeä: hallitsemattomana kyllä. OECD:n tilastojen mukaan vuosina 1995 2005 tuloerot kasvoivat Suomessa nopeammin kuin missään muussa teollisuusmaassa (http://www.oecd.org/social/soc/47723414.pdf). Yhteiskunta jakautuu ja polarisoituu yhä vahvemmin voittajiin ja häviäjiin. Jo nyt Helsingin seudulla tunnetaan niin sanottu Metsälä-ilmiö, jossa vanhemmat eivät halua laittaa lapsiaan lähikouluun, jotta nämä eivät saisi huonoja vaikutteita luokkatovereiltaan. Ilmiö on saanut nimensä Metsälän kaupunginosasta, jonka lähikoulussa Maunulassa on selkeästi keskivertoa enemmän maahanmuuttajia ja jota Metsälän pientaloalueen varakkaat kantasuomalaiset ovat alkaneet karttaa huonompien oppimistulosten pelossa. Jos ääripäiden annetaan venyä yhä etäämmälle toisistaan, jos heikkojen annetaan kaatua ja rikkaiden kiihdyttää entistä kovempaa, meillä on pian kaupunginosia, joista kaikki toivo on mennyt. Ja toisella puolen kaupunkia kohoaa valvontakameroiden vartioimia eliittialueita, joissa vähäosaisten ahdinko ei voisi vähempää kiinnostaa. Sellaista yhteiskuntaa ei pidä rakentaa. Tulotason sijasta ratkaisevaa on asukkaiden identiteetti ja elämäntyyli. Segregaation ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa jakoa hyvä- ja huono-osaisten alueisiin. Tärkeää on, että kun uusia asuinalueita ja kaupunginosia suunnitellaan, mietitään entistä tarkemmin, millaisia tarpeita ja ihmisiä kunkin alueen tulisi palvella. Tulotason sijasta ratkaisevaa on asukkaiden identiteetti ja elämäntyyli. Segregaatio luo tunnistettavuutta, ennakoitavuutta ja turvallisuutta. Onhan ulkomailla matkaillessakin mukavaa tietää, että tuolta löytyy Pikku-Italia, tuossa kaupunginosassa ovat eteläamerikkalaisten parhaat salsaklubit, tuossa suunnassa on se boheemi taiteilija-alue, tuolla on rauhallista eläkeläisseutua ja tuolta löytyvät yökerhojen helmet. Segregaatio on ihmisille luonnollista. Kun jokin alue on juuri minun kotini, siitä haluaa tehdä oman näköisensä ja pitää siitä huolta. Mistä muusta kaupunkiaktiivien Kallio-liike tai Töölö-liike kertovat kuin siitä, että asukkaat haluavat kehittää kotiseudulleen itsensä näköistä identiteettiä? Ihminen viihtyy paremmin kaltaistensa seurassa. Arabianrantaankin monet lapsiperheet muuttavat muiden samanhenkisten lapsiperheiden takia. Opiskelijat taas viihtyvät opiskelijoiden lähellä, eikä eläkeläisiäkään haittaisi, että lähistöltä löytyisi samanhenkistä seuraa. Mutta positiivinen segregaatio ei synny vain asukkaiden voimin. Kaupunkikulttuuria on vaikea synnyttää poliittisilla päätöksillä. Mutta ainakin sitä voi tukea julkisen 9
vallan valinnoilla ja kaupunkisuunnittelulla. Kaupunki voi rohkaista rakentamaan tietyille alueille tietyille ryhmille soveltuvia asuntoja ja palveluita. Kun yhden ja saman asunnon ei tarvitse taipua sekä eläkeläisten että lapsiperheiden ja vielä lisäksi sinkkujen tarpeisiin, asunnon hinta voi olla myös halvempi. Vai haluaako joku todella maksaa ekstraa siitä, että kotona on jotain, mitä ei itse tarvitse? Tai siitä, että korttelissa on jotain, mitä sinne ei edes haluasi? Kohdennetut varustelutasot, pohjaratkaisut ja tietylle kohderyhmälle suunnitellut palvelut asuinalueella voisivat osaltaan siis myös hillitä asumisen kustannusten karkaamista pieni- ja keskituloisten ulottumattomiin. Suomessa tehdään päivittäin yli 2400 muuttoa, joista yli 1500 saman kunnan sisällä. Jos asuinalueet olisivat tulevaisuudessa tunnistettavampia identiteetiltään, ihmiset voisivat löytää helpommin itselleen sopivan alueen ja asunnon. Tämä voisi vähentää tarvetta muuttaa asunnosta toiseen, mikä osaltaan laskisi asumisen kustannuksia ja olisi myös ekologistesti kestävämpää. Ja mikä parasta: yhteisöllisyys syntyy todennäköisemmin siellä, missä asukkaat ovat samanhenkisiä keskenään. Huokeammalla hinnalla voisi siis saada kaupan päälle myös entistä mukavammat naapurit. 10
3.2. Case: Facebook-Rauma voiko sosiaalinen media masinoida massamuuttoliikkeen? Pääkaupunkiseutu on Suomen kalleinta asuinaluetta. Asuntojen hinnat nousevat Helsingin seudulla nopeammin kuin muualla maassa. Neliömetri helsinkiläistä kotia maksoi alkuvuodesta 2013 keskimäärin 3980 euroa. Koko Suomen keskineliöhinta oli samaan aikaan alle 2400 euroa, eli yli 1500 euroa vähemmän kuin pääkaupungissa. Pienituloisen on turha haikailla tasokkaasta asumisesta Helsingin kantakaupungissa. Mutta totuus on, että Helsinkikin on täynnä eläkeläisiä, jotka kitkuttelevat pienissä mutta kokoonsa nähden kalliissa asunnoissa. 100 000 eurolla saa pääkaupunkiseudulla pienen yksiön. Samalla rahalla saisi kunnon kodin vaikka Raumalta, jossa keskineliöhinta liikkuu 1700 euron tuntumassa. Työssäkäyviä pitävät täällä työpaikat, mutta miksi eläkeläiset eivät sitten muuta halvempien asuntojen perässä muualle Suomeen? Vastaus on sosiaaliset suhteet sekä identiteetti. Kuluttajat eivät tunnetusti ole rationaalisia, mutta asumisen valintoihin tunneseikat vaikuttavat vielä enemmän. Jos on ikänsä asunut Helsingin Kannelmäessä, harva haluaa muuttaa yksin pois tuttujen ihmisten ja tutun ympäristön luota. Vaikka teknologia mahdollistaa yhä autenttisempaa yhdessäoloa pitkien etäisyyksien päästä, fyysisen yhdessäolon tarve ei ole poistunut mihinkään. Mutta entä jos muuttotappiokunnat järjestäisivät yhdessä rakennusliikkeiden kanssa sosiaalisen massamuuttotarjooman: Muutamme sinut ja Facebook-kaverisi Raumalle. Tykkää ja astu laivaan! Kun mukana muuttaisi koko sosiaalinen piiri, kynnys kotipaikkakunnalta lähtöön olisi huomattavasti pienempi. Asumisen taso nousisi, vaikka kustannukset pysyisivät ennallaan. Raumalta saisi sata neliötä samalla rahalla, kuin mikä riittää 42 neliöön Helsingissä. Facebook-Rauma voisi saada myös poliittista tukea niiltä tahoilta, joille koko Suomen pitäminen asuttuna on tavoitteiden keskiössä. Eläkeläiset ovat tulevaisuuden uusi kuluttava keskiluokka. Suomessa on yhä enemmän hyväkuntoisia eläkeläisiä, joiden tulotaso ja kulutustottumukset eivät heilahtele suhdanteiden mukana. Raumalle tai mille tahansa pienelle paikkakunnalle tuhat uutta maksukykyistä veronmaksajaa olisi melkoinen piristysruiske ainakin niin kauan, kun uudet asukkaat pysyvät terveinä. Tykkäätkö? 11
3.3. Mika Pantzar: Asumiseen tarvitaan enemmän ihanteita Suomalaisessa yhteiskunnassa asuntojen, asuntoalueiden ja liikekeskusten rakentaminen näyttäytyy minulle näköalattomuutena, joka pitkälti nousee teknis-taloudellisten argumenttien ylivallasta. Rakentamisessa ja asumisessa lyhyen aikavälin optimiin johtava hinta- ja kustannustietoisuus saattaa olla hyvällä tasolla. Samaa ei voi sanoa vaikeammin arvioitavasta laadusta tai laatutietoisuudesta. Teknis-taloudellisen retoriikan ominaisuus on sen kyky muuntaa aitojen valintojen kirjo välttämättömyyksien pakoksi. Itse uskoisin, että uudenlaisen kaupunkimaisen asumisen luomisessa yhtä oleellista kuin ekonomistien ja insinöörien kapea osaaminen annettujen rajojen puitteissa on luovien ajattelijoiden, sellaisten kuten Suomalaista kuluttajaa johdatellaan keskittymään hintoihin ja lyhyen tähtäimen asumiskustannuksiin. aikoinaan Frans Stockmann, Heikki von Hertzen (Tapiola) tai vaikkapa Armi Ratia (Marimekko), vetäminen mukaan rakentamiseen. Kaupungin ja kaupunkimaisen elämäntavan rakentamisessa näkijänkyky, henkisten virtausten ymmärtäminen ja kunnioittaminen on yhtä tärkeää kuin teknologinen osaaminen. Kaupunkikulttuurin tulevaisuus syntyy yhtä lailla uskomustemme kuin objektiivisten asiantilojen funktiona. Myös yksiulotteinen kuluttajaihanne on uhka tarjonnan monimuotoisuudelle ja yhdyskuntarakenteelle. Suomalaista kuluttajaa johdatellaan usein julkisuudessa keskittymään hintoihin ja lyhyen tähtäimen asumiskustannuksiin. Kuluttaja tuntee itse parhaiten omat halunsa ja halujensa toteuttamismahdollisuudet. Tässä mielessä kuluttaja on varsin rationaali. Ongelmallisempaa kuluttajalle on arvioida omien ja muiden kuluttajien valintojen peruuttamattomia yhteisvaikutuksia esimerkiksi luonnon tasapainoon tai tarjonnan rakenteeseen tai yhdyskuntarakenteeseen (pienten päätösten tyrannia ja kollektiivinen irrationaalisuus). Yksipuolisen keskustelun järkyttämiseksi tarvitaan uudenlaisia asumisen ideologian julkilausumia. Aikoinaan Tapiolan puutarhakaupungin arkkitehtuurikriitikoille ideologian olemassaolo oli ilmeinen ongelma. Itselleni entisenä tapiolalaisena ja nykyisenä tutkijana asumisideologian olemassaolo näyttäytyy kuitenkin positiivisena asiantilana. Voisipa ajatella, että 2000-luvun vihreän kaupungin ideologia muistut- 12
taisi monessakin mielessä Tapiolan julkilausuttuja tavoitteita: sosiaalinen rakentaminen, kokonaisvaltainen yhdyskuntasuunnittelu, ihmisen ja luonnon sopusointu. Tapiolan alkuvaiheessa jätehuoltoa suunniteltiin suljettujen systeemien (jätteiden lahotus) suuntaan, lämpö- ja vesihuolto oli varsin edistyksellistä, kollektiivinen huoltoyhtiö ylläpiti mallikkaasti yhteisiä viheralueita ja antoi rahallista tukea esimerkiksi nuorisotoimintaan. Tapiolan muotoutumisessa oli kyse kansanliikkeestä, jossa kokeilun kohteita Tapiolan asukkaita yhdisti ainutlaatuinen, hieman naiivikin, ideologia, osallistuminen Suomen ensimmäiseen kansainvälistä huomioita saavuttaneen puutarhakaupungin rakentamiseen. Vahvan uskon kautta Tapiolasta tuli tosi ainakin sen asukkaille. Niinpä esimerkiksi 1960-luvulla vaadittiin, että Tapiolasta muodostettaisiin oma kaupunkinsa. Miksei myös tänä päivänä kaikelta rakentamiselta voisi vaatia avointa sitoutumista ideologiaan? Miksei myös tänä päivänä kaikelta rakentamiselta voisi vaatia avointa sitoutumista ideologiaan? Ohjelmallinen ideologia voisi ilmentää alueen rakentamisfilosofian suhdetta esimerkiksi yksityisautoiluun, väestörakenteeseen tai vaikkapa asukkaiden harrastuksiin. Voisi kuvitella, että alue, jossa yksityisautoilu on kielletty tai alue, joka perustuisi yksinomaan yksityisautoilulle tai pelkästään urheilevan aikuisväestön tarpeille, vetäisi puoleensa asukkaita. Jostakin syystä tänä päivänä asuntoalueiden välillä on vähemmän variaatiota kuin erilaisten ihmisryhmien. Suomessa yksi rajoite kaupunkiasumisen filosofisille ohjelmajulistuksille on kaupunkikielteisyys, josta myös Tapiola aikoinaan sai alkunsa. Kaupunkiasumiseen on suhtauduttu äärimmäisen ennakkoluuloisesti ja esimerkiksi suomalaisessa kirjallisuudessa ainoastaan 1920-luvulla tulenkantajien työstä löytyy kaupunkikulttuuria ymmärtävää ja romantisoivaa otetta. Lähes poikkeuksetta niin kirjallisuudessamme kuin myös elokuvassa kaupunki on nähty ensisijaisesti ongelmien pesänä. Voisi kuvitella, että asuinalue, jossa yksityisautoilu on kielletty tai alue perustuisi pelkästään urheilevan aikuisväestön tarpeille, vetäisi puoleensa asukkaita. Artikkeli perustuu kirjoitukseen: Pantzar, M. (2014) What are we to do with our new affluence? Anticipating, framing, and managing the putative plenty of post-war Finland. In Coping with excess: How organizations, communities and individuals manage overflows (Eds. B. Czarniawska & O. Löfgren), Edvard Elgar. 13
3.4. Mari Vaattovaara: Millaisia ovat vuoden 2033 asukkaat? Asumista on kautta aikojen peilattu tulevaisuuden asukkaiden oletettujen ominaisuuksien ja toiveiden pohjalta. Kuvauksissa päädytään usein johonkin aivan uudenlaiseen ihmiseen, jonka arvomaailmasta tai ajatuksista meillä ei tosiasiassa ole aavistustakaan. Tämän nykyihmisen ajatusmaailmalle täysin vieraan olennon ajatellaan yllättäen selittävän todellisuudesta irtaantuneet idealistiset kaupunkirakenteen ja asumisen suunnitelmat. Vetovoimaisuuden keskeisiä tekijöitä ovat rakennettu ympäristö ja asuntokannan houkuttelevuus. Julkissektorivetoisen ja kestävästä kehityksestä huolissaan olevan suunnittelijajoukon ideaalimaailmasta on peräisin luonnehdinta globaalista kahviloissa hengaavasta kalliokiipeilijästä, joka on irtautunut lähes kaikesta olevaisesta päämääränään uusi urbaani elämä. Todellisuudessa ihmisten ajattelutavat, arvot ja asenteet ovat yhteiskunnan hitaimmin muuttuva osa. Ristiriidat syntyvät, kun muut tekijät muuttuvat. Tällaisia nykyään megatrendeiksi kutsuttavia muutoksia löytyy niin talouden, tekniikan kuin poliittisten hallintojärjestelmien alueilta. Toisinaan nopeastikin muuttuvat rakenteelliset tekijät toimintaympäristössämme saavat aikaan jännitteitä törmätessään kulttuurisiin, varsin perinteisiin ajattelutapoihin ja tottumuksiin. Ajan kuluessa ajattelutavat muuntuvat, mutta eivät varsinaisesti muutu. Pikemminkin kysymys on siitä, että vanhoihin kulttuurisiin rakenteisiin syntyy ikään kuin uusia kerroksia, ja tästä syntyy nykyinen kulttuurinen rakenne, jonka näkökulmasta ihmiset asuin- ja elinympäristöään arvioivat. Jos ihmisten ajattelutapa on yhteiskunnallisen kehityksen jähmein elementti, elinympäristön kehittämisessä ja kaupunkiasumisen tulevaisuuden hahmottelussa on syytä ottaa tämä elementti suunnitelmien lähtökohdaksi. Jos onnistutaan tarjoamaan kehitysmahdollisuuksia tähän ajattelutapaan, voidaan saada aikaan nopeitakin muutoksia, eikä ristiriitoja ja kasvavaa eriarvoistumista. Yhdyskuntarakenteen ja asumisen suunnittelussa korostuvat nykyisin lähinnä tekniset ja taloudelliset seikat. Koko asumisen kehittämisen sanasto vilisee käsitteitä 14
asumisesta konseptina tai testialustana, parhaimmillaan kai asumistoimintojen kokonaisratkaisuna. Sen sijaan kysymykset asumisesta inhimillisenä itsensä ilmaisemisen muotona tai kotina ovat jääneet lähinnä naistenlehtien toimittajille. Samanlaiset ihmiset toki ratkovat samankaltaisia ongelmia varsin yhdenmukaisesti. Mutta ei riitä, että asumiseen liittyvät perustarpeet on kutakuinkin tyydytetty. Suunnittelukoneistolta on jäänyt huomaamatta, että asuntokysyntä moninaistuu kaiken aikaa, kun väestörakenne muuttuu, muuttoliike kiihtyy, tuloerot kasvavat ja väestö monikulttuuristuu. Tulevaisuudessa haasteet eivät ainakaan vähene. Kaupungistumisaste Suomessa on edelleen hyvin alhainen, vain 66 %. Kaupungistuminen ja siihen kiinteästi liittyvä esikaupungistuminen jatkuvat, joten toimivien yhdyskuntien rakentamisella on kysyntää. Lähtökohdaksi tulisi ottaa ihmisten sosiaalinen ja kulttuurinen käyttäytyminen, ei niiden kyseenalaistaminen tai ylenkatsominen. Tulevaisuuden asumiseen ja rakennetun ympäristön kehittämiseen tarvitaan uudistuksia. Kansainvälinen ja kansallinen kilpailu kaupunkiseutujen välillä on todellisuutta. Vetovoimaisuuden eräänä keskeisenä tekijänä ovat rakennettu ympäristö ja asuntokannan houkuttelevuus. Kansainväliset vertailut Helsingin seudun houkuttelevuudesta osoittavat selvästi tarvetta asuntokannan kehittämiseen. Eräs kansainvälinen huippuosaaja arvioi asuntokantaamme vailla luonnetta oleviksi legopalikoiksi, jotka muistuttavat toinen toistaan niin sisältä kuin ulkoakin. Tarvitsemme kunnianhimoisia ja kokeilevia ratkaisuja myös tulevaisuuden kerrostaloihin. Kun tarkastellaan kolmen viimeisen vuosikymmenen kehitystä asuntomarkkinoilla, on selvästi nähtävissä, kuinka suurimmat muutokset ja vaihtoehtojen kirjo löytyvät pientalorakentamisen alueelta. Kerrostaloasuntojen osalta kehitys on ollut vaatimatonta. Upeita uusia avauksia löytyy toistaiseksi lähinnä kaikkein kalleimmassa hintaluokassa. Kaiken sen mukaan, mitä nyky-yhteiskunnasta tiedämme, maailma muuttuu nopeasti tavalla, jonka suuntaa on vaikea ennakoida. Tarvitsemme kunnianhimoisia ja kokeilevia ratkaisuja tulevaisuuden ennakoinnissa myös kerrostaloasumisen osalta. 15
4 Kodin ei tarvitse palvella kaikkia asumisen tarpeita Koti laajenee kodin ulkopuolelle miten yhteiskunnan palvelullistuminen muuttaa tulevaisuuden asumista? Mikä on koti? Internetin tietosanakirja Wikipedia vastaa: Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaaaikaa ja paikka, jossa perheen jäsenet asuvat. Koti, sen palvelut ja merkitys ovat kuitenkin murroksessa. Koti hajaantuu maantieteellisesti laajemmalle, asunnon seinien ulkopuolelle. 16
Tilastokeskuksen vuoden 2009 tietojen mukaan suomalaiset viettävät 65 prosenttia vapaa-ajastaan kotona (http://www.stat.fi/til/akay/2009/02/akay_2009_02_2011-02-17_kat_002_fi.html). Osuudessa ei ole tapahtunut kovin suuria muutoksia kolmen vuosikymmenen aikana. Ihmisten liikkuvuus yleisesti ottaen on kuitenkin kasvussa. Työn perässä muutetaan ja matkustetaan, ja lomamatkoja tehdään yhä enemmän. Vuonna 2012 suomalaiset tekivät 7,8 miljoonaa vapaa-ajanmatkaa ulkomaille. Kasvua oli 17 prosenttia vuodesta 2011. (http://www.stat.fi/til/smat/2012/ smat_2012_2013-04-18_tie_001_fi.html) Siitä lähtien, kun maatalousyhteiskunta on kehittynyt ensin kohti teollisuus- ja nyttemmin palveluyhteiskuntaa, yhä harvempi ihminen tekee töitä vakituisesti kotoaan käsin. Kun vuonna 1920 maataloudesta sai elantonsa yli 70 prosenttia suomalaisista, tänä päivänä enää nelisen prosenttia työntekijöistä elättää itsensä maa- tai metsätaloudella. Omaa peltotilkkua ei ole enää viljeltävänä, eikä työ enää ole sidottu yhtä vahvasti tiettyyn paikkaan. Kun ihmisten elinpiiri ja kulutusmahdollisuudet ovat yleisesti ottaen laajentuneet, mutta koti, sen koko ja siellä tehtävät askareet eivät ole laajentuneet samassa suhteessa, voidaan ajatella, että kodin suhteellinen merkitys ja painoarvo ihmisten elämässä on vähentynyt. Samalla, kun yhteiskunta muuttuu palveluvetoisemmaksi, entistä useampi niistä asioista, jotka tehtiin ennen itse kotona, ostetaan nyt valmiina kaupasta tai tilataan palveluntarjoajalta. Ihmiset tekevät entistä enemmän asioita oman kotinsa ulkopuolella ja tuottavat yhä useampia tuotteita ja palveluita jossain muualla kuin omassa kodissaan. Toki itse tekeminen ja kädentaidot kuten neulominen tai kaupunkiviljely ovat saaneet omat kannattajakuntansa myös kaupungeissa, mutta suurilla massoilla äidin neulomia villapaitoja tai itse viljeltyjä porkkanoita ei enää ole. Ruoka, vaatteet, pienet remontit ja siivous ovat kaikki saaneet omat ammattilaisensa, joiden palveluita tavalliset kotitaloudet hyödyntävät. Ruuanlaitto vähenee, kahviloiden määrä kasvaa, pesula-, siivous- ja hyvinvointipalveluita käytetään yhä enemmän ja kolme neljästä lapsesta viedään päiväkotiin. Kodin ei enää tarvitse omavaraisesti palvella kaikkia niitä tarpeita, joita se joskus tyydytti. Ei kaikkea tarvitsekaan tehdä itse. Ajatus kodin omavaraisuudesta kuuluu aikaan ennen palveluyhteiskuntaa. Nyt koti, sen palvelut ja toiminnot leviävät maantieteellisesti lähiympäristöön. Ajatus kodin omavaraisuudesta kuuluu aikaan ennen palveluyhteiskuntaa. Nyt koti, sen palvelut ja toiminnot leviävät maantieteellisesti lähiympäristöön. 17
Kodin muutoksen huomaa Wikipediakin: Kodin rajat eivät siis ole tarkat ja täsmälliset vaan suhteelliset. Vakituinen asuinpaikka ei aina tunnu kodilta, ja kodilta voivat tuntua myös paikat, joissa ihminen ei asu. Kun kodin suhteellinen merkitys vähenee, rakennusliikkeet eivät enää voi ajatella vain yksittäisiä asuntoja, taloja tai taloyhtiöitä. Kun koti on tänä päivänä laajempi kuin aikaisemmin, myös asuntorakentamista on ajateltava entistä laajemmasta perspektiivistä. On mietittävä, millaisia asuinympäristöjä, millaisia naapurustoja ihmiset tarvitsevat. Siihen kuuluvat julkiset ja yksityiset palvelut, liikunta- ja virkistysalueet ja liikenneyhteydet. Ne eivät ole vain kuntien ja valtion huolia niiden kehittämisestä täytyy myös rakentajien kantaa vastuunsa. 4.1. Kellä on enää varaa omaan kotiin? Kodin merkitystä muuttaa osaltaan myös raha: asuntojen hinnat nousevat, eikä nousulle näy loppua. Esimerkiksi Helsingin Katajanokalla omistusasuntojen hinnat nousivat Taloussanomien selvityksen mukaan vuosien 2011 ja 2012 välillä yli 500 euroa neliöltä. Vuodesta 1975 vuoteen 2011 asumiskustannuksiin käytetty osuus kotitalouksien käytettävissä olevista tuloista nousi lähes kymmenen prosenttiyksikköä. Kun 1970-luvulla tuloista noin 18 prosenttia kului asumiseen, nykyperheissä koti lohkaisee yli neljänneksen kulutusmenoista (http://www.stat.fi/tup/hyvinvointikatsaus/hyka01_12.pdf). Pellervon taloudellinen tutkimuskeskus on ennustanut asumismenoihin noin 10 prosentin nousua vuosina 2012 2016. Asuminen on kallista kaikille, mutta erityisen kalliiksi se tulee yksinasujille. Yksiöiden neliöhinnat ovat kalliimpia kuin suurempien asuntojen, ja kaikki asumisen kustannukset lämmityksestä lehtitilauksiin, huonekaluihin ja ruokaan jäävät yhden ihmisen maksettavaksi. Tilastojen valossa yksinasuminen on köyhyysriski. Vuonna 2011 Helsingin kaupungin sosiaaliviraston toimeentulotuen asiakkaista 78 prosenttia oli yksinasujia. Yli 40 prosenttia yksinasujista kuuluu kahteen alimpaan tulokymmenekseen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan köyhyysrajan alapuolella elää heistä miltei joka kolmas. Luvut ovat merkittäviä, sillä Helsingissä jo 60 prosenttia kotitalouksista on yhden hengen talouksia, ja maanlaajuisesti yli miljoona suomalaista käy tänäkin iltana nukkumaan yksin. (http://www.thl.fi/fi_fi/web/fi/tutkimus/hankkeet/stop_koyhyys/yksinasuvilla_on_korkea_koyhyysriski) Jos asumisen kustannukset kasvavat tulojen kasvua nopeammin, oma asunto voi jäädä tulevaisuudessa haaveeksi yhä useammalle. Tai ainakin siitä joudutaan haaveilemaan pidempään: Britanniassa 1980-lu- Jos asumisen kustannukset kasvavat tulojen kasvua nopeammin, oma asunto voi jäädä tulevaisuudessa haaveeksi yhä useammalle. 18
vulla ensiasunnon ostajien keski-ikä oli 25 vuotta. Vuonna 2011 briteillä oli varaa ensimmäiseen omistusasuntoonsa keskimäärin 37-vuotiaana, ja kehitys jatkuu edelleen: brittien ensiasunnon ostamisen keski-iän on arvioitu nousevan lähivuosina 43:een ja Lontoossa jopa 52 vuoteen. (http://www.taloussanomat.fi/talouskriisi/2011/09/22/talouskriisi-poliitikot-tyhjan-paalla/201113458/294) Tällä kehityksellä suomalaistenkin ensiasunto voi pian odottaa vasta eläkeläisenä Raumalla. Elintaso on noussut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selvästi, mutta asumisen elintaso pääkaupunkiseudulla on tänä päivänä lähes samalla tasolla kuin vuonna 1960, kirjoittaa kehittämispäällikkö Ilkka Lehtinen Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 2012. Taloudellinen kehitys puolestaan nostaa esiin uuden kysymyksen. Bruttokansantuote on viimeisen 150 vuoden aikana kaksinkertaistunut joka sukupolven aikana. Lapsilla on aina mennyt paremmin kuin heidän vanhemmillaan. Mutta mihin asti näin vahva kasvu voi jatkua? 1990-luvulta lähtien tuottavuuden ja BKT:n kasvu on länsimaissa hidastunut aiempien vuosikymmenten huippuluvuista. Materiaalisen kehityksen jälkeen olemme siirtyneet postmateriaaliseen, jälkiaineelliseen kehitykseen. Moni asia ja suoritus, jotka ennen tehtiin paperilla, puulla, muovilla tai metallilla, tehdään nyt virtuaalisesti tietokoneen näytöllä. Kun yhteiskunta ja elämä muuttuvat jatkuvasti virtuaalisemmaksi, voisiko tulevaisuuden hyvinvointikin olla virtuaalista? Tai tarkemmin sanottuna, voisiko edessä olla siirtymä aineellisesta hyvinvoinnista aineettomaan hyvinvointiin? Koti ei kasva määrällisesti neliöissä, mutta teknologia ja kodin ulkopuolelta löytyvät palvelut voivat lisätä asumisen laatua tulevaisuudessakin. Koti ei kasva määrällisesti neliöissä, mutta teknologia ja kodin ulkopuolelta löytyvät palvelut voivat lisätä asumisen laatua tulevaisuudessakin. 19