PUBLICATIONS OF THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Dissertations in Education, Humanities, and Theology MIIA KARTTUNEN NO PITTÄÄ KAHTTOO PUHUJAN TULEVAN TOIMINNAN ILMAUSTEN KIELIOPPIA JA PRAGMATIIKKAA
NO PITTÄÄ KAHTTOO PUHUJAN TULEVAN TOIMINNAN ILMAUSTEN KIELIOPPIA JA PRAGMATIIKKAA
Miia Karttunen NO PITTÄÄ KAHTTOO PUHUJAN TULEVAN TOIMINNAN ILMAUSTEN KIELIOPPIA JA PRAGMATIIKKAA Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Education, Humanities, and Theology No 119 University of Eastern Finland Joensuu 2018
Grano Oy Jyväskylä, 2018 Sarjan vastaava toimittaja: Vesa Koivisto Myynti: Itä-Suomen yliopiston kirjasto ISBN: 978-952-61-2710-1 (nid.) ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625 ISBN: 978-952-61-2711-8 (PDF) ISSN: 1798-5633
Karttunen, Miia No pittää kahttoo. Puhujan tulevan toiminnan ilmausten kielioppia ja pragmatiikkaa Itä-Suomen yliopisto, 2018, 256 sivua Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 119 ISBN: 978-952-61-2710-1 (nid.) ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625 ISBN: 978-952-61-2711-8 (PDF) ISSN: 1798-5633 TIIVISTELMÄ Tutkimuksessa selvitetään, millaisilla kielellisillä ilmauksilla puhuja viittaa omaan tulevaan toimintaansa, millaisissa pragmaattisissa funktioissa ilmauksia käytetään ja millainen on ilmausten modaalinen luonne. Tutkimuskohteina ovat rakenteet, jotka sisältävät finiittiverbin ja ilmaisevat puhujan tulevaksi aikomaa toimintaa. Aineistona on Pohjois-Karjalan ja Kainuun murteita ja nykypuhekieltä edustavaa keskustelu- ja haastattelupuhetta. Aineistoa analysoidaan määrällis-laadullisesti modaalisuuteen, puhetoimintoihin ja vuorovaikutukseen liittyvien käsitteiden avulla. Suomen kielessä ei ole futuurisen merkityksen ilmaisemiseen käytettävää tempusta. Futuuritempuksettomuus on maailman kielissä suhteellisen tavallista. Kielissä on rinnakkaisia, sävyiltään erilaisia ja kieliopillistumisjatkumon eri vaiheissa olevia tulevaan viittaamisen keinoja, joilla on paitsi temporaalisia myös modaalisia ja aspektuaalisia merkityksiä. Aiempi tutkimus ja kieliopit tuovat esiin, että suomessa futuurista merkitystä voidaan ilmaista preesensillä ja perfektillä, perifrastisilla rakenteilla ja tulevaan suuntautuvilla verbeillä sekä eri moduksilla. Selkeää kokonaiskuvaa suomen kielen futuuristen ilmaisukeinojen yleisyydestä ja käyttöehdoista erilaisissa aineistoissa ja vuorovaikutustehtävissä ei ole, ja tämän tutkimuksen keskeisenä tavoitteena onkin tuottaa empiiristä tietoa futuurisen merkityksen ilmaisemisesta keskittyen puhujan oman tulevan toiminnan ilmauksiin erilaissa vuorovaikutustilanteissa. Aineiston lauseet ovat ryhmiteltävissä 15 puhefunktioluokkaan. Keskeisiä puhetoimintoja ovat muun muassa lupaaminen, suunnitellun toiminnan toteaminen, arveleva vastaus sekä selostaminen. Puhetoiminnot rakentuvat verbivalintojen, moduksen, adverbien ja partikkelien sekä kontekstin perusteella. Lauseet toteuttavat samanaikaisesti useita eri puhetoimintoja tai voivat eri konteksteissa toteuttaa erilaisia puhetoimintoja. Puhetoiminnot keskittyvät erilaisiin vuorovaikutustilanteisiin sen perusteella, millainen pääsy ja sitoutumisen mahdollisuus puhujalla on toimintaan tai tietoon sekä millaisissa sekventiaalisissa asemissa puhujan tulevan toiminnan ilmaukset esiintyvät. Prototyyppinen puhujan tulevaa toimintaa ilmaiseva lause on indikatiivin preesensissä ja sisältää joko yksikön 1. persoonan muotoisen yksinkertaisen finiittiverbin (esim. minäpä katson), joka ilmaisee esiintymistilanteelleen tyypillisiä toimintoja, tai nollapersoonaisesti käytetyn pitää tehdä -tyyppisen nesessiivirakenteen. Persoonan ilmaisemisessa mahdollisia mutta harvinaisempia ovat passiivilauseet. Aineiston yleisimmät finiittiverbit ovat modaalisia. Muutoin verbien leksikaalinen aines heijastaa eri tilanteille tyypillisiä toimintoja tai haastatteluissa topiikkeja. Ajan ilmaukset sekä modaali- ja liitepartikkelit keskittyvät tiettyihin puhetoimintoihin. Ilmaistessaan tu- 5
levaa toimintaansa puhuja tuo esiin asennettaan tulevan toiminnan mahdollisuutta, välttämättömyyttä tai kannattavuutta kohtaan, mikä heijastuu ilmausten modaalisissa aineksissa. Aineistossa puhujan tulevan toiminnan ilmausten modaalinen luonne on ennen kaikkea agenttikeskeinen. Verbit ja konstruktiot, jotka aiemmassa kirjallisuudessa tuodaan esiin tulevaisuuteen suuntautuvina, eivät ole tämän tutkimuksen aineistossa erityisen yleisiä. Aineiston yleisimmällä konstruktiolla, pitää tehdä -rakenteella, on esiintymiä monenlaisissa aineistoissa ja mahdollisuus kieliopillistua edelleen puhujan tulevan toiminnan ilmauksena. Hakusanat: futuurisuus, modaalisuus, vuorovaikutus, puhetoiminto, intentio, komissiivisuus, kieliopillistuminen 6
Karttunen, Miia Grammar and pragmatics of expressions referring to speakers future intent in spoken Finnish University of Eastern Finland, 2018, 256 pages Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Education, Humanities, and Theology; 119 ISBN: 978-952-61-2710-1 (nid.) ISSNL: 1798-5625 ISSN: 1798-5625 ISBN: 978-952-61-2711-8 (PDF) ISSN: 1798-5633 ABSTRACT The purpose of the present study is to examine the linguistic expressions used by Finnish speakers in order to refer to their own future intent, together with the pragmatic functions and modal character of these expressions. The study focuses on constructions including a finite verb. The data comprises conversations and interviews representing the dialects and contemporary spoken language of North Karelia and Kainuu. The data is analyzed employing quantitative-qualitative methods through concepts relating to modality, speech functions and interaction. Future tense does not exist in the Finnish language. This lack of a future tense is relatively common across the languages of the world. Languages have parallel ways of referring to the future, varying in nuance and located in different stages of the grammaticalization path, and having not only temporal, but also modal and aspectual meanings. Previous grammatical studies suggest that in Finnish a future meaning may be expressed through the present or perfect tense, periphrastic constructions, verbs referring to the future, and different verb moods. There is presently no clear overall picture of the frequency and usage of future expressions in the Finnish language in different interaction situations and data. Consequently, a key objective of the present study is to produce empirical data on the expression of future meanings, with a focus on speakers own future intent in a variety of interaction situations. The sentences in the data can be divided into 15 speech function categories. The most significant speech functions include making a promise, stating a planned action, providing an assuming answer, and reporting. The speech functions are constructed on the basis of the choice of verbs, mood, adverbs and particles, and context. Sentences perform a number of different speech functions simultaneously, or may perform various speech functions in different contexts. Speech functions are concentrated on different interaction situations depending on what access and possibility of commitment speakers have as regards the action and information, and in what sequential positions the speakers expressions appear. The prototypical sentence referring to a speaker s future intent is expressed in the present tense indicative and includes either a simple finite verb in the first person singular (minäpä katson, let me see ), communicating functions typical of spoken interaction, or a necessitative zero-person construction such as pitää tehdä, (one) must do. In expressing the person, passive sentences are also possible, but not as common. The most frequent finite verbs in the data of this study are modal; otherwise the lexical material of verbs reflects actions typical of different situations, or alternatively, the 7
topics of interviews. Time expressions, modal particles and suffixes are concentrated on specific speech functions. In expressing future intent, speakers reveal their attitudes to the possibility, necessity and usefulness of the action, which is reflected in the modal elements of expressions used. In the data of this study, the modal character of speakers future expressions is largely agent-oriented. The verbs and constructions associated with future intent in the literature on this topic are not particularly frequent in the data of the present study. The most frequent construction (pitää tehdä (one) must do ) occurs in different types of data of the study, and may further grammaticalize as an expression of speakers future intent. Keywords: future, modality, interaction, speech function, intent, commissive speech act, grammaticalization 8
ESIPUHE Olen ollut onnekas, kun olen saanut kuulua inspiroiviin tutkijaverkostoihin työni eri vaiheissa ja tutkia aihetta, joka on ollut kiinnostukseni kohde jo maisteriopinnoissani. Kauneimman kiitokseni ansaitsevat väitöskirjani empaattiset ja määrätietoiset ohjaajat Hannele Forsberg ja Marjatta Palander, jotka ovat uupumatta lukeneet tekstejäni, viitoittaneet tutkimukseni tietä ja kannustaneet silloinkin, kun olen itse joutunut jakamaan huomiotani tutkimustyön ulkopuoliseen elämään. Marjatta Palanderia kiitän myös mahdollisuudesta päästä mukaan Suomen murteiden seuruuhankkeeseen pro gradu -tutkielmani alkuvaiheessa. Tuolloin hankkimani kenttätyö- ja litterointikokemus on osoittautunut äärimmäisen hyödylliseksi. Se, että sain tutustua seuruuhankkeen ja sen yhteydessä Asiointitilanteiden vuorovaikutuskäytänteet -hankkeen toimijoihin eri yliopistoista ja Kotuksesta, loi erinomaisen pohjan jatko-opinnoille. Hannele Forsbergia kiitän mahdollisuudesta päästä mukaan FinDiaSyn-hankkeeseen jatko-opintojeni alkuvaiheessa. Hanke tarjosi hyvän alkukirin väitöskirjalleni ja tukiverkon työn loppuun saattamisessa. Maria Vilkuna, Jaakko Leino, Mari Siiroinen, Urpo Nikanne, Heli Pekkarinen, Markus Hamunen ja Anu Rouhikoski, lämmin kiitos yhteistyöstä! Hanke tempaisi minut Helsinkiin, ja kahden vuoden ajan työhuoneeni olikin Kotuksessa. Haluan kiittää entisiä ja nykyisiä kotuslaisia, erityisesti Marja-Leena Sorjosta ja Liisa Raevaaraa, joilta sain apua aineistojen saatavuuteen ja tietojen tarkistuksiin. Väitöskirjan esitarkastajia Marja-Liisa Helasvuota ja Jari Sivosta kiitän lausunnoista, joiden tarkkojen huomioiden avulla saatoin kirkastaa tekstini fokusta ja viimeistellä kokonaisuutta. Tiivistelmän käännöksestä kiitän Hanna Arosta, käännöksen kielentarkastuksesta Phil Holmesia ja väitöskirjan graafisesta viimeistelystä Erja Hirvosta. Sain aloittaa väitöskirjatyöni Suomen Akatemian rahoittaman FinDiaSyn-hankkeen työntekijänä ja Langnet-tohtorikoulun rahoittamana jatko-opiskelijana vuosina 2008 2010. Syksyllä 2015 saatoin jäädä tutkimusvapaalle Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan ja silloisen työnantajani Kymenlaakson ammattikorkeakoulun tukemana. Kiitän rahoittajia saamastani taloudellisesta tuesta ja Langnet-piiriä kiinnostavista koulutuksista ja hyvistä keskusteluista. Kun tutkimustyöni on tuntunut matelevan paikoillaan, on ollut uskoa valavaa nähdä, miten ystäväni Elina Arminen ja Merja Sagulin ovat esimerkillään näyttäneet, että väitöskirja on mahdollista saada valmiiksi. Ystävieni ja kollegoideni kiinnostus ja kannustus on tuntunut hyvältä. Kiitos, olette kaikki ihania! Lopuksi haluan kiittää lähipiiriäni, perhettäni ja ennen kaikkea puolisoani Pekkaa siitä, että olette tuoneet tutkimuksen ja työn rinnalle monenlaista iloa ja eloa. Olen ollut onnekas tässäkin! Orimattilassa uudenvuodenpäivänä 2018 Miia Karttunen 9
10
SISÄLLYS TIIVISTELMÄ... 5 ABSTRACT... 7 ESIPUHE... 9 1 JOHDANTO... 15 2 FUTUURISUUS... 17 2.1 Futuurinen merkitys ja sen ilmaiseminen... 17 2.1.1 Futuuritempuksettomuus... 17 2.1.2 Futuuriset ilmaukset kieliopillistumisen polulla... 18 2.1.3 Temporaalinen ja modaalinen merkitys... 21 2.1.4 Tuleva tapahtuminen suhteessa puhe- ja viittaushetkeen... 24 2.2 Futuurisuus suomen kielessä... 27 2.2.1 Kielioppien kuvauksia ja tutkimuksia... 27 2.2.2 Nykysuomen futuuriset ilmaukset... 31 2.2.3 Ilmaisujen monimuotoisuus tutkimuksen lähtökohtana... 39 3 AINEISTO... 41 3.1 Aineiston alueellinen rajaus ja aineisto lähteet... 41 3.2 Aineistopoiminnan kriteerit... 48 4 TEOREETTISET KEHYKSET... 50 4.1 Puheaktit, puhefunktiot ja puhujan intentio... 50 4.1.1 Puheaktiteoria ja sen kritiikki... 50 4.1.2 Puhefunktiot... 54 4.1.3 Intentio ja intentionaalisuus... 57 4.2 Vuorovaikutus ja sen analysointi... 58 4.3 Näkökulma ja menetelmä... 62 5 FOKUKSESSA VERBI... 66 5.1 Leksikaalinen, semanttinen ja rakenteellinen analyysi... 66 5.1.1 Yleisimmät finiittiverbit... 66 5.1.2 Kompleksiset verbirakenteet... 76 5.1.2.1 Pitää tehdä -rakenteet...77 5.1.2.2 On tekemässä -rakenteet...82 5.1.2.3 Muut verbiketjut ja infinitiivilausekkeen sisältävät rakenteet... 83 5.1.2.4 Partisiippilausekkeen sisältävät rakenteet...95 5.1.2.5 Anna ~ oota minä teen -rakenteet...96 5.1.3 Varsinainen toiminta... 99 5.2 Modus ja tempus... 105 5.2.1 Indikatiivi ja konditionaali... 105 5.2.2 Preesens, imperfekti ja perfekti... 112 5.3 Kokoavaa tarkastelua... 117 6 FOKUKSESSA PERSOONA... 120 6.1 Itseen viittaamisen spesifiset ja avoimet keinot... 120 6.2 Yksikön 1. persoona... 121 6.2.1 Subjektipronominin ilmipano... 121 11
6.2.2 Subjektipronominilliset lauseet... 122 6.2.3 Subjektipronominittomat lauseet... 131 6.3 Puhujatulkintainen nollapersoona... 139 6.4 Puhujatulkintainen passiivi... 145 6.5 Meikäläinen ja yksikön 3. persoona... 156 6.6 Kokoavaa tarkastelua... 157 7 FOKUKSESSA ADVERBIT JA PARTIKKELIT... 160 7.1 Ajan adverbit ja muut ajan ilmaukset... 160 7.2 Modaaliset adverbit ja partikkelit... 167 7.3 Sävyliitepartikkelit... 171 7.3.1 Partikkelien merkityksiä... 171 7.3.2 Liitepartikkelit subjektipronominilla alkavissa lauseissa... 173 7.3.3 Liitepartikkelit verbillä alkavissa lauseissa... 176 7.4 Kokoavaa tarkastelua... 179 8 PUHETOIMINNOT... 182 8.1 Puhetoimintojen luokittelu... 182 8.2 Lupaaminen, tarjoutuminen ja pyytäminen... 186 8.3 Suunnitteleminen ja suunnitellun toiminnan toteaminen... 195 8.4 Arveleva vastaus... 201 8.5 Välittömän toiminnan selostaminen ja metatekstuaalinen jäsentäminen.. 205 8.6 Perusteleminen ja täydentävän tiedon tarjoaminen... 211 8.7 Ehdollinen, kuvitteellinen ja toivottu toiminta... 214 8.8 Kokoavaa tarkastelua... 219 9 YHTEENVETO JA PÄÄTELMÄT... 227 9.1 Keskeiset tulokset... 227 9.2 Tutkimuksen haasteet... 236 LÄHTEET... 241 LIITTEET... 255 LIITE 1: Litteroinnissa käytetyt merkinnät LIITE 2: Aineiston analyysissa tarkastellut piirteet 12
TAULUKKOLUETTELO Taulukko 1. Tutkimusaineisto jaoteltuna murteittain ja vuorovaikutus - tyypeittäin... 44 Taulukko 2. Predikaatin rakenne puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevissa lauseissa... 66 Taulukko 3. Aineiston yleisimmät finiittiverbit... 67 Taulukko 4. Kompleksiset verbirakenteet... 76 Taulukko 5. Infinitiivilausekkeiden tyypit lauseissa, joissa finiittiverbinä on jokin muu kuin pitää, täytyy tai olla... 83 Taulukko 6. Finiittiverbit, joihin yhdistyy A-infinitiivi... 84 Taulukko 7. Finiittiverbit, joihin yhdistyy MA-infinitiivi... 89 Taulukko 8. Varsinaista toimintaa ilmaisevat verbit... 100 Taulukko 9. Verbin modus... 106 Taulukko 10. Konditionaalilauseet persoonamuodoittain... 106 Taulukko 11. Voida-finiittiverbin muoto...111 Taulukko 12. Verbien mennyt aikamuoto... 113 Taulukko 13. Persoonan merkintä puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevissa lauseissa... 120 Taulukko 14. Y1-muotoisten lauseiden subjekti... 121 Taulukko 15. Y1-subjektipronominin yhteydessä esiintyvät verbirakenteet... 122 Taulukko 16. Y1-subjektipronominin variaatio Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteissa... 125 Taulukko 17. Subjektipronominittomat Y1-lauseet... 132 Taulukko 18. Nollapersoonalauseiden verbirakenteet... 142 Taulukko 19. Sävyliitepartikkelit ja niiden isäntäsanat... 171 Taulukko 20. Liitepartikkelit Y1-subjektipronominilla alkavissa lauseissa... 173 Taulukko 21. Liitepartikkelit passiivimuodolla alkavissa lauseissa... 176 Taulukko 22. Puhetoimintojen tyypilliset piirteet lauseissa... 220 13
KUVALUETTELO Kuva 1. Morfologisten tempusten kieliopillistumisjatkumo Bybeeta ym. (1994: 1 26, 40) mukaillen... 18 Kuva 2. Episteemisen varmuuden asteikko Hakulista ja Karlssonia (1995 [1979]: 263) mukaillen... 23 Kuva 3. Suomen tempusten aikasuhteet Reichenbachia (1947: 290) mukaillen... 25 Kuva 4. Menemättömän ajan aikasuhteita Wiikiä (1967: 139) mukaillen... 25 Kuva 5. Perfekti ja perfektin futuuri Wiikiä (1976: 139) mukaillen... 26 Kuva 6. Tulevan aika-asteet Ikolaa (1949: 53) mukaillen... 29 Kuva 7. Puhefunktioiden luokittelumahdollisuuksia... 55 Kuva 8. Aineiston yleisimpien finiittiverbien persoonamuodot... 74 Kuva 9. Infinitiivilausekkeen sisältävien predikaattien persoonamuodot... 94 Kuva 10. Yleisimpien infinitiivilausekkeen yhteydessä esiintyvien finiittiverbien persoonamuodot... 94 Kuva 11. Varsinaista toimintaa ilmaisevien verbien aineistoesiintymät Vendlerin (1979) luokituksen mukaisesti jaoteltuina... 102 Kuva 12. Varsinaista toimintaa ilmaisevien verbien aineistoesiintymät Kuva 13. Pajusen (2001) luokituksen mukaisesti jaoteltuina... 104 Menneessä aikamuodossa oleva meinasin mennä käymään -verbirakenne havainnollistettuna aikajatkumon avulla... 114 Kuva 14. Yleisimmät puhefunktiot... 184 Kuva 15. Haastatteluaineiston puhefunktiot... 185 Kuva 16. Keskusteluaineiston puhefunktiot... 185 ASETELMAT Asetelma 1. Aineiston lauseiden puhetoiminnot... 183 Asetelma 2. Puhetoimintojen yhteistoiminnallinen luonne haastattelu- ja keskusteluaineistoissa... 224 KARTTA Kartta 1. Aineiston alueellinen rajaus... 42 14
1 JOHDANTO Tutkimuksessani selvitän puhujan tulevaa toimintaa 1 ilmaisevien lauseiden kielioppia, pragmatiikkaa ja semantiikkaa. Tarkastelu keskittyy paitsi siihen, millaisia puhujan omaan tulevaan toimintaan viittaavat ilmaukset leksikaalisesti, morfologisesti ja syntaktisesti tarkasteltuina ovat, myös siihen, mikä on näiden ilmausten suhde puhujan kielenulkoiseen toimintaan ja keskustelukumppaneiden väliseen vuorovaikutukseen. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa uutta tietoa puhutun suo men kielen futuuristen ilmausten rakenteesta ja käytöstä. Tutkimuksen kohteina ovat ne puhekielen ra ken teet, jotka sisältävät finiittiverbin ja ilmaisevat puhujan tulevaa tai tulevaksi aikomaa toimintaa. Kyseeseen tulevat esimerkkien 1 4 kaltaiset lauseet, joiden predikaatti on preesensissä ja yksikön 1. per soonan muodossa: (1) no minä otan näitäkik kaks. (Keskustelut: Asiointi/askarteluliike Nurmes 2009, SKNA M319) 2 (2) jos mie pitelen tätä ja työ huastatta. (Keskustelut: Opetuskeskustelu Ilomantsi 2008, SKNA M012) (3) mul on toi nen ((resepti)) ap tee kissa parasta aikkaa mie meen sen hakemmaan. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1098) (4) annaham mie ruppeel laittammaa. (Keskustelut: Muut/testit Ilomantsi 2008, SKNA M013) Toisinaan puhuja viittaa omaan tulevaan toimintaansa lauseella, jonka predikaatti on muu kuin Y1-muoto 3, esimerkiksi passiivi, kuten esimerkissä 5, tai nollasubjektillinen Y3-muoto, kuten esimerkissä 6: (5) laitettaan tää tähän takas. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1095) (6) ja tukkaha se pitäskik kunnost(oo). (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1097) Tutkimuksessa hyödynnän modaalisuuden tutkimukseen, vuorovaikutuslingvistiikkaan ja puhepuheaktiteoriaan liittyviä käsitteitä ja työkaluja. Näitä teoreettisia lähtökohtia hyödynnän eklektisesti, aineistonanalyysin ehdoilla. Tutkimusta voidaan 1 Toiminnalla tarkoitan laajasti kaikkea, mitä lauseiden predikaatit ilmaisevat: tekoja, tapahtumista, tilaa (VISK 445). 2 Aineistoa ja sen litteraatioperiaatteita esittelen tarkemmin luvuissa 3 ja 4.3. Litteraatiomerkintää selitän liitteessä 1. 3 Käytän jatkossa lyhenteitä Y1-muoto ja Y3-muoto tarkoittamaan verbin yksikön 1. ja 3. persoonan muotoja. 15
luonnehtia aineistopohjaiseksi, osin jopa aineistovetoiseksi. Tutkimuksen aineistona käytän Pohjois-Karjalan ja Kainuun murteita ja nykypuhekieltä edustavaa kes kusteluja haastattelupuhetta. Tarkastelen aineistoa useista näkökulmista, jotta voin tehdä päätelmiä tutkimuskohteen moniulotteisesta luonteesta. Aineistoon ja teoriakirjallisuuteen tutustuminen on paljastanut monia kiinnostavia kysymyksiä, joista keskeisimmät olen tii vis tänyt seuraaviin kolmeen tutkimuskysymykseen: 1. Millaisilla lauseilla puhuja viittaa omaan tulevaan toimintaansa? 2. Millaisissa pragmaattisissa funktioissa näitä ilmauksia käytetään? 3. Millainen on puhujan tulevan toiminnan ilmausten modaalinen luonne? Ensimmäiseen kysymykseen pyrin vastaamaan morfologisiin, syntaktisiin ja leksikaalisiin piirteisiin keskittyvän analyysin avulla luvuissa 5 7. Tarkastelu kohdistuu lauseisiin eli ilmauksiin, jotka sisältävät finiittiverbin. 4 Toista tutkimuskysymystä käsittelen luvussa 8, jossa selvitän, mikä on puhujan tulevaan toimintaan viittaavien ilmausten suhde puhujan kielenulkoiseen toimintaan sekä keskustelukumppaneiden vuorovaikutukseen ja puheenvuorojen rakentumiseen. Tähän pragmatiikkaa koskevaan kysymykseen pyrin vastaamaan havainnoimalla esimerkiksi sitä, mitä ei-kielellisiä tekoja puhuja tekee käyttämällä tietyntyyppistä ilmausta, miten puhujan sitoutuminen tulevan toiminnan suorittamiseen ja sitoutumisen voimakkuus heijastuvat kielelliseen ilmaukseen ja millaisissa keskustelun kohdissa (aloitukset, vastaukset, välisekvenssit) erityyppisiä ilmauksia käytetään. Kolmas kysymys pyrkii valottamaan puhujan tulevan toiminnan ilmausten suhdetta modaalisuuteen. Tätä kysymystä tarkastelen kaikissa analyysiluvuissa ja kiteytän havaintoni luvussa 9. Tutkimuskysymyksiin haen vastauksia analysoimalla aineistoa kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti. Tutkimuksen aloittaa futuurisuuden semanttista olemusta ja suomen kielen futuurisia ilmauksia käsittelevä luku 2, joka taustoittaa tämän tutkimuksen aineiston valintaa ja rajausta. Aineistoa esittelen luvussa 3 sekä tutkimusmenetelmää ja teoreettisia kehyksiä luvussa 4. 4 Puhuja voi ilmaista tulevaa toimintaansa myös finiittiverbittömillä ilmauksilla, esimerkiksi vastatessaan myöntävällä minimivastauksella tulevaa toimintaansa koskevaan vaihtoehtokysymykseen, mutta finiittiverbittömät lausumat olen rajannut tarkastelun ulkopuolelle (rajauksesta tarkemmin luku 3.2). 16
2 FUTUURISUUS Tässä luvussa esittelen futuurisuuden semanttista olemusta ja eri kielten futuuristen ilmausten kieliopillistumiskehitystä. Vaikka varsinaiset tutkimuskysymykset eivät liity kieliopillistumiseen, rinnakkaisia futuurisen merkityksen ilmaisukeinoja tarkasteltaessa kieliopillistumisnäkökulma on väistämättä läsnä. Luvuissa 2.1.1 ja 2.1.2 tarkastelen eri kielten futuuritempuksia ja niiden leksikaalisia lähteitä, luvussa 2.1.3 futuurisuuden ja modaalisuuden kompleksista suhdetta ja luvussa 2.1.4 tulevan tapahtumisen kuvaamista puhe-, tapahtuma- ja viitehetkien avulla. Luvussa 2.2 teen katsauksen suomen kielen futuurisiin ilmauksiin, niiden tutkimukseen ja kielioppikuvauksiin. Luvun 2 tarkoituksena on välittää tämän tutkimuksen painopisteisiin sitoutumaton yleiskuva, miten futuurista merkitystä ja futuurisuuden ilmauksia on kuvattu aiemmassa tutkimuksessa ja kieliopeissa. 2.1 FUTUURINEN MERKITYS JA SEN ILMAISEMINEN 2.1.1 Futuuritempuksettomuus Futuurinen merkitys ja sen ilmaisemistavat ovat olleet kansainvälisen kielitypologisen tutkimuksen kohteena jo 1980-luvulta lähtien. Bernard Comrien (1985), Östen Dahlin (1985), Joan Bybeen, Revere Perkinsin ja William Pagliucan (1994) tutkimukset sekä Future Time Reference in European Languages (1992) ja Tense and Aspect in the Languages of Europe (2000) -teoksiin kootut tulokset futuurisen merkityksen ilmaisemistavoista tarjoavat perustan tälle tutkimukselle. Suomi kuuluu kieliin, joilla ei ole futuurisen merkityksen ilmaisemiseen käytettävää tempusta eli erillistä finiittiverbin taivutusparadigmaa (typologinen kuva futuuritempuskielistä Dahl & Velupillai 2008). Tempus ilmaisee, missä suhteessa verbin tarkoittaman tilanteen aika on puhehetkeen nähden. Suomen tempusjärjestelmä kuvataan monesti neliaikamuotoisena: morfologiset tempukset ovat preesens ja imperfekti sekä liittotempukset perfekti ja pluskvamperfekti. (VISK 1523.) Futuuritempuksen puuttuminen kielii siitä, että suomen kielessä futuurinen merkitys on heikosti kieliopillistunut (luonnehdinta Thieroff 2000: 289). Euroopan pohjoisosassa on suomen lisäksi muitakin kieliä, joilla ei ole kieliopillistunutta futuuria. Tällaisia ovat muut suomalais-ugrilaiset kielet, lähes kaikki germaaniset kielet ja slaavilaisten kielten arkaaisimmat vaiheet. Niissä käytetään kieliopillisen futuuritempuksen sijasta preesensiä. (Comrie 1985: 44, 48 49; Dahl 2000a: 20 21; 2000b: 312, 325 326.) Indoeurooppalaisessa kantakielessäkään ei ole ollut futuuria (Lyons 1977: 815). Useimmissa indoeurooppalaisissa ja kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä on aikamuotojärjestelmä, joka jakautuu menneeseen ja menemättömään aikaan. Sen sijaan kuluvaa ja tulevaa aikaa ei eroteta kieliopillistuneilla keinoilla. (Comrie 1985: 44, 49; Kangasmaa-Minn 1988: 17; Dahl & Velupillai 2008.) Typologisesti tarkastellen futuuritempuksen puuttuminen ei ole harvinaista. WALS-tietokannan (World Atlas of Language Structures) analysoimista kielistä hieman yli puolet on futuuritempuksettomia. Joukossa on suuriakin kieliä, kuten mandariinikiina ja portugali. (Dahl & Velupillai 2008.) Tosin eri lähteissä on jonkin verran 17
ristiriitaisuutta siinä, tulkitaanko tietyn kielen futuurisen merkityksen ilmaisutapa tempukseksi vai ei. Comrie (1985: 45) huomauttaakin, että futuurisessa merkityksessä käytetyt kielen elementit saatetaan lukea modaalijärjestelmään kuuluviksi eikä tempusjärjestelmän osiksi. Futuurisen merkityksen ilmaiseminen morfologisella tempuksella ei ole kielissä pakollista samalla tavalla kuin menneeseen viittaavat aikamuodot, ja siksi kieliin on syntynyt rinnakkaisia, sävyiltään erilaisia tulevaan viittaamisen tapoja. Esimerkiksi aspektilla, ajan adver beilla ja eri laisilla leksikaalisilla keinoilla ilmaistaan temporaalisten merkitysten lisäksi myös erilaisia ei-temporaalisia merkityksiä. Tempus kuitenkin määrää aika tulkin taa, ei vätkä esimerkiksi lek sikaaliset keinot voi olla ristiriidassa tempuksen kanssa. (Sulkala 1981: 17, 157 158.) 2.1.2 Futuuriset ilmaukset kieliopillistumisen polulla Kieliopillistumisteorian mukaan tempus on pisimmälle kieliopillistunut ajan ilmaus. Tempuksessa merkitys on kiteytynyt morfeemiin. Luonnollisissa kielissä esiintyvät ajanilmaustyypit voidaan järjestää kuvan 1 mukaiselle jatkumolle lek sikaalisista elementeistä perifrastisiin rakenteisiin ja niistä lopulta kieliopillistuneisiin tempuksiin. sanat tai fraasiutuneet ilmaukset, jotka voidaan tulkita futuurisiksi kontekstinsa perusteella EIVÄT OLE KIELIOPILLISTUNEET ei-sidonnaiset grammit (non-bound grammatical morphemes), jotka yhdessä esiintyessään saavat yleensä futuurisen tulkinnan, mutta muutkin tulkinnat ovat mahdollisia KIELIOPILLISTUNEET JA EDELLEEN KIELIOPILLISTUVAT taivutusmuodot, joiden merkitys on futuurinen KIELIOPILLISTUNEET TEMPUKSET Kuva 1. Morfologisten tempusten kieliopillistumisjatkumo Bybeeta ym. (1994: 1 26, 40) mukaillen. Bybee ym. (1994: 279) erottavat kieliopillistumisen jatkumolta eri-ikäisiä futuuristen ilmausten ryhmiä. Nuorimman ryhmän tuntomerkkinä on agenttikeskeisen velvollisuuden, halun ja kyvyn ilmaiseminen. Kieliopillistumisen edetessä käyttö laajenee agenttikeskeisen intention ja juurimahdollisuuden ilmaisemiseen sekä välittömän futuurisuuden erityiskäyttöihin ja lopulta episteemisiin merkityksiin ja sivulausekäyttöihin. Futuuristen ilmausten kieliopillistuminen on Bybeen ym. (mts. 12 13) mukaan yksisuuntaista: futuuritempukset kehittyvät liikkeen, halun ja velvollisuuden ilmauksista, mutta tempuksiksi kehittyneet ilmaukset eivät ala kieliopillistua liikkeen, halun tai velvollisuuden ilmauksiksi. Lehtinen (1983: 489) ja Dahl (2000b: 313) pitävät kuitenkin mahdollisena kieliopillistumista toiseenkin suuntaan tai uusien, ei-temporaalisten merkitysten kehittymistä futuurisista ilmauksista mutta eivät esitä tätä väitettä tukevia esimerkkejä. Samassa kielessä on monesti useita erilaisia futuurisia ilmaustyyppejä eli futuurigrammeja (esim. englannissa will, shall, be going to). Dahl (2000a: 14) jakaa kieliopillistumisen eri vaiheiden grammit ydin- (core gram type) ja reunagrammityypeiksi 18
(peripheral gram type). Ydingrammityypit ovat pääasiassa taivutusmuotoja ja reunagrammityypit perifrastisia rakenteita. Uuden futuurigrammin kieliopillistuminen osaksi kielen ajanilmausjärjestelmää ei johda vanhempien grammien merkityksen muutokseen tai katoamiseen (Bybee 1985). Kielen rinnakkaismerkityksiset ilmaustyypit ovat kieliopillistumisjatkumon eri vaiheissa. Näiden ilmaustyyppien mer ki tyk set eivät ole synonyymisia, vaan niillä on omia erikoistehtäviään. (Hopper 1991: 22.) Myös suomen kielen erilaisia futuurisen merkityksen leksikaalisia, morfologisia ja syn taktisia ilmentymiä voidaan pitää kieliopillistumiskehityksen eri vaiheita edustavina ilmaustyyppeinä. Futuurisuuden lähteitä on sangen suppea joukko, ja siksi eri kielten futuuriset rakenteet muistuttavat toisiaan (Bybee 1985). Bybee ym. (1994: 252 253) esittävät, että eri kielten futuuritempusten leksikaalisina lähteinä ovat 1) agenttikeskeiset modaaliverbit, 2) liikeverbit, 3) temporaaliset adverbit ja 4) aspekti, joita käsittelen seuraavissa kappaleissa. Agenttikeskeiset modaaliverbit Bybeen ym. (1994) käsite agenttikeskeinen (engl. agent-oriented) tarkoittaa pitkälti samaa kuin deonttinen ja dynaaminen modaalisuus (Narrog 2012: liite 1). 5 Agenttikeskeisten modaaliverbien futuurisessa käytössä merkitys on kehittynyt puhujan aikomuksen, velvollisuuden tai halun ilmauksesta minkä tahansa loogisen subjektin aikomuksen ilmaukseksi tai ennustukseksi (Lyons 1977: 817; Bybee ym. 1994: 12 13, 240, 252 256). Kieliopillistuessaan agenttikeskeinen modaaliverbi on osin säilyttänyt, osin kadottanut alkuperäisen merkityksensä. Samalla modaaliverbin käyttöala on kasvanut. Tällaisen kieliopillistumiskehityksen ovat kokeneet esimerkiksi englannin will- ja ruotsin ska(ll)-apuverbit. Molempia verbejä on kuitenkin edelleen mahdollista käyttää pelkästään modaalisessa merkityksessä, ilman tulevaisuuteen viittaavaa merkitystä. (Comrie 1985: 45 47; Törnudd-Jalovaara 1984: 23-25; Sarkar 1998: 93 94.) Kieliopillistumisessa rakenteen alkuperäinen merkitys saattaa haalistua mutta ei katoa kokonaan (Bybee & Pagliuca 1985: 5; Dahl 2000a: 8). Liikeverbit ja temporaaliset adverbit Liikeverbin sisältävä ilmaus voi kieliopillistua futuuritempukseksi tapauksissa, joissa ensin ilmaistaan ajassa ja tilassa liikkumista. Pelkkä liikkuminen ei kuitenkaan synnytä futuurista merkitystä, vaan liikkeen tulee olla jotain päämäärää kohti liikkumista. (Bybee ym. 1994: 267 268.) Liikeverbien kieliopillistumisessa aikomus liikkua kohti päämäärää yleistetään muuhunkin aikomiseen. Samalla päämäärän merkityksestä tulee abstraktimpi. (Ks. myös Hilpert 2008: 125-130.) Tällaisen kieliopillistumispolun yhdeksi selitykseksi on esitetty ajan ja tilan metaforista yhdistämistä (esim. Langacker 1991b: 162 163, 330 333; Herlin 1997: 58), mutta Bybee ym. (mts. 25, 269) eivät pidä metaforaa uskottavana selityksenä, sillä liike tilassa on automaattisesti myös liikettä 5 Bybee ym. (1994: 177 178) huomauttavat, että agenttikeskeinen modaalisuus on kiinteä osa lausuman propositionaalista sisältöä, eikä sitä tämän takia aina lueta modaalisuuteen kuuluvaksi. Agenttikeskeisellä modaalisuudella tarkoitetaan niitä lausuman agentin sisäisiä ja ulkoisia olosuhteita ja ehtoja, jotka vaikuttavat predikaatilla ilmaistuun toimintaan (mts. 239). 19
ajassa. Kieliopillistuneen futuuri-ilmauksen temporaalinen merkitys säilyy, vaikka spatiaalista liikkumisen merkitystä ei olisi. Deiktiset liikeverbit voivat olla joko puhujaa kohti eteneviä (come, tulla) tai puhujasta loittonevia (go, mennä) (Bybee & Pagliuca 1985: 3). Loittonevaa liikeverbiä hyödyntävistä futuuri-ilmauksista käytetään nimitystä prospektiivi tai andatiivilähtöinen rakenne (de-andative construction; Dahl 2000b: 317, 319). Prospektiivinen merkitys on Comrien (1976: 64) mukaan kuin peilikuva retrospektiiviselle merkitykselle, jota ilmaistaan muun muassa perfektitempuksella. Esimerkiksi englannin be going to ja ranskan aller-rakenteet edustavat prospektiivista futuuria silloin, kun niillä ei ilmaista välitöntä tapahtumista (Comrie mp.; Dahl 1985: 111 112). Futuurirakenteita, jotka sisältävät puhujaa kohti etenevän liikeverbin, Dahl (2000b: 320) kutsuu venitiivilähtöisiksi (de-venitive construction). Suomen tulee tekemään ja ruotsin kommer att ovat venitiivilähtöisiä rakenteita. Tulee tekemään -rakenne on pääasiassa kirjallisessa käytössä. Temporaaliseen adverbiin pohjautuvat futuuritempukset ovat Bybeen ym. (1994: 252-253) mukaan maailman kielissä harvinaisia, vaikka muuten ajan adverbit ovat yleisiä futuuristen ilmausten elementtejä. Aspekti Edellä mainitut agenttikeskeiseen modaaliverbiin, liikeverbiin ja temporaaliseen adverbiin pohjautuvat futuuritempukset ovat ns. primaareja futuureja. Aspektuaaliset futuurit ovat näitä muita ryhmiä kontekstisidonnaisempia. Aspektuaalisten futuurien lähtökohtana ovat muodot, jotka ilmaisevat perfektiivistä tai imperfektiivistä aspektia tai preesensiä. Aspekti kuvaa tilanteen sisäistä aikaa ja voi tulla näkyviin eri tavoin, esim. verbin morfologiassa tai objektin sijan merkinnässä. (Bybee ym. 1994: 244, 252 253, 275.) Esimerkiksi venäjän perfektiivisten verbien nk. preesensmuoto on merkitykseltään futuurinen. Aspekti ilmaisee tapahtuman rajatuksi (päättyväksi tai päättyneeksi) tai rajaamattomaksi. Siinä missä tempus deiktisesti määrittää tilanteen ulkoista aikaa suhteessa puhehetkeen, epädeiktinen aspekti keskittyy tapahtuman kestoon ja tuloksellisuuteen (Lyons 1977: 705; Comrie 1976: 5; Dahl & Karls son 1976: 29) tai kestoon sekä muutokseen ja muuttumattomuuteen (Nurminen 2015: 45). Aspekti on typologisesti tavallisempi kategoria kuin tempus. On monia tempuksettomia kieliä mutta ei juurikaan aspektittomia kieliä. (Lyons 1977: 705.) Suo men kielessä aspekti on koko lauseen omi naisuus (Sulkala 1996: 169). Monesti aspektuaalinen tarkastelu keskittyy verbiin, mutta jotkin verbittömätkin rakenteet voivat ilmaista aspektia (Nurminen 2015: 42 47). Verbin aspekti ei ole sidok sis sa mää - rättyi hin verbi tyyppeihin, vaan useim pia verbejä voidaan käyttää sekä imper fek tiivi si nä että per fek tiivisi nä (Ikola 1949: 43; Kangasmaa-Minn 1978). Tällöin transitiiviverbien objektin si ja kertoo, kumpi as pek ti on kyseessä. Partitiivi objektilla ilmaistaan jatkuvaa, irresultatiivista ja aspektiltaan im per fek tii vistä toi mintaa, totaaliobjektilla 6 taas ilmaistaan rajoitettua, resultatiivista ja as pek til taan per fek tiivistä toimintaa (Dahl & Karlsson 1976: 29; Pentti Leino 1991: 134-147), joka saa futuurisen tulkinnan (Johanson 2000: 144). Näin on esimerkiksi lauseessa ootam mie laitan tuon kiinni, jossa 6 Käytän tässä tekstissä Ison suomen kieliopin (2004) tapaan nimitystä totaaliobjekti. Vanhemmassa fennistisessä kirjallisuudessa totaaliobjektia on kutsuttu mm. akkusatiiviobjektiksi ja resultatiiviobjektiksi. 20
predikaatti, totaaliobjekti ja rajattuutta ilmaiseva adverbiaalitäydennys kiinni muodostavat yhdessä resultatiivimuotin, jolla ilmaistaan subjektitarkoitteen aikaan saamaa muutosta (VISK 482). Aspektin ilmaisemisen lisäksi objektin sijanvaihtelulla on suomen kielessä myös muita teh tä viä (Dahl & Karlsson 1976: 38-40; Nurminen 2015: 50 ja siinä mainitut lähteet). Tyypillisesti aspekti on yksi osatekijä futuurisessa aikatulkinnassa. Aineistoesimerkkien analyysissa huomioin lauseiden aspektin, mutta vain harvoin futuurisen merkityksen erottaminen preesensmerkityksestä perustuu yksistään aspektiin. Tämän takia en käsittele aspektia kokoavasti myöhemmissä luvuissa. Vaihtoehtoisia futuurilähteiden luokituksia Metslang (1996), Tommola (1992) ja Dahl (1985; 2000a; 2000b) eivät nimeä futuuritempusten leksikaalisia lähteitä kuten Bybee ym. (1994) vaan ryhmittelevät futuuristen ilmausten semanttisia lähteitä. Näkökulmaerosta huolimatta eri ryhmittelyissä on paljon yhteistä. Bybee ym. (1994: 256, 279-280) ja Bybee (2015: 123) painottavat, että intentio on futuurisen merkityksen lähteenä ensisijainen. Dahl (2000a: 15, 18) puolestaan lukee lähteiksi intention, liikkeen ja muutoksen ilmaisut. Dahl (2000b: 310) katsoo, että ilmaus voi olla futuurinen, vaikka se ei perustuisikaan puhujan intentioon. Dahlin mukaan futuuriset ilmaukset ovat joko intentioon perustuvia (intention-based) tai ennustukseen perustuvia (prediction-based). Puhujan intentio ja sen myötä modaalisuus ei siis ole Dahlin mukaan välttämätöntä. Dahl (1985: 106) pitää myös mahdollisena, että pelkkä puhujan intentio ei riitä tekemään ilmauksen merkityksestä futuurista, vaan merkityksessä täytyy aina olla läsnä myös ennustava tai ylipäätään tulevaan viittaamisen merkitys. Intentioon ja prediktioon perustuvien futuurien lisäksi Tommola (1992: 21) ja Dahl (2000b: 311) hahmottavat kolmannen futuurisuuden semanttisen lähtökohdan, joka on aikataulutus (scheduling). Mikäli futuurisen ilmauksen taustana on aiemmin suunnitellun aikataulun mukaan toteutuva tapahtuminen, on monissa kielissä tyypillistä, että merkintä ei eroa preesensistä, kuten tulevaan tapahtumiseen viittaava lause [According to the timetable] the train leaves at noon havainnollistaa. Tällaista tapahtumista edellyttää suunnitelmallisuus, suunnittelu ja valmistautuminen, jotka käsitteinä liittyvät myös puhujan intentioon. (Dahl 2000b: 312 313.) Metslang (1996: 123, 132 139) puolestaan luokittelee suomalais-ugrilaisten kielten futuuriset ilmaukset neljään merkityslähteeseen: 1) agenttikeskeinen modaliteetti, 2) siirtymä, 3) kopula ja 4) perfektiivisyys. Suomen kielen rakenne on tekevä sekä aikoa- ja ajatella-verbin sisältävät tulevaan viittaavat ilmaukset edustavat Metslangin mukaan ensimmäistä ryhmää eli agenttikeskeistä modaliteettia. Tulee tekemään -rakenne ja alkaa-verbit ovat puolestaan siirtymän ilmauksia. 2.1.3 Temporaalinen ja modaalinen merkitys Puhtaasti temporaalinen, ennustava, modaalisesta merkityksestä vapaa futuuri on typologisesti harvinainen, joskin Comrien (1985: 44) mukaan mahdollinen. Comrien näkemykseen on vaikeaa yhtyä; on miltei mahdotonta kuvitella tulevaan viittaavaa ilmausta, joka ei jollain tapaa olisi modaalinen eli heijastaisi puhujan subjektiivista näkökulmaa tai asennetta pro po si tio n todenmukaisuuteen tai toteutumis- 21
mahdollisuuksiin (varmuus, luvallisuus, toivottuus, ulkoisten tai sisäisten edellytysten mukaisuus). Futuurista merkitystä pidetään yleisesti osittain temporaalisena ja osittain modaalisena (mm. Lyons 1977: 677 678). Temporaalisten ja modaalisten merkitysten lisäksi futuurisilla ilmauksilla on aspektuaalisia merkityksiä (Dahl 1985; Hil pert 2008: 17-22). Futuurisilla ilmauksilla kuvataan toimintoja tai tiloja, jotka eivät vielä puhehetkellä ole osa aktuaalista maailmaa. Dahl (1985: 103) muistuttaa Aristoteleen havainnosta: futuuri eroaa preesensistä ja imperfektistä ontologisesti tulevaa ei esimerkiksi voida suoraan havaita tai muistaa. Sen sijaan tulevaisuuteen voidaan suunnata velvoitteita, pyyntöjä, ennustuksia ja arvauksia. (Lyons 1977: 816 817; VISK 1553.) Tällaiset ilmaukset perustuvat nykytilaan. Se, onko futuurisilla ilmauksilla totuusarvoa, on kiistanalaista. (Dahl 2000b: 310.) Futuurista merkitystä voidaan hahmottaa Langackerin (1991a: 242-243) episteemisen perusmallin (basic epistemic model) avulla. Tässä mallissa havainnoijan tuntema todellisuus (known reality) on jatkuvasti kasvava ja kehittyvä todellisuuden osa, johon kuuluvat nykyisyys ja menneisyys. Tunnettua todellisuutta vetää eteenpäin välitön, suoraan havaintojen kautta saavutettavissa oleva todellisuus (immediate reality). Välittömän ja muun tunnetun todellisuuden ulkopuolella on irreaalisuus (irreality) eli mahdolliset tai vaihtoehtoiset maailmat. Puhetapahtuma sijoittuu aina välittömään todellisuuteen, josta käsin viestinnän osapuolet hahmottavat kielellisten ilmausten kuvaamia asiaintiloja. Kun puheena ovat välittömään tai tunnettuun todellisuuteen kuuluvat, siis havaittavissa olevat tai muuten varmistetut asiat, puhetta ei koodata modaalisin elementein. Modaalisia merkitsimiä käytetään, kun puheenaihe sijoittuu irreaaliseen todellisuuteen. Tällaisia ovat kaikki tulevaisuuteen kuuluvat asiat. (Mts. 243-249.) Myös Comrie (1985: 43 44) ja Bybee ym. (1994: 280) luonnehtivat futuuria episteemiseksi käsitteeksi. Peter Ovell (1996: 23) käyttää pro gradu -työssään osuvasti käsitettä kaksiulotteinen futuuri: futuurisuus sijoittuu samanaikaisesti episteemisen modaalisuuden ja temporaalisuuden jatkumoille. Lyons (1977: 819) katsoo futuurisen merkityksen edustavan joko nonfaktuaalisuutta tai kontrafaktuaalisuutta. Nonfaktuaalinen merkitys tarkoittaa, että ilmaistun tulevan tapahtumisen on mahdollista toteutua mutta puhuja on aidosti epätietoinen siitä, toteutuuko se, kuten lauseessa Lennän huomisaamuna Ouluun (esimerkki omani). Vaikka lause ei sisällä erityisiä epätietoisuutta osoittavia elementtejä, puhehetkellä puhujan ei ole mahdollista tietää, voiko lauseen propositio toteutua vai jääkö se vaikka puhujan sairastumisen, huonon sään tai lakon takia toteutumatta. Futuurisuuden ja nonfaktuaalisuuden kiinteä suhde näkyy esimerkiksi siinä, että erilaiset nonfaktuaaliset ilmaukset (esim. englannin, ruotsin ja saksan konjunktiiviapuverbit will ~ shall, skall, wird) ovat keskeisiä futuuritempusten ja -rakenteiden lähtökohtia eri kielissä (Lyons 1977: 816 817; Lehtinen 1983: 487 489). Merkitykseltään kontrafaktuaalisia ovat kuvitteelliset ilmaukset, jotka esittävät tapahtuman mahdollisena mutta ei-toteutuvana, kuten lause Minun piti lentää Ouluun huomisaamuna (esimerkki omani). Nesessiivisen pitää-verbin imperfekti tuo lauseeseen merkityksen, että tuleva tapahtuma ei toteudu, vaikka sillä on (aiemmin ollut) toteutumisen mahdollisuus. Ilmauksen tulkinta joko nonfaktuaaliseksi tai kontrafaktuaaliseksi riippuu käytettävissä olevasta kontekstuaalisesta tiedosta ja tulkitsijan tekemistä pragmaattisista päätelmistä. Mo daa linen merkitys vaih telee sen mu kaan, kenen toi min taan il maus viittaa: puhu jan, pu hu tellun vai kolmannen per soo nan. Bybeen ym. (1994: 177) mukaan futuurinen il maus voi 1) välittää informaatiota pu hu jan in ten tios ta (aikomuksesta, ha luk kuudes ta, sitoutumisesta, yrittämisestä) omaa tu le vaa toi min taa kohtaan, jolloin on kyse 22
agenttikeskeisestä modaalisuudesta, 2) ohjata puhuteltua tu le vaan toi min taan, jol loin on kyse deonttisesta modaalisuudesta, tai 3) toimia prediktiona (en nus tuk sena tai ole tuk se na) tu le vas ta ta pah tu mi ses ta, jol loin modaalinen merkitys on epis teeminen. Tutkimukseni käsittelee puhujan tulevan toiminnan ilmauksia vuorovaikutuksessa ja paljastaa, että kielen ilmaukset ovat tavallisesti monifunktioisia ja että persoonan ja modaalisuuden lajien suhde on monimutkaisempi kuin Bybee ym. typologisen tarkastelunsa perusteella esittävät. Modaali-ilmaukset jaetaan merkitystensä perusteella tavallisesti kolmeen ryhmään: epis tee mi siin, deonttisiin ja dynaamisiin ilmauksiin. 7 Episteemisyys liittyy siihen, miten varmana puhuja esittää tietonsa ja mistä peräisin olevaan evidenssiin tieto perustuu (Kangasniemi 1992: 3-5, 147; Bybee ym. 1994: 179 180). Deonttiset ilmaukset suh teutta vat lau seen merkityksen puhujan tahtoon tai nor ma tii vi siin käskyihin ja kieltoihin ja dynaamiset ilmaukset sisäisistä tai ulkoisista olosuhteista johtuvaan pakkoon tai mah dolli suu teen. (VISK 1551, 1554, 1556; Kangasniemi 1992: 2-3, 242-251; Bybee ym. 1994: 176.) Lyonsin (1977: 849) mukaan episteeminen ja deontti nen merki tys lähtevät puhujan tulevaisuuteen suuntautuvista pyrkimyksistä. Modaalisuutta on tarkasteltu perinteisesti tiedollisesta näkökulmasta ja jaettu modaaliset ilmaukset episteemisiin ja ei-episteemisiin eli juurimodaalisiin ilmauksiin. Juurimodaalisia ovat siis deonttiset ja dynaamiset merkitykset. Laitinen (1992: 15) toteaa, että modaaliverbien deonttinen ja dynaaminen tulkinta ovat osin päällekkäiset, sillä noudatettu velvollisuus ei implikaatioiltaan eroa pakosta. Narrog (2012: 47) esittää vaihtoehtoisen näkökulman, jossa modaalisia ilmauksia tarkastellaan tahdonalaisuuden näkökulmasta: volitiivisia ovat deonttisen modaalisuuden ilmaukset ja ei-volitiivisia puolestaan episteemisen ja dynaamisen modaalisuuden ilmaukset. Modaalisille merkityksille on tyypillistä, että ne esiintyvät jatkumoina (Holmberg & Karlsson 2006: 58). Niin varmuus, halukkuus kuin velvollisuuskin voivat olla heikkoja tai voimakkaita tai mitä tahansa ääripäiden väliltä. Esimerkiksi episteeminen skaala etenee puhujan varmana pitämästä tulevasta tapahtumasta todennäköiseen ja edelleen mahdolliseen, epävarmaan ja mahdottomaan (Kangasniemi 1992: 196; Hakulinen & Karlsson 1995 [1979]: 263), kuten kuva 2 havainnollistaa: Varma Todennäköinen Mahdollinen Epävarma Epätodennäköinen Mahdoton SUURI VARMUUSASTE PIENI VARMUUSASTE Kuva 2. Episteemisen varmuuden asteikko Hakulista ja Karlssonia (1995 [1979]: 263) mukaillen. 7 Morfologis-leksikaalisella tasolla modaalisuus voi tulla esiin muun muassa verbimoduksena, verbiliiton tai -ketjun modaalisena apuverbinä (täytyy, pitää, saa, voi, saattaa), kehys verbinä (mm. ar vel la, epäil lä, luulla), modaalisena adverbina tai partikkelina (ehkä, varmasti, tuskinpa, ilmeisesti, luultavasti, kai) tai modaalisena predikaattina (on mahdotonta) (Hakulinen, Karlsson & Vilkuna 1980: 20-21). Lisäksi modaali-ilmauksiin luetaan modaaliset adjektiivit, par tikkelit ja konstruktiot. Myös puheaktien illo ku tii vi set sävyt ja eri lausetyypit eli syntaktiset modukset kuuluvat modaalisuuden piiriin; esimerkiksi kysymyslause ilmaisee puhujan epätietoisuutta. Mahdotonta, ei-todellista ilmaistaan kiellolla. Yhdellä modaali-ilmauksella voidaan ilmaista kontekstista riippuen eri modaalisuuden lajeja. 23
Tulevan asiaintilan todennäköisyyttä koskevat lausumat sisältävät ennusteita ja arvioita siitä, mitä tulee tapahtumaan. Modaalisen aineksen avulla puhuja voi rakentaa tulevan toiminnan ilmauksesta vakuuttavan ja painokkaan tai epävarman. (VISK 1556.) Kun puhuja painottaa, että tuleva tapahtuma on varmuudella toteutumassa, ja luottaa toteutumiseen, kyseessä on futuurinen varmuus (future certainty). Kun puhuja taas on epävarma tapahtuman toteutumisesta eikä täysin luota ennustukseensa, kyseessä on futuurinen mahdollisuus (future possibility), jota voidaan ilmaista episteemisillä adverbeilla ja muilla keinoilla. Futuurinen varmuus ja mahdollisuus ovat Bybeen ym. (1994: 248) mukaan episteemisen futuurisuuden kaksi pääkäyttöä. Epävarmuuden ilmaukset liittyvät sellaisiin aiheisiin, joihin puhujalla ei ole suoraa episteemistä pääsyä (Raymond & Heritage 2006: 688). Episteemisestä auktoriteetista on taas kyse silloin, kun puhuja puhuu asiasta, jonka hän tuntee asianomistajana (Heritage 2002: 204; Raymond & Heritage 2006: 683). Tässä käsitellyt tapahtumisen varmuuteen ja mahdollisuuteen liittyvät käsitteet ovat käyttökelpoisia etenkin adverbien ja partikkeleiden tarkastelussa luvussa 7. 2.1.4 Tuleva tapahtuminen suhteessa puhe- ja viittaushetkeen Tempusten ilmaisemat aikasuhteet perustuvat puhe-, tapahtuma- ja viittaushetken järjestykseen aikajanalla. 8 Puhehetkellä tarkoitetaan ajankohtaa, jolloin jotain sanotaan, ja tapahtumahetkellä ajankohtaa, jolloin verbin ilmaisema tekeminen tapahtuu tai tapahtui. Puhehetki ja tapahtumahetki ovat puhujan fyysistä puhetoimintaa ja verbin ilmaisemaa fyysistä tekemistä. Puhe- ja tapahtumahetki muodostavat ns. absoluuttisen aikasarjan, jossa hetket ovat deiktisiä (tai dynaamisia) eli tapahtuminen on puhehetkestä tarkastellen aiempaa, myöhempää tai samanaikaista. Eri kielten deiktisiä tempuksia ovat preesens, imperfekti ja yksinkertainen futuuri. 9 Viittaushetki on aikajanan kohta, josta tapahtumista tarkastellaan. Se on abstraktio, puhujan valitta vissa oleva näkö kulma ta pah tuman ai kaan. Pu hu ja valitsee tie tyn viittaushetken, koska pitää sitä ilmaisullisesti tär keä nä. Viittaushetken sisältävä aikasarja on suhteellinen (tai staattinen) ja ajanilmaukset ovat ei-deiktisiä, kuten eräät infiniittiset rakenteet (esim. Jaksoin taas levättyäni hetken) ja liittotempusten partisiippimuodot (esim. Ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita). Liittotempuksissa ja ns. perfektin futuurissa on puolestaan kyse deiktisen ja ei-deiktisen hybridistä. (Reichenbach 1947: 288 298; Wiik 1976: 136, 142; Sulkala 1981: 14 15, 18; VISK 1523.) Kuva 3 havainnollistaa suomen kielen preesensin, imperfektin, perfektin ja pluskvamperfektin aikasuhteita: 8 Vaikka suomen hetki-sana merkitsee varsin lyhyttä ajanjaksoa, tempusterminologiassa hetkien kesto voi vaihdella suuresti (Nuutinen 1994: 88; Lyytikäinen 1997). 9 Comrie (1985: 36) huomauttaa, että tarkalleen ottaen deiktiset tempukset ovat käytännössä mahdottomia, sillä puhehetken sijaintikin on liikkuva ja edellyttää tarkastelua jostakin viittaushetkestä; myös deiktisillä tempuksilla voidaan ajatella olevan viittauspiste, mutta se on samanaikainen puhehetken kanssa. Viittauspisteitä voi olla myös useampia, jos lause on aikasuhteiltaan kompleksinen (mts. 128 129). 24
PREESENS IMPERFEKTI PERFEKTI PLUSKVAMPEFEKTI Juna lähtee. Juna lähti. Juna on lähtenyt. Juna oli lähtenyt. P P P P V V V V T T T T Kuva 3. Suomen tempusten aikasuhteet Reichenbachia (1947: 290) mukaillen (P = puhehetki, T = tapahtumahetki, V = viittaushetki). Esimerkit ovat omiani. Kuvan 3 nuolet kuvaavat lineaarisesti varhemmasta myöhempään (tässä vasemmalta oikealle) etenevää aikaa. Tempusten ilmaisemat temporaaliset merkitykset ovat hahmotettavissa aikasuhteiksi puhehetken, tapahtumahetken ja viittaushetken keskinäisen järjestyksen mukaisesti. Wii kin (1976: 137-138) mukaan puhuja tekee aina aika suhteita il mais tes saan kak si va lin taa: Ensin puhuja va lit see tarkastelunsa ajallisen näkö kulman eli mää rää viittaus hetken puhe hetkeä varhemmaksi, saman aikaiseksi tai myö hem mäksi. Tämän jäl keen puhuja mää rää tapahtumahetken suhteessa viittaushetkeen var hemmaksi, saman aikaiseksi tai myö hemmäksi. Yk si näis aika muo dot edustavat samanaikaisesti sekä viittaus- että tapahtuma hetkeä. Liittoaikamuodoissa (on tekevä, oli tekevä) olla-verbin muo dos sa on edus tuneena viittaushetki ja pääverbin muodossa tapahtuma hetki. (Mts. 148-149.) Kuvan 3 malli kuvaa perinteistä käsitystä suomen kielen tempusjärjestelmästä, mutta semanttisia aikasuhteita on enemmän kuin neljä. Wiik (1976: 139) esittää, että suomen kielessä on yhdeksän puhe-, tapahtuma- ja viittaushetkien järjestystä varioimalla hahmotettavaa aikasuhdetta (ks. myös Sulkala 1981: 18). Wiik (mts. 138, 149) nimeää nämä aika suhteet tempusten syvä rakenteiksi, eräänlaisiksi se manttisiksi rakennemalleiksi, jois ta transformaatiokieliopin kä sitettä käyttäen trans formaa tioiden avulla saa daan pintarakenteen kie lel li siä il mauksia eli muodollisia tem puksia. Mikäli halutaan teoretisoida monimutkaisempia aikasuhteita, voidaan sijoittaa aikajanalle lisäksi koodaushetki ja vastaanottohetki (Levinson 1983: 62, 73) tai toinen viittaushetki. Esim. Halliday (2014 [1985]: 401 403) esittää, että englannin kielellä voidaan toteuttaa 36 temporaalista aikasuhdetta. Kuvassa 3 on vain yksi menemätöntä aikaa havainnollistava kuvio, preesenstempus (myös kuvan 4 a-kohdassa). Tämän tavallisen preesensin lisäksi Wiik (1976: 139) hahmottaa vielä kolme menemättömän ajan suhdetta, jotka on esitetty kuvan 4 kohdissa b-d (ks. myös Ikola 1949: 53): a) PREESENS b) PREESENSIN FUTUURI c) FUTUURI d) FUTUURIN FUTUURI Juna lähtee (parhaillaan). Juna lähtee. Juna lähtee. Juna lähtee. P P P P V V V V T T T T Kuva 4. Menemättömän ajan aikasuhteita Wiikiä (1967: 139) mukaillen (P = puhehetki, T = tapahtumahetki, V = viittaushetki). 25
Lause Juna lähtee voi siis olla todellinen preesens (kuva 4, a-kohta), jolloin puhe-, viittaus- ja tapahtumahetket ovat samanaikaisia, tai sitten kuvata jotain seuraavista b d-kohtien esittämistä tilanteista: b) Puhe- ja viittaushetki ovat samanaikaiset ja tapahtumahetki näitä myöhempi. Tulevaa tapahtumaa tarkastellaan siis puhehetkestä käsin, mistä tulee nimitys preesensin futuuri. Tulevan tapahtumisen ajankohta voidaan määritellä deiktisen adverbin avulla, esim. Juna lähtee huomenna. c) Tapahtuma- ja viittaushetki ovat puhehetkeä myöhempiä ja keskenään samanaikaisia. Tätä aikasuhdetta Wiik nimittää futuuriksi. Aikasuhteen merkitys on abstrakti ja kompleksinen, mutta yritän havainnollistaa sitä yhdyslauseella Herään siihen, kun juna lähtee, jonka jälkiosa edustaa Wiikin futuurista aikasuhdetta. d) Viittaushetki on puhehetkeä myöhempi ja tapahtumahetki viittaushetkeä myöhempi. Tulevaa tapahtumista tarkastellaan siis tulevaisuuteen sijoittuvasta viittaushetkestä, joka on kuitenkin aiemmin kuin tapahtuminen. Tämänkin aikasuhteen merkitys on kompleksinen. Pyrin havainnollistamaan sitä yhdyslauseella Kohta selviää, milloin juna lähtee, jonka jälkiosa on Wiikin luonnehdinnan mukaan futuurin futuuri. Vaikka b-, c- ja d-kohtien semanttinen rakenne on erilainen, kaikkien niiden muoto voi olla sama: joko preesens (Juna lähtee) tai liittopreesens (Juna on lähtevä) tai muukin futuuri-ilmaus (Wiik 1976: 151). Tätä ilmiötä Wiik nimittää futuurin yleistykseksi. Perfektissä oleva predikaatti voi saada futuurisen tulkinnan tapauksissa, joissa tapahtumahetki on puhehetkeä myöhempi ja viittaushetki vielä myöhempi. Tulevaa tapahtumaa siis tarkastellaan jostain tulevasta viittaushetkestä käsin jo tapahtuneena. Kuvan 5 b-kuvio havainnollistaa tällaista perfektin futuuria. Rinnalla a-kohdassa on vertailun helpottamiseksi esitetty tavallinen perfektitempus. a) PERFEKTI b) PERFEKTIN FUTUURI Juna on lähtenyt. (Huomenna) juna on lähtenyt. P P V V T T Kuva 5. Perfekti ja perfektin futuuri Wiikiä (1976: 139) mukaillen (P = puhehetki, T = tapahtumahetki, V = viittaushetki). Perfektin futuuri ei ole vain suomen kielessä mahdollinen tulevan tapahtumisen ilmaisemiskeino, vaan perfektillä voidaan ilmaista tulevaa myös muissa kielissä (Comrie 1985: 69 70; Bybee ym. 1994: 95). Tuleva toiminta voi olla suhteessa puhehetkeen osittain samanaikaista, välittömästi puhehetken jälkeen alkavaa tai ei-välitöntä, tietyn ajan jälkeen alkavaa. Joidenkin kielten tempusjärjestelmässä tehdään ero välittömälle, läheiselle ja kaukaiselle tulevalle tapahtumiselle (Comrie 1985: 88; Polinsky 2001: 405). Dahl (1985: 121) kuitenkin huomauttaa, että tulevaan suuntautuva läheisyyden tai kaukaisuuden ilmaiseminen ei ole yhtä hyvin kehittynyttä kuin menneen tapahtumisen ilmaiseminen. Bybeen ym. (1994: 244 247) 26
mukaan tyypillisimmät futuuritempukset voivat viitata mihin tahansa tulevaan tapahtumaan. Melko yleisiä ovat myös välittömän futuurisen merkityksen tempukset. Kaukaista futuurisuutta ilmaisevat tempukset ovat sen sijaan harvinaisia. Suomen kielessä tällaisia kieliopillistuneita keinoja futuurisen aikajänteen ilmaisemiseen ei ole. Tutkimuksen kohteena olevat ilmaukset täyttävät ehdon siitä, että niiden ilmaiseman toiminnan tapahtumahetki sijoittuu puhehetkeä myöhemmäksi. Viittaushetken sijoittuminen aikajanalla ei ole ollut aineiston valinnan kriteerinä. 2.2 FUTUURISUUS SUOMEN KIELESSÄ Suomessa ei ole futuuritempusta. Futuurisen merkityksen ilmaisemiseen on kuitenkin monivivahteisia mahdollisuuksia. Luku 2.2.1 esittelee kuvaa, jonka aiempi suomen kielen tutkimus ja eri-ikäiset kieliopit ovat välittäneet futuurisen merkityksen ilmaisemisesta. Luvussa 2.2.2 pyrin kirjallisten lähteiden pohjalta luomaan yleiskuvan keinoista, joilla futuurista merkitystä ilmaistaan nykysuomessa. Luvussa 2.2.3 tiivistän, millaisen lähtökohdan suomen kielen monimuotoiset futuuriset ilmaukset tarjoavat tälle tutkimukselle. 2.2.1 Kielioppien kuvauksia ja tutkimuksia Rudimentasta Isoon suomen kielioppiin Suomen futuurisia ilmauksia on käsitelty fennistisessä kirjallisuudessa varhaisista suomen kieliopeista lähtien. Ensimmäinen tunnettu maininta, että suomen kielen tempuksiin kuuluu futuuri, on latinankielisessä Rudimenta linguae Finnicae breviter delineata -käsikirjoituksessa, jonka arvellaan ilmestyneen aikaisintaan 1600-luvun puolivälin jälkeen mutta jonka alkuperäisteksti saattaa olla 1500-luvun lopulta tai 1600-luvun alusta (Palkki, Lauerma & Kuutti 2009: 2; Lauerma 2012: 93, 96; Mäkelä-Alitalo 2012: 16). Rudimentassa suomen aikamuotojärjestelmä esitellään nelitempuksiseksi: preesens, yksinkertainen preteriti (imperfektin näköinen), yhdistetty preteriti eli pluskvamperfekti (perfektin näköinen) ja futuuri. Futuurinen predikaatti rakentuu volitiivisesta tahtoa-apuverbistä ja perusmuotoisesta pääverbistä, esim. minä tahdon racasta, tahdot racasta, hän tahto racasta, mee tahdomme racasta, tee tahdotte racasta, hee tahtowat racasta. Passiivin futuuri voidaan muodostaa TAVA-partisiipin avulla (esim. minä olen racastettawa), mutta Rudimentan mukaan sitä ei juuri käytetä. Lisäksi optatiivilla mainitaan olevan futuurimuoto, joka muodostetaan persoonissa taipuvasta olla-verbin konditionaalimuodosta ja VA-partisiipista: Mina olisin racastawa, Sina olisit rakastawa, hän olisi racastawa, Me olisimme racastawat, The olisitte racastawat, Hee olisit racastawat. Näiden muotojen latinankielisinä vastineina esitellään amare-verbin morfologisia taivutusmuotoja eikä apuverbillisiä rakenteita. (Rudimenta linguae Finnicae breviter delineata 2012: 58 68.) 10 Rudimentan futuurikuvaus on poikkeuksellisen seikkaperäinen ja poikkeaa monista muista varhaisista 10 Tahtoo tehdä -tyyppisen futuurirakenteen mallina pidetään saksan will tun ja ruotsin will göra -rakenteita (Virtuaalinen vanha kirjasuomi 2011). 27
kuvauksista siinä, että se esittelee futuuritempuksen paradigman mutta jättää mainitsematta preesensin futuurisen käytön. Futuurisen merkityksen kuvaaminen on sangen niukkaa 1600 1800-lukujen kieli- ja lauseopeissa. Tavallista on, että esiin tuodaan preesensin ja futuurin samannäköisyys (esim. Petraeus 1649, Martinius 1689, Vhael 1733, von Becker 1824, Renvall 1840, Eurén 1849 ja 1852, Länkelä 1867, Jahnsson 1871, Setälä 1880). Ensimmäisessä suomenkielisessä suomen kieliopissa (Eurén 1852: 106) esitellään tiiviisti tehdikköjen eli verbien neljä tempusta käsittävä aikamuotojärjestelmä, jonka menevä-aikamuoto eli preesens ilmaisee mitä juoksevassa ajassa, joko nykyisessä tai tulevassa, tapahtuu. Toinen keskeinen asia, jonka 1600-1800-lukujen kieliopit tuovat esiin, on partisiippien erillinen futuurimuoto (esim. racastawa, racastettapa ~ racastettawa). VA-partisiipin futuurisen käytön tuovat esiin edellä mainituista Petraeus, Martinius, Vhael, von Becker ja Länkelä. Renvall (1840: 96-111) puolestaan katsoo, että partisiipillakaan ei ole futuurimuotoa vaan preesens, jota tosin voidaan käyttää futuurisen merkityksen ilmaisemiseen olen sanova -tyyppisessä rakenteessa. Muita futuurisen merkityksen ilmaisemiskeinoja kieliopit esittelevät satunnaisemmin. Vhaelin ja von Beckerin kieliopeissa mainitaan pitää-rakenteiden futuurinen käyttö (esim. sinun pitää elämän). Länkelän (mts. 81) huomio, että minen-teonnimijohtimeen liittyisi pitkitetyn, tulevan tekemisen merkitys, on erikoinen; lause-esimerkkiä minen-johtimen tällaisesta käytöstä Länkelä ei tarjoa. Setälä tuo lauseopissaan (mts. 35-38) esiin perfektin käytön futuurisessa merkityksessä sekä potentiaalin, konditionaalin, imperatiivin ja modaalisten verbien futuuriset implikaatiot. Kiinnostavaa on huomata, että Setälä ei esittele mitään edellä esitellyistä perifrastisista rakenteista. Mielenkiintoinen havainto on myös se, että 1600 1800-lukujen kieliopeissa ei mainita ollenkaan Rudimentassa esiteltyä tahtoa-verbillistä futuurirakennetta; on todennäköistä, että Rudimentan maininta onkin teorioitu saksan ja ruotsin mallien pohjalta ja että se ei perustu todelliseen kielenkäyttöön. Jaako Länkelän kieliopissa (1867: 25, 32, 35) esitellään preesensin ohella futuurista merkitystä ilmaiseva tulee tekemään -rakenne, esim. Luen eli tulen lukemaan. Varhemmat ja muut saman ajan kieliopit eivät mainitse rakennetta ei edes Setälä, vaikka futuurisen tulee tekemään -rakenteen esiintymiä kuuluu Setälän keräelmiin (Kolehmainen 2014: 279). Kolehmainen (2007; 2014: 279) arvelee, että Setälän linjaus olla mainitsematta futuurisia perifraaseja toisaalta heijastelee Jahnssonin lauseopista lainattuja vaikutteita ja toisaalta on vaikuttanut siihen, että normitetussa kielessä niitä, esim. tulla-futuuria, on kaihdettu (tulla-futuuria koskevasta debatista ks. tarkemmin luku 2.2.2). Setälän näkemyksen vaikutus on ollut pitkäaikainen, sillä vuoden 1880 lauseopista on otettu uusia painoksia 1970-luvulle saakka. 1900-luvulla futuurisen merkityksen ilmaisemiskeinoja alettiin kuvata kieliopeissa monipuolisemmin. Penttilän kieliopissa (1957: 472 473, 618 620) todetaan, että suomen kielessä on kaksi varsinaista tempusta preesens ja imperfekti ja niiden lisäksi kiinteärajaisia yhtymiä eli liittotempuksia. Futuurista merkitystä voidaan ilmaista preesensillä, on tekevä -liittopreesensillä sekä rakenteilla pitää tekemän ~ tehtämän, tahdon tehdä, tulen tekemään, tulee tehtäväksi, on tekemällään ~ tekemäisillään ja on (vähällä) tehdä. Penttilä huomioi kuvauksessaan eri ilmaustyyppien käyttökonteksteja tarkemmin kuin aiemmat kielioppikuvaukset. Esimerkiksi futuurisessa merkityksessä liittopreesens esiintyy vain ylevässä kielenkäytössä. Pitää tekemän ~ tehtämän esiintyy puolestaan hengellisessä tai muussa vanhastavaa tyyliä tavoittelevassa kielenkäytössä ; nykykielessä sama rakenne ilmaisee Penttilän mukaan velvollisuutta tai pakkoa. Tahdon tehdä on futuurisessa merkityksessä Penttilän mukaan 28
vanhassa tai vanhastavassa kielenkäytössä ; 1950-luvun kielessä sama rakenne ilmaisee todellista tahtomusta. Penttilän kieliopin lisäksi 1900-luvun keskeisistä aikamuotojen kuvauksista mainittakoon Osmo Ikolan, Auli Hakulisen, Fred Karlssonin ja Matti Larjavaaran teokset sekä Kalevi Wiikin artikkeli, jota olen tarkastellut luvussa 2.1.4. Osmo Ikolan tutkimus (1949) vuoden 1642 Raamatun tempuksista sisältää laajan kielifilosofisen katsauksen suomen kielen ajanilmausjärjestelmään. Ikolan mukaan (mts. 132 133) preesensin näköinen futuuri on niin murteissa kuin 1940-luvun kirjakielessäkin tavallisempi kuin perifrastiset futuuri-ilmaukset. Preesens on Ikolan (mts. 117, 119 121) mukaan ensisijainen keino ilmaista futuurista merkitystä, mutta perifrastisia ilmauksia voidaan käyttää, kun halutaan korostaa tulevaa tekemistä nykyisen tekemisen vastakohtana, tekeminen sijoittuu etäisempään tulevaisuuteen tai tekeminen on konkreettista. Ikola (mts. 53) erottaa kuusi puhehetkestä (Ikolalla nykyhetkestä) tulevaisuuteen sijoittuvaa aika-astetta, jotka näkyvät kuvassa 6. NYKYINEN TULEVA NYKYHETKEN AIKAINEN TULEVAA HETKEÄ VARHEMPI TULEVAN HETKEN AIKAINEN tulevaa hetkeä varhempaan hetkeen verrattuna varhempi tulevaa hetkeä varhemman hetken aikainen tulevaa hetkeä varhempaan hetkeen verrattuna myöhempi Kuva 6. Tulevan aika-asteet Ikolaa (1949: 53) mukaillen. Kuvan 6 vasempaan laitaan sijoittuva nykyinen toimii vain karkeasti kuvattuna tulkintakehyksenä tulevan aika-asteille. Oikean laidan tulevaa Ikola (1949: 55 56) luonnehtii nykyhetkeä myöhemmäksi. Tuleva käsittää toisaalta kiintopisteen omaisen aika-asteen tulevan hetken aikainen ja toisaalta kaiken muun nykyhetkeä myöhemmän, jota Ikola nimittää tulevaa hetkeä varhemmaksi (kuvan keskellä). Tämä tulevaa hetkeä varhempi jakautuu kolmeen aika-asteeseen, jotka ovat tulevaa hetkeä varhempaan hetkeen verrattuna myöhempi, tulevaa hetkeä varhemman hetken aikainen ja tulevaa hetkeä varhempaan hetkeen verrattuna varhempi ja joiden ilmaisemiseen voidaan käyttää menneitä aikamuotoja (perfektiä, imperfektiä, liittoimperfektiä ja pluskvamperfektiä). Kuvioon voitaisiin vielä lisätä yksi taso, jos tarkasteluun otettaisiin mukaan verbit, jotka ilmaisevat abstraktia tekemistä, joka ei ole kiinteästi sidoksissa tiettyyn aikaan vaan on esimerkiksi ajallisesti rajaamaton. Tällöin tarkastelu tehtäisiin nykyisestä abstraktista hetkestä käsin ja tulevaan sijoittuisi Ikolan mukaan nykyistä abstraktista hetkeä myöhempi, jota voidaan ilmaista esimerkiksi on tekevä -rakenteen avulla. (Mts. 55 56, 58.) Hakulinen ja Karlsson (1995 [1979]: 246 247, 250) toteavat lauseopissaan, että preesenstempuksella on väljä semanttinen liikkuma-ala menemättömässä ajassa. Siksi preesens voi ilmaista paitsi nykyhetkistä myös tulevaa ja geneeristä tapahtumista. Hakulinen ja Karlsson (mts. 250 251) pitävät preesensiä tavallisimpana tulevan ajan 29
ilmaisimena, jonka futuurista tulkintaa voi olla vahvistamassa tulevan ajan adverbiaali tai totaaliobjekti. Lisäksi futuurimerkityksisinä mainitaan perifrastiset rakenteet tulee olemaan ja on oleva, aikoa- ja saada-ketjuverbit sekä esimerkin Olen lähdössä Kreikkaan lepuuttamaan ~ lepuuttaakseni hermojani infinitiivilauseke. Larjavaaran (1990: 209 217) kuvaus suomen tempusdeiksiksestä perustuu Ikolan (1949) ja Wiikin (1976) näkemyksiin puhe-, tapahtuma- ja viitehetkien keskinäisestä järjestyksestä aikajatkumolla. Larjavaara (mts. 232 233) kiteyttää tempusanalyysinsa malliin, jossa tarkastellaan viittä deiktistä piirrettä. Esimerkiksi futuurinen aikasuhde on tässä kuvauksessa tilannettamyöhempi mutta ei ole alisteistapahtumainen, tilannesimultaani tai tilannettavarhempi. Futuurinen aikasuhde voi olla tarkennettu eli jonkin tietyn viitehetken kanssa samanaikainen, mutta tämä piirre voi myös jäädä toteutumatta. Tämän vuosituhannen ainoa laaja suomen kielen ajanilmausjärjestelmän kuvaus on julkaistu Isossa suomen kieliopissa vuonna 2004. Iso suomen kielioppi välittää monipuolisen kuvauksen futuurisen merkityksen ilmaisemisesta. Futuurisen merkityksen ilmauskeinoina esitellään muun muassa preesens- ja perfektitempusten, eri verbimodusten sekä lukuisten perifrastisten rakenteiden käyttöä. Esittelen näitä keinoja tarkemmin luvussa 2.2.2. Aineistolähtöistä tutkimusta Morfologisen tempuksen puuttuminen tekee futuurisista ilmauksista vai keas ti ra jat - tavan tutkimuskohteen, mikä lienee syynä siihen, että varsinaisia tutkimuksia aiheesta on suhteellisen vähän. Aineistolähtöistä tutkimusta on tehty lähinnä kir joi te tus ta kie les tä: Ikolan (1949) tutkimusta olen esitellyt edellä. Tuula Hyvönen on pro gradussaan (1972) selvittänyt 1960-luvun sanomalehtikielen futuurisia il mauk sia (keskeiset tulokset julkaistu teoksessa Hy vönen & Jämsä 1978). Suomen ja muiden suomalais-ugrilaisten kielten tempusjärjestelmää ovat käsitelleet muiden muassa Eeva Kangasmaa-Minn (1988), Raija Bartens (1993), Hel le Metslang (1994b; 1996: viron ja suomen futuurimerkityksiset verbit ja rakenteet) ja Miina Norvik (2013: inkeroisen, karjalan, liivin, lyydin, vatjan ja vepsän LEE(NE)-verbit) lähinnä kontrastiivisesta näkökulmasta. Elisabet Törnudd-Jalovaara (1985) on puolestaan verrannut suomen ja ruotsin futuurisia ilmauksia toisiinsa. On myös jul kais tu tut kimuk sia, jois sa kes ki ty tään tar kas te le maan yhtä fu tuu ris ta rakennetyyppiä (esim. Itkonen-Kaila 1993: on tekevä -tyyppi käännöstutkimuksen näkökulmasta; Maa mies 1997: on teke mäisillään -tyyppi kieliopillistumisen näkökulmasta; Niva 2015: on tekemässä ja on menossa -tyypit konstruktiokieliopin näkökulmasta). Suomen kielen futuurisia ilmauksia on käsitelty muutamissa pro gradu -tutkielmissa: Peter Ovell (1996) on tarkastellut suomen futuurin ilmaisua S2-opetuksen näkökulmasta. Reetta Suntinen (1998) on kar toittanut tamperelais nuor ten käyttämän puhutun kielen futuurisia ilmauksia haastattelu aineistossa. Samantyyppinen tutkimustehtävä oli omassa pro gradussani (Karttunen 2005), jossa selvitin, mi ten fu tuurista mer ki tys tä ilmaistaan Li perin nykypuhekieltä edus tavassa eri-ikäisten puhujien haastattelu- ja keskustelu aineistossa. Markku Nikulinin sivulaudaturtyössä (2011) korostuu kielifilosofinen ote. Suomen futuuristen ilmausten tutkimus on kohdistunut pääasiassa kirjoitettuun kieleen. Puhutun kielen futuurin tutkimista on luul ta vas ti han kaloittanut se, että 30
futuuri-ilmaukset ovat melko harvinaisia haastatteluai neis tois sa, esi mer kik si Suomen kielen näytteitä -sarjassa, jois sa haas ta teltavat yleen sä ovat var sin iäkkäitä. On ilmeistä, että haas ta tel tavan ikä on ver ran nollinen haas tatte lun muis tel mal lisuuden kans sa. Iäkkäältä informantilta ky sy tään usein asioista, jotka ovat ta pah tuneet men - nei syy des sä, informantin elämässä ja kokemassa to dellisuudessa. Tulevasta pu hu taan vain sa tun nai ses ti. Tämän tutkimuksen aineistolähteinä ovat eri-ikäisten puhujien haastattelut ja erityyppiset keskustelut. Monipuolinen aineisto mahdollistaa tulevan toiminnan ilmausten pragmaattisen tarkastelun. Tutkimuksellani pyrin lisäämään ymmärrystä futuuristen ilmausten polyseemisesta luonteesta. Suomen kielen tutkimuksessa tällainen aihepiiri on jäänyt vä - hälle huomiolle, joskin futuurisuuden ja mo daa lisuuden suhdetta on sivuttu useissa modaali-ilmauksia käsittelevissä aineistolähtöisissä tutkimuksissa (esim. nesessiivirakenteista Lai tinen 1992, potentiaalista Fors berg 1998, konditionaalista Kaup pinen 1998 ja nesessiivisistä partisiippilausekkeen sisältävistä rakenteista Pekkarinen 2011). Kokoava futuuris-modaalinen näkökulma on kuitenkin jäänyt puuttumaan. Kansainvälisessä kirjallisuudessa futuurisuuden ja modaalisuuden suhdetta on sen sijaan käsitelty laajasti esim. kieliopillistumistutkimuksen piirissä (luvut 2.1.2 ja 2.1.3). 2.2.2 Nykysuomen futuuriset ilmaukset Tässä luvussa esittelen nykykielen morfologisia, leksikaalisia ja perifrastisia futuurisen merkityksen ilmaisukeinoja ja niiden esiintymisehtoja. Ensiksi käsittelen preesenstempusta, sillä se on suomen kielen tavallisin futuurisen merkityksen ilmaisukeino, ja sivuan lyhyesti myös muiden tempusten käyttöä futuurisissa ilmauksissa. Tämän jälkeen siirryn kuvaamaan tulevaan suuntautuvia verbejä ja erilaisten perifrastisten rakenteiden futuurista käyttöä. Päätän luvun esittelemällä eri modusten futuurista merkitystä. Preesens futuurisessa merkityksessä Preesensin alaan kuuluu kuluvan ja tulevan ajan sekä geneerisen 11 tapahtumisen ilmaiseminen, joskus myös menneen ajan ilmaiseminen (VISK 1529). Preesensin futuurisesta käytöstä on todisteita jo vanhan kirjasuomen ajalta (Virtuaalinen vanha kirjasuomi 2011). Esimerkiksi vuoden 1642 Raamatun käännöksessä preesens on keskeinen futuurin ilmaisukeino (Ikola 1949: 115 133), ja kieliopeissakin preesensin futuurinen käyttö on mainittu jo 1600-luvulla (luku 2.2.1). Preesens on myös perifrastisiin futuureihin verrattuna vanhempi ja nykykielessä yleisempi (Ikola mts. 132 133). 12 Preesens on nykykielessäkin ensisijainen futuurisen merkityksen tempusvalinta. Tämänkin tutkimuksen aineistossa esiintyy runsaasti preesensiä. 11 Geneerisyyden käsitteellä tarkoitan tässä tutkimuksessa aina tai usein toistuvaa, ajan kohdasta riip pu - matonta tapahtumista tai yleis pätevää, muuttumatonta to tuutta (Hakulinen & Karls son 1995 [1979]: 105; Sul kala 1981: 14). Geneerinen ta pah tu mi nen ei siis ole sidoksissa ai kaan vaan on mah dollista aina sa mo jen ehtojen vallitessa - joko men nei syy dessä, ny kyi syy dessä tai tu le vai suudessa (Ikola 1949: 55 56; Wiik 1976: 138). Sul kala (1981: 16) ni mittää semi futuureiksi tapauksia, jotka ovat geneerisiä ja joiden tul kinta sisältää mahdolli suu den, että ta pah tu mi nen jat kuu myös tu le vai suu des sa. 12 Preesens on myös tavallisesti perifrastisten ilmausten finiittiverbin muoto. 31
Preesensillä on laaja distribuutio ja sen myötä yleisempi merkitys kuin perifrastisilla rakenteilla, joiden futuurinen merkityskin on spesifimpi (distribuution ja merkityksen spesifiyden suhteesta ks. Yli-Vakkuri 1986: 16 17). Tunnusmerkitön preesensmuoto vetää puoleensa myös erilaisia futuurista merkitystä täsmentäviä elementtejä. Esimerkiksi ajan ad ver bi aa li tarkentaa preesensmuodolla ilmaistun tulevan toiminnan ajallista si joittumista. Sulkala (1981: 43 45) toteaa, että preesens saa aina futuurisen adverbiaalin kanssa esiintyessään futuurisen tulkinnan tai, jos yhdistelmä on epälooginen, modaalisen tulkinnan. Ainakin tila verbien (ks. Vend ler 1979: 94-104) preesens muotojen yh tey des sä ajan määreet kantavat runsaasti aikatulkintaan tarvittavaa informaatiota. Preesenslauseen futuuritulkinnan vihjeinä saattavat myös toimia totaaliobjekti, tietynlainen yhdyslauserakenne tai muu tekstiyhteys, vuorovaikutuskonteksti (esim. vastaus kysymykseen, joka viittaa tulevaan) tai toiminnallinen konteksti (esim. oman tulevan toiminnan selostaminen). (VISK 1544; Tommola 1992: 24; Metslang 1993: 215; Vilppula 1993.) Muiden tempusten futuurista käyttöä Preesens ei ole ainoa tempus, joka esiintyy merkitykseltään futuurisissa ilmauksissa. Imperfekti ja perfekti ovat futuurisen merkityksen ilmaisukeinoina mahdollisia mutta melko harvinaisia. Perfektillä voidaan ilmaista futuurista merkitystä tapauksissa, joissa sekä viittaushetki että tapahtumahetki ovat myöhäisempiä kuin puhehetki. Wiik (1976: 139) käyttää tällaisesta aikasuhteesta nimitystä perfektin futuuri (ks. luku 2.1.4). Perfektin futuuria käytetään, kun toimintaa tarkastellaan tulevaisuuteen sijoittuvasta viitehetkestä käsin ikään kuin jo tapahtuneena. Tyypillisin konteksti tällaisille perfektin futuureille on yhdysrakenteen alisteinen temporaalinen lause, kuten Keitetään kahvit sitten, kun ollaan siivottu. Futuurisen tulkinnan aiheuttaa lauseiden aspekti eli se, että toiminta esitetään päättyvänä. (Herlin 1994: 144-157.) Tässä yhteydessä on syytä mainita, että myös preesenslauseiden futuurinen aikatulkinta voi syntyä hallitsevan ja alisteisen lauseen yhdistymästä temporaalisen konjunktion (kun, sitten kun, koska) avulla (Ikola 1949: 123; Comrie 1985: 47-48). Sekä preesens- että perfektimuotoisen päälauseen tapauksessa alisteinen lause on päälauseen adverbiaalimäärite (VISK 885, 1114). Perfektilauseen futuuriseen tulkintaan voivat johtaa myös adverbiaali (Iltaan mennessä olemme selvinneet tästä) tai tilanteinen konteksti (VISK 1547). Menneiden aikamuotojen futuurisessa käytössä tulevat kyseeseen predikaatit, joissa mentaaliverbin imperfektin tai perfektimuodon avulla ilmaistaan tulevaa mutta ennen puhehetkeä suunniteltua toimintaa, esim. meinasin tehdä, olen ajatellut tehdä (VISK 1532). Metslang (1993: 218) pitää ajatella-verbiä tulevaisuuteen suuntautuneena. Preesensmuotoisena se ei kuitenkaan ole luonteva tapa ilmaista tulevan toiminnan suunnittelua, kuten esimerkistä Ajattelen siivota tänään käy ilmi. Kun predikaatti on menneessä aikamuodossa (Ajattelin ~ olen ajatellut ~ olin ajatellut siivota tänään, esimerkki omani), rakenne tuntuu luontevalta: suunnitelma on syntynyt menneisyyteen sijoittuvassa viittaushetkessä mutta infiniittilausekkeen ilmaisema toiminta voi hyvin sijoittua puhehetkestä tarkastellen tulevaisuuteen. Tommola (1992: 15) toteaakin, että ajatella-verbi on tässä luonteeltaan modaalinen apuverbi ja sen aikamuoto on mennyt vaikka se kuvaisikin puhehetkessä tapahtuvaa ajattelemista tai aikomista. 32
Lisäksi mainittakoon, että tulevaa menneessä eli menneen viittaushetken kannalta myöhempää toimintaa voidaan ilmaista esim. konditionaalin perfektillä ja rakenteilla tuli ~ tulisi olemaan, oli oleva (VISK 1548 1549). Tuli ~ tulisi olemaan ja oli oleva -rakenteet eivät esiinny kertaakaan aineistossani. Tulevaan suuntautuvat verbit Jotkin verbit ovat semanttiselta luonteeltaan tulevaisuuteen suuntautuvia. Tällai sia verbejä ovat esimerkiksi ajatella ja meinata, joita käsittelin edellä imperfekti- ja perfektimuotoisten futuuri-ilmausten yhteydessä. Tulevaan suuntautuvat verbit ovat intensionaalisia (Vilkuna 1992: 92). Intensionaaliset finiittiverbit kuvaavat episteemisiä tajunnantiloja ja vaikuttavat muun muassa siihen, tulkitaanko täyden nyksenä olevan infiniittilausekkeen ilmaisema toiminta paikkansapitä väksi (VISK s.v. intensionaalinen verbi). Tulevaisuuteen suuntautuvien finiittiver bien merkitys implikoi, että infiniittilausekkeen ilmaisema toiminta on myöhempää kuin finiittiverbin ilmaisema toiminta (Vilkuna 1992: 93; Metslang 1996: 128). Esimerkiksi jos finiittiverbi ilmaisee lupaamista (Lupaan siivota huoneeni, esimerkki omani), infiniittilausekkeen ilmaisema toiminta (tässä siivoaminen) sijoittuu loogisesti lupaamisesta tarkastellen tulevaisuuteen. Tulevaan suuntautuvat verbit voivat esiintyä myös muunlaisten kuin infinitiivitäydennysten kanssa. Esimerkiksi ennustaa saa tyypillisesti että-lausetäydennyksen ja kaivata partitiiviobjektin. Merkitsevää on verbien semantiikka. Eri lähteissä tulevaan suuntautuviksi verbeiksi mainitaan aikoa, ajatella, alkaa, ehdottaa, ennustaa, etsiä, haluta, kaivata, luvata, odottaa, pyrkiä, pyytää, ruveta, saada, suunnitella, tahtoa, tarvita, toivoa, tulla ja yrittää (Vilkuna 1992: 92-93; Hakulinen & Karlsson 1995 [1979]: 250 251; Tommola 1992: 15; Kangasniemi 1992: 223; Metslang 1993: 218; Vilppula 1993). Esimerkiksi ruveta-finiittiverbi eksplikoi uuden toiminnan aloittamista ja mahdollisesti samalla implikoi jonkin aiemman toiminnan päättymistä tai ainakin ilmaisee muutosta toiminnassa (Tommola 1992: 17-18). Saada-verbi taas saa futuurisen tulkinnan modaalisena ketjuverbinä esimerkiksi uhkauksessa Tätä saat katua (Hakulinen & Karlsson 1995 [1979]: 250 251; Vilppula 1993) tai puhujan sitoutumisen ilmauksessa Minä korjaan sen, saatpa nähdä! (Kangasniemi 1992: 287). Mielestäni on mahdollista, että suomen saada-verbin futuurisuus liittyy samoihin lähtökohtiin kuin viron saama-verbin ( saada jotakin, tulla joksikin ) futuurinen käyttö (esim. Elu iseseisvas Eestis saab olema raske elämä itsenäisessä Virossa tulee olemaan raskasta ; viron saama-futuurista tarkemmin Metslang 1993: 215-218). Myös suomen saada-verbillä on samankaltainen merkitys Kun aamu saa -tyyppisissä kiteytyneissä lauseissa (KS s.v. saada). Vanhan kirjasuomen futuurinen, tahtomista, haluamista ja aikomista ilmaiseva tahtoa-verbi ei esiinny nykykielessä produktiivisena futuurin ilmaisukeinona (tahtoa-futuurista ks. Ikola 1949: 229 230; Kiuru 1988: 28; Metslang 1993: 215; Virtuaalinen vanha kirjasuomi 2011). Perifrastiset futuurirakenteet Perifrastiset rakenteet ovat typologisesti tarkastellen tavallisia futuurisen merkityksen ilmaisukeinoja. Esimerkiksi Bybeen ym. (1994: 271) tutkimusaineiston kielissä esiintyi yhtä usein morfologisia futuuritempuksia kuin perifrastisia futuurirakenteita. Iso 33
suomen kielioppi (VISK 1523) mainitsee ne jopa pääasiallisiksi futuurisen merkityksen ilmaisukeinoiksi. Perifrastisia rakenteita käytetään futuurisen merkityksen ilmaisemiseen nimenomaan silloin, kun pelkän preesensmuodon käyttäminen vaarantaa oikean aikatulkinnan tai kun halutaan korostaa tulevaa tekemistä nykyisen tekemisen vastakohtana. Perifrastiset rakenteet voivat myös ilmaista konkreettista tai etäisempään tulevaisuuteen sijoittuvaa tekemistä. (Ikola 1949: 117, 119 121; Comrie 1985: 45.) Preesensiin verrattuna perifrastiset rakenteet ovat tunnusmerkkisiä, distribuutioltaan suppeampia ja merkitykseltään spesifisempiä futuurisen merkityksen ilmaisukeinoja. Finiittiverbit voivat yhdistyä infiniittilausekkeiden kanssa liittomuotomaisiksi rakenteiksi (Vilkuna 1996: 256). Esimerkiksi perifrastisilla tulee tekemään, on tekevä, on tekemässä, on tekemäisillään, on (oli) tehdä ja pitää tekemän -rakenteilla on mainittu olevan futuurista käyttöä. Rakenteiden finiittiverbinä on väljämerkityksinen verbi (olla, tulla), ja pääverbin morfologinen muoto voi olla epätyypillinen. Yhdistelmän merkitys ei ole selkeästi pääteltävissä osien merkityksestä. Seuraavassa keskityn niihin perifrastisiin rakenteisiin, joilla on nykykielistä käyttöä. On tekevä ja pitää tekemän -rakenteet ohitan tässä vain lyhyellä maininnalla, sillä ne esiintyvät vanhoissa, yleensä uskonnollisissa teksteissä tai sitten tyylikeinoina, kun ilmaisuun halutaan arkaistista sävyä (VISK 1546; Virtuaalinen vanha kirjasuomi 2011). 13 Koska futuurisen merkityksen ilmaisemiseen voidaan käyttää useita keskenään kilpailevia keinoja, on luonnollista, että osa keinoista jää pois käytöstä ilmaisuvoimaisempien vallatessa alaa. Tulee tekemään ja on tekemässä -rakenteita käsittelen seuraavassa hieman laajemmin. Tulee tekemään -rakenne (myös tulla-futuuri tai yhdistetty futuuri ) mainitaan monesti ensimmäisten joukossa, kun luetellaan merkitykseltään futuurisia perifrastisia ilmauksia. Ikola (1960: 364) pitää tulla tekemään -rakennetta liittotempuksena siinä missä perfektiä ja pluskvamperfektiäkin. Rakenne on etenkin kirjallisissa yhteyksissä suosittu mutta kiistelty tapa viitata tulevaan tapahtumiseen (Vilkuna 1996: 259; Kolehmainen 2007; 2014: 276 281). Rakennetta käytetään ennustuksenomaisissa lauseissa, joilla tuleva tapahtuminen ilmaistaan varmana (Tommola 1992: 14; VISK 1546). Rakennetta käytetään myös, kun ilmauksen futuurista merkitystä on tarve erityisesti korostaa eli kun pelkkä preesensmuotoinen finiittiverbi tuntuu riittämättömältä. Näin on esimerkiksi menneen ja tulevan vastakohdan, syy seuraus-suhteen tai suunnitelman muuttumisen ilmaisuissa (Tommola 1992: 21). Tulla-verbin ja MA-infinitiivin illatiivin yhdistelmällä on myös konkreettinen paikkaan saapumisen (esim. Tulimme syömään kotiin) ja toisaalta tilanteeseen joutumisen merkitys (esim. Korjaus tulee maksamaan sata euroa) (Metslang 1994a: 211). Temporaalisena konstruktiona tulee tekemään on nuori. Ikolan (1960: 364) mukaan 13 On tekevä ja pitää tekemän ovat kuitenkin kiinnostavia esimerkkejä kielellisten keinojen elinkaaresta. Esimerkiksi on tekevä -rakenteella on kansankielinen tausta ja vastineensa lähisukukielissä, mutta kiteytyneeksi futuurirakenteeksi, ns. liittofutuuriksi, se on kehittynyt vasta kirjakielen synnyn ja joko germaanisten tai balttilaisten käännösmallien myötä (Lauri Hakulinen 1979: 249). Itkonen-Kaila (1993: 588) pitää todennäköisenä, että Agricolan kääntämän uskontunnustuksen kohta ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita on taajakäyttöisyytensä vuoksi ollut keskeisessä asemassa futuurisen merkityksen kieliopillistumisessa ja leviämisessä muihinkin kuin tulla-verbin partisiippeihin. Pitää tekemän -rakenteella on ollut kansankielistä käyttöä lounais- ja hämäläismurteissa (Laitinen 1992: 40). Kirjakielen futuurisiin käyttöihin se on kuitenkin juurtunut Raamatun-käännösten vaikutuksesta. Vuoden 1642 Raamatussa pitää tekemän on preesensin jälkeen tavallisin futuurin ilmaisukeino ja sitä varhaisemmassa kirjakielessä vieläkin tavallisempi. (Ikola 1949: 102 103, 174 205.) 1900-luvun Raamatun-käännöksissä käytetään kuitenkin on tekevä ja pitää tekemän -rakenteiden sijaan yksinkertaista preesensiä (käännösten vertailussa hyödynsin Raamattu.uskon-kirjat. net-hakukonetta). 34
se on kehittynyt liittotempukseksi vasta 1800-luvulla. Kolehmaisen (2014: 279) mukaan tulla-futuuri mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1865 A. G. Coranderin Finsk Satslära -teoksessa, jossa sitä kuvataan viidennen aikamuodon eli tuloajan ilmaisukeinoksi. Rakenteella on kuitenkin kansankielinen tausta. Kannisto (1898: 73 74) ja Ikola (1949: 232 235) esittelevät esimerkkejä eri murteiden futuurisista tulee tekemään -rakenteista ja toteavat, että rakenteella on temporaalisen merkityksen rinnalla joutumisen merkitys. Ilmeisesti nuoruutensa takia tulee tekemään -rakennetta on pidetty virheellisesti suomeen kuulumattomana ja turhana ruotsin kielen kommer att -rakenteen jäljittelynä (Dahl 2000b: 320), mistä syystä puritaanisimmat suomen kielen vartijat ovat jo 1870-luvulla halunneet ja tuntumani mukaan haluavat edelleen kitkeä sen suomen kielen ilmaisuvaroista. A. W. Jahnsson varoittaa lauseopissaan (1871) kääntämästä ruotsin om du kommer att resa dit -lausetta ilmauksella jos tulet sinne matkustamaan (Kolehmainen 2014: 278). Vielä 1950-luvulla Penttilä (1957: 619) kehottaa välttämään tarpeetonta tulee tekemään -rakenteen käyttöä. Rakenteella on toki ollut puolustajiakin. Esimerkiksi Kannisto (1898) toteaa, että sillä on aivan luontevia käyttötarkoituksia niin puhutussa kuin kirjoitetussakin kielessä. Vilppula (1993) toteaa, että rakenteen käyttö on tietyissä tapauksissa lähes välttämätöntä ja turhaa vain silloin, kun lauseeseen sisältyy jokin tulevan ajan adverbiaali. On tekemässä -rakenne on olla-verbin ja MA-infinitiivin inessiivin tai erikoistapauksissa tiettyjen substantiivijohdosten inessiivin (lähdössä, tulossa, menossa) yhdistelmä. 14 Niva (2015) on pro gradu -tutkielmassaan selvittänyt, että rakenteella on niin progressiivisia kuin futuurisiakin käyttöjä. Progressiivisessa käytössä on tekemässä -rakenne ilmaisee meneillään olevaa tekemistä (lähellä progressiivista aspektia, vrt. engl. be -ing -rakenne 15 ) ja tilapäistä olemista jossain paikassa tiettyä tarkoitusta varten (Herlin, Leino & Visapää 2005: 27; Onikki-Rantajääskö 2005: 173, 176 177). Rakenteen on todettu (esim. VISK 1546; Tommola 2000: 657, 661) ilmaisevan imminentaalista eli lähellä toteutumistaan olevaa tapahtumista, mutta Nivan (2015: 64, 77 78, 83 88) aineisto osoittaa, että rakenteella on muitakin tulevaan viittaamisen merkityksiä kuin imminentaalinen merkitys. Rakenteen merkityksessä korostuu toiminnan suunnitelmallisuus (Tommola 1992: 16; Dahl 2000b: 312). On tekemässä -rakenteen temporaaliseen tulkintaan vaikuttaa verbin teonlaatu. Prosessia ilmentävä duratiivinen verbi saa tässä rakenteessa herkästi progressiivisen tulkinnan. Punktuaalista tapahtumaa ilmentävä verbi saa puolestaan imminentaalisen tulkinnan: tilassa tapahtuu pian muutos joko päättyminen tai alkaminen. Punktuaalisten verbien tavoin toimivat muutkin ei-duratiiviset verbit (suoritus- ja saavutusverbit), jotka voivat saada tulkinnan, että niiden ilmaisemassa toiminnassa tapahtuu pian muutos, kun toiminnan teelinen täyttymispiste saavutetaan. (Lehtinen 1983: 492-493; Pentti Leino 1991: 152-155; Tommola 2000: 679, 683 684.) Fu tuu ri nen merkitys on myös mahdollinen muunlaisista verbeistä selkeästi futuuri tulkintaisessa kon tekstissa (Maamies 1997: 30 32). Tällaisiin ilmauksiin sisältyy monesti suuntasijainen täydennys, rajaava tai rajahakuinen verbi, ja ne ovat luonteeltaan agentiivisia (Niva 2015: 65, 78). 14 Onikki-Rantajääskö (2005: 173) katsoo MA-infinitiivin inessiivin vallanneen alaa näiltä vanhemmilta nominin paikallissijan sisältäviltä rakenteilta. 15 Granville Hatcher (1951: 269) on havainnut, että verrattuna tavalliseen preesensverbillä ilmaistuun tekemiseen progressiivirakenteella ilmaistun tekemisen inhimillinen subjekti näyttää aktiivisemmalta ja toimintaan sitoutuneemmalta. (Progressiivirakenteen kieliopillistumisesta tarkemmin ks. Bybee ym. 1994; 129; Heine & Kuteva 2002: 202; Herlin ym. 2005: 29; Onikki-Rantajääskö 2005: 173.) 35
On tekemäisillään ja on tehdä -rakenteiden merkitys muistuttaa läheisesti on tekemässä -rakenteen imminentaalista merkitystä: näiden rakenteiden ilmaisema tapahtuminen on puhehetkeä välittömästi seuraavaa (Tommola 1992: 18; 2000: 663; Niva 2015: 67 68), vaikka rakenteet eivät olekaan aivan samamerkityksisiä (Vilkuna 1996: 257). On (oli) tehdä esiintyy usein imperfektissä, ja sen implikaatio on negatiivinen; infiniittilausekkeen ilmaisema tapahtuminen ei toteutunutkaan. Konstruktioon voi myös kuulua vähällä-sana (on vähällä tehdä). (Tommola 1992: 18; 2000: 663.) Propinkvatiivinen on tekemäisillään sisältää ns. 5. infinitiivin adessiivin ja subjektiin viittaavan omistusliitteen. Harvinaisempi, samamerkityksinen on tekemällään on rakenteeltaan muuten samanlainen, mutta siihen sisältyy MA-infinitiivin adessiivi (Penttilä 1957: 417). Jaakko Leino (2003: 103) luonnehtii rakenteen infiniittilauseketta olotilaa kuvaavaksi adverbiaaliksi, jolla voidaan ilmaista lähitulevaisuuteen sijoittuvan toiminnan aikomista tai halukkuutta tai uhkaa sitä kohtaan. Varsinainen toiminta ilmaistaan tyypillisesti saavutusverbillä (Maamies 1997: 21-23, 31 33; verbi luokittelusta ks. Vend ler 1979). Maamiehen (mts. 35) mukaan rakenteen merkitykseksi on konventionaalistunut tapahtuu ehkä kohta. -maisil laan-muo dolla on va ri antteja eri murteissa, esim. -mallaan, -moi sil laan, -moillaan, -moi sis saan ja -mois saan. Mui ta vähällä ole mista il mai se via propinkva tii veja ovat muun muassa rakenne - tyypit on tulollaan, on tu los sa ja meinaa tulla (Maamies 1997: 21-23). Suomen kielen propinkvatiiviset rakenteet muistuttavat käytöltään englannin about to -rakennetta, jota Comrie (1985: 59 60) ei pidä varsinaisena tulevan tilanteen il maisimena, vaan pikemminkin sen tehtävänä on ilmaista tulevan tilanteen alttiutta. Myöskään Iko la (1949: 50) tai Iso suomen kielioppi (VISK 1521, 1546) eivät pi dä on tekemäisillään -tyyppistä rakennetta fu tuurisena, sil lä rakenteen vaiku tus ala ssa on ai no as taan puhehetki, ei sen jälkeinen ai ka. Edellä esiteltyjen perifrastisten rakenteiden lisäksi nesessiivinen liittomuoto on tehtävä tai muut nesessiiviset ilmaukset (kuten pitää ~ täytyy ~ on pakko ~ ei tarvitse tehdä) voivat saada futuurisen tulkinnan ja ovat tämänkin tutkimuksen aineistossa tavallisia. Aineiston nesessiivisiä rakenteita käsitellään tarkemmin luvussa 5.1.2. Muista futuurista merkitystä välittävistä ilmaustyypeistä mainittakoon kuriositeettina vielä finaalirakenne (esim. Matkustin Pariisiin nähdäkseni Eiffel-tornin), joka ilmaisee toiminnan tarkoitusta tai pelkkää myöhemmyyttä suhteessa hallitsevan verbin ajankohtaan ja jolla tämän ansiosta voi olla futuurisiakin tulkintoja (VISK 513). Tässä tutkimuksessa keskityn finiittiverbin sisältäviin lauseisiin enkä tarkastele infiniittirakenteilla ilmaistavaa futuurisuutta tämän syvemmin. Modusten futuurinen käyttö Verbin modus on yksi tulevan merkityksen ilmaisukeinoista. Kuten luvussa 2.1.3 totesin, tulevan tekemisen ilmaukset ovat merkitykseltään paitsi temporaalisia myös modaalisia, ja morfologinen modus on verbiin kieliopillistunut modaalisuuden ilmentymä. Indikatiivi on tavallisin tulevaan viittaavien ilmausten modus. Esimerkiksi Liperin puhekielen futuurisia ilmauksia käsittelevän pro graduni (Karttunen 2005) haastatteluja keskusteluaineistossa indikatiivimuotoisia verbejä tai verbirakenteita on lähes 70 %. Myös tämän tutkimuksen aineistossa indikatiivi on selvästi yleisin modus. Indikatiivin preesens on myös tyypillinen ver bin muo to erilaisissa perifrastisissa rakenteissa. Indikatiivilla esitetään kategorinen väite, joka kuvaa tekemisen totena tai toteutuvana, episteemisesti varmana. Indikatiivilla on kaikki tempukset. (VISK 1590.) 36
Konditionaali ilmaisee monesti tulevaa esiintyessään preesensmuotoisena, etenkin arveluissa ja referoinnissa (Metslang 1993: 207; Kangasniemi 1992: 222). Suomen kielen konditionaalin futuurisen merkityksen tunnistaminen ei ole uusi asia, vaan esimerkiksi Setälä (1887: 181) mainitsee konditionaalilla olevan aikomi sen ja haluamisen merkitykset. Myös kielifilosofisesti ja typologisesti tarkastellen on tyypillistä, että futuurinen merkitys ja konditionaalimuoto kytkeytyvät toisiinsa (Lehtinen 1983: 487 489; Comrie 1985: 75, 118, 120; Celle 2008: 23, 27 28). Romaanisissa kielissä konditionaalimuodon lähtökohtana on ns. menneen ajan futuuri ja germaanisissa kielissä konjunktiivin preteriti, jolla il maistaan nonfaktuaalisia merkityksiä, kuten aikomista, haluamista ja velvolli suutta. Suomen isi-konditionaali pohjautunee verbien ise-frekventatiivijohdok siin ja niiden futuurisiin implikaatioihin: toistuvuuden lisäksi frekventatiivijohdok silla on ilmaistu aiottua, haluttua ja suunniteltua toimintaa. (Lehtinen mts. 485, 487 489, 501.) Konditionaali esittää tekemisen ehdollisena tai mahdollisena. Merkityksessä korostuu vaihtoehtoisuus, joka riippuu puhujan tahdosta tai mielikuvituksesta. Päälauseessa esiin tyes sään konditio naa lin merkitys on arvelu, kohtelias pyyntö tai kysy mys. Alisteisissa lauseissa konditionaali usein osoittaa, että ehto, myönnytys tai ver taus ei ole var ma eikä todenmukainen. Alisteisen lauseen konditionaali voi myös ilmaista sellais ta, mitä on haluttu tai tarkoitettu. Konditionaalia käytetään arve luissa ja referoinnissa sekä kiteytyneemmin ehdotuksissa ja toivomuksissa, joissa verbi on tyypillisesti 2. persoonan muodossa. Konditionaaliin liittyy mahdollisuu den merkitys, ja se osoittaa nonfaktuaalista tai kontrafaktuaalista asiaintilaa. Kyseessä on siis esimerkiksi suunnittelun, ennustamisen tai kuvittelun ilmaiseminen. (Lehtinen 1983: 499; VISK 1545, 1592, 1472, 1659.) Kauppisen (1998: 79) tarkastelemissa puheaineistoissa konditionaalimuotoja käytetään ns. puhekuvioissa, jotka ovat erikoistuneet tiettyihin verbeihin ja tehtäviin. Valtaosa konditionaalipuhekuvioista on kuvitelmia, suunnitelmia tai toiveita. Myös pyynnöt ja ehdotukset ovat tavallisia. Kauppisen (mts. 79) tutkimuksesta käy ilmi, että ehtorakenne on vastoin yleistä käsitystä melko harvinainen konditionaalin esiintymisympäristö. Nykysuomen konditionaalit saavat ennen kaikkea intentionaalisia ja prediktiivisiä tulkintoja. Intentionaalinen merkitys tulee näkyviin Y1-muotoisissa lauseissa, joiden agentti on puhuja, joissa konditionaalissa oleva predikaatti ilmaisee tahtomista, halua tai aikomusta ja joissa puhujan aikomuksen ja teon välinen suhde on suora (esim. Ottaisin kyllä tuon puvun mukaani). Kun puhujan aikomuksen ja teon välinen suhde on epäsuora, konditionaalilause saa herkemmin syy seuraus-suhteisiin pohjautuvia prediktiotulkintoja (esim. Tuntisin hänen käsialansa missä tahansa). (Mts. 165, 168, 171, 225.) Konditionaalimuotoinen prediktio on sävyltään lievempi kuin indikatiivimuotoinen prediktio. Myös dialogissa konditionaali voi toimia ilmaisun lieventäjänä (Yli-Vakkuri 1986: 197, 200, 202; Muikku-Werner 1993: 174). Yli-Vakkuri (mts. 202) luonnehtiikin konditionaalia positiivisten suhteiden ylläpitäjäksi. Konditionaalin merkitys- ja käyttörepertoaarissa on kuitenkin monia futuurisen merkityksen mahdollistavia piirteitä, ja siksi konditionaali onkin melko tavallinen futuurisen merkityksen ilmaisutapa. Ainakin pro gradu -tutkielmani (Karttunen 2005) aineistossa hieman yli 20 % prosenttia aineiston futuurisista lauseista on konditionaalimuodossa. Konditionaali on myös toiseksi yleisin predikaatin modus tämän tutkimuksen aineistossa. Potentiaali ilmaisee nykysuomessa todennäköisyyttä. Väitelauseessa potentiaalin preesens esittää puhehetken aikaisen episteemisen arvion puhehetkisestä tai tulevasta 37
asiaintilasta. (VISK 1597.) Lehtinen (1983: 485) toteaa, että potentiaalin, konditionaalin ja futuurin yhteinen merkityspiirre on epävarmuus. 16 Vanhan kirjasuomen teksteissä preesensissä olevien potentiaalimuotojen merki tys on kuitenkin monesti futuuri ja dynaaminen mahdollisuus (Forsberg 1998: 29; Forsman Svensson 1996; 2001). Forsberg (mt.) on hahmotellut puhekielen potentiaalin merkityksen kehitystä mm. kansanrunoja tarkastelemalla. Kansanrunoissa potentiaalin merkitys on vahvasti sidoksissa ilmausten persoonamuotoon; yksikön 2. persoo nan potentiaalit ovat tyypillisesti direktiivisiä tai ennustuksen omaisia, kun taas Y1-muodossa olevat potentiaalit ilmaisevat tyypillisesti puhujan intentiota (esim. loit sussa Tuonemä kiwut jacanen, SVKR VII2, 1555, Nurmes, Lönnrot 1832) tai juuri mahdollisuutta (esim. Elin syksyn, taitoin talven, kestänen ajan keväisen, SVKR XIII1, 1516, Vpl. Pyhäjärvi, Kitunen 1932). Kansanrunojen potentiaalimuodot esiintyvät dialogisissa jaksoissa, kuten repliikeissä, puhutteluissa ja dialogin tapaan rakentuvissa monologeissa, ja niiden merkitysvivahteet kytkeytyvät toisiinsa: niillä ilmaistaan tulevaa (futuurinen tulkinta) tai tulevaisuudessa mahdollista toimintaa (episteeminen tulkinta). (Forsberg 1998: 316-329, 379.) Forsberg (mts. 362, 380, 395, 397) pitää suomen ne-tunnuksisen potentiaalin varhaisimpina merkityksinä agenttikeskeistä intentiota ja intentionaalista futuuria. Futuurimerkityksestä on voinut kehittyä potentiaalimuodon episteeminen todennäköisyyden merkitys tai juurimahdollisuuden merkitys. Jälkimmäinen on tosin voinut kehittyä suoraan puhujan intentiostakin. Potentiaali on ilmeisesti esiintynyt aluksi intentionaalisten subjektien (yksikön 1. ja 2. persoona) ja agentiivisten verbien yhteydessä, mistä sen käyttöala on laajentunut muihin persooniin. (Mts. 360 362.) Esimerkkinä potentiaalin ja futuurisen merkityksen kiinteästä yhteydestä voidaan vielä mainita lie-verbivartalo, jonka varhaisempi leksikaalinen merkitys on ollut tulla olemaan, syntyä. Suomen murteissa tällaista merkitystä ei ole enää havaittavissa, mutta lähisukukielissä se on yhä yleinen. (Saukkonen 1965: 176 177; Norvik 2013.) Tämän tutkimuksen aineisto edustaa itämurteita, joissa potentiaali on vielä jossain määrin produktiivinen (Forsberg 1998: 113, 123 125). 17 Aineistoon ei kuitenkaan kuulu yhtään potentiaalimuotoista puhujan tulevan toiminnan ilmausta. Myös pro gradu -tutkielmani (Karttunen 2005) aineiston lähes tuhanteen analysoituun lauseeseen sisältyi vain yksi potentiaalilause. Etenkin puhutussa nykykielessä potentiaali on harvinainen, myös ei-futuurisissa episteemisissä käytöissä. Imperatiivi ilmaisee deonttista, vastaanottajaa ohjaavaa modaalisuutta ja suuntautuu tulevaan. Imperatiivilauseilla puhujat käskevät, kehottavat, pyytävät, antavat luvan ja neuvovat kuulijaa toimimaan tai olemaan toimimatta tietyllä tavalla. (Aikhenvald 2010: 1-2, 198-199; VISK 1590-1591, 1645.) Imperatiivi velvoittaa kuulijaa selvemmin kuin esimerkiksi konditionaalilla ilmaistu pyyntö. Bybee ym. (1994: 179) luonnehtivat imperatiivia merkitykseltään puhujakeskeiseksi; imperatiivi ei kuvaa vallitsevaa tilaa vaan puhujan käskyä kuulijalle. Imperatiivia käyttämällä puhuja eli 16 Potentiaalia ja konditionaalia yhdistää funktionaalinen sukulaisuus. Esimerkiksi vanhassa fennistisessä kirjallisuudessa potentiaalia kutsutaan konjunktiivin preesensiksi ja konditionaalia konjunktiivin imperfektiksi (Setälä 1887: 181; Lehtinen 1983: 483-485; Penttilä 1957: 476). Lehtinen (mts. 501) luonnehtii itämerensuomalaisten kielten konditionaalia potentiaalin imperfektiksi. 17 On kuitenkin huomattava, että yksikön 1. persoona ei ole enää produktiivinen kuten yksikön 3. per soona; esimerkiksi Forsbergin (1998: 184) murreaineistossa Y1-potentiaalimuo dot ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta lie(ne)-vartaloisia liittomuotojen apu verbejä. Tutkimukseni aineistossa on Y1-muotojen lisäksi nollapersoona- ja passiivilauseita, mutta niissäkään ei ole poten tiaa li muotoisia verbejä, ei edes pitää tehdä -tyyppisissä nesessiiviraken teissa (vrt. pitänee tehdä -tyyppi; Forsberg mts. 128 129, 223). 38
ohjailija (prescriptor) haluaa ilmaista toiveensa, että kuulija eli ohjailun vastaanottaja (recipient of prescription) ottaa toimijan roolin (performer of the prescribed action) ja toteuttaa imperatiivin kuvaaman teon (Birjulin & Xrakovskij 2001: 5). Typologisesti tarkastellen imperatiivin 2. persoonan muodot ovat kanonisia imperatiiveja (Aikhenvald 2010: 3; Lauranto 2014b: 32), sillä pragmaattisen luonteensa ansiosta ne ilmentävät muita persoonia paremmin puhujalta kuulijalle suuntautuvaa direktiivisyyttä. 1. ja 3. persoonan imperatiivit ovat puolestaan ei-kanonisia. Suomen kielessä imperatiivilla on vain yksi taivutusparadigma 18, ja sekin on vaillinainen, sillä paradigmaan ei kuulu Y1-muotoa (VISK 118, 1590). 1. persoonan imperatiivimuodot ovat myös typologisesti harvinaisia, vaikkakin mahdollisia (esim. jaavan kielen propositiivi, ks. Ogloblin 2001: 238-239). Suomen kielessä imperatiivin vaillinaista paradigmaa täydentämään ovat kehittyneet analyyttiset, useista sanoista rakentuvat imperatiivit, esim. Y1-muodossa käytetty anna minä teen -konstruktio tai genetiivisubjektillinen konstruktio anna minun tehdä (Leskinen 1966: 4 5; Jaakko Leino 2003: 53-57). Imperatiivilauseen tavoitteena on ilmaista olemassa olevan todellisuuden mahdollista muutosta. Imperatiivilla on tyypillisesti futuurinen merkityspiirre, sillä ilmaistu asiaintila ei yleensä ole vielä puhehetkenä olemassa. (Birjulin & Xrakovskij 2001: 5, 49; Aikhenvald 2010: 128-129.) 19 Futuurisen merkityksen on oletettu olevan jopa imperatiivisen merkityksen lähtökohta (Bybee & Pagliuca 1985: 17; Bybee ym. 1994: 204). Vaikka imperatiivi on luonteeltaan tulevaan toimintaan suuntautuva, tutkimusaineistoni rajaus puhujan oman toiminnan ilmauksiin jättää kaikki kanoniset imperatiivit tarkastelun ulkopuolelle. Aineistossa imperatiivimuoto sisältyy vain muutamiin anna minä teen -rakenteisiin (ks. 5.1.2.5). Edellä olen osoittanut, että kaikkien suomen verbimodusten perus teh tävissä on varaus tulevaisuuteen sijoittuvan tapahtumisen il mai se mi selle: indikatiivilla ilmaistu väite voi kohdistua tulevaan asiaintilaan, kon ditionaalilla ilmaistu pyyntö suuntautuu toden näköisesti tulevaisuuteen, po ten tiaalimuotoinen ar velu voi koskea tulevaa tapahtumista, ja imperatiivi sisältää direktiivisen käskyn tai oh jeen, mi ten tu le vai suudessa tulee toimia. Aineisto koostuu kuitenkin pääasiassa indikatiivimuotoisista lauseista. 2.2.3 Ilmaisujen monimuotoisuus tutkimuksen lähtökohtana Luvuissa 2.2.1 ja 2.2.2 olen esitellyt suomen kielen futuuristen ilmaustyyppien variaatiota ja esiintymisehtoja tutkimus- ja kielioppikirjallisuuden pohjalta. Luvut toimivat yleiskuvauksena siitä, miten monimuotoista futuurisen merkityksen ilmaiseminen on ollut ja on nykykielessä. Koska kokoamani tiedot perustuvat keskenään hyvin heterogeenisiin aineistoihin tai vain teoriointiin ja koska suuressa osassa tutkimuksia fokus on ollut ennalta määrätyssä ilmaustyypissä, selkeää kuvaa eri ilmaisukeinojen yleisyydestä ja käyttöehdoista erilaisissa aineistoissa ja vuorovaikutustehtävissä ei kirjallisuuskatsauksella saa rakennettua. 18 Tosin jussiiveilla eli 3. persoonan imperatiiveilla ovat mahdollisia sekä preesens (tulkoon, tulkoot) että perfekti (olkoon tullut, olkoot tulleet) (VISK 1590), mutta muuten im peratiivin perfektimuodostusta (ole istunut jne.) pidetään lähinnä teo reettisena (Pirkko Leino 1996). Imperatiivia voidaan pitää tempuksettomana moduksena (VISK 118). 19 Imperatiivi voi olla myös prohibitiivinen eli tähdätä olemassa olevan asiaintilan säilyttämiseen muuttumattomana (Bybee ym. 1994: 179; Birjulin & Xrakovskij 2001: 5). Kordin (2001: 387) mukaan muutokseen tähtäävät imperatiivit ovat kuitenkin käytössä huomattavasti yleisempiä. 39
Tämän tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on selkiyttää olemassa olevaa kuvaa ja tuottaa empiiristä tietoa futuurisen merkityksen ilmaisemisesta puhutussa kielessä. Tarkasteluni keskittyy finiittiverbin sisältäviin puhujan oman tulevan toiminnan ilmauksiin, mutta muuten en rajaa aineistoa kieliopillisin kriteerein vaan pyrin saamaan yleiskuvan futuuristen ilmausten ja tulevan toiminnan suhteesta aidoissa vuorovaikutustilanteissa. 40
3 AINEISTO Luku 2 esitteli futuurista merkitystä, sen tutkimusta ja futuurisuuden ilmaisukeinoja suomen kielessä. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää tulevan toiminnan ilmaisemista puhutussa kielessä. Puhutulla kielellä tarkoitan yksilöittäin ja alueittain vaihtelevaa kielen muotoa, joka ei noudata kirjoitetun yleiskielen normeja ja jonka piiriin kuuluvat alueelliset varieteetit, murteet. Tässä luvussa kuvaan, miten olen valinnut aineistolähteet ja millä kriteereillä olen rajannut aineiston. 3.1 AINEISTON ALUEELLINEN RAJAUS JA AINEISTO- LÄHTEET Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteet Tut ki muk sen aineisto on poimittu Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteita (eli itäisiä savolaismurteita) ja nyky puhe kieltä edus ta vista kes kusteluista ja haastatteluista. Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteet kuuluvat savolaismurteisiin. Murrealueet ovat rajanaapureita; aineistoa on esimerkiksi Kainuun Sotkamosta ja Pohjois-Karjalan Nurmeksesta, joilla on yhteinen raja (ks. kartta 1). Pohjois-Karjalan alue on alkujaan ollut karjalankielistä aluetta mutta savolaistunut 1600-luvulta lähtien (Turunen 1956: 11-12; Forsberg 1988: 13; Räisänen 1993: 294). Pohjois-Karjalan murteissa onkin paljon savolaismurteiden yleisiä piirteitä. Pohjois-Karjalan murre ei ole koko alueella yhtenäistä, vaan se on jaettavissa kolmeen ryhmään. Nurmes edustaa Pohjois-Karjalan pohjoisosan, Liperi keskiosan ja Kitee eteläosan murretta. Etenkin Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan pohjoisosan murteissa on runsaasti yhtäläisyyksiä. Vastaavasti Savonlinnan seudun ja Pohjois-Karjalan eteläosan murteissa on yhteisiä piirteitä. Pohjois-Karjalan eteläosa rajautuu myös kaakkoismurteisiin. (Turunen 1956: 13-20, 24; Forsberg 1988: 13-15; Palander 1996: 13, 355-359; 1999: 299.) Kainuun murteet muodostavat yhdessä Koillismaan murteiden kanssa savolaismurteiden pohjoisimman ryhmän. Kainuuseen savolaismurre juurtui 1500-1600-luvuilla etelän suunnalta tulleiden uudisasukkaiden myötä. (Räisänen 1982: 13; 1993: 294; 1998: 198.) Etenkin Kainuun eteläosan pitäjien (Sotkamo, Kuhmo) murteessa on runsaasti samoja piirteitä kuin sen eteläpuolella sijaitsevalla Pohjois-Savon murrealueella ja Pohjois-Karjalan murteiden pohjoisosissa (Räisänen 1982: 14; Wiik 2006: 364). Lounaassa Kainuun murteiden rajanaapureina ovat keskipohjalaiset, lännessä pohjoispohjalaiset ja pohjoisessa peräpohjalaiset murteet (Räisänen 1982: 11-12; 1998: 199). Kainuun murteet eroavat monessa savolaismurteille tyypillisessä piirteessä pohjalaisista murteista, vaikka Räisänen (1982: 12, 15-19) ei pidäkään itä- ja länsimurteiden rajaa kovin jyrkkänä. Kainuun murteet erottuvat muista savolaismurteista näkyvimmin jälkitavujen a- ja ä-loppuisten diftongien (esim. kalloa, leipeä) osalta, mutta Sotkamossa, josta kaikki Kainuun murteen aineistoesiintymät ovat, tällaisia vokaaliyhtymiä ei vanhastaankaan esiinny, vaan siellä ääntämys on samanlainen kuin esimerkiksi Pohjois-Savossa (kalloo, leipee) (Räisänen 1982: 20). Sotkamo on monien piirteiden osalta erilainen kuin muut Kainuun murteet (Wiik 2006: 364). Räisänen (1982: 22) pitääkin Sotkamoa Kainuun ja Pohjois-Savon murteiden siirtymämurteena. 41
Alueellisen rajauksen perusteluja Koska puhekielen futuurisia ilmauksia ei ole juuri tut kittu, on järkevää valita aineis tok si jo kin puhekielen va rie teetti. Tätä tut ki mus ta voi daan myö hemmin käyttää vertailu kohtana, jos halutaan esi merkiksi sel vittää, on ko puhujan tulevan toiminnan il mai se mi ses sa eroa itä- ja länsi murteiden välillä. Tutkimukseni ei kuitenkaan painotu aineiston dialektologiseen tarkasteluun, vaan fokus on rakenteellisessa ja pragmaattisessa analyysissa. KAINUUN MURTEET Sotkamo Nurmes Pielisjärvi Kiihtelysvaara POHJOIS- KARJALAN MURTEET Liperi Suomussalmi Ilomantsi Kitee 0 50 100 km Kartta 1. Aineiston alueellinen rajaus. Murrealueiden rajat noudattavat Mielikäisen ja Palanderin (2014: 57) esitystä. Kainuun murteita edustavat Sotkamon ja Suomussalmen haastattelu- ja keskustelutallenteet. Pohjois-Karjalan murteita edustavat Ilomantsin, Kiihtelysvaaran, Kiteen, Liperin, Pielisjärven ja Nurmeksen haastattelu- ja keskustelutallenteet. Lisäksi Pohjois-Karjalasta on Kelan toimistossa ja aikuisneuvolan vastaanotolla videoitua asiointikeskustelua. 42
Alueellista ra jausta puol taa kan sain välisesti kas vanut kiin nos tus puhutun kielen syntaksia kohtaan. Eri puolilla Eurooppaa on 2000-luvulla toteutettu murre syntaksin tutkimus hankkeita, jois ta esimerkkeinä mainittakoon vuosina 2005 2010 aktiivisina toimineet EDiSyn- ja ScanDiaSyn-hankkeet. Suomessa puhutun kielen syntaksia on tutkittu Ko ti mais ten kiel ten tutkimuskeskuksen (nyk. Kotimaisten kielten keskus) ja eri yli opistojen yhteis hankkeessa Alue murteiden näkökulma suo men mur teiden syntaksiin (jatkossa FinDiaSyn), joka oli käynnissä vuosina 2008 2012. FinDiaSyn-hank keen tavoittee na oli muun muassa kiinnittää huomiota lauserakenteiden ja niiden käytön alueellisiin eroi hin, ko keil la uusia aineiston keruumenetelmiä ja hankkia perinteistä haastattelua monipuolisempaa, esimerkiksi eri lausetyyppejä si sältävää aineistoa. (Forsberg & Vilkuna 2008: 14.) Olin mukana FinDiaSyn-hankkeessa tätä väitöskirjatyötä aloittaessani, ja siten tutkimukseni liittyy puhekielen lauseopillisen tutkimuksen viimeisimpään aaltoon. Aineistolähteet Karttaan 1 olen merkinnyt paikkakunnat, joilta tutkimuksessani on aineistoa. Elokuussa 2008 ja toukokuussa 2009 FinDiaSyn-hanke toteutti Ilomantsiin suun tau tu neet aineiston keruumatkat, joilla minun oli mahdollisuus hankkia tämän tutkimuksen tarpeisiin monen laista ai neis toa esimerkiksi asiointi- ja opetustilanteiden keskusteluista, vapaamuotoisista perheenjäsenten ja tuttavien välisistä keskusteluista sekä erilaisista testitilanteista. Tutkimusaineistossa on mukana myös FinDiaSyn-hankkeen kenttätyökurssilla vuonna 2009 videoituja askartelutarvikeliikkeen asiointikeskusteluja Nurmeksesta. FinDiaSyn-hankkeen Ilomantsi- ja Nurmes-aineistojen lisäksi käytän Ko tuk sen sosiolingvistis-dialektologisen Suomen murteiden seuruuhankkeen haastatteluai neistoja, joita on nauhoitettu Liperissä vuosina 1990 ja 2000 sekä Sot kamossa vuosina 1995 ja 2007. Hankkeen seuruupaikkakuntien valinnassa pyrittiin kattavuuteen, ja esi merkiksi Liperi valittiin edus ta maan Pohjois-Karjalan murteita ja Sotkamo Kai nuun murteita. (Yli-Paavola ym. 1989: 2 4; Nuolijärvi & Sorjonen 2005: 9 20; ks. myös haastattelukierroksiin liittyvät pro gradut Pajarinen 1995; Möttönen 1997; Karttunen 2005; Piironen 2011.) Tämän tutkimuksen tarkoituksena ei ole kuitenkaan yleistää murtee nseuruu aineiston tuloksia niin, että esitettäisiin Li perin tai Sotkamon mur teen futuurisista il mauk sis ta tehtyjä havaintoja koko murre alueen tyypillisinä piir teinä. Laajat seuruuaineistot antavat kuitenkin kuvaa siitä, mi ten savolais murteinen puhuja voi haastattelupuheessa ilmaista tulevaa toimintaansa. Tätä kuvaa pyrin täydentämään Suomen kielen näytteitä -sarjassa ilmestyneiden Kainuun ja Pohjois-Karjalan näytteiden avulla (SKN 1 Suomussalmi, SKN 14 Kiihtelysvaara, SKN 17 Liperi, SKN 28 Sotkamo, SKN 43 Pielisjärvi, SKN 44 Kitee). Tutkimusaineistoon kuuluvat myös Kotuksen Asiointitilanteiden vuoro vaikutuskäytänteet -hankkeen ai neistot, jotka koostuvat eri puolilla Suomea videoiduista asiointikeskusteluista. Vuonna 2000 Pohjois-Karjalassa 20 tallennettiin Kelan, aikuisneuvolan, R-kioskin, kampaamon ja kylä kaupan asiointikeskusteluja, joista olen valinnut aineistoon Kela- ja aikuisneuvolamateriaalia. Aineistossa on mukana myös Sotkamon murteenseuruun yhteydessä vuonna 2007 videoituja kenkä kaupan asiointikeskusteluja. 20 Tallennuspaikkakuntaa ei ilmoiteta puhujien anonymiteetin suojaamiseksi. 43
Aineisto käsittää 443 puhujan tulevan toiminnan ilmausta. Tallennemateriaalin kokonaislaajuus on lähes 53 tuntia, joka käsittää edellä kuvatun haastattelu- ja keskustelumateriaalin. Kainuun tallenteita on hieman alle 22 tuntia (141 ilmausta) ja Pohjois-Karjalan tallenteita noin 31 tuntia (303 ilmausta). Murreryhmien aineistot ovat erisuuruiset, mutta koska keskeisimpänä tutkimustehtävänä ei ole alueellisen variaation selvittäminen, kokoerolla ei ole merkitystä. Olen pyrkinyt huolehtimaan siitä, että Kainuun ja Pohjois-Karjalan aineistot ovat koostumukseltaan tasaveroisia ja sisältävät niin vanhempia SKN-haastatteluja kuin tuoreempia murteenseuruuhaastatteluja sekä keskustelupuhetta. Aineistotyyppien erottelemiseksi käytän nimityksiä haastattelu ja keskustelu toisensa poissulkevasti, vaikka käsitteet eivät todellisuudessa olekaan rinnakkaisia vaan sisäkkäisiä: haastatteluhan on yhdenlainen, määrämuotoinen keskustelutilanne. Taulukko 1. Tutkimusaineisto jaoteltuna murteittain ja vuorovaikutustyypeittäin. Haastattelut yhteensä 43 t 30 min nauhatuntia esiintymää esiintymää tunnissa Keskustelut 207 4,8 yhteensä 9 t 14 min nauhatuntia esiintymää esiintymää tunnissa 236 25,6 Kainuu Murteenseuruu Sotkamo 1995 Murteenseuruu Sotkamo 2007 7 t 30 min 7 t 30 min SKN Sotkamo 2 t 0 0 SKN 2 t 0 0 Suomussalmi Kainuun haastattelut yhteensä 14 1,9 Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 20 2,7 2007 19 t 34 1,8 Kainuun keskustelut yhteensä 2 t 40 min 2 t 40 min 107 39,3 107 39,3 Pohjois-Karjala Murteenseuruu Liperi 1990 Murteenseuruu Liperi 2000 SKN Kiihtelysvaara 7 t 30 min 54 7,2 Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000 9 t 115 12,6 Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois- Karjala 2000 2 t 0 0 Asiointi/Askarteluliike Nurmes 2009 SKN Kitee 2 t 0 0 Asiointi/Kyläkauppa Ilomantsi 2008 SKN Liperi 2 t 3 1,5 Opetuskeskustelu Ilomantsi 2008 SKN Pielisjärvi 2 t 1 0,5 Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008 Testit Ilomantsi 2008 Testit Ilomantsi 2009 Pohjois- Karjalan haastattelut yhteensä 24 t 30 min 173 7,1 Pohjois-Karjalan keskustelut yhteensä 1 t 63 63 1 t 28 28 10 min 7 42 15 min 2 8 1 t 42 min 5 2,9 1 t 19 13,1 27 min 30 min 1 2 30 min 4 8 6 t 34 min 129 19,6 44
Taulukosta 1 nähdään, että ai neis to on nauhatunteina mitattuna ko vin haastattelupainotteinen: haastattelumateriaalia on yli neljä viidesosaa (43,5 t) koko ai neis ton laajuudesta (52 t 44 min). Tähän on johtanut se, että Kainuun ja Pohjois-Karjalan murre haastatteluja on ollut huo mattavasti helpommin saatavilla kuin saman alueen keskustelu materiaalia. Haastattelut ovat etupäässä 1990- ja 2000-luvuilla nauhoitettuja murteen seuruu haastatteluja (31,5 t), mutta aineistoon on otettu mukaan myös 1960-luvuilla äänitettyjä SKN-sarjan näytteitä (12 t), jotta saataisiin käsitystä puhujan tulevan toiminnan il mauksista myös vanhassa murteessa. Haastatteluaineiston tiedot on koottu taulukon 1 vasemmalle puolelle. Taulukosta käy ilmi, että Liperin murteenseuruuaineistossa on melko runsaasti puhujan tulevan toiminnan ilmauksia. Erityisen taajaan (keskimäärin 12,6 esiintymää tunnissa) niitä esiintyy Liperin vuoden 2000 haastatteluissa, mitä selittää se, että olen tallentanut tämän aineiston itse ja haastatteluvaiheessa olen vaikuttanut haastattelujen topiikkiin ja ohjannut informantteja puhumaan tulevaisuuden tapahtumista. 21 Liperin vuoden 1990 seuruuhaastatteluissa puhujan tulevan toiminnan ilmauksia on keskimäärin 7,2 tunnissa. Sotkamon seuruuhaastatteluissa ilmaukset ovat harvinaisempia kuin Liperin haastatteluissa: vuoden 1995 haastatteluissa esiintyy keskimäärin 1,9 ilmausta tunnissa ja vuoden 2007 haastatteluissa 2,7 ilmausta tunnissa. Näissä haastatteluaineistoissa topiikit keskittyvät yleensä menneiden tapahtumien tai geneerisen tapahtumisen kuvaamiseen. SKN-sarjan haastatteluissa ei juuri ole puhujan tulevan toiminnan ilmauksia. Pohjois-Karjalan näytteistä vain Liperin ja Pielisjärven haastatteluissa on yhteensä neljä esiintymää. Muissa Pohjois-Karjalan SKN-näytteissä (Kiihtelysvaara, Kitee) ja kummassakaan Kainuun SKN-näytteissä (Sotkamo, Suomussalmi) ei ole ainoatakaan esiintymää. Kainuun ja Pohjois-Karjalan murrehaastatteluita olisi toki ollut käy tettä vissä valmiina litte raa tioina enemmänkin (esim. Kortesalmi 1964; Räisänen 1993; Forsberg 1988), mutta en nähnyt haastatteluaineiston kasvattamista tarpeelliseksi. Tämän tutkimuksen haastatteluaineisto on tuotettu joko perinteisten murrehaastattelujen kriteereillä (SKN-aineisto) tai niitä väljästi mukaillen (murteenseuruuhaastattelut) (Yli-Paavola 1970: 35 36, 43 44; Nuolijärvi 2005: 250 252; Karttunen & Rouhikoski 2010). SKN-aineiston niukkuus osoittaa, että perinteisten murre haastattelujen hyö dyn nettävyys tutkimuksessani on heikko: haas tatte lu jen kysymykset koh distetaan menneeseen, ei tulevaan, eikä haastateltavan rooli yleensä ole tarpeeksi spontaani ja aktiivinen intention ilmaisujen esiintymiseen (haastatteluaineistojen rajoituksista ks. Hollmann & Siewierska 2006: 30). 22 Niin vanhempien kuin uudempienkin haastatteluiden rakennetta säätelee osallistujien roolien (kysymysten esittäjä ja vastausten antaja) epäsymmetrisyys (Milroy 1987: 42). Kommunikaation on nis tu mi seksi haastateltavan on tuotettava vastauksia haastattelijan kysymyksiin. Karhu (1995: 94) luonnehtii haastattelua tehtävän suorittamis tilanteeksi, jossa haastattelija asettaa kysymyksillään teh- 21 Tätä aineistoa kootessani valmistelin pro gradu -tutkielmaani (Karttunen 2005), jossa tarkastelin puhekielen futuurisia ilmauksia yleisesti. 22 Aineistoni esittelyssä käyttökelpoinen käsitepari on spontaani ja provosoitu keskustelu (KS s.v. spontaani itsestään tapahtuva; tahaton; oma-aloitteinen, omaehtoinen ja provosoida johdatella, aiheuttaa t. saada alkamaan [tahallaan]). Kannattaa huomata, että käytän tässä käsitettä spontaani keskustelu eri tavoin kuin Nuolijärvi (1990: 121), joka esittelee käsitteet spontaani keskustelu ja institutionaalinen keskustelu vastakohtina. Spontaaneina Nuolijärvi pitää tilanteita, jotka ovat tuttujen keskustelukumppaneiden kahden keskisiä ja aiheiltaan arkisia keskusteluja. Aineistossani myös institutionaaliset keskustelut sisältävät spontaaneja osuuksia. 45
täviä ja informantti vas tauk sil laan ratkoo niitä. 23 Tyypillisestä rakenteestaan huolimatta haastattelu voi sisältää spontaaneja elementtejä, mutta mikäli haastattelija ohjailee keskustelua, jotta saisi informantin tuottamaan esi merkiksi tiettyjä muotoja, kyseessä on provosoitu keskustelu. Haastatteluaineistossa on toisinaan tulevaan suuntautuvaa referointia, mutta referoidut tai referoinnin suhteen epäselvät ilmaukset rajaan pääasiassa tutkimukseni ulkopuolelle. Puhujan ajatusten referointia sisältävät ilmaukset ovat kuitenkin tarkastelussa mukana. Taulukon 1 oikealle puolelle on koottu keskusteluaineiston tiedot. Keskustelumateriaalia on nauhatunteina mitattuna huomattavasti vähemmän kuin haastatteluja, alle viidennes (9 t 14 min) koko aineiston laajuudesta. Vaikka haastattelu- ja keskustelumateriaalin tallennemäärä vaikuttaa epäsuhtaiselta, nämä kaksi erilaista aineistotyyppiä tarjoavat yllättävän tasaveroisesti puhujan tulevan toiminnan ilmauksia: haastatteluaineisto käsittää 207 ilmausta ja keskusteluaineisto on 236 ilmausta. Toisin sanoen keskustelumateriaalissa puhujan tulevan toiminnan ilmaukset esiintyvät huomattavasti taajemmin (keskimäärin 25,6 esiintymää/t) kuin haastatteluissa (4,8 esiintymää/t). Kuten haastatteluissa, keskusteluissakin puhujan tulevan toiminnan ilmausten esiintymistaajuuteen vaikuttavat keskustelun topiikki mutta myös keskustelutilanne ja sen tyypilliset piirteet. Taulukko 1 tuo esiin, että keskusteluaineisto on heterogeeninen ja sisältää erilaisia asiointi- ja opetuskeskusteluja, vapaamuotoisia keskusteluja sekä testitilanteisiin liittyviä keskusteluja. Testitilanteet ovat FinDiaSyn-hankkeen vuosina 2008 ja 2009 toteuttamia elisitaatiokokeiluja, joiden avulla pyrittiin hankkimaan uudenlaisia, perinteistä haastattelu- ja keskustelupuhetta monipuolisempia aineistoja puheen syntaksin tutkimukseen (Karttunen & Rouhikoski 2010: 428 430). Tutkimusaineistossani hyödynnän kahta testityyppiä: pelikorttien lajittelutehtävää ja tehtävää, jossa 2 3 hengen ryhmät kokoavat telttaa. Asiointikeskusteluja on monenlaisista ympäristöistä: Kelan virkailijan ja asiakkaan keskusteluja, aikuisneuvolan terveydenhoitajan ja potilaan keskusteluja sekä kenkäkaupan, askartelutarvikeliikkeen ja kyläkaupan myyjän ja asiakkaan keskusteluja. Kela-aineisto on tutkimuksen kohteena olevien ilmausten kannalta frekventein. Tätä aineistoa on kaikkiaan tunti, ja ilmauksia on 63; esiintymistaajuus on siis noin kerran minuutissa. Kela-aineisto koostuu 17 asioinnista, joiden pituudet vaihtelevat puolesta minuutista 12 minuuttiin. Tässä aineistossa kaikki keskustelut ovat kahdenkeskisiä. Keskustelijoina ovat Kelan virkailija ja asiakas. Virkailijoita on yhteensä viisi, ja he kaikki esiintyvät useammassa kuin yhdessä keskustelussa. Asiakas on jokaisessa keskustelussa eri henkilö. Pohjoiskarjalaisessa aikuistenneuvolassa tallennetussa aineistossa puhuja viittaa omaan tulevaan toimintaansa 28 kertaa tunnin aikana. Aikuisneuvola-aineisto koostuu viidestä terveydenhoitajan ja potilaan välisestä keskustelusta, joiden pituudet vaihtelevat vajaasta seitsemästä minuutista neljännestuntiin. Terveydenhoitaja on kaikissa tallenteissa sama henkilö, mutta potilas vaihtuu tilanteesta toiseen siirryttäessä. Keskustelut ovat kahdenkeskisiä lukuun ottamatta terveydenhoitajan vastaanottamia puheluita ja ovelle koputtavien kollegoiden kanssa käytyjä lyhyitä keskusteluja. 23 Tehtävän suorittaminen toki kuvaa haastattelun luonnetta, mutta se ei yksistään ole haastattelutilanteen kriteeri, sillä myös tavallisten arki keskustelujen voi daan ajatella muistuttavan tehtävän suorittamista. Esimerkiksi monilla asiointi tilanteilla ja ohjaustilanteilla on ongelmanratkaisullinen luonne. 46
Sotkamolaisessa kenkäkaupassa tallennettuja asiointikeskusteluja on noin 2 tuntia 40 minuuttia. Puhujan tulevan toiminnan ilmaukset esiintyvät suhteellisen taajaan, keskimäärin 40 kertaa tunnissa. Tämä aineisto koostuu 11:stä myyjän ja asiakkaan välisestä keskustelusta, ja asiointien pituus vaihtelee alle viidestä minuutista yli puoleen tuntiin. Keskustelijoina ovat pääasiassa kenkäkaupan myyjä ja asiakas, mutta keskustelut eivät ole täysin kahdenkeskisiä, sillä kenkäkaupassa on käynnissä samanaikaisesti useita asiointeja. Asiakas on jokaisessa asioinnissa eri henkilö. Myyjiä on kolme, ja he kaikki esiintyvät useammassa kuin yhdessä keskustelussa. Kaksi muuta asiointikeskusteluaineistoa nurmekselainen askarteluliike ja ilomantsilainen kyläkauppa ovat ilmausmääriltään suppeampia. Vapaamuotoiset keskustelut koostuvat useista tilanteista (tuttavusten keskustelu kahvilassa, perheenjäsenten keskustelut kotona). Kaikki vapaat keskustelut on tallennettu Ilomantsissa vuonna 2008. Perheenjäsenten keskustelut sisältävät erilaista toimintaa (metsästysrepun pakkaus, kahvinjuonti, viikonloppukyläilyn suunnittelu); tätä aineistoa tallennettaessa tutkijat olivat läsnä ja osallistuivat jonkin verran keskustelun kulkuun, mutta aineistonpoiminnassa valikoin ilmauksia nimenomaan perheenjäsenten vuoroista. Opetuskeskustelua edustaa aikuisryhmän oppitunti, joka on videoitu Pohjois-Karjalan Ammattiopiston Ilomantsin toimipisteessä elokuussa 2008. Tutkimuksen aineistona on niin haastatteluja kuin erilaisia institutionaalisia ja vapaita keskusteluja. 24 En aseta eri aineistotyyppejä paremmuusjärjestykseen; kaikki vuorovaikutustilanteet ovat kielen tutkijalle arvokkaita (Nuolijärvi 2005: 261). Sen sijaan olennaista on tunnistaa erilaiset puhetilanteet, viestinnän funktiot ja viestijäroolit sekä analysoida kielellistä aineistoa tämän tiedon va lossa. Tilanteen analyysi on keskeistä kielellisen variaation kuvauksessa. Puhujan kielellisen re pertoaarin laajuus paljastuu, kun maltetaan tarkastella asiaa erilaisten puhetilanteiden ja -tyylien valossa (ks. Labov 2006 [1966]: 58-86). Vain monenlaista puheaineistoa analysoimalla voidaan selvittää, miten puhuja ilmaisee tulevaa toimintaansa. Tavoitteena toki on tutkimus tulosten yleistettävyys, mutta ana lyysissa ei voi tu keu tua vain yhdenlaiseen ai neistoon. Kun halutaan välttyä yli tulkinnoilta, eri ai neis to ja ana lysoidaan erillään ja näin saatuja tuloksia verrataan kes kenään. Aineistojen vertailuun palaan luvussa 8. 24 Institutionaalisella keskustelulla tarkoitetaan puhetta, jolla puhujat suorittavat erityisiä tehtäviä etukäteen määritellyssä institutionaalisessa kontekstissa (Drew & Heritage 1992: 22; Peräkylä 1997: 177; Nuolijärvi 2000: 27; Raevaara & Sorjonen 2006: 124). Määriteltyjä konteksteja tämän tutkimuksen aineistossa ovat mm. Kelan toimisto, aikuisneuvola tai kauppaliike. Instituutiolla tarkoitetaan yhteiskunnan virallisia järjestelyjä, joissa ihmiset toimivat tietyissä rooleissa. Arkikeskusteluja puolestaan käydään epävirallisissa yhteyksissä, esim. perhe- tai ystäväpiirissä. (Peräkylä 1997: 178 179.) Drew ja Heritage (1992: 29-53) ovat määritelleet piirteitä, joista institutionaalisuus on tunnistettavissa kielen tasolla. Näitä piirteitä ovat muun muassa sanavalinnat, keskustelun kokonaisrakenne, ammatillisen neutraaliuden ilmentymät ja vuorovaikutuksen epäsymmetrisyys. Institutionaalisen tilanteen osallistujat valitsevat tilanteeseen ja sen kulloiseenkin osallistujakehikkoon sopivimman ilmauksen. On vaikeaa ja tarpeetontakin tehdä jyrkkää rajaa spontaanien arkikeskustelujen ja institutionaalisten keskustelujen välille, sillä kaikki puhe, joka käydään instituutioissa, ei ole institutionaalisten tehtävien suorittamista (Nuolijärvi 1990: 121; 2000: 27; Peräkylä 1997: 202). Institutionaalisuus ei siis tee tilanteista automaattisesti muodollisia. Esimerkiksi palvelupuhe on yhdistelmä institutionaalista keskustelua ja arkipuhetta, mikä tekee siitä osin säädeltyä ja osin vapaata (Jaakkola 2008: 32). Spontaani kielenkäyttö on tavallista institutionaalisissa tilanteissa, joissa keskustelukumppanit ovat ennestään tuttuja, keskustelu käydään kahden kesken ja topiikit ovat arkielämään liittyviä (Nuolijärvi 1990: 121). 47
3.2 AINEISTOPOIMINNAN KRITEERIT Tutkimuskohteena ovat finiittiverbin sisältävät, ei-kysyvät, myöntömuotoiset lauseet, joiden avulla puhuja viittaa omaan tulevaan toimintaan sa. Aineiston poiminta perustuu semanttisiin ja syntaktisiin kriteereihin, jotka tiivistän seuraaviin viiteen kuvaukseen: Kriteeri 1: PUHUJA = TOIMIJA. Yksi aineistopoiminnan pääkriteereistä on se, että puhuja ilmaisee toimintaa, jonka puhuja toteuttaa itse, tyypillisesti yksin tai keskeisenä kollektiivin jäsenenä. Tutkimuksen ulko puolelle olen rajannut kaikki ilmaukset, jotka viittaavat toimintaan, johon puhuja ei osallistu. Lauseet, joissa puhuja referoi tulevaa toimintaa ilmaisevaa puhetta, on jätetty tarkastelun ulkopuolelle. Muo dol li sesti ja raken teel lisesti referoidut tulevan toiminnan ilmaukset ei vät juuri eroa muista futuurisista ilmauksista, mutta ne ovat tulkittavissa referaateiksi kontekstia tarkastelemalla. Aika tulkinnan kannalta referoitujen, tulevaan viittaavien ilmausten ongelma on kui tenkin se, että käsitteet puhe-, viittaus- ja tapahtuma hetki ei vät riitä oi kean aika tulkinnan hah motta mi seen, vaan re fe roitua ilmaus ta jou dutaan tar kas te le maan jos takin puhujan eksplikoimasta tai implisiittisestä, abstraktista re feraatin puhe hetkestä kä sin. (Ks. Kuiri 1984: 1, 15-16.) Koska tässä tutkimuksessa ei ole mahdollista selvittää referoinnin ja tulevan ajan ilmaisemisen yhteyksiä seikkaperäisesti, rajaan tämän alueen tutkimuskysymyksen ulkopuolelle. Vain yksittäiset puhujan ajatusten referointia sisältävät ilmaukset ovat tarkastelussa mukana. Kriteeri 2: FINIITTIVERBI. Olen rajannut tutkimuksen koskemaan ainoastaan niitä ilmauksia, joissa on finiittimuotoinen verbi. Tutkimusta siis ohjaa verbikeskeisyys, dependenssikieliopista ja valenssiteoriasta (ks. esim. Pajunen 1988: 43 48) tuttu ajatus siitä, että predikaatti on lauseen pääjäsen, joka sitoo itseensä lauseen muita jäseniä. Tarkasteltavat ilmaukset ovat lauseita, vaikkakin puheen aikasidonnaisuuden takia hyvin erilaisia kuin kirjoitetun kielen normatiiviset lauseet. Tyypillistä on, että puhutun kielen lauseita (ja lausumia) jatketaan tai täydennetään lohkeamin ja limittäisrakentein. (Heritage 1996 [1984]: 141; Hakulinen & Sorjonen 1986: 29; Auli Hakulinen 1997b: 37; VISK 864, Johdanto: Puhutun kielen rakenteita.) Puhetoiminnot koskevat lähinnä päälauseita (VISK 886). Aineistoon sisältyy kuitenkin myös erilaisia alisteisia lauseita, joiden avulla puhuja ilmaisee omaa tulevaa toimintaansa. Nämä alisteiset lauseet eivät tavallisesti yksin edusta mitään puhetoimintoa, vaan esittävät esimerkiksi hallitsevaa lausetta koskevaa taustatietoa (VISK 884). Aineiston kuvaaminen pää- ja sivulauseina ei ole optimaalinen tapa lähestyä puhekielistä aineistoa, sillä lauseiden hallitsevuus ja alisteisuus ei ole luonteeltaan dikotomista vaan jatkumomaista ja perustuu toisiinsa liittyvien lauseiden syntaktiseen, semanttiseen ja pragmaattiseen suhteeseen diskurssissa (Herlin, Kalliokoski & Visapää 2014: 1 3 ja siinä mainitut lähteet). Konjunktiolla alkava lause ei siis ole automaattisesti alisteinen sivulause (Vilkuna 1996: 69). Katsoakseni päälause- ja sivulause-käsitteet ovat kuitenkin tarkoituksenmukaisia tutkimusaineistoni analyysissa ja kuvaavat tehokkaasti lauseiden välistä hallitsevuus-alisteisuussuhdetta. Käytänkin päälauseen ja sivulauseen käsitteitä tarvittaessa, tietoisena siitä, että analysoitavien lauseiden keskinäinen suhde ei aina ole pääteltävissä samoista tuntomerkeistä kuin normitetussa kielessä. Kriteeri 3: PUHEHETKI ENSIN, TAPAHTUMAHETKI SEN JÄLKEEN. Tutkimuksen kohteena olevat ilmaukset täyttävät ehdon siitä, että niiden ilmaiseman toiminnan tapahtumahetki sijoittuu puhehetkeä myöhemmäksi. Puhe-, tapahtuma- ja viittaushetkien muodostamia aikasuhteita kuvasin luvussa 2.1.4. 48
Kriteeri 4: EI-KYSYVÄ. Aineistoksi olen valinnut lauseita, jotka eivät ilmaise kysymistä. Mikäli poimittavat ilmaukset sisältyvät päälauseisiin, nämä ovat modaaliselta lausetyypiltään väite- eli deklaratiivilauseita. Toisin sanoen puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevien päälauseiden modaalinen lausetyyppi ei voi olla interrogatiivinen. Kysyminen toisi mukanaan näkökulmia, jotka ovat liian laajoja tässä työssä käsiteltäviksi. Kriteeri 5: MYÖNTEINEN MERKITYS. Olen rajannut tutkimuksen ulkopuolelle myös kieltolauseet, muutamaa kieltomuodosta huolimatta merkitykseltään myönteistä lausetta lukuun ottamatta. Kieltolauseissa esiintyvät tulevaan viittaavat merkitykset ovat ontologisesti vaikeatulkintaisia; koska tuleva on muutoinkin luonteeltaan väistämättä irreaalista, on sen kielto vieläkin epämääräisemmin hahmottuvaa (ks. Ikola 1949: 52-53). Kielto on myös syntaktisesti liian monimutkainen ilmiö tässä tutkimuksessa käsiteltäväksi. Lauseet, jotka täyttävät edellä kuvatut kriteerit, olen valinnut aineistoon riippumatta siitä, millainen niiden syntaktinen, leksikaalinen ja morfologinen olemus on. Kriteerit täyttäviä lauseita on aineistossa yhteensä 443. Käsittelen aineistotyön menetelmällistä puolta ja aineiston litteraatioperiaatteita tarkemmin luvussa 4.3. 49
4 TEOREETTISET KEHYKSET Vuorovaikutustilanteessa puhuja ilmaisee tulevaa toimintaansa ja samalla tekee erilaisia kielellisiä tekoja, esimerkiksi lupaa, toteaa, suunnittelee tai vastaa kysymykseen. Luvuissa 4.1 ja 4.2 esittelen, mitä näkökulmia ja käsitteitä toisaalta pragmaattis-semanttiset teoriat puheen funktioista ja toisaalta keskustelunanalyysi ja vuorovaikutuslingvistiikka tarjoavat puhujan tulevan toiminnan ilmausten tutkimiseen. Tutkimukseni ei kuitenkaan edusta puhtaasti mitään teoreettista suuntausta tai tutkimusmenetelmää vaan yhdistelee aineiston analyysin ehdoilla eri teoreettis-menetelmällisiä lähtökohtia. Luku 4.3 tiivistää tutkimuksen näkökulman ja kuvaa käytetyn tutkimusmenetelmän. 4.1 PUHEAKTIT, PUHEFUNKTIOT JA PUHUJAN INTENTIO Luvussa 4.1.1 esittelen lyhyesti klassista puheaktiteoriaa, sillä se tarjoaa työlleni hyödyllisiä käsitteitä ja toimii taustana luvussa 4.2 käsiteltävälle vuorovaikutuslingvistiselle lähestymistavalle. Puheaktiteoria on sellaisenaan riittämätön viitekehys vuorovaikutuksen tutkimiseen, joten en sitoudu tähän teoriaan enkä edes puheaktin käsitteeseen. Luvussa 4.1.2 laajennan näkökulmaa esittelemällä, miten puheen funktioita on pyritty luokittelemaan eri tutkimuksissa, ja pohdin erilaisten luokitusten hyödynnettävyyttä tutkimuksessani. Puhujan intentio saa kielellisen asun tulevan toiminnan ilmauksessa. Luku 4.1.3 keskittyykin intentio- ja intentionaalisuus-käsitteisiin, joita sivutaan niin klassisessa puheaktiteoriassa kuin semanttisten puhefunktioiden kuvauksessa. 4.1.1 Puheaktiteoria ja sen kritiikki Larjavaara (2007: 481, 483, 497) määrittelee puheaktin kielellisen toiminnan perusyksiköksi, kieliteoksi. Puheakti on fyysinen interaktiivinen toiminto ja muodoltaan joko syntaktinen tai ei-syntaktinen lausuma. Puheaktiteoria selvittää puheaktien pragmaattista luonnetta. 25 Keskeiset teoreetikot Puheaktiteorian avainjulkaisuja ovat J. L. Austinin teos How to do things with words (1965 [1962]) ja John Searlen artikkeli A classification of illocutionary acts (1976). Austin (1965 [1962]) esittää, että kaikki kielelliset aktit ovat samanaikaisesti lokutiivisia, illokutiivisia ja perlokutiivisia. Puhujan tulevan toiminnan ilmausten tutkimuksessa kiinnostavimmaksi kielellisten aktien lajiksi nousee illokutiivinen akti, joka heijastaa puhujan intentiota ja paljastaa, mikä puhujalla on tausta-ajatuksenaan tämän tuottaessa lokutiivisen puheaktin. Austinin mukaan (mts. 12, 148 150) kaikki lausumat ovat 25 Käytän tekstissäni vakiintunutta käsitteitä puheakti, vaikka tuoreessa käännöksessä (2016) Austinin käsite speech act on käännetty puheteoksi. 50
tavalla tai toisella kielellisiä tekoja. Puhujan tulevaan toimintaan viittaavien lokutiivisten ja illokutiivisten aktien välillä ei ole tietyn muodon ja funktion vastaavuutta, mutta illokutiivisiin puheakteihin konventionaalistunut sosiaalinen ulottuvuus on läsnä ilmauksen illokutiivisessa sävyssä (illocutionary force). Austin (mts. 6, 150 151) jakaa ilmausten illokutiiviset sävyt viiteen ryhmään. Tutkimukseni kannalta hyödyllisin Austinin luokituksen mukainen illokutiivinen sävy on komissiivisuus, jolla tarkoitetaan puhujaa velvoittavaa illokutiivisuutta, kuten lupaamista tai muuta sitoutumista. Illokutiivista sävyä voidaan ilmaista verbeillä, ja englannin kielen verbeistä komissiivista tehoa ilmaisevat esimerkiksi promise ja intend. (Mts. 156 157.) Austinin puheaktinäkemys on varsin puhujakeskeinen: puhuja nähdään intentionaaliseksi toimijaksi ja kuulija passiiviseksi vastaanottajaksi, eivätkä he yhdessä neuvottele viestinnän merkityksistä. Searle (1976: 2 7) ilmaiseekin tyytymättömyytensä Austinin illokutiivisten sävyjen luokitukseen. Siinä missä Austin sijoittaa yksittäisiä verbejä illokutiivisiin luokkiin, Searle pitää tärkeämpänä tarkastella ilmausten käyttöä kontekstissaan ja erottelee illokutiivisia puheakteja 12 kriteerin avulla, joihin kuuluvat muiden muassa puhujan ja kuulijan statukset ja intressit, sanotun suhde muuhun diskurssiin, institutionaalisuus ja tyyli. Austinin tavoin Searle hahmottaa viisi illokutiivisilta funktioiltaan erilaista puheaktia, jotka ovat 1) assertiivinen 26, 2) direktiivinen, 3) ekspressiivinen, 4) deklaratiivinen ja 5) komissiivinen. Austinin ja Searlen luokituksissa on paljon eroja; näkemykset yhdistyvät oikeastaan vain komissiivisten aktien luokassa. Komissiivisen puheaktin lisäksi Searlen luokituksen assertiivinen ja direktiivinen puheakti ovat tässä tutkimuksessa käyttökelpoisia käsitteitä. Assertiivinen, direktiivinen ja komissiivinen puheakti Aineistossani esiintyvät puhujan tulevaan toimintaan viittaavat ilmaukset edustavat pääasiassa komissiivista illokutiivisuutta (Austin 1965 [1962]: 150 151; Searle 1976: 10 13, ks. myös Larjavaara 2007: 501), joskin aineistossa esiintyy myös puheaktiltaan assertiivisia ja direktiivisiä puheakteja. Esimerkiksi lause mie voin sen sittek kasilla valita on luonteeltaan lähinnä assertiivinen, tulevan toiminnan mahdollisuuden totena ilmaiseva puheakti, jolla puhuja kuvaa yläkoulussa opiskeltavien valinnaisaineiden valitsemisjärjestystä. Searle (1976: 11) lukee direktiivisten puheaktien ryhmään tyypillisten käskyjen ja pyyntöjen lisäksi kysymykset, joita hän pitää kuulijaan vaikuttavina yrityksinä saada puhuja vastaamaan kysymykseen. Kysymyslauseet olen kuitenkin rajannut tutkimuksen ulkopuolelle (luku 3.2). Direktiivisestä puheaktista on kyse lauseessa nyt mun pitäs pyyttäät teitä siirtymään. Kuulijaan kohdistuva toiminta ilmaistaan tässä epäsuorasti, ja lauseen predikaattina onkin puhujan omaan toimintaan viittaava, konditionaalimuotoinen verbi (ks. Kauppinen 1998: 220). Austin ja Searle määrittelevät komissiivisen puheaktin olemuksen lähes samoin. Austin (1965 [1962]: 156) toteaa yksinkertaisesti, että komissiivin tehtävä on sitouttaa puhuja tiettyyn toimintaan. Austinin (mts. 150-158) mukaan tyypillinen komis- 26 Searle (1976: 10) käyttää puheaktista nimitystä representative, mutta tässä tekstissä viittaan samaan puheaktiin nimityksillä assertiivinen puheakti tai lyhyemmin assertiivi (engl. assertive), sillä nämä nimitykset ovat vakiintuneempia suomenkielisessä kirjallisuudessa. Toisinaan näkee myös käytettävän kirjoitusasua assertatiivi (engl. assertative). 51
siivinen puheakti on lupaus, mutta myös muunlaiset aikomuksen ilmaukset, kuten uhkaukset ja tarjoukset, ovat komissiivisia puheakteja (ks. myös Kissine 2008: 471). Komissiiveilla on selkeä yhteys puhujan institutionaaliseen asemaan tukeutuviin ja valtaa ilmaiseviin puheakteihin. Searlen (1976: 11) määritelmä huomioi sitoutumisen asteen vaihtelun, puhujan intention vilpittömyysehdot ja sen, että toiminta, johon puhuja komissiivilla sitoutuu, sijoittuu tulevaisuuteen. (Ks. myös Haverkate 1984: 15, 21; De Brabanter & Dendale 2008: 2.) Komissiivinen puheakti voi toteutua kielessä esimerkiksi aikomuksena, ennustuksena, haaveena, pyyntönä, sitoumuksena, tarjouksena, vakuutuksena, uhkauksena tai lupauksena, jolla Kissine (2008: 472) katsoo olevan erityisen tärkeä rooli komissiivisten puheaktien joukossa (ks. myös De Brabanter & Dendale 2008: 1 2). Komissiivinen puheakti voi palvella monia pragmaattisia tarkoituksia ja olla myös muodoltaan monenlainen. Komissiivisuus ei ole konventionaalis tunut mihinkään tiettyyn lause- tai ilmaustyyppiin (Kissine 2008: 472, 474). Komissiivisen puheaktin puhujakeskeisyys johtaa monesti Y1-muotoisiin ilmauksiin. Komissiivista puheaktia voidaan verrata kuulijakeskeiseen direktiiviseen puheaktiin, joka on Haverkaten (1984: 15) mukaan monessa suhteessa komissiivin peilikuva. Esim. siinä missä komissiivi merkitään tyypillisesti 1. persoonan muodoilla, direktiivinen puheakti vetää puoleensa 2. persoonan muotoja. Direktiivi ja komissiivi täydentävät toisiaan vuorovaikutuksessa: kun puhuja ilmaisee direktiivisen puheaktin (käskyn, pyynnön), kuulijan odotetaan reagoivan siihen. Jos kuulija hyväksyy itseensä kohdistuvan direktiivisen puheaktin, hän tulee samalla ilmaisseeksi komissiivisen puheaktin, jolla sitoutuu ilmaistun asian suorittamiseen. Yhteistä komissiiville ja direktiiville on se, että ne suuntautuvat tulevaan; tämän suhteen komissiivi ja direktiivi erottuvat muista puheakteista. (Mts. 18, 21 22, 31 32.) Komissiivisiin puheakteihin ei yleensä sisälly sitoutumista eksplikoivaa performatiivista johtolausetta (Kissine 2008: 473; ks. myös Leech 1985: 327). Komissiiviset puheaktit voivat reaalistua luonnollisessa kielessä monin eri tavoin, mikä tekee niiden tulkinnasta vaikeaa. Komissiivisten lauseiden tulkintaa mutkistaa myös se, että niillä on aina myös muiden puheaktityyppien, ainakin assertiivien, ominaisuuksia (Kissine 2008: 475). Komissiivinen puheakti sisältää siis samanaikaisesti kannanoton proposition totuuteen ja sitoutumisen tulevaan toimintaan (De Brabanter & Dendale 2008: 7; Celle 2008: 16-17). Komissiivinen puheakti edustuu merkitykseltään futuurisena lausumana, ennustuksena, jos kuulijan on mahdollista ymmärtää puhujan kognitiivisen tilan ja ilmaistun tapahtumisen kausaalinen yhteys (Kissine 2008: 484-485). Narrog (2012: 9, 11, 13) yhdistää komissiiviset puheaktit puhujan tahtomista tai intentiota ilmaisevaan modaalisuuteen (boulomaic ~ bouletic modality). Komissiivinen puheakti velvoittaa puhujaa toimimaan puheaktissa eksplikoidulla tavalla ja ilmaisee puhujan sitoutumista tulevaan toimintaan. 27 Toteutuakseen puheaktien tulee täyttää onnistumisehdot (felicity conditions tai speech-act conditions). Ennakkoehtona on, että puheaktin esittäjällä on oikeus esittää kyseinen puheakti. Jos näin ei ole, puheakti epäonnistuu, mitätöityy. Rituaalisessa puheessa tämä puhujan legitimoitu asema ja oikeus puheaktin esittämiseen korostuu, mutta ehto on voimassa kaikessa muussakin puheessa. (Lyons 1977: 733 734, 737; Leech 1985: 321 322.) 27 Myös assertiivisessa puheaktissa on Searlen (1976: 10) mukaan kyse puhujan sitoutumisesta, mutta toisin kuin komissiivisen puheaktin tapauksessa puhuja ei sitoudu toiminnan suorittamiseen vaan ilmaisemansa proposition totuudellisuuteen. 52
Komissiivisen puheaktin vilpittömyysehtona on puhujan intentio (Searle 1976: 11). Puheakti on vilpitön, kun puhujalla on todellisuudessa tarkoitus sitoutua ilmaisemaansa toimintaan ja kun kuulija tunnistaa komissiivisen puheaktin aidoksi (Kissine 2008: 472, 476 480, 485; 2009: 133; Lansari 2008: 180). Vahvasti onnistunut puheakti edellyttää, että kuulijassa tapahtuu kooperatiivinen reaktio eli puhujan tavoittelema mentaalinen muutos, esimerkiksi puhujan sitoutumisen hyväksyminen. (Haverkate 1984: 37 38.) Lupaaminen ja komissiivinen, onnistumiseen pyrkivä ja puhujaa sitouttava lupaaminen ovat Kissinen (2008: 481) mukaan eri asioita. Mikäli propositio ja puhujan intentio ovat ristiriidassa keskenään tai puhuja samalla ilmaisee, ettei hänen sanomaansa tule ottaa vakavasti tai sanottu on epärationaalista, vilpittömyysehto jää täyttymättä eikä sitoutumista synny. (Lyons 1977: 740 741; Kissine 2008: 480.) Haverkate (1984: 25) havainnollistaa tätä esimerkkilauseella I will return the books before Monday, but I don t have the intention to do so, joka on epälooginen myöntäessään ja kieltäessään saman propositionaalisen sisällön. Toteuttamatta jäänyt komissiivinen puheakti uhkaa puhujan sosiaalista mainetta (Kissine 2008: 483-485). Komissiivinen puheakti ei tarkoita sitoutumista puheaktin sisältämän proposition totuusarvoon vaan puheaktin mukaiseen käyttäytymiseen. Komissiivisuuden aste voi vaihdella. Komissiivinen puheakti voi sisältää episteemisesti tai deonttisesti modaalisen elementin, joka heijastaa puhujan asennetta sitoutumista ja proposition totuusarvoa kohtaan, tai ehdollisen sivulauseen, joka asettaa komissiivisessa puheaktissa eksplikoidulle toiminnalle rajoituksia (Celle 2008: 17-18, 23, 27; Cornillie & Delbecque 2008: 38 40; De Brabanter & Dendale 2008: 3-6). Lansarin (2008: 180) mukaan eri futuurisilla ilmauksilla voidaan tuottaa vahvuudeltaan erilaisia komissiivisia puheakteja. Esimerkiksi englannin futuurinen be going to -rakenne ilmaisee vahvempaa sitoutumista kuin will- tai shall-apuverbien avulla tuotetut futuurit. Bybeen ja Pagliucan (1985: 13) mukaan be going to -rakenne ilmaisee selvemmin, että tulevaisuudessa toteutuva prosessi on jo käynnissä ja todennäköisesti toteutuminen on lähellä. Lisäksi on mahdollista liittää lausumaan leksikaalisia elementtejä, jotka poistavat puheaktilta komissiivisen tulkinnan (Celle 2008: 15, 25). Tällaisissa tapauksissa puhuja siirtää sitoutumisen jollekin muulle taholle kuin itselleen (Lansari 2008: 182). Komissiivin poissulkevia lekseemejä voisivat suomen kielessä olla esimerkiksi muka ja kuulemma. Teorian kritiikki Puheaktiteoriaa on yritetty soveltaa erilaisten tutkimusongelmien ratkaisemiseen. Esimerkiksi fennistiikassa puheaktiteoriaa on sovellettu 1970-1990-luvuilla (mm. Matihaldi 1979; Suojanen 1985; Keravuori 1988; Muikku-Werner 1993). Puheaktiteoria on tarjonnut tutkimuksille monia hyödyllisiä käsitteitä, mutta sellaisenaan teoria on osoittautunut riittämättömäksi työkaluksi empiirisen kieliaineiston analysointiin. Austinin ja Searlen puheaktiteoriaa on kritisoitu esimerkiksi liiasta takertumisesta kielen aineksiin. Myöhemmin on todettu, että puheakti ei ole tekninen käsite, joka olisi yksinkertaisesti johdettavissa esim. tiettyihin verbeihin tai edes lausetyyppeihin, vaan pikemminkin arkikokemuksen kategoria (Edmondson 1981: 25; Auli Hakulinen 1989b: 44). Kieliopillisilla rakenteilla ja illokutiivisilla sävyillä ei ole suoraa vastaavuutta (Lyons 1977: 733; Muikku-Werner 1993: 208). Larjavaaran (2007: 491) mukaan puheaktityyppejä on tuhansia, ja niillä on erilaisia yhteyksiä leksikaalis-idiomaattisiin ilmauksiin, konstruktioihin ja syntaktis-semanttisiin lausetyyppeihin sekä tietynlaiseen prosodiaan, mutta ennen kaikkea puheaktityypit ovat ilmaisultaan implisiittisiä. 53
Illokutiivisen sävyn tulkitseminen ei perustu pelkästään kielenpiirteisiin vaan määräytyy myös puhujan intention ja kontekstin mukaan. Samalla lausumalla voi eri tilanteissa olla erilaisia illokutiivisia sävyjä. (Levinson 1983: 276 277; Jaakkola 2008: 53.) Myös se, miten kuulija hahmottaa puhujan aikomuksen, määrittää puheaktin funktiota (Muikku-Werner 1993: 58). Larjavaaran (2007: 491, 503 504) mukaan aikuisella kielenpuhujalla on käytössään tuhansia puheaktiskeemoja sisältävä koodisto, joka ohjaa ja auttaa puheaktien tunnistamista ja tulkitsemista. Lausumien ajatteleminen monifunktioisina on vierasta perinteiselle puheaktiteorialle. Todellisten lausumien luonteeseen kuitenkin kuuluvat useat päällekkäiset puhetoiminnot. Larjavaara (2007: 503) huomauttaa, että monifunktioisuus ei tarkoita ristiriitaisuutta. Yhtenä puheaktiteorian heikkoutena on pidetty sitä, että se keskittyy yksittäisiin lausumiin mutta ei tarkastele laajempia kielellisiä kokonaisuuksia. Puheaktiteoriaa on kritisoitu myös siitä, että merkityksiä tarkastellaan ainoastaan puhujan intentiosta käsin, mutta unohdetaan vuorovaikutuksellisuus eli kuulijan rooli viestien vastaanottajana ja merkitysten tulkitsijana. Puheakti on usein ymmärretty yhden puhujan tuotokseksi, minkä vuoksi puheaktiteorian näkökulma on erilainen kuin esimerkiksi keskustelunanalyysin näkökulma. Keskustelunanalyysin keskeinen ajatus on, että puhuja ei yksin päätä oman puheaktinsa merkityksestä vaan keskustelussa merkityksistä pikemminkin neuvotellaan. (Auli Hakulinen 1989b: 41, 43 44, 50.) Puheaktiteorian keskeinen heikkous aineistopohjaisen tutkimuksen analyysivälineenä on se, että teoriaa ei ole luotu autenttisten vuorovaikutustilanteiden tarkasteluun. Puheaktiteoria soveltuu ehkä paremmin kielellisen kompetenssin kuvaamiseen, mutta kun tarkasteltavana on kielen puhujien performanssi, tarvitaan taipuisampi teoreettinen työkalu. Aidon keskustelupuheen luokittaminen ennalta tiedossa oleviin kategorioihin tässä puheakteihin johtaa kompromisseihin ja epätyydyttäviin jäännöskategorioihin. (Auli Hakulinen 1989b: 53.) Vaarana on se, että empiiristä aineistoa luokiteltaessa sorrutaan liian moniin detaljeihin eikä analyysista saada riittävän selkeää. Suojanen (1985: 84) puolestaan toteaa, että Austinin ja Searlen luokitukset ovat liian abstrakteja riittävän tarkkaan analyysiin. Puheaktiteoria ei myöskään ota kantaa puhutun ja kirjoitetun kielen erilaisuuteen. 4.1.2 Puhefunktiot Edellä kuvatun puheakti-käsitteen yhteydessä käytetään puhefunktio-käsitettä tai sen rinnakkaiskäsitteitä. Larjavaara (2007: 481, 483 488, 497) tiivistää, että puheaktit ovat fyysisiä kielitekoja, joiden avulla tuotetaan semanttis-pragmaattisia, kuulijaan vaikuttavia puhefunktioita. Larjavaaran määritelmä on kuitenkin vain yksi muiden joukossa; puhefunktion käsitteellä kuvataan kirjallisuudessa eritasoisia ilmiöitä. Käsitteiden epäyhtenäisyys kielii siitä, että illokutiivisen ja interaktionaalisen funktion erottaminen toisistaan ei ole aina helppoa eikä ehkä tarpeellistakaan. Kuvaan 7 olen koonnut Matihaldin (1979), Hallidayn (2014 [1985]), Keravuoren (1988) ja Suojasen (1985) funktion ja puhetilanteessa esiintyvän ilmauksen hierarkkisen suhteen. Terminologinen variaatio tulee hyvin esiin niin funktioiden (puhe funktio, diskurssifunktio, tekstuaalinen funktio, puhetoiminto 28 ) kuin funktioita ilmentävien keinojen (ilmaus, ilmaisutyyppi, akti tai funktion alalaji) nimissä. 28 Myös diskurssitehtävä ja funktionaalinen kategoria (Auli Hakulinen 1989b: 54). 54
Halliday (2014: 34 41, 135 148) Matihaldi (1979: 29) Keravuori (1988: 21) Suojanen (1985: 84) Auli Hakulinen ym. (1980: 21-24) (1989b: 55 70) tiedon välittäminen väite kysymys palveluiden ja tavaroiden välittäminen käsky tarjous esittävä ilmaus väite ohjaileva kysymys käsky informoiva akti toteamus kysymys kysyvä kysymys käsky toteamus ohjaileva kysymys käsky toteamus puhefunktio ilmaisutyyppi puhefunktio diskurssifunktio puhefunktio alalaji toteamus tiedote, väite, arvio epäily, epäröinti tarkennus tai selitys vastaus tiedote, väite, arvio epäily, epäröinti tarkennus, selitys myöntö, kielto en tiedä -vastaus kysymys vaihtoehtokysymys avoin kysymys käsky ehdoton käsky ehdollinen käsky tekstuaalinen funktio tiedotus, toteamus, kuvaus päätelmä, arvio selitys, tarkennus, esimerkki vastaus kysymykseen kysymys käsky, kielto, ohje puhetoiminto kertomus kuvittelu esitys päättely vastaus myöntö torjunta kysymys kehotus ilmaiseva huudahdus toivomus ilmaiseva huudahdus toivomus asennoitumisen ilmaus metateksti tilannerepliikki tervehdys, toivotus puhuttelu valittelu, anteeksipyyntö kiittely, kehotus täyte asennetta ilmaiseva responssi, vetoomus, toivomus metateksti kommentointi säestäminen kiistäminen aloittaminen lopettaminen lisäys Kuva 7. Puhefunktioiden luokittelumahdollisuuksia. referaatti ääneenluenta Hallidayn (2014 [1985]: 34, 38, 41, 97, 135 139, 148) kuvaukseen sisältyy kaksi puhefunktiota: tiedon välittäminen (väitteet, kysymykset) sekä palveluiden ja tavaroiden välittäminen (käskyt, tarjoukset). Puhefunktioiden lisäksi ilmauksilla on kontekstisidonnainen käyttömerkitys eli retorinen funktio (rhetorical mode). Matihaldi (1979: 29) esittää kolme peruspuhefunktiota, jotka ovat esittävä, ohjaileva ja ilmaiseva ja joita ilmausten tasolla edustavat väitteet, käskyt, kysymykset, huudahdukset ja toivomukset. Matihaldin mukaan tietyssä puhetilanteessa esiintyviä puhefunktioita voidaan nimittää diskurssifunktioiksi. Keravuoren (1988: 21) malli kuvaa opetustilanteiden diskurssifunktioita, jotka ovat kysyvä, ohjaileva, informoiva ja ilmaiseva. Samaa diskurssifunktiota 55
voidaan ilmaista erilaisilla akteilla: esimerkiksi ohjailevan diskurssifunktion voi ilmaista kysymyksellä, käskyllä tai toteamuksella. Turun puhekielen tutkimuksessa käytetty kymmenluokkainen puhefunktiojaottelu (Suojanen 1985: 84) on kuvan 7 esityksistä seikkaperäisin. Suojasen luokitus eroaa edellä käsitellyistä siinä, että sen puhefunktioiksi nimetyt kategoriat kysymys ja käsky eivät ole Hallidayn, Matihaldin ja Keravuoren luokituksissa funktioita vaan niitä ilmentäviä kielenrakenteita. Kuvaan 7 olen sisällyttänyt myös Auli Hakulisen ym. (1980) laatiman tekstin funktioiden luokituksen ja Hakulisen (1989b) puhetoimintojen luokituksen, vaikka ne eivät kokonaisrakenteeltaan vastaakaan muita luokituksia; Hakulisen puhetoimintojen ja tekstifunktioiden asettelu edellä käsiteltyjen luokitusten rinnalle jää summittaiseksi. Hakulinen (1989b) esittelee seuraavat puhetoimintojen kategoriat: kertominen, kuvittelu, esittäminen, kommentointi, kysyminen ja kehottaminen, aloittaminen ja lopettaminen, vastaaminen, kiistäminen ja torjuminen, myöntyminen, päätteleminen, lisäys ja säestäminen. Puheen funktioiden tapaan myös teksteillä on niille tyypillisiä funktioita. Auli Hakulinen ym. (1980) esittelevät yhdeksän tekstuaalista funktiota, joiden luokitus on pitkälti samanlainen kuin puhetoimintojen luokitus. Tämän tutkimuksen kohteena olevat ilmaukset voivat välittää niin tietoa kuin palveluitakin, olla informoivassa, ohjailevassa tai ilmaisevassa funktiossa, olla toteamuksia, vastauksia, asennoitumisen ilmauksia tai metatekstejä. Voidaan siis todeta, että yksikään kuvan 7 funktioiden luokituksista ei sellaisenaan ole tehokas analyysityökalu tämän tutkimuksen tarpeisiin, mutta luokitukset tarjoavat toki työlleni hyödynnettäviä näkökulmia. Semanttiset puhefunktiot Myös Matti Larjavaaran (2007: 483 488) esitys semanttisista puhefunktioista tarjoaa hyödyllisen näkökulman. Esitys perustuu Searlen (1969, 1976) ja laajemmin puheaktiteorian näkemykseen kielen pragmaattis-semanttisesta luonteesta sekä Roman Jakobsonin (1960) luokitukseen kielen yleisistä funktioista. Larjavaara (2007: 483 488) katsoo, että yhdellä puheaktilla on aina useita puhefunktioita ja viestintätilanteissa erilaiset funktiot esiintyvät usein toisiinsa lomittuneina. Nämä puhefunktiot voivat samanaikaisesti edustaa representatiivista tasoa (referentteihin viittaaminen, temporaalisuuden ilmaiseminen), subjektiivista tasoa (puhujan intentioiden edistäminen, tunteiden ilmaiseminen) ja toiminnallista tasoa. Toiminnallinen taso sisältää diskursiiviset puhefunktiot eli puheaktien keskustelullis-tekstuaaliset merkitykset, lajityyppimerkitykset, institutionaaliset puhefunktiot eli kontekstin ja puhujien roolien myötä syntyvät funktiot, motiivimerkitykset eli ns. kuulijanmerkitykset sekä puhujan ja kuulijan välistä yhteyttä ilmentävät semanttiset puhefunktiot. Semanttiset puhefunktiot ovat lähinnä sitä, mitä puheaktin käsitteellä perinteisesti ymmärretään (luku 4.1.1). Larjavaara (2007: 492 493) jakaa semanttiset puhefunktiot assertiivisiin, direktiivisiin, ekspressiivisiin, kooperatiivisiin ja poeettisiin funktioihin, jotka kytkeytyvät toisiinsa. Tässä tutkimuksessa keskeisiksi nousevat assertiivinen ja direktiivinen mutta etenkin kooperatiivinen eli yhteistoiminnallinen puhefunktio. Assertiivisen puhefunktion tehtävänä on tarjota kuulijalle uutta tietoa, ja direktiivinen puhefunktio pyrkii ohjaamaan kuuli jan toimintaa. Yhteistoiminnallinen puhefunktio liittyy viestijöiden yhteistyöhön merkitysten rakentamisessa ja koostuu viestin representatiivisesta sisällöstä, 56
puhu jan halun tai tahdon ilmauksesta, kuulijaan kohdistuvasta velvoituksesta toteuttaa representatiivinen sisältö ja puhujan sitoutumisesta siihen. Yhteistoiminnallisuus on monessa tapauksessa sekä kielellistä että ei-kielellistä. Se voi edustua puheessa niin komissiivisina, deklaratiivisina kuin faattisinakin puheakteina. Esimerkiksi lupaukset, sopimiset, virallis-rituaaliset julistukset ja institutionaalisuus laajemminkin, small talk, tervehdykset ja muu kohteliaisuus edustavat yhteistoiminnallista puhefunktiota. (Larjavaara 2007: 493 501.) Tämän tutkimuksen aineistossa lupaaminen on keskeinen puhujan tulevan toiminnan ilmausten puhetoiminto (luku 8.2). Katson, että kaikki puheaktit ovat tavalla tai toisella yhteistoiminnallisia, sillä juuri yksittäisten puheaktien avulla viestintätilanteen osapuolet ovat vuorovaikutuksessa. Yhteistoiminnallisuuden käsite on tutkimuskysymysteni kannalta hyödyllinen mutta sellaisenaan analyysityökaluksi liian yleinen ja sisällöltään sirpaleinen. 4.1.3 Intentio ja intentionaalisuus Niin klassisessa puheaktiteoriassa kuin semanttisten puhefunktioiden kuvauksessa sivutaan intentionaalisuutta. Yhdessä kontekstuaalisten seikkojen ja puhujan antamien tulkintojen kanssa puhujan intentio määrittää lausuman puheaktin tai -funktion (Jaakkola 2008: 53; Muikku-Werner 1993: 58). Intentionaalisuuden, intention ja intentionaalisen aktin käsitteet ovat kompleksisia, eikä niille ole helppoa antaa yksiselitteistä määritelmää. Vaikeasti määriteltävät käsitteet ovat toisinaan johtaneet siihen, että intentiota on pidetty kielen rakenteen analyysissa häiriötekijänä (esim. Ranta 2000: 124). Kun tutkimuskohteena on se, miten puhuja ilmaisee tulevaa toimintaansa, tuntuu intention käsitteleminen kuitenkin välttämättömältä. Esittelen seuraavassa muutamia intentio- ja intentionaalisuus-käsitteiden määrittelyjä. Wittgenstein (1953 247, 337) määrittelee intention lähinnä tavaksi, jolla ilmaisuja suunnitellaan etukäteen ja käytetään tilanteeseen sitoutuneesti. Wittgenstein (1953: 191) myös toteaa, että puhuja voi ilmaista tulevaa toimintaansa intention ilmauksilla. Searlen (1983: 1-3) mukaan intentionaalisuutta ovat muiden muassa aikominen, uskominen, toivominen, pelkääminen ja haluaminen, jotka ovat johonkin suuntautuneita mentaalisia mutta eivät välttämättä tietoisia tiloja. Searlen (mts. 36) mukaan intentionaalisuuden primaarit muodot ovat havaitseminen ja tekeminen, joihin verrattuna tahtominen on toissijaista intentionaalisuutta. Brandin (1984: 5) mukaan intentionaalisen toiminnan erottaa pelkästä toiminnasta ennakkosuunnittelu. Dennetin (1987: 16) määritelmässä intentionaalisuus tarkoittaa asiaintilojen ennustamista ja edellyttää agentilta rationaalisuutta, joka perustuu tämän uskomuksiin ja haluihin. Dennet (mts. 240) määrittelee intentionaalisuuden tiloiksi, jotka suuntautuvat kohti toisia tiloja. Talmyn (2000: 119) määritelmässä intentionaalisuuteen liittyy tulevaan suuntautuvan halun lisäksi myös agentin kyky toimia niin, että intentio voisi realisoitua. Potter (2006: 135) puolestaan määrittelee intentionaalisuuden mentaaliseksi tilaksi tai tapahtumaksi, jolla on kausaalinen suhde myöhempää toimintaan. Erilaisille määritelmille yhteistä on se, että intentionaalisuus suuntautuu tulevaan ja että intentionaalinen toiminta on inhimillistä, joko tietoista tai tiedostamatonta toimintaa (Duranti 2006: 33). Tosin Pajusen (1988: 222 223) mukaan intentionaalisuus ei edellytä inhimillistä agentiivisuutta. Intention ja intentionaalisuuden käsitteet ovat vahvasti pragmaattisia. Intentioiden tunnistamisessa on tarkasteltava kontekstia sekä viestin intertekstuaalisia ja assosiatiivisia kytkentöjä (Varis 1998: 38; Fetzer 2004: 103 104). Intention käsite on myös vahvasti semanttinen (Östman 2000: 78). 57
Intention käsitteen ongelmana on se, että puhujan intentiota on mahdotonta todentaa. Se, mitä puhujalla on todella ollut mielessään ja mihin hän on puheellaan pyrkinyt, jää selvittämättä, etenkin jos intentioita ei tuoda esiin eksplisiittisesti. Kuulijalla on käytössään puhujan tuottama kielellinen ilmaus, ja sen merkitys avautuu kuulijalle ilmankin, että hän tuntee puhujan intention. Merkitys ja ymmärtäminen ovat korrelaatiosuhteessa toisiinsa ja edellyttävät molemmat intentionaalisuutta, kun puhujan kommunikatiivinen intentio tulee kuulijan tunnistettavaksi ja pääteltäväksi (Lyons 1977: 732 733). Grice (1975: 45) selittää, että viestintätilanteen osallistujilla on käytössään konversationaalinen implikatuuri, jonka sisältämien keskustelutilanteen yhteistyöperiaatteiden ja maksiimien avulla osallistujat tekevät päätelmiä ja oletuksia toistensa intentioista. Keskustelutilanteen osallistujat tulkitsevat toistensa intentioita ilmauksen morfosyntaktisen rakenteen, prosodian ja muiden nonverbaalisten elementtien sekä aiemman ihmisiä ja kielenkäyttötilanteita koskevan tietonsa perusteella (Lauranto 2014: 48). Tulkinnan onnistumista ei voi pitää itsestään selvänä edes samankielisten puhujien välillä (Muikku-Werner 1993: 71), mutta yleensä tulkinta kuitenkin onnistuu ongelmitta. Voidaan huomata, että intentionaalisuus-käsite on monitulkintainen ja puhujan intentio on mahdotonta todentaa. Variksen (1998: 38) mukaan kielentutkijan ei tarvitsekaan olla tietoinen puhujan alkuperäisestä intentiosta, sillä tarkastelu kohdistuu kielelliseen ilmaukseen ja siihen, miten kielessä havaittavat intentiot koodautuvat rakenteellisesti. Käsitteellistä epätarkkuutta välttääkseni en käytä intentio-terminologiaa vaan nimitystä puhujan tulevan toiminnan ilmaukset. 4.2 VUOROVAIKUTUS JA SEN ANALYSOINTI Tutkimuksen aineisto koostuu erilaisista kielellisen vuorovaikutuksen tilanteista. Tässä luvussa esittelen vuorovaikutuslingvistiikan (engl. Interactional Linguistics) tarjoamaa viitekehystä ja keskustelunanalyysin käsitteitä, joita sovellan aineistoni analyysiin. Vuorovaikutuslingvistinen lähestymistapa Vuorovaikutuslingvistiikalla tai lingvistisellä keskustelunanalyysilla tarkoitetaan laadulliseen analyysiin perustuvaa, 1990-lopulla syntynyttä tutkimussuuntaa, jonka tavoitteena on tutkia kieliopillisten rakenteiden roolia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa (Couper-Kuhlen & Selting 2001: 2 3; Hakulinen & Selting 2005: 2; Lindholm & Stevanovic 2016: 86, 88). Vuorovaikutuslingvistinen tutkimus hyödyntää sekä puheaktiteorian että keskustelunanalyysin käsitteistöä. Vuorovaikutuslingvistiikassa kielellisen muodon nähdään vaikuttavan merkityksen ja funktion muotoutumiseen. Tiettyä kielellistä muotoa voidaan käyttää tietynlaisten toimintojen toteuttamiseen. (Niemi 2015: 11, 45.) Fennistiikassa vuorovaikutuslingvistinen tutkimus on tarkoittanut monesti jonkin keskustelupuheen ilmiön jäsentyneisyyden tarkastelua: esimerkkeinä voidaan mainita Sorjosen (1997) tutkimus niin- ja joo-partikkeleista, Aino Koiviston (2011) tutkimus konjunktioiden vuoronloppuisesta käytöstä sekä Jarkko Niemen (2015) tutkimus keskustelupuheen myönnyttelykonstruktioista. Suomessa vuorovaikutuslingvististä tutkimusta on harjoitettu esimerkiksi Suomen Akatemian Intersubjektiivisuus vuorovaikutuksessa -huippuyksikössä. 58
Vuorovaikutuslingvis tiikka on kiinnostunut kaikenlaisista kielen rakenteen ja käytön ilmiöistä: fonetiikasta, fonologiasta, morfologiasta, syntaksista, sanastosta, semantiikasta, pragmatiikasta, variaatiosta, kielen omaksumisesta ja rappeutumisesta sekä kieltenvälisyydestä. Tarkastelun näkökulma on siinä, miten vuorovaikutus muovaa kielellisiä ilmaisukeinoja ja miten erilaiset ilmaisukeinot muovaavat vuorovaikutusta. (Couper-Kuhlen & Selting 2001: 1, 3; Niemi 2015: 11, 45; ks. myös Tieteen termipankki s.v. vuorovaikutuslingvistiikka.) Tulkinnassa hyödynnetään projektiota, joka tarkoittaa muun muassa vuorovaikutukseen osallistuvien etukäteistietoa toiminnon sekventiaalisesta jäsentymisestä (Auer 2002: 1-9; 2009: 4). Kielen rakenteet voivat rutinoitua tiettyjen vuorovaikutuksellisten toimintojen toteuttamiseen (Thompson & Couper-Kuhlen 2005: 808, 828). Samanlaisina toistuvat vuorovaikutuskonteksti ja sen sisältämät toiminnot muokkaavat kielellisiä muotoja tarkoitukseen sopiviksi (Niemi 2015: 45). Rutinoituminen helpottaa vastaanottajan tehtävää viestinnän tulkitsijana. Keskeinen tutkimuskysymykseni on, mitkä puhutun suomen kielen rakenteet ovat rutinoituneet puhujan tulevan toiminnan ilmauksiin erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Keskustelunanalyysin käsitteitä Vuorovaikutuslingvistiikassa hyödynnetään keskustelunanalyysin käsitteitä, jotka ovat käyttökelpoisia myös tässä tutkimuksessa. Keskustelunanalyysi ei ole varsinaisesti teoria vaan pikemminkin metodi sosiaalisen toiminnan tarkasteluun (Etelämäki, Herlin, Jaakola & Visapää 2009: 163). Kuten vuorovaikutuslingvistiikkaa, myös keskustelunanalyysia on pidettävä monen tutkimusperinteen hybridinä. Suomessa keskustelunanalyysia alettiin käyttää 1980-luvulla Auli Hakulisen johdolla, ja siitä kehittyi elinvoimainen tutkimussuuntaus myös fennistiikassa. Suomalaisen lingvisti sen keskustelunanalyysin keskeisiä lähtökohtia ovat yhdysvaltaisten Harvey Sacksin, Emanuel E. Schegloffin ja Gail Jeffersonin tutkimukset 1960 70-lu vuilla ja John J. Gumperzin tutkimukset 1980-luvun alussa (Nuolijärvi 1990: 117). Lingvistinen keskustelunanalyysi ei tarkastele kieltä vain leksikaalisena, morfologisena tai syntaktisena il miönä, vaan keskeinen tarkastelun kohde on keskustelu toimintana. Keskustelunanalyysissa teon käsite ymmärretään monimutkaisemmaksi kuin puheaktiteoriassa: puhuja ei ainoastaan tuota puheakteja kuulijan vastaanotettaviksi vaan myös heijastaa ja muokkaa identiteettiään ja rooliaan suhteessa kontekstiin ja muihin keskusteluun osallistuviin. Puhuja nähdään intersubjektiivisena oliona, joka neuvottelee keskustelun välittämistä merkityksistä yhteistyössä keskustelukumppaniensa kanssa. Kielioppi nähdään lähinnä välineenä, joka auttaa toiminnassa. Merkitykset syntyvät joustavasti vastaanottajan päättelyprosessissa lausuman ja kontekstin tarjoamien vihjeiden pohjalta; kaikki kielen ilmaukset ovat tavalla tai toisella indeksaalisia. Keskustelunanalyysi on empiirinen metodi, joka pyrkii välttämään teoretisointia, puhujien intentioon pohjautuvia spekulaatioita ja kielenulkois ten muuttujien korostamista. (Levinson 1983: 286 294; Auli Ha kulinen 1989b: 41; 1997a: 13 16; Heritage 1996 [1984]: 234-235, 238.) Keskustelunanalyysissa kontekstia ei mielletä pysyväksi taustatekijäksi vaan osallistujien yhdessä keskuste lun aikana rakentamaksi, dynaamiseksi vuorovaikutuskontekstiksi (Heritage 1996 [1984]: 237; Lappalainen 2004: 19). Seppänen (1998: 13) luonnehtii keskustelutilannetta osuvasti refleksiiviseksi. Keskustelun vuorojen tulkinta on siis intersubjek tiivista ja kontekstuaalista (Etelämäki ym. 2009: 170). 59
Ilmaukset ja teot ovat samanaikaisesti kontekstin muovaamia (context shaped) ja kontekstia uudistavia (context renewing) (Drew & Heritage 1992: 18). Kontekstin käsite on moniulotteinen, ja sitä on myös määritelty monella eri tavalla. Esimerkiksi Fetzer (2004: 99; myös Helasvuo 2008: 198) jakaa kontekstin käsitteen mikro- ja makrokonteksteihin. Mikrokontekstilla tarkoitetaan ilmauksen konkreettista, fyysistä, ajallis-paikallista ympäristöä ja sosiaalista lähikontekstia. Makrokontekstilla tarkoitetaan ilmauksen laajempaa sosiaalista kontekstia, jolla on esimerkiksi institutionaalisia ulottuvuuksia. Toisaalta kontekstin käsite voidaan nähdä kolmiulotteisena kokonaisuutena, jonka rakentavat kielellinen, sosiaalinen ja sosiokulttuurinen konteksti (Fetzer 2004: 2 12). Croft ja Cruse (2004: 102 103) puolestaan katsovat kontekstin rakentuvan neljästä alueesta: 1) kielellisestä kontekstista eli edeltävästä ja välittömästi seuraavasta kielellisestä ympäristöstä ja diskurssilajista, 2) fyysisestä ympäristöstä, 3) osallistujien välisestä sosiaalisesta suhteesta ja 4) etukäteistiedosta (stored knowledge). 29 Kun vuorovaikutustilanteen konteksti on osallistujille yhteinen, heillä on yhteinen tiedollinen perusta (common ground) (Lindholm & Stevanovic 2016: 80). Eri kontekstitekijät muodostavat toisiinsa kietoutuneen kokonaisuuden, jonka pyrin huomioimaan analysoidessani aineistoani. Käytän tekstissäni kontekstin käsitettä melko väljästi ja vain tarvittaessa täsmennän, mitä kontekstin osa-aluetta kulloinkin tarkoitan. Puhetilanne, sen osallistujat ja välitön ympäristö luovat indeksisen, jatkuvassa liikkeessä olevan ja muovautuvan taustan tulkinnoille. Osanottajat voivat suuntautua samanaikaisesti useisiin kontekstin ulottuvuuksiin (Raevaara & Sorjonen 2006: 124). Keskustelun prosessiluonne tarkoittaa reaaliaikaisuutta, lineaarista etenemistä ja tilanteista muokkautu mista, mitä voidaan kuvata käsitteillä on-line, on-line syntactic processing, on-line syntax ja on-line processing of grammar (Auer 2002: 10-11; 2009: 1). Lineaarisuus tarkoittaa käytännössä, että syntaktiset rakenteet muotoutuvat suhteessa vastaanottajan toimintaan tai toimimattomuuteen ja että sanottua ei voi muuttaa tai peruuttaa, ainoastaan korjata tai aloittaa uudelleen (Fox 2007: 306-308; Auer 2009: 3). Tutkimuksen aineisto edustaa erityyppisiä kahden- tai monenvälisiä keskusteluja, joissa kielellinen konteksti luodaan yhteisesti. Yhteisen kielellisen kontekstin synty on suhteellisen ennustamaton, keskustelukumppaneiden yk sittäis ten valintojen perusteella etenevä prosessi. Kun keskustelukumppaneilla on yhteistä tietoa puheen aiheesta, kielellinen sa noma voi olla lyhytkin. Esimerkiksi ta pauk sissa, joissa ky sy mys eksplisiittisesti ohjaa futuuriseen tulkintaan, vastaus tulkitaan auto maattisesti fu tuu ri sek si, vaikka ilman kontekstia tai eri kontekstissa sama, vastauksen si säl tämä ilmaus voi tai siin tulkita esimerkiksi puhehetkeen viittaavaksi tai geneeriseksi. Konteksti vaikuttaa ilmaus tyypin valintaan: jos kon tekstin pe rus teella on muu tenkin selvää, että puheessa viitataan tulevaan aikaan, il mai si mek si va litaan todennäköisesti pelkkä preesensverbi. Kasvokkaisen vuorovaikutustilanteen aikatulkinta on päättelyprosessi, jonka osallistujat luovat tulkintoja ja tarkkailevat toistensa ymmärtämistä reaaliajassa. Keskustelunanalyysin kantavana ajatuksena on, että vuorovaikutus on järjestäytynyttä toimintaa, jossa keskustelun osapuolten keskinäinen ymmärtäminen ei ole sattumaa. Vuorovaikutuksen perusyksikkö on vuoro. Vuorolla tarkoitetaan intuitiivisesti yhteen kuuluvaa yhden puhu jan asiakokonaisuutta. Vuoron funktio määräy- 29 Etukäteistietoa on myös kuvattu käsitteillä taustatieto (common background knowledge), keskenään jaettu tieto (mutual share knowledge) ja maailmantieto (knowledge of the world) (Muikku-Werner 1993: 77). 60
tyy sen sisältöpiirteiden ja etenkin vierusparissa edelli sen vuoron perusteella. Vuorolla tehdään aina jokin teko, esimerkiksi pyydetään tietoa tai vastataan (Sorjonen & Raevaara 2006a: 21). Vuoro ei määräydy syntaktisesti vaan pikemminkin sisällöllisesti. Vuoro voi olla monenlainen: yksi lausuma, monen lau suman kokonaisuus, ei-kielellistä toimintaa tai toimimattomuutta. Esimerkiksi vaikeneminen tai palaute (tausta- eli minimipalautteet mm, joo, niin, nyökkäys tai pidemmät palautteet) voi olla vuoro. (Sorjonen 1988: 212; Auli Hakulinen 1989b: 52 55.) Toi siinsa kytkeytyvien vuorojen kokonaisuutta kutsutaan sekvenssiksi tai toimintajaksoksi ja vuorojen järjestäytymistä sekventiaali suudeksi (Lappalainen 2004: 18; Peräkylä & Stevanovic 2016: 43). Sekvenssi on toimintajakso, jossa yksittäinen vuoro luo kontekstin seuraavalle vuorolle, joka puolestaan on reaktio edelliseen vuoroon. Tätä Etelämäki ym. (2009: 170) nimittävät kaksoiskontekstuaalisuudeksi. Sekvenssijäsennys kuvaa, miten puhujien annostelemat vuorot asettuvat peräkkäin. Kiinteästi toisiinsa kytkeytyvät vuorot muodostavat vierusparin. Tyypillinen vieruspari on esimerkiksi kysymyksen ja vastauksen kokonaisuus, jonka osat ovat tietyssä järjestyksessä ja tyypillisesti lähekkäin. Vierusparin jäsenten ei kuitenkaan tarvitse sijaita lähellä toisiaan, vaan väliin voi sijoittua välisekvenssi; riittää, että vuorot asemoituvat tiettyyn järjestykseen. (Schegloff & Sacks 1973: 295 297; Auli Hakulinen 1997a: 16; 2001a [1991]: 351 354; Raevaara 2016: 145.) Vierusparin jäsenten väliin sijoittuvat välisekvenssit voivat palvella toimijoiden institutionaalisten tehtävien suorittamisessa, jotka auttavat esimerkiksi vastaamaan etujäsenen kysymykseen (VISK 1219; Nuolijärvi 2000: 28). Vierusparin etujäseneen sisältyy sekventiaalinen implikaatio eli odotus siitä, millainen jälkijäsen sekvenssissä on (Heritage 1996 [1984]: 244). Jos vierusparin jälkijäsenenä voi olla useanlaisia vuoroja, jälkijäsenen valintaa ohjaa preferenssijärjestys. Odotuksenmukaisin jälkijäsen on preferoitu. Esimerkiksi kysymyksen preferoitu jälkijäsen on vastaus, mutta mahdollista on myös valita preferoimaton jälkijäsen, esimerkiksi vastaamatta jättäminen tai vastakysymys. (Edmondson 1981: 47 48; Tainio 1997: 93 94; Lappalainen 2009: 19.) Preferoimattomat jälkijäsenet ovat usein viivytteleviä, monipolvisia ja selitteleviä (Heritage 1996 [1984]: 263, 270; Tainio 1997: 96). Arkikeskustelussa vieruspareja kasaantuu ennen kaikkea keskustelun alkuun ja loppuun sekä topiikin aloituksiin (Sacks 1992: 521 541). Sekvenssijäsennyksen lisäksi keskustelua jäsentävät vuorottelujäsennys ja korjausjäsennys, mutta ne eivät ole tutkimuskysymysteni kannalta yhtä olennaisia käsitteitä kuin sekvenssijäsennys. Edellä kuvattu keskustelun rakentuminen saattaa antaa virheellisen kuvan, että keskustelutilanne olisi yhden puhujan ja yhden kuulijan keskinäinen tilanne, joka on irrallaan muusta toiminnasta. Todellisuudessa puhetilanne on kuitenkin monimutkaisempi: osallistujia voi olla useita, ja nämä keskittyvät puhumiseen ja kuuntelemiseen eriasteisesti sekä toimivat puhumisen ja kuuntelemisen ohella eri tavoin. (Goffman 1981: 129 131; Londen 1997.) Dikotomisen puhujalta kuulijalle -ajattelun sijaan keskustelun osallistujista voidaan käyttää nimityksiä äänessäolija (current speaker) ja vastaanottaja (recipient), joiden roolit vaihtelevat notkeasti vuorottelujäsennystä noudattaen. (Auli Hakulinen 1990: 10; 1997a: 15.) Huomioin tutkimuksessani tämän keskustelutilanteiden dynaamisen vuorottelun mutta olen katsonut parhaaksi käyttää aineistoesimerkkien analysoinnissa käsitteitä puhuja ja kuulija turhaa monimutkaisuutta välttääkseni. Hyödynnän edellä esiteltyjä keskustelunanalyysin käsitteitä puhujan tulevan toiminnan ilmausten analysoinnissa. Tutkimukseni ei kuitenkaan ole varsinaisesti keskustelunanalyyttinen vaan lähinnä vuorovaikutuslingvistiikkaa, joka tutkii kielellisten rakenteiden avulla tehtyjä toimintoja puhutussa vuorovaikutuksessa. 61
4.3 NÄKÖKULMA JA MENETELMÄ Tässä luvussa kuvaan tutkimusmenetelmäni ja täsmennän luvuissa 4.1 ja 4.2 esiteltyjen teoreettis-menetelmällisten lähtökohtien luomaa näkökulmaa. Hankin aineiston pääasiassa valmiiksi litteroituna; Liperin vuoden 2000 haastatteluaineiston, Ilomantsin vuosien 2008 ja 2009 aineistot sekä Nurmeksen vuoden 2009 aineiston olen kuitenkin litteroinut itse. Pohjois-Karjalan vuoden 2000 asiointikeskusteluaineiston olen saanut pääasiassa valmiina litteraatioina mutta olen litteroinut yksittäisten videotallenteiden poimittavan aineiston itse. Olen myös kuunnellut ja katsellut koko aineiston ääni- ja videotallenteet (osan useita kertoja) sekä tarkistanut valmiina saamani litteraatiot ja tehnyt niihin tarvittaessa korjauksia. Aineistoesimerkkien käsittelyn ja lukemisen sujuvoittamiseksi olen karkeistanut litteraatiota poistamalla haastattelu esimerkkien puolikarkeasta tarke kirjoituksesta äänteiden pituutta ja diftongin reduktiota ilmaisevat dia kriittiset merkit sekä keskustelunanalyysin litteraatiotarkkuudella tuotetuista esimerkeistä erikoismerkit, mi käli ne eivät ole futuuristen ilmausten tulkinnan kannalta välttämättömiä. Taukojen merkintätapaa olen yhtenäistänyt. Karkeistamisesta ja yhtenäistämisestä huolimatta eri aineistolähteiden litteraatioperiaatteet eivät ole täysin yhdenmukaisia; esimerkiksi rajageminaatio on merkitty vain osassa keskusteluaineiston litteraa tioita. Esimerkkien liian yksilöivät erisnimet olen korvannut peitenimillä. Aineiston rajauksen ja kulloinkin käsiteltävän kielenaineksen kannalta keskeiset elementit olen esimerkeissä lihavoinut. Aineistoesimerkkien litteraatiokonventiot olen koonnut liitteeseen 1. Aineistoesimerkkien lähteet olen koodannut niin, että esimerkin yhteydessä on sulkeissa merkintä, joka sisältää ensinnäkin tiedon siitä, onko kyse haastattelu- vai keskusteluaineistosta. Sen jäljessä on muita tarkentavia tietoja (keskusteluesimerkeissä) puhetilanteesta, paikkakunnasta (Asiointitilanteiden vuorovaikutuskäytänteet -hankkeen aineiston osalta vain murrealueesta) ja tallennusajankohdasta. Merkinnän lopussa on Suomen kielen nauhoitearkiston numerotunnus. Aineistolähdeviitteissä käytetyt nimitykset ovat samoja, jotka esiintyvät luvun 3.1 taulukossa 1. Muutamia esimerkkejä käytän tekstissä useammin kuin kerran, mikäli esimerkki havainnollistaa monia eri ilmiöitä. Tutkimusaihe edellyttää kontekstin eli puheen ilmausten ja niiden kuvaamien toimintojen ajallisen suhteen tuntemista. Litteraatioiden, ääni- ja videotallenteiden sekä niiden metatietojen (esim. haastatteluajankohta suhteessa puheena olevaan tapahtumiseen) avulla saatoin yleensä tarkistaa, että ilmaistu tapahtuminen sijoittuu puhehetkestä katsottuna tulevaan (aineistopoiminnan kriteereistä tarkemmin luku 3.2). Käytössä olevista taustatietolähteistä huolimatta aineistopoiminta ja analysointi vaativat toisinaan subjektiivista tulkintaani kielellisen ilmaisun ja sen tarkoitteena olevan toiminnan ajallisesta sijoittumisesta. Aineistopoiminnat tallensin sekä Word- että Excel-tiedostoiksi, minkä jälkeen ete nin aineiston kvantitatiiviseen analyysiin. Toteutin sen Excel-taulukkolaskentaohjelmalla siten, että koodasin jokaisen puhujan tulevaa toimin taa ilmaisevan lauseen piirrematriisiin ja annoin lauseiden piirteille arvon 1 tai 0 sen mukaan, sisältääkö lause kyseisen piirteen vai ei. Esimerkkinä voi daan mainita piirre Y1-muoto. Kaikki lauseet, joiden predikaatti on Y1-muodossa, saivat arvon 1, ja kaikki muut, esim. nollapersoonan tai passiivimuodon sisältävät lauseet, saivat arvon 0. Taulukkolaskentaohjelmalla saatoin helposti laskea esiintymien määriä ja prosenttiosuuksia sekä tarkastella piirteiden välisiä riippuvuuksia. Eri aineistolähteiden esiintymät tallensin erillisiin piirrematriiseihinsa, jotta voisin tarvittaessa selvittää aineistojen välisiä eroja. 62
Tarkasteltavana oli yhteensä 60 piirrettä (ks. liite 2). Piirteet valikoituivat aineiston analyysin edetessä sen mukaan, mitä tutkimuskysymysten kannalta olennaista aineistosta nousi esiin. Piirteet heijastelevat tutkimuskysymyksiä: on leksikaalisia, morfologisia, syntaktisia, pragmaattisia, kontekstuaalisia sekä vuorovaikutusta ja puhujien rooleja kuvaavia piirteitä. Leksikaaliset, morfologiset ja syntaktiset piirteet olivat useimmiten yksiselitteisiä määrittää, mutta esimerkiksi ilmausten puhetoimintojen tunnistaminen oli monesti vaikeaa. Tutkimukseni on luonteeltaan aineistopohjainen, sillä kysymyksenasettelun ja aineistotyön lähtökohtia ovat havaintoni ja intuitioni kielestä sekä teoreettiset kehykset, joita olen edellä esitellyt. Tarkastelu on myös aineistovetoista siinä mielessä, että työn rajausta lukuun ottamatta en päättänyt tarkasteltavia piirteitä ennalta, vaan piirteet nousivat aineistosta sekä muokkasivat kysymyksenasettelua ja tarkensivat teoreettisen taustoituksen tarpeita. Aineistovetoisessa metodissa tutkimusmateriaalia tarkastellaan kokonaisuutena ja tavallisesti kvantifioinnin avulla. (Aineistopohjaisesta ja -vetoisesta kielentutkimuksesta ks. Jantunen 2009: 102 103.) Kun piirrematriisit olivat valmiit, vertailin eri piirteiden edustusta niin saman aineiston sisällä kuin eri aineistojen välillä. Luvuissa 5 8 esittelen piirrematriisien tarjoamaa määrällistä tietoa. Tutkimusprosessini on pääasiassa induktiivinen, yksittäisistä havainnoista päätelmiin etenevä samantapaisesti kuin keskustelunanalyyttinen laadullinen tutkimus (Vatanen 2016: 312), mutta vaihtelua selvitän kvantifioinnin avulla (kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen analyysin yhteensovittamisesta ks. Voutilainen 2016: 373 377). Kvantifioinnin tuloksia peilaan ilmausten käyttöön todellisissa vuorovaikutuskonteksteissaan. Esimerkeiksi poimimieni il maus ten mukaan olen ottanut oi keaa tulkintaa varten riittävästi kontekstia. Riittä vä määrä kon teks tia vaih telee tapauk sittain: toisinaan futuurinen merkitys ja puhetoiminto ovat selviä muu tamalla sanalla, toi sinaan oi kea tul kin ta vaa tii kokonaisuuden hahmottamista yli lausumarajojen ja kes kuste lus sa yli puheen vuoro ra jo jen. Tämän takia monet tut ki muksen aineistoesimerkit ovat mel ko pit kiä. Tutkimuskysymysten fokusointia ja aineiston määrällis-laadullista analyysia on ohjannut kielioppikäsitykseni, joka on vahvasti funktionaalinen. Tavoitteeni on tutkia kielen ilmauksia niiden käyttöyhteydessä. Funktionaalisen kielioppiajattelun kantavana ideana on se, että lähtökohtana ovat kielenkäyttäjän ilmaisun tarpeet ja kulloinkin tarkoituksenmukainen merkitys, josta käsin ilmaus rakennetaan erilaisia kielellisiä keinoja käyttäen. (Holmberg & Karlsson 2006: 10.) Tarkastelen puhujan tulevan toiminnan ilmauksia erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, mikä väistämättä tuo tutkimukseen vuorovaikutusnäkökulman. Suomessa ei ole yksiselitteistä futuuritempusta vaan joukko erilaisia futuurisia ilmauksia, joiden kommunikatiivista motivaatiota ja kontekstuaalisuutta pyrin selvittämään. Hyödynnän tutkimuksessa keskustelunanalyysin käsitteitä, mutta siinä missä keskustelunanalyysi tarkastelee vain keskustelua itseään, pyrin tässä tutkimuksessa huomioimaan myös keskustelunulkoisia tekijöitä, esimerkiksi osallistujien sosiaalisia taustamuuttujia. Myöskään aineisto ei täysin täytä keskustelunanalyysin kriteereitä luonnollisesti esiintyvistä tilanteista ja toiminnasta (vrt. Vatanen 2016: 313 314). Tutkimukseni hyödyntää joitain sosiolingvistisen variaationtutkimuksen käsitteitä. Vaikka en varsinaisesti haekaan va riaatiolle selitystä puhujien iästä tai koulutustaustasta, aineiston ana lyysis sa nousee esiin vaihtelua selittäviä so si aa li siakin tekijöitä. Tutkimustani voisi pikemminkin luonnehtia tilannelähtöiseksi vuorovaikutusta analysoivaksi lingvistiikaksi (vrt. Nuolijärvi 2000: 23). Aineisto on murteellista puhekieltä, ja se on rajattu alueellisesti, joten tutkimuksessa on välttämättä myös dialektologinen näkökulma. Tutkimukseni 63
voidaan katsoa osittain edustavan vuorovaikutusdialektologiaa. Vuorovaikutusdialektologia on kiinnostunut samoista asioista kuin perinteinenkin dialektologia, mutta empiirinen tutkimus kohdistuu muihin vuorovaikutustilanteisiin kuin haastatteluihin. Vuorovaikutusdialektologiassa yhdistyvät murteentutkimuksen ja vuorovaikutuslingvistiikan perinteet. (Bockgård & Nilsson 2011: 7, 32-33.) Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on selvittää pragmaattisia kysymyksiä analysoimalla kielenkäytön ja kontekstin suhdetta. Tutkimukseni edustaa lähinnä yleisen pragmatiikan pragmalingvististä haaraa, joka tarkastelee, millaisia keinoja kielessä on ilmaista erilaisia tarkoituksia (Leech 1983: 10 11). Hyödynnän klassisen puheaktiteorian käsitteitä, mutta käytän puheakti-käsitteen sijaan tulkinnaltaan väljempää ja kollokaatioiltaan funktionaalisempaa käsitettä puhetoiminto tai lyhyemmin toiminto, toisinaan myös synonyymista käsitettä funktio, kun viittaan puhujan tulevan toiminnan ilmausten välittämiin kielellisiin tekoihin vuorovaikutuksessa. Toiminnolla ja funktiolla viittaan pragmaattis-sosiaalisiin funktioihin, joihin kieltä käytetään osana kontekstia ja intersubjektiivista vuorovaikutusta. (Toiminnon ja intersubjektiivisuuden käsitteistä ks. Sorjonen 2015.) Samalla, kun rakenteiden pragmaattinen luonne paljastuu, saadaan myös lisää empiiristä tietoa siitä, miten puhutun kielen syntaksi rakentuu tutkimuskohteena olevien ilmausten osalta. Tutkimukseni liittyy murteiden lauseopillisen tutkimuksen viimeisimpään aaltoon (ks. Forsberg & Vilkuna 2008: 14; Karttunen & Rouhikoski 2010: 426 427). Kuten Auli Hakulinen (1989a: 29) huomauttaa, puheen syntaksin tutkimuksen tavoitteena on tarkastella lauseita ja lausumia ennen kaikkea pragmaattisesta näkökulmasta eli selvittää sitä, miten ne funktionaalisesti toimivat. (Ks. myös Hakulinen & Sorjonen 1986: 29.) Tarkastelen puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevia lauseita keskittyen niiden sisältämiin verbirakenteisiin. Tutkimukseni ei kuitenkaan edusta varsinaista konstruktiokielioppia. Konstruktiokieliopissa konstruktion käsite voi tarkoittaa jakamatonta tai kompleksista kielen yksikköä, jolla on oma merkitys. Konstruktiot ovat siis kompleksisuusasteeltaan erilaisia aina erillisistä sanoista morfologisesti sitoutuneisiin, idiomaattisiin ja lausemaisiin kompleksisiin rakenteisiin. (Croft & Cruse 2004: 255 256.) Kotilainen ja Herlin (2012: 13-17) korostavat verbien ja konstruktioiden keskinäistä vuorovaikutusta kognitiiviseen kielioppiin liittyvänä, käyttöpohjaisena ilmiönä. Verbit, konstruktiot ja niiden käytön kysymykset ovat keskeisiä tutkimuksessani, mutta koska en lähesty tutkimuskohdettani kognitiivisen kieliopin näkökulmasta, en käytä konstruktio-termiä. Tavallisesti käytän rakenne-termiä. Tarvittaessa käytän myös puhekuvio-termiä. Kauppinen (1998: 149) toteaa, että puhekuviot ovat lähellä konstruktioita, sillä molemmilla tarkoitetaan malleja, joiden avulla sanoja yhdistellään lausekkeiksi tai muiksi isommiksi kokonaisuuksiksi. Puhekuvio on kuitenkin konstruktiota väljempi käsite. Puhekuviot syntyvät kokonaishahmosta, sanajärjestyksestä ja tietyistä lekseemeistä. (Rakenteen, konstruktion, puhekuvion ja niiden lähikäsitteiden suhteesta ja käytöstä fennistiikassa ks. Uusitupa 2017: 64 67.) Kun haluan korostaa rakenteiden kieliopillistumista, käytän kiteymä-termiä. Luvussa 2.1 taustoitin tutkimukseni aihepiiriä esittelemällä merkitykseltään futuuristen ilmausten semantiikkaa typologisesta näkökulmasta. Käsittelin futuurisen merkityksen modaalisia kytkentöjä, ilmausten kieliopillistumiskehitystä sekä puhe-, tapahtuma- ja viittaushetkien järjestykseen perustuvia havainnollistuksia futuuristen ilmausten semanttisesta rakentumisesta. Vaikka tutkimukseni painopiste ei ole tällaisessa typologis-semanttisessa tarkastelussa, uskon tutkimukseni tuottavan myös typologisesti arvokasta tietoa. 64
Seuraavaksi siirryn tarkastelemaan aineistoa edellä esitettyjen näkökulmien valossa. Luvuissa 5-7 kuvaan puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevan lauseen rakennetta kvantitatiiviseen tietoon nojaten ja luvussa 8 tarkastelen eri ilmaustyyppien esiintymisen ehtoja vuorovaikutuksen ja tilannekontekstin näkökulmista. 65
5 FOKUKSESSA VERBI Tässä luvussa tarkastelun kohteena on puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevien lauseiden verbi. Luvussa 5.1 kuvaan rakenteellisesta ja leksikaalis-semanttisesta näkökulmasta finiittiverbejä ja niihin mahdollisesti liittyviä infiniittilausekkeita. Luvussa 5.2 keskityn finiittiverbin modukseen ja tempukseen. Persoonamuotoa käsittelen luvussa 6. 5.1 LEKSIKAALINEN, SEMANTTINEN JA RAKENTEELLINEN ANALYYSI Puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevien lauseiden predikaattina on yksinkertainen finiittiverbi tai kompleksinen, useasta sanasta koostuva verbirakenne. Tässä luvussa käsittelen aineiston verbi-ilmauksia keskittyen leksikaalisiin, semanttisiin ja rakenteellisiin piirteisiin. Taulukosta 2 käy ilmi, että yli puolet (56,2 %) puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevista lauseista sisältää yksinkertaisen finiittiverbin. 30 Kompleksisten verbirakenteiden osuus on 43,8 %. Nämä verbirakenteet voivat sisältää erilaisia infiniittilausekkeita (pitää tehdä, olla tekemässä, mennä tekemään, on tehtävä, saada ~ tulla tehtyä) tai imperatiivimuodon sisältäviä rakenteita (anna ~ oota minä teen), joita käsittelen tarkemmin luvussa 5.1.2. Taulukko 2. Predikaatin rakenne puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevissa lauseissa. Yksinkertaiset finiittiverbit Infiniittilausekkeen tai imperatiivin sisältävät rakenteet Yhteensä Haastatteluaineisto 97 46,9 % 110 53,1 % 207 Keskusteluaineisto 152 64,4 % 84 35,6 % 236 Yhteensä 249 56,2 % 194 43,8 % 443 100 % Taulukko paljastaa, että haastattelu- ja keskusteluaineistojen välillä on eroa: Haastatteluaineistossa erilaiset kompleksiset verbirakenteet ovat hieman yleisempiä kuin yksinkertaiset finiittiverbit. Sen sijaan keskusteluaineistossa yksinkertaisten finiittiverbien osuus on huomattavasti suurempi. 5.1.1 Yleisimmät finiittiverbit Aineisto käsittää yhteensä 86 erilaista itsenäistä tai kompleksisen verbirakenteen finiittiverbiä. Haastatteluaineistossa on 50 ja keskusteluaineistossa 60 eri finiittiverbiä. Taulukkoon 3 olen koonnut aineiston 25 yleisintä finiittiverbiä. Mukana ovat kaikki ne verbit, jotka esiintyvät vähintään neljä kertaa. Taulukon ulkopuolelle jää 61 finiittiverbiä, jotka esiintyvät kolme kertaa tai harvemmin. 30 Tähän lukuun on laskettu myös liittomuotoiset finiittiverbit, jotka esiintyvät perfektissä (ks. luku 5.2.2). 66
Taulukko 3. Aineiston yleisimmät finiittiverbit. Vasemmalla näkyvät finiittiverbien yleisyysjärjestys ja kokonaisesiintymämäärä. Keskellä näkyvät haastatteluaineiston ja oikealla keskusteluaineiston finiittiverbimäärät, joista on eroteltu esiintymät yksinkertaisina finiittiverbeinä ja kompleksisen rakenteen finiittiverbeinä. Yleisimmät finiittiverbit Yhteensä haastatteluaineistossa keskusteluaineistossa yhteensä yksinkertaisena yhteensä rakenteen finiittiverbinä yksinkertaisena rakenteen finiittiverbinä 1. pitää 57 30 1 29 27 1 26 2. voida 31 11 11 20 1 19 3. katsoa 29 3 3 26 25 1 4. saada 28 22 9 13 6 6 5. käydä 26 9 4 5 17 2 15 6. ottaa 25 3 1 2 22 22 7. mennä 17 14 12 2 3 3 8. olla 16 12 8 4 4 2 2 9. laittaa 14 4 4 10 9 1 10. panna 13 2 2 11 11 11. antaa 11 2 2 9 9 12. päästä 9 5 1 4 4 4 13. aikoa 8 6 6 2 2 ruveta 8 5 5 3 3 15. ajatella 6 6 6 haluta 6 5 5 1 1 lähteä 6 4 3 1 2 2 tuoda 6 6 6 19. nähdä 5 5 5 näyttää 5 5 5 21. hakea 4 4 3 1 meinata 4 4 4 sanoa 4 2 2 2 2 soittaa 4 1 1 3 3 tehdä 4 3 3 1 1 Taulukosta 3 käy ilmi, että aineiston kaksi yleisintä finiittiverbiä ovat modaaliverbit pitää ja voida, jotka ovat tavallisia niin haastatteluissa kuin keskusteluissakin. Finiittiverbit katsoa, saada, käydä, ottaa, mennä, olla, laittaa, panna ja antaa esiintyvät kukin yli kymmenen kertaa. Monien suurtaajuisten verbien käyttö on keskittynyt joko haastattelu- tai keskusteluaineistoon. Yleisimmät finiittiverbit ovat pitkälti samoja, jotka ovat muutenkin suomen kielen eri tekstilajeissa yleisiä (Suomen kielen näytteitä -online-puhekorpus 2014; Suomen sanomalehtikielen taajuussanasto 2004; VISK 444). Käsittelen seuraavassa vähintään kymmenen kertaa esiintyviä finiittiverbejä. Mukana tarkastelussa ovat niin yksinkertaisina finiittiverbeinä kuin jonkin verbirakenteen finiittisenä osana esiintyvät verbit. Aloitan käsittelyn aineistossa tavallisista modaaliverbeistä, joiden jälkeen käsittelen muita suurtaajuisia finiittiverbejä pääasiassa niiden yleisyysjärjestyksessä. 67
Modaaliset verbit Taulukosta 3 voidaan havaita, että neljän yleisimmän finiittiverbin joukossa on kolme modaalista verbiä: tyypillisesti välttämättömyyttä ilmaiseva pitää (57 esiintymää, 12,9 prosentissa kaikista aineiston lauseista) sekä mahdollisuutta ilmaisevat voida (31 esiintymää) ja saada (28). Nämä verbit ovat muutenkin suomen yleisimpien sanojen joukossa (Saukkonen, Haipus, Niemikorpi & Sulkala 1979: 436, 458, 524). Hakulinen ja Karttunen (1973: 160) toteavat, että juuri nämä kolme ns. perusmodaaliverbiä soveltuvat parhaiten geneerisiin lauseisiin. Tämän tutkimuksen yleisimmät modaaliverbit ovat pääosin samoja kuin esimerkiksi Auli Hakulisen ja Marja-Leena Sorjosen (1989: 76) tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin spontaanin arkikeskustelun modaaliverbejä. Hakulisen ja Sorjosen tutkimuksen yleisin modaaliverbi on voida, ja sen jälkeen tulevat täytyy, pitää ja saada. Pitää-, voida- ja saada-verbien yleisyys aineistossa kertoo siitä, että modaaliset verbit ovat keskeisiä puhujan tulevan toiminnan ilmaisemisessa. Tämä ei ole yllättävää, sillä modaalisin keinoin ilmaistaan irreaalisia, puhehetkenä realisoitumattomia asiaintiloja, joita tarkastellaan puhujan asenteen välityksellä mahdollisuutena, tahtomisena tai oletuksena. Irreaalinen merkityspiirre yhdistää futuuria ja modaalisia ilmauksia ja mahdollistaa muotojen pragmaattisen sekoittumisen (Birjulin & Xrakovskij 2001: 49). Modaaliverbit ovat muutoinkin kielessä taajasti esiintyviä aineksia, eivät vain tulevaisuudesta puhuttaessa. Hakulinen ja Sorjonen (1989: 75-76) nostavat esiin modaaliverbien käytön lieventämässä ns. kasvoja uhkaavia akteja eli muun muassa muokkaamassa pyyntöjä ja kysymyksiä kuulijan huomioon ottaviksi tai perustelemassa kieltäytymistä. Tällöin modaaliverbien merkitystä ei tulkita kirjaimellisesti, vaan ne ovat konventionaalistuneet erilaisiin kohteliaisuuskäyttöihin. Modaaliverbien käyttöä säätelevät puhujan käsitys puheena olevan tiedon varmuudesta ja muistikuvat siitä, mitä jossakin relevantissa aiemmassa tilanteessa on sanottu, aiottu tai ajateltu. Myös puhujan käsitys siitä, mikä on kulttuurissa ja tilanteessa sopivaa, mahdollista ja todennäköistä ja miten suoraan puhuja katsoo voivansa kuulijalle puhua, vaikuttavat modaaliverbien käyttöön. Modaalisten verbien merkitys on vahvasti kontekstisidonnainen. Voida-verbi ilmaisee aineistossani tavallisesti dynaamista mahdollisuutta (Kangasniemi 1992; VISK 1566, 1569 1571). Sen sijaan voida-verbin deonttiset ja episteemiset käytöt eivät tule esiin puhujan tulevan toiminnan ilmauksissa. Pitää-verbin yksi keskeinen tehtävä on velvollisuuden ilmaiseminen. 31 Puhujan tulevan toiminnan ilmaiseminen on otollinen käyttökonteksti nesessiivisille ilmauksille, jotka ovat yksi tavallisimmista futuuristen ilmausten lähtökohdista (Bybee ym. 1994: 258). Nesessiivisyyden ja futuurisuuden semanttista yhteyttä onkin tutkittu eri kielissä (esim. inarinsaamen kolgađ-verbistä Laitinen 1988 ja ruotsin skall-apuverbistä Törnudd-Jalovaara 1984). Tyypillisesti modaalisilla verbeillä on infinitiivitäydennys, joko A-infinitiivin perusmuoto tai MA-infinitiivin illatiivi (VISK 1564). Pitää- ja voida-verbien täydennyksenä on A-infinitiivi, kuten esimerkit 7 ja 8 havainnollistavat: (7) lähtihän se irtit tuo sisäpohja. iham pittää tar(kistaa). (Keskustelut: Asiointi/kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1307) 31 Muita modaalisen pitää-verbin käyttöjä ovat esimerkiksi episteeminen käyttö, evidentiaalinen päättelykäyttö, affektinen vahvistuskäyttö (preesensmuotoisena) sekä ehdotukset (konditionaalimuotoisena) ja kariutuneen aikomuksen ilmaiseminen (imperfektimuotoisena) (Hakulinen & Sorjonen 1989: 91 92; Laitinen 1992: 151 262). 68
(8) H 32 : Tullookos sulles sittel lukujärjestyksee ensinkääs sitä ((atk-opetusta))? I 33 : elikkä tota, mulle ei nyt tu. että mie voin sen sittek kasilla valita. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:4) Palaan tarkastelemaan pitää- ja voida-verbien käyttöä luvussa 5.1.2. Saada-verbin yleisyys aineistossa ei ole typologisesta näkökulmasta yllättävää; Bybeen ym. (1994: 253) mukaan saamista ilmaisevat verbit ovat tyypillisiä futuurisen merkityksen leksikaalisia lähtökohtia. Kuten luvussa 2.2.2 totesin, modaalisena ketjuverbinä saada suuntautuu tulevaan. Saada on monimerkityksinen verbi. Merkitys voi olla varsin konkreettinen, kuten esimerkeissä 9 ja 10: (9) H: Eli nyt on, kolome ((marsunpoikasta))? Ja nyt se tuas suapi? I: mm. ja mie aijjo ottaas seurraavista poekasista yhe. H: [Aij jaa. I: [tai en ehkä seurraavista va, sitä seurraavista. H: Iha ommaah huonneesseen niinkö? I: n-, ei ku sitten kum Mirja lähttee niim mie saan sem Mirjah huonnee omakseni ni, H: [Aij jaa. I: [sinne o hyvä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15451:1) (10) H: No minkäslaiset odotukset siula on nyt tuon Viinijärven, yläasteen suhteen? I: no sielä varmaan saapi paljo uusija kavereita. ainakin. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16732:2) Esimerkin 9 mie saan sem Mirjah huonnee omakseni -lauseen saada-verbi ilmaisee, että haastattelun informantti saa etua varsin konkreettisella tavalla eli käyttöönsä isonsiskon huoneen, kun tämä muuttaa opiskelemaan. Y1-muotoinen saada-verbi ilmaisee, että puhuja on semanttiselta rooliltaan hyötyjä, edunsaaja (ks. Muikku-Werner 1993: 161; Lappalainen 2008: 495). Yksinkertainen saada-finiittiverbi esiintyy tyypillisesti nollapersoonalauseessa kuten esimerkissä 10, jossa puhuja esittää arvelun uusien kaveruussuhteiden syntymisestä yläasteelle siirtyessään. Konkreettisen saamisen merkityksen lisäksi saada-verbiä voidaan käyttää deonttisesti ja dynaamisesti. Konditionaalimuotoisena sen tulkinta on suosituksen luonteinen. (VISK 1569.) Saada esiintyykin monesti fraasiutuneissa kohteliaisuusmuodoissa, joilla on direktiivinen merkitys, esim. saisinko teiän henkilötunnuksen -tyyppisissä pyynnöissä. Aineistossani saada-verbiä käytetään tyypillisesti ilmaisemaan mahdollisuutta. Saada esiintyy pääasiassa haastatteluaineistossa. Sitä käytetään yksinkertaisena finiittiverbinä sekä saa tehtyä -verbiliiton jäsenenä ja infinitiivitäydennykseen yhdisty- 32 H = haastattelija 33 I = haastattelun informantti 69
vänä finiittisenä osana (saa tehdä -tyyppiset rakenteet). Lisäksi saada esiintyy kolmesti infinitiivinä. Eri verbien infiniittilausekkeita käsittelen tarkemmin luvussa 5.1.2. Tutkimusaineistossa on pitää-, voida- ja saada-verbien lisäksi muitakin modaalisia verbejä. 25 yleisimmän verbin joukossa on lisäksi päästä (taulukko 3). Päästä esiintyy niin yksinkertaisena finiittiverbinä kuin verbiketjussa MA-infinitiivin illatiivin yhteydessä. Verbi on joko Y1- tai nollapersoonamuodossa. Lisäksi päästä-verbillä on yksi esiintymä verbiketjun A-infinitiivinä. Päästä-verbi on monimerkityksinen. Aineistossa verbillä ilmaistaan jonkin saavuttamista tai siirtymistä olotilasta toiseen kuten esimerkissä 11 tai kykenemistä jonkin tekemiseen kuten esimerkissä 12: (11) 01 M 34 : perjantai-iltanahav voitas lähtii Ilkka tulee (-) 02 lähteen nuotalle [sitte.] 03 A 35 : [ joo ] kyllä me lähettää, 04 mie voil lähttee ilmam muuta. 05 M: minä pääsen niin kuv vapaalek kato minu ei 06 tarvihek kiskoos sitä. (Keskustelut: Asiointi/Kyläkauppa Ilomantsi 2008, SKNA M016) (12) 01 A: no eei se minuj jalaka oos sievä eikä siroá 02 [se on semmonej, se on semmonel lop-], 03 M: [hyvä jalaka o olluk ku on näi o ] 04 A: se on semmonel loppana. 05 M: no tämmösethän ne on. 06 A: näellä om peässy. 07 M: nin kyl[lä. pystyssä] 08 A: [ja vielä. ] 09 M: pysynny. 10 A: ja vielähip päässee. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1303) Lisäksi aineistossa esiintyvät episteemistä mahdollisuutta ilmaiseva saattaa (3 esiintymää), dynaamista välttämättömyyttä ilmaiseva joutua (2 esiintymää) sekä dynaamista mahdollisuutta ilmaiseva ehtiä, välttämättömyyttä ilmaisevat tarvita ja täytyä sekä episteemistä todennäköisyyttä ja puhujan intentiota ilmaiseva taitaa (kullakin yksi esiintymä). (Modaaliverbien luonnehdintoja ks. Hakulinen & Sorjonen 1989: 74; Kangasniemi 1992.) Modaalisten merkitysten luonnehdinnat ovat tässä summittaisia; tulkinta rakentuu aina kontekstuaalisesti, eikä se aidossa kielenkäytössä ole aina yksiselitteinen. Muita yleisiä finiittiverbejä Aineiston yleisin ei-modaalinen finiittiverbi on katsoa (29 esiintymää). Katsoa on tavallinen myös infiniittilausekkeen verbinä (14 esiintymää). Keskusteluaineistossa katsoa 34 M = myyjä 35 A = asiakas 70
esiintyy lähes yhtä usein kuin pitää. Sen sijaan haastatteluaineistossa katsoa-verbiä voisi luonnehtia harvinaiseksi. Finiittiverbinä katsoa on tyypillisesti passiivimuodossa (17 esiintymää), esimerkiksi asiakaspalvelijan puheessa, kun hän ilmaisee tiedon selville ottamista tai rakentaa asioinnista asiakaspalvelijan ja asiakkaan yhteistä toimintaa (ks. luku 6.4). Aineistossa on myös kymmenen lausetta, joissa katsoa-verbi on Y1-muodossa. Näiden lauseiden katsoa-verbi ilmaisee konkreettista toimintaa, joka toteutuu yleensä välittömästi. Funktioltaan katson voi olla toimintaa selostava, lupaava tai tiedonhankinnallinen kuten esimerkissä 13: (13) MYYJÄ ETSII ASIAKKAALLE SOPIVIA MALLEJA HYLLYSTÄ M: tuossa on sitten tämä, ASIAKAS ISTUU JAKKARALLE JA RYHTYY OTTAMAAN KENKÄÄ M: klaivlotin tämä ranskalaine, kenkä. minä katov vaa että onko tässä kokoa. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1307) Aineiston viidenneksi yleisin finiittiverbi on käydä (26 esiintymää). Katsoa-verbin tavoin käydä on käytetympi keskusteluaineistossa. Käydä-verbin muotona on tavallisesti Y1, kuten esimerkin 14 lauseessa sem minä käyn täällä: (14) T 36 : mihinkä aikaam päiväs[täá ] P 37 : [ihan] näij jos käypi vaa sinnen ni aamusta. T: kaheksav viistoista. P: nii ni sem minä käyn täällä ja sittem mie voim männä minnev vaa. (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1190) Esimerkin käyn on yksinkertainen finiittiverbi, mutta tyypillisempää on, että käydä-finiittiverbi esiintyy infinitiivitäydennyksen yhteydessä (20 esiintymää). Aineistossa on lisäksi kuusi lausetta, joissa käydä-verbi on infinitiivinä. Ottaa esiintyy 25 kertaa finiittiverbinä ja kuudesti infinitiivinä. Se on katsoa- ja käydä-verbien tavoin huomattavasti yleisempi keskusteluaineistossa kuin haastatteluaineistossa. Ottaminen on konkreettista ei-kielellistä toimintaa, jolle on todennäköisemmät esiintymismahdollisuudet toiminnallisessa vuorovaikutustilanteessa kuin verbaaliseen vuorovaikutukseen perustuvassa haastattelussa. Haastatteluaineiston harvat ottaa-esiintymät ovat kohdista, joissa haastattelun normaali kulku syystä tai toisesta keskeytyy ja informantti selostaa toimintaansa. Esimerkki 15 havainnollistaa tällaista haastattelun katkeamiskohtaa. Tässä esimerkissä informantti puhuu niin Sanni-nimiselle lapsenlapselleen, joka on alkanut itkeä (ootahhan Sanni ja outah, minä otan), kuin itsekseen ihmetellen, missä viipyy informantin poika, jonka piti pitää Sannista huolta haastattelun ajan (eikö se jou-u). Keskusteluaineistoissa ottaa-verbin avulla ilmaistaan milloin mitäkin tilanteessa tapahtuvaa ottamista: Kelan toimistossa vir- 36 T = terveydenhoitaja 37 P = potilas 71
kailija ottaa kopion tai allekirjoituksen, aikuisneuvolassa terveydenhoitaja verenpainemittauksen. Kenkäkaupassa ottaa-verbillä on myös erikoistunut käyttö tilanteissa, joissa asiakas ilmaisee ostopäätöksensä myyjälle. Tällaista käyttöä havainnollistan esimerkillä 16. (15) I: ootahhan Sanni. eikö se jou-u. outah, minä otan. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 2007, SKNA 18657) (16) M: haluatko että käyn, näitä kahtomassa muitakin_tta jos [haluat sovittaa.] A: [no ei (kun), ] minä varmaankkin tämä otaj jos [kerta tämä,] M: [joo. ] on sopiva. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1309) Esimerkit paljastavat, että ottaa-verbi esiintyy tyypillisesti Y1-muodossa ja minä-pronominin kanssa. Mennä on aineiston seitsemänneksi yleisin finiittiverbi (17 esiintymää) ja lisäksi tavallinen infiniittilausekkeen verbi (11 esiintymää). Mennä-verbin yleisyys ei sinänsä yllätä, sillä preesensissä olevan mennä-liikeverbin voidaan ajatella suuntautuvan luonnostaan tulevaan (deiktisten mennä- ja tulla-verbien predikaatioiden vaikutusalasta ja tarkastelupisteistä ks. Jääskeläinen 2012: 71, 100-101). Menemistä merkitsevät verbit ovat yksi yleisimmistä futuuritempusten leksikaalista lähteistä (Bybee ym. 1994: 235). Edellä kuvatuista katsoa-, käydä- ja ottaa-verbeistä mennä poikkeaa siinä, että sen esiintymät ovat pääosin haastatteluaineistosta. Haastatteluissa mennä-verbin avulla kuvataan monesti puhujan tulevaa toimintaa, joka perustuu ennakkosuunnitelmaan, esimerkiksi kouluun, lomamatkalle tai harrastukseen menoa. Keskusteluaineistossa mennä on harvinainen, vaikka ainakin välitöntä toimintaa ilmaisevalle mennä-verbille olisi sopivia konteksteja eri keskustelutilanteissa. Mennä esiintyy tyypillisesti yksinkertaisena finiittiverbinä ja Y1-muotoisena. Kahdessa lauseessa on nollapersoona, kuten esimerkissä 17: (17) sielähä ov vaikka mitä kiemuroita ja muuta mutta, eiköhä sitä tässä opik ku, oman koeran kanssa sittem mennee ni. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:4) Vaikka olla on suomen taajimmin esiintyvä sana (Saukkonen ym. 1979: 419), se ei tämän tutkimuksen aineistossa ole aivan kärjessä (16 esiintymää finiittiverbinä). Tämä on toisaalta odotuksenmukainen tulos, sillä tilaverbinä olla ilmaisee tapahtumisen päätepisteetöntä ja muutoksetonta kestoa, johon ei tyypillisesti sisälly futuurisen merkityksen mahdollisuutta (luku 5.1.3). Olla-verbin esiintymät ovat etupäässä haastatteluaineistosta; toiminnallisissa keskusteluissa olla-verbit ovat puolestaan harvinaisia. Toisaalta olla-verbin suhteellinen harvinaisuus on yllättävää, onhan se perifrastisten futuuri-ilmausten finiittiverbinä tyypillinen. Tämän tutkimuksen aineistossa olla esiintyy tavallisesti Y1-muotoisena finiittiverbinä ilman minä-pronominia. Murteenmukaisesti olla-verbi on näissä lauseissa pikapuhemuodossa oon, kuten esimerkissä 18: (18) H: Ootko sä, menossa tänä kesänä jollekkil leirille? Mi-. I: oon. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 2007, SKNA 18665) 72
Esimerkin 18 oon vastaa haastattelijan kysymykseen, jossa käytetään predikaattia ootko menossa. Vastauksen oon onkin oikeastaan elliptisen verbiliiton apuverbi. Toisinaan Y1-muotoinen olla-verbi on kopula, joka yhdessä predikatiivin kanssa muodostaa lauseen predikaatin kuten esimerkin 19 oon valamis: (19) - et oon aatelu että mää sinnittelev vielä jonkun, kaheksav vuotta nin on, oon tuta, valamis, jiämmääj jonk(i)llaisilej jos mahollista on nin eläkkeele. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:1) Olla-verbi esiintyy pääasiassa yksinkertaisena finiittiverbinä tai apuverbinä perfektimuotoisissa lauseissa (ks. luku 5.2.2). Laittaa ja panna ovat keskusteluaineistoon keskittyviä verbejä. Laittaa-verbi esiintyy 14 kertaa finiittiverbinä ja kuusi kertaa infiniittilausekkeen verbinä. Panna esiintyy 13 kertaa finiittiverbinä. Finiittiverbeinä laittaa ja panna ovat yleensä Y1-muodossa ja minä-pronominin yhteydessä kuten esimerkeissä 20 ja 21. Panna-verbi on tällöin pikapuhemuodossa paan. (20) K1 38 : eiku hei mie laita tähäm muutamav vitosen (-). K2 39 : nii. (Keskustelut: Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008, SKNA M005) (21) M: paanko laatikom mukkaav vai [pussi. no nii. ] A: [ei tarvvi. ei tar]vii. minä mull_o ihan tuossa auto lähellä minä paan ne sinne. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1309) Laittaa- ja panna-verbien merkitys on monesti synonyyminen: panna, asettaa, sijoittaa, pistää kuten esimerkeissä 20 21. Laittaa saa toisinaan myös merkityksen valmistaa, panna kuntoon, kunnostaa. (SMS s.v. laittaa; KS s.v. panna.) Verbien käyttäminen liittyy konkreettiseen toimintaan. Antaa-finiittiverbillä on 11 esiintymää. Finiittiverbiesiintymien lisäksi antaa esiintyy muutamia kertoja A-infinitiivin muotoisena infiniittilausekkeessa ja imperatiivimuotoisena anna minä teen -rakenteessa. Aineiston antaa-finiittiverbit ilmaisevat konkreettista toimintaa, ojentamista (KS s.v. antaa), ja esiintyvätkin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta keskusteluaineistossa. Haastatteluaineistossa antaa on harvinainen ja esiintyy kohdissa, joissa haastattelun tyypillinen kulku katkeaa toimintaan. Kaikki antaa-finiittiverbit ovat Y1-muodossa ja yhtä lausetta lukuun ottamatta esiintyvät Y1-pronominin kanssa. Pronominiin liittyy usein pa- tai pas-sävypartikkeli. Tällaista lausetta havainnollistaa esimerkki 22: (22) ASIAKAS NOUSEE OTTAEN VANHAT KENGÄT KÄTEENSÄ M: minäpä annam pussin sullen niillen niin tuo(ta), MYYJÄ LÄHTEE HAKEMAAN PUSSIA, ASIAKAS SEURAA PERÄSSÄ (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1302) 38 K1 = keskustelija 39 K2 = keskustelija 73
Pronomini ja pa-sävypartikkeli korostavat puhujan aloitteellisuutta ja aktiivista roolia. Aineiston annan-esiintymien valossa vaikuttaa, että antaminen on toiminto, jossa puhuja haluaa korostaa omaa toimintaansa; ainoa pronominiton annan-lause (ks. luvun 6.2.3 esimerkki 106) vaikuttaa sivuhuomautuksen omaiselta. Olen edellä käsitellyt aineiston 11:tä yleisintä eli yli kymmenen kertaa esiintyvää finiittiverbiä. Voidaan huomata, että pitää-, voida-, katsoa-, saada-, käydä-, ottaa-, mennä-, laittaa-, panna-, olla- ja antaa-verbit ovat erikoistuneet palvelemaan tilanteista vuorovaikutusta niin, että monet niistä esiintyvät joko haastatteluaineistossa tai toiminnallisessa keskusteluaineistossa. Myös monet taulukon 3 frekvenssiluettelon sijoilla 12-25 olevat finiittiverbit (4 10 esiintymää) painottuvat jompaankumpaan aineistoon. Esimerkiksi saada, mennä, olla, aikoa, ruveta, ajatella, haluta, lähteä, nähdä ja meinata ovat käytetympiä haastattelupuheessa, kun taas katsoa, käydä, ottaa, laittaa, panna, antaa, tuoda, hakea, näyttää ja soittaa ovat tyypillisiä verbejä erilaisissa toiminnallisissa keskustelutilanteissa. Haastatteluaineistossa verbien yleisyyteen vaikuttaa topiikin lisäksi haastattelijan esittämien kysymysten muotoilu. Modaaliset verbit pitää ja voida ovat paitsi aineiston yleisimmät verbit myös tavallisia molemmissa aineistotyypeissä. Myös modaalinen päästä-verbi sekä verbit tehdä ja sanoa esiintyvät eri aineistoissa tasavahvuisesti, mutta koska niiden frekvenssi jää muutamiin esiintymiin, luotettavia päätelmiä ei voida tehdä. Puhujan tulevan toiminnan ilmausten puhetoimintoihin palaan luvussa 8. Kuva 8. Aineiston yleisimpien finiittiverbien persoonamuodot. Tumma taustaväri ilmentää persoonamuodon yksinomaisuutta. Mitä vaaleampi taustaväri on, sitä satunnaisempaa verbin esiintyminen kyseisessä persoonamuodossa on. Valkoinen tausta ilmentää, että verbillä ei ole esiintymiä kyseisessä persoonamuodossa. Olen edellä tuonut myös esiin sen, että monien verbien käyttöön liittyy morfologisia tai syntaktisia erityispiirteitä. Persoonan merkintää käsitellään seikkaperäisemmin luvussa 6, mutta jo tässä yhteydessä on syytä tuoda esiin se havainto, että eri verbit suosivat eri persoonamuotoja. Kuvasta 8 näkyy, että kapea-alaisimpia tässä suhteessa ovat verbit antaa ja pitää. Pitää-verbi esiintyy vain nesessiivisten verbiliittojen finiit- 74
tiverbinä Y3-muodossa, ja antaa esiintyy yksinkertaisena finiittiverbinä Y1-muodossa. Muut edellä käsitellyt verbit ovat morfologisesti monipuolisempia. Verbit laittaa, olla, panna ja voida ovat persoonamuodoiltaan sallivimpia: ne esiintyvät pääasiassa Y1-muodossa, mutta niillä on myös nollapersoona- ja passiiviesiintymiä. Myös mennä, käydä ja ottaa esiintyvät pääasiallisesti Y1-muotoisina, minkä lisäksi mennä-verbiä käytetään nollapersoonassa ja käydä- ja ottaa-verbejä passiivissa. Katsoa-verbiä käytetään pääasiassa passiivimuotoisena ja saada-verbiä nollapersoonaisena, minkä lisäksi molemmilla verbeillä on Y1-muotoja. Y1-muotoisten lauseiden syntaktista luonnetta voidaan tarkastella ilmisubjektin esiintymisen kannalta. Verbimuodot annan, katson, käyn, otan, laitan, panen ja voin esiintyvät pääasiassa minä-pronominin kanssa. Sen sijaan verbimuodot menen ja olen esiintyvät tyypillisesti ilman pronominia. Pronominittomuutta selittää se, että sekä mennä- että olla-verbin esiintymät ovat enimmäkseen haastatteluaineistosta, jossa ne ovat vastauksia kysymyksiin. (Persoonapronominin läsnä- ja poissaolosta tarkemmin luvussa 6.2.) Aineistossa harvinaiset tulevaan suuntautuvat verbit Kiinnostavaa on havaita, että aineiston yleisimmät verbit ovat muita kuin ns. tulevaan suuntautuvia verbejä (luku 2.2.2). Aineistossa neljänneksi yleisin saada-finiittiverbi on poikkeus tulevaan suuntautuvien verbien joukossa. Muut tulevaan suuntautuvat finiittiverbit ovat aineistossa harvinaisia: aikoa (8 esiintymää), ruveta (8), ajatella (6), haluta (6), meinata (4), tahtoa (3), tulla (3), yrittää (2), pyrkiä (1), pyytää (1), tarvita (1). Vilkunan (1992: 93) mukaan tulevaisuuteen suuntautuvien finiittiver bien merkitys implikoi, että infiniittilausekkeen ilmaisema toiminta on myöhempää kuin finiittiverbin ilmaisema toiminta, mutta on syytä huomata, että esiintymämäärissä ovat myös mukana lauseet, joissa tulevaan suuntautuvat verbit esiintyvät enimmäkseen muunlaisten kuin infinitiivitäydennysten kanssa. Huomionarvoista on se, että tahtoa- ja tulla-verbit ovat tämän tutkimuksen aineistossa harvinaisia. Liikeverbeistä mennä, lähteä ja käydä ovat selvästi yleisempiä kuin tulla, vaikka esimerkiksi tulee tekemään -rakenne mainitaan monesti tyypillisenä futuurirakenteena. Puhutussa nykykielessä tulee tekemään -rakenne on kuitenkin harvinainen, eikä se tämänkään tutkimuksen aineistossa esiinny kertaakaan kiteytyneenä futuurirakenteena. Tulla-verbin harvinaisuus selittyy varmaan suurimmaksi osaksi sillä, että kasvokkaisessa puhetilanteessa tulemisesta on luontevampaa puhua menneessä aikamuodossa ja menemisestä tulevassa (vrt. puhelinkeskustelut tai muut tilanteet, joissa puhuja ja kuulija ovat eri paikoissa; tulla- ja mennä-verbien semanttisen symmetrian kysymyksistä ks. Haddington, Jantunen & Sivonen 2011: 79; Jääskeläinen 2012: 99 100). Tahtoa esiintyy aineistossa kolmesti, ja kaikki esiintymät ovat konditionaalimuotoisia yksinkertaisia finiittiverbejä. Esimerkki 23 havainnollistaa tahtoa-verbin käyttöä puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevassa sivulauseessa minkä mie tahtosin isonakkiiv varmaan: (23) H: Mikäs ois semmonen, suosikkii-, -lemmikki tai joku muu elläim mihiv voi[sit ] tehä enemmän tuttavuutta? I: [no,] siis no koira on ollu aina, mikä, minkä mie tahtosin isonakkiiv varmmaan. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:4) 75
Tahtoa-verbillä on volitiivinen merkitys (Kangasniemi 1992: 269), mikä näkyy hyvin esimerkissä, jossa puhuja esittää tulevaisuuttaan koskevan haaveen konditionaalimuotoisella verbillä ja liittää siihen episteemistä epävarmuutta ilmaisevan varmmaan-adverbin. Aineiston tahtoa-finiittiverbin esiintymät eivät kuitenkaan ole kiteytyneitä futuurisen merkityksen ilmaisukeinoja vanhan kirjasuomen tahtoa-futuurien tapaan (tahtoa-futuurista luvut 2.2.1 ja 2.2.2). Voidaan todeta, että aineiston yleisimpiin finiittiverbeihin eivät kuulu ne verbit, jotka kirjallisuudessa on mainittu tulevaan suuntautuviksi. Monet ns. tulevaan suuntautuvat verbit esiintyvät vain muutamia kertoja tai eivät esiinny lainkaan. 5.1.2 Kompleksiset verbirakenteet Luvun 5.1 alussa toin esiin, että aineisto on paitsi finiittiverbistöltään monipuolinen myös verbirakenteiltaan rikas. 43,8 % tulevaa toimintaa ilmaisevista lauseista sisältää kompleksisen eli moniosaisen verbirakenteen. Haastatteluaineistossa verbirakenteet ovat yleisempiä kuin keskusteluaineistossa. Taulukkoon 4 olen ryhmitellyt aineiston erilaiset verbirakenteet seuraavasti: Taulukko 4. Kompleksiset verbirakenteet. Infinitiivin sisältävät rakenteet pitää + InfP olla + InfP muut InfPrakenteet Partisiipin sisältävät rakenteet TAVA- PartisPrakenteet TU- PartisPrakenteet Imperatiivin sisältävät rakenteet anna ~ oota minä teen -rakenteet Yhteensä Haastatteluaineisto 29 1 68 3 7 2 110 Keskusteluaineisto 27 2 42 13 84 Yhteensä 56 3 110 3 7 15 194 87,1 % 5,2 % 7,7 % 100 % Taulukosta erottuu kolme kompleksisten verbirakenteiden ryhmää: infinitiivin, partisiipin ja imperatiivin sisältävät rakenteet. Muutamien aineiston lauseiden rakenteissa yhdistyvät eri ryhmien tunnuspiirteet. Imperatiivin sisältävien anna ~ oota minä teen -rakenteiden ryhmä käsittää vain 15 lausetta, ja TAVA- tai TU-partisiipin sisältävä rakenne on kymmenessä lauseessa. Näitä melko harvinaisia verbirakenteita käsittelen luvuissa 5.1.2.4 ja 5.1.2.5. Valtaosa aineiston kompleksisista verbirakenteista sisältää infinitiivilausekkeen. Yhteensä erilaisia infinitiivilausekkeen sisältäviä rakenteita on 169. Rakenteet muodostavat heterogeenisen ryhmän. Aloitan infinitiivilausekkeiden käsittelyn luvussa 5.1.2.1 nesessiivisistä verbiliitoista, joiden finiittiverbinä on pitää tai täytyy. Luvussa 5.1.2.2 käsiteltävänä on pieni mutta muista kompleksisista verbirakenteista erottuva ryhmä, jossa finiittiverbinä on olla. Luvussa 5.1.2.3 käsittelen kaikkia muita infinitiivin sisältäviä verbirakenteita, muun muassa rakenteita, joiden finiittiverbinä on aikoa, ajatella, haluta, käydä, meinata, mennä, ruveta, saada ja voida. 76
5.1.2.1 Pitää tehdä -rakenteet Pitää on aineiston yleisin finiittiverbi. Ei siis ole ihme, että myös nesessiivisten verbiliittojen osuus on suuri. Pitää tehdä -tyyppinen rakenne on aineiston tavallisin verbirakenne (55 esiintymää). Lisäksi aineistossa on yksi täytyy-verbillinen nesessiivinen verbiliitto, joka näkyy esimerkissä 24: (24) ahaaá no totaa m- sitten täytyy soitella, myöhemmin sen jälkeen. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1120) Nesessiivisten verbiliittojen modaalisena verbinä pitää on siis vallitseva, mikä heijastaa pitää- ja täytyy-verbien alueellista eriytymistä: karkeasti jakaen täytyy on länsisuomalainen ja pitää itäsuomalainen modaaliverbi (Jussila, Nikunen & Rautoja 1992: 257, 301; Laitinen 1992: 38 40), joskin myös täytyy on vanhassa Pohjois-Karjalan murteessa mahdollinen (esim. Nirvi 1981 s.v. täytyy). Tutkimukseni tavoin myös Kauppisen (1998: 106) konditionaalimuotoihin keskittyvässä aineistossa pitää-verbi on selvästi yleisempi kuin täytyy. Puhujan tulevan toiminnan ilmauksissa pitää- ja täytyy-modaaliverbit ovat synonyymisia. Ne ilmaisevat dynaamista modaalisuutta eli fyysisistä tai psyykkisistä olosuhteista aiheutuvaa pakkoa tai deonttista modaalisuutta eli puhujan omaa velvollisuutta tai puhujan asennetta toiminnan välttämättömyyteen tai kannattavuuteen (ks. VISK 1573-1574; Hakulinen & Sorjonen 1989: 74). Koska pitää-verbillisten rakenteiden ja yhden täytyy-rakenteen välillä ei ole tunnistettavaa merkitys- tai käyttöeroa, käytän aineiston analyysissa yksinkertaisuuden vuoksi nimitystä pitää tehdä -rakenne tarkoittamaan myös esimerkin 24 täytyy soitella -predikaattia. Pitää tehdä -rakenteella on esiintymiä lähes sama määrä haastattelu- ja keskusteluaineistoissa. Aineistot ovat hieman erisuuruisia, joten haastatteluaineistossa pitää tehdä -rakenteiden suhteellinen osuus (14 %) on hieman suurempi kuin keskusteluaineistossa (11,4 %). Nesessiiviset pitää- ja täytyy-verbit poikkeavat kieliopiltaan monista muista verbeistä, myös muista modaaliverbeistä siinä, että ne ovat yleiskielessä ja tyypillisesti murteissakin Y3-muodossa. Ruotsin kielen vaikutuspiirissä olevissa suomen murteissa nesessiiviset pitää ja täytyy voivat esiintyä myös monipersoonaisesti. (Laitinen 1992: 36 37, 44-50.) Koska nesessiiviset rakenteet eivät tyypillisesti voi muodostaa passiivia, Vilkuna (1992: 173) katsoo, että nollapersoona tavallaan hoitaa passiivinkin tehtävää. Pitää tehdä -lauseista puuttuu prototyyppinen, kongruenssin laukaiseva nominatiivisubjekti. Neljä viidesosaa pitää tehdä -rakenteista on nollapersoonalauseissa, yksi viidesosa genetiivisubjektillisissa lauseissa. Käsittelen näitä genetiivisubjektilauseita luvun lopuksi. Pitää tehdä -rakenne sisältää aineiston lauseissa yleensä vain välttämättömän verbitäydennyksen, A-infinitiivin (48 esiintymää). Rakenne on tavallinen paitsi aineistossani myös suomen kielessä yleensä; nesessiiviverbit pitää ja täytyy ovat tyypillisimpiä A-infinitiivin kanssa esiintyviä finiittiverbejä (Vilkuna 1996: 282). Pitää tehdä -rakenteen A-infinitiiveinä esiintyy 30 eri verbiä. Monia näistä verbeistä yhdistää konkreettisen toiminnan ilmaiseminen (esim. laittaa, lähteä, mennä), mutta joukossa on muunkinlaisia verbejä, kuten tiedollista tilaa ilmaiseva miettiä tai puheaktiverbit kertoa, mainita ja kysyä. Nesessiivisten pitää-verbien A-infinitiivitäydennykset voivat siis puhujan tulevan toiminnan ilmauksissa olla hyvin monenlaisia verbejä. 77
Esimerkki 25 sisältää kolme pitää tehdä -lausetta: (25) 01 T JA P SOPIVAT UUTTA TAPAAMISAIKAA 02 T: kahev viikom päästä on kolmastoista kuuetta, 03 P: joo, 04 T: että ei o sulla siinä menoja. 05 TERVEYDENHOITAJA KIRJOITTAA 06 P: no, tiesti aina sitä on mut pittää 07 järjestöö silleen se (tuota), 08 T: mm, 09 P: (käyä tiällä), 10 T: mihis aikaam päivästä pääse[t parhaiten, ] 11 P: [no mi(n)ulle aina,] 12 sopis (näi ikkää) uamusta paremmin 13 jos vua, 14 T: käykö kaheksan nelkytviis, 15 P: kyllä on iha, iha hyvä aika. 16 T: mm-m? 17 TERVEYDENHOITAJA KIRJOITTAA 18 P: no ni, 19 T: hyvä, 20 TERVEYDENHOITAJA ANTAA POTILAALLE KORTIN 21 P: no selevä, pittää (tullas sitte) 22 kahev viikom päästä, 23 T: tulehaj ja tuota, piäs se painom 24 puottaminen mielessä, 25 P: no niin pittää kyllä yrittee, (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1192) Esimerkin puhuja käyttää nollapersoonaisia nesessiivisiä verbiliittoja, vaikka ilmaistu toiminta on yksiselitteisesti puhujan omaa toimintaa. Terveydenhoitajan kysymykset ja kehotukset kohdistuvat potilaan toimintaan: nollapersoonalauseet riittävät hyvin ilmaisemaan, kenen toiminnasta vastauksissa on kyse. Aineistossani pitää tehdä -rakennetta käytetään monenlaisissa funktioissa, esimerkiksi lupauksissa tai tulevan toiminnan suunnittelussa, kun puhuja ilmaisee asennettaan puheena olevan toiminnan välttämättömyyteen tai kannattavuuteen. Varsinaisia pakon ilmauksia aineisto ei sisällä. Monesti deonttista välttämättömyyttä ilmaisevat rakenteet ovat puhujan aikomuksen ilmaisuja, vaikka niiden kirjaimellinen merkitys liittyy pakkoon (Laitinen 1992: 228; Bybee ym. 1994: 178). Laitinen (mts. 155, 167, 178) luonnehtii rakennetta intensionaaliseksi: preesensissä 40 oleva nesessiiviverbi kuvaa puhujan puhe- ja samalla viittaushetkistä (P = V) asennetta infiniittilausekkeen verbillä ilmaistua tapahtumahetken (T) toimintaa kohtaan (ks. luku 2.1.4). Rakenteen verbien kuvaamien asiaintilojen välille muodostuu siis futuurinen aikaulottuvuus, mikä on luonteva osa lupausten tai suunnittelun merkitystä. 40 Vrt. imperfektimuotoisen nesessiivirakenteen ei-implikatiivinen tulkinta, esim. Minun piti mennä nukkumaan aikaisemmin. 78
Pitää tehdä -rakenteella puhuja lupaa toimia tilanteessa vallitsevien psyykkisten tai fyysisten vaatimusten tai suositusten mukaan. Nämä vaatimukset eivät ole useinkaan äärimmäisen pakollisia vaan keskustelukumppaneiden neuvottelun tuloksena syntyneitä sopimuksia, joskus hyvinkin väljiä. Puhuja voi myös ilmaista, että toiminta on tarpeellista, kannattavaa tai järkevää. Valtaosassa aineiston pitää tehdä -rakenteita on kyseessä puhujan sisäisen dynaamisen velvollisuuden ilmaiseminen, mikä onkin Laitisen (1992: 187) mukaan tyypillinen pitää-nesessiiviverbin funktio itämurteiden alueella. Osalla pitää tehdä -rakenteista on puolestaan ulkoisen velvollisuuden eli (objektiivisten) olosuhteiden ilmaisemisen funktio. Laitinen (mts. 190) toteaa, että puhujan ja kuulijan ennakkoasenteet määrittävät sisäisen pakon ilmausten ja niiden sisältämien subjektiivisten ja affektiivisten sävyjen tulkintaa. Kun tulkinnassa korostuu ilmauksen subjektiivisuus, kuvattava asiaintila on yllättävä tai odotuksenvastainen. Jos taas kuvattu asiaintila on odotuksenmukainen, nesessiiviverbi ilmaisee välttämättömyyttä objektiivisemmin. Puhetilanteen pragmaattinen luonne ratkaisee, ilmaiseeko nesessiivinen rakenne pakkoa vai onko ilmauksella intentiomerkitys. (Narrog 2012: 162.) Esimerkin 25 pitää tehdä -rakenteet esiintyvät lauseissa, joilla on jonkinasteinen lupaamisfunktio: riveillä 6 7 potilas lupaa siirtää muut menot terveydenhoitajan ehdottamalta päivältä (mut pittää järjestöö silleen se), rivillä 21 22 hän lupaa tulla vastaanotolle (pittää tullas sitte kahev viikom päästä), ja rivillä 25 hän reagoi terveydenhoitajan painonpudotuskehotukseen (no niin pittää kyllä yrittee). Kaikki pitää tehdä -rakenteet eivät ole kovin sitovia lupauksia, vaan pikemminkin toiminnan järkevyyttä ilmaisevia tai keskustelukumppania myötäileviä, etenkin viimeisen rivin pittää kyllä yrittee. Kahdeksassa lauseessa on kolmisanainen predikaatti, kun A-infinitiivin täydennyksenä on MA-infinitiivin illatiivi (esimerkki 26), MA-infinitiivin inessiivi (esimerkki 27) tai tunnukseton infinitiivi (esimerkki 28): (26) H: Pääsettekö jatkammaan kuitenkit töitä sitten, tällä viikolla? I: toivottavasti. kohan tuo vessail loppuu ni, pittää sittel lähtteek korjaamaa. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:3) (27) INFORMANTTI VASTAA HARRASTUKSIAAN KOSKEVAAN KYSYMYKSEEN tuossa pesiskoulussa oom mie käyny, yleesä. en nyt hirveesti ennää, tänä vuona pitäs miettii jos sielä, käywäm muutaman kerran kattomassa että onko sielä porukkaa nij jos sielä on ni, sittehäm mie voin tullat taas sinne, pesiskoulluu. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16731:3) (28) INFORMANTTI KUVAA EPÄSELVIÄ SUUNNITELMIAAN MATKAN KÄYNTIKOHTEISTA sittev varmaam paikam piälä näkköö. mitä, mitä sielä pittää käywäk kahtoo. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16731:2) 79
Esimerkissä 27 on aineiston ainoa pitää tehdä -rakenne, johon liittyy MA-infinitiivin inessiivi, ja senkin virkerakenne on itsekorjauksessa. 41 Finiittiverbi pitäs saa ensin A-infinitiivitäydennyksen miettii, ja kesken jäävän sivulausealoituksen (jos siellä) jälkeen puhuja täydentää samaa finiittiverbiä lausekkeella, joka rakentuu A-infinitiivistä ja MA-infinitiivin inessiivistä: käywäm muutaman kerran kattomassa. Puhuja esittää katkonaisten pitää tehdä -rakenteiden avulla, millä tavoin hän aikoo tai hänen kannattaisi ottaa selvää, jatkuuko pesäpalloharrastus tulevana kesänä. Konditionaalissa oleva nesessiiviverbi luo vaikutelman, että ilmaistu tuleva toiminta on epävarmaa; mahdollisesti suunnitelma toiminnasta syntyi vasta haastattelutilanteessa. Esimerkin 27 nesessiivirakenteen finiittiverbi on konditionaalissa. Konditionaalimuotoisia lauseita on 25 % kaikista pitää tehdä -rakenteen sisältävistä lauseista. Pitäisi tehdä -lauseet esiintyvät pääosin haastattelupuheessa. Laitinen (1992: 229) toteaa, että konditionaali tuo ilmaukseen mukaan puhehetkeä edeltävän hetken, josta käsin ilmaistun toiminnan välttämättömyyttä tarkastellaan (imperfektin ja konditionaalin yhteyksistä tarkemmin Lehtinen 1983). Laitisen mukaan konditionaali siis suhteuttaa nesessiivirakenteen taustaansa, mutta esimerkin 27 konditionaalimuotoinen rakenne ei mielestäni toteuta tätä piirrettä, vaan sen ilmaisema toiminta ja puhujan velvoittuminen todennäköisesti syntyvät saman vuoron aikana. Kauppinen (1998: 106) on omasta aineistostaan todennut, että konditionaalimuotoiset pitää-verbit ovat monesti ehdotuksia, toivomuksia tai suunnitelmia. Kauppinen toteaa, että samat merkitykset ovat mahdollisia indikatiivimuodoillakin, mutta konditionaaleissa implikaatiot ovat voimakkaampia ja konkreettisempia, sillä toisin kuin indikatiivia, konditionaalia ei käytetä normien tai tavan vaan käytännön suunnitelmien ja toteutuksen ilmaisemiseen. Konditionaalimuotojen käyttöön ja merkitykseen palaan luvussa 5.2.1. Pitää tehdä -rakenne ei salli predikaatin kanssa kongruoivaa nominatiivisubjektia. Sen sijaan genetiivisubjekti on mahdollinen, joskaan ei välttämätön tai edes tyypillinen. (Vilkuna 1996: 283, 285.) 42 Nesessiivirakenteen tyypillinen subjekti ei ole eksplisiittinen, vaan se on kontekstista pääteltävissä (vrt. englannin must-verbin naamioitu subjektiivisuus, Traugott & Dasher 2002: 126). Tämänkin tutkimuksen aineistossa nollapersoonaiset pitää tehdä -lauseet ovat huomattavasti tavallisempia kuin genetiivisubjektilliset lauseet. Genetiivisubjektin sisältäviä lauseita on 12 eli noin viidennes kaikista pitää tehdä -lauseista. Valtaosa genetiivisubjektillisista lauseista on keskusteluaineistosta. Genetiivisubjektillisissa lauseissa nesessiivinen pitää-verbi saa yleensä vain A-infinitiivitäydennyksen, kuten esimerkin 29 minunniip pittää paenoo. Kahdessa lauseessa verbirakenne on kompleksisempi. Esimerkin 30 predikaattiin sisältyy A-infinitiivin lisäksi tunnukseton MA-infinitiivi: minum pittää käywäk kahttoov varaston puolelta. (29) H: No entäs sitte, tuo, välitunnilta ku kello soettaa sisällen ni, onko se semmonej joku aotomaattinen kello vae pittääkö sitä, käöväj jostahip paenamassa? I: pittää se paennoo. yläluokkalaesethan ne, paennaa. sittehä se minu, minunniip pittää paennoo s-, ens vuonna. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 16006:2) 41 Itsekorjauksessa puhuja korjaa edellä sanomaansa tai etsii haluamaansa kielellistä muotoa ilmaukselleen (esim. sanahaku). Itsekorjaus voi siis suuntautua taakse- tai eteenpäin. Itsekorjaus keskeyttää puheen, mutta tavallisesti keskeytys ei ole pitkä. (Kurhila & Laakso 2016: 225 227 ja siinä mainitut lähteet.) 42 Tulkitsen genetiivimuodon subjektiksi. Toinen mahdollisuus olisi tulkita genetiivi nesessiiviverbin täydennykseksi, datiivigenetiiviksi (Vilkuna 1996: 283 284). 80
(30) M: joo. se om pieni joo. minum pittää käyvväk kahttoov varastom puolelta [tämä koko. ] A: [no elä elä nii ]tä minä näetä kahtaste [lem mitä täällä on.] M: [niij jaa-a. ] (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1303) Sanajärjestys on suurimmassa osassa genetiivisubjektitapauksia sama kuin esimerkeissä 29 ja 30 eli ensin subjekti, sitten finiittiverbi pitää ja sen jälkeen infiniittilauseke. Neljässä Pohjois-Karjalan aineiston lauseessa sanajärjestys on kuitenkin pitää-alkuinen. Finiittiverbiä seuraa genetiivisubjekti ja sitä infiniittilauseke. Esimerkin 31 pittää miun soittaa havainnollistaa finiittiverbialkuista sanajärjestystä: (31) A: ei oo [tavattavissa.] V: [(Ulla on) ] yhteentoista asti kokkouksessa että pittää miun soittaas sitten sen jälkkee. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1120) Genetiivisubjektina on yhtä tapausta lukuun ottamatta minun tai jokin sen variantti. Kainuun aineistossa genetiivisubjektivariantti on kahdesti minun ja kerran miun. Pohjois-Karjalan aineistossa variantti on seitsemän kertaa miun ja kerran mun (Y1-pronominin alueellisesta variaatiosta tarkemmin luvussa 6.2.2). Esimerkki 32 on poikkeuksellinen, sillä siinä puhuja käyttää genetiivisubjektina monikon 1. persoonan muotoa: (32) EDELLINEN ASIOINTI PÄÄTTYY, MYYJÄ KOHDISTAA HUOMIONSA ASIAKKAASEEN A: (meijjäm) pitäs löyttääm morsiuspuvun kans ken(gät) M: oi hyväne aeka. no se oj jo hankalampi. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1305) Asiakkaaksi on saapunut morsian yksin. Lauseen meijäm pitäs löyttää morsiuspuvun kans kengät monikkomuotoinen genetiivisubjekti viittaa siis ennen kaikkea puhujan omaan toimintaan, mutta viittaus jää avoimeksi sen suhteen, keitä muita persoonaviittauksen alaan lasketaan. Loogisia mahdollisuuksia on kaksi: puhuja viittaa itseensä ja muihin hääjärjestelyistä vastaaviin ihmisiin tai sitten puhuja viittaa itsensä ja myyjän yhteiseen tehtävään löytää sopivat kengät. Pitää tehdä -rakenteiden genetiivisubjektin persoonaviittausta voisi luonnehtia merkitykseltään haaleaksi. Edellisten esimerkkien lauseista oikeastaan vain esimerkin 29 genetiivisubjektilla on pakolliselta tuntuva tehtävä. Muista lauseista genetiivisubjektin voisi ottaa pois, sillä niissä on ilman eksplisiittistä persoonaviittaustakin selvää, kenen toiminnan välttämättömyydestä on kyse, mutta esimerkin 29 minunniip pittää paenoo fokuspartikkelillinen genetiivisubjekti on lauseessa fokusoivassa tehtävässä ja siksi tärkeä lauseen merkityksen kannalta. 81
5.1.2.2 On tekemässä -rakenteet Tässä luvussa käsittelen predikaatteja, jotka sisältävät olla-finiittiverbin ja infiniittilausekkeen, joka on MA-infinitiivin inessiivi tai määräverbeistä verbijohdoksen inessiivi. Tämä ryhmä on marginaalisen pieni, vain kolme lausetta käsittävä. Käsittelen näitä lauseita kuitenkin omana ryhmänään, sillä futuuris-progressiiviset on tekemässä -rakenteet ovat morfologisesti ja semanttisesti kiteytyneempiä kuin monet muut aineiston verbirakenteet. On tekemässä -rakenne, johon sisältyy MA-infinitiivi, esiintyy vain yhden kerran tutkimusaineistossa. Esimerkin 33 puhuja viittaa mahdolliseen tulevaan toimintaansa sivulauseella ennen ku, meikäläenen o, on tuota, kertomassa - -. Lauseen predikaattina on Y3-muotoisen olla-verbin ja MA-infinitiivin inessiivin kertomassa muodostama verbiliitto. Subjektina on meikäläinen-substantiivi, jolla puhuja viittaa itseensä: (33) että tuota, va se vae että siihem mennessä kerkkee varmastim monta muuta sernopiilia tulla enne ku, meikäläene o, on tuota, kertomassa, kertomassa tuota, muutamien kymmeniev vuojem päästä, tämä hetkisiä tapa(huksia) ni siihe vällii kerkkee varmasti, monta sotkua. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 16004:1) On tekemässä -rakenteella on punktuaalisten verbien yhteydessä imminentaalinen ja muutosta implikoiva merkitystehtävä ja duratiivisten verbien yhteydessä prosessia ilmaiseva tehtävä. Esimerkissä 33 puhuja käyttää rakennetta ilmaistakseen osittain kuvitteellista, kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa prosessuaalista tapahtumista. Fu tuu ri nen merkitys on tällaisissa tapauksissa mahdollinen futuuri tulkintaisen kon - tekstin ansiosta (Maamies 1997: 30 32; Niva 2015: 77). Esimerkin 33 lisäksi aineistossa on kaksi on tekemässä -rakennetta läheisesti muistuttavaa rakennetta, joista toisessa MA-infinitiivin paikalla on inessiivimuotoinen verbijohdos lähdössä (esimerkki 34) ja toisessa menossa (esimerkki 35): (34) minä ooj jo sorsammetällel lähössä vaikka ylihuomen-, katoh huomena pittää jo lähtteen ni pittää jo ruvetap pakkailemmaa. (Keskustelut: Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008, SKNA M001) (35) M: (v)oithan sinä ottaas sillä viissii että, laetettaan tuota sullen n(uo)h, va- raetakengät ja ne kultaset ja, mites tämän ja, otat kaikki ja, pannaan tuone, ylös vaaj ja tuot sitte taka[si. ] A: [niij] justtiisa ku m_oon nimittäim menossakkiis sitä pukua nyt sovittaa. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1306) Esimerkin 34 puhuja selittää kuulijalle, miksi kokoaa metsästysvarusteita: minä ooj jo sorsammetällel lähössä. Varsinainen lähteminen on seuraavan päivän ohjelmassa, mutta keskusteluajankohtana puhuja alkaa varustautua tulevaa retkeä varten. Esimerkin 35 asiakas hyväksyy kenkäkaupan myyjän tarjouksen ottaa kengät hääpuvun sovitukseen mukaan ja perustelee ehdotuksen aikataulullista sopivuutta lauseella ku m_oon nimittäin menossakkiis sitä pukua nyt sovittaa. Tässä meneminen sijoittuu var- 82
sin läheiseen, kenkäkauppa-asioinnin jälkeiseen tulevaisuuteen. Rakennetta täydentää tunnukseton infinitiivi sovittaa. Sekä esimerkin 34 lähössä että esimerkin 35 menossa ilmaisevat tulevaa muutosta ja ovat siinä mielessä tyypillisiä futuurisen on tekemässä -rakenteen edustajia. Lähteä- ja mennä-verbien merkitys ei ole punktuaalinen, eivätkä niiden verbijohtimet tässä rakenteessa saa välittömän tulevan tapahtumisen merkitystä. Pikemminkin merkitys on myöhemmin aktivoituvaa prosessia ilmaiseva. Rakenteen sisältämä inessiivi on looginen, jos valmistautumisprosessi ymmärretään tilaksi. Onikki-Rantajääskö (2005: 176 177) katsoo, että on tekemässä -rakenteen inessiivi on edelleen yhteydessä lokaaliseen merkitykseen. Erityisen selkeä tämä prosessuaalis-futuurinen merkitys on esimerkissä 34, jossa puhuja tekee puhehetkellä lähtövalmisteluja eli on tulevaa toimintaa ennakoivassa prosessissa mutta varsinainen lähteminen eli tulevan toiminnan aktivoituminen sijoittuu vasta muutaman päivän päähän. 5.1.2.3 Muut verbiketjut ja infinitiivilausekkeen sisältävät rakenteet Edellä olen käsitellyt infinitiivilausekkeita lauseissa, joissa finiittiverbinä on joko pitää, täytyä tai olla. Tässä luvussa käsittelen kompleksisia predikaatteja, joiden finiittiverbinä on A-infinitiivitäydennyksen saavat voida, saada, aikoa, haluta ja saattaa sekä MA-infinitiivitäydennyksen saavat käydä, ruveta, mennä, päästä ja joutua. Osa tässä käsiteltävistä rakenteista on infinitiivilausekkeellisia rakenteita (esim. haluta + A-infintiivi, käydä + MA-infinitiivi) ja osa taas pakollisia verbitäydennyksiä (esim. voida + A-infinitiivi) eli verbiketjuja. Verbiketjun finiittisenä osana on modaalinen tai muu abstrakti verbi, joka muodostaa infinitiivin kanssa monisanaisen predikaatin. Infinitiivilausekkeellisten rakenteiden infinitiiviä voidaan pitää objektina tai adverbiaalitäydennyksenä eikä predikaattiin kuuluvana verbinä. (VISK 496, 497.) Kompleksisia predikaatteja, jotka ovat aina tai tyypillisesti konditionaalissa tai joiden finiittiverbi on menneen ajan muodossa (ajatella, meinata, miettiä), käsittelen luvuissa 5.2. Tässä luvussa käsiteltävät rakenteet muodostavat varsin heterogeenisen ja suuren ryhmän. Sellaisia infinitiivilausekkeen sisältäviä predikaatteja, joiden finiittiverbinä on jokin muu kuin pitää, täytyä tai olla, on aineistossa yhteensä 109. Suurin osa näistä kompleksisista predikaateista on haastatteluaineistossa. Taulukosta 5 nähdään, että haastatteluaineistossa on huomattavasti enemmän A-infinitiivin sisältäviä predikaatteja kuin MA-infinitiivin sisältäviä predikaatteja. Keskusteluaineistossa A- ja MA-infinitiivin sisältäviä predikaatteja on suurin piirtein saman verran. Taulukko 5. Infinitiivilausekkeiden tyypit lauseissa, joissa finiittiverbinä on jokin muu kuin pitää, täytyy tai olla. Finiittiverbi + A-infinitiivi (+ MA-infinitiivi) Haastatteluaineisto 48 21 - MA-inf. illat - MA-inf. iness. Keskusteluaineisto 21 20 - MA-inf. illat - MA-inf. iness. - tunnukseton inf. Finiittiverbi + MA-infinitiivi 17 4 8 4 8 69 41 110 Yhteensä 69 41 Tämä luku etenee niin, että ensin käsittelen A-infinitiivin sisältäviä verbirakenteita ja sen jälkeen MA-infinitiivin sisältäviä rakenteita. Rakenteiden morfologian ja mer- 83
kitystehtävien käsittely etenee finiittiverbien yleisyysjärjestyksessä; ne finiittiverbit, joilla on vain yksi esiintymä, käyvät ilmi taulukoista 6 ja 7, mutta en käsittele niitä tässä tarkemmin. A-infinitiivitäydennyksen saavat finiittiverbit Taulukosta 6 nähdään, että aineistossa on 14 eri finiittiverbiä, joihin liittyy A-infinitiivitäydennys. Yleisintä A-infinitiivitäydennyksen kanssa esiintyvää pitää-verbiä on käsitelty jo luvussa 5.1.2.1. Taulukko 6. Finiittiverbit, joihin yhdistyy A-infinitiivi. Yleisimmät verbit Esiintymät haastatteluissa keskusteluissa yhteensä 1. pitää 28 27 55 2. voida 11 19 30 3. saada 9 9 4. aikoa 6 6 ajatella 6 6 haluta 5 1 6 7. meinata 4 4 8. miettiä 3 3 saattaa 3 3 10. osata 1 1 tahtoa 1 1 taitaa 1 1 täytyä 1 1 yrittää 1 1 Taulukko 6 tuo esiin sen, että rakenteiden finiittiverbit ovat modaalisia (pitää, voida, saada, saattaa, tahtoa, taitaa, täytyä) tai mentaalisia (aikoa, ajatella, meinata, miettiä, tahtoa). Isossa suomen kieliopissa (VISK 1551) myös nämä mentaaliset, puhujan tahtoa ja aikeita ilmaisevat intentioverbit luetaan modaalisuuden piiriin. Tällaisia verbejä kutsutaan intensionaalisiksi (VISK 1578). Intentioverbit haluta, aikoa ja meinata muistuttavat varsinaisia modaaliverbejä siinä suhteessa, että ne saavat objektikseen A-infinitiivin ja muodostavat tämän kanssa verbiketjun tai infinitiivilausekkeellisen rakenteen. Semanttisesti ne ovat ei-implikatiivisia: esimerkiksi lause Haluan lähteä jättää avoimeksi, toteutuuko lähteminen vai ei. Tosin jotkin näistä rakenteista ovat vakiintuneet keskustelun avauksissa performatiiviseen käyttöön, jolloin ne ovatkin implikatiivisia (esim. Meinasin kysyä, oletko paikalla huomenna). Imperfektimuotoisina ne raportoivat aiempaa aikomusta mutta samalla toteuttavat aiotun toiminnan. Kuten episteemiset asennoitumisverbitkin (esim. arvella, luulla), myös intentioverbit ilmaisevat subjektin asennoitumista asiaintilaan. (VISK 1578 1579.) 84
Voida + A-infinitiivi Toiseksi yleisin A-infinitiivin kanssa esiintyvä finiittiverbi on voida. Esiintymiä on yhteensä 30. Voida-finiittiverbille täydennys on tavallinen; aineistossa on vain yksi tapaus, jossa voida esiintyy yksinkertaisena finiittiverbinä, ja sekin esiintymä vaikuttaisi helposti sallivan täydennyksen. Vaikka A-infinitiivitäydennyksen sisältävät verbirakenteet muuten painottuvat haastatteluaineistoon, voida-verbirakenteet tekevät poikkeuksen: niistä melkein kaksi kolmasosaa (19) on keskusteluaineistosta. Tätä selittää se, että voida-verbiä käytetään asiakaspalvelutilanteiden tyypillisissä tarjoamistoiminnoissa. Voida-verbin A-infinitiivitäydennyksinä esiintyy 24 erilaista verbiä, joista suurin osa esiintyy vain kerran. Verbit lähteä, mennä, ottaa, sanoa ja vilkaista esiintyvät kukin muutamia kertoja. Vaikuttaa siltä, että voida-verbi yhdistyy vaivatta hyvin monenlaisiin infiniittilausekkeen verbeihin. Voida-verbi on Y1-muodossa tyypillisesti subjektipronominin kanssa (esimerkit 35 36). Nollapersoonaiset rakenteet ovat myös tavallisia (esimerkit 37 38). Passiivimuotoisen voida-verbin sisältäviä rakenteita on muutamia (esimerkki 39). Voida esiintyy siis sujuvasti eri persoonamuodoissa. (35) A: sie oikkeestaan tuohov voisit tuohoj jos sie kerkkiit vuan ni soittoot tuolle V: [joo ] A: [Ullale nyt] niin tuota ku, V: miepä voin soittaa. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1120) (36) MYYJÄ ON KÄYNYT ETSIMÄSSÄ ERILAISIA KENKIÄ ASIAKKAALLE M: minä toim muuten tämänkin kun tämä on tämäl le-, leikkauksensa ansiosta ollum mukava, MYYJÄ OJENTAA KENGÄN ASIAKKAALLE tämä Aaltosem malli mutta (et) pidätkö että meneekö liian kor[keaksiá ] A: [voim minä] kokkeillav [vaam (mi)nähän] kompuroin tietystin näillä. M: [mm. ] (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1304) (37) muuten, muuten ne on, kylä, näinikkäästis voi sannoo että, kiinalaiset on, ainakis suomalaisilen turisteille, ne on hyvin kohteliaita. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15449) (38) H: Onkos sulla nyt sitte haaveissa tuuvas sieltä ((rauhanturvaajakomennukselta)) sitte auto, Suomeen? I: en tiedä. henkilökohtasesti, en, olek kyllä varmaan tuomassa. mull_ei sille, sillä tällä hetkelä mitääk käyttöä ole. no mie ne rahat 85
käytän ennemin mie oo suunitellun niin ku että, just näihin opiskeluihi. ei tartte ottaas sittem mitääl lainnaa ja, muutenkiv voi elääp pikkuse ylellisemmi. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:3) (39) 01 V: elikkä tästä nyt ei korvausta sittej jää maksettavaks, 02 A: [ahaa. ] 03 V: [mut tuta], ö kyllähän tää voiaan niinkun, ottaa tää 04 hakemus, hakemus ja tuota, viiä tuonne 05 aateekoolle niij jos sitte vuodessa tullee niitä 06 matkakustannuksia, 07 A: [joo,] 08 V: [se ] yheksäsattaa markkaa ni sitten sen 09 yli menevän, ö korvattaan kokonaan. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1094) Esimerkit 35 ja 36 paljastavat, millaisia toimintoja voida-verbillisillä rakenteilla on Y1-muotoisina. Esimerkki 35 edustaa tyypillistä ilmaustyyppiä asiakaspalvelijan puheessa. Minä voin tehdä -tyyppisen rakenteen funktiona on poikkeuksetta tarjoutuminen. Puhuja ilmaisee, että hänellä on kyky ja mahdollisuus tehdä jotain kuulijaa hyödyttävää sekä halu tehdä tarjous. Tyypillistä on, että edeltävissä vuoroissa puhujat yhdessä tuovat esiin tarpeen, jota lause miepä voin soittaa pyrkii täyttämään. Lausetta edeltää keskustelukumppanin ehdotus sie oikkeestaan tuohov voisit tuohoj jos sie kerkkiit vuan ni soittoot tuolle, joka sisältää voida- ja soittaa-verbit ja joka varmasti vaikuttaa miepä voin soittaa -lauseen muotoiluun. Aineistossa on muutama esimerkin 36 havainnollistama voin minä tehdä -tyyppinen ilmaus, joiden avulla puhuja hyväksyy hänelle tehdyn ehdotuksen ja ilmaisee toimivansa ehdotetulla tavalla. Ilmaustyyppi on luonteeltaan myönnyttelevä ja muistuttaa funktioltaan jonkin verran Niemen (2013) analysoimaa voi olla -myönnyttelyrakennetta. Esimerkin 36 myönnyttelevää vaikutelmaa ilmaukseen luo verbialkuinen sanajärjestys, joka poikkeaa tavallisemmasta, esimerkin 35 subjektialkuisesta sanajärjestyksestä. Esimerkin 37 voi sannoo havainnollistaa indikatiivimuotoisen nollapersoonalauseen käyttöä. Haastattelupuheessa esiintyvä metatekstuaalinen voi sannoo tavallaan kehystää puhujan välittömästi seuraavaa lausumaa ja kommentoi sen muotoilua. Voi sannoo -lausetta seuraa että-lause, joka sisältää varsinaisen väittämän. Lauryn (2006: 314) mukaan sanoa-verbi tai muut kognitioverbit (ajatella, kuulla, kirota, kysyä, meinata, nähdä, tietää) tarjoavat tyypillisen ympäristön että-lauseille. Voi sannoo -ilmaus on kiteymä (vrt. sanotaan-kiteymä luku 6.4). Nollapersoonamuotoiset voi tehdä -rakenteet eivät kuitenkaan tyypillisesti ole kiteymiä vaan ilmaisevat lähinnä mahdollista, ennustuksenomaista toimintatapaa, kuten esimerkin 38 voi ellääp pikkuse ylellisemmi. Tässä esimerkissä haastateltava kuvaa, miten aikoo käyttää rauhanturva-ajan palkkionsa. Konditionaalimuotoisiin nollapersoonarakenteisiin liittyy vielä monesti ehdotuksen merkityspiirre (ks. luku 5.2.1). Esimerkin 39 riveillä 3 4 Kelan virkailija esittelee asiakkaalle vaihtoehtoista toimintatapaa tilanteessa, jossa asiakkaan matkakulut eivät riitä korvaushakemuksen tekemiseen: voiaan ottaa ja viiä. Virkailija ilmaisee passiivilauseella omaa toimintaansa, sillä hän ottaa hakemuksen vastaan ja vie sen tietojärjestelmään. Pas- 86
siivilauseessa ovat läsnä myös Kelan organisatoriset toimintaprosessit ja hakemusten ennalta määritellyt kriteerit. (Passiivilauseiden käytöstä asiakaspalvelutilanteessa tarkemmin luvussa 6.4.) Voida-verbi on yleensä indikatiivissa, mutta etenkin nollapersoonamuotoiset rakenteet ovat tavallisesti konditionaalissa (ks. tarkemmin luku 5.2.1). Saada + A-infinitiivi Saada-verbin esiintymiä finiittiverbinä käsittelin luvussa 5.1.1. Näistä kolmannes (9 esiintymää) on kompleksisten predikaattien finiittiverbejä. Nämä lauseet ovat yhtä lausetta lukuun ottamatta nollapersoonaisia. Esimerkit 40 42 havainnollistavat nollapersoonaisten saa tehdä -rakenteiden käyttöjä aineistossa: (40) NUOREN INFORMANTIN KOTIIN ON TULOSSA VIERAS ULKOMAILTA H: No sithän siulla jouttuu englannin taito koetukselle. I: diij jouttuu. mm-mm. saapiha, vähän kerrankkii, kokkeilla ossaanko mie mittääv vielä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15451:1) (41) kevättyöt on, vielä käynissä, ne on kyllä loppumassa nytte. sej jäläkeem pitää ruvetak konei-, konneita laittelemmaa että ruppee rehunteko olemaa ja, aetaukset että saa lehmät pihale ja, sitte sitä on nyt sitä ympärivvuotista karjatilala riittää ihaj jatkuvvoo et, niitä jos ruppee erottelemmaa nin tässä saap(i) päivä istuu eikä kerkkiik kaikkii vielä tehäkkää. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:3) (42) H: Entäs sitten ku oli puhetta siitä, siitä siitä, ammativvaihoksesta. Onko siitä tullu uutta? I: koulluum pitäs lähtteen neljästoista päevä. H: Ai se oj jo niin, selevä. I: nii. saa nyt nähäs sittem miten tuossa käypi. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15455:2) Esimerkin 40 saapiha kokkeilla ilmaisee, että puhujalle tarjoutuu mahdollisuus kokeilla koulussa opittua kielitaitoa. Finiittiverbi saapihan voi myös saada joutumisen tulkinnan. Myös esimerkin 41 lause nin tässä saap(i) päivä istuu ilmaisee lähinnä joutumista epämieluisaan tilanteeseen. Toisin sanoen tässä lauseessa saada-verbi ilmaisee välttämättömyyttä eikä mahdollisuutta. Tämä lause vaikuttaa myös geneerisemmältä kuin muut saada-predikaatit, ei niinkään konkreettisesti päivän tulevaan kulkuun viittaavalta. Ilmaukseen liittyy liioittelevaa leikillisyyttä. Esimerkkien 40 ja 41 verbeissä on savolaismurteille tyypillinen Y3-pääte -pi, mutta enimmäkseen aineistossa on -pi-päätteettömiä saa-muotoja. Esimerkki 42 puolestaan edustaa saa nähdä -kiteymää, jota käytetään vakiintuneesti tulevaan viittaavassa merkityksessä on jännittävää nähdä, on epävarmaa (KS s.v. saada). Tällaisia kiteytyneitä saa nähdä -lauseita on neljä. 87
Aikoa + A-infinitiivi Aikoa-finiittiverbin ja infiniittilausekkeen sisältäviä predikaatteja on kuusi, kaikki Pohjois-Karjalan haastatteluaineistosta. Aikoa-verbillä on vanhastaan esiintymiä sekä Kainuun että Pohjois-Karjalan murteissa (SMS s.v. aikoa), mutta tavallinen verbi ei kuitenkaan ole. Aikoa-verbin täydennyksenä on kaikissa aineistoesiintymissä eri verbi: lähteä, kokea, kuulla, nähdä, tehdä ja esimerkissä 43 ottaa. (43) H: Eli nyt on, kolome ((marsunpoikasta))? Ja nyt se tuas suapi? I: mm. ja mie aijjo ottaas seurraavista poekasista yhe. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15451:1) Esimerkin 43 tavoin muutkin aikoa-verbin esiintymät ovat Y1-muodossa. Syynä lienee se, että aikoa intentioverbinä ilmaisee puhujan intentiota, yksilöllistä mentaalista prosessia, ja ainakin nollapersoona tuntuisi luonnottomalta puhujan oman aikomistoiminnan kuvauksessa (?aikoo ottaa...). Passiivimuoto olisi kenties mahdollinen, mutta aikoa ei kuitenkaan esiinny kertaakaan passiivimuodossa. Haluta + A-infinitiivi Haluta-finiittiverbin ja infinitiivilausekkeen sisältäviä predikaatteja on kuusi, enimmäkseen haastatteluaineistossa. Haluta-verbin täydennyksinä ovat matkustaa, matkustella, muuttaa, tehdä ja tulla. Haluta-verbi on tyypillisesti 1. persoonan muodossa ja konditionaalissa (ks. luku 5.2.1). Aineistossa on vain yksi nollapersoonainen haluta-rakenne ja kaksi indikatiivimuotoista rakennetta sivulauseasemissa esimerkin 44 riveillä 2 ja 9: (44) 01 I: että vielä niin ku erityisestil lasten kansan niin, 02 se on semmonej, juttu mitä mä haluan tehä että 03 lasten kansa, työskennelläj ja nyt sitte Kajaanissa 04 niin sem, meijäm, sairaahhoitajaks ku opiskelen nii 05 se, mielenterveyspuoli, niin niin tuota, se sittev 06 vielä suuntautuu las-, lapsiij ja nuoriin. 07 H: Mm. 08 I: nii nit tuota, se on kyllä semmonen, tosissaan 09 semmone ala mitä minä haluan tehä. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 2007, SKNA 18658) Desideratiivinen haluta ilmaisee tulevaan suuntautuvaa tahtomista, päämäärään pyrkimistä ja Y1-muotoisena puhujan intentiota (Kangasniemi 1992: 269). Saattaa + A-infinitiivi Saattaa-verbin täydennyksinä ovat olla, voittaa ja tulla autettua (yhteensä 3 esiintymää). Esimerkissä 45 puhuja ilmaisee lauseella minä suatav voettoom miljjoonar rahhoo, että traktorikilpailussa voittaminen on mahdollista, mutta siihen kohdistuu epäilys: 88
(45) H: No onko teillä, monta raktoria? I: noo, on niitä. isähän se vielä semmossee, kilippaelluu, osallistutti minut vaekka e oes halunnukkaa että, minä suatav voettoom miljjoonar rahhoo tae sitte, semmosev Verkuraktori. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 16006:2) MA-infinitiivitäydennyksen saavat finiittiverbit MA-infinitiivin sisältäviä predikaatteja on yhteensä 41, joista noin puolet on keskustelu- ja puolet haastatteluaineistossa. Suurin osa MA-infinitiiveistä on illatiivimuotoisia (25 esiintymää). MA-tunnuksettomia tekeen-tyyppisiä infinitiivejä ja inessiivimuotoisia MA-infinitiivejä on kumpiakin kahdeksan. (Taulukko 5.) MA-infinitiivien morfologian ja merkitystehtävien käsittely etenee finiittiverbien yleisyysjärjestyksessä; ne finiittiverbit, joilla on vain yksi esiintymä, käyvät ilmi taulukosta 7. Taulukosta nähdään, että aineistossa on yhdeksän eri finiittiverbiä, joihin liittyy MA-infinitiivitäydennys tai tunnukseton infinitiivi. Taulukko 7. Finiittiverbit, joihin yhdistyy MA-infinitiivi. Yleisimmät verbit Esiintymät haastatteluissa keskusteluissa yhteensä 1. käydä 5 13 18 2. ruveta 6 3 9 3. mennä 2 3 5 4. päästä 4 4 5. joutua 1 1 2 6. ehtiä 1 1 lähteä 1 1 oppia 1 1 tulla 1 1 Siinä missä A-infinitiivitäydennyksen saavat verbit ovat monesti modaali- tai mentaaliverbejä, MA-infinitiivitäydennyksen saavista verbeistä vain päästä ja joutua ovat modaalisia. MA-infinitiivitäydennyksen kanssa esiintyvät finiittiverbit ilmaisevat liikkumista (käydä, mennä, tulla) tai aloittamista (ruveta). Käydä + MA-infinitiivin inessiivi tai tunnukseton infinitiivi Yleisin MA-infinitiivillisten predikaattien finiittiverbi on käydä. Esiintymät keskittyvät keskusteluaineistoon. Käydä-finiittiverbi suosii Y1-muotoja. Keskusteluaineistossa persoonapronomini on tyypillisesti lauseen ilmisubjektina (esimerkki 46), ja haastatteluaineistossa se jää pois (esimerkki 47); kummassakin aineistossa on vain yksi poikkeama tästä säännönmukaisuudesta. Ilmisubjektiin on monissa tapauksissa liittyneenä pa-sävypartikkeli. 89
(46) 01 M: onkos nämä vai halluutko sovittaaá 02 A: ( ). 03 M: minäpä käyn tuosta kahtomassa (et) 04 [meillä löytty. nii.] 05 A: [(ja sitten) tuo, ] 06 tuolla tuo Palmrootim miss_oli tommosta 07 peessiä (tuo), 08 MYYJÄ MENEE ASIAKKAAN TARKOITTAMAN KENGÄN LUO 09 M: tämä. 10 A: joo. 11 M: minäpä käyn hakkeen niistä koo. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1307) (47) 01 H: Mitä sie kesälomalla oot, suunnitellut tekeväs? 02 I: no, varmaan, kavereitten kansak käyn 03 uimmassa ((sic!)) ja, kaikkee muuta 04 rullaluistelemassa. sittej jossail lomalla. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16732:2) Infinitiivilauseke sisältää 10 lauseessa MA-infinitiivin inessiivin ja kahdeksassa lauseessa MA-tunnuksettoman, tekeen-tyyppisen infinitiivimuodon. Sama puhuja voi käyttää rinnakkain kumpaakin infinitiivityyppiä kuten esimerkissä 46. Esimerkin rivillä 3 lauseen minäpä käyn tuosta kahtomassa MA-infinitiivi on inessiivimuotoinen eli käydä-verbin yleiskielisen rektion mukainen, kun merkityksenä on edestakainen liikkuminen. Rivillä 11 saman puhujan lause minäpä käyn hakkeen niistä koo sisältää MA-tunnuksettoman infinitiivin. Kiinnostavaa infinitiivimuodon vaihtelussa on se, että tunnukseton infinitiivi voi olla joko illatiivimuotoinen (hakkeen) tai A-infinitiivin assimiloitunut muoto (hakkee x ) tässä on tosin verbityyppikohtaisia rajoituksia (Kuparinen 2015: 19 22, 60), vaikka käydä-verbi edellyttäisikin tässä merkityksessä inessiivistä muotoa. Kaikki aineiston MA-tunnuksettomat infinitiivit esiintyvät käydä-verbin täydennyksinä. Kuparisen (mts. 75 76) mukaan käydä tekeen -tyyppistä predikaattia voidaankin pitää konstruktiona. Tekeen-tyyppisen infinitiivin rinnalla esiintyy myös kansanmurteissa harvinaista mutta nykypuheessa laajalla alueella eteläisessä Suomessa esiintyvää tunnuksetonta tekees-inessiivityyppiä (Nissi 1981; Sorsakivi 1982: 382-386; Mielikäinen 1991: 52; Ylikoski 2005: 188-189), mutta tämän tutkimuksen aineistossa MA-tunnukseton inessiivi ei esiinny kertaakaan. MA-infinitiivin inessiivin sisältäviä lauseita on sekä Kainuun että Pohjois-Karjalan aineistoissa, mutta kaikki tunnuksettoman infinitiivin sisältävät lauseet ovat Kainuun keskusteluaineistosta poimittuja. Makkonen (2005: 140) arvelee, että MA-tunnukseton infinitiivi ei tartu herkästi pohjoiskarjalaiseen puheeseen. Mielikäinen (1991: 53) luonnehtii MA-tunnuksettomia infinitiivejä 1960-1970-luvuilla äänitetyissä Kainuun murteen aineistoissa tilapäisiksi. Ylikosken (2005: 194) tutkimus taas käsittelee nykypuhekieltä, ja sen mukaan tekeen-tyyppi on itämurteiden puhujienkin tuntema. Ylikoski (mts. 199) arvelee, että tekeen-tyyppisen infinitiivin käyttö inessiivisessä merkityksessä kertoo siitä, että suomeen on kehittymässä uusi kieliopillinen kategoria, absentiivi. Absentiivi ilmaisee deiktisen keskuksen ulkopuolella tapahtuvaa, usein määräpaikkaista ja -aikaista tapahtumista. 90
Tavallisin käydä-finiittiverbin täydennys sisältää katsoa-verbin infinitiivin (7 esiintymää, esimerkin 46 rivi 3). Hakea ja uida esiintyvät infinitiivilausekkeissa kumpikin neljä kertaa (esimerkin 46 rivi 11 ja esimerkin 47 rivi 2-3), muilla verbeillä on yksittäiset esiintymät infinitiivilausekkeissa. Kaikki näistä verbeistä esiintyvät MA-infinitiivin inessiivissä, mutta sekä MA-infinitiivin inessiivissä että tunnuksettomassa infinitiivissä esiintyvät vain hakea ja katsoa. Ruveta + MA-infinitiivin illatiivi Ruveta-verbi (8 esiintymää finiittiverbinä) eksplikoi infiniittilausekkeen ilmaiseman toiminnan aloittamista ja mahdollisesti samalla implikoi jonkin aiemman toiminnan päättymistä (Tommola 1992: 17 18). Ruveta-finiittiverbi on joko Y1-muodossa (esimerkki 48) tai nollapersoonamuodossa (esimerkki 49). (48) A: kuulehan tuota, annahham p- toenen[ki, ] M: [joo.] A: pannaaha toenenkij jalakkaan. mitem minä ruppeen niihem mieltymää. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1300) (49) niitä jos ruppee erottelemmaa nin tässä saap(i) päivä istuu eikä kerkkiik kaikkii vielä tehäkkää. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:3) Puolet ruveta-verbin esiintymistä on konditionaalissa. Esimerkeissä 48 ja 49 ruveta tekemään -rakenteilla on sivulauseasema tai sitä muistuttava ympäristö, mikä onkin tyypillistä aineiston ruveta-lauseille. Esimerkkien lauseet eivät ilmaise tilanteen pääasiallista toimintaa vaan tarjoavat täydentävää tietoa tai ilmaisevat ehdollista tulevaa toimintaa. On yllättävää, että suomen kielen monista alkamista ilmaisevista verbeistä ei aineistossa esiinny kuin ruveta. Suomen murteiden taajuussanaston (Jussila ym. 1992; 166, 273) mukaan ruveta on selvästi yleisempi kuin alkaa tai aloittaa (ryhtyä-verbistä ei ole mainintaa), mutta myös alkaa-verbillä on esiintymiä Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteissa. Aineistossani alkaa-finiittiverbejä ei kuitenkaan ole. Mennä + MA-infinitiivin illatiivi Mennä-finiittiverbi esiintyy MA-infinitiivitäydennyksen kanssa viidesti. Verbin muotona on kaikissa esiintymissä Y1-pikapuhemuoto meen, ja yhtä lausetta lukuun ottamatta lauseessa on ilmisubjekti. Ilmisubjektilliset lauseet ilmaisevat välitöntä tai läheistä tulevaa toimintaa (esimerkki 50). Esimerkin 51 lause meen hoitammaan puolestaan viittaa kaukaisempaan tulevaan toimintaan. MA-infinitiivin illatiivin verbinä on kolmessa lauseessa hakea, kuten esimerkissä 50. 91
(50) A: ne onkin ne toiset lääkkeet mitä käy. tulloo veren(paineehi) joita mie meen ny hakemaan ni ne onki huomattavasti kalliimpii kum muistaakseem makso melkein kakssattaa se [kuukkaustili. V: [joo. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1098) (51) H: Minkaslaisija kesälomasuunnitelmija siula on? I: no mulla nyt ei hirveesti oo elikkä, ne ylioppilasjuhlat, tullee tässä, viikolloppuna ja, sitten varmmaam meen, serkkuu hoitammaan, tai serkkuja hoitammaan tuonnen Nurmeksseen. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:4) Päästä + MA-infinitiivin illatiivi Päästä-finiittiverbi ja sen MA-infinitiivitäydennyksen muodostama predikaatti esiintyy neljässä nollapersoonalauseessa. Esimerkin 52 sivulause et pääsee tuone, luonnonkukista tekemmään kimppuja kuvaa hyvin päästä-finiittiverbillisten rakenteiden modaalisia käyttöjä aineistossa: rakenteen avulla puhuja ilmaisee halukkuutta pääverbillä ilmaistua toimintaa ja sen saavuttamista kohtaan (ks. myös päästä yksinkertaisena finiittiverbinä luku 5.1.1). (52) - - nyt oikkee sormet syyhyvää et pääsee tuone, luonnonkukista tekemmään kimppuja. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16732:4) Joutua + MA-infinitiivin illatiivi Joutua ilmaisee dynaamista modaalisuutta ja välttämättömyyttä (Kangasniemi 1992: 52-57). Aineiston joutua-verbirakenteet ilmaisevat ulkoista pakkoa toimia tietyllä tavalla, joka ei välttämättä ole puhujalle mieluista. Merkitykseltään joutua on siis päinvastainen kuin edellä käsitelty päästä. Joutua-verbin esiintymät (2) ovat Y1-muodossa. Esimerkki 53 mie uuven verokortin jouvun tillaamaaj ja toimii Kelan asiakkaan pyynnön (viimeisen rivin voisinko mie saahas siitä kuitista nin kopion) perusteluna: (53) V: Päivää. A: päivää kuule tuota voisinko mie saaha kun, veromie uuven verokortin jouvun tillaamaaj ja tuota siinä, kum mie Kelan päivärahalla oon niv voisinko mie saahas siitä kuitista nin kopion. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1116) 92
Tulla + MA-infinitiivin illatiivi Lopuksi on syytä ottaa tulla-finiittiverbin ja MA-infinitiivin illatiivin muodostama predikaatti tarkastelun kohteeksi, vaikka sillä onkin vain yksi esiintymä. (54) 01 A: minä lähej jo tuonem minä [sain, ] 02 M: [seitkyt]viis 03 eurroo tä[mä. ] 04 A: [joo mi]nulla 05 on kortti minä tulen kortila maksamaan. (Keskustelut: Asiointi/kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1312) Tulee tekemään -rakenne esitellään monesti tyypillisenä futuurisena rakenteena. Vaikka esimerkin 54 lause minä tulen kortila maksamaan on rakenteellisesti tulee tekemään -konstruktion kaltainen, en tulkitse sitä futuuriseen merkitykseen kiteytyneeksi verbiliitoksi vaan pikemminkin konkreettisen spatiaalisen liikkumisen selostamiseksi, jolla kenkäkaupan asiakas ilmoittaa myyjälle, että siirtyy sovittamispaikalta kassalle ja aikoo käyttää maksutapana korttia. Samalla asiakas ilmaisee edelleen ostoksia tekevälle ystävälleen, että siirtyy odottamaan ystävää kassalle; rivin 1 minä lähen jo tuone on tarkoitettu lähinnä informaatioksi ystävälle. Rivin 5 minä tulen maksamaan on osuva esimerkki siitä, millaisista tilanteista tulee tekemään -rakenteen futuurinen tulkinta on todennäköisesti saanut alkunsa. Kuten luvussa 2.1.2 totesin, liikkuminen tilassa on automaattisesti myös liikkumista ajassa. On ehkä hieman yllättävää, että tyypillisenä tulevan toiminnan ilmauksena pidetyn tulee tekemään -rakenteen edustus jää yhteen esiintymään tutkimusaineistossa, jossa on kuitenkin lähes 450 lausetta. Rakenteen harvinaisuuden syytä voidaan etsiä aineiston laadusta; futuurisena konstruktiona tulee tekemään on tyypillisempi kirjoitetussa kielessä tapauksissa, joissa pelkkä preesensmuotoinen verbi ei riitä ilmaisemaan eroa nykyisen ja tulevan toiminnan välillä. Havaintojeni mukaan tulee tekemään -rakenne suosii 3. persoonan muotoja, ja ehkä sen vuoksikin rakenne ei välttämättä tunnu luontevalta puhujan oman tulevan toiminnan ilmaisuissa, jossa Y1-muodot ovat tyypillisiä. Kuten luvussa 5.1.1 toin jo esiin, tulla-verbi on muutenkin harvinainen tämän tutkimuksen aineistossa. Finiittiverbin muoto Edellä on käsitelty A- ja MA-infinitiivien yhteydessä esiintyviä finiittiverbejä ja verbikohtaisesti tuotu esiin niiden tyypillisiä persoonamuotoja. 93
Nollapersoona 27 esiintymää 24 % Yksikön 1. persoona 80 esiintymää 73 % Passiivi 3 esiintymää 3 % Kuva 9. Infinitiivilausekkeen sisältävien predikaattien persoonamuodot. Kuvasta 9 käy ilmi, että noin kolme neljäsosaa infiniittilausekkeen sisältävien predikaattien finiittiverbeistä on Y1-muodossa. Huomattakoon, että tässä tarkastelussa eivät ole mukana yksipersoonaiset pitää ~ täytyy tehdä -rakenteet, joita käsittelin luvussa 5.1.2.1. Nollapersoonaisia rakenteita on neljännes. Ainoastaan kolmen infinitiivilausekkeellisen lauseen finiittiverbi on passiivimuodossa. Predikaattien persoonamuotoja voidaan myös tarkastella yleisimpien finiittiverbien näkökulmasta: Yksikön 1. persoona Nollapersoona Passiivi voida haluta ruveta saattaa aikoa ajatella joutua käydä meinata mennä miettiä saada päästä Kuva 10. Yleisimpien infinitiivilausekkeen yhteydessä esiintyvien finiittiverbien persoonamuodot. Tumma taustaväri ilmentää persoonamuodon yksinomaisuutta. Mitä vaaleampi taustaväri on, sitä satunnaisempaa verbin esiintyminen kyseisessä persoonamuodossa on. Valkoinen tausta ilmentää, että verbillä ei ole esiintymiä kyseisessä persoonamuodossa. Kuvasta 10 käy ilmi, että edellä tarkasteltujen kompleksisten predikaattien finiittiverbit ovat tavallisesti Y1-muodossa. Päästä-verbi esiintyy vain nollapersoonassa. Saa- 94
da-finiittiverbin esiintymät ovat pääasiassa nollapersoonaisia, mutta myös Y1-muodot ovat mahdollisia. Y1 on ainoa persoonamuoto aikoa-, ajatella-, joutua-, käydä-, meinata-, mennä- ja miettiä-finiittiverbin sisältävissä lauseissa ja tavallisin persoonamuoto voida-, haluta-, ruveta- ja saattaa-finiittiverbin sisältävissä lauseissa. Haluta, ruveta ja saattaa esiintyvät myös satunnaisesti nollapersoonassa, voida nollapersoonassa ja passiivissakin. Muilla finiittiverbeillä ei ole passiivimuotoisia esiintymiä. 5.1.2.4 Partisiippilausekkeen sisältävät rakenteet Pohjois-Karjalan haastatteluaineistossa on kymmenen lausetta, joiden predikaatti sisältää partisiippilausekkeen: kolmessa lauseessa on TAVA-partisiippi ja seitsemässä TU-partisiippi. Keskusteluaineistossa tällaisia predikaatteja ei ole. TAVA-partisiippilauseke voi yhdistyä predikaattiin, jonka finiittiverbi on indikatiivissa tai konditionaalissa. Esimerkissä 55 finiittiverbi on indikatiivi: (55) H: No mites teäh harrastukset sittem muut onko, töittel lisäks jottai? I: no, pikkusen on kalastusta ja metätystä on sitte, kum millon sorsam metä(s)tys alakkaa ni silloha se on syöksyttävä tuone, tuone, lammer rannale kytteemmää(n). (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15452:1) Lause silloha se on syöksyttävä tuone, tuone lammer rannale kytteemmää(n) sisältää verbirakenteen, joka koostuu olla-verbin Y3-muodosta, TAVA-partisiipin nominatiivista ja MA-infinitiivin illatiivista. Kyseessä on on tehtävä -rakenne, joka on yksipersoonainen, eli finiittiverbi on aina Y3-muodossa. Esimerkin tapauksessa on tehtävä -rakenteeseen liittyy vielä MA-infinitiivitäydennys. Isossa suomen kieliopissa (VISK 452) on tehtävä -rakennetta kutsutaan nesessiiviseksi verbiliitoksi, kun taas Pekkarinen (2011: 13, 161) kutsuu sitä välttämättömyysrakenteeksi. Pekkarisen (mts. 167) mukaan rakenteessa yhdistyvät passiivin liittotempusten ja nesessiiviverbikonstruktion ominaisuudet. TAVA-partisiipin ilmaisemalla toiminnalla on inhimillinen tekijä, joka jätetään yleensä mainitsematta. Subjekti ei ole rakenteen pakollinen osa, mutta silloin, kun ilmisubjekti on mukana, se on genetiivimuotoinen kuten nesessiivisessä pitää tehdä -rakenteessakin. (Mts. 123-125, 161, 165.) Aineiston kolmessa on tehtävä -lauseessa ei ole genetiivisubjektia, joten kaikki esiintymät ovat nollapersoonaisia. Pekkarinenkin (mts. 166) on todennut omasta aineistostaan, että on tehtävä -rakenteen ilmisubjekti on murteissa harvinainen. Subjektin sijaan esimerkin 55 teemapaikalla on se, jonka referenssi jää avoimeksi. Se-pronominilla on puhutussa kielessä tehtäviä, jotka eivät ole tekemisissä tarkoitteiden tunnistamisen kanssa. Tällainen se-pronominin käyttö on konventionaalistunutta, eikä tarkoitetta tarvitse tunnistaa. (VISK 723.) Se ei olekaan esimerkissä 55 varsinainen referenttiin viittaava pronomini vaan ekspletiivi, pronominin näköinen teemapaikan pitäjä, jolla ei ole referentiaalista suhdetta johonkin toiseen sanaan. Jossakin konteksteissa ekspletiivi voi tosin olla jossain määrin referentiaalinen. (Ekspletiivi-käsitteen määritelmästä ks. VISK s.v. ekspletiivinen; Pekkarinen mts. 171-177.) TU-partisiippilauseke esiintyy saada- ja tulla-finiittiverbien yhteydessä muodostaen saa tehtyä ja tulee tehtyä -tyyppisiä rakenteita. Kaikki saada-finiittiverbilliset rakenteet ovat konditionaalimuotoisia, ja niitä käsittelen luvussa 5.2.1. Tulee tehtyä -rakenteen prototyyppinen käyttö näkyy esimerkin 56 rivillä 8: 95
(56) 01 H: Onko siinä siulek kesätyöpaikka koko kesäks? 02 I: on, ite asiassa että on. mitä niin kut tullee, 03 Seijal luona sitten tuota sielä pitopalvelula, 04 et joskus saattaa tullap pari kertaa viikossa 05 sielä autettuu ja sitte on, naapurin tuota 06 lapsija oon olluv vahtimassa ja sitte o, 07 lenkittänyk koiraa sieläkkii ja, 08 sit kotihommija tullee ainna tehtyy. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16731:2) Tulee tehtyä on yksipersoonainen, ja aineistossa sitä käytetään nollapersoonaisesti, ilman genetiivisubjektia. Esimerkki 56 alkaa haastattelijan kysymyksellä tulevan kesän työpaikasta. Informantti vastaa kysymykseen, ja siinä mielessä hänen vastauksensa on tulevan toiminnan kuvausta. Tapa, jolla informantti vastauksensa muotoilee, vaikuttaa kuitenkin melko geneeriseltä; puhujalla on ollut tapana auttaa pitopalvelussa, vahtia lapsia ja lenkittää koiraa naapurissa (mikä ilmaistaan perfektimuodolla) sekä tehdä kotitöitä, ja samat asiat kuuluvat ilmeisesti alkavan kesänkin töihin, sillä niistä kerrotaan vastauksena haastattelijan tulevaan suuntautuvaan kysymykseen. Rivin 8 sit kotihommija tullee ainna tehtyy -lause ilmaisee todennäköisesti tulevaa(kin) toimintaa, mutta on mahdotonta varmasti määritellä puhujan tarkoittamaa tapahtumisaikaa. Rivien 4 5 lause saattaa tullap pari kertaa viikossa sielä autettuu sisältää infiniittilausekkeen, joka on infinitiivi- ja partisiippirakenteen yhdistelmä. Rivin 2 tullee-verbi voidaan myös tulkita katkeavan tulee tehtyä -rakenteen osaksi: Heti tullee-predikaatin jälkeen puhuja päättää muotoilla sanottavansa toisin ja täydentää ilmausta paikan adverbiaalilla. Täydennyksen jälkeen puhuja toistaa lauseen predikaatin mutta ei samanmuotoisena vaan verbiketjuna saattaa tulla. Kyseessä on siis itsekorjaus. Alkuperäisen valmiiksi saamisen merkityksen sijaan tulee tehdyksi ~ tehtyä -tyyppistä rakennetta käytetään ilmaisemaan tekemisen satunnaisuutta, suunnittelemattomuutta tai tyypillisyyttä puhujan toiminnassa. Puhujan asenne tekemiseen on huoleton, välttelevä tai tekijän persoonaa korostamaton. (Mielikäinen 1981: 98; KS s.v. tulla.) Esimerkissä 56 tulevan kesän työskentely ilmaistaan jäsentymättömänä ja erillisistä jaksoista koostuvana mutta kuitenkin puhujalle tyypillisenä toimintana. Vilkuna (2006: 109) nostaa rakenteen ensisijaiseksi luonteeksi retrospektiivisuuden eli asioiden tarkastelemisen jälkikäteen ja kutsuu tulee tehtyä ja tulee tehneeksi -rakenteita retrospektiivirakenteiksi sekä pitää niitä puhekielelle tyypillisinä (mts. 108). Tulla-verbin ansiosta rakenne on aspektiltaan dynaaminen. Rakenteet ovat nollasubjektillisia hyvin samantapaisesti kuin nesessiivirakenteet eli toimittavat myös yksipersoonaisen passiivin tehtäviä, jolloin viittauspotentiaali on avoimempi kuin muissa nollapersoonalauseissa. Puhujaviitteisyys on kuitenkin oletusarvona. (Vilkuna 2006: 118-119, 126.) 5.1.2.5 Anna ~ oota minä teen -rakenteet Antaa- tai odottaa-verbin imperatiivimuodolla alkava ja indikatiivimuotoisen Y1- tai passiivimuodon sisältävä predikaatti on 15 lauseessa. 43 Kuten luvussa 2.2.2 totesin, anna minä teen -rakenne voidaan tulkita kiteytyneeksi puhujan intention il mauksek si, jossa antaa-verbin merkitys ei ole konkreettinen ojentaminen vaan myöntää, 43 Rakenteiden finittiverbejä en ole laskenut mukaan luvussa 5.1.1 esitettyihin itsenäisten finiittiverbien lukuihin (esim. taulukko 3). 96
suoda, sallia (KS s.v. antaa). Aineistossa anna minä teen -rakenteen sisältäviä lauseita on viisi, ja niiden lisäksi on kymmenen lausetta, joihin sisältyy funktioiltaan samanlainen, odottaa-verbin imperatiivimuodon sisältävä rakenne oota minä teen (~ tehdään). Konstruktio on syntaktisesti erikoinen, sillä se näyttää sisältävän kaksi finiittiverbiä. Rakennetta ei voida tulkita perinteisen lauseenjäsennyksen avulla kahden lauseen kokonaisuudeksi, joka käsittäisi hallitsevan lauseen (predikaattina Y2-muotoinen imperatiivi) ja alisteisen lauseen (predikaattina yleensä Y1-muotoinen indikatiivi, kahdesti myös passiivi), sillä ilmaukseen ei tavallisesti sisälly alistuskonjunktiota, vaikka lausuman rakenne muistuttaakin päälauseen ja alisteisen että- tai kun-lauseen muodostamaa yhdyslausetta: Anna, kun minä teen tai Odota, että minä teen. Rakenteen osien alistussuhteet eivät siis ole yksiselitteisesti tulkittavissa (Leino 2003: 56 57). Iso suomen kielioppi (VISK 1647) luonnehtii tällaisten rakenteiden imperatiivia statukseltaan partikkelin kaltaiseksi ja rinnastaa sen huomionkohdistinpartikkeleihin kato ja kuule. Partikkelistumisluonnehdinta kuvaa mielestäni melko hyvin anna ~ oota minä teen -rakenteen anna- ja oota-osia, mutta on pidettävä mielessä, että rakenteessa imperatiivimuotoisten osien merkitys ja käyttö ovat samantapaisia kuin vastaavissa yhdyslauseissa. Anna- tai oota-osa saa monesti liitepartikkelin, kuten esimerkit 57 61 osoittavat. Rakenteen kiteytyneisyydestä kertoo, että rakenteeseen sisältyy minä-pronomini aina, kun verbi on Y1-muodossa; pronominittomia esiintymiä ei ole (ks. tarkemmin luku 6.2.2). Esimerkki 57 havainnollistaa anna minä teen -rakenteen ja esimerkki 58 oota minä teen -rakenteen käyttöä: (57) ASIAKAS SOVITTAA KENKIÄ JA RYHTYY KOKEILEMAAN KÄVELLEN A: hyvännäkösiä kenkiähän nuo on kaekki. tämä ov varmmaan semmonen kevyt kenkä tämähim. mukava, kävellä. no, annahham minä nyt näetä, M: no[in. joo-o. mm-m. ] A: [tässä maestele(n), millen ne nämä,] M: mm-m. A: no nämähän ne on turvalliset kyllä. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1303) (58) K1 TARJOAA LIIAN ISOSTA LOUNASANNOKSESTAAN K2:LLE 01 K1: syötkös sie (-) muikkuja. minä en näim paljo (-). 02 K2: syöv vua. 03 K1: syöá 04 K2: syö,. 05 K1: otav vuan kuuleá 06 K2: no ootaham minä syön tää ensi. (Keskustelut: Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008, SKNA M015) Esimerkissä 57 kenkäkaupan asiakkaan annahham minä nyt näetä tässä maestele(n) toimii samanaikaisesti pyyntönä ja oman tulevan toiminnan selostamisena. Asiakas siis sovittaa oman toimintansa kenkäkauppa-asioinnin konventioihin. Antaa-verbin impe- 97
ratiivimuodolla puhuja ainakin morfologis-semanttisesti tarkasteltuna merkitsee ilmauksensa luvan pyytämiseksi, kun asiakas pyytää lupaa sovittaa kenkää. Samalla puhuja pyytää ilmauksella aikaa ja tilaa toiminnalleen. Anna minä teen -tyyppinen ilmaus tuo esiin puhujan oma-aloitteisuuden ja vastuunoton asiointitilanteen etenemisestä. Esimerkin 58 ootaham mie syön toimii pitkälti samalla tavalla kuin edellisen esimerkin anna-lause. Esimerkin tilanne on tuttavusten keskustelu lounasravintolassa. Rivillä 1 keskustelija 1 tarjoaa keskustelukumppanilleen muikkuja, joita ei itse jaksa syödä. Keskustelija 2 ensin kieltäytyy (rivit 2 ja 4) mutta maanittelun jälkeen suostuu tarjoukseen rivin 6 lauseella no ootaham mie syön tää ensi. Lause toimii monessa tehtävässä: sen avulla puhuja pyytää lisää aikaa omalle toiminnalleen ja tarjoukseen vastaamiselle sekä tarjoaa myöntävän vastauksen muikkujen tarjoajalle. Samoin kuin esimerkissä 57 ilmaukseen liittyy puhujan pyrkimys vastuun ottamiseen tilanteesta. Anna ~ oota minä teen -rakenteen finiittiverbinä on tyypillisesti yksinkertainen, ilman infiniittilauseketta esiintyvä verbi kuten esimerkkien 57 ja 58 maistelen ja syön. Infiniittilauseke sisältyy rakenteeseen vain esimerkeissä 59 ja 60: (59) K1: näistä kyllä ymmärräm mittääm mitä se (m-). K2: annaham mie ruppeel laittammaa (mie vaan) K2 RYHTYY JÄRJESTÄMÄÄN JA LUKEMAAN TESTITILANTEEN TEHTÄVÄLAPPUJA: pul- pulputtaaá (Keskustelut: Muut/testit Ilomantsi 2008, SKNA M013) (60) M: onko se koko minkä- se om muute hirvvee hyvä jalakkaa, A: (tässä ois kiva tää), M: mm. raikas. siinä vain tietenkkää ei ook kaikkia kokoja. ootahham minä yritä, KIIPEÄÄ JAKKARALLE ETSIMÄÄN HYLLYSTÄ KENKIÄ kattoon ni,. paljoko sullaha oli pieni se jalaka. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1305) Kahdessa lauseessa oota-osa muodostaa rakenteen passiivimuodon kanssa. Esimerkin 61 lauseen ootahhan kum mietittään avulla kenkäkaupan myyjä pyytää aikaa etsiäkseen sopivia vaihtoehtoja asiakkaalle: (61) M: ootahhan kum mietittään (-), A: [kahtelehan niim minä kahtelen tästä niin tuota ] M: [ ( ) varmas ]tikkin. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, T1304) Esimerkki sisältää kun-konjunktion, jota tyypillisesti ei ole varsinaisissa anna ~ oota minä teen -rakenteissa. Funktionaalisesti ootahan kum mietittään kuitenkin rinnastuu tässä käsiteltyihin kiteymiin. Anna ~ oota minä teen -lauseita esiintyy erityisesti keskustelupuheessa. Haastattelupuheen muutamat esiintymät ovat kohdissa, joissa haastattelun tyypillinen kulku jollain tavalla katkeaa johonkin toimintaan. Tästä voidaan päätellä, että anna ~ oota minä teen -rakenne edellyttää keskustelutilanteelta toiminnallisuutta. 98
5.1.3 Varsinainen toiminta Luvuissa 5.1.1 ja 5.1.2 olen käsitellyt aineiston finiittiverbejä ja erilaisia kompleksisia verbirakenteita. Tässä luvussa keskityn predikaattien ilmaisemaan toimintaan. Toiminnalla tarkoitan tässä ennen kaikkea konkreettisia tekoja, tiloja ja toimintoja. Tarkastelun kohteena ovat siis erilaisten verbirakenteiden varsinaista toimintaa ilmaisevat verbit. Kyseeseen tulevat niin yksinkertaiset finiittiverbit, verbiketjujen infinitiivit, infinitiivilausekkeet kuin liittomuotojen ja verbiliittojenkin pääverbit. Apuverbit ja modaaliverbit jäävät siis tarkastelun ulkopuolelle. Aineistossa on 128 erilaista varsinaisen toiminnan verbi-ilmausta. Kaikki aineiston varsinaisen toiminnan verbi-ilmaukset ovat sellaisia, että niillä voidaan ajatella olevan (aktiivinen) toimija (vrt. patientti, kokija), joka tutkimuskysymykseni mukaisesti on puhuja itse. Tällöin verbeillä on ns. agenttipiirteitä, joilla Pajunen (2001: 85) tarkoittaa esimerkiksi agentin volitionaalista osallistumista tilaan tai tapahtumaan, aisti- tai havaintotoimintaa, kausaatiota ja siitä johtuvaa tapahtumaa tai muutosta toisen osallistujan tilassa, liikettä sekä itsenäistä olemassaoloa riippumatta verbin ilmaisemasta toiminnasta. Agentiivisuuteen liittyviä ominaisuuksia ovat toiminnallisuus, suoritus, teon intentionaalisuus ja tahdonalaisuus, ja ne kaikki vaikuttavat lauseiden tulkintaan ja ilmenevät lauseiden pääjäsenten välisinä relationaalisina piirteinä. Piirteiden tunnistaminen vaatii lauseyhteyden ja kielenulkoisten tekijöiden tuntemista. Verbin leksikaalinen merkitys ei voi sisältää kaikkia eri konteksteissa mahdollisia merkityksiä vaan vain osan syntaktisesta variaatiosta. (Pajunen 1988: 220 224, 246, 275.) Suurin osa (103) varsinaista toimintaa ilmaisevista verbeistä esiintyy aineistossa 1-3 kertaa. Vähintään neljä kertaa esiintyviä verbejä on 25. Nämä verbit olen koonnut taulukkoon 8. Taulukosta käy ilmi, että taajimmin esiintyvät konkreettista toimintaa kuvaavat verbit, jotka ovat muutenkin yleisiä kielessä. 25 tavallisimman varsinaista toimintaa ilmaisevan verbin luetteloon kuuluvat yleisverbit olla ja tehdä sekä verbit, jotka ilmaisevat perustoimintoja kuten puhujan liikettä, esineen ottamista, antamista ja asettamista, katsomista ja näkemistä. Luettelon loppupäässä on myös verbejä, jotka esiintyvät vain tietyn tyyppisissä tilanteissa, kuten Kelan virkailijoiden puheessa yleinen soittaa, kenkäkaupan asiointitilanteiden sovittaa ja lasten haastatteluissa esiintyvä uida. Mentaaliset verbit eivät ole niin yleisiä kuin esimerkiksi infiniittilausekkeen sisältävissä predikaateissa. Kun vertaillaan haastattelu- ja keskusteluaineistoja, voidaan havaita, että ne ovat varsinaista toimintaa ilmaisevien verbien kannalta suunnilleen yhtä monipuolisia. Haastatteluaineistossa esiintyy yhteensä 67 ja keskusteluaineistossa 73 eri varsinaista toimintaa ilmaisevaa verbiä. Kummassakin aineistossa yli puolet verbeistä esiintyy vain kerran. Kummankin aineiston yleisimmät verbit ovat samoja kuin taulukkoon 8 kokoamani koko aineiston yleisimmät varsinaista toimintaa ilmaisevat verbit. Yleisyysjärjestyksessä on kuitenkin pieniä eroja aineistojen välillä. Esimerkiksi keskusteluaineiston ja samalla koko aineiston selvästi yleisin varsinaista toimintaa ilmaiseva verbi katsoa on haastatteluaineistossa vasta kahdeksanneksi yleisin; se esiintyy keskusteluaineistossa 37 kertaa mutta haastatteluaineistossa vain kahdeksan kertaa. Toinen pieni mutta selvä ero on se, että haastatteluaineistossa esiintyy 12 verbiä, jotka eksplikoivat puhujan kertomistoimintaa ja näin jäsentävät kerrontaa. Tällaisina metatekstuaalisina puheaktiverbeinä esiintyvät haastaa, kertoa, sanoa ja selvittää. Keskusteluaineistossa metatekstuaalisia puheaktiverbejä ei ole. Haastatteluissakin niiden osuus on 99
marginaalinen, ja ne esiintyvät vain keski-ikäisten ja heitä vanhempien informanttien puheessa. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että haastattelu- ja keskusteluaineistojen verbistössä on vain vähän eroja. Taulukko 8. Varsinaista toimintaa ilmaisevat verbit. Haastatteluaineisto Keskusteluaineisto Yhteensä 1. katsoa 8 37 45 2. ottaa 5 26 31 3. laittaa 10 11 21 4. mennä 18 2 20 5. lähteä 11 7 18 6. saada 10 7 17 7. käydä 9 5 14 8. tehdä 12 2 14 9. antaa 2 11 13 10. olla 10 3 13 11. panna 2 11 13 12. hakea 12 12 13. nähdä 11 11 14. sanoa 4 2 6 15. soittaa 1 5 6 16. tuoda 6 6 17. näyttää 5 5 18. päästä 1 4 5 19. sovittaa 5 5 20. uida 5 5 21. asua 4 4 22. kertoa 4 4 23. kysyä 1 3 4 24. miettiä 2 2 4 25. opiskella 4 4 Yhteensä 134 64,7 % haastatteluaineiston verbiesiintymistä 166 70,3 % keskusteluaineiston verbiesiintymistä 300 67,7 % koko aineiston verbiesiintymistä Kun vertaillaan erilaisten vuorovaikutustilanteiden aineistoja keskenään, eroja alkaa näkyä enemmän. Erityisesti eri keskusteluaineistolähteiden välillä on nähtävissä tilannekohtaista vaihtelua varsinaista toimintaa ilmaisevien verbien yleisyydessä. Esimerkiksi kenkäkaupan asiointikeskusteluaineistossa tyypillisesti esiintyviä verbejä ovat antaa, hakea, katsoa, näyttää, ottaa, panna ja tuoda, jotka kaikki ilmaisevat yleensä myyjän varsin konkreettista toimintaa ja liittyvät asettamiseen, ojentamiseen ja visuaaliseen havainnointiin. Kenkäkaupan keskusteluissa on muita aineistolähteitä runsaammin katsoa-verbejä ja muita visuaalista havainnointia ilmaisevia verbejä, kuten katsastella, katsella, kurkata, luntata ja tarkistaa. Kela-aineiston tavallisimmat verbit ovat hakea, katsoa, ottaa, saada ja soittaa, jotka esiintyvät enimmäkseen virkailijan puheessa ja heijastavat tämän tyypillisiä toimintoja eli tietojen hakemista ja katsomista, dokumenttien vastaanottamista ja asioiden selvittämistä puhelinkeskusteluilla. Erityisen 100
runsaasti Kela-aineistossa on selville ottamista ilmaisevia verbejä, kuten kysyä, kysäistä, selvitellä, soittaa, soitella ja vilkaista. Enimmäkseen Kela-aineiston selville ottamista ilmaisevat verbit ovat puheaktiverbejä. Aikuisneuvola-aineiston selvästi yleisin verbi on katsoa, jonka esiintymät ovat etupäässä terveydenhoitajan vuoroissa, joissa hän selostaa omaa toimintaansa ja ohjaa potilaan toimintaa potilaskäynnin aikana. Tyypillisiä aikuisneuvolan keskustelujen verbejä ovat myös aikoa ja yrittää, jotka liittyvät potilaan lupauksiin noudattaa terveydenhoitajan ohjeita. Aineistossa on myös varsinaista toimintaa ilmaisevia verbejä, jotka esiintyvät ainoastaan tai pääasiallisesti vain jossain tietyssä aineistolähteessä. Esimerkiksi tuoda- ja nauhoittaa-verbejä on ainoastaan kenkäkaupan myyjien palvelupuheessa ja sovittaa-, kokeilla-, tepastella-, kompuroida-, maistella- ja mieltyä-verbejä kenkäkaupan asiakkaan vuoroissa. Kysyä, kysäistä, selvitellä, soittaa ja soitella taas esiintyvät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Kela-aineistossa. Edellä haastattelu- ja keskusteluaineiston eroja esitellessäni totesin, että metatekstuaalisia puheaktiverbejä on vain haastatteluaineistossa. Tässäkin tulee näkyviin tilanteen tyypillisten toimintojen heijastuminen puhujan tuottamien lauseiden predikaatteihin: kenkäkaupan myyjä käyttää asiakkaan palvelemiseen ja asiakas käyttää kenkien sovittamiseen liittyviä verbejä, Kelan virkailija ja asiakas käyttävät informaation kulkuun liittyviä verbejä, haastattelun informantti käyttää kertomistoimintaansa liittyviä verbejä. (Puhetoiminnoista ja niihin liittyvistä kielenaineksista ks. luku 8.) Kiinnostavaa on huomata, että Kela-aineiston informaationvälittämisverbien joukossa on monia frekventatiivijohdoksia (selvitellä, soitella) ja momentaanijohdoksia (kysäistä), joilla puhuja haluaa esimerkiksi vähätellä palvelemisesta koituvaa vaivaa. (Wiik 1975: 155; VISK 1735.) Puhetilanteiden tyypilliset toiminnot heijastuvat puhujien verbivalintoihin, mutta luonnollisesti myös keskustelun topiikki näkyy käytetyissä verbeissä. Esimerkiksi haastatteluaineistossa, jonka vuorovaikutukselliset toiminnot ovat haastattelutilanteesta toiseen pitkälti samoja, topikaalinen vaihtelu tulee selkeästi esiin. Esimerkiksi harrastamista kuvaavat verbit esiintyvät pääasiassa lasten ja nuorten informanttien haastatteluissa. Yleisin tällainen verbi on uida, muita haastatteluaineistossa esiintyviä harrastusverbejä ovat pyöräillä, rullaluistella, rullailla, matkustaa, matkustella, metsästää ja metsästellä. Haastattelutilanteen topiikin osoittaa tyypillisesti haastattelija, joka esittää informantille vapaa-ajanviettotapoja tai tulevaisuuden haaveita koskevan kysymyksen. Liperin ja Sotkamon murteenseuruuhaastatteluissa tyypilliset aihepiirit liittyvät informanttien haastatteluhetkiseen arkeen, elinympäristöön, perheeseen, työhön ja vapaa-aikaan. On siis tavallista, että puhujien verbivalinnoissa heijastuvat esimerkiksi ammatin tai opiskelun toiminnot. Verbien aspektuaalista luokittelua Verbien luetteloiminen tai vuorovaikutustilanteittainen ja topikaalinen tarkastelu antavat aika hajanaisen kuvan puhujan tulevan toiminnan ilmausten verbeistä, joten syvennän tarkastelua aspektuaalisen ja semanttisen luokittelun avulla. Verbien tarkoittamilla teoilla ja tilanteilla on erilainen aspektuaalinen luonne sen mukaan, millaiset niiden aikaominaisuudet ovat. Bertinetto ja Delfitto (2000: 190) luettelevat oppositioita, joiden avulla teonlaatua voidaan luonnehtia suhteessa aikaan ja tuloksellisuuteen: punktuaalinen vs. duratiivinen, teelinen eli päätepisteellinen vs. ateelinen eli päätepisteetön, staattinen vs. dynaaminen. Näiden oppositioiden pohjalta verbien ilmaisema tapahtuminen on jaettavissa tiloihin (states), toimintoihin (ac- 101
tivities), suorituksiin (accomplishments) ja saavutuksiin (achievements). Tämän verbien nelijaon on alun perin julkaissut Zeno Vendler (1979: 94-104). Tilaverbit ja toiminta verbit ei vät edel lytä tilan muutosta vaan ovat merkitykseltään duratiivisia ja aspektiltaan yleensä imperfektiivisiä. Suoritus- ja saavutusverbien piirteitä ovat taas toiminnan rajallisuus, tilan muutos ja ei-duratiivisuus sekä aspektin perfektiivisyys. Kannattaa kuitenkin huomata, että suomen kielessä aspekti on pikemminkin lauseen kuin verbin ominaisuus. Useim pia verbejä voidaan käyttää molemmissa aspekteissa. On kuitenkin tuntomerkkejä, jotka liittyvät todennäköisemmin joko perfektiiviseen tai imperfektiiviseen aspektiin. Perfektiivisinä pidetään punktuaa lis-terminatiivista, lineaaris-terminatiivista (Ikola 1949: 41-43) ja mo mentaa nis ta (Larja vaara 1992: 367) tapahtumista ilmaisevia verbejä. Myös eräät verbinjohtimet (esim. -AhtA-, -AltA -, -ele-, -ile-, -i-, -ks- ja -Aise-) voivat ilmaista aspektia. Aspektia voi daan myös ilmaista tie tyil lä verbirakenteilla. Esimerkiksi on tekemässä -rakenne voi ilmaista imperfektiivistä aspektia, vaikka pääverbi oli sikin luon teeltaan perfek tii vi nen. Alkaa- ja lopettaa-verbit taas voivat tehdä infinitiivilausekkeen ilmaisemasta toiminnasta as pek tiltaan perfektiivisen, vaikka pää verbi olisikin luonteeltaan imperfektiivinen (esim. al kaa teh dä). (Sulkala 1981: 33.) Aspektiltaan perfektiivinen preesensilmaus tulkitaan herkemmin futuuriseksi kuin as pek tiltaan im perfektiivinen ilmaus niin suomessa kuin monissa muissakin kielissä, mutta aika tulkinta on kui tenkin ai na riip puvainen il mauk sen kie lellisestä ja kielen ulkoises ta kon teks tista. Kuva 11 tuo esiin, että aineiston varsinaista toimintaa ilmaisevista verbeistä suurin osa (38 %) on saavutusverbejä, eli ne ilmaisevat kestotonta tilanmuutosta, kuten ottaa, laittaa, lähteä, saada, antaa, panna, nähdä, tuoda ja päästä. Toiseksi eniten (32 %) on toimintaverbejä, joita edustavat tutkimusaineistossa esimerkiksi verbit katsoa, tehdä, soittaa, näyttää, uida, miettiä ja opiskella. 21 prosenttia on suoritusverbejä, kuten mennä, käydä, hakea, sanoa, sovittaa ja kysyä. Loput 9 % ovat tilaverbejä. Tyypillisiä tilaverbejä aineistossa ovat olla ja asua. 44 Tilaverbit 39 Toimintaverbit 143 Saavutusverbit 167 Suoritusverbit 94 Kuva 11. Varsinaista toimintaa ilmaisevien verbien aineistoesiintymät Vendlerin (1979) luokituksen mukaisesti jaoteltuina. 44 Luokittelussa ovat mukana kaikki aineiston varsinaista toimintaa ilmaisevat verbit, ja prosenttiosuudet kuvaavat verbien kokonaismäärää. Luokittelussa olen pyrkinyt huomioimaan verbien kulloisenkin kontekstuaalisen merkityksen; sama verbilekseemi voi eri konteksteissa edustaa eri verbiryhmiä. Esimerkiksi prosessia ja suorituksia ilmentävät verbit voivat kontekstistaan riippuen olla samoja verbejä (Vilkuna 1996: 102). 102
Tilanmuutosta ilmaisevien verbien eli saavutus- ja suoritusverbien yhteenlaskettu osuus on yli puolet kaikista varsinaista toimintaa ilmaisevista verbeistä. Puhujan tulevan toiminnan ilmauksissa on siis hieman tavallisemmin tilan muutosta ilmaiseva verbi kuin tilan muutosta ilmaisematon verbi, mikä on odotuksenmukainen tulos. Tilanmuutos verbien preesensmuodot ilmaisevan tyypillisesti tulevaa toimintaa (Sulkala 1981: 32). Futuuritulkintaisuus ei kuitenkaan ole ainoastaan suoritus- ja saavutus - verbien ominaisuus, vaan tila- ja toiminta verbejäkin voidaan käyttää futuurisesti. Verbien käyttökonteksti ratkaisee verbien aspektuaalisen luonteen (mts. 29). Verbien semanttista luokittelua Anneli Pajunen (2001; ks. myös 1988: 13-14) luokittelee asiaintiloja verbien paikkaisuuden, semanttisten ominaisuuksien ja käyttäytymisen perusteella. Pajunen (2001: 39, 43 46) analysoi suomen kielen monolekseemisiä verbejä sen mukaan, mitä konseptuaalisia merkityksiä (mm. käsittely, muutos, kausaatio, liike, havainto, kosketus, asettelu, sijainti, tapa, määrä, voimakkuus ) ne ilmaisevat tai mitä aspektityyppiä ne edustavat (esim. prosessi vs. tila). Seuraavassa sovellan Pajusen verbiluokituksia aineistoni varsinaista toimintaa ilmaiseviin verbeihin. Tätäkin luokittelua on pidettävä vain suuntaa antavana, sillä luokittelun haasteina ovat verbien monimerkityksisyys ja syntaktisen ympäristön vaihtelevuus. Sama verbi voi edustaa useampaa kuin vain yhtä luokkaa, kuten Pajunenkin (1988: 14; 2001: 63) toteaa. Luokittelussa huomioidaan vain ns. semanttiset primääriverbit eli tilaa, tekoa tai tapahtumaa ilmaisevat verbityypit. Sen sijaan ns. semanttisesti sekundaariset verbityypit, joiden tehtävä on kvalifioida tai suhteuttaa asiaintiloja toisiinsa, jäävät tarkastelun ulkopuolelle, sillä niiden merkitys on liian abstrakti tai moniulotteinen Pajusen (2001: 47) luokitukseen nähden. Tämän tutkimuksen aineistossa sekundaarinen verbi on varsinaista toimintaa ilmaisevana verbinä kymmenessä lauseessa, joiden predikaattina on yksinkertainen finiittiverbi pitää, päästä tai tarvita. Pajunen (2001: 53 56, 94, 296) jakaa tarkastelun kohteena olevat primääriverbit A-verbeihin ja B-verbeihin, joista A-verbit ilmaisevat konkreettisia asiaintiloja (tapahtumaa, tekoa, liikettä ja tilaa) ja B-verbit asiaintilojen suhteita tai puhujan asennetta (psykologisia tiloja ja prosesseja, aistitoimintoja, puheaktia ja kommunikaatiota). A- ja B-verbien ero näkyy syntaktisesti mm. määritteiden tarkoitteissa ja tyypeissä. 45 A- ja B-verbeillä on erilaisia yhteyksiä, ja samat verbit voivat edustaa kumpaakin ryhmää. Joidenkin A-verbien merkitys voi myös abstraktistua B-verbiksi. (Mts. 56, 63, 94, 288.) Kuva 12 havainnollistaa aineiston verbiesiintymien semanttisia pääluokkia, jotka on nimetty Pajusen (2001) tutkimuksen mukaisesti. Kuten kuvasta nähdään, puolet kaikista luokitelluista verbeistä on liikettä ilmaisevia. 45 Verbin määrite voi olla muodoltaan itsenäinen lause, että-lause tai kysyvä sivulause, partisiippilauseke tai sekä sama- että erisubjektinen infiniittilauseke. Määritteet muodostavat jatkumon, jonka lausemaisimmat määritteet sisältävät tempus- ja modusmuodon. Infiniittilausekkeelta taas modus ja tempus puuttuvat. (Pajunen 2001: 358 359.) Määritteenä oleva itsenäinen lause ei ole niin vahvasti hallitsevan verbin hallinnassa kuin esim. että-lause tai muut määritetyypit (mts. 362). Itsenäisen lausemääritteen hallitsevana verbinä on tyypillisesti puheaktiverbi (mts. 364). Että-lause taas liittyy tyypillisesti verbeihin, jotka ilmaisevat ns. episteemistä avaruutta, mutta esimerkiksi aikoa-verbin ja kykyverbien yhteydessä että-lause ei ole mahdollinen (mts. 366). Tyypillisimmin että-lauseen kanssa järjestyvät puheaktiverbit (mts. 368). Pajusen (mts. 427) mukaan nähdä-verbi voi järjestyä että-lauseen ja erilaisten infiniittilausekkeiden kanssa. 103
Liike 217 Perkeptio 69 Tila 22 Puheakti 30 Teko, tapahtuma ja Psykologinen muutos tila ja prosessi 51 40 Fysiologinen tila ja prosessi 4 Kuva 12. Varsinaista toimintaa ilmaisevien verbien aineistoesiintymät Pajusen (2001) luokituksen mukaisesti jaoteltuina. On syytä huomata, että Pajunen (2001: 196) lukee liikettä ilmaiseviksi verbeiksi muitakin kuin vain tyypillisiä liikeverbejä. Aineistoni liikettä ilmaisevat verbit ovat tavallisimmin joko erilaisia omistussuhteen muutosverbejä (esim. saada, ottaa, antaa), omavoimaista liikettä ilmaisevia kulkemisverbejä (esim. mennä, lähteä, käydä) tai asettamisverbejä (esim. laittaa, panna). Asettamisverbeillä on semanttinen yhteys antamisverbeihin, jotka ovat omistusverbien keskeinen alaluokka. Antamisverbit ilmaisevat omistussuhteen muutosta, ja osa niistä on konversiosuhteessa toisiinsa (esim. antaa ja ottaa). (Mts. 262 263.) Muut liikettä ilmaisevat verbit ovat harvinaisempia, mutta esimerkiksi kontaktiverbit muodostavat pienen ryhmänsä. Deiktiset liikeverbit (mennä, tulla) koodaavat liikettä puhujan näkökulmaan. Ne voidaan sisällyttää väyläverbeihin tai tulkita yleismerkityksisiksi. (Mts. 196-199, 209.) Muuta kuin liikettä ilmaisevat verbit ovat heterogeeninen ryhmä. Joukossa on perkeptioverbejä (16 %), tekoa, tapahtumaa ja muutosta ilmaisevia verbejä (12 %), psykologista tilaa ja prosessia ilmaisevia verbejä (9 %), puheaktiverbejä (7 %), tilaverbejä (5 %) sekä fysiologista tilaa ja prosessia ilmaisevia verbejä (1 %) (kuva 12). Aineiston perkeptioverbit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta näköaistiperustaisia, mikä ei ole sinänsä yllättävää liittyyhän funktionaalisesti pidemmälle kehittyneisiin etäaisteihin ja erityisesti näköhavaintoon enemmän leksikaalisia aineksia kuin muihin aisteihin (Pajunen 2001: 319, 322). Katsoa ja nähdä ovat näistä yleisimmät verbit, mitä selittää osittain se, että molemmat verbit esiintyvät kiteytyneissä ilmauksissa kuten katsotaanpa tai sen näkee sitten. Perkeptioverbit ovat agentiivisia transitiiviverbejä. Havaitsija toimii subjektina ja havaittava objektina. (Huumo 2006: 151-152; Pajunen 2001: 319-338.) Huumo (2005: 8) toteaa, että perusaistihavaintoverbeillä on erilaisia abstrakteja, muuta kuin varsinaista aistihavaintoa kuvaavia merkityksiä, esim. nähdä voi näköhavainnon lisäksi ilmaista ymmärtämistä. Tekoa, tapahtumaa tai muutosta ilmaisevat verbit ilmaisevat tyypillisesti puhujan aktiviteettia, jolloin verbin ilmaiseman merkityksen keskeinen piirre on nimenomaan toiminta, ei niinkään muutos objektissa (Pajunen 2001: 316). Merkitykseltään väljä tehdä on tämän ryhmän yleisin verbi. Psykologisen tilan ja prosessin verbit ovat aineistossani tyypillisesti ajatteluprosessia ilmaisevia kognitioverbejä kuten miettiä, selvitellä ja tarkistaa. Osa kognitioverbeistä, 104
esimerkiksi aikoa ja haluta, suuntautuu tulevaan. Kognitioverbit voivat ilmaista ajattelun prosessin suuntautumista subjektin mieleen (esim. muistaa) tai mielestä maailmaan (esim. aikoa, suunnitella). (Pajunen 2001: 316.) Puheaktiverbit ovat muutamia tapauksia lukuun ottamatta affirmatiivista sanomistoimintoa kuvaavia. Tällaisia verbejä ovat esimerkiksi sanoa, kertoa ja haastaa, joita puhuja käyttää tyypillisesti kerronnallisessa puheessa eräänlaisina metatekstuaalisina vihjeinä. Aineiston puheaktiverbit ilmaisevat tyypillisesti yksisuuntaista informaation siirtoa puheen välityksellä (vrt. Pajunen 1988: 96), vaikka Pajusen (2001: 339) luokituksessa puheaktiverbien ryhmään luetaan myös kahden- ja monenkeskistä sekä muutakin kuin puhuttua kommunikaatiota ilmaisevat verbit. Tilaverbit eivät tyypillisesti ilmaise futuurista merkitystä. Aineistossa on kuitenkin 22 tilaa ilmaisevaa verbiä. Olla on yleisin tilaverbi, mutta myös asua-verbillä on useita esiintymiä. Asua-verbin lisäksi aineistossa on muutamia muitakin tilaverbejä. Fysiologista tilaa tai prosessia ilmaisevia verbejä aineistossani on vain neljä: jaksaa, sinnitellä, säilyä ja kasvaa. (Verbiryhmien nimityksistä ks. Pajunen 2001: 96.) Aineistoni verbiluokista (kuva 12) liikettä, tekoa, tapahtumaa ja muutosta, tilaa sekä fysiologista tilaa ja muutosta ilmaisevat verbit ovat primääri-a-verbejä, eli ne ilmaisevat konkreettisia asiaintiloja. Perkeptiota, psykologista tilaa ja prosessia sekä puheaktia ilmaisevat verbit ovat taas mentaalisia primääri-b-verbejä. Näiden mentaaliverbien yhteisenä piirteenä on mm. se, että niiden subjekti on ihmisviitteinen. Perkeptio- ja aistihavaintoverbejä yhdistää myös se, että niillä ilmaistaan informaation siirtoa. (Pajunen 1988: 95.) Yhteensä primääri-a-verbejä on enemmän (294) kuin primääri-b-verbejä. Voidaan siis todeta, että tutkimuskohteena olevat ilmaukset kohdistuvat tyypillisesti konkreettiseen toimintaan. 5.2 MODUS JA TEMPUS Luvussa 5.1 olen käsitellyt puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevien predikaattien leksikaalista, semanttista ja rakenteellista olemusta. Luvussa 5.2 kohdistan huomioni finiittiverbien modukseen ja tempukseen. Tarkasteltavina ovat indikatiivi- ja konditionaalimodukset. Aineistossa ei ole ainoatakaan potentiaalilausetta, ja imperatiivimuotoja esiintyy vain anna ~ oota minä teen -rakenteessa, joita olen käsitellyt luvussa 5.1.2.5. Tempusluku puolestaan keskittyy menneiden aikamuotojen futuuriseen käyttöön. 5.2.1 Indikatiivi ja konditionaali Verbin moduksena on tyypillisesti indikatiivi. Tämän luvun fokus on konditionaalimuotoisissa lauseissa, joita verrataan indikatiivimuotoisiin lauseisiin. Taulukosta 9 käy ilmi, että tutkimusaineistossa indikatiivilauseita on 84,2 % ja konditionaalilauseita 15,8 %. 105
Taulukko 9. Verbin modus. 46 Indikatiivi 46 Konditionaali Yhteensä Haastatteluaineisto 154 74,4 % 53 25,6 % 207 100 % Keskusteluaineisto 219 92,8 % 17 7,2 % 236 100 % Yhteensä 373 84,2 % 70 15,8 % 443 100 % Kuten taulukko 9 paljastaa, indikatiivi- ja konditionaalilauseiden suhteellisissa osuuksissa on aineistoittaista vaihtelua. Keskusteluaineistossa konditionaalimuotoja esiintyy vain harvakseltaan (7,2 % kaikista lauseista), kun taas haastatteluissa niitä on yli 25 %. Myös eri aineistolähteiden välillä on suuria eroja siinä, miten yleinen konditionaali on (vrt. esim. Matihaldin 1980: 44 45, 74 tulokset, joiden mukaan konditionaali on tyypillinen kommentoivissa ja kantaa ottavissa teksteissä). Noin kolme neljäsosaa konditionaaliesiintymistä on Liperin murteenseuruuhaastatteluista; Liperin vuoden 1990 seuruuhaastatteluissa puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevista lauseista jopa 42,6 % on konditionaalimuotoisia. Muut konditionaaliesiintymät ovat Sotkamon vuoden 2007 seuruuhaastatteluista sekä sotkamolaisen kenkäkaupan ja pohjoiskarjalaisen Kelan toimiston asiointikeskusteluista. Muissa aineistolähteissä konditionaalimuotoja ei ole lainkaan. Pääosin konditionaalit ovat Pohjois-Karjalan aineistossa. Aineistojen rakenne on kuitenkin suhteellisen yhtenäinen. Sotkamon aineistossa on yhteensä vain seitsemän konditionaalimuotoista puhujan tulevan toiminnan ilmausta, mikä on 5 % Kainuun aineiston kokonaismäärästä. Pohjois-Karjalan aineistossa konditionaalimuotoisten puhujan tulevan toiminnan ilmausten osuus on puolestaan jopa 20,7 %. Erityisesti Liperin murteenseuruuaineistot sisältävät runsaasti konditionaalimuotoja. Taulukko 10 kuvaa, miten puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevat konditionaalilauseet jakautuvat persoonamuotoihin: Taulukko 10. Konditionaalilauseet persoonamuodoittain. Y1 Nollapersoona Genetiivisubjekti + Y3 Passiivi Yhteensä Haastatteluaineisto 15 36 1 1 53 Keskusteluaineisto 7 7 2 1 17 Yhteensä 22 31,4 % 43 61,4 % 3 4,3 % 2 2,9 % 70 100 % Konditionaalimuotoiset predikaatit ovat yleensä nollapersoona- tai Y1-muotoisia. Nollapersoonaisten verbirakenteiden osuus kaikkien konditionaalilauseiden määrästä on 61,4 % ja Y1-muotojen osuus 31,4 %. 47 Genetiivisubjektillisia nesessiivirakenteita ja passiivimuotoja on vain muutamia. Seuraavassa keskityn nollapersoonan ja Y1-muotojen konditionaaliesiintymiin. 46 Laskelmassa ovat mukana myös anna ~ oota minä teen (~ tehdään) -rakenteet, sillä rakenteen Y1- tai passiivimuotoinen verbi on lauseiden varsinainen predikaatti ja modukseltaan indikatiivi. 47 Konditionaalimuotoiset puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevat lauseet eroavat persoonan merkinnässä indikatiivimuotoisista lauseista, jotka ovat tutkimuksen aineistossa tavallisesti Y1-muotoisia (63,4 %). Indikatiivimuotoisista lauseista nollapersoonaisia on 20,4 %. (Ks. luku 5.) 106
Pitäisi tehdä -rakenne ja muut nollapersoonaiset konditionaalirakenteet Konditionaalilauseiden nollapersoonaiset predikaatit ovat rakenteeltaan monenlaisia: yksinkertaisia finiittiverbejä (13 esiintymää), infinitiivilausekkeen sisältäviä predikaatteja (24) tai partisiippilausekkeen sisältäviä predikaatteja (6). Yksinkertaisten finiittiverbien leksikaalisina aineksina esiintyy hyvin monenlaisia verbejä (kävisi, osaisi, pääsisi, saisi, säilyisi, tarvitsisi, tietäisi). Esimerkin 62 rivin 7 lauseessa sitte kun nyt vuan sais jo vähäser rahhaa on yksinkertainen finiittiverbi. Rivien 8 ja 10 lauseet että sais osttooj jonku asseen niin ruppeis metästämmääv vähä enemmäm puolestaan sisältävät konditionaalimuotoiset verbiketjut. (62) 01 H: No kerkkiikö tehäm mittääm muuta ku, 02 näetä, kotitöetä? 03 Onko sulla jottaih harrastusta? 04 I: kerkivväähä siinä tehäm mull_on tietokone ja, 05 (--) ja, urhheilu jonkuv verra o olluh harrastuksena. 06 H: Joo. 07 I: sitte kun nyt vuan sais jo vähäser rahhaa että 08 sais osttooj jonku asseen nii ruppeis metästämmääv 09 H: [Aij jaa.] 10 I: [vähä ] enemmä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15448:2) Tavallisin nollapersoonalause on pitäisi tehdä -tyyppinen nesessiivilause (11 esiintymää, kuten esimerkin 63 pitäs kattoo ja esimerkin 64 pitäs raivata). Nollapersoonaisten nesessiivirakenteiden lisäksi kolmessa konditionaalilauseessa on genetiivisubjektillinen nesessiivirakenne. (63) H ON KYSYNYT, LUKEEKO INFORMANTTI SUSIKOIRA ROI -KIRJOJA I: no kum minä e ihan tiiä että mistä niitä sais. H: Et ei kirjastossa oo. I: en oos sieltä muuten kahtonu. H: Hm. I: pitäs kattoo. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 2007, SKNA 18664) (64) 01 I: metärraivuuta ois ainenkkii, tiijossa. 02 H: Missäpäin? 03 I: tuossa iha omassa, omassa metässä että siinä 04 ol pikku leimikko nin tuota, sieltä pitäs ne, 05 oksat ja latvukset raivatap poikkee (e)ttä. 06 ja sitten, kohan ne sais raivattuu ni sitte 07 ois tietysti, ne isommat aukkokohat ni 08 ois istutettava. 09 H: Joko syksylä istutettaa? 10 I: ei varmasti on siinä sev verran töitä että ei,. 11 ei, ei tää kesä riitä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16729:2) 107
Esimerkin 63 pitäs kattoo -lauseen konditionaalimuotoinen nesessiiviverbi luo vaikutelman, että ilmaistu tuleva toiminta on epävarmaa ja että puhuja ei siihen kovin vahvasti edes sitoudu. Todennäköisesti pitäs kattoo -lauseella ilmaistu suunnitelma tulevasta toiminnasta syntyy haastattelutilanteessa. Lause toimii hyväksymistä ilmaisevana palautteena haastattelijan ehdotukseen. Esimerkin 64 (r. 4 5) pitäs raivata puolestaan ilmaisee toimintaa, johon liittyy ennakkosuunnittelua esimerkin kuvaama toiminta ei ole puhetilanteessa spontaanisti mieleen tullut ajatus. Pitää on yleisimmin esiintyvä verbi paitsi koko aineistossa myös konditionaalimuotoisten lauseiden joukossa. Kaikista aineiston pitää-verbillisistä nesessiivirakenteista konditionaalimuotoisia on 25 %. Voidaan todeta, että sekä nesessiivirakenne että konditionaalimodus ovat tavallisia puhujan tulevan toiminnan ilmausten elementtejä. Ne esiintyvät erikseen, mutta myös sangen usein yhdessä muodostaen rakenteita, joiden merkityksessä on paitsi nesessiivinen myös nonfaktuaalinen ulottuvuus. Hakulinen ja Sorjonen (1989: 85) luonnehtivat indikatiivi- ja konditionaalimuotoista nesessiivirakennetta funktioiltaan hieman erilaisiksi: pitää tehdä -rakenne velvoittaa puhujan tai puhuteltavan johonkin, mutta pitäisi tehdä -rakenteella tällaista velvoitusta ei ole. Konditionaali on luonteeltaan hypoteettinen. Siinä missä indikatiivi tuo ilmaukseen objektiivisen ja yksiselitteisen sävyn, konditionaali välittää enemmän tietoa puhujan subjektiivisesta asennoitumisesta (Matihaldi 1980: 48). Tämän tutkimuksen aineistossa nesessiivirakenteen konditionaalimuotoisuus näyttää liittyvän tulevan toiminnan neuvottelunalaisuuteen tai suunnitelman epävarmuuteen, kuten esimerkit 63 64 havainnollistavat. Esimerkkiin 64 sisältyy myös partisiippilausekkeen sisältäviä konditionaalilauseita: rivin 6 kohan ne sais raivattuu ja rivin 8 ne isommat aukkokohat ni ois istutettava. Konditionaalimuotoja suosiva sekvenssi alkaa jo rivillä 1: metärraivuuta ois ainenkkii, tiijossa. Rivin 6 konditionaalimuotoista predikaattia kutsun saisi tehtyä -rakenteeksi, ja sillä on neljä esiintymää aineistossa. Kyseessä on verbiliitto, jossa finiittiseen saada-verbiin liittyy TU-partisiipin partitiivi tai translatiivi (Hän sai työn tehtyä ~ tehdyksi). Mielikäisen (1991: 56-57) mukaan partitiivimuotoisen partisiipin sisältävä rakenne on Pohjois-Karjalan ja Kainuun murteissa yleisempi, mutta myös translatiivimuotoista rakennetta esiintyy, etenkin alueen pohjoisosissa. Partitiivin sisältävä rakenne on kuitenkin syrjäyttämässä translatiivin sisältävän rakenteen (Mielikäinen mts. 58). Tämän tutkimuksen aineistossa kaikki partisiipit ovat partitiivimuotoisia, ja kaikissa tapauksissa saada-verbi on konditionaalissa. Rakenteella on merkitys onnistua, kyetä tekemään tai saattamaan tekeminen päätökseen (VISK 451; KS s.v. saada). Rakenne implikoi yrittämistä ja tietyn lopputuloksen saavuttamista, jolloin varsinaista toimintaa ilmaiseva verbi saa punktuaalisen tulkinnan (VISK 453, 1507; 1547; Tommola 1992: 9). Saa tehtyä muistuttaa rakenteeltaan ja merkitykseltään yksipersoonaista ja yleensä ilman subjektia esiintyvää tulee tehtyä -verbiliittoa, jota olen analysoinut luvussa 5.1.2.4. Y1-konditionaalimuoto Noin kolmannes konditionaalimuotoisista predikaateista on Y1-muodossa. Näistä lauseista puolet on subjektipronominillisia, kuten esimerkki 65, puolet taas ilmisubjektittomia, kuten esimerkki 66. 108
(65) ASIAKAS APRIKOI ERI KENKÄVAIHTOEHTOJEN VÄLILLÄ A: josko mä näestä ruppeisin sovittammaa. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1306) (66) H: Minkaslainen työpaikka siula sitten vois olla? I: hm, no jos mie siks tietokone insinööriks ni ehkä niihim peleihin sittem mussiikin, mussiikkii ruppeisin tekemmään tais sitte, ihan suunnittelemaan vaan niitä pelejä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16732:1) Esimerkin 65 josko mä näestä ruppeisin sovittammaa on monifunktioinen. Toisaalta se ilmaisee kenkäkaupan asiakkaan harkintaa, toisaalta intentiota. Konditionaalilauseen merkitys on ehdottava; asiakas haluaa muuttaa tilanteen toiminnan vaihtoehtojen katselusta ja myyjän esittelyn kuuntelusta kenkien sovittamiseen, joka alkaa välittömästi intention ilmauksen jälkeen. Ilmauksen josko-konjunktio ja predikaatin konditionaalimuoto tuovat monologiseen intention ilmaukseen ehdottavan tai jopa kysyvän sävyn, vaikka puhuja ei sinänsä odotakaan kuulijalta, kenkäkaupan myyjältä, vastausta tai lupaa toiminnalleen. Esimerkin 66 konditionaalimuotoisiin lauseisiin ehkä niihim peleihin sitten mussiikin, mussiikkii ruppeisin tekemmään tais sitte, ihan suunnittelemaan vaan niitä pelejä ei liity ilmisubjektia, mikä selittyy sillä, että alun jos-lausumaan sisältyy puhujaan viittaava mie-pronomini. Esimerkin konditionaalimuoto ilmaisee toiminnan mahdollisuutta kuvitteellisessa tulevassa tilanteessa. Tuleva toiminta ilmaistaan ehdollisena (jos mie siks tietokoneinsinööriks) ja epävarmana (ehkä). Esimerkeissä 65 ja 66 on ruveta-verbin konditionaali ja siihen liittyvä MA-infinitiivitäydennys. Noin puolet Y1-muotoisista konditionaalilauseista sisältää kompleksisen predikaatin, johon sisältyy infiniittirakenne. Tavallisin kompleksisten predikaattien finiittiverbi on voida (5 esiintymää). Rakenne voisin + A-infinitiivi on asiakaspalvelijan keino tarjoutua tekemään jotakin asiakasta hyödyttävää kuten esimerkissä 67. (67) V: mä voisin ottaan nuo teijäm paperit ja tuota, vähäv vielä vilikastaj jos niissä on jottain ni, käyvääv vielä läpi. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1094) Kauppisen (1998: 168, 171) mukaan nimenomaan 1. persoona tuo esiin konditionaalin ensisijaisen, intentionaalisen merkityksen. Tämä tulee esiin selvimmin konteksteissa, joissa puhujan aikomuksen ja teon välinen yhteys on suora, kuten esimerkeissä 65 ja 67. Tuleva toiminta kuvitteellisessa kontekstissa Aineistossani konditionaali esiintyy ennen kaikkea konteksteissa, joissa puhuja tarkastelee tulevaisuuteen suuntautuvia halujaan, toiveitaan tai suunnitelmiaan kuten esimerkin 68 lauseessa halluis, ainaki matkustellas sitte: (68) H1: Et vielä tiijjä mikä sinusta isona tullee. I: no empä oekkeesttaa. H2: Onko jottaej jos, niin ku, ihav vappaastiv voes 109
kuvitellan ni, joku mikä niin ku, nyt kii-, nyt jos ajattelis niin kiinnostas isona? I: mm no en ehkä muuta tiijjäm mutta sen että halluis, ainaki matkustellas sitte. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 2007, SKNA 18662) Esimerkin konditionaalimuotoisena predikaattina on volitiivinen haluta-verbi. Verbin merkitykseen sopii tulkinta siitä, että puhuja haluaa matkustella puhehetkellä, mutta haluaminen on myös tulevaa toimintaa. Esimerkin 68 halluis ainaki matkustella sitte on että-lause, mikä on Kauppisen (1998: 79) mukaan tyypillinen konditionaalin käyttöyhteys suunnitelman tai tarkoituksen ilmaisemisessa. Tämän tulkinnan varmistaa puhujan käyttämä adverbiaali sitten, joka viittaa haastattelijoiden isona-sanan ( tulevaisuudessa, kun informantti on varttunut aikuiseksi ) avulla luomaan futuuriseen tulkintakehykseen. Konditionaalin käyttöön motivoivat myös haastattelijan kysymyksen konditionaalimuotoiset verbit voes ja kiinnostas. Kaikki haastatteluaineiston konditionaalilauseet ja suurin osa keskusteluaineiston konditionaalilauseista näyttävät ilmaisevan puhujan aikomaa toimintaa kuvitteellisessa tai ehdollisesti toteutuvassa tulevassa tilanteessa. Ehdollisesti toteutuvaa merkitystä korostaa se, että valtaosa konditionaalimuodoista on sivulauseissa tai päälauseissa, joilla on alisteinen ehtolause. Esimerkin 68 halluis matkustella sijoittuu että-lauseeseen, joka on tyypillinen konteksti puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevalle konditionaalimuodolle. Muita tyypillisiä konteksteja ovat jos- ja kun-lauseet ja niiden yhteydessä olevat hallitsevat lauseet, joissa on monesti edellä sanottuun viittaava adverbi niin (KS s.v. niin). Välitön tuleva toiminta Yhdeksässä lauseessa konditionaalia käytetään ilmaisemaan välitöntä toimintaa, jolla ei ole edellä kuvatun kaltaista suunnittelemis- tai kuvittelemiskäyttöä. Kaikkien näiden ns. välittömien konditionaalilauseiden predikaatti on Y1-muodossa. Toisin kuin ns. kuvitteellisen todellisuuden konditionaalit nämä välitöntä tulevaa toimintaa ilmaisevat konditionaalit eivät esiinny sivulauseasemissa eikä niihin välttämättä liity sivulauseita. Välittömän toiminnan konditionaalit sijoittuvat tyypillisesti sekvenssin tai vuoron alkuun. Edellä olleen esimerkin 67 lause mä voisin ottaan nuo teijäm paperit ja tuota vähän vielä vilikasta ilmaisee konditionaalimuotoisen verbirakenteen avulla virkailijan halukkuutta toimia tietyllä tavalla. Varsinainen toiminta seuraa samanaikaisesti tai välittömästi intention ilmausta. Intention ilmaus siis kytkeytyy suoraan puhetilanteen toimintaan. Konditionaalia käytetään välittömän toiminnan ilmaisemiseen myös esimerkissä 69: (69) V: ihan tosta vielä kysysin että missä pankissa teillä on tuo, A: Tuualamm[en oss]uuspankissa. V: [tili. ] (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1095) Esimerkin 69 kysysin toimii metatekstuaalisena kehyksenä puhujan varsinaiselle toiminnalle eli kysymiselle. Kauppinen (1998: 170) kutsuu tällaista metatekstuaalista konditionaalimuotoa retoriseksi puhekuvioksi. 110
Esimerkin 69 kysysin on kohteliaisuutta ilmentävä puhekuvio. Huomattakoon, että kioskiasioinnissa tavallinen ottaisin-pyyntö (ks. Sorjonen, Raevaara & Lappalainen 2009) ei esiinny aineistossani kertaakaan, vaikka tarkastelun kohteena on runsaasti erilaisia asiointikeskusteluja, joskaan ei tuotteiden ostotilanteita. Indikatiivi- ja konditionaalilauseiden vertailu Sorjonen ym. (2009) ovat analysoineet asiakkaan puheen ottaa-verbin käyttöä kioskin asiointikeskusteluissa ja todenneet, että Y1-konditionaalimuoto toimii direktiivinä, jolla asiakas pyytää myyjää luovuttamaan ostettavan tuotteen hallustaan asiakkaalle. Indikatiivimuotoinen otan taas selostaa asiakkaan toimintaa ja ilmentää sitä, että asiakkaalla itsellään on pääsy ostettavaan tuotteeseen. (Mts. 107, 109, 114.) Aineistoni ei tarjoa minimipareja ottaa-verbin kaltaisista, konkreettista toimintaa ilmaisevista verbeistä, joilla indikatiivin ja konditionaalin vaihtelun funktioita voitaisiin tarkastella. Tämän tutkimuksen aineistossa voida-modaaliverbi tarjoaa monipuolisimman kuvan saman verbin käytöstä eri moduksissa ja persoonamuodossa, kuten taulukko 11 havainnollistaa: Taulukko 11. Voida-finiittiverbin muoto. Yhteensä Y1-muoto 17 minä voin + InfP 15 minä voisin + InfP 1 voisin + InfP 1 nollapersoona 10 voi + InfP 2 voisi + InfP 8 passiivi 3 voidaan + InfP 2 voitaisiin + InfP 1 Yhteensä 30 Kun tarkastellaan voida-verbin Y1-muotoisia esiintymiä, voidaan tehdä samansuuntainen havainto kuin Sorjonen ym. (2009) otan ~ ottaisin -vaihtelusta, vaikkakin kannattaa huomata, että kioskiasioinnin ottaa-verbit ovat tilanteelle tyypillistä puhekuviota ja oman aineistoni voida-verbit olen taas poiminut hyvin erilaisista tilanteista. Indikatiivimuotoinen voin tehdä -tyyppinen predikaatti esittää puhujan välittömän tulevan toiminnan konkreettisena ja todennäköisesti toteutuvana mahdollisuutena (esimerkki 70). Puhuja ei välttämättä tarvitse keskustelukumppaninsa lupaa indikatiivilla ilmaistun lupauksen tai suunnitelman toteuttamiseen. Sen sijaan konditionaalimuotoinen lause on luonteeltaan ehdottavampi; puhuja ilmaisee toiminnan mahdollisena mutta samalla hakee keskustelukumppanilta vahvistusta siihen, toteuttaako puhuja toiminnan vai ei (esimerkki 71). 111
(70) NEUVOTELLAAN, VOIKO POKERIA HYVIN OSAAVA K2 PELATA MUKANA OPETTAESSAAN ENSIKERTALAISIA PELAAJIA K1 JA K3 K1: ootkos sinä nyt mukana vai opetatko sie vaam meitä. K2: minä voin vaik-, voi ollam mukana ni se_o helepompi varmmaa. K3: sie voitat! (Keskustelut: Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008, SKNA M008) (71) ASIAKAS OTTAA MYYJÄN OJENTAMAN KENGÄN M: se on kolmekasi nyt mutta (mä) voisin hakkee ysi että mitä, A: (miepä) koeta eka[na näitä.] M: [nii. ] (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) Esimerkissä 70 keskustelija 2 lupautuu osallistumaan korttipeliin indikatiivimuotoisella lauseella minä voin vaik-, voi ollam mukana ja samalla ilmaisee, että on tosiasiassa valmis näin toimimaan. Esimerkin 71 lauseella mä voisin hakkee kenkäkaupan myyjä ehdottaa toimintaa, jonka välittömästä toteuttamisesta asiakas kuitenkin kieltäytyy ja ehdotettu toiminta jää toteuttamatta. Katson, että nimenomaan konditionaalimuoto tekee esimerkin 71 kaltaisista lauseista ehdotuksia, joiden täytäntöönpano on riippuvainen keskustelukumppanin reaktiosta. Tässä konditionaalimuoto toimii siis pyyntönä saada keskustelukumppani reagoimaan ehdotukseen (vrt. Sorjonen ym. 2009). Esimerkin 70 kaltaisissa indikatiivilauseissa puolestaan puhuja tarjoutuu tekemään tai lupaa tehdä jotain. Tämän teon toteuttaminen ole yhtä riippuvaista keskustelukumppanin responssista. Sinänsä sekä indikatiivi- että konditionaalimuotoiset lauseet vaikuttavat yhtä kohte liailta. Voida-verbin indikatiivi- ja konditionaalimuotojen käyttöä lapsenkielessä tutkinut Kauppinen (1998: 102) on todennut indikatiivimuotojen toimivan mm. suunnitelman, ominaisuuden tai mahdollisuuden toteamisessa ja konditionaalimuotojen pääasiassa suunnitelmaa, joskus myös pyyntöä ilmaisevassa funktiossa. Kauppisen tulokset ovat siis samansuuntaisia omieni kanssa, mutta tämän tutkimuksen aineistossa voida-verbin modusvaihtelu heijastaa lisäksi toiminnan neuvottelunalaisuutta. Myös nollapersoonassa (voi tehdä ~ voisi tehdä) ja passiivissa (voidaan tehdä ~ voitaisiin tehdä) indikatiivin ja konditionaalin pragmaattinen ero vaikuttaa samantyyppiseltä kuin esimerkeissä 70 ja 71. Maria Vilkuna (1992: 173) on todennut, että modaalisten verbien nollapersoonan ja passiivin merkitys on lähes synonyyminen. Kannattaa kuitenkin huomata, että passiivilauseita on vain muutamia, joten kovin pitkälle meneviä päätelmiä en voi tehdä. Monet konditionaalimuotoiset nollapersoonalauseet taas kuvaavat kuvitteellisen tulevan kontekstin toimintaa eivätkä ole siten verrattavissa indikatiivimuotoisiin nollapersoonalauseisiin, jotka viittaavat välittömästi tulevaan toimintaan tai ovat metatekstuaalisesti puhetta jäsentäviä, kuten voi sannoo. 5.2.2 Preesens, imperfekti ja perfekti Preesens on ensisijainen puhujan tulevan toiminnan ilmausten tempus. Aineistoon sisältyy myös 16 lausetta, joiden finiittiverbi on imperfektissä tai perfektissä. Näissä lauseissa tapahtumahetki siis sijoittuu tulevaisuuteen, mutta ilmauksen viitehetki eksplikoidaan menneeksi. 112
Taulukkoon 12 olen koonnut ei-preesensmuotoiset mutta kuitenkin puhehetken kannalta tulevaa ilmaisevat verbirakenteet: Taulukko 12. Verbien mennyt aikamuoto. Rakenteet Esiintymät (minä +) ajattelin + A-infinitiivi (+MA-infinitiivi) 3 (minä +) olen ajatellut + A-infinitiivi 3 meinasin + A-infinitiivi (+MA-infinitiivi) 4 mietin + A-infinitiivi (+MA-infinitiivin illatiivi) 3 jouduin + MA-infinitiivin illatiivi 1 on + TU-partisiippi 2 Yhteensä 16 Kaikki menneessä aikamuodossa olevat lauseet ovat Pohjois-Karjalan haastatteluaineistosta. Kainuun haastatteluaineistossa tai koko keskusteluaineistossa tällaisia menneiden aikamuotojen futuurisia käyttöjä ei ole. Koska menneiden aikamuotojen osuus on preesensin rinnalla marginaalinen, imperfekti tai perfekti ovat väistämättä tunnusmerkkisiä tempusvalintoja. Seuraavassa käyn läpi, millaisia käyttöjä imperfekti- ja perfektimuotoisilla lauseilla aineistossani on. Intentioverbirakenne Taulukosta 12 nähdään, millaisten menneitä aikamuotoja sisältävien rakenteiden välityksellä puhuja voi ilmaista tulevaa toimintaansa. Finiittiverbinä on tyypillisesti jokin ajattelemista merkitsevä verbi (ajatella, meinata, miettiä), joita voidaan myös kutsua intentioverbeiksi. Intentioverbiin liittyy näissä tapauksissa aina infiniittilauseke. Aineistossa infiniittilausekkeen verbit ilmaiset konkreettista toimintaa, esimerkiksi liikettä paikasta toiseen. Finiittiverbi on poikkeuksetta Y1-muodossa. Helasvuo (2014a: 460, 462) on todennut, että suomen kielessä monet kognitioverbit suosivat Y1-muotoja, mutta toisin kuin Helasvuon aineistossa (mts. 468) Y1-pronomini 48 jää aineistoni tapauksissa tavallisesti pois. Kun intentioverbi on menneessä aikamuodossa, kokonaisuutta käytetään performatiivisesti. Menneessä aikamuodossa oleva intentioverbi implikoi puhujan aiempaa aikomusta mutta samalla toteuttaa aiotun toiminnan ja tuo esiin, että kyse on ajattelun tai muun mielensisäisen toiminnan referoinnista. (VISK 1551, 1578, 1579; Routarinne 2005: 86 87.) Ajatusten referoinnin avulla referoidaan jotain sellaista, mitä keskustelussa ei sanota. Toisaalta itsereferoinnit toimivat kerrottavan asian evaluointeina, jotka voivat ohjata kuulijan tulkintaa. (Haakana 2005: 128.) Tommola (1992: 15) määrittelee ajatella-verbin modaaliseksi apuverbiksi, joka on menneessä aikamuodossa, vaikka se kuvaakin puhehetkessä tapahtuvaa ajattelemista tai aikomista. Tällaiset ilmaukset ovat merkitykseltään pitkälti samanlaisia kuin vastaavat preesensmuotoisen finiittiverbin sisältävät ilmaukset: esim. meinasin mennä käymään 48 Käytän jatkossa lyhennettä Y1-pronomini tarkoittamaan yksikön 1. persoonapronominia. 113
vrt. meinaan mennä käymään. 49 Ainoa ero on, että niissä lauseissa, joissa finiittiverbi on menneessä aikamuodossa, viitepisteenä on jokin mennyt aikajatkumon hetki, jonka kautta puhuja tarkastelee tulevaa toimintaansa. Tätä havainnollistaa kuva 13: meinasin VIITTAUSHETKI mennyt PUHEHETKI nykyinen mennä käymään TAPAHTUMAHETKI tuleva Kuva 13. Menneessä aikamuodossa oleva meinasin mennä käymään -verbirakenne havainnollistettuna aikajatkumon avulla. Semanttisesti menneen aikamuodon intentioverbit ovat ei-implikatiivisia: esimerkiksi lause Meinasin lähteä jättää avoimeksi, toteutuuko lähteminen vai ei. Haakana (2005: 144) jopa toteaa, että meinata-verbillä on implikaatio, että aiottu asia on jäänyt vain aikomukseksi, siis toteutumatta. Tällöin meinata viittaa tietysti menneeseen. Tutkimusaineistossani imperfektimuotoinen meinasin kuitenkin kehystää tulevan toiminnan ilmausta, eikä ole mitään syytä tulkita, etteikö aiottu toiminta toteutuisi. Iso suomen kielioppi (VISK 1578 1579) tuo esiin verbiketjut, jotka ovat tavallisia keskustelun avauksissa (esim. Meinasin kysyä vaan sitä ) performatiivisessa käytössä, jolloin ne ovatkin implikatiivisia. Imperfektimuotoisina ne raportoivat aiempaa aikomusta mutta samalla toteuttavat aiotun toiminnan. Kuten episteemiset asennoitumisverbitkin myös intentioverbit ilmaisevat subjektin asennoitumista asiaintilan toteuttamiseen. Ajatella-verbi esiintyy niin imperfekti- kuin perfektimuotoisena finiittiverbinä (esimerkit 72-73). Esimerkeissä 72 73 haastattelijan kysymykset sisältävät menneen ajan muodon, mikä varmasti vaikuttaa vastauksen tempusvalintaan. Meinata- ja miettiä-verbin sisältävät lauseet ovat kaikki imperfektissä (esimerkit 74 ja 75). 50 (72) H: No ootko aikonum männäk kahtommaa ((varsaa))? I: no kyllähäm mie sitä, ajattelim mennä,. ei sitä tiijjä vaikka se tännä-, viime yönä ois se(n) saanuj jo. tai sitte se saa vaikka, viikkoja myöhemmin se. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15448:1) 49 On hyvä huomata, että tulevan toiminnan suunnittelua ilmaisevat verbit suosivat eri tempuksia. Ajatella ja meinata eivät aineistossani esiinny preesensmuotoisina vaan ovat erikoistuneet täysin tapauksiin, joissa puhuja haluaa ilmaista tulevan toimintansa menneisyyteen sijoittuvan viitepisteen kautta. Meinata-verbiä voitaisiin käyttää myös preesensissä, mutta ajatella-verbi on puhujan intentiota ilmaisevassa rakenteessa aina menneessä aikamuodossa (Tommola 1992: 15; Kangasniemi 1992: 269). Luvussa 5.1.2.3 käsitelty aikoa esiintyy tutkimusaineistossa ja muutenkin tyypillisesti preesensmuotoisena. 50 Miettiä-verbin Y1-muodon preesens ja imperfekti ovat samannäköisiä, mutta aineiston esiintymät tulkitsen kontekstin perusteella menneen ajan muodoiksi. 114
(73) H: No mite sie oot aikonuh hankkii s-, hankkiin ne aserrahat? I: no mie oo ajatelluj jos tietokonneela sais vähäse ainaki. H: Eli tiet sie jottain? I: no ohjelmia oon joitaki, kokkeilunna tehä, ainaki. H: Aij jaa. I: m. oom mie ajatellu, tehäk kaekkia lähe-, niin kul lähetteet tuone, Mikropitti-lehttee tietokonellehttee. sieltä suapi aina vähäser rahhoo jos suapi jonku, l- julukasttuu jonku ohjelma sinne. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15448:2) (74) H: No entäs nyt, tänä kesänä? I: no, s-, kesäkuul lopussa or rippileiri ja, sitten on taa(s) ne tavanomaset, kotiaskareet ja, sittem meinasim mennär Ruotsissa käymään, tätij ja mummun kanssa. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15447:2) (75) H: Minkäslaisii kesäsuunnitelmii siul on? Työntekkoo tietysti, kovasti? I: niin tietystik kesätöitä on ja, mietin tässä heinäkuussa lähtee, Helsingissä käymmääm pariks viikkoo ja sitten, viikon tuota, INFORMANTTI HUOKAA ratsastus-, -lomalel lähteel lai-, leirilet tuone, Kokemäil lähele. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16731:2) Esimerkkien 72-75 imperfekti- ja perfektilauseet kuvaavat haastateltavien puhehetken jälkeistä toimintaa koskevia suunnitelmia, jotka eivät synny puhehetkessä vaan ovat syntyneet jo aiemmin. Kielellisen tai kielenulkoisen kontekstin tai molempien perusteella voidaan helposti päätellä, että puhuja kuitenkin ilmaisee puhehetkestä tarkasteltuna omaa tulevaa tekemistään. Siitä, mihin viittaushetki menneisyydessä sijoittuu (milloin esimerkkien ajatteleminen, meinaaminen ja miettiminen on tapahtunut), eivät aineistoni lauseet anna vihjeitä. Aineistossa kolmesti esiintyvä mietin-imperfekti on yleiskielen näkökulmasta erikoinen siinä mielessä, että miettiä-verbiin ei yleensä liity infiniittilauseketta, ainakaan Kielitoimiston sanakirja (KS s.v. miettiä) ei tunne tällaista mahdollisuutta. Aineiston mietin-esiintymät ovat kaikki saman informantin puheesta; kyseessä voi hyvin olla idiolektaalinen piirre. Suhteutusimperfekti Edellä käsiteltyjen intentioverbien käyttö liittyy ilmiöön, jota Aarni Penttilä (1957: 474) nimittää suhteutusimperfektiksi. Suhteutusimperfektillä tarkoitetaan sellaista imperfektin käyttöä, jonka avulla puhuja ilmaisee nykyisen (tai tulevan) asian aiemmin puheena tai ajatuksissa olleen tapahtuman näkökulmasta, esim. Mikä hänen nimensä olikaan? Penttilän (mts. 654) mukaan kyseessä on itse asiassa salainen epäsuora esi- 115
tys. Yli-Vakkuri (1986: 180 181) liittää asiakaspalvelutilanteiden imperfektin käytön samaan, epäsuoran esityksen lähtökohtaan mutta toteaa, että se saa todennäköisemmän selityksensä siitä, että tilanteessa käytetään konventionaalistuneita fraaseja, esim. Tuliko muuta? Kauppinen (1998: 212) toteaa, että menneen ajan tempus lieventää esimerkiksi pyynnön illokutiivista voimaa. Aineistossani ei kuitenkaan ole yhtään asiakaspalvelutilanteen imperfektiä. Sen sijaan on yksi imperfektin sisältävä lause: (76) I VALITTELEE, ETTÄ EI EHDI PIDEMPÄÄN HAASTATTELUUN I: mut tää ov vähä ikävä mie oon tosijaaj jouwuin jo, nyt yheltä lähtemään, täältä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:3) Esimerkin 76 lausuma mie oon tosiaan jouwuin jo, nyt yheltä lähtemään, täältä on limittäisrakenne, jonka puhuja aloittaa preesensmuotoisella oon-verbillä mutta jatkaa imperfektimuotoisella jouwuin lähtemään -predikaatilla (limittäisrakenteista Hakulinen 1989a: 25 26). Lauseessa on myös ajan ilmaus jo nyt yheltä. Haastatteluajankohta on hieman ennen puolta päivää, joten kielenulkoisesta kontekstista kuulijan on helppo tulkita imperfektimuotoinen lause tulevaa toimintaa ilmaisevaksi. Modaalinen joutua-verbi ilmaisee, että varsinaiseen tulevaan toimintaan eli lähtemiseen liittyy ulkopuolinen pakko. Lähtemisen aikataulu on määritelty ennalta ja ulkopuolelta; asepalvelusta suorittava haastateltava on palaamassa lomalta varuskuntaan. Futuurinen perfekti Perfektitempuksella on futuurista käyttöä niin suomessa kuin muissakin kielissä (VISK 1547; Comrie 1985: 69 70; Bybee ym. 1994: 95). Kovin tavallinen futuurinen perfekti ei kuitenkaan ole, sillä esimerkki 77 on aineistossani ainoa tapaus. Perfektimuotoinen, merkitykseltään futuurinen ilmaus tarkastelee toimintaa tulevaisuuteen sijoittuvasta viitehetkestä käsin ikään kuin jo tapahtuneena, kuten esimerkin lause kuhan oon täällä, kaupungissa ensi opiskeltu ja, oltu: (77) 01 I: no semmonenkin on käynym mielessä että vois 02 ehkä joskus niin ku, tai haaveena on että 03 olis joskus semmone 04 PUHUJA NAURAHTAA 05 niin kum maalla, omakotitalo ja, mieluiten 06 tietystij järver rannassa ja, näim mutta se_o 07 sitte, hamassa tulevaisuudessa tuola että, sinne, 08 varmaam maalla joskus, meen kuhan oon täällä, 09 kaupungissa ensi opiskeltu ja, oltu ja, 10 H: [Joo. ] 11 I: [näin] että, ja sit kut tulee se aika nin, 12 sitte ois varmaa ihan kiva. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:4) Herlin (1994: 144) toteaa, että perfektissä oleva kun-lause voi saada futuurisen tulkinnan. Futuurisen tulkinnan aiheuttaa pää- ja kun-lauseiden aspekti eli se, että tilanne 116
esitetään päättyneenä. Esimerkissä 77 on itse asiassa kaksikin perfektimuotoista pääverbiä opiskeltu ja oltu (rivi 9). Predikaatin finiittiverbiksi tulkitsen rivin 8 oon-muodon. Rakenteen persoonakongruenssi ei ole normatiivisen kieliopin mukainen. Tässä puhuja suunnittelee ja korjaa puhettaan (itsekorjauksesta Kurhila & Laakso 2016: 226). 51 Lausuma on anakoluutti, sillä edellä haastateltava puhuu omasta tulevaisuuden toiminnastaan (esim. rivin 7 meen) mutta vaihtaa kesken lauseen perfektimuotoisen predikaatin persoonaviittauksen epäspesifimpään passiiviin, joka mahdollistaa sen, että opiskeleminen ja kaupungissa oleminen koskee puhujan lisäksi myös hänen avopuolisoaan. Kongruoimattomasta predikaatista huolimatta esimerkistä voidaan havaita, että puhuja jäsentää tulevaa toimintaansa aikamuotojen avulla: perfektillä ilmaistu toiminta eli opiskeleminen ja oleminen toteutuu ensin, preesensillä ilmaistu toiminta eli maalle meneminen vasta sitten. 5.3 KOKOAVAA TARKASTELUA Tässä luvussa nostan esiin luvun 5 keskeisimpiä tutkimustuloksia ja havaintoja puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevien lauseiden predikaateista. Tyypillisin predikaatti on yksinkertainen finiittiverbi, jollainen on lähes 60 %:ssa aineiston kaikista lauseista. Noin 40 % lauseista sisältää predikaatin, johon kuuluu finiittiverbin lisäksi erilaisia infiniittilausekkeita tai imperatiivin sisältäviä rakenteita. Aineistojen välillä on kuitenkin eroa: Haastatteluaineistossa erilaiset kompleksiset predikaatit ovat hieman yleisempiä kuin yksinkertaiset finiittiverbit. Sen sijaan keskusteluaineistossa yksinkertaisten finiittiverbien osuus on huomattavasti suurempi kuin verbirakenteiden osuus. Tyypillisiä verbejä Aineiston yleisimmät finiittiverbit ovat pitkälti niitä, jotka ovat muutenkin suomen kielen eri tekstilajeissa yleisiä. Yleisimmät finiittiverbit ovat modaalisia. Pitää-verbi on aineiston suurtaajuisin finiittiverbi; noin 13 % lauseista sisältää pitää-verbin. Pitää tehdä -tyyppinen nesessiivirakenne on puolestaan aineiston yleisin predikaatti. Se on tavallinen niin haastattelu- kuin keskusteluaineistossakin, ja sillä on monenlaisia merkitystehtäviä, kuten dynaamisen velvollisuuden, toiminnan hyödyllisyyden, erilaisten vaatimusten tai suositusten mukaisen aikomuksen, suunnitelman ja lupauksen ilmaiseminen. Muita aineistossa yleisiä modaaliverbejä ovat voida ja saada. Muista taajasti esiintyvistä finiittiverbeistä mainittakoon aistiverbi katsoa, liikeverbit käydä ja mennä, asettamista ilmaisevat verbit laittaa ja panna, omistussuhteen muutosta ilmaisevat verbit ottaa ja antaa sekä olla-verbi. Predikaatteja voidaan tarkastella niiden ilmaiseman toiminnan perusteella. Aineistossa tavallisimpia ovat yleisverbit olla ja tehdä sekä verbit, jotka ilmaisevat perustoimintoja kuten puhujan liikettä, esineen ottamista, antamista ja asettamista, katsomista ja näkemistä. Aineiston verbit ovat tyypillisesti aspektiltaan saavutus- ja toimintaverbejä ja semanttiselta luonteeltaan erilaista liikettä ilmaisevia, kuten omistussuhteen muutosverbejä, omavoimaista liikettä ilmaisevia kulkemisverbejä tai asettamisverbejä. 51 Tosin tämän haastateltavan idiolektissa on muitakin inkongruentteja ilmauksia (esim. rivien 7 ja 8 paikallissijojen vaihtelu) ja muita epätarkkoja ilmauksia. 117
Monien verbien käyttö on keskittynyt joko haastattelu- tai keskusteluaineistoon. Verbien leksikaalinen aines heijastaa eri tilanteille tyypillisiä toimintoja. Finiittiverbit katsoa, käydä, ottaa, laittaa, panna ja antaa ovat erityisesti keskusteluaineistojen verbejä. Suurtaajuisella katsoa-verbillä on monenlaista käyttöä, mutta erityisen runsaasti sitä käyttävät asiakaspalvelijat, jotka esimerkiksi katsotaan-passiivimuodolla ilmaisevat tiedon selville ottamista tai rakentavat asioinnista asiakaspalvelijan ja asiakkaan yhteistä toimintaa. Katsoa ei siis ole luonteeltaan pelkkä aistihavaintoverbi, vaan sen käyttöön liittyy tyypillisesti tiedonhankkimistarkoitus. Haastattelupuheessa esiintyviä verbejä ovat mennä ja olla sekä mentaaliverbit aikoa, ajatella ja meinata sekä kerrontaa jäsentävät puheaktiverbit haastaa, kertoa, sanoa ja selvittää. Siinä missä keskustelutilanteiden verbit heijastavat kielenulkoista toimintaa, haastattelupuheen verbit liittyvät puheenaiheina oleviin asioihin, esimerkiksi tulevan toiminnan selostamiseen tai suunnitteluun. Mennä-verbi on oikeastaan ainoa taajasti esiintyvä konkreettista toimintaa ilmaiseva verbi haastatteluaineistossa; kouluun, lomalle, töihin, harrastuksiin tms. menemisestä puhutaan lähes jokaisessa haastattelussa. Muut haastatteluaineiston konkreettista toimintaa ilmaisevat verbit eivät saa yhtä suuria esiintymistaajuuksia, sillä haastattelujen aihepiirit vaihtelevat haastattelusta toiseen. Sinänsä haastattelu- ja keskusteluaineistojen verbistö on suunnilleen yhtä monipuolista. Aineiston morfosyntaktinen olemus Aineisto on morfologisesti ja syntaktisesti monipuolinen. Puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevien lauseiden predikaatit voivat olla yksinkertaisia finiittiverbejä tai kompleksisia rakenteita. Esimerkiksi pitää-, voida-, saada-, aikoa-, ajatella-, haluta-, meinata- ja miettiä-finiittiverbit saavat täydennyksekseen A-infinitiivin ja käydä-, ruveta-, mennä-, päästä- ja joutua-finiittiverbit MA-infinitiivin illatiivin, inessiivin tai tunnuksettoman muodon. A-infinitiivin yhteydessä esiintyvät finiittiverbit ovat monesti modaalisia tai mentaalisia, eri tavoin puhujan asennetta ilmaisevia. Puolestaan MA-infinitiivitäydennyksen kanssa esiintyvät finiittiverbit ilmaisevat monesti liikkumista tai aloittamista. Partisiippilauseke sisältyy predikaattiin vain harvoin. Predikaattina voi myös olla anna ~ oota minä teen -rakenne. Finiittiverbien persoonamuodoissa, moduksessa ja tempuksessa on merkittävää verbeittäistä vaihtelua. Muodon valinta liittyy tietysti siihen, millaisista toiminnoista on kyse. Aikominen ja muut yksilölliset mentaaliset toiminnot hakeutuvat eksplisiittiseen Y1-muotoon, deonttinen pääseminen liittyy ympäristön vaatimuksiin, joihin puhuja voi suhteuttaa toimintansa geneerisen tulkinnan mahdollistavalla nollapersoonalla, voiminen dynaamisena mahdollisuutena puolestaan hakee avointa persoonareferenssiä. Predikaatin moduksena on tavallisesti indikatiivi, mutta haluta-verbi on tyypillisesti konditionaalissa. Konditionaalimuotoisten predikaattien osuus on noin 16 %. Konditionaalimuodot ilmaisevat yleensä puhujan aikomaa toimintaa kuvitteellisessa tai ehdollisesti toteutuvassa tulevassa tilanteessa, mutta toisinaan konditionaalilla ilmaistaan myös välittömään tulevaan toimintaan suuntautuvia kohteliaita pyyntöjä ja ehdotuksia. Puhuja käyttää konditionaalimuotoa, kun haluaa neuvotella tulevasta toiminnasta kuulijan kanssa. Indikatiivilauseella puhuja taas lupaa tehdä jotain, mutta luvatun teon toteuttaminen ole yhtä riippuvaista keskustelukumppanin reaktioista. Preesens on ensisijainen puhujan tulevan toiminnan ilmausten tempus, mutta ajatella, meinata ja miettiä esiintyvät vain menneessä aikamuodossa. Aineistossa on 118
kolmenlaisia menneen aikamuodon käyttöjä: Intentioverbirakenne on ylivoimaisesti tavallisin menneiden aikamuotojen käyttö. Suhteutusimperfekti ja futuurinen perfekti esiintyvät vain yksittäisissä lauseissa. Perinteinen käsitys futuurisista ilmauksista tutkimusaineiston valossa Kiinnostava havainto on, että ne verbit, jotka kirjallisuudessa tuodaan esiin tulevaisuuteen suuntautuvina verbeinä, eivät ole tämän tutkimuksen aineistossa erityisen yleisiä. Ainoastaan saada on taajasti esiintyvä, ja sillä onkin aineistossani monenlaista konkreettista ja modaalista käyttöä. Myös aikoa, ajatella ja haluta ovat 25 yleisimmän verbin joukossa, mutta muut tulevaan suuntautuvat verbit ovat aineistossa harvinaisia tai eivät esiinny lainkaan. Suomen kielen monista alkamista ilmaisevista verbeistä ei aineistossa esiinny kuin ruveta. Myös tahtoa- ja tulla-verbien harvinaisuus yllättää, sillä juuri näillä verbeillä on ollut vakiintuneinta futuurista käyttöä. Toinen huomion arvoinen seikka verbien yleisyydessä liittyy olla-verbiin ja perifrastisiin rakenteisiin. Olla on aineiston 8:nneksi tavallisin finiittiverbi. Olla-verbin suhteellinen harvinaisuus on hieman yllättävää, kun huomioidaan, että se on perifrastisten futuuristen ilmausten finiittiverbinä tyypillinen ja ylipäätään suomen taajimmin esiintyvä sana (Saukkonen ym. 1979: 419). Aineistossa perifrastiset futuurikonstruktiot (tulee tekemään, on tekevä, on tekemässä, on tekemäisillään) ovat kuitenkin harvinaisia, ja esimerkiksi on tekemässä -rakenne esiintyy vain kolmasti. Yksinkertaisten finiittiverbiesiintymien vähyyttä voidaan selittää sillä, että tilaverbinä olla ilmaisee tapahtumisen päätepisteetöntä ja muutoksetonta kestoa, johon ei yleensä sisälly futuurisen merkityksen mahdollisuutta. Aineistossa on yksi konstruktio ylitse muiden: nesessiivinen pitää tehdä -verbiliitto on suurtaajuinen puhujan tulevan toiminnan ilmaisukeino aineistotyypistä riippumatta. Muitakin verbiketjuja ja infinitiivilausekkeellisia rakenteita on runsaasti, mutta verbiaines ja rakenteiden yleisyys vaihtelevat aineistoittain. Kolmas havainto liittyy menneen aikamuodon käyttöön. Yleensä kirjallisuudessa tuodaan esiin perfektin käyttö futuurisen merkityksen ilmaisemisessa. Aineistossani futuurinen perfekti esiintyy vain kerran. Sen sijaan tyypillisemmin menneitä aikamuotoja käytetään ajattelin ~ olen ajatellut tehdä -tyyppisissä rakenteissa, joita kutsun intentioverbirakenteiksi. Aineisto tuo vahvistusta käsityksille, että futuurinen ja modaalinen merkitys liittyvät läheisesti toisiinsa. Tästä kertoo esimerkiksi se, että aineiston yleisimmät finiittiset verbit ovat modaaliverbejä. Aineistossa erilaiset puhujan aikomusta (esim. kyllä mie aion), velvollisuutta (iham pittää tarkistaa) ja halua (se on semmonej juttu mitä mä haluan tehä) ilmaisevat verbit ovat tavallisia, ja ainakin nesessiivirakenteen käyttö futuurisessa merkityksessä vaikuttaa jossain määrin kieliopillistuneelta. Verbiainesta tarkastellen puhujan tulevan toiminnan ilmausten modaalisuus on luonteeltaan deonttista ja dynaamista. Myös konditionaalimuotojen yleisyys on odotuksenmukainen tulos. 119
6 FOKUKSESSA PERSOONA Tässä luvussa kuvaan aineistonanalyysin tuloksia keskittyen puhujan käyttämiin persoonamuotoihin. Persoona-käsitteellä tarkoitetaan tässä nimenomaan kieliopillista persoonan merkitsemistapaa. 52 Luvussa 6.1 kuvaan itseen viittaamisen spesifisiä ja avoimia keinoja yleisellä tasolla. Luvut 6.2 6.5 esittelevät Y1- ja Y3-muotojen, nollapersoonan sekä passiivin käyttöä puhujan tulevan toiminnan ilmaisussa. Luku 6.6 kokoaa keskeisimmät tulokset. 6.1 ITSEEN VIITTAAMISEN SPESIFISET JA AVOIMET KEINOT Puhuja voi viitata omaan tulevaan toimintaansa monin keinoin. Persoonan merkintä voi olla eksplisiittinen ja spesifinen verbin Y1-muoto. Ensimmäinen persoona ei ilmaise pelkästään puhujaa vaan merkitsee myös puhujan osallistuja- tai diskurssiroolin (Siewierska 2004: 1). Taulukko 13 havainnollistaa, että aineiston finiittiverbit ovat joko Y1- tai Y3-muodossa tai passiivimuodossa. Taulukko 13. Persoonan merkintä puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevissa lauseissa. Haastatteluaineisto Keskusteluaineisto Y1 Y3 Passiivi Yhteensä 104 50,2 % 94 45,4 % 9 4,3 % 207 100 % nollapersoonalauseissa 89 genetiivisubjektilauseissa 4 subjektina meikäläinen 1 154 65,3 % Yhteensä 258 58,2 % nollapersoonalauseissa genetiivisubjektilauseissa nollapersoonalauseissa genetiivisubjektilauseissa subjektina meikäläinen 38 30 8 132 119 12 1 16,1 % 44 18,6 % 236 100 % 29,8 % 53 12,0 % 443 100 % Puhujaan viittaavia yksikön 2. ja monikon 1. persoonan muotoja tai kategoriatermejä ei aineistoon sisälly, vaikka nekin olisivat periaatteessa mahdollisia keinoja viitata puhujan omaan toimintaan (ks. Seppänen 2000; Uusitupa 2011: 101-129; Drew & Sorjonen 1997: 97 99; Lappalainen 2006b: 247; 2015: 409 414). Tavallisin tapa viitata puhujaan on odotuksenmukaisesti Y1-muoto - joko persoonapronominin kera tai sitä ilman. Lähes 60 % aineiston lauseista sisältää Y1-muotoisen predikaatin, mikä tekee viittaussuhteesta yksitulkintaisen. 53 Taulukosta käy ilmi, että aineistotyypeittäin Y1-muotojen osuus vaihtelee. Kun noin puolet haastatteluaineiston puhujan tulevaa 52 Persoona-käsitteen monimerkityksisyydestä ks. Tuomikoski 1971: 146 147; Laitinen 1995: 352 354. 53 Helasvuo (2008: 191) huomauttaa, että Y1-muodolla voi joissain konteksteissa olla avoin referenssi. Minä-pronominin merkitys rakentuu puhetilanteessa suhteessa muihin puhetilanteen osallisiin (mts. 189). 120
toimintaa ilmaisevista lauseista on Y1-muotoisia, keskusteluaineistossa Y1-muoto on huomattavasti yleisempi. Y3-muoto ja passiivi ovat referenssiltään avoimempia kuin Y1-muodot. Y3-muotoja on noin 30 %, ja niistä valtaosa (119/132) on nollapersoonalauseita. 54 Nollapersoonan yleisyydessä ero haastattelu- ja keskusteluaineiston välillä on vielä jyrkempi kuin Y1-muotojen yleisyydessä: haastatteluaineistossa jopa 43 % on nollapersoonalauseita, kun keskusteluaineistossa niiden osuus on 12,7 %. Passiivilauseita on koko aineistossa 12 %, mutta myös passiivin yleisyydessä on suurta vaihtelua eri aineistotyyppien välillä: keskusteluaineistossa lähes joka viides lause sisältää passiivimuodon, kun haastatteluaineistossa passiivilauseet ovat harvinaisia. Nollapersoona ja passiivi ovat impersonaalisia kategorioita, joiden yksi keskeinen tunnuspiirre on persoonareferenssin avoimuus ja epäspesifiys (Helasvuo & Vilkuna 2008: 217; Helasvuo 2014b: 44). 6.2 YKSIKÖN 1. PERSOONA Puhuja ilmaisee tulevaa toimintaansa tavallisesti lauseella, joka on Y1-muodossa. Luvuissa 6.2.1 6.2.3 esittelen Y1-muotoisten lauseiden subjektiin liittyvää vaihtelua. 6.2.1 Subjektipronominin ilmipano Taulukosta 14 nähdään, että tyypillisesti Y1-muodot esiintyvät pronominisubjektin kanssa (72,9 % kaikista Y1-esiintymistä). Ilmisubjektittomia lauseita on siis 27,1 %. Ilmisubjektillisten ja -subjektittomien lauseiden suhde on täsmälleen sama kuin Milja Väänäsen (2016: 47) Lauseopin arkiston haastatteluaineistoon perustuvassa tutkimuksessa pohjoissavolaisten murteiden osalta. Väänänen (mts. 54, 59) toteaa, että ilmisubjektittomuus on tavallisempaa pohjoissavolaisissa murteissa kuin muissa hänen tutkimissaan murreryhmissä. Taulukko 14. Y1-muotoisten lauseiden subjekti. Lauseen subjekti Y1-pronomini ei ilmisubjektia Yhteensä Haastatteluaineisto 50 48,1 % 54 51,9 % 104 100 % Keskusteluaineisto 138 89,6 % 16 10,4 % 154 100 % Yhteensä 188 72,9 % 70 27,1 % 258 100 % Tutkimukseni haastattelu- ja keskusteluaineisto eroavat toisistaan siinä, kuinka usein Y1-muotoisessa lauseessa on ilmisubjekti. Haastattelussa ilmisubjektillisuus ja -subjektittomuus ovat yhtä tavallisia. Haastatteluaineistossani ilmisubjektittomien lauseiden osuus on siis huomattavasti suurempi kuin Väänäsen (2016: 47) tutkimuksen haastatteluaineistossa. Keskusteluaineistossa ilmisubjekti sisältyy lähes 90 prosenttiin Y1-muotoisista lauseista. Ilmisubjekti on siis ennen kaikkea keskustelupuheelle tyypillinen piirre. 54 Toisinaan nollapersoona-termillä tarkoitetaan mitä tahansa nollana edustuvaa elementtiä, esim. objektin poisjääntiä, mutta tässä tutkimuksessa nollapersoona tarkoittaa nollasubjektia (käsitteiden määrittelystä ks. Huumo 2006: 149-151). Nesessiivirakenteissa nollapersoona tarkoittaa genetiivisubjektittomuutta. 121
Luvussa 6.2.2 käsittelen subjektipronominin sisältäviä lauseita ja Y1-pronominin alueellista variaatiota. Luvussa 6.2.3 keskityn analysoimaan lauseita, joissa ei ole ilmisubjektia. 6.2.2 Subjektipronominilliset lauseet Kuten edellä totesin, aineistossa Y1-muoto esiintyy tyypillisesti Y1-pronominin kanssa. Subjektipronominin sisältävissä lauseissa persoonanmerkintä on kaksinkertaista, kun sekä pronomini että verbin persoonataivutus eksplikoivat tekijän (Helasvuo 2014a: 456). Y1-pronominilla voidaan myös ajatella olevan kaksoisrooli: toisaalta se ilmaisee puheaktin esittäjää, toisaalta eksplikoituun toimintaan osallistujaa. Kaikkiaan subjektipronominin sisältäviä lauseita on 188, mikä on 72,9 % kaikista aineiston Y1-lauseista. Näiden lukujen valossa subjektipronominin ja Y1-muodon sisältävää lausetta voisi luonnehtia prototyyppiseksi puhujan tulevan toiminnan ilmaisukeinoksi, mutta kuten edellä totesin, ilmisubjektin yleisyys vaihtelee aineistolajeittain. Y1-pronominin sisältävät lauseet eivät ole syntaktisesti homogeeninen ryhmä, vaan verbirakenteiden kompleksisuudessa on runsaasti variaatiota. Taulukko 15. Y1-subjektipronominin yhteydessä esiintyvät verbirakenteet. yksinkertainen finiittiverbi finiittiverbi + InfP olen + lähdössä ~ menossa imperatiivin sis. rakenteet anna + pronomini + finiittiverbi (+ InfP) oota + pronomini + finiittiverbi (+InfP) Yhteensä Haastatteluaineisto 31 17 1 1 50 Keskusteluaineisto 90 34 2 4 8 138 Yhteensä 121 64,4 % 51 27,1 % 2 1,1 % 5 2,7 % 9 4,8 % 188 100 % Taulukosta 15 käy ilmi, että erilaiset kompleksiset verbirakenteet ovat mahdollisia ilmisubjektilauseissa. Sekä haastattelu- että keskusteluaineiston tyypillisin Y1-lause sisältää kuitenkin vain pronominin ja yksinkertaisen finiittiverbin. Ilmaustyyppi vaikuttaa pragmaattisesti väljältä ja monifunktioiselta, kuten esimerkit 78 80 havainnollistavat. (78) LUOKKATILASSA ON TUNKKAISTA. AAPEE ELI K2 ISTUU IKKUNAN VIERESSÄ K1: Aapee hei, aukasetko ikkunnoo. K2: joo [minä aukas(e).] K1: [ilima loppuu. ] (Keskustelut: Opetuskeskustelu Ilomantsi 2008, SKNA M012) (79) MYYJÄ ETSII ASIAKKAALLE ERI ONNITTELUKORTTIVAIHTO- EHTOJA minäpäs otan vielä tuolta ikkunasta. (Keskustelut: Asiointi/Askarteluliike Nurmes 2009, SKNA M316) 122
(80) H: Minkäslainen, teillä tulisis sitte olemmaan se kevätkonsertti? Mitä kaikkee te esitätte siellä? I: noo meillä on siellä pari kolme laulua jotain keväisiä lauluja ja sitten, (-), jotku soittaa sitten nuita, pianokappaleita, pianolla. mää soitan siellä Kesäillavvalssin. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 16007:2) Esimerkin 78 joo minä aukase on myönteinen vastaus keskustelukumppanin pyyntöön avata ikkuna. K2 lupaa toteuttaa pyydetyn teon ja alkaa toteuttaa sitä välittömästi. Esimerkin 79 minäpäs otan vielä tuolta ikkunasta on monologinen jakso askarteluliikkeen myyjän puheesta, jossa myyjä selostaa asiakkaalle välittömästi alkavaa toimintaansa: hän ottaa näyteikkunaankin sijoitetut ylioppilaskortit tarjolle. Esimerkissä 80 haastateltava kuvaa suunnitelman mukaista toimintaansa tulevassa kevätkonsertissa lauseella mää soitan siellä Kesäillavvalssin. Esimerkki 79 paljastaa, että minä-pronominiin voi liittyä liitepartikkeli (ks. tarkemmin luku 7.3.2). Esimerkistä 80 käy puolestaan ilmi, että aineistossa esiintyy minän ohella muitakin Y1-pronominin variantteja, joita esittelen tämän luvun lopuksi. Subjektipronominin läsnäolo ei ole riippuvainen predikaatin rakenteesta, vaan muista syntaktisista tai pragmaattisista seikoista. Lappalainen (2006a: 45 46) on todennut, että kun puhuja tarjoaa vastaanottajalle relevanttia tietoa omasta toiminnastaan, lauseisiin sisältyy pronominisubjekti; sen sijaan taka-alaista tietoa esitettäessä pronomini jää todennäköisemmin pois. Subjektin ilmipano on Lappalaisen (mts. 52) mielestä merkki siitä, että puhuja asettuu sanomansa taakse. Ilmisubjektillisuus voi myös ilmentää kontrastiivisuutta, kuten esimerkin 81 kum minä lähen Valokkii -sivulauseessa: (81) H: No, mitäs mieltä sä tuosta oot sitte ku tää naapurikoulu Mäkihaaran koulu, ilmeisestin nyt lakkautettaa? I: nii. H: Että, jos, sieltä siirttyy oppilaeta tänne? I: no, ei se minua paljo tuota ni, sillee haettaak kum minä lähen Valokkii. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 16005) Tässä esimerkissä minä-pronominin tehtävä on kontrastoida puhujan ja muiden oppilaiden toimintaa. Kun-konjunktio saa ennen kaikkea kausaalisen tulkinnan koska ; sen avulla haastateltava perustelee väitettään, että oman koulun lisääntyvästä opiskelijamäärästä ei ole hänelle haittaa. Luvussa 5.1.2.5 käsittelin anna ~ oota minä teen -kiteymiä, joissa subjektipronomini on pakollinen syntaktinen elementti. Kaikki aineiston 14 esiintymää sisältävät Y1-pronominin, eikä pronominittomia esiintymiä ole. (82) A: niin eikö tuota, tem- pitäskö se tilata aika sinnem minnekkä se oli. V: no sosiaalitoimiston puolelta, sieltä kannattaa käyä kysymässä, ihan [(että). ] A: [ se on]ks se tässä talossa. V: tässä samassa talossa. elikkä tuosta, 123
yläkäytävää pitkin menette tuonne kulumaukseen ja siit[ä, A: [(no annappas) mie käyn siellä. nii. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1093) Esimerkin 82 lause no annappas mie käyn siellä havainnollistaa hyvin rakenteen funktionaalista luonnetta, johon liittyy puhujan siirtyminen neuvon kysyjästä aktiivisen ja päättäväisen toimijan rooliin, mitä Y1-pronomini ja anna-osan sävypartikkeli kielentävät. Pronominivarianttien levikki Seuraavassa tarkastelen Y1-pronominivarianttien levikkiä. Pitää tehdä -lauseiden käsittelyn yhteydessä luvussa 5.1.2.1 totesin, että genetiivimuotoisina esiintyvät subjektipronominit heijastavat alueellista variaatiota niin, että Kainuun aineistossa genetiivivariantti on tavallisimmin minun ja Pohjois-Karjalan aineistossa miun. Alueelliset erot ovat vielä selvemmin nähtävissä nominatiivimuotoisten Y1-pronominien levikissä. Minä on normitetun kirjoitetun kielen ja huolitellun yleiskielen variantti, joka on vanhastaan kuulunut osaan murteita. Mä- ja mää-variantit ovat minä-variantin lyhentymiä. Mä ja mää ovat tyypillisimmät variantit Länsi-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla; lyhytvokaalinen variantti on Helsingissä suositumpi. Mie-variantti kuuluu Tornionjokilaakson murteeseen ja osaan itämurteista. Kaakkoishämäläinen variantti miä on käytössä pienellä alueella hämäläismurteiden itäosissa. (Lappalainen 2011: 165-166.) Tämän tutkimuksen aineisto edustaa itämurteita. Y1-pronominivarianteista minä, mie ja miä ovat perinteisesti kuuluneet savolaismurteisiin. Minä on ollut vallitseva variantti isossa osassa savolaismurteita: Keski-Suomessa, Päijät-Hämeessä, Keuruun-Evijärven välimurteissa, Pohjois-Savossa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalan keski- ja pohjoisosassa. (Kettunen 1940: kartta 112.) Mä-varianttia kuvataan usein minä-variantin pikapuhemuodoksi. Minä on painollisempi kuin mä (Mielikäinen 1991: 16). Kaakkoismurteille tyypillinen mie-variantti on vanhastaan kuulunut kaakkoismurteisiin rajautuviin savolaismurteiden alueisiin, siis Savonlinnan seudun välimurteisiin ja Pohjois-Karjalan eteläosan murteisiin (Kettunen 1940: 112). Sieltä variantti on levinnyt Pohjois-Karjalan keskiosiin ja on edelleen leviämässä Pohjois-Karjalan pohjoisosiinkin (mm. Mielikäinen & Palander 2014: 187). Pajarinen (1995: 41 42) on merkinnyt Liperin murteesta myös satunnaisia miä-variantteja. Aiempien tutkimusten valossa Y1-pronominin variaatio Kainuussa vaikuttaa niukemmalta kuin Pohjois-Karjalassa, jossa eri variantit esiintyvät rinnakkaisina. Esimerkiksi Lappalainen (2006b: 250, 255 256) on todennut, että Pohjois-Karjalan Kela-aineistossa subjektipronominin sisältävissä lauseissa murrevariantti on tyypillisimmin mie, jonka rinnalla esiintyvät vanhastaan savolaismurteissa tavallinen minä sekä yleispuhekielinen ja yleistymään pyrkivä mä. 55 Mielikäisen (1991: 14-15) mukaan mä-variantti on murteen mukainen vain eteläsavolaisen murrealueen eteläisimmissä pitäjissä mutta ei muualla savolaismurteissa. Varianttien yleisyyksien arvioinnissa tulee huomioida tutkimusaineistojen eri-ikäisyys ja erilainen luonne: Lappalaisen (2006b) tulokset perustuvat 2000-luvul- 55 Lappalaisen (2006b) analysoima Pohjois-Karjalan Kela-aineisto on osittain samaa kuin tämän tutkimuksen Kela-aineisto, mutta otos on erilainen. 124
la tallennettuun puheeseen, Mielikäisen (1991) tulokset taas 1960-70-lukujen Muoto-opin arkiston keruisiin. Taulukosta 16 käy ilmi, että tämän tutkimuksen aineistossa esiintyy varsin laaja varianttivalikoima. Yleisimmät variantit ovat minä (94 esiintymää eli 50 % kaikista Y1-pronomineista) ja mie (79 esiintymää, 42 %). Lisäksi aineistossa esiintyvät harvakseltaan variantit mä, mää ja miä. Olen merkinnyt taulukkoon myös kaksi lyhyesti äännettyä mutta muuten ääntämykseltään epäselvää tapausta litteraatioasulla m-. Taulukko 16. Y1-subjektipronominin variaatio Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteissa. minä mie miä mä mää m- Yhteensä Kainuu 72 7 1 5 2 2 89 Pohjois-Karjala 22 72 4 1 99 Yhteensä 94 79 1 9 3 2 188 Y1-pronominin variaatiota on syytä tarkastella murrealueittain, sillä kuten edellä käy ilmi, Kainuun ja Pohjois-Karjalan murteiden edustus on perinteisesti ollut erilainen. Y1-pronomini Pohjois-Karjalan aineistossa Pohjois-Karjalan murretta edustavassa aineistossa mie on yleisin pronominin variantti: esiintymiä on 72 eli lähes kolme neljäsosaa kaikista persoonapronominin esiintymistä. Mie on myös ainoa variantti, joka esiintyy kaikissa Pohjois-Karjalan murretta edustavissa aineistolähteissä, joissa pronominillisia lauseita ylipäätään esiintyy. Kun aineistolähteitä tarkastellaan erillisinä, voidaan havaita, että mie on frekventein variantti kaikissa muissa aineslähteissä paitsi nurmeslaisen askarteluliikkeen asiointikeskustelussa, jossa mie esiintyy vain kerran. Nurmes sijaitsee aivan Pohjois-Karjalan pohjoisosassa, joka on perinteisesti ollut minä-variantin aluetta. Muut aineistolähteet, joissa on Y1-pronominin esiintymiä, edustavat Pohjois-Karjalan keskiosan murretta. Mie-variantin yleisyys aineistossani ei ole yllättävää, kun tulosta peilaa viime vuosikymmeninä julkaistuihin tutkimuksiin (mm. Alpia 2005: 95-96, 106; Pajarinen 1995: 39-43, 47 48; Mielikäinen & Palander 2014: 186 187 ja siinä mainitut lähteet), joissa on todettu, että Pohjois-Karjalassa mie-variantilla on prestiisiasema. Se on ekspansiivinen ja esiintyy perinteisen levikkialueensa eli Pohjois-Karjalan eteläosien lisäksi yhä yleisemmin myös Pohjois-Karjalan keski- ja pohjoisosissakin ja jopa Pohjois-Savon puolella. Esimerkiksi Pajarinen (1995: 41-42) on havainnut, että vuoden 1990 murteenseuruututkimukseen osallistuneet liperiläiset nuoret (vuosina 1975-1980 syntyneet) suosivat mie-varianttia, mutta vanhimpaan informanttiryhmään (vuosina 1915-1920 syntyneisiin) kuuluvat käyttävät lähes yhtä usein minä- kuin mie-varianttiakin. Esimerkit 83-85 havainnollistavat mie-variantin käyttöä Pohjois-Karjalan aineistossa: (83) H: No mitäs ootko jo ajatellu mitä sie tekisit, yläastteej jäläkkee? I: m-, nähtävästim mie meen, Liperil lukioo. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15447) 125
(84) mie otan nuo. (Keskustelut: Muut/testit Ilomantsi 2009, SKNA M167) (85) miepäs katon siellä o, oven (takana joku),. (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1189) Minä on toiseksi yleisin variantti Pohjois-Karjalan aineistossa: esiintymiä on noin 20 % kaikista Y1-pronominin esiintymistä. Minä-varianttia esiintyy valtaosassa aineistolähteitä, mutta ei kuitenkaan kaikissa. Esimerkiksi Liperin vuoden 1990 seuruuhaastatteluissa ei ole ainoatakaan minä-variantin esiintymää; vertailukohdaksi mainittakoon, että mie esiintyy tässä aineistolähteessä 15 kertaa. Esimerkit 86-88 havainnollistavat minä-variantin käyttöä Pohjois-Karjalan aineistossa: (86) H: No sitten kuj jätät työelämän nin jatkatko näitten harrastustem parissa? I: noo käsityö on yks semmonej joka, oli aikasemmij ja se nyt_oj jiänyk kokonaam pois että, sittem minä teen niitä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:1) (87) minä otan vielä toi(sen mittauksen). (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1189) (88) minäpäs näytän minkälaissii. (Keskustelut: Asiointi/Askarteluliike Nurmes 2009, SKNA M319) Pohjois-Karjalan aineistossa on myös yksi mää- ja neljä mä-esiintymää. Kela-aineistossa mä-varianttia käyttää kaikissa kolmessa lauseessa sama virkailija mie-variantin rinnalla (esimerkki 89). Aikuisneuvola-aineistossa kerran esiintyvä mä (esimerkki 90) on puolestaan puhujalleen eli terveydenhoitajalle harvinainen; tyypillisesti pronomini on tämän informantin puheessa minä (esimerkki 87), toisinaan myös mie. Mä-esiintymiä saattaa selittää virkailijan ja terveydenhoitajan työtehtävän mukanaan tuoma pyrkimys yleispuhekielisyyteen, ja ainakin terveydenhoitajan puhe on yleispuhekielistä muutenkin, mutta systemaattiselta vaihtelu ei vaikuta. Mää-variantti esiintyy Pohjois-Karjalan aineistossa vain kerran (esimerkki 91). Tämä esiintymä on haastattelusta, jonka informanttina on puheessaan yleispuhekieltä suosiva ja murteellisuutta välttävä nainen. (89) V: onko tää Litertekin asuntoja, A: ei tää on, Jalmari Heinosen. V: joo. no sillon vois ottaa siitä vuokrakuitista vaikka tuota, kopioná VIRKAILIJA SELAA ASIAKKAAN TOIMITTAMIA KUITTEJA (5.5) (elikkä) nytten niin. mä otan tästä viimesestä kuitis[ta ] kop[ioná ] A: [juu. ] [njuu. ] (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1095) 126
(90) mä otav vielä sen toisem mittauksen. (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1192) (91) H: Tota no, minkalaiseks näet ihan, tämmöset, tulevaisuudennäkymät, yrittäjälle? I: no tuta, jos itestä kerron nin on, aika loppuum-, palanuj jollait tavalla, et oon aatelu että mää sinnittelev vielä jonkun, kaheksav vuotta nin on, oon tuta, valamis, jiämmääj jonk(i)llaisilej jos mahollista on nin eläkkeele - -. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:1) Tiivistetysti voidaan todeta, että tämän tutkimuksen aineisto vahvistaa aiemmissa tutkimuksissa tehdyn havainnon, että mie-variantti voi esiintyä laajasti Pohjois-Karjalan alueella, myös pohjoisosissa. Mie ja muut variantit näyttävät esiintyvän rinnakkain, ilman selvää funktionaalista eroa. Myös Lappalainen (2006b: 241) on todennut, että puhujien repertoaariin kuuluu useita vaihtoehtoisia pronominimuotoja ja niiden käyttö vaihtelee tilanteittain tai jopa keskustelun sisällä. Lappalainen (2006b: 269) katsoo, että pronominivariointi johtuu vuoro vaikutuksen jäsentämistarpeista; esimerkiksi muutoin harvinainen minä-variantti on Lappalaisen mukaan tavallinen Kelan virkailijan vuoroissa, joilla virkailija osoittaa siirtymää pu hees ta konkreettiseen toimintaan tai vuorovaikutustoiminnasta toiseen. Lappalaisen (2006a: 46) mukaan minä-variantit esiintyvät kohdissa, joissa puhuja tarjoaa kuulijan kannalta erittäin tärkeää informaatiota. Tämän tutkimuksen aineistosta tällainen tulos ei nouse esiin, vaan puhujan tulevan toiminnan ilmauksissa niin mie kuin muutkin variantit voivat viestiä näkökulman vaihdosta yleisestä yksilölliseen tai esiintyä siirtymää tai tärkeää informaatiota ilmaisevissa kohdissa. Esimerkit 85 (miepäs katon), 87 (minä otan) ja 90 (mä otan) ovat kaikki saman puhujan, aikuisneuvolassa työskentelevän terveydenhoitajan puheesta. Kaikki esimerkit ovat tilanteesta, jossa terveydenhoitaja selostaa potilaalle tulevaa, välittömästi alkavaa toimintaansa. Tästä kolmen esimerkin sarjasta voidaan huomata, että sama puhuja voi käyttää Y1-pronominia samantyyppisissä puhetoiminnoissa varsin vaihtelevasti. Tulkitsen, että tämän tutkimuksen aineistossa idiolektaalinen vaihtelu selittää pronominivariantin valintaa paremmin kuin informaation kulkuun liittyvät tekijät. Pronominivalinnalla voidaan myös häivyttää tai korostaa puhujan tai kuulijan roolia (Lappalainen 2006a: 46). Minä-variantti voi olla luonteeltaan kontrastoiva tai muuten painokas (Nuolijärvi ja Sorjonen 2005: 67; Lappalainen 2011: 175, 177). Esimerkin 92 rivillä 2 puhuja vastaa kielentutkijan esittämään kysymykseen siitä, milloin puhuja ja hänen poikansa lähtevät sorsametsälle: (92) 01 KT 56 : millos työ ootta lähössä. 02 K: minä läheh huomena, ja, sitte oon kaks yötä 03 ja Enska tulloo kus siltä ku koulu loppuu 04 keskiviikkona ni sitte tulloo päiväseltik käymmää 56 KT = kielentutkija/aineiston tallentaja 127
05 [s-. ] 05 KT: [ahaaá] okei. 06 K: mie oon kaks yötä se om p- perintteine semmonem 07 metsästysreissu se on aina tehty. (Keskustelut: Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008, SKNA M005) Puhujan vastaus minä läheh huomena sisältää Y1-pronominivariantin minä, ja tämä on aineiston ainoa tapaus, jossa puhuja käyttää tätä varianttia; muutoin hän suosii mie-varianttia (kuten lauseessa mie oon kaks yötä esimerkin rivillä 6) tai jättää pronominin kokonaan pois (kuten lauseessa sitte oon kaks yötä esimerkin rivillä 2). Tarve ilmaista kontrastia puhujan ja hänen poikansa toiminnassa saattaa olla syynä siihen, miksi rivillä 2 puhuja valitsee idiolektilleen epätyypillisen minä-variantin. Pronomininvalinta voi olla yhteydessä keskustelukumppaneiden keskinäiseen suhteeseen. Keskustelutilanteessa puhuja mukauttaa omaa viestintäänsä keskustelukumppanin pu heeseen. Käynnissä on hienosäätö, jossa omaa viestintää tarkkaillaan ja so vi tetaan keskustelukumppanin valintoihin jatkuvasti tilanteen edetessä. (Lappalainen 2006a: 46.) Lappalainen (2006b: 269) on havainnut, että jotkut Kelan virkailijat käyttävät muuten harvinaisia persoonapronomini variantteja mää ja sää puhuessaan näi tä variantteja suosivien asiakkaiden kanssa, jolloin kyseessä on oman puheen mukauttaminen, vastaanottajalle tunnistettavaksi tekeminen (accommodation tai recipient design). Akkomodaatioteorian mukaan puhujat mukauttavat puhetapaansa miellyttääkseen puhekumppaniaan ja ylläpitääkseen omaa positiivista identiteettiään sekä kommunikoidakseen tehokkaasti ja päämäärähakuisesti (ks. Coupland 1984; Londen 1997: 64; Levinson 2006: 87). Ainakin tämän tutkimuksen aineistossa leimallisen murteellisen mie-variantin voi tulkita vahvistavan asiakkaan ja asiakaspalvelijan tuttavallista vuorovaikutustyyliä asiakaspalvelutilanteessa. Asiakaspalvelijahan voisi tehtävänsä virallisen luonteen mukaisesti pyrkiä yleiskieliseen tai yleispuhekieliseen ilmaisuun, mutta valitseekin murrevariantin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pronominivariantti olisi saman keskustelukumppanin kanssa automaattisesti sama. Esimerkki 89 toi esiin, että Kelan virkailija käyttää mä-varianttia. Mä ei kuitenkaan ole tyypillinen variantti tässä samassa keskustelussa, vaan muutoin tässä keskustelussa pronomini on murteenmukainen mie. Myös asiakas käyttää mie-varianttia. Pohjois-Karjalan aineistossa esiintyvien varianttien käyttöaloja tarkasteltaessa kannattaa huomata, että minä ja etenkin mä ja mää ovat harvinaisia vallitsevaan mie-varianttiin verrattuna, eikä harvoin esiintyvien varianttien käytöstä voida tehdä yleistyksiä. Ainoastaan aineistonäytteet, joissa esiintyy paljon saman puhujan pronominin käyttöä, tarjoavat luotettavampaa tietoa. Y1-pronomini Kainuun aineistossa Taulukko 16 edellä kuvaa myös Kainuun murteita edustavan aineiston Y1-pronominin edustumista. Aineistossa on 89 Y1-pronominin esiintymää Kainuusta, joka on perinteisesti minä-variantin aluetta. Minä-variantti on hallitseva tämänkin tutkimuksen aineistossa: esiintymiä on 72 eli yli 80 % pronominin esiintymistä. Minä-variantilla on esiintymiä kaikissa Kainuun murretta edustavissa aineistolähteissä. Esimerkit 93 ja 94 (r. 3 ja 10) havainnollistavat minä-variantin käyttöä Kainuun aineistossa: 128
(93) I: paappas tuo ((nauhuri)) kiinin nyt nim minä puhun nyt sivupuh-, sivu asijasta. H: Entäs jos annettaam mennä kaekki? (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 15994:1) (94) 01 M: onkos nämä vai halluutko sovittaaá 02 A: ( ). 03 M: minäpä käyn tuosta kahtomassa (et) 04 [meillä löytty. nii.] 05 A: [(ja sitten) tuo, ] 06 tuolla tuo Palmrootim miss_oli tommosta peessiä (tuo), 07 MYYJÄ MENEE ASIAKKAAN TARKOITTAMAN KENGÄN LUO 08 M: tämä. 09 A: joo. 10 M: minäpä käyn hakkeen niistä koo. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1307) Kainuun aineistossa esiintyvä minä-variantti vaikuttaa monikäyttöiseltä. Se voi sisältyä lauseeseen, joka esimerkiksi selostaa toimintaa (esimerkki 94) tai toimii perusteluna (esimerkki 93). Esimerkissä 94 minä-pronomini sijoittuu vuoron alkuun, esimerkissä 93 minä on vuoron jälkimmäisessä lauseessa. Mä-variantti esiintyy Kainuun aineistossa viidesti. Vanhastaan mä-variantti ei ole kuulunut Kainuun murteeseen (Mielikäinen 1991: 14-17), mutta nykyisin se on yleispuhekielinen ja Lappalaisen (2006a: 255-256) mukaan savolaismurteissa leviävä. Mä-variantin esiintymäkontekstit eivät tosin vaikuta tässä aineistossa erityisen yleispuhekielisiltä. Mä-variantilla on esiintymiä sekä haastattelu- että keskusteluaineistossa. Niin ikään kahdesti Kainuun keskusteluaineistossa esiintyvä mää vaikuttaa minä-variantin pikapuhemuodolta. Esimerkit 95-96 havainnollistavat mä- ja esimerkit 97-98 mää-pronominien käyttöä aineistossa: (95) A: mä o[tan (ne) ] M: [nää on kyllä] nätit. voi et on sievät (ja). (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) (96) 01 M: sitäkihhäv voi sovittaa kun näist_ei aina nii 02 otas selvää että. 03 A: käypiköhän se tää just siihen nilikkaav. 04 voim mä tiestis [sovittaas sitä jos ei niin,] 05 M: [joo. hyvi. eihän se otaj ] jos 06 [ei anna. jos minä vail löy]dän tuo[ta, ] 07 A: [jostaiha se (-) alotet-. ] [no nii.] (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) (97) H: Minkäslainen, teillä tulisis sitte olemmaan se kevätkonsertti? Mitä kaikkee te esitätte siellä? 129
I: noo meillä on siellä pari kolme laulua jotaen keväisiä lauluja ja sitten,, jotku soittaa sitten nuita, pianokappaleita, pianolla. mää soitan siellä Kesäillavvalssin. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 16007:2) (98) 01 A: punane on kyllä kiva 02 [siis nuo on kyllä nätit nuo ] mustatkki. 03 M: [minäpä käyn kahttoon (nää-),] 04 on. minäpä käyn näistä kattooj 05 jos mää löydän niin tuota, tuon toisem, 06 punasem malliná (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1307) Mä ja mää voivat esiintyä vuoron sisällä päälauseessa (esimerkit 96 97) tai vuoron sisällä sivulauseessa (esimerkki 98) mutta myös vuoron alussa ja päälauseessa (esimerkki 95). Monessa lauseessa mä- ja mää-variantit esiintyvät sivulauseasemassa kuten esimerkissä 98 tai muuten taka-alaisina kuten esimerkissä 96, jonka rivin 4 voim mä tiestis sovittaa vaikuttaa konsessiiviselta ja selittelevältä. Esimerkki 98 havainnollistaa, miten puhujat varioivat persoonan merkitsemistä jopa yhden vuoron aikana: Esimerkin riveillä 3-4 kenkäkaupan myyjä tarjoutuu etsimään asiakkaalle toista kenkämallia varastosta minä-variantin sisältävillä lauseilla minäpä käyn kattoon ja minäpä käyn näistä kattooj jos ja rivin 5 lopussa myyjä lupautuu tuomaan toisen mallin pronominittomalla lauseella tuon toisem punasem mallin. Tähän tuomiseen liittyy kuitenkin ehto, joka ilmaistaan mää-variantin sisältävällä sivulauseella jos mää löydän. Pronominien painollisuutta vertailtaessa voidaan helposti huomata, että päälauseasemaiset minä-pronominilauseet ovat painokkaampia kuin mää-pronominillinen ehtolause. Esimerkkien 95 ja 96 mä-esiintymät ovat saman puhujan puheesta. Puhuja käyttää myös minä- ja mie-variantteja keskustelun muissa kohdissa. Murremaantieteellisesti hieman yllättäviä variantteja ovat Kainuun aineistossa seitsemän kertaa esiintyvä mie (esimerkit 99-100) ja kerran esiintyvä miä (esimerkki 101): (99) M: (-) siinä sitten oisi. kuitenkki ei nuita, avokkaita ajatellu että, sais olla, tämmöne, A: miks ei se sais ollat [tuota sellanenki. ] M: [miepä kato että olikos,] (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) (100) ootaham mie kysyn Sampolt- Sampoá (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1310) (101) M: miäpä haem muuten kuules sen, mitä minum piti näyttämän sullen ni, sieltä yllääl niin kokkeilehan sitä [mus(taa)]. A: [joo. ] (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) 130
Kaikki mie- ja miä-varianttien esiintymät ovat keskusteluaineistossa, joka on tallennettu Sotkamossa. Kumpikaan variantti ei perinteisesti kuulu Kainuun murteeseen, mutta mie-variantin on raportoitu esiintyvän Sotkamon naapurikunnissa Rautavaaralla (Pohjois-Savon murteet) ja Valtimolla (Pohjois-Karjalan murteet) (Toivanen 2014: 65-69), ja lisäksi tämän tutkimuksen aineistossa on mie-variantin esiintymä Nurmeksesta, joka on Sotkamon lähipitäjiä. On siis oletettavaa, että Pohjois-Karjalan murteissa ekspansiivinen mie ei ole täysin tuntematon eteläisessä Kainuussakaan. Tosin on otettava huomioon, että kaikki puhujat eivät välttämättä ole lähtöisin aineiston tallennuspaikkakunnilta. Mie- ja miä-esiintymät ovat kahdelta eri puhujalta, jotka käyttävät niitä minä-variantin rinnalla. Kaikkiaan Sotkamon keskusteluaineistossa on kymmeniä puhujia, joten myös idiolektaalinen vaihtelu saattaa selittää mie-variantin ja muiden pientaajuisten varianttien esiintymistä. Sotkamon keskusteluaineiston puhujien murretaustasta ei kuitenkaan ole saatavilla tarkempia tietoja. Miä-esiintymä saattaa olla puhujaltaan äänteellinen lipsahduskin, sillä miä on vanhastaan ollut suhteellisen harvinainen ja maantieteellisesti kapealla alueella Kaakkois-Hämeessä ja Etelä-Savon eteläosissa esiintyvä variantti (Kettunen 1940: 112). Esimerkit 99-101 havainnollistavat Kainuun aineiston mie-variantin käyttötapaa: kaikki puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevat lauseet, joiden ilmisubjektina on mie, ovat toimintajakson aloituksia. Tämäkin selittynee idiolektaalisella vaihtelulla; ne sotkamolaiset puhujat, joiden idiolektiin mie kuuluu, vaikuttavat tämän suppean aineiston valossa käyttävän mie-varianttia aloitusfraaseissa, joissa pronominiin liittyy vielä toisinaan pa-liitepartikkeli. Y1-pronominiin liittyy liitepartikkeli 45 lauseessa, mikä on noin 36 % kaikista lauseenalkuisen Y1-pronominin sisältävistä lauseista. Näitä liitepartikkelin sisältäviä lauseita käsittelen luvussa 7.3. Lappalainen (2011: 179, 189) on havainnut, että pronominivarianttien vaihteluun voivat liittyä se, esiintyvätkö pronominit myönteisissä vai kielteisessä lauseissa, ja se, millaisten verbien yhteydessä pronominit esiintyvät, mutta oma aineistoni ei paljasta verbisidonnaisia eroja. Kielteiset lauseet ovat puolestaan tutkimusrajauksen ulkopuolella. 6.2.3 Subjektipronominittomat lauseet Tässä luvussa keskityn Y1-muotoisiin lauseisiin, joissa ei ole ilmisubjektina Y1-pronominia. Näiden lauseiden osuus on kaikista Y1-muotoisista lauseista 27,1 %. Levinsonin (2007: 31) mukaan persoonan merkitsemistä säätelevät periaatteet, joiden mukaan puhuja pyrkii samanaikaisesti ilmaisemaan viittauksen tunnistettavasti (recognition) mutta taloudellisesti (economy), kuitenkin liian yksityiskohtaista informaatiota varoen (circumspection). Suomi poikkeaa monista kielistä esim. ruotsista ja englannista siinä, että 1. ja 2. persoonan pronominisubjektin voi jättää pois ja persoona tulee ilmi predikaattiverbin persoonamuodosta. 1. ja 2. persoonan pronominin poisjättö eli persoonan yksinkertainen merkitseminen (single-marking) on tyypillistä kirjoitetulle yleiskielelle. Esimerkiksi Lauseopin arkiston yleiskielen korpuksessa Y1- ja Y2-muodoista noin 80 prosenttia on sellaisia, että persoonan merkitsimenä toimii pelkkä verbin persoonapääte. Sen sijaan Lauseopin arkiston murrekorpuksessa valtaosa lauseista sisältää Y1- ja Y2-persoonapronominin; pronominittomia lauseita on vain 24 prosenttia. (Helasvuo 2014b: 32.) Väänänen (2016: 54, 59) toteaa, että murreryhmien välillä on suurta vaihtelua ja pohjoissavolaisissa murteissa ilmisubjektittomuus on yleisempää kuin muissa hänen tutkimissaan murreryhmissä. Paunonen (2001: 158) ja Lappalainen (2004: 81) ovat arkipuhetta edustavista tutkimusaineistoistaan todenneet, että noin 80 prosenttia lauseista sisältää subjektipronominin. 131
Lappalainen (2006a: 43, 63) arvioi, että institutionaalisten vuorovaikutustilanteiden pronominien käyttö poikkeaa muuntyyppisten keskustelujen pronominien käytöstä esimerkiksi siten, että institutionaalisissa tilanteissa pronominisubjekti jää useammin pois kuin arkikeskusteluissa. Tätä selittää institutionaalisiin tilanteisiin liittyvä orientoituminen kirjoitetun yleiskielen normeihin. (Kirjakielen puheaktipronominien käytön normittamisesta ks. Strellman 2005.) Pronominin poisjättö ei kuitenkaan sinänsä ole yleiskielisyyden merkki (Lappalainen 2004: 80), vaan se voi liittyä tilanteiseen tai puhujakohtaiseen vaihteluun eli siihen, tavoitellaanko ilmaisulla yleiskielisyyttä tai yleiskielistä asennetta, tai johtua kielen rakenteesta (Duvallon 2006: 204; Lappalainen 2006b: 247). Helasvuo (2014a: 460) toteaa, että persoonapronominin pois jättäminen on monissa puhutun kielen konteksteissa preferoitu vaihtoehto silloin, kun aiempi sekventiaalinen konteksti mahdollistaa persoonamerkinnän tunnistamisen ja sen heijastumisen tuleviin vuoroihin. Toisaalta myös pyrkimys tiiviiseen ilmaisuun voi johtaa subjektipronominien pois jättämiseen, kuten tekstiviestikeskusteluissa (Helasvuo 2014b: 40, 47). Taulukosta 17 käy ilmi, että Y1-muotoinen ilmisubjektiton predikaatti on tyypillisesti yksinkertainen finiittiverbi. Muissa lauseissa predikaattina on verbiketju tai infinitiivilausekkeellinen rakenne. Taulukko 17. Subjektipronominittomat Y1-lauseet. Yksinkertainen finiittiverbi Finiittiverbi + InfP Yhteensä Haastatteluaineisto 29 25 54 Keskusteluaineisto 14 2 16 Yhteensä 43 27 70 Haastattelu- ja keskusteluaineiston välillä on huomattava ero pronominisubjektin esiintymisessä (ks. taulukko 14). Keskusteluaineistossa ilmisubjektittomien lauseiden osuus Y1-muotoisista lauseista on vain noin 10 %. Haastatteluaineistossa ilmisubjektittomia Y1-muotoisia lauseita on yli 50 %. Erityisen runsaasti pronominittomuutta on Pohjois-Karjalan haastatteluaineistossa; Kainuun haastatteluissa lauseet ovat pronominittomia vain yksittäistapauksissa. Haastatteluaineiston pronominittomien lauseiden runsautta selittää se, että haastatteluissa informantti ilmaisee tulevaa toimintaansa tyypillisesti vastauksena kysymykseen, joka jo jollain eksplisiittisellä keinolla osoittaa, kenen toiminnasta vastauksella halutaan tietoja. Tätä havainnollistan esimerkeillä 102 ja 103: (102) H: Missäs sie käyt koulluu? I: eli, Käsämäv ala-asteella ja, sitten, lähen tuonnev Viinijärve yläasteele. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:4) (103) 01 H: No mites tuta, mitä suunnitelmia sull_on nytten 02 kesäks, kum piäset kesälomale? 03 I: no en tiijä. 04 H: Ajelet pyörällä ja? 132
05 I: nii. 06 H: Käyt kalassa ja? 07 I: niij ja uin. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15451) Esimerkissä 102 haastattelijan kysymys sisältää sie-pronominin ja Y2-muodon käyt. Informantin vastauksessa persoonapronominia ei enää toisteta, vaan predikaatin persoonamuoto lähen riittää viittaukseksi. Pronominillinenkin vastaus (esim. sitten mie lähen) tuntuisi tässä yhteydessä mahdolliselta ja luontevalta. Esimerkissä 103 haastattelija esittää useita informantin tulevaa toimintaa käsitteleviä kysymyksiä, joista ensimmäisen rivin hakukysymys mitä suunnitelmia sull_on nytten kesäks sisältää kuulijaan viittaavan omistusrakenteen ja rivien 4 ja 6 tarkentavat väitelauseen muotoiset vaihtoehtokysymykset sisältävät Y2-muodot ajelet ja käyt. Kysymyksissäkään ei ole pronominia. Haastateltava antaa vaihtoehtokysymyksiin myönteiset vastaukset ja rivillä 7 lisäksi täydentää vastaustaan uin-predikaatilla. Tässäkin esimerkissä persoonapronominin sisällyttäminen vastaukseen olisi tarpeetonta tai jopa epäluontevaa (?niij ja minä uin). Pronominittomuutta näyttää motivoivan pyrkimys kysymys vastaus-vierusparin koheesioon ja jälkijäsenen taloudelliseen muotoiluun. Pronominisubjektin poisjäänti on tyypillistä etenkin vaihtoehtokysymyksien vieruspareina olevissa vastauksissa (Duvallon 2006: 207; ks. myös Sorjonen 2001: 40 41). Esimerkkien 102 ja 103 tapauksessa pronominittomuutta selittää myös se, että ilmisubjektiton verbi esiintyy lauseessa, joka on rinnasteinen edeltävälle lausumalle; kummassakin esimerkissä ilmisubjektittoman predikaatin edellä on ja-rinnastuskonjunktio, jota edeltää verbitön lausuma. Keskusteluaineistossa ei ole pronominittomia vastauksia kysymyksiin. Tämä ei tietenkään johdu siitä, että kysymykset ja vastaukset olisivat jotenkin olennaisesti toisenlaisia keskusteluissa kuin haastattelussa. Pikemminkin pronominittomien vastausten puuttuminen johtuu siitä, että keskusteluaineistossa ei juuri esitetä keskustelukumppanin tulevaa toimintaa koskevia kysymyksiä. Keskusteluaineistossa on kuitenkin muutamia pronominittomia vastausvuoroja, joissa puhuja reagoi edellä olevaan direktiiviseen lausumaan. Esimerkki 104 on tallennettu aikuisneuvolassa tilanteessa, jossa terveydenhoitajan ja potilaan keskustelun keskeyttää ovelta kuuluva koputus: (104) 01 T:N KOLLEGA KOPUTTAA OVEEN, T NOUSEE AVAAMAAN 02 K 57 : anteeks, voisitko sinä lainata minulle (--), 03 T: (-), 04 K: (anteeks), 05 TERVEYDENHOITAJA KÄVELEE PÖYDÄN LUOKSE 06 K: anteeks, 07 TERVEYDENHOITAJA OTTAA PÖYTÄLAATIKOSTA JOTAKIN 08 K: minä pallautan sen vähän ajan päästä ettei 09 tarv[ii keskey]ttää, tei[tä, 10 T: [ja jätä, ] [tuota sitten, 11 siitä jonkun lapun [(-), 13 K: [jätän iliman muuta 14 tietysti ( ), (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1189) 57 K = terveydenhoitajan kollega 133
Riveillä 10 11 terveydenhoitaja pyytää kollegaa jättämään lapun tämän palauttaessa työvälineen ja esittää pyynnön jätä-imperatiivin avulla. Rivillä 13 kollega vastaa pyyntöön myöntävästi jätän iliman muuta tietysti. Pyyntö ja myönteinen vastaus siis muodostavat vierusparin. Myönteinen vastaus ei sisällä subjektipronominia, mikä on tyypillistä verbialkuisille minimimyönnöille (Sorjonen 2001: 37 41). Vierusparien etujäseninä esiintyvien direktiivisten puhetoimintojen luonteeseen kuuluu, että ne edellyttävät vastaanottajalta joko kielellistä tai ei-kielellistä reaktiota eli suostumista tai kieltäytymistä (VISK 1657). Persoonapronominia vastaukseen ei sisälly. Direktiivi ja reaktio siihen muodostavat siis vierusparin, jonka jälkijäsenestä pronominisubjekti jää pois tavallisesti mutta ei aina (vrt. esimerkki 78). Muita vieruspareja, joiden jälkijäsenestä pronominisubjekti jää pois, ovat mm. kehotus kieltäytyminen ja uutinen vastakysymys uutisen varmistaminen (Duvallon 2006: 207 208; Lappalainen 2006a: 41 42). Vierusparien etu- ja jälkijäsenillä voi olla sama subjekti, ja jälkijäsenessä samaa subjektia ei yleensä toisteta, vaikka verbi toistettaisiinkin. Prototyyppisessä vastauksessa ei ole ilmisubjektia. (Hakulinen & Laitinen 2008: 168 169.) Ilmisubjektin poisjäänti luo esimerkkien 102 104 kaltaisiin jaksoihin tekstuaalista sidoksisuutta ja koheesiota, kun sama informaatio voidaan välittää ilman subjektipronominiakin. Sidoksisuuden ja koheesion periaatteet tulevat esiin haastatteluaineistossakin, mutta muulla tavoin kuin kysymys vastaus-vierusparien dynamiikassa. Niin haastatteluissa kuin keskusteluissakin on tavallista, että puhuja käyttää pronominia vuoron tai sekvenssin alussa mutta jättää pronominin myöhemmin pois. Tätä havainnollistan esimerkeillä 105 ja 106: (105) 01 H: Monennella sinä nyt t-, monelles sä m-, 02 tai monennelta pääsit ja monennellem meet? 03 I: mä pääsin neloselta ja meev vitoselle. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 2007, SKNA 18664) (106) 01 A: oli[kos sitä tä]tä sitä kokkoo sit[ten. ] 02 M: [(-). ] [om minä] tuon 03 sit-. jos on neljänkymmenen kieppeellä minä tuon 04 [samalla. ] 05 A: [niin neljänkymme]nen 06 M: niin kuule, minä käyn hakkeet tuota sit- 07 set-, tuosta annan su[kaná ja tuota ka]ton, 08 A: [joo kiitos. ] 09 M: ja sitte tuon tästä neljänkymmenen tuolta 10 ylläältä. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1304) Esimerkissä 105 haastateltava vastaa koulunkäyntiä koskevaan kaksiosaiseen kysymykseen. Vastausvuoro alkaa subjektilla ja predikaatilla (mä pääsin) ja jatkuu rinnasteisessa lauseessa toisella predikaatilla (meen). Ja-rinnastus on tavallisimpia pronominin poisjääntikonteksteja (Duvallon 2006: 208; Väänänen 2016: 52, 110 119). Esimerkissä 106 kenkäkaupan myyjä palvelee asiakasta ja lupaa tuoda sovitettavaksi paremman koon. Sekvenssin alussa myyjän tulevaa toimintaa ilmaisevat lauseet sisältävät minä-subjektin (riveillä 2 ja 3 minä tuon sekä rivillä 6 minä käyn hakkeet), mutta kun asiakaspalvelutilanne etenee, pronomini jää pois, ja myyjä selostaa tulevaa toi- 134
mintaansa pelkkien predikaattien (rivillä 7 annan ja katon sekä rivillä 9 tuon) avulla. Samasubjektiset eli rinnasteiset predikaatit esiintyvät tyypillisesti ilman subjektipronominia (Duvallon 2006: 208; Lappalainen 2006a: 42). Rivien 6 ja 7 välissä puhuja tekee itsekorjauksen, jonka jälkeisestä vuorosta subjektipronomini jää herkästi pois (Duvallon 2006: 210; Väänänen 2016: 82 83). Subjektipronomini mainitaan tyypillisesti sellaisissa konteksteissa, joissa pronominiviittausta samaan tarkoitteeseen ei ole esiintynyt vähään aikaan (Helasvuo 2014a: 468). Esimerkit 102 106 edustavat tyypillisimmillään aineiston pronominittomia Y1-muotoisia lauseita, jotka ovat joko vierusparin jälkijäseniin tai vuoron tai sekvenssin loppuun sijoittuvia päälauseita. Aineistossa on muunkinlaisia ilman pronominia esiintyviä Y1-muotoisia predikaatteja, joita käsittelen seuraavassa. Sellaiset pronominittomat Y1-muotoiset lauseet, jotka sijoittuvat muualle kuin vierusparin jälkijäseneen tai vuoron tai sekvenssin loppuun, ovat harvinaisia. Vain kahdessa lauseessa predikaatti on lausuman alussa, ilman subjektipronominia: (107) VIRKAILIJA SELOSTAA ASIAKKAALLE, MITEN AIKOO TOIMIA no ei siinä mittää selevitellää, otan tästä kopion itelleni (kun täs on) tää suora numero. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1120) (108) ASIAKAS APRIKOI SOPIVIMMAN KENKÄPARIN VALINTAA A: mutta mut(ta). ASIAKAS KATSELEE KENKÄÄ koitan tätä musttaa vielä tätä isompaa tätä. M: joo. seki on nätti se, musta. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) Esimerkkien 107-108 pronominittomien verbien funktio näyttäisi olevan puhujan toiminnan selostaminen kuulijalle; niiden avulla ei niinkään ennusteta, tarjouduta tai luvata, eivätkä ne vaadi kuulijalta mitään erityistä toimintaa. Lappalainen (2006a: 42) on tehnyt samanlaisen havainnon Kelan keskusteluaineistosta: pronominittomuus kytkeytyy monissa tapauksissa toimintaan. Myös se, että puhuja esittää toimintansa asiakkaan kannalta taka-alaisena, voi johtaa pronominisubjektin pois jättämiseen (mts. 45 46, 63). Lappalaisen analysoimissa tapauksissa Kelan virkailija työskentelee tietokoneella ja samalla raportoi senhetkistä toimintaansa asiakkaalle mutta ei muuten ole fyysisesti suuntautunut asiakkaaseensa. Kun persoona ilmaistaan vain predikaattiverbin taivutuksella, puhuja osoittaa niin kielellisin kuin ei-kielellisinkin keinoin, esim. hiljaisempaa ääntä käyttäen, että sanottu on taustatietoa, eräänlaista virkailijan yksinpuhelua. Näin virkailija tarjoaa asiakkaalle tietoa meneillään olevasta prosessista ja samalla pääsyn virkailijan toimintaan. Heritage ja Stivers (1999) kutsuvat tällaista toiminnan raportoimista nimellä online commentary. Tilanteissa, joissa virkailija tarjoaa asiakkaalle relevanttia tietoa, käytetään poikkeuksetta pronominisubjektia, jopa painokasta minä-varianttia. Lappalaisen (mts. 46) mukaan subjektin koodaus näkyvämmin tai näkymättömämmin on keino ohjata kuulijan tulkintaa puhujan toiminnan relevanssista. Esimerkin 107 otan on luonteeltaan samanlainen kuin esimerkin 106 katon; tässäkin virkailija selostaa toimintaansa asiakkaalle. Esimerkissä 108 on kyse kenkien valitsemisesta. Asiakas epäröi eri vaihtoehtojen välillä ja päättää sovittaa vielä yhtä mallia. Sovittamisaiettaan asiakas selostaa myyjälle pronominittomalla lauseella koitan tätä musttaa vielä tätä isompaa tätä. 135
Päälauseiden lisäksi pronominisubjekti puuttuu tyypillisesti sivulauseasemista (Duvallon 2006: 210). Esimerkki 109 havainnollistaa sivulauseaseman ilmausta: (109) H: Onko sulla sittev vappaa-aikana, oma, kurkkupenkki taikka salaattipenkki tuossa oottamassa? I: haavveena oli tänä kesänä että laitan mutta, on tuo pihakiv vielä, sen näköne et vois sitä, vähä ensin kohenttaa. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16732:4) (110) H: No, mitäs jos ajattelet vaikka kymmenev vuotta etteempäin nim missäs olet, töissä? Ja missä asut? I: no jos pääsen opettajaks, ja, varmaan, Joensuussa asun. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16732:2) (111) ton mie annan nyttem pois ja samon tän, tän päätöksen et tuota. VIRKAILIJA JÄRJESTÄÄ PAPEREITA (6.2) tohon vaan jos saan tuota allekkirjotuksen ni, (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1098) Esimerkissä 109 haastateltava kuvaa suunnitelmissaan olevaa kasvimaan perustamista. Puhujan tulevaa toimintaa ilmaiseva laitan-verbi sijoittuu että-lauseeseen, joka on lausesubjekti predikatiiviadverbiaalilla haavveena alkavassa lauseessa. Puhuja ilmaisee tulevaa toimintaansa referoimalla ajatuksiaan. Vaikka referointi on pääasiassa rajattu tutkimuksen ulkopuolelle, tämänkaltaiset lauseet, joihin sisältyy puhujan tosiasiallisen tulevan toiminnan ilmaus, ovat tutkimuksessa mukana. Väänänen (2016: 124) on aineistostaan havainnut, että referointia sisältävä että-lause on ilmisubjektiton, kun edeltävässä johtolauseessa ja että-lauseessa on samaviitteinen subjekti. Esimerkin 109 virkerakenne on erilainen kuin Väänäsen esittelemät lauseet, mutta sama periaate näyttää toteutuvan tässäkin: puhuja puhuu omasta haaveestaan edellisessä lauseessa ja että-lauseeseen ei tule ilmisubjektia. Esimerkin 110 jos pääsen opettajaks ja esimerkin 111 jos saan tuota allekirjotuksen eivät ole alisteisia lauseita. Niiden jos on lausumapartikkeli, joka voi saada käskyn tai ehdotuksen tulkinnan (VISK 809, 1664). Esimerkin 110 jos-lause ilmaisee lähinnä toivetta tai haavetta ja esimerkin 111 jos-lause kohteliasta pyyntöä. Esimerkin 110 ilmisubjektiton lause ja, varmaan, Joensuussa asun ja sen edellä oleva jos-lause toimivat molemmat vastauksina haastattelijan kaksiosaiseen kysymykseen, joten pronominittomuutta selittää toisaalta vierusparirakenne, toisaalta se, että kysymysvuorokin on pronominiton. Esimerkissä 111 ei ole kyse kysymys vastaus-vierusparista. Esimerkin jos saan on kiteytynyt konstruktioksi, joka ei sisällä pronominia. Sama puhuja käyttää konstruktiota muissakin samantyyppisissä keskustelun kohdissa. Rakenne sisältää indikatiivimuotoisen verbin, mutta ilmaus on funktioltaan direktiivi (ks. Laury 2012: 214, 224-225; Laury, Lindholm & Lindström 2013: 231, 257-260). Rakenne ilmaiseekin kohteliaan pyynnön. Laury (2012: 228) pitää tällaisia jos-lauseita luonteeltaan neuvottelevina; niiden avulla keskustelun osapuolet suunnittelevat tulevaa toimintaa. Murteissa jos voi ilmaista episteemistä mahdollisuutta ja kysyvyyttä (Forsberg 1998: 230 ja siinä mainitut lähteet). Duvallonin (2006: 211) mukaan tällaiset modaaliset ilmaukset, jotka suuntautuvat puhuteltavaan, ovat 136
tyypillisesti pronominittomia. Voidaan myös huomata, että mie-pronomini esiintyy edellä lauseessa ton mie annan nyttem pois, jolla puhuja selostaa toimintaansa antaessaan Kela-kortin ja vanhan päätöksen takaisin asiakkaalle. Pronominia ei ole tarpeen enää toistaa jos saan -pyynnössä. Pyyntö katkeaa asiakkaan tarkentavaan kysymykseen. Myös esimerkkien 112 ja 113 lauseet ovat pronominittomia. Näissä lauseissa pronominittomuutta motivoi ilmauksen metatekstuaalinen käyttö, kun puhujan tulevan toiminnan ilmaus viittaa puhujan välittömästi seuraavaan verbaaliseen toimintaan, esimerkiksi kertomiseen tai kysymiseen. Nämä metatekstuaaliset ilmaukset ovat funktioltaan taustoittavia. Esimerkin 112 prosodisesti muusta kerronnasta erottuva välihuomautus vielä huastan senniit tuassa ja esimerkin 113 ja nyt kysysin näist Kelakorteist edustavat metatekstuaalisen ilmauksen tyypillisiä esiintymiä. (112) viimmesen ketun_ammun, se_ol se koera, uuvuksiim män, vielä huastan senniit tuassa ol Liperiv välilä, ja myö veljen kansa olttiim metässä. (Haastattelut: SKN 17, Liperi, s. 21) (113) A: me ollaan muutettu tonne, Kurolan, Kuusiluotooj ja nyt kysysin näist Kela-korteist et pitäskö ne vaihtaat tähän Kurolan kunnan kortteihiv vai toi miiks ne, ihan ku meillähän lukkee siellä se Porvoo mistä me ollaan tul tu ni,. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1091) Metatekstuaalisten ilmausten pronominittomuus on liitettävissä samoihin syihin kuin esimerkkien 107-108 havainnollistama toiminnan selostaminen. Toisaalta metatekstuaaliset ilmaukset ovat monesti kiteytymiä, joille Duvallonin (2006: 214) mukaan on tyypillistä pronominin puuttuminen. Aineistosta erottuu vielä pronominittomien Y1-muotoisten lauseiden ryhmä, jossa verbi ilmaisee aikomista ja haluamista. Esimerkit 114 ja 115 havainnollistavat tällaisia ilmauksia: (114) 01 H: Ja, äskem mainihit tuossa että no Helsinkii oot 02 lähössä et mitäs sinä siellä sitten, meinaat tehä? 03 I: ihan vaam meinasi että paekkoja kahtooj ja 04 kulttuurrii lähinä. että tuta, kummisetäl 05 luokse ajattelim mennät tota sev viikoks, 06 viikoks tuota, asummaa. (e)t kyllä 07 niin ku, aijon nähäj ja kuullaj ja, kokkee uutta. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16731:2) (115) 01 A: se on kyllä ne juhlat on sillä tavalla maalla 02 että, 03 M: ei tarvii nii [ olla. mm. ] 04 A: [ei tarviisi ollam] mutta 05 kuitenkkiv vähä halluisin tätä, mallia 06 muuttaak kum mull_on semmoset vähä, 137
07 MENEE SEINÄTELINEESSÄ OLEVAN KENGÄN LUO 08 tämmöset on mutta pikkusev vähä pyöree(-) että 09 nää, vähän, niin kuj jo, ohi. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) Aineiston meinata- ja ajatella-verbit ovat menneessä aikamuodossa, esimerkin 114 riveillä 3 ja 5 imperfektissä, vaikka niiden avulla ilmaistaankin puhehetkestä tarkastellen tulevaa toimintaa (ks. luku 5.2.2). Aikoa-verbi (esimerkin 114 rivi 7) ja haluta-verbi ovat preesensissä, haluta myös monesti konditionaalissa kuten esimerkin 115 rivillä 5. Mainittuja aikomisen ja haluamisen predikaatteja yhdistää se, että ne esiintyvät aineistossa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ilmisubjektittomina. Näissä lauseissa pronominin poisjäänti saattaa johtua siitä, että puhuja ei koe tarpeelliseksi korostaa itseään mentaalisen toiminnan toteuttajana (ks. Lappalainen 2006a: 63). Duvallon (2006: 214) esittää, että meinasin just kysyy ~ sanoo -tyyppisessä ilmauksessa on kyse kiteymästä, jota puhuja käyttää reagoidessaan edelliseen puhujaan täsmentävästi. Tällaiset kiteymät ovat tyypillisesti pronominittomia. Esimerkin 114 ajatella on kognitioverbi. Helasvuo (2014a: 460, 462) on havainnut kognitioverbien esiintyvän tyypillisesti persoonapronominillisina, mutta esimerkin adverbiaalialkuisessa lauseessa (esikentässä merkitykseen integroitunut paikan adverbiaali kummisetäl luokse) minä-pronomini ei tuntuisi kovin luontevalta. Väänäsen (2016: 160, 163-165; ks. myös 2010: 42 48) mukaan esikentän adverbiaali lisää nollasubjektin esiintymistodennäköisyyttä, erityisesti savolaismurteissa. Voidaan siis ajatella, että informaatiorakenne vaikuttaa lauseiden pronominisubjektin esiintymiseen. Lisäksi voidaan todeta, että esimerkin 114 rivien 3 ja 5 lauseet ovat parafrastisia eli ensimmäistä lausumaa täsmentävää tai havainnollistavaa tietoa sisältäviä. Parafrastiset ilmaukset jäljittelevät ensimmäisen lausuman muotoa eli ovat paralleeleja esim. modukseltaan. Duvallon (2006: 209 210) on todennut, että parafrastiset lausumat ovat tyypillisesti pronominittomia. Nostan esiin vielä yhden pronominittoman Y1-muotoisen lauseen. Esimerkin 116 lause mieluummin itek kyllä koivullel laittasim poikkeaa kaikista muista tässä luvussa käsitellyistä esimerkeistä siinä, että se sisältää adverbiaalisesti käytetyn eli laittaisin-muotoa määrittävän itse-sanan: (116) 01 H: Millekkäs puule sie sen laitat? 02 I: jaa-a. mieluummin itek kyllä koivullel laittasim 03 mut se suunnitelma on että tuota, pitäs, kuusta 04 laettoom mut, ehkä se kumminniin ni, tulloo sekä 05 että kuusta ja koivuu. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16729:2) Lauseessa mieluummin itek kyllä koivullel laittasim on verbiloppuinen sanajärjestys. Lauseen itse-sana saa vertailutulkinnan: puhuja suosisi talousmetsässään koivua, mutta metsänhoitosuunnitelmassa suositellaan istutettavaksi kuusta. Esimerkin kontrastiivisuus on minä muita vastaan -tyylistä (kontrastiivisuudesta ks. Auli Hakulinen 1982: 51 54). Lauseen toiminta esitetään kontrafaktuaalisena; puhuja ei pidä koivujen istuttamista todennäköisenä, mitä tulkintaa luovat konditionaalimuotoinen verbi (r. 2), sitä kontrastoiva ensimmäinen mutta-lause (r. 3) ja mahdollisen kompromissin esittelevä toinen mutta-lause (r. 4). Konditionaalimuotoinen verbi ilmentää ns. intention siirtoa, 138
jossa puhuja astuu jonkun toisen toimintaan osallistuvan rooliin (Kauppinen 1998: 220 221; Helasvuo 2008: 195). Perusmuotoinen itse voi olla subjektin paikalla (VISK 768), mutta se ei kuitenkaan ole subjekti tai edes sen korvike. 58 Esimerkissä 116 itse on lauseenjäsenenä adverbiaali, joka määrittää toimintaa (Kok 2011: 97). Tällaisessa käytössä olevia itse-sanoja Kok (2016: 100 102) luonnehtii propositionaalisiksi adverbiaaleiksi, jotka ovat osa lauseen informaatiosisältöä, tavallaan ottavat lauseessa puuttuvan ilmisubjektin paikan ja ilmaisevat sen tarkoitteen henkilökohtaista osallistumista puheena olevaan asiaintilaan samaan tapaan kuin puheaktipronominit (VISK 768; Laitinen 1995: 350 351). Hakulisen (mp.) mukaan lauseen tekstuaaliset suhteet muuttuisivat, jos itse korvattaisiin tällaisissa tapauksissa minä-pronominilla, mutta ainakaan esimerkin 116 luonnetta ilmisubjekti ei muuttaisi (vrt. mieluummin minä kyllä koivullel laittasim). Itse-sanan poisjäänti näyttäisi kuitenkin vähentävän kontrastiivisuutta. 6.3 PUHUJATULKINTAINEN NOLLAPERSOONA Nollapersoonalauseeksi kutsun tässä tekstissä oikeastaan nollasubjektilausetta. Nollapersoonalla voidaan tarkoittaa muutakin nollana edustuvaa henkilöviitteistä lauseenjäsentä, esimerkiksi kokijarakenteiden objektia (Laitinen 1995: 340 341), mutta tässä tutkimuksessa keskityn pelkästään subjekteihin. Pyrin tekstissäni yksinkertaisuuteen ja kutsun nollasubjektia ja nollasubjektilausetta vastedes nollapersoonaksi. Nollapersoona on Y1-muotojen jälkeen aineistossani toiseksi yleisin persoonanmerkintäkeino. Nollapersoonalauseita on koko aineistossa 119 eli noin neljännes kaikista lauseista. Haastatteluaineistossa nollapersoonalauseita on 89 (43 % haastatteluaineiston kaikista lauseista) eli suhteellisen runsaasti, vain hieman vähemmän kuin Y1-muotoisia lauseita. Keskusteluaineistossa on ainoastaan 30 nollapersoonalausetta, mikä on 12,7 % keskusteluaineiston lauseista. Haastattelu- ja keskusteluaineisto eroavat siis toisistaan suuresti nollapersoonan yleisyydessä. Nollapersoonan referenssi Nollapersoonalauseessa ei ole ilmipantua subjektia. 59 Predikaatti on Y3-muodossa. Suomen kielen nollasubjektilauseessa predikaatti on aina Y3-muodossa (Laitinen 1995: 338). Predikaattina on sellainen verbi, joka hyväksyy ykkösargumentikseen henkilöviitteisen subjektin. Nollapersoonalauseiden mahdollisten omistusliitteiden, predikatiivien ja objektien muodot kielivät, että nollasubjekti on kieliopiltaan kolmaspersoonainen (tai yksipersoonainen), yksiköllinen ja nominatiivimuotoinen (Auli Hakulinen 1987: 152; Laitinen 1995: 338; Vilkuna 1996: 141). Kovin prototyyppinen 58 Itse-sanaa on monesti tutkimuskirjallisuudessa (esim. Laitinen 1995: 350 351), kieliopeissa ja esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa (KS s.v. itse) luonnehdittu indefiniittipronominiksi, minkä Maria Kok (2011: 11, 49-51; 2016: 4, 207 211) osoittaa harhaanjohtavaksi nimitykseksi, sillä itse-sana on merkitykseltään pikemminkin definiittinen ja fokusoiva. 59 Kannattaa huomata, että suomen kielessä substantiivilausekkeen puuttuminen ei vielä tee lauseesta nollapersoonalausetta. Subjektin anafora- ja persoonakongruenssitapauksissa (pro-drop) persoonapronomini jää pois mutta verbin 1. tai 2., harvoin myös 3. persoonan muoto yksilöi subjektin (ks. Vilkuna 1996: 131; Hakulinen & Laitinen 2008: 162). Tällöin ei siis ole kyse nollapersoonasta. 139
subjekti nolla ei kuitenkaan ole, sillä se ei ole topikaalinen eikä agentiivinen (Laitinen 1995: 340). Nollapersoona esiintyy esimerkiksi geneerisissä, tyypillisesti puhujaviitteisissä nollapersoonalauseissa, jotka kuuluvat ehtoa ilmaisevaan yhdysrakenteeseen (Kun ei oo omaa siskoo nähnyt ainakaan neljään kuukauteen, niin alkaapi jo pikkuhiljaa kaivata, esimerkki Heinosen 1995: 51). Tyypillisesti nollapersoona liittyy tilanmuutosten, emotionaalisten tilojen tai aistihavaintojen ilmaisemiseen (Helasvuo & Vilkuna 2008: 231). Myös mahdollisuutta ja välttämättömyyttä ilmaisevat modaaliverbit, nesessiiviset rakenteet ja muuten modaalisen tulkinnan saavat lauseet ovat tyypillisesti nollapersoonaisia (VISK 1347 ja siinä mainittu kirjallisuus). Luvussa 4 totesin, että modaaliset verbit ja rakenteet ovat aineistossa tavallisia, joten ei tule yllätyksenä, että niihin liittyvä nollapersoonan käyttökin on yleinen ilmiö (nollapersoonamuotoisista modaaliverbeistä ks. Hirvonen 2008: 36; Uusitupa 2011: 55; 2017: 91 93, 103 l04, 230). Esimerkissä 117 on nollapersoonainen nesessiivinen verbiliitto. Haastateltavan lause koulluum pitäs lähtteen neljästoista päivä ilmaisee hänen omaa tulevaa toimintaansa. (117) H: Entäs sitten ku oli puhetta siitä, siitä siitä, ammativvaihoksesta. Onko siitä tullu uutta? I: koulluum pitäs lähtteen neljästoista päevä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15455:2) Nollapersoona on epäspesifi persoonaviittauksen keino, ja se yhdistyy monesti velvoitteen ilmaisemiseen. Se, ketä velvoite koskee, jää kuulijan pääteltäväksi. (Helasvuo 2014b: 48.) Esimerkin konteksti välittää tiedon, että nollapersoona on puhujaviitteinen. Nollapersoonan persoonaviittaus määräytyykin aina kontekstuaalisesti (Siewierska 2004: 22-23; Helasvuo & Vilkuna 2008: 230). Aina nollapersoonan identiteetti ei kuitenkaan selviä kontekstista. Tällöin se voi olla irrelevantti tai puhuja haluaa syystä tai toisesta tarkoituksella pitää referenssin epäselvänä. Yleensä kuitenkin viittaussuhde on tarkoitettu kielenkäyttötilanteessa helposti tunnistettavaksi, joko puhujaksi tai puhuteltavaksi tai puhuja- tai kuulijainklusiiviseksi subjektiksi. (Vilkuna 1996: 138 - -139; Posio & Vilkuna 2013: 182; Rouhikoski 2016: 52.) Mitä lähestyttävämpi referentti kognitiivisesti on, sitä vähemmän tarvitaan formaaleja keinoja referentin ilmaisemiseen. 60 Esimerkiksi puhuja on lähestyttävämpi kuin vastaanottaja, joka on puolestaan lähestyttävämpi kuin puhetilanteeseen osallistumaton 3. persoona. Nolla edustaa kognitiivisen lähestyttävyyden korkeinta tasoa. (Siewierska 2004: 46, 176.) Lähestyttävyydestä huolimatta nollapersoonan referenssi on joka tapauksessa avoin ja väistämättä keskustelun osapuolten neuvoteltavana (Laitinen 1995: 355; Couper-Kuhlen & Etelämäki 2015: 23). Vaikka persoonareferenssi olisi ilmeinen kontekstissa, nollapersoonan geneerinen merkityskin on edelleen läsnä (Helasvuo & Vilkuna 2008: 233). Nollapersoona käyttäytyy kuitenkin hyvin samantapaisesti kuin persoonapronominit, mistä se on saanut nollapersoona-nimityksensäkin (Laitinen 1995: 339; VISK 1347). Toisin kuin pronominien, nollapersoonan persoonaviittaus on epäspesifi ja 60 Muita kognitiivisen lähestyttävyyden tuntomerkkejä ovat Siewierskan (2004: 46) mukaan subjektiasema, fyysinen läsnäolo, topikaalisuus, inhimillisyys, toistettu viittaus ja se, että referentillä ei ole kilpailijoita. Nollapersoonalla ilmaistu on kognitiivisesti lähestyttävämpi kuin verbin persoonamuodolla ilmaistu. Mitä vähemmän kognitiivista lähestyttävyyttä on, sitä eksplisiittisemmäksi viittaukset käyvät, ja ne sisältävät pronominin, painotetun pronominin, demonstratiivipronominin, substantiivilausekkeen tai jopa nimen. (Ariel 1990.) 140
avoin, mikä tekee nollapersoonalauseista eriasteisesti geneerisiä (Vilkuna 1996: 141). 61 Laitinen (1995: 344) tiivistää ilmiön luonteen seuraavasti: Nolla tarjoaa lausuman intensionaalisessa kehyksessä paikan, johon kuka tahansa ihmisistä voi halutessaan astua. Huumo (2006: 146) väittää, että nollapersoonalause on staattinen eikä kuvaa yksittäistä aikapaikkaista tapahtumaa vaan pikemminkin tiettyjä olosuhteita, joissa kuka tahansa voisi joutua kokemaan saman, mutta tätä väittämää aineistoni ei tue: aineiston nollapersoonat toki ovat geneerisiä mutta yleensä ilmaisevat hyvinkin yksilöidysti, mistä aikapaikkaisesta toiminnasta on puhe. Kun verbinetinen paikka - suomelle tyypillisessä SVO-sanajärjestyksessä subjektin paikka - jää tyhjäksi, nollapersoonalause saa herkästi tulkinnan, että puhuja viittaa itseensä (Vilkuna 1992: 167). Laitinen (1995: 339, 349) luonnehtii nollapersoonaa suomen kielessä tavalliseksi puhujan oman toiminnan ilmaisukeinoksi mutta samalla huomauttaa, että nollapersoonan geneerinen luonne on merkitysvivahde, joka Y1-muodolta puuttuu. Ensimmäinen persoona on vain yksi niistä referenteistä, joilla on mahdollisuus samastua nollapersoonaan. Helasvuo (2008: 194) puolestaan soveltaa Kauppisen (1998: 220) käsitettä intention siirto nollapersoonalauseisiin, joissa puhuja viittaa selkeästi omaan toimintaansa. Tällaisissa intention siirron tapauksissa puhuja asettuu tavallaan puhekumppanin rooliin ja tarjoaa tälle oman intentionsa samastuttavaksi. Avoimella nollapersoonalla puhuja voi korostaa toiminnan distributiivista yksilöllisyyttä. (Helasvuo 2008: 195.) Forsberg (1998: 128) tulkitsee, että nollapersoonalla on modaalisuuteen liittyvä diskurssifunktio. Nollapersoona ja modaalisuus liittyvät monella tavalla toisiinsa, ja Helasvuo (2008: 194) toteaakin, että modaali-ilmauksessa nollapersoona on luontevampi kuin Y1-muoto. Nollapersoona on siis vain syntaktisesti tyhjä kategoria. Merkitykseltään se on ilmaisuvoimainen asenteiden ja affektien välittäjä. (Hakulinen & Laitinen 2008: 181.) Lappalainen (2015: 403, 416-424, 430) pitää nollapersoonaa sosiaalisena indeksinä eli vuorovaikutustilanteen keinona, jolla puhuja voi hälventää rajaa omakohtaisen sekä yleisen ja yhteisen välillä esimerkiksi, kun keskustelun kohteena ovat erilaisiin kategorioihin ja ryhmiin kuuluminen, tunnekokemukset tai ongelmalliset kokemukset. 62 Lappalaisen (mts. 418) mukaan puheenaihe ei sinänsä määritäkään persoonan merkintää, vaan puhujien suhde puheenaiheeseen ja muihin tilanteeseen osallistuviin on tässä merkityksellisempää. Nollapersoonan käyttö voi myös liittyä puhujan pyrkimykseen olla hienotunteinen ja kohtelias ja välttää suoraa viittaamista itseen tai vastaanottajaan (Hakulinen 1987: 149-150; Shore 1986: 52-53). Kohteliaisuus vaatii monesti epäsuoruutta; kasvoja uhkaavat puheaktit verhotaan vaarattomammiksi puheakteiksi (Larjavaara 2007: 522-523). Direktiivisten lausumien persoonanmerkintää tarkastelleet Couper-Kuhlen ja Etelämäki (2015: 23) ovat havainneet, että nollapersoona- tai passiivimerkintä esiintyy tyypillisesti sekvenssissä aikaisemmin kuin eksplisiittinen persoonanmerkintä. Tämän he selittävät sillä, että modaaliset nollapersoonalauseet ovat funktioltaan tulevan toiminnan mahdollisuudesta, toiveesta tai tarpeellisuudesta neuvottelevia. Nollapersoona ei myöskään tyypillisesti esiinny jakson lopetuksessa. Couper-Kuhlen ja Etelä- 61 Kannattaa kuitenkin huomata, että persoonapronomineilla tai verbin persoonamuodoillakin voi olla avoimia käyttöjä (Y1-muotojen geneerisestä käytöstä Helasvuo 2008: 191 ja avoimesta yksikön 2. persoonasta Uusitupa 2017). 62 Samantyyppisesti Jaakola (2006: 174) pitää kaunokirjallisten tekstien nollapersoonaa konventionaalisena keinona rakentaa vapaata epäsuoraa kerrontaa ja ilmentää sen avulla romaanihenkilön ääntä. 141
mäki (mp.) toteavat, että direktiivien nollapersoonat heijastavat heikompaa deonttista oikeutta kuin eksplisiittiset persoonamuodot. Nollapersoona antaa vastaanottajalle mahdollisuuden olla tulkitsematta direktiiviä toimintakäskyksi, jonka vastaanottajan odotetaan täyttävän. Laitisen (1995: 338, 355) näkemyksen mukaan nollapersoona ei ole persoonan häivytyskeino vaan ilmentää puhetapahtumaan osallistuvien yhteistä kokemusta ja samastumisen mahdollisuutta. Aineiston nollapersoonalauseet Tutkimusaineiston nollapersoonalauseet ovat rakenteellisesti monenlaisia. Luvussa 5.1.2.1 totesin, että nesessiivinen pitää tehdä -rakenne on tavallisesti nollapersoonainen. 63 Pitää tehdä onkin aineiston tavallisin nollapersoonarakenne, mutta muitakin nollapersoonarakenteita on runsaasti. Niiden predikaatteina on yksinkertaisia finiittiverbejä, erilaisia verbiketjuja, infinitiivilausekkeellisia rakenteita ja verbiliittoja. Nollapersoonalauseita on tarkoituksenmukaista käsitellä kahtena kokonaisuutena: ei-nesessiivisinä ja nesessiivisinä rakenteina. Ei-nesessiivisiä nollapersoonarakenteita on aineistossa 71 ja nesessiivisiä 48. Taulukko 18 havainnollistaa tätä kahtiajakoa ja myös ilmausten tarkempaa rakenteellista jakaumaa. Taulukko 18. Nollapersoonalauseiden verbirakenteet. ei-nesessiiviset rakenteet nesessiiviset rakenteet Yhteensä yksinkertainen Y3-finiittiverbi Y3-finiittiverbi + InfP/PartisP pitää pitää + InfP on + PartisP Haastatteluaineisto 28 33 25 3 89 Keskusteluaineisto 8 2 1 19 30 Yhteensä 36 35 1 44 3 119 Yhteensä 71 48 119 Nesessiivisten rakenteiden ja nollapersoonan yhteys on kiinteä; esimerkiksi Laitinen (1995: 344) esittää, että nesessiivirakenteen alkuperäiset käytöt ovat nollapersoonalauseissa. Nesessiivisten rakenteiden avulla ilmaistaan hyvin monentyyppisiä puhetoimintoja, erityisesti lupauksia tai toimintaa, joka on puhujan kannalta järkevää, kannattavaa ja praktisesti välttämätöntä (Narrog 2012: 162). Puhujan oma toiminta kuvataan ikään kuin yleisen velvoitteen tai uskomuksen sanelemaksi ja siten välttämättömäksi (Raevaara 2009: 252). Nesessiivistä modaalisuutta ja nesessiivisiä rakenteita on käsitelty kattavasti luvussa 5, joten tyydyn tässä yhteydessä vain toteamaan, että nesessiiviset rakenteet (pitää tehdä -rakenteet ja TAVA-partisiippilausekkeen sisältävät välttämättömyysrakenteet) ovat aineistossani keskeisin keino ilmaista puhujan tulevaa toimintaa. 63 Aineistossa on lisäksi 12 genetiivisubjektillista, siis ei-nollapersoonaista lausetta, joiden predikaattina on pitää tehdä -rakenne. 142
Tässä luvussa keskityn kuvaamaan aineiston ei-nesessiivisiä rakenteita. Noin puolet ei-nesessiivisistä nollapersoonalauseista sisältää yksinkertaisen finiittiverbin. Valtaosa näistä lauseista on haastatteluaineistossa. Predikaatteina on monenlaisia verbejä. Ainoastaan neljä nähdä-verbin sisältävää lausetta erottuu omaksi ryhmäkseen. Esimerkki 118 havainnollistaa, miten puhuja käyttää nollapersoonaisen näkee-muodon sisältävää kiteymää: (118) H ON KERTONUT UUDELLEENKOULUTTAUTUMISESTA SELKÄSAIRAUDEN TAKIA H: Nii. On se ihav vaikka ei sitte, välttämättä töissä aina oiskkaan ni onha se,. I: (ka) sen sitten näkköö jotta pystyykkö, minkä aikkoo aina kerrallaaj ja tekköö sittel löysiä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15455:2) Kiteymä sisältää näkee-muodon lisäksi verbin edelle sijoittuvan sen-objektin ja lähes kaikissa lauseissa sitten-adverbin. Esimerkissä kiteymän aloittaa vielä lausumapartikkeli ka, jota puhuja käyttää huomionkiinnittimenä toteamuksensa alussa (SMS s.v. ka) ja osoittamassa myönnytystä (Moilanen 2016: 22). Sitten-sanan paikka on liikkuva. Sitten suhteuttaa nähdä-verbin toiminnan johonkin kontekstin perusteella tulkittavaan ajankohtaan, esimerkin tapauksessa siihen tulevaan aikaan, jolloin haastateltava on opiskellut riittävästi uutta alaa. Sen näkee -kiteymän avulla puhuja ilmaisee, että puheena olevan asian yksityiskohdat selviävät puhujalle myöhemmin. Puhuja jatkaa nollapersoonalauseilla jotta pystyykkö, minkä aikkoo aina kerrallaaj ja tekköö sittel löysiä, mutta näissä nollapersoonat eivät ole kiteytyneitä rakenteita. Esimerkissä 119 on toinen nollapersoonainen nähdä-verbillinen kiteymä saa nähä: (119) varmmaan, lähen opiskelemaan ehkä, lissää että, tuota, saa nähä. en tiijäv vielä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:4) Uusitupa (2011: 89) on pro gradu -tutkielmassaan todennut, että nollapersoonalause toimii haastattelupuheessa edellä kerrotun kiteyttäjänä sekä kertomuksen mennyttä aikaa ja haastattelutilanteen nykyhetkeä kontrastoivana elementtinä. Esimerkin 119 saa nähä ja esimerkin 118 sen sitten näkköö ovat luonteeltaan juuri tällaisia edellistä kerrontajaksoa tiivistäviä lauseita. Kiteytyneiden nollapersoonarakenteiden sijaan hedelmällisempää on analysoida nollapersoonan käyttöä tavallisissa lauseissa. Nähdä-verbiä lukuun ottamatta eri finiittiverbit esiintyvät vain kerran tai kahdesti nollapersoonalauseissa. Esimerkkiin 118 sisältyy tehdä-verbin nollapersoonainen muoto, ja esimerkit 120-121 havainnollistavat haastaa- ja pistää-verbien nollapersoonaista käyttöä: (120) kun sen suorraan hoasttaa nin ne kun olivat vähä semmossii jotta ne, tahtovat aena, toesesttaap peästä rykästä, nin ne aena sa-, sanovat jotta,»eepä tuo oekkeel lähen nyt jotta, (tö-) ə, ei ollut oekkeev väkövvee piimmeekkää». (Haastattelut: SKN 43, Pielisjärvi, s. 54 55) 143
(121) K1: otas sie nämä kaks laatikkoo. mutta et sie kyllä noim paljjoo sielä tarvii. et tietenkkää. K2: reppuum pisttää toisej ja sitte heitän tuone, pohjale niinku. (Keskustelut: Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008, SKNA M005) Esimerkissä 120 on nollapersoonalause kun sen suorraan hoasttaa, joka toimii haastattelupuheen metatekstuaalisena jäsentäjänä (luku 8.5). Haastaa-verbi ilmaisee puhujan välitöntä kertomistoimintaa, puheena olevien henkilöiden arvostelua. Vaikka kyse on puhujan omasta toiminnasta, nollapersoonainen verbimuoto tekee kertomisesta tai sen juoruilevasta sävystä jollain tapaa geneerisen, kuka tahansa saattaisi sanoa näin. Näin puhuja tuo yleisen näkökulman henkilökohtaisen näkökulmansa rinnalle (ks. Raevaaran 2009: 252 samansuuntaiset havainnot nollapersoonan käytöstä kioskiasiointien jutustelujaksoissa). Lauseen kun-adverbiaalikonjunktiolla ei ole temporaalista merkitystä, vaan se on funktioltaan lähinnä kommentoiva, sillä se esittää kommentin toisen lauseen asiaintilaan. Kommentoivat kun-lauseet esittävät perustelun (Herlin 1998: 141-143; VISK 1114). Esimerkin kommentoiva adverbiaalilause on metatekstuaalinen: se luo tekstuaalista koherenssia ja muokkaa vastaanottajan orientoitumista seuraavaan väitteeseen. Kuten Lappalainen (2015: 415 416) toteaa, nollapersoonalauseen ominaispiirre on se, että se kutsuu muita osallistumaan kuvattuun toimintaan tai tunnistamaan toiminta yhteiseksi. Esimerkin 121 nollapersoonalauseelle reppuum pisttää toisej on haasteellista etsiä geneeristä tulkintaa, sillä puhetilanne sisältää osallistujien konkreettista ja lähes välitöntä tulevaa toimintaa, ammuslaatikoiden pakkaamista metsästysreppuun. Puhuja jopa jatkaa vuoroaan Y1-muodolla: sitte heitän tuonne. Nollapersoona keskustelija 2:n vuoron ensimmäisessä lauseessa tuntuu kuitenkin ihan luontevalta. Lauseella on ongelmanratkaisullinen luonne, sillä keskustelija 1 esittää edellä epäilyn useamman ammuslaatikon tarpeellisuudesta. Taulukosta 18 nähdään, että kompleksiset ei-nesessiiviset predikaatit voivat sisältää infinitiivi- ja partisiippilausekkeita. Suurin osa näistä predikaateista on kuitenkin finiittiverbin ja A-infinitiivin käsittäviä, kuten esimerkissä 122. Esimerkissä 123 on puolestaan nollapersoonainen finiittiverbi yhdistyneenä partisiippilausekkeeseen: (122) nythä sitä jakssaa kottiim mennä. (Keskustelut: Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008, SKNA M015) (123) H: (Että) se eij_oom mikkään kotiavustaja ammatti [sit jotta] se on [niin ku?] I: [ei. ] [ei ] nime ommaaj jotta ei mittääs semmossii nostelupuolen, enempi suunnittelun [ja, ] H: [Nii just.] ohjauksen ja, tiälä puolela. H: Nii. Sikshä se kesttääkkiin sitten,. I: niimpä tietystikkij jotta,. toissaalta nii, ku sais käyttyy jottain nii hyvähä se ois sekkii. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15455:2) Esimerkin 122 lause nythä sitä jakssaa kottiim mennä on puhujan toteamus ruokailun päätteeksi. Lauseen predikaattina on nollapersoonainen jaksaa mennä -verbiketju, jolla puhuja kuvaa omaa fyysistä tilaansa. Nollapersoona tuo lauseeseen 144
väistämättä myös geneerisen tulkinnan mahdollisuuden: kun syö, jaksaa. Koska lauseeseen ei sisälly ilmisubjektia, ekspletiivi sitä ottaa subjektin teemapaikan. Sitä- ja tavallisempi se-ekspletiivi esiintyvät herkästi passiivi- ja nollapersoonalauseissa. (Heinonen 1995: 70-73; VISK 915.) Esimerkissä 123 puhuja kuvaa lähitulevaisuudessa alkavia, alanvaihtoon tähtääviä sosionomiopintojaan ja lauseen ku sais käyttyy jottain avulla ilmaisee, että opintojen suorittaminen on hänen ensisijainen tavoitteensa, uuteen ammattiin työllistymistä voi miettiä myöhemmin. TU-partisiippirakenteita olen käsitellyt luvussa 5.2.1. Niin nesessiivirakenteet kuin ei-nesessiiviset nollapersoonarakenteet suosivat konditionaalimuotoja. Auli Hakulinen (1987: 149) on havainnut, että konditionaalilauseissa nollapersoona ilmaisee puhujan toivetta tai suunnitelmaa. Konditionaalimuotoinen nollapersoona on 43 lauseessa. Konditionaalimuotoisista lauseista yli 60 % on nollapersoonalauseita. Tavallisin konditionaalimuotoinen nollapersoonarakenne on pitäisi tehdä -tyyppinen nesessiivirakenne, joka esiintyy 11 kertaa (ks. luku 5.2.1). 6.4 PUHUJATULKINTAINEN PASSIIVI Tutkimukseni aineistossa passiivi on kolmanneksi tavallisin keino, jolla puhuja viittaa omaan toimintaansa. 64 Puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevista lauseista 53 eli 12 % on passiivimuotoisia. Passiivi on erityisen yleinen keskusteluaineistossa, jossa noin viidennes kaikista lauseista on passiivilauseita. Keskusteluaineistossa passiivi on siis jopa yleisempi kuin nollapersoona. Haastatteluaineistossa on vain yhdeksän passiivilausetta. Se, että puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevia passiivilauseita esiintyy runsaammin keskusteluaineistossa kuin haastatteluaineistossa, on odotuksenmukaista; passiivia voidaan esimerkiksi käyttää asiointikeskusteluissa ilmentämään, että tilanteen toiminta on osallistujien yhteistä. Passiivilauseita esiintyy niin Kainuun kuin Pohjois-Karjalankin aineistossa, ja aineistojen kokoihin suhteutettuna passiivilauseet ovat niissä suurin piirtein yhtä yleisiä. Passiivin ja nollapersoonan vertailua Kuten luvussa 6.3 totesin, on passiivilla paljon yhteistä nollapersoonan kanssa. Nollapersoona ja passiivi voivat esiintyä samassa kontekstissa, mikä tuo esiin niiden samankaltaiset, joskus yhteenkin lankeavat merkityspiirteet. Esimerkissä 124 haastateltava käyttää omaan tulevaan toimintaansa viittaavaa nollapersoonalausetta ja passiivilausetta saman vuoron sisällä: 64 Käytän tästä kieliopillisesta kategoriasta vakiintuneinta nimitystä passiivi, vaikka kategoriaa on nimitetty muutoinkin. Esimerkiksi Tuomikoski (1971: 149) on nimittänyt passiivia 4. persoonaksi. Shore (1986: 9 10, 76) puolestaan on kutsunut kategoriaa indefiniitiksi, koska kielellisen rakenteen agentti on spesifioimaton. Suomen passiivia on myös kutsuttu muiden kielten mallin mukaisesti impersonaaliksi (ks. Helasvuo 2006: 234; Helasvuo & Vilkuna 2008: 234). Suomen kielen passiivi kuitenkin poikkeaa monien muiden, esimerkiksi indoeurooppalaisten kielten passiiveista. Helasvuo ja Vilkuna (2008: 242) tähdentävätkin, että suomen kielen impersonaaliset kategoriat passiivi ja nollapersoona ovat nimestään huolimatta persoonajärjestelmän keskeisiä osia. 145
(124) I: varsinkin nyt tätä valmiusjoukkokautta ollaa, koko porukka ootettu iha innola ku, siinä tulee just kaikki, helikopterilla siirtymisijä ja, kaekkee muutakim mielen kiintosta. H: Joo. K: ja pääsöö taas saa ollat taas kasarmila. sinä, sillä kauvela ei muistaakseni käywän niin kum metässä ku, ehkä kerra. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:3) Esimerkissä futuurinen tulkinta syn tyy, kun tie de tään, että esimerkissä ku vailtu ajanjakso (valmiusjoukkokausi) si joittuu puhe hetkestä katsoen tu le vai suuteen; haastateltava puhuu seuraavaksi alkavasta koulutusjaksostaan. Itsekorjauksen sisältävä nollapersoonalause ja pääsöö taas saa ollat taas kasarmila kuvaa tulevaa toimintaa paitsi puhujan kannalta myös geneerisesti kaikki samassa koulutuksessa olevat varusmiehet saavat olla kasarmilla. Samoin kielteisen passiivimuodon sisältävä lause sillä kauvela ei muistaakseni käywän niin kum metässä ku ehkä kerran jatkaa samaa epäspesifiä mutta puhujainklusiivista persoonareferenssiä. Nollapersoonan ja passiivin persoonareferenssissä ei näytä tämän esimerkin valossa olevan eroa; molemmat keinot välittävät geneerisen mutta samanaikaisesti puhujaviitteisen tekijyyden. Myös Vilkuna (1992: 173) on todennut modaalisista verbeistä, että niiden nollapersoona- ja passiivimuodot ovat merkitykseltään lähes vaihtoehtoisia. Nollapersoona ja passiivi kuuluvat impersonaalisuuden kenttään. Impersonaalisuus ei ole selkeärajainen käsite vaan pikemminkin erilaisten piirteiden (kieliopillisen persoonaopposition, agentin tai ykkösargumentin puute, ykkösargumentin epäsubjektimainen sijamuoto ja identiteetin avoimeksi jättäminen) kokonaisuus. (Helasvuo & Vilkuna 2008: 216.) Nollapersoonan tavoin passiivi luo epäspesifin viittauksen ja implikoi henkilötekijää, sillä predikaattina on sellainen verbi, joka hyväksyy ykkösargumentikseen inhimillisen tai vähintään elollisen subjektin. Molemmat ovat epäspesifejä persoonaviittauksen keinoja, joiden kielellinen rakenne ei spesifioi proposition agenttia vaan persoonareferenssi on kuulijan pääteltävissä. (Vilkuna 1996: 144; Helasvuo 2006: 235, 248.) Passiivi - kuten nollapersoonakin - sallii niin puhujaeksklusiivisia kuin puhujainklusiivisiakin tulkintoja (Riionheimo, Kolehmainen & Meriläinen 2014: 338), mutta tämän tutkimuksen passiivilauseilla on luonnollisesti vain puhujainklusiivinen merkitys. Prototyyppisen puhekielen passiivin merkitys onkin inklusiivinen (Shore 1986: 26). Sekä passiivi että nollapersoona ovat konventionaalistuneet ilmauksiin, jotka viittaavat puhujaan tai hänen viiteryhmäänsä, mutta ne voivat myös viitata muihin kuin puhujaan kontekstin ja leksikaalisen sisältönsä mukaisesti. Passiivilauseen käyttäjällä on todennäköisesti spesifistä tietoa subjektista, mutta hän voi jättää persoonaviittauksen avoimeksi esimerkiksi siksi, että tieto subjektista on irrelevantti tai sitten se on tarkoitettu kielenkäyttötilanteessa helposti tunnistettavaksi joko puhujaksi tai kuulijaksi tai molemmiksi yhdessä. Viestin vastaanottajalle passiivin referenssi ei yleensä jää epäselväksi, koska konteksti antaa tarvittavaa tietoa. Lisäksi keskustelussa vastaanottajalla on mahdollisuus tarvittaessa pyytää puhujaa tarkentamaan passiivimuodon liian avoimeksi jäävää referenssiä. Sekä passiivin että nollapersoonan referenssi ovat siis keskustelukumppaneiden neuvoteltavina. (Shore 1986: 35; Helasvuo 2006: 251-253.) Helasvuo (2008: 187) kuitenkin luonnehtii passiivia eksplisiittisemmäksi persoonan merkitsemistavaksi kuin nollapersoonaa. 146
Siinä missä nollasubjektilauseen agentti on yksiköllinen, passiivilauseiden agentti on tyypillisesti monikollinen, vaikka passiivin muodollinen tunnus -Vn ei sinänsä erottelekaan yksikköä ja monikkoa (Shore 1986: 9 10, 19, 26; Makkonen-Craig 2005: 19; Helasvuo 2006: 234 235, 237 238, 248-250). Kangasmaa-Minn (1980: 60) pitää epäluontevana passiivin käyttönä sitä, että referenttinä on vain yksi tai kaksi elollista olentoa. Passiivi edellyttää hänen mukaansa useita osallistujia. Passiivin ja monikon yhteys on historiallinen. Nirvi (1947: 5-24, 34-46) on todennut, että passiivia käytetään laajasti monikon 1. persoonan funktiossa niin suomessa kuin sukukielissäkin. Passiivimuodon käyttö monikon 1. persoonan funktiossa on alkujaan savolaismurteista mutta levinnyt koko maahan. (Ks. myös Leskinen 1970: 81-84.) Monikon 1. persoonan funktiossa oleva passiivi voi esiintyä me-persoonapronominin kanssa, jolloin sen tulkinta on monikollinen ja definiittisempi kuin sen esiintyessä ilman pronominia; pronominittomat lauseet ovat Shoren (1986: 33-36) mukaan varsinaisia passiivilauseita, joilla on geneerinen merkitys ja indefiniittinen persoonareferenssi. Shoren mukaan tällaisissa lauseissa indefiniitin eli passiivin ja definiitin eli aktiivin raja on häilyvä. Makkonen-Craig (2005: 19) puolestaan luonnehtii suomen passiivia ja aktiivia osittain päällekkäisiksi kategorioiksi, joiden jotkin käyttötavat ovat passiivin ja monikon 1. persoonan leikkauspisteessä. Passiivi on puhutussa nykysuomessa kieliopillistunut monikon 1. persoonan tehtävään, eikä merkityseron tulkitseminen ole aina helppoa. Tulkinta voikin olla asteittainen ja keskustelussa neuvoteltavissa oleva asia. (Posio & Vilkuna 2013: 215-216, 224; ks. myös Yli-Vakkuri 1986: 160; Helasvuo 2006: 237.) Etelämäki ja Herlin (2016: 58) katsovat, että passiivi häivyttää yksilöiden rajoja ja esittää referentin kollektiivisen toimijan tekijänä tai kokijana. Yhdessäkään aineistoni passiivilauseessa ei ole me-pronominia, eikä niissä ole selvää monikollista persoonaviittausta. Aineistossani passiivin persoonaviittauksen alassa ei ole välttämättä muita kuin puhuja (vrt. Kangasmaa-Minn 1980: 60). Monikäyttöinen katsoa-verbin passiivi Ylivoimaisesti yleisin passiivilauseiden verbi aineistossani on katsoa (17 esiintymää, kolmasosa kaikista passiivilauseista). Noin puolessa katsotaan-esiintymiä funktiona on jonkin tiedon selville ottaminen. 65 Näissä ilmauksissa puhuja ei tiedä jotain asiaa mutta edistääkseen keskustelua pyrkii tarkistamaan tiedon esimerkiksi ilmoitustaululta, hintalapusta tai tietokoneelta, mitkä ovat tyypillisiä toimintoja monenlaisissa asiakaspalvelutilanteissa. Esimerkki 125 havainnollistaa katsotaan-muodon käyttöä selvilleottamistarkoituksessa: (125) 01 T JA P SUUNNITTELEVAT SEURAAVAN TAPAAMISEN AJANKOHTAA 02 T: meil on tuota, meil on nyt semmonel 03 lääkäritilanet tän kesän aja että, tämmösiä 04 normaalleja vuosikontrolleja ei tehä, 05 P: joo joo. 06 T: ei tehäk kesällä jos ei o mittään niinku semmosta 07 huolta takka, 65 Kangasniemen (1992: 368) mukaan katotaan-tyyppinen ilmaus voi myös ilmaista puhujan kieltäytymistä, jota pehmentämään valittu ilmaus voi toimia ajan voittamisen strategiana, jolloin puhuja toteuttaa selville ottamiseen nähden päinvastaista strategiaa. 147
08 P: ja tuota mihinkä aikaan se kesä loppuu sitte ett(h) 09 [ä eh] heh, 10 T: [no, ] 11 T: no lääkäreittel lomat ruppee, katottaampas millonka 12 siellä alkaa olla, 13 TERVEYDENHOITAJA KATSOO ILMOITUS TAULUA 14 T: no sanotaan että tuossa elokuun 15 [loppupuolella. ] 16 P: [no joo se ois jo h]yvä aika niinku miun kannalta, (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1189) Terveydenhoitajan katottaampas-passiivi (r. 11) keskeyttää vuoron alun lauseen, ja passiivilauseen avulla terveydenhoitaja ilmaisee välitöntä toimintaansa eli ilmoitustaululla olevan kalenterin katsomista. Samalla puhuja lupaa potilaalle, että hän pyrkii hankkimaan ja tarjoamaan tiedon lääkärien lomien päättymisajasta. Katsotaan-passiivimuotoa edeltää aina kysymys, ja sitä käytetään esimerkin kaltaisissa ongelmanratkaisutilanteissa. Katsotaan-kiteymä on monifunktioinen: se viestii kysyjälle, että kysymys on kuultu ja otettu selvitettäväksi, eksplikoi tiedonhankkimistavan ja antaa vastaajalle lisäaikaa tiedonhankintaan ja vastauksen muotoiluun. Esimerkissä 125 terveydenhoitajan selvilleottamispyrkimys onnistuu, ja hän pystyy tarjoamaan potilaan kaipaaman tiedon. Tarjoamansa tiedon terveydenhoitaja kehystää sanotaan-passiivimuodolla (r. 14), joka ilmentää, että hänen tarjoamansa tieto on tulkintaa ilmoitustaululla olevan aikataulun pohjalta; sanotaan-kiteymää käsittelen lisää tämän luvun lopussa. Katsotaan-kiteymän esiintymiskontekstit ovat tyypillisesti asiakaspalvelutilanteita, ja kiteymä on tyypillisesti asiakaspalvelijan (terveydenhoitajan, virkailijan tai myyjän) käyttämä. Sorjonen ja Raevaara (2006b: 60) ovat havainneet, että Kelan virkailijan katotaas-passiivi ilmaisee, että virkailija ryhtyy selvittämään asiaa vastatakseen asiakkaan esittämään kysymykseen. Passiivi viittaa puhujaan toimintaa suorittavana agenttina mutta myös instituution edustajana. Samalla passiivi voi saada kuulijainklusiivisen tulkinnan. Selvilleottamisfunktioinen katsotaan-muoto muistuttaa Makkonen-Craigin (2005: 13, 45-46) analysoimia lehtikielen dialogisia passiivilauseita (esim. Kysytäänpä asiantuntijalta tai Palataan nyt kumminkin asiaan). Katsoa onkin yksi yleisimmistä dialogisten passiivilauseiden predikaattiverbeistä (mts. 49). Dialogiset passiivit esiintyvät tyypillisesti tiedonhakulauseissa, ja ne kuvaavat, miten lehtitekstissä esitelty tieto on koottu (mts. 71). Dialogisten passiivien tyypillinen tehtävä on siis lähellä tämän tutkimuksen katsotaan-muotojen selvilleottamistehtävää. Puheakteina dialogiset passiivilauseet ovat direktiivejä ja komissiiveja (mts. 47), mutta tämän tutkimuksen katsotaan-kiteymät ovat lähinnä komissiivisia. Esimerkki 125 paljastaa, että passiivimuotoon liittyy toisinaan liitepartikkeli (katottaampas); passiivilauseiden liitepartikkeleita käsittelen tarkemmin luvussa 7.3.3. Aineistossa tavallinen katsotaan-muoto esiintyy myös muussa kuin selvilleottamistehtävässä. Noin puolet esiintymistä on sellaisia, joissa ilmaistu toiminta on jollain tavalla puhujan ja kuulijan yhteistä toimintaa. Seuraavissa esimerkeissä katsotaan-muodot viittaavat toimintaan, joka kuuluu puhujan työnkuvaan; esimerkissä 126 terveydenhoitaja pyytää potilasta valmistautumaan painonpunnitukseen ja esimerkissä 127 Kelan virkailija lupaa tutustua asiakkaan arkistotietoihin ja hakemukseen: 148
(126) T: heitätkö kengä[t pois ni]in katotaan P: [no joo, ] T: tuo paino sit seuraavaks. (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1192) (127) V: miepä otan nuo teiän, paperit tuolta arkistosta esille (niin katottaan). VIRKAILIJA HAKEE PAPEREITA (37.2) V: joo, katotaan tätä hakemusta vähän läpi niin, (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1095) Esimerkin 126 rivin 1 ja esimerkin 127 rivin 2 rakenteet ovat samankaltaisia: lausuman alussa puhuja esittää yhteisen toiminnan edellytyksen (heitätkö kengät pois) tai yhteistä toimintaa edeltävän toiminnan (miepä otan nuo teiän paperit tuolta arkistosta), jota seuraa niin-konnektiivilla alkava passiivilause. Koska molemmissa esimerkeissä kyseessä on asiakkaan palveleminen häneen itseensä liittyvässä asiassa, passiivimuoto haastaa kuulijan mukaan toimintaan. Vaikka ammattilainen on edelleen se henkilö, joka työnsä määräämänä punnitsee potilaan tai tutustuu asiakasta koskeviin papereihin, potilaan ja asiakkaan osallistuminen mahdollistaa terveydenhoitajan ja virkailijan toiminnan; terveydenhoitaja ei voi punnita potilasta, mikäli tämä kieltäytyy yhteistyöstä, eikä virkailija ilman asiakkaan suostumusta voi päättää hakemuksen sisällöstä. Keskusteluaineiston asiointitilanteet ovat visuaalisia, eli tilanteisiin sisältyy katsomista, näkemistä ja näyttämistä, ja muutenkin toiminnallisia, mikä vaikuttaa katsoa-verbin yleisyyteen yhteistä toimintaa ilmaisevien passiivimuotojen ryhmässä. Sen sijaan semanttisesti läheisellä nähdä-verbillä on vain yksi esiintymä: (128) H: No minkä tyylistä se työ sitten tulloo olemmaam mikä ammatti-, -nimikes se on? I: mie en oo ihan vielä, varma mut se tuta, pitäs ollat tää valamentava opisttoo(n). H: Aij jaa. I: (jotta) sitten näh-, nähhääl loppu. jos jottait tulloo niin kuuwen vuuem piästä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15455:2) Esimerkissä 128 haastateltava kertoo pian alkavista opinnoistaan. Lause sitten näh-, nähhääl loppu ei tuo uutta informaatiota asiasta mutta jatkaa informantin edellisessä vuorossa aloittamaa teemaa: opintojen sisältö on vielä epäselvä, mutta se tarkentuu opiskelun myötä. Sitten-sana suhteuttaa nähdä-verbin toiminnan johonkin kontekstin perusteella tulkittavaan ajankohtaan, esimerkin tapauksessa siihen tulevaan aikaan, kun haastateltava on opiskellut riittävästi uutta alaa. Sama puhuja käyttää nollapersoonaista näkee-kiteymää (esim. Sen sitten näkee), jota käsittelin luvussa 6.3. 149
Muita passiivimuotoisia verbejä Katsoa- ja nähdä-verbien lisäksi on muitakin verbejä, joita käytetään toiminnan yhteiseksi rakentamiseen: käydä, laittaa, odotella, selvitellä, tehdä, täyttää ja viitata, joista osa esiintyy seuraavissa esimerkeissä. (129) T OHJAA POTILASTA ODOTTAMAAN 1. VEREN- PAINEMITTAUKSEN JÄLKEEN (mää) otan vielä toisen mittauksen. T ODOTTAA, KUNNES VERENPAINEMITTARI ON VALMIS TOISEEN MITTAUKSEEN (7.0) ootellaahan tuo sydämmen lyönti miltä se tuntuu. (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1189) (130) 01 V: tässä on tää maininta että, jotta saisitte 02 korttin- nää. tää ä voitas oikeestaan nyt 03 tilata uus se, ma-, kuvallinen ko[rtt ]i. 04 A: [mm.] 05 V: joo tehhään se tässä samalla. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1098) (131) ASIAKAS PÄÄTTÄÄ ASIONNIN KIITTÄMÄLLÄ VIRKAILIJAA TOIMINTAOHJEESTA no nii ootellaa, kiitos. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1117) Terveydenhoitajan lausuma ootellaahan esimerkissä 129 informoi potilaalle yhteisen toiminnan luonnetta ja samalla syytä uuteen verenpaineen ja sykkeen mittaukseen. Se toimii myös direktiivinä, joka ohjaa potilaan toimintaa. Yhteistyötä ilmentävien passiivilauseiden luonne onkin monesti direktiivinen, yhteiseen toimintaan kehottava. Passiivin avulla ilmaistaan diskurssirooleja (Helasvuo 2006: 234). Shore (1986: 25) on todennut, että dynaamista toimintaa ilmaisevaa preesensmuotoista passiivia voidaan käyttää käskynä tai kehotuksena. Hoivakielen passiivia Shore nimittää lääkärin indefiniitiksi, jolla puhuja luo yhteistyön tunnelmaa tilanteeseen, jossa hän pyytää kuulijaa tekemään jotakin. Passiivilauseella pyritään mielestäni etäkohteliaisuuteen; toiminta esitetään viittaamatta suoraan kehenkään (vrt. Couper-Kuhlenin ja Etelämäen 2015: 23 havainnot direktiivisen nollapersoonan käytöstä). Jo Nirvi (1947: 44) on nostanut esiin, että suomen murteissa passiivin preesensillä on myös kohteliaisuuskäyttöä aktiivin indikatiivin ja konditionaalin 2. persoonan asemesta. Lauranto (2014: 35-37) puolestaan pitää mennään jo -tyyppisiä ilmauksia tyypillisten imperatiivilauseiden uudelleenkehittyminä, joissa direktiivisyys on merkitty syntaktisesti mutta ei morfologisesti imperatiivin tunnuksella tai persoonapäätteellä. Syntaktiselta skeemaltaan ne kuitenkin muistuttavat imperatiivilausetta: ne ovat predikaattialkuisia ja ilmisubjektittomia, mutta toiminta on kuitenkin subjektitarkoitteen kontrolloimaa. Esimerkissä 129 terveydenhoitaja tekee passiivilauseella odottamisesta yhteisen toiminnan, vaikka tosiasiallisesti terveydenhoitaja ammattilaisena itse määrittää mit- 150
tauksen tahtia. Esimerkin 130 rivillä 5 Kelan virkailija ehdottaa asiakkaalle Kela-korttitilauksen tekemistä samalla asiakaskäynnillä. Virkailija on se henkilö, joka sähköisen korttitilauksen varsinaisesti tekee, mutta tehhään-passiivimuodolla tilauksesta tehdään virkailijan ja asiakkaan yhteinen toiminta. Tässäkin lauseessa kuulijan myönteinen suhtautuminen ja yhteistyö ovat olennaisia puhujan ilmaiseman toiminnan kannalta. Kuten selvilleottamisfunktioiset katsotaan-muodot, myös yhteistyöfunktiossa käytetyt passiivit ovat asiakaspalvelijan käyttämiä. Esimerkki 131 on ainoa tapaus, jossa yhteistyöpassiivi esiintyy asiakkaan vuorossa. Asiakas on edunvalvoja, joka on toimittanut Kelaan asumistukihakemuksen. Asiakkaan ootellaa viittaa hänen omaan toimintaansa, sillä asiakas on ensisijaisesti se, joka odottaa etuisuuspäätöstä. Passiivimuodolla asiakas kuitenkin tekee päätöksen odottamisesta hänen ja edunvalvottavansa sekä ehkä myös virkailijan kanssa yhteisen toiminnan. Passiivilause on tyypillinen loppufraasina (vrt. Nähdään! Palataan asiaan!), jollainen esimerkki 131 on. Puhujan toimintaa vai keskustelukumppaneiden yhteistä toimintaa? Lappalaisen (2004: 201 202) mukaan passiivia käyttämällä puhuja orientoituu vastaanottajaan ja tekee toiminnastaan näin puhujan ja vastaanottajan yhteisen. Esimerkiksi myyjä voi passiivia käyttämällä rakentaa toiminnasta myyjän ja asiakkaan yhteisen toiminnan, johon myyjä osallistuu varsinaisena toimijana ja asiakas kanssatoimijana, esimerkiksi suunnittelijana, hyväksyjänä tai kohteena. Passiivimuodon avulla puhuja jakaa esimerkiksi päätöksentekovaltaansa. Tällaisessa käytössä passiivi on kaksiulotteisesti inklusiivinen: se kattaa sekä puhujan että kuulijan. Tämän tutkimuksen kohteena ovat puhujan tulevan toiminnan ilmaukset. Voidaan syystä kysyä, ovatko edellisten esimerkkien passiivilauseet puhujan omaa toimintaa selostavia vai puhujan ja kuulijan yhteisen toiminnan ilmauksia. Rajanveto näiden kahden kategorian välille on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, sillä puhujan tarkoittamaan merkitykseen ei päästä käsiksi tai puhuja on tarkoittanutkin referenssin väljäksi, neuvoteltavaksi. Olen pyrkinyt aineiston rajauksessa valitsemaan tarkasteltaviksi ne ilmaukset, jotka ovat ensisijaisesti puhujan toimintaa. Vaikka kyseessä olisikin toiminta, johon kuulija osallistuu, puhuja on se, joka on ensisijaisesti vastuussa toiminnasta. Asiakaspalvelutilanteessa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että puhujalla on ammattinsa puolesta laajemmat valtuudet toimintaan. Passiivilauseella puhuja kuitenkin voi ilmaista toiminnan yhteisenä tai referenssiltään avoimena, neuvottelun alaisena. Ne ilmaukset, jotka ilmaisevat aidosti puhujan ja kuulijan yhteistä toimintaa eli joissa puhuja ei ole ensisijainen toimija, olen rajannut tarkastelun ulkopuolelle. Myöskään niitä ilmauksia, joissa puhuja ilmaisee osallisuuttaan kollektiiviseen (esimerkiksi oman joukkueen tai koululuokan) toimintaan ja joissa puhujaa ei ole tuotu esiin kollektiivisen toiminnan ensisijaisena toimijana, en tarkastele tässä tutkimuksessa. Passiivin monitulkintaisuus Edellä kuvatuista rajauspyrkimyksistä huolimatta aineistossa on lauseita, joissa passiivimuoto mahdollistaa monta tulkintaa. Esimerkissä 132 haastateltava puhuu opiskelualansa eli parturi-kampaajakoulutuksen valinnasta ja esittelee tulevaisuudensuunnitelmiaan käyttäen passiivimuotoja ollaan ja katellaan: 151
(132) 01 H: Minkalaista o ollu opiskelu siellä? 02 I: iham mukavaa, (mut) tosin, ei se ehkä olem minu 03 ala sillä tavala nin kun, et ei oo ollum mikää 04 semmone haave, tavallaam mutta aattelin kun, 05 tykkään asijakaspalvelusta ja sitte, kuitenkii 06 et niin kut tekemistä, et saa tehäk käsillä ja, 07 tälleen näij ja kuitenki, oon silleel laitelluh 08 hiuksija ja muuta ni sitte, sinnem menij ja, 09 sielä nyt ens vuos vielä 10 ollaaj ja sittek katellaam mitä sitä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:4) Vaikka passiivilauseiden referenssi on avoin, esimerkin 132 passiivimuodot voidaan helposti tulkita puhujan oman toiminnan ilmauksiksi. Ensimmäinen passiivimuoto ollaan kuvaa suunnitelmaa opiskelusta: puhuja aikoo opiskella tutkinnon valmiiksi tulevan vuoden aikana. Lause siellä nyt ens vuos vielä ollaan kuvaa toisaalta puhujan varmantuntuista suunnitelmaa seuraavaksi vuodeksi. Toisaalta passiivimuoto mahdollistaa kollektiivisen tekijätulkinnan, sillä puhujan lisäksi muutkin saman vuosikurssin opiskelijat toimivat todennäköisesti samoin. Lauseessa sittek katellaam mitä sitä passiivimuoto ilmaisee, että valmistumisen jälkeen puhuja miettii tulevaisuutensa suuntaa. Tämänkin lauseen passiivi voi saada kollektiivisia tekijätulkintoja ja viitata toisaalta muiden valmistuvien opiskelijoiden tai toisaalta puhujan ja hänen avopuolisonsa yhteiseen tulevaisuuden suunnitteluun, joka on puheena muutenkin samassa haastattelussa. Esimerkissä 132 puhuja käyttää Y1-possessiivipronominia minu (r. 2) ja Y1-muotoja aattelin, tykkään, oon laitellut ja menin (r. 4-5, 7-8), jotka luovat kokonaisuudelle subjektiivisen kehyksen: puhuja puhuu ensisijaisesti omasta toiminnastaan, mutta rivin 10 passiivilauseissa referenssi jää avoimemmaksi. Puhujan tulkitseminen passiivilauseen tekijäksi on monissa tapauksissa helppoa kielellisen tai toiminnallisen kontekstin perusteella. Passiivilauseet, joita seuraa puhujan välitön toiminta, ovat tekijäviittaukseltaan yksiselitteisiä. Esimerkissä 133 puhuja ilmaisee välitöntä toimintaansa laitettaan-passiivimuodolla: (133) VIRKAILIJA TULEE KOPIOIMASTA ASIAKKAAN PAPERIA V: näin. laitettaan tää tähän takas. VIRKAILIJA LAITTAA PAPERIN PÖYDÄLLE (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1095) Lauseella laitettaan tää tähän takas puhuja selostaa kuulijalle välitöntä, lähes samanaikaista toimintaansa, jonka toteuttamiseen kuulijalla ei kuitenkaan ole pääsyä. Toisin sanoen passiivi ei tässä käytössään ole yhteistyötä ilmentävä, vaan se ilmaisee puhtaasti puhujan toimintaa. Passiivi on myös tavallinen keino ilmaista puhujan tulevaa toimintaa, joka ei ole välitöntä mutta sijoittuu kuitenkin samaan tilanteeseen. Esimerkki 134 havainnollistaa tällaista passiivin käyttöä: (134) HOITAJA OTTAA POTILAAN AJANVARAUSKORTIN JA LAITTAA SIVUUN MYÖHEMMIN TÄYTETTÄVÄKSI T: pannaa siihe sitten seuraava aika. (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1192) 152
Terveydenhoitajan lause pannaa siihe sitten seuraava aika on lupaus merkitä potilaan korttiin seuraava ajanvaraus. Puhuja ei kuitenkaan ryhdy välittömästi merkitsemään aikaa, vaan ilmaistu toiminta aktuaalistuu myöhemmin saman potilaskäynnin aikana. Passiivilause ilmaisee paitsi puhujan toimintaa myös puhujan ja kuulijan yhteisymmärrystä asiasta. Puhuja voi myös ilmaista omaa toimintaansa passiivimuodoilla lauseissa, joissa toiminta sijoittuu kaukaisempaan, puhetilanteen jälkeiseen tulevaisuuteen. Näistä lauseista on kuitenkin mahdotonta varmasti tietää, viittaako puhuja omaan tulevaan toimintaansa vai esimerkiksi edustamansa organisaation toimintaan. Passiivilauseella ilmaistaan samalla yhteisymmärrystä osapuolten välillä; korttiin merkittävän ajan on sovittava sekä terveydenhoitajalle että potilaalle. Esimerkissä 135 kenkäkaupan myyjä viittaa omaan toimintaansa passiivimuodoilla laetettaan (r. 7) ja pannaan (r. 9). Tässä esimerkissä passiivimuodot eivät kuvaa puhujan tulevaa toimintaa varmasti toteutuvana kuten esimerkeissä 133-134, vaan tämän esimerkin rivit 5 10 ovat myyjän ratkaisuehdotus asiakkaan 1. rivillä esittämään ongelmaan. Ehdotus sisältää asiakkaan toiminnan direktiivistä ohjailua konditionaalija indikatiivimuotoisilla verbeillä (saisithan sinä käydä sovittaas, voithan sinä ottaa, otat, tuot) ja passiivimuotoiset lupaukset myyjän omasta toiminnasta: (135) 01 ASIAKAS EI OSAA VALITA HÄÄKENKIÄ SOVITTAMATTA PUVUN KANSSA 02 A: pitäs ollas se puku mukana. 03 M: nii. onks sulla (kuule) tuolla liikkeellä vie[lä, ] 04 A: [on.] 05 M: nii-i. saesithan sinä käyväs sovittaas sen kans. 06 (v)oithan sinä ottaas sillä viissii että, 07 laetettaan tuota sullen n(uo)h, va- raetakengät ja 08 ne kultaset ja, mites tämä ny ja, 09 otat kaikki ja, pannaan tuone, ylös vaaj ja, 10 tuot sitte takasi. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1306) Esimerkin 129 yhteydessä totesin, että passiivimuodolla on direktiivinen ulottuvuus. Myös esimerkissä 135 puhujan toimintaa ilmaisevat passiivimuodot ovat osa kuulijan toimintaa ohjaavaa kontekstia. Passiivimuodoilla puhuja ehdottaa toimintaa tietyllä tavalla. Lappalainen (2004: 205) on todennut, että puhutussa nykysuomessa käytetään passiivin indikatiivimuotoa ilmaisemaan direktiiviä, joka kohdistuu myös puhujaan itseensä. (Passiivin ja direktiivin suhteesta ks. myös Lauranto 2014.) Esimerkissä passiivimuodot voivat myös viestiä siitä, että myyjä haluaa rakentaa ehdottamastaan toiminnasta myyjän ja asiakkaan yhteisen. Organisaation edustajan passiivi Esimerkin 135 passiivin tehtävänä voi olla myös myyjän edustaman kenkäkaupan näkyväksi tekeminen; asiakaspalvelija ei toimi tilanteessa yksityishenkilönä vaan kenkäkaupan työntekijänä, joka tarjoaa kenkäkaupan palveluja. Passiivi tarjoaa puhujalle keinon häivyttää henkilökohtaista toimijuuttaan ja tehdä organisaatiota näkyväksi. Etenkin Kelan asiointikeskusteluaineistossa on passiivimuotoisia lauseita, joissa puhuja kyllä ilmaisee omaa toimintaansa, mutta puhujan toimintaa mitä ilmeisimmin säätelevät organisaation toimintamallit. Havainnollistan tätä esimerkillä 136, jossa 153
Kelan virkailija selostaa asiakkaan jättämän hakemuksen käsittelyä: (136) 01 V: tässä vaan kun tuota, tuo kuuskymmentäkolme 02 kilometrii, edestakasi tuo matka nin, ku siin on 03 neljäkymmentäviis markkaa on se omavastuu, 04 [yhteen suuntaan,] 05 A: [ahaa joo. ] 06 V: elikkä tästä nyt ei korvausta sittej jää maksettavaks, 07 A: [ahaa. ] 08 V: [mut tuta], ö kyllähän tää voiaan niinkun, ottaa tää 09 hakemus, hakemus ja tuota, viiä tuonne 10 aateekoolle niij jos sitte vuodessa tullee niitä 11 matkakustannuksia, 12 A: [joo,] 13 V: [se ] yheksäsattaa markkaa ni sitten sen 14 yli menevän, ö korvattaan kokonaan. 15 A: ahaa. joo[-o. ] 16 V: [(tota). ] 17 ni otetaan tää tänne ja tuota, viijään 18 tuonne tiedosttoon. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1094) Esimerkissä passiivimuotoja käytetään monella tavalla. Riveillä 8 9 virkailija kertoo asiakkaalle, että tämän hakemus on mahdollista ottaa vastaan ja kirjata tietokantaan (voiaan ottaa ja viiä), ja rivillä 17 ehdottaa ottavansa hakemuksen vastaan (otetaan viijään). Molemmissa kohdissa virkailija ilmaisee passiivimuodoilla omaa toimintaansa hänhän on tosiasiassa se henkilö, joka hakemuksen ottaa vastaan ja vie sen tietojärjestelmään. Toisaalta passiivimuodossa ovat läsnä myös Kelan organisatoriset toimintaprosessit ja määritellyt hakemusten kriteerit. Virkailija on asiointitilanteessa nimenomaan organisaation edustaja, ei yksityishenkilö, ja passiivimuodolla virkailija voi ilmaista oman toimintansa organisaation toimintana. Lappalainen (2004: 202) on todennut, että tällaisessa käytössä suosittaisiin passiivin sijaan monikon 1. persoonaa, mutta aineistossani nimenomaan passiivi rakentaa ilmaisuun luonteen, jossa kuulijalle halutaan kuva puhujan toiminnasta ammattikuntansa institutionaalisena edustajana. Rivin 14 korvattaan-passiivimuotoa en ole ottanut puhujan toiminnan ilmausten tarkasteluun mukaan, sillä se kuvaa organisaation sääntöjen mukaista toimintaa geneerisesti. Sanotaan ja muut tavalliset passiiviverbit Puhujan oman toiminnan ilmauksissa esiintyvät tyypillisesti konkreettista toimintaa ilmaisevat verbit: laittaa, ottaa, panna, viedä. Helasvuo (2006: 245) on todennut, että toimintaverbien passiivit ovat tavallisessa keskustelupuheessa yleisempiä kuin esimerkiksi tilaverbien passiivit. Shore (1986: 25) lukee puhekielen prototyyppisen passiivin piirteeksi verbin dynaamisuuden. Toinen selkeästi puhujan omaan toimintaan viittaava passiivin käyttö on sanotaan-kiteymä, joka esiintyy neljästi. Sanotaan-passiivilla on metatekstuaalinen eli ker- 154
rontaa jäsentävä ja kommentoiva tehtävä. Yksi sanotaan-passiivin esiintymä sisältyy edellä olleeseen esimerkkiin 125, jossa terveydenhoitaja vastaa potilaan kysymykseen vapaista lääkäriajoista: no sanotaan että tuossa elokuun loppupuolella. Vastaus perustuu terveydenhoitajalla olevaan lääkäreiden loma-aikatauluun, mutta jostain syystä terveydenhoitaja ei anna lyhintä mahdollista vastausta (esim. elokuun lopussa) vaan kehystää vastauksensa sanotaan-passiivimuodolla. Tulkitsen sanotaan-passiivin toimivan metatekstuaalisena vihjeenä siitä, että potilaalle kerrottu ajankohta on osittain terveydenhoitajan tekemä tulkinta aikataulun pohjalta. Saattaa olla, että terveydenhoitaja ei ole varma kaikista aikataulun yksityiskohdista eikä halua välittää potilaalle väärää tietoa vaan muotoilee vastauksensa väljästi. Sanotaan kommentoi puhujan välittömästi seuraavan lausuman muotoilua. Fraasin metakommunikatiivisena funktiona on kehystää se, mitä puhuja on sanomassa tai sanoi, ajatteli tai muutoin kognitiivisesti käsitteli aiemmin, ja ilmaista, että puhe jatkuu. (Laury 2006: 317; Koivisto, Laury & Seppänen 2011: 75.) Esimerkissä 125 sanotaan-passiivi muodostaa lausumansa päälauseen, jota seuraa että-lause. Sanoa-verbi tai muut kognitioverbit (ajatella, kuulla, kirota, kysyä, meinata, nähdä, tietää) ovat tyypillinen ympäristö että-lauseelle (Laury 2006: 314). Puhekielessä että voi esiintyä komplementoijana eli täydentäjänä tai sitten jaksoa aloittavana (erityisesti tarinankertomisjaksoissa) tai lopettavana partikkelina (Koivisto ym. 2011: 71-96). Lauryn (mts. 312) mukaan että sekä edellä oleva ja perässä seuraava jakso eivät muodosta niinkään pää- ja sivulauseen alistussuhteessa olevaa kokonaisuutta vaan kieliopillistuneen fraasin, jolla on episteemis-evidentiaalinen merkitys. Palander (2005: 244-245) katsoo, että fraasiutunut sanotaan ei välttämättä kaipaa alaisuuteensa että-lausetta. Mikäli sanotaan-fraasia seuraa että-lause, se ei ole välttämättä semanttisesti eikä pragmaattisesti tarkastellen alisteinen (Laury 2006: 317). Aineiston sanotaan-muodon sisältävistä lauseista kaksi esiintyy että-lauseen yhteydessä ja kaksi muunlaisessa kontekstissa. Kolehmainen (1999) on havainnut sanotaan ja sanotaan näin -fraasien alkaneen toistua yleispuhekielessä huomiota herättävällä tavalla. Esimerkiksi Palander (mp.) on havainnut sanotaan-fraasin ilmaantuneen seuruututkimuksensa informantin savolaismurteiseen idiolektiin aikuisiällä 1980-luvulla ja vakiintuneen siihen. Aineiston passiivimuodot esiintyvät tyypillisesti yksinkertaisina finiittiverbeinä; verbiketjujen finiittiverbeinä tai muissa rakenteissa passiivimuotoja esiintyy vain kuudessa lauseessa. Passiivimuotojen modus Aineiston passiivimuotoiset lauseet ovat pääsääntöisesti indikatiivissa. Vain kaksi passiiviesiintymää on konditionaalimuotoisia. Aiemmin käsitellyn esimerkin 130 riveillä 2 3 on virkailijan vuoroon sijoittuva lause voitas oikeestaan nyt tilata uus se kuvallinen kortti, jonka predikaatti sisältää passiivin konditionaalimuodossa olevan voitas-finiittiverbin ja sen täydennyksen tilata. Lauseen avulla virkailija toisaalta esittelee asiakkaalle mahdollisuuden kortin tilaamiseen, mitä deonttisesti käytetty modaaliverbi voida korostaa, ja toisaalta tarjoutuu hoitamaan tilauksen. Kun asiakas myöntyy tarjoukseen, virkailija toistaa tarjouksen rivillä 5 varmempana, ilman modaalisia elementtejä: joo tehhään se tässä samalla. Esimerkissä 130 asiakaspalvelijan passiivin konditionaalilla ja indikatiivilla on siis omat tehtävänsä tarjouksentekotilanteessa: ensiksi mainittu esittelee mahdollisuuden, jälkimmäinen varmistaa tarjouksen. Toinen aineiston konditionaalimuotoisista passiivilauseista on esimerkissä 137, 155
jossa informantti vastaa haastattelijan kysymykseen siitä, missä arvelee asuvansa ja työskentelevänsä tulevaisuudessa. Vastaus on epäröivä, mikä tulee esiin toistuvissa epätietoisuuden ja epävarmuuden ilmauksissa. (137) H: Öö, no mitej jos, tehhää ajatusleikki vaikka kymmenev vuotta ettempäin nim missäs olet, asumassa ja töissä? I: sitä en kyllä tiijä. kyl miust tunttuu jotta, saatan työelämässä ollaj jo sillo että en tijäs sitten tiijä. kai sitä jossaij Joensuun suunnala (s- varmaa oltas). (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16731:2) Haastattelijan kysymys on henkilökohtainen, informantin toimintaan keskittyvä, ja informantin vastaus alkaa ja jatkuu vielä katkelman jälkeenkin minä-muotoisesti, joten lause kai sitä jossaij Joensuun suunnala s- varmaa oltas voidaan tulkita puhujan tulevan toiminnan ilmaukseksi. Toki on myös mahdollista, että puhuja viittaa passiivimuodolla (tulevan) perheensä asumiseen, mutta koska kyseessä on itsenäistymisikäinen nuori nainen, en pidä tätä tulkintaa todennäköisenä. Kyseessä on ennustus, joka on merkitty epävarmaksi monin leksikaalisin elementein (kai, jossain, varmaa). Verbin konditionaalimuotoinen passiivi oltas korostaa ilmauksen nonfaktuaalista luonnetta, samoin lauseen lopun hiljainen ääntäminen. Konditionaali voi myös ilmentää ns. ajatusreferaattia (Kauppinen 1998: 173, 180). 6.5 MEIKÄLÄINEN JA YKSIKÖN 3. PERSOONA Tässä luvussa käsittelen erikseen yhtä Y3-muotoista lausetta, joka ei ole nollapersoona- eikä genetiivisubjektilause, jota käsittelin luvussa 6.3. Esimerkissä 138 Y3-muotoinen predikaatti esiintyy meikäläinen-ilmisubjektin kanssa: (138) että tuota, va se vae että siihem mennessä kerkkee varmastim monta muuta sernopiilia tulla enne ku, meikäläene o, on tuota, kertomassa, kertomassa tuota, muutamien kymmeniev vuojem päästä, tämä hetkisiä tapa(huksia) ni siihe vällii kerkkee varmasti, monta sotkua. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 16004:1) Esimerkin puhuja viittaa mahdolliseen tulevaan toimintaansa lauseella ennen ku, meikäläenen o, on tuota, kertomassa, jonka subjektina on meikäläinen. Käyttämällä meikäläinen-substantiivia puhuja luo ilmaukseen arkisen, ehkä hieman leikillisenkin sävyn vakavan keskustelunaiheen vastapainoksi. Puhuja voi myös käyttää meikäläinen-sanaa luodakseen persoonaviittaukselle taustan, jossa puhuja näyttäytyy kollektiivin jäsenenä (Raevaara 2015: 190). Raevaara (mts. 175, 180, 189 192) on selvittänyt meikäläinen-sanan slangimuunnosten meitsi ja meikä käyttöjä helsinkiläisnuorten puheessa ja toteaa, että erityisesti meitsi toimii indeksinä tiettyyn sosiaaliseen ryhmään kuulumisesta ja ilmaisee vuorovaikutuksessa näkökulman muutosta, kun puhuja ottaa toimintansa tai identiteettinsä erityisellä tavalla esiin. Aineistossa ei ole muita tämän tyyppisiä lauseita, joissa puhuja viittaisi itseensä käyttämällä 3. persoonan verbimuotoa ja NP-muotoista subjektia. Toisentyyppisessä aineistossa ilmaustyyppi voisi olla yleisempikin. Esimerkiksi hoivakielessä on taval- 156
lista, että aikuinen lapselle puhuessaan käyttää predikaattina Y3-muotoa ja subjektina itseensä viittaavaa appellatiivia eli ns. kategoriatermiä tai erisnimeä (esim. Äiti tulee auttamaan, Miia tulee auttamaan pro Minä tulen auttamaan) (Laalo & Kunnari 2012: 107; Brown 2004: 484; Lappalainen 2015: 413). Tällaisissa tapauksissa subjekti paljastaa paitsi puhujan henkilöyden myös tämän sosiaalisen osallistujaroolin tai diskurssiroolin (Siewierska 2004: 2). Tämä puhujan eksplikoima sosiaalinen rooli on kuulijan roolin suhteen hallitseva, ja siksi tämän tyyppistä ilmaisua käytetään tilanteissa, joissa puhuja käskee, moittii tai tekee jonkin tarjouksen. Haverkate (1984: 60) arvelee, että Y1-muotojen välttämisen taustalla voi myös olla ajatus siitä, että kuulijana olevan pienen lapsen kielikyky ei ole vielä riittävän kehittynyt, jotta hän ymmärtäisi substantiiviviittausta abstraktimman pronominiviittauksen. 6.6 KOKOAVAA TARKASTELUA Tässä luvussa nostan esiin luvun 6 keskeisimpiä tutkimustuloksia ja havaintoja puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevien predikaattien persoonamuodoista. Predikaatti on jossain seuraavista persoonamuodoista: Y1 Y3 passiivi Aineistooni ei sisälly muita persoonamuotoja, vaikka puhujan tulevan toiminnan ilmaisussa voisivat tulla kyseeseen myös monikon 1. ja yksikön 2. persoonan muodot. Lähes 60 prosenttia puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevista lauseista on Y1-muotoisia, ja keskusteluaineistossa Y1-muotojen osuus on vieläkin suurempi. Noin kaksi kolmasosaa Y1-muotoisista predikaateista esiintyy pronominisubjektin kanssa. Pronominin ja Y1-muodon sisältävää lausetta voisikin luonnehtia prototyyppiseksi puhujan tulevan toiminnan ilmaisukeinoksi - etenkin keskustelupuheessa. Predikaatin kompleksisuudessa onkin suurta variaatiota, mutta tavallisesti predikaattina on yksinkertainen finiittiverbi. Pronominin läsnäolo ei ole riippuvainen predikaatin rakenteesta vaan muista syntaktisista ja pragmaattisista seikoista. Anna ~ oota minä teen -rakenteen subjektipronomini on pakollinen syntaktinen elementti. Ilmisubjekti voi heijastaa sitä, että kyseessä on relevantti tieto. Taka-alaista tietoa esitettäessä pronomini jää todennäköisemmin pois. Subjektin pois jättäminen on preferoitua, kun aiempi sekventiaalinen konteksti mahdollistaa persoonamerkinnän tunnistamisen ja sen heijastumisen tuleviin vuoroihin. Haastatteluaineistossa pronominittomien lauseiden osuus on huomattavasti suurempi kuin keskusteluaineistossa, mitä selittää se, että haastatteluissa informantti ilmaisee tulevaa toimintaansa tyypillisesti vastauksena kysymykseen, joka jo jollain eksplisiittisellä keinolla osoittaa, kenen toiminnasta vastauksella halutaan tietoja. Muita aineistossa tavallisia syitä ilmisubjektittomuuteen ovat predikaattien rinnasteisuus, ilmauksen metatekstuaalisuus (esim. nyt kysysin näistä Kela-korteista) tai ns. intentioverbirakenteet (meinasin lähteek käymään). Kainuussa hallitseva pronominivariantti on minä, Pohjois-Karjalassa mie. Pohjois-Karjalassa mie-variantilla on prestiisiasema, ja lisäksi se on ekspansiivisesti laajentanut käyttöaluettaan viime vuosikymmeninä, mikä käy ilmi tämänkin tutkimuksen tuloksesta. Myös Kainuun aineistossa on joitakin mie-variantin esiintymiä, vaikka pe- 157
rinteisesti mie ei ole kuulunut murteeseen. Lisäksi aineistossa esiintyvät harvakseltaan variantit mä, mää ja miä. Variantit näyttävät esiintyvän rinnakkain, ilman selvää funktionaalista eroa (vrt. Lappalainen 2006a; 2006b). Pohjois-Karjalan aineiston asiointikeskusteluissa murteellisen mie-variantin voi tulkita vahvistavan asiakaspalvelijan pyrkimystä tuttavalliseen vuorovaikutustyyliin. Kainuun aineiston mie-esiintymät voivat taas saada selityksen idiolektaalisesta vaihtelusta. Y1-pronominiin yhdistyy liitepartikkeli noin 36 %:ssa lauseenalkuisen Y1-pronominin sisältävistä lauseista. Hieman alle 30 % lauseista sisältää Y3-muotoisen predikaatin. Nämä lauseet ovat pääasiassa nollapersoonalauseita, joita on aineistostani noin neljännes. Nollapersoona on huomattavasti yleisempi haastattelu- kuin keskusteluaineistossa. Nesessiivinen pitää tehdä -verbiliitto on aineiston tavallisin nollapersoonarakenne, ja sen lisäksi aineistoon sisältyy nesessiivisiä TAVA-partisiipin sisältäviä välttämättömyysrakenteita. Jonkinlainen nesessiivinen, yksipersoonainen rakenne sisältyy noin 40 prosenttiin nollapersoonalauseista. Valtaosa, 60 %, nollapersoonalauseista on kuitenkin ei-nesessiivisiä, tavallisesti yksinkertaisen finiittiverbin sisältäviä nollapersoonalauseita. Konditionaali on melko yleinen nollapersoonaisten predikaattien modus. - Nollapersoonalauseiden lisäksi Y3-muotoinen predikaatti esiintyy harvakseltaan genetiivisubjektillisissa nesessiivirakenteen sisältävissä lauseissa ja kerran NP-subjektin yhteydessä. Passiivimuotoisten lauseiden osuus koko aineistossa on noin 12 %, mutta passiivimuotojen yleisyydessä on suurta vaihtelua eri aineistotyyppien välillä: Keskusteluaineistossa lähes joka viides lause sisältää passiivimuotoisen predikaatin. Sen sijaan haastatteluaineistossa passiivit ovat harvinaisia. Passiivimuodoilla on kiteytynyttä käyttöä. Katsotaan-muoto ilmaisee, että puhuja alkaa ottaa selvää jostain keskustelukumppaniaan varten. Sanotaan-kiteymää käytetään taas puheen metatekstuaalisen jäsentämisen keinona, jolla kommentoidaan välittömästi seuraavaa lausumaa tai kehystetään alkavaa narratiivista jaksoa. Passiivimuodot voivat myös ilmaista, että toiminta on puhujan ja keskustelukumppanin yhteistä, vaikka puhuja onkin pääasiallinen toimija. Yhteistä toimintaa ilmaiseviin passiivimuotoihin voi myös liittyä direktiivinen, kuulijaa ohjaileva merkitysvivahde. Asiakaspalvelutilanteiden passiivimuotoja motivoivat toisinaan puhujan rooli instituution edustajana ja instituution määrittämät edellytykset ja organisatoriset toimintamallit. Aineiston passiivimuotoiset lauseet ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta indikatiivissa. Aineiston nollapersoona ja passiivi ovat persoonaviittaukseltaan ja käytöiltään pitkälti samanlaisia, jopa vaihtoehtoisia persoonaviittauksen keinoja. Molemmat keinot viittaavat henkilötekijään ja ovat puhujainklusiivisia. Muotoina ne toki sallivat puhujaeksklusiivisen tulkinnan, mutta aineistoni rajaus pitäytyy puhujainklusiivisissa lauseissa. Nollapersoonalauseet ovat geneerisiä, avoimia siis kuka tahansa -tulkinnalle. Passiivilauseet puolestaan ilmentävät tyypillisesti monikollista tekijyyttä ja ovat siis avoimia me - tai jotkut -tulkinnoille. Persoonareferenssi on viime kädessä kuulijan pääteltävissä ja tyypillisesti kielenkäyttötilanteessa helposti tunnistettavissa. Persoonamuodoilla on selvää aineistoittaista jakaumaa: passiivi on erityisen tyypillinen keskusteluissa ja nollapersoona haastatteluissa. Y1-muodolla on runsaasti esiintymiä sekä haastattelu- että keskusteluaineistossa, mutta se on keskusteluihin painottuva persoonanmerkintäkeino, ja keskusteluissa se esiintyy lähes aina minä-pronominin kanssa, jolloin persoonanmerkintä on kaksinkertaista. Persoonamuodon valinta voi olla kielen rakenteen säätelemää (esimerkiksi vieruspari- tai rinnasteisen lauserakenteen vuoksi ilmisubjektittomat Y1-muotoiset lauseet), mutta pääasiassa persoonanmerkintäkeino heijastaa tilanteittaista tai idiolektaalista 158
vaihtelua. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena ei ollut sosiolingvististen muuttujien vaikutus persoonan merkintään (vrt. Mielikäinen 1988: 106 107; Nuolijärvi 1986: 173; Lappalainen 2006a: 55; 2006b: 247) vaan pikemminkin tilanteinen variaatio ja tilanteille tyypilliset toiminnot. Tilanne, tavoite ja puhekumppani säätelevät sitä, valitseeko puhuja aktiivisen vai passiivisen strategian. Esimerkiksi tehdessään lupauksen puhuja ilmaisee aktiivista, oma-aloitteista tai muuten aloitteellista sitoutumista subjektipronominilla, liitepartikkelilla ja Y1-muodolla (minäpä teen). Sen sijaan nesessiivirakenteella (pitää tehdä) puhuja ilmaisee passiivisempaa, ulkopuolelta annettujen ehtojen täyttämiseen pyrkivää sitoutumista tulevaan toimintaan. Sinänsä kummallakin strategialla ilmaistu sitoumus voi olla yhtä vahva, mutta persoonamuodot voivat heijastaa sitä, onko sitoumus puhujalähtöinen vai ympäristölähtöinen. Tilanteen tyypilliset toiminnot puolestaan heijastuvat verbivalinnoissa. Niitä toimintoja, joihin on pääsy vain puhujalla, ilmaistaan luonnollisesti Y1-muodolla (esim. käyn hakemassa, soitan, pitelen, olen ajattelut, mietin). Ne toiminnot, jotka ovat avoimia puhujan ja kuulijan yhteiselle toiminnalle, voidaan ilmaista passiivilla (esim. katsotaan, voidaan ottaa, pannaan). Toimintojen luonne ja persoonareferenssin avoimuus tai spesifisyys vaikuttavat siihen, mitä verbejä kukin persoonamuoto suosii (ks. Väänänen 2016: 186-225). Näihin teemoihin palaan tarkemmin luvussa 8. 159
7 FOKUKSESSA ADVERBIT JA PARTIKKELIT Luvuissa 5 ja 6 olen kuvannut puhujan tulevan toiminnan ilmaisujen persoonaa, modusta ja tempusta. Tässä luvussa keskityn adverbeihin ja partikkeleihin, joilla on temporaalisia tai modaalisia tehtäviä ja jotka täsmentävät tai epämääräistävät lauseen tulkintaa. Ajan adverbit ovat suhteellisen tavallisia tutkimusaineistossa. Noin neljäsosa lauseista sisältää jonkinlaisen ajan adverbin. Ajan adverbin sisältävät lauseet tyypillisesti ilmaisevat, että puhujan tuleva toiminta on suunniteltu sijoittuvaksi tiettyyn ajankohtaan tai tietyssä suhteessa muuhun toimintaan. Ajan adverbi voi myös liittyä varmuuden ilmaisemiseen. Ajan adverbeja ja muita ajan ilmaisuja käsittelen luvussa 7.1. Luku 7.2 keskittyy modaalisiin adverbeihin ja partikkeleihin. Niiden tehtävänä on ilmaista pu hu jan sub jek tii vis ta suh tau tu mis ta tulevan tapahtumisen varmuuteen tai epävarmuuteen. Noin 9 % aineiston lauseista sisältää episteemisen adverbin. Edellä olen tuonut esiin, että subjektipronominillisiin ja passiivimuotoisiin lauseisiin liittyy usein sävypartikkeli (-pa, -pas, -s, -han). Liitepartikkeli sisältyy noin 15 prosenttiin aineiston lauseista. Tarkastelen näitä lauseita luvussa 7.3. 7.1 AJAN ADVERBIT JA MUUT AJAN ILMAUKSET Ajan adverbeja käytetään, kun puhujalla on tarve eksplikoida tulevan toiminnan tapahtumisaikaa, ilmaista tapahtumien kronologista järjestystä tai tulevan tapahtumisen välitöntä toteutumista. Haastatteluaineiston ja keskusteluaineiston ajan adverbien keskeinen ero on se, että haastattelujen adverbit viittaavat tyypillisesti puhetilanteen ulkopuoliseen, ei-välittömään toimintaan. Esimerkiksi tulevan toiminnan ajankohtaa absoluuttisesti tai relatiivisesti määrittävät ilmaukset (esim. nyt yhdeltä, kesäkuun viimeinen päivä, vasta syksyllä, muutaman vuoden sisällä) esiintyvät tyypillisesti haastatteluissa. Erilaisissa keskusteluissa korostuvat taas ennen kaikkea adverbit, jotka ilmaisevat välitöntä, puhetilanteeseen sijoittuvaa toimintaa (esim. nyt, tässä samalla, sit seuraavaks, vähän ajan päästä). Tyypillisesti aineiston ajan ad verbit ovat deiktisiä eli il mai se vat, mikä on puhe het ken suhde tapahtumahetkeen; ei-deiktisiä ovat vain muutamat päivämäärä- tai viikonpäiväilmaukset (neljästoista päivä, maanantaina). Tyypillistä myös on, että aineiston adverbit ilmaisevat viittaushetken ja tapahtuma hetken vä li stä etäi syyttä. Toisin sanoen adverbit ovat tavallisemmin relatiivisia (kuukauden päästä) tai semirelatiivisia (huomenna) kuin absoluuttisesti tulevaa tapahtumisajankohtaa eksplikoivia. Deiktisyyden ja relatiivisuuden kategoriat ovat pääl lek käi siä; relatiiviset ja semirelatiiviset ad ver bit ovat sa mal la deik ti siä, kun taas ei-deikti set ja abso luuttiset ajan ad ver bi t eivät suhteuta ta pah tu mis ta puhe hetkeen tai mi hin kään kielellisen kon tekstin relaatio kohtaan, vaan nii den aika tulkinta riippuu ennen kaikkea kielen ulkoisesta tulkinta kontekstista. Se kä deik tisillä että relatiivisilla adverbeilla ilmais tu jen aikasuhteiden tark kuus vaih telee. (Deiktisyyden ja relatiivisuuden käsitteistä ks. Sul kala 1981: 36-37, 44; Levinson 1983: 74.) Haastatteluissa ajan adverbit ovat myös huomattavasti tavallisempia kuin keskusteluaineistossa: kun haastatteluaineiston lauseista lähes 40 % sisältää ajan adverbin, keskusteluaineistossa vastaavanrakenteisia lauseita on hieman alle 15 %. Yhteensä ajan adverbi sisältyy 107 lauseeseen. Seuraavassa esittelen aineistossa tavallisimpia ajan adverbeja. 160
Sitten Sekä haastattelu- että keskusteluaineistossa tavallisimpia ovat ajan ilmaukset, joihin sisältyy sitten-sana tai yksittäistapauksissa lyhentymämuoto sit tai liitepartikkelillinen sittenhän. Sitten esiintyy yksin 32 lauseessa, ja 13 lauseessa sitten ~ sit on osa moniosaista ajan ilmausta: sitten kahden viikon päästä, sitten vaarina ollessa, sitten lomalla, sitten kasilla ( 8. luokalla ), sitten syksyllä, sitten myöhemmin, sit seuraavaks, vähän isompana sitten, sitten varmaan, nyt - - sitten, jolloin - - sitten, sitten kunhan, sitten kun nyt. Moniosaiset ilmaukset sisältävät monesti ainakin jonkin verran informaatiota tapahtumisajankohdasta (vaarina ollessa, lomalla tms.), mutta yksin esiintyvä sitten on riippuvaisempi kontekstistaan. On tavallista, että sekä kielenulkoinen että kielellinen konteksti tarjoaa kuulijalle tiedon sitten-sanan ilmaisemasta tapahtumisajasta. Esimerkissä 139 puhujan oma vuoro sisältää eksplisiittisen ajan ilmauksen, johon sitten suhteutuu: (139) K1: millo alakaa sorsammetäs[tys. ] K2: [ kes]kiviikkona. K1: keskiviikko[na.] K2: [ni. ] huomena ov vielä kuus- kuustoista töitä ja sittem pittää heti kiirreellä lähttii. (Keskustelut: Vapaat keskustelut Ilomantsi 2008, SKNA M002) Esimerkin alussa on niin ikään topiikin aloittava kysymys millo alakaa sorsammetästys, johon keskustelija 2 vastaa ajankohdan määreellä keskiviikkona. Keskustelu käydään maanantai-iltana, ja kielenulkoinen konteksti paljastaa välittömästi, että referenssinä on tuleva ajankohta. Keskustelija 2 jatkaa vastaustaan kertomalla, että on töissä seuraavana päivänä eli tiistaina neljään saakka, minkä jälkeen sorsametsälle lähteminen tapahtuu: sittem pittää kiirreellä lähttii. Eksplisiittiset ajanmääreet sijoittuvat puhehetkestä tarkastellen tulevaisuuteen ja luovat kehyksen puhujan varsinaiselle tulevalle toiminnalle eli metsälle lähtemiselle, joka saa ajanmääritteekseen tapahtumien ajallista perättäisyyttä ilmaisevan sitten-sanan. Esimerkki 139 havainnollistaa, että sitten-sanan avulla puhuja voi jäsentää tulevan tapahtumisen järjestystä, mutta sillä on muunkinlaisia ajan ilmaisua ja diskurssia jäsentäviä toimintoja. Preesensin yhteydessä sitten saa futuurisen merkityksen tai - vielä tarkemmin - puhehetkeä seuraavaan hetkeen viittaavan merkityksen (Sul kala 1981: 137, 140, 142; VISK 649). Temporaalisena adverbinä sitten sijaitsee usein lauseen alussa (VISK 825), kuten esimerkissä 139. Temporaalisen merkitystehtävänsä lisäksi sitten jä sen tää lau sumaa tai dialogia konnektiivina ja diskurssipartikkelina (VISK 650), kuten aikuisneuvolan potilaan puheesta poimitussa esimerkissä 140: (140) mut sittehän se pittää, tuokiij juttu mainita tuossa, tuossa tuota, sittehä se e mie oon aina, nyt jäläkikätteen näilä voipi nauroo, jotta lienenkö ö lienenkö kunnassa töissä ollessani lienenkö niij jumalattoman tarpeelliseks ihten kokenu kun töistä lähettyy ku se otti ja pämähti pämmäätti masennuksen miulle. (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1189) 161
Esimerkin lause mut sittehän se pittää tuokiij juttu mainita toimii metatekstuaalisena siirtymänä edellisestä topiikista uuteen. Sittenhän-sana ilmaisee kerrontatoimintojen perättäisyyttä mutta samalla toimii keskustelua jäsentävänä diskurssipartikkelina. Joissain käytöissä sitten ~ sit voi olla myös osa fokusrakennetta, emfaattisesti käytetty partikkeli tai kontrastia tai evidentiaalista päätelmää ilmaiseva sävypartikkeli, joka sijaitsee finiittiverbin jäljessä tai lausuman lopussa (VISK 825, 1715). Tämän tutkimuksen aineistoon sisältyvät sitten-adverbiaalilauseet ovat ensisijaisesti temporaalisessa tehtävässä, mutta niillä voi samalla olla myös muita, etenkin diskurssia jäsentäviä merkitystehtäviä. Nyt Toiseksi yleisin ajan ilmausten ryhmä ovat nyt-sanan sisältävät ajan ilmaukset (21 esiintymää). Tavallisesti nyt (~ nytten) muodostaa deiktisen adverbin pääasiassa yksinään, kuten esimerkin 141 viimeisellä rivillä: (141) A: pitäs ollas se puku mukana. M: nii. onks sulla (kuule) tuolla liikkeellä vie[lä, ] A: [on.] M: nii-i. saesithan sinä käyväs sovittaas sen kans. (v)oithan sinä ottaas sillä viissii että, laetettaan tuota sullen n(uo)h, va- raetakengä ja ne kultaset ja, mites tämä ny ja, otat kaikki ja, pannaan tuone, ylös vaaj ja, tuot sitte taka[si. ] A: [niij] justtiisa ku m_oon nimittäim menossakkiis sitä pukua nyt sovittaa. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1306) Esimerkissä asiakas kertoo myyjälle, että kenkäkauppa-asioinnin jälkeen hänellä on aikomus mennä sovittamaan hääpukua. Lause m_oon nimittäin menossakkiis sitä pukua nyt sovittaa ilmaisee, että tuleva toiminta, sovittamaan meno, sijoittuu läheiseen tulevaisuuteen, mitä tulkintaa nyt korostaa. Nyt ei esiinny ainoastaan yksisanaisina ajanilmauksina, vaan viidessä lauseessa nyt kuuluu moniosaiseen ilmaukseen: nyt yhdeltä, nyt elokuun alussa, nyt - - aivan lopuksi, nyt - - sitten, sitten kun nyt. Auli Hakulinen (1989a: 24) toteaa, että nyt ja sitten ovat ajan adverbeina leksikaaliselta merkitykseltään toisensa poissulkevia mutta esiintyvät partikkeleina monesti yhdessä. Tällainen ketjuuntuminen jos- tai kun-konjunktioiden ja sitten-partikkelin kanssa on tavallista muissakin kielissä (esim. englannin vastaavista konjunktioista ja partikkeleista ks. Levinson 1983: 74). Sitten-sanan tavoin myös nyt on monimerkityksinen ja yhdistyy eri tempuksiin (Hakulinen & Saari 1995: 481 482; VISK 650). Puhujan tulevan toiminnan ilmauksissa sen merkitys on monissa tapauksissa kohta, pian, välittömästi tämän jälkeen (esim. nyt yhdeltä) ja muihin ajan ilmauksiin liittyneenä tulevaisuudessa mainittuna hetkenä (esim. nyt elokuun alussa). Temporaalinen merkitys voi myös sisältää kontrastiivisen vivahteen, kuten esimerkissä 142: 162
(142) M: (joo), (pittää) näim, pienenä nyt antaa ku eijj_ollu, tätä yhtä eurroo ni, kolikoena. MYYJÄ OJENTAA RAHAT ASIAKKAALLE M: ja yksi euro olkaa hyväá A: kiitosss. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1303) Myyjän lauseessa pittää näim, pienenä nyt antaa adverbi nyt ilmaisee paitsi välittömästi tulevaa toimintaa, ehkä ennen kaikkea sitä, että tällä kerralla annettava vaihtoraha on poikkeuksellisesti pieniä kolikoita (20-senttisiä tms.). Temporaalinen nyt-sana hakeutuu herkästi lauseen alkuun, mutta kuten esimerkit 141 ja 142 osoittavat, nyt on mahdollinen ja luonteva verbirakenteen keskelläkin. Tulevaa tapahtumisajankohtaa ilmaiseva nyt ei sinänsä eksplikoi täsmällistä tapahtumahetkeä, mutta sellainen on tulkittavissa kielenulkoisesta kontekstista tai moniosaisten nyt-ilmausten tapauksessa kielellisestä kontekstista joko suoraan tai sitten-sanan referenssiä tarkastelemalla. Kuten sit(ten), myös nyt on sekä temporaalinen adverbi että partikkeli. Sävypartikkelina nyt ~ ny jä sen tää lau sumaa tai dialogia ja sijoittuu tavallisesti subjektin tai finiittiverbin jälkeen. (Auli Hakulinen 2016: 298 299, 315.) Nyt osoittaa dis kurssin si säis tä siir tymää sen sijaan, että viittaisi puhehetkiseen tai vä littömän tu le vai suu den tapahtuma hetkeen. (VISK 823; Hakulinen & Saari 1995: 481-491; Lauranto 2013: 197-199; 2014: 129.) Nyt-sävypartikkelilta puuttuu selvä temporaalinen merkitys, ja sen esiintymisympäristöt ovat kommentteja tai muita kiteytyneitä ilmauksia, direktiivisiä ilmauksia ja lisäyksiä (Auli Hakulinen 2016: 302 315), kuten esimerkin 143 sanottaan nyt havainnollistaa: (143) no olha sitä ja sillo ol iso karja ja, ja tuota, sillon kun, sanottaan nyt alakuvuosina kun, sotaj jäläkkeen ni sota-aeka kyllä se oli, raskasta ja, sitä jo just sanottaam monta kerttoo_tta kun näitä, rintamanaesia niin, muistettaam mutta, näitä kotirintamanaisia kun ei muisteta. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15450) Esimerkin sanottaan-passiivimuoto on puhetoiminnoltaan metatekstuaalinen ja rakenteeltaan kiteytynyt (ks. luku 6.4). Eri tapahtumien kronologinen järjestys Aineistossa on 16 lausetta, joissa ajan adverbi ilmaisee eri tapahtumien kronologista järjestystä. Ryhmään kuuluu monenlaisia ajan ilmauksia: silloin(han), ensin, ekana, sit seuraavaks, sen jälkeen, myöhemmin sen jälkeen, sitten kunhan, sitten kun nyt, joskus - - kunhan, jolloin - - sitten, vähän ajan päästä, sitten kahden viikon päästä, kuukauden päästä. Ajan ilmauksilla silloin ja sen jälkeen on useita esiintymiä, muut esiintyvät vain kerran. Eri tapahtumien ajallista suhdetta ilmaisevat adverbit esiintyvät tyypillisesti ympäristössä, jossa tuleva toiminta on osa eriaikaisten tapahtumien ketjua, kuten esimerkki 144 havainnollistaa: 163
(144) A: kun tuota mulla on nyt, kuuestoista päivä m tommonen samanlainen operaatio ku siel, ne ei saanu (nytte) poistettuu sitä poluup[pia. ] V: [nii-i.] A: (k- tota), kokonaan nin ne nyt sitten kuuestoista päivä yrittää uuelleen ku se limakalvo tu-, turpos (siellä) ympärillä ni, V: nii-i, A: se ei onnistunuá V: joo elikkä sitte tullee uus käynti sie[llä.] A: [nii ] että viiestoista päivä kaheksatta on se tyhjennyspäivä ja kuuestoista päivä se tutkimuspäiväá V: joo-o, joo[-o, A: [et sillon tota, sillon mie miun pittää tuonem männä, keskussairaalam poliklinikal(le). (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1094) Esimerkin 144 lauseessa et sillon tota, sillon mie mium pittää tuonem männä, keskussairaalam poliklinikalle adverbina on silloin, joka viittaa puhujan keskustelussa aiemmin esiin tuomaan päivämäärään. Silloin-sana sisältyy että-konjunktiolla alkavaan lauseeseen, joka sisältää täydentävää tietoa edellä sanottuun. Tämä että-lause ei siis ole alisteinen millekään toiselle lauseelle (ks. Seppänen & Laury 2007: 562-563). Konteksti kuitenkin paljastaa, mihin toiseen tapahtumaan ajan adverbilla merkitty toiminta suhteutuu. Esimerkin 144 silloin toimii kohesiivisena keinona, jolla puhuja ilmaisee tapahtumien samanaikaisuutta. Samanaikaisuutta ilmaistaan aineistossa myös ilmauksella jolloin sitten. Sanat ensin ja ekana ilmaisevat puolestaan, että puhujan tuleva toiminta sijoittuu muuta mainittua tai kontekstista pääteltävissä olevaa toimintoa varhaisemmaksi. Ilmaukset sit seuraavaks, sen jälkeen, sitten kunhan, joskus - - kunhan, jolloin - - sitten, sitten kun nyt, vähän ajan päästä, sitten kahden viikon päästä, kuukauden päästä, vielä kahdenkymmenen vuoden päästä ja sen jälkeen muutaman vuoden sisällä ilmaisevat taas puhujan tulevaa toimintaa, joka on myöhempää kuin jokin muu toiminta, esim. puhehetkinen tilanne. Paitsi eri toimintojen kronologista järjestystä, osa tämän ryhmän adverbeista voi myös eksplikoida tapahtumien ajallista välimatkaa (esim. kuukauden päästä). Joillain lekseemeillä, kuten ensin-, joskus- ja seuraavaksi-adverbeilla, on preesenslauseessa aina futuurinen tulkinta, ja ensin ja seuraavaksi toimivat myös diskurssin jäsentäjinä (Sulkala 1981: 142; VISK 649 650). Elämänkaari-, vuosi-, vuodenaika-, kuukausi-, päivä- ja kellonaikailmaukset Edellä esitellyt ajan adverbit esiintyvät niin haastattelu- kuin keskusteluaineistossakin, mutta tästedes käsiteltävät ajan ilmaukset ovat etupäässä tai pelkästään haastatteluaineistolle tyypillisiä. Tässä esiteltäviä ilmauksia yhdistää se, että ilmaistu tuleva toiminta ei ole välitöntä vaan sijoittuu puhetilanteen ulkopuolelle. Aineistossa on 28 lausetta, joiden ajan ilmaus sisältää 1) elämänkaareen, 2) vuoteen, 3) vuodenaikaan, 4) kuukauteen, 5) päivään tai 6) kellonaikaan viittaavaa sanastoa: 164
1. sitten kasilla, tulevaisuudessakin, opiskeluajan jälkeen, koulunkin jälkeen; isonakin, vähän isompana sitten; sitten vaarina ollessa 2. ensi vuonna, tänä vuonna, vielä ensi vuosi, vielä kahdenkymmenen vuoden päästä, sen jälkeen muutaman vuoden sisällä 3. kesällä, tänä kesänä(hän), tämän kesää vielä, täksi kesäksi; syksyllä, vasta syksyllä 4. tässä heinäkuussa, nyt elokuun alussa, 5. neljästoista päivä, kesäkuun viimeinen päivä; tänään, huomenna; maanantaina 6. nyt yhdeltä Vuosi-, vuodenaika-, kuukausi-, päivä- ja elämänkaari-ilmaukset ovat heterogeeninen ryhmä ja sisältävät niin deiktisiä (huomenna) ja ei-deiktisiä (neljästoista päivä) kuin relatiivisia (vielä kahdenkymmenen vuoden päästä), semirelatiivisia (ensi vuonna) ja absoluuttisia (kesäkuun viimeinen päivä) ajan ilmauksia. Valtaosa näistä ilmauksista esiintyy aineistossa vain kerran, mutta muutamilla (ensi vuonna, kesällä, tänä kesänä, huomenna) on useita esiintymiä. Elämänkaari-ilmauksilla tarkoitan puhujan oman elämän vaiheisiin liittyviä ajan ilmauksia. Esimerkissä 145 yläkouluikäinen haastateltava kuvaa mahdollisia tulevaisuuden suunnitelmiaan nollapersoonaisella lauseella että koulunkij jälkeel lähtis tuonne Etelä-Suommee: (145) mut sittes se on yks vaihtoehto että, koulunkij jälkeel lähtis tuonne Eteläsuommee siellähä on kuitenki, varmaankit töitä niin ku enemmäj ja, tuota, sit sieltähän sais niin ku, tosi paljo kokemusta. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:4) Esimerkin ajan ilmaus on ei-deiktinen kou lunkin jälkeen. Futuuritulkinta ilmaukselle saadaan, kun tunnetaan kielellinen kon teks ti; aiemmin keskustelussa on tullut esille, että informantin parturi-kampaajaopinnot ovat vielä kesken. Aikaan liittyvästä sanastosta sana vuosi sekä vuodenaikoja, kuukausia ja viikonpäiviä merkitsevät substantiivit ovat melko tavallisia ajan ilmausten leksikaalisia aineksia. Vuosi-sanan yhteydessä esiintyy tavallisimmin taipumaton adjektiivi ensi, kuten esimerkissä 146. Niin ikään tavallisia ovat kesällä-ilmaus (esimerkki 147) ja myös muut kesä- tai syksy-sanan sisältävät ajan ilmaukset. Näiden yleisyyttä selittää se, että murteenseuruuhaastattelut, joista olen poiminut ilmaukset, on tehty kevään tai kesän aikana, jolloin on relevanttia puhua tulevan kesän tai syksyn toiminnoista. Kuukauden nimiä esiintyy ajan ilmauksissa harvakseltaan, kun seuruuhaastattelujen informantit kuvaavat alkavan kesän toimiaan (esimerkki 148). Vielä harvinaisempia ovat viikonpäivien nimet; esimerkin 149 maanantaina on aineiston ainoa puhujan tulevan toiminnan ilmaukseen sisältyvä viikonpäiväilmaus. Lisäksi päiviin viittaavat tänään ja huomenna esiintyvät aineistossa muutamia kertoja (esimerkki 150). Kellonajan sisältävä ilmaus esiintyy vain kerran (esimerkki 151). (146) H: Sinä oot, kans tuossa Kesälän ala-asteella koulussa mut et ennee kovim pitkään. I: ens vuona meen yläasteele. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16732:2) 165
(147) H: No siellä ((mäkisessä maastossa)) kunto noussoo kyllä. I: mm. pitäs kesälä saahav vähä, mie aijon kesälä, m-, tehäv vähä pitemmäl lenki. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15451) (148) H: Minkäslaisii kesäsuunnitelmii siul on? Työntekkoo tietysti, kovasti? I: niin tietystik kesätöitä on ja, mietin tässä heinäkuussa lähtee, Helsingissä käymmääm pariks viikkoo ja sitten, viikon tuota, INFORMANTTI HUOKAA I: ratsastus-, -lomalel lähteel lai-, leirilet tuone, Kokemäil lähele. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16731:2) (149) minä jääm maanantaina lomalen nii heti rupes viilenemmään. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) (150) A: (hyvä) joka tappauksessa (nyt) tuon sais asian selevilen ni (-) V: joo, mie tännään selevittelen ja soitan sulle. A: hyvä. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1108) (151) mut tää ov vähä ikävä mie oon tosijaaj jouwuin jo, nyt yheltä lähtemään, täältä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16733:3) Esimerkit 148 ja 151 paljastavat, että tulevan ajan ilmaus voi esiintyä myös lauseissa, jotka ovat menneessä aikamuodossa. Tällöin tuleva toiminta seuraa suunnitelmaa, joka on syntynyt ennen puhehetkeä (ks. luku 5.2.2). Mitä tarkemmin ilmaus määrittää ajankohtaa, sitä todennäköisempää on, että puhuja viittaa omaan toimintaansa Y1-muodolla. Kuten Hakulinen ja Karttunen (1973: 163) toteavat, geneeristen lauseiden yhteyteen on vaikea istuttaa täsmällisiä, punktuaalisia ajanmääreitä. Demonstratiivipronominin paikallissija tai paikan adverbi Omana pienenä ryhmänään voidaan käsitellä niitä ajan adverbeja, jotka sisältävät paikallissijaisen demonstratiivipronominin (tässä, tässä heinäkuussa, tässä samalla, tuossa) tai paikan adverbin (siinä, siellä). Demonstratiivipronominin paikallissija esiintyy esimerkin 152 tässä samalla -adverbissa ja paikan adverbi siellä on temporaalisessa tehtävässä esimerkissä 153: 166 (152) V: tää ä voitas oikeestaan nyt tilata uus se, ma-, kuvallinen ko[rtt ]i. A: [mm.] V: joo tehhään se tässä samalla. (Keskustelut: Asiointi/Kela Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1098)
(153) H: Minkäslainen, teillä tulisis sitte olemmaan se kevätkonsertti? Mitä kaikkee te esitätte siellä? I: noo meillä on siellä pari kolme laulua jotain keväisiä lauluja ja sitten,, jotku soittaa sitten nuita, pianokappaleita, pianolla. mää soitan siellä Kesäillavvalssin. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 1995, SKNA 16007:2) Esimerkin 152 tässä-sana korostaa tulevan toiminnan ajallista läheisyyttä, mitä tulkintaa vahvistaa samalla. Puhujana oleva Kelan virkailija ilmaisee näin asiakkaalle, että kuvallisen Kela-kortin tilaus voidaan tehdä samalla asiakaskäynnillä. Esimerkissä 153 haastateltava kuvaa tulevaa kevätkonserttia. Lause mää soitan siellä Kesäillavvalssin ei varsinaisesti sisällä ajan ilmausta, mutta paikan adverbi siellä saa myös temporaalisen tulkinnan viittaahan se anaforisesti edellä mainittuun konserttiin, joka järjestetään kertaluonteisesti tiettynä aikana ja tietyssä paikassa. Aina Aina-partikkeli esiintyy ajan adverbina vain yhdessä lauseessa. Käsittelen tätä yksittäistapausta erikseen, sillä se ei istu hyvin mihinkään edellä käsiteltyyn ajan ilmausten ryhmään. Esimerkin 154 lause ehkä kavereitten luona aina käyn on osa informantin vastausta haastattelijan kysymykseen. Aina-sana tuo lauseen merkitykseen ulottuvuuden, että tuleva toiminta eli kavereiden luona käyminen on habituaalista. Puhujalla on siis tapana käydä tapaamassa ystäviään, ja näin on myös kesäaikana. (154) H: No mitäs muuta meinnaat kesällä tehäk kuk käyvä ahkerasti uimassa? I: no ehkä mie, jottain kaim pyörräilen ja, varmastih hoija ommaa kissaani ja, ehkä, kavereitten luona aina käyn ja, sitten kum mulla o yks leeri tulossa. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16007:2) Shore (2009: 486, 497) toteaa, että aina-partikkelia käytetään temporaalisen perusmerkityksensä lisäksi temporaalista merkitystä vahvistavana partikkelina, ja ainakin Shoren (mts. 491, 493) Raamattu-aineistossa tulevaan suuntautuvat puheaktit (käskyt, lupaukset, ennustukset) ovat aina-partikkelin tyypillisiä käyttöympäristöjä. Luukka (1992: 91) tuo esiin, että akateemisissa teksteissä aina useutta ilmaisevana partikkelina ilmaisee tapahtumisen todennäköisyyttä, ja tämä todennäköisyysselitys tuntuu istuvan hyvin myös esimerkin 154 tulkintaan. 7.2 MODAALISET ADVERBIT JA PARTIKKELIT Tässä luvussa käsittelen modaalisia adverbeja ja partikkeleita, jotka ilmaisevat puhujan subjektiivista suhtautumista tulevan toimintansa varmuuteen (adverbiluokituksista ks. Ahlman 1933: 143, 145-155; Sulkala 1981: 35; Raevaara & Seppänen 1989: 260). Aineistossa on 39 episteemisesti modaalisen adverbin tai partikkelin sisältävää lausetta, mikä on noin 9 % koko aineistosta. Suurin osa niistä on haastatteluissa. 167
Epävarmuuden ilmaukset liittyvät sellaisiin aiheisiin, joihin puhujalla ei ole suoraa episteemistä pääsyä eli jotka eivät ole episteemisesti ensisijaisia (Raymond & Heritage 2006: 688; Niemi 2015: 20 21). Episteemisestä auktoriteetista on puolestaan kyse silloin, kun puhuja puhuu asiasta, jonka hän tuntee asianomistajana (Heritage 2002: 204; Raymond & Heritage 2006: 683). Keskusteluaineistossa episteemiset partikkelit ovat melko harvinaisia, mutta haastatteluaineistossa yli 12 % lauseista sisältää episteemisen partikkelin. Haastattelijan esittämät kysymykset liittyvät monesti haastattelutilanteen ulkopuolisiin asioihin, joihin informantilla ei ole suoraa pääsyä. Tätä havainnollistaa osuvasti esimerkki 155: (155) H: Kulkooko se ((koulubussi)) ihan, ihan tuota, lähintä, tietä pitkiv Viinijärventietä pitkin? I: no, mium pittää varmaam mennät tuohon, tuon neljän tier risteykseen ni siihem pysäkille. nin kait se sitten siitä ottaa, kyyttiij ja sittem mennee, Viinijärvelle. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16732:2) Esimerkissä haastateltava esittää arvelunsa siitä, miten hän yläasteelle siirtyessään kulkee koulumatkan. Puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevaa mium pittää varmaam mennät tuohon -arvelua seuraa kuvaus koulubussin todennäköisestä reitistä. Haastateltava ei tiedä kysyttyä asiaa tarkemmin, eikä hänellä haastattelutilanteessa ole myöskään mahdollisuutta tarkistaa koulubussin reittiä; arveleminen edistää keskustelua haastattelijan kysymykseen saadaan vastaus, vaikka puhujalla ei olekaan suoraa pääsyä vastauksen vaatimiin tietoihin. Vastauksessa tätä epäsuoruutta ilmaistaan modaalisen adverbin varmaan ja modaalipartikkelin kait avulla. Puhuja ei siis tiedollisesti täysin sitoudu propositioonsa. Episteemisyyden ilmaisemiskeinot suomen kielessä ovat moninaiset, mutta tässä keskityn kuvaamaan episteemistä modaalisuutta nimenomaan modaalisiin adverbeihin ja partikkeleihin keskittyen. Aineistooni ei sisälly lainkaan epätodennäköisyyttä ja mahdottomuutta ilmaisevia modaalisia adverbeja tai partikkeleita, mikä selittynee sillä, että tutkimuksen kohteena ovat myöntömuotoiset lauseet. Tyypillisesti modaalinen adverbi tai partikkeli ilmaisee puhujan tulevan toiminnan todennäköisyyttä (varmaan, varmaankin, varmasti, nähtävästi, kait). Aineistossa on myös varmuutta korostavia (kyllä, kyllähän, tietysti, varmasti, mielellään) ja mahdollisuutta eriasteisesti ilmaisevia (ehkä, tietysti, varmaan, kai) adverbeja ja partikkeleja. Kuten voidaan huomata, sama partikkeli voi eri lauseissa olla episteemiseltä luonteeltaan monenlainen. Esimerkiksi varmaan ilmaisee niin todennäköisyyttä kuin mahdollisuuttakin. Valtaosa varmaan-sanan esiintymistä on todennäköisyyttä ilmaisevia. Samalla varmaan on aineiston yleisin modaalinen adverbi; se esiintyy yhteensä 13 lauseessa muodostaen adverbiaalin joko yksin tai sitten- tai kyllä-sanan kanssa. Varmuutta ilmaisevista partikkeleista tavallisin on kyllä ~ kyllähän (9 esiintymää), joka korostaa puhujan tulevaa toimintaa ja esittää sen varmuudella toteutuvana kuten esimerkissä 156, jossa kenkäkaupan asiakas ilmaisee ostopäätöksensä lauseella kyllä minä nämä otan: (156) A: no tämmösiähän ne muutki ihmiset käyt[tää, ] M: [kyllä.] ja tietystik ke-, nauhakenkä ol lenkillä että se tukkee jalkkaa ja, 168
A: nii(h), N: kevyet oj ja. mmá A: kyllä. (-), kyllä minä nämä otan. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1303) Vuoron alun kyllä vahvistaa myyjän edellä esittämän väitteen, ja lauseessa kyllä minä nämä otan modaalipartikkeli kyllä sijoittuu esikenttään (Auli Hakulinen 2001b: 416 418, 426 428; VISK 1383, 1379), jonne kyllä hakeutuu aineiston muissakin esiintymissään. Paitsi varmuutta kyllä ilmaisee monesti myös kontrastia. Epäilyä hälventävä, kontrastoiva käyttö on erityisen selkeä liitepartikkelin sisältävien kyllähän-sanojen yhteydessä: (157) MYYJÄ TUO ASIAKKAALLE KENGÄT, JOITA ASIAKAS KATSELEE ARVIOIDEN M: pitäskö sovittaaá A: kyllähän se pittää sovittaa ei se muute (-). (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1309) Esimerkissä 157 kenkäkaupan asiakas vastaa myyjän pitäiskö sovittaa -ehdo tukseen painokkaasti, että pitää sovittamista välttämättömänä. Kyllähän-sana ilmaisee puhujan varmaa suhtautumista sovittamiseen mutta myös korostaa kontrastia; asiakkaan olisi myös mahdollista suhtautua kielteisesti ehdotukseen. Esimerkit 156 ja 157 ovat verbiloppuisia, mikä on tyypillistä partikkelialkuisille lauseille (VISK 1390). Varmuuden ilmaisujen ryhmään olen luokittanut muutamia mielellään-sanoja, vaikka ne eivät olekaan tyypillisesti tai pelkästään episteemisiä. Mielellään-sanan merkitys on volitiivisesti modaalinen. Kauppisen (1998: 174) mukaan mielellään on tyypillinen täydennys intentiota selostavissa konditionaalimuotoisissa lauseissa. Esimerkin 158 predikaatti ei ole konditionaalissa, mutta tässäkin lauseessa mielellään ilmaisee tahtomista ja hyväksymistä, jotka vahvistavat tulevan toiminnan episteemistä varmuutta: (158) INFORMANTTI KUVAA EDELLÄ MATKASUUNNITELMIA JA KERTOO, ETTÄ ON KÄYNYT HELSINGISSÄ VAIN VARHAISLAPSUUDESSAAN iham mielellääl läheh Helsinkkii. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16731:2) Lause iham mielellääl läheh Helsinkkii päättää vuoron, jossa informantti kuvaa tulevan kesän matkasuunnitelmaansa. Ilmaus iham mielellään paitsi lisää lauseen episteemistä varmuutta on myös lauseen pakollinen elementti, jota ei ole mahdollista jättää pois lauseen merkityksen muuttumatta. Mahdollisuuden ilmaisemisessa käytetyimmät partikkelit ovat tietysti (4 esiintymää, esimerkki 159) ja ehkä (3 esiintymää, esimerkki 160). (159) M: sitäkihhäv voi sovittaa kun näist_ei aina nii otas selvää että. A: käypiköhän se tää just siihen nilikkaav. voim mä tiestis [sovittaas sitä jos ei niin,] M: [joo. hyvi. eihän se otaj ] jos ei anna. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1314) 169
(160) varmmaan, lähen opiskelemaan ehkä, lissää että, tuota, saa nähä. en tiijäv vielä. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000 SKNA 16733:4) Esimerkissä 159 kenkäkaupan asiakas vastaa myyjän ehdotukseen kengän sovittamisesta myönnyttelevällä lauseella voim mä tiestis sovittaa sitä. Lauseen modaalipartikkeli tiestis tietysti, modaaliverbi voida ja ehkä myös verbialkuinen sanajärjestys tekevät lauseesta mahdollisuutta ilmaisevan, vaikka tietysti-sana ilmaisee tavallisesti pikemminkin varmuutta, itsestäänselvyyttä. Mahdollisuutta ilmaisevaa lausetta edeltää epäröinti käypiköhän se tää just siihen nilikkaav, ja keskustelu jatkuu esimerkkikatkelman jälkeen asiakkaan päätelmällä, että jostain sovittaminen on aloitettava. Esimerkissä 160 mahdollisuuden ilmaisemiseen käytetään lausetta: varmmaan, lähen opiskelemaan ehkä, lissää. Puhuja selostaa suunnitelmiaan nykyisten opintojensa jälkeen, ja konteksti paljastaa, että varsinaista tietoa tulevasta toiminnasta ei vielä ole. Lisäopintoihin hakeutuminen ei siis ole varmaa vaan pikemminkin yksi mahdollisuus, mitä merkitystä varmaan- ja ehkä-sanat välittävät. Esimerkissä 160 samassa lauseessa on siis modaalinen adverbiaali ja modaalipartikkeli kahdessa eri intonaatiojaksossa. Väliin tuleva lyhyt tauko paljastaa, että puhuja muotoilee lausetta puhuessaan ja muuttaa ilmaisun varmuusastetta kesken vuoron. Lauseen modaalisen merkityksen välittymisen kannalta adverbiaaliaineksen korjaaminen puheen edetessä ei kuitenkaan ole ongelmallista; tauotus ja hajanainen rakenne ainoastaan vahvistavat, että lause sijoittuu episteemisen varmuuden asteikolla lähemmäksi epävarmaa kuin varmaa. Aineistossa on muutamia muitakin monisanaisia adverbiaaleja. Osa niistä esiintyy esimerkin 160 tapaan lauseen eri kohdissa, osa taas on kahtena perättäisenä sanana. Modaaliset adverbiaalit ja partikkelit sekä muut varmuusasteen ilmaisukeinot tuntuvat kasaantuvat samoihin kohtiin (ks. esimerkki 160). Kuten Luukka (1992: 90-92) toteaa, varsinaisten modaalisten ilmausten lisäksi epävarmuutta voidaan osoittaa erilaisten lievennyskeinojen eli pehmentimien avulla. Kirjoitetussa kielessä tällaiset pehmentimet voivat olla lekseemejä kuten eräänlainen, ikään kuin, mielestäni ja luulen. Aineistossani epävarmuutta osoitetaan tauotuksella ja indefiniittisillä sanoilla (esim. jossain, joskus), joita Sorjonen (1989: 118-123) kutsuu ilmauksen sisältöä lieventäviksi tai epämääräistäviksi varauksiksi. Epävarmuuden ja mahdollisuuden ilmaisemiskeinoja käsittelen tarkemmin luvussa 8.4. Adverbiaaliaineksen kimputtumista on myös se, että samassa lauseessa voi olla sekä ajan adverbi että modaalinen adverbiaali kuten esimerkin 161 lauseessa sitten varmmaan meen serkkuu hoitammaan: (161) H: Minkaslaisija kesälomasuunnitelmija siula on? I: no mulla nyt ei hirveesti oo elikkä, ne ylioppilasjuhlat, tullee tässä, viikolloppuna ja, sitten varmmaam meen, serkkuu hoitammaan, tai serkkuja hoitammaan tuonnen Nurmeksseen. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 2000, SKNA 16730:4) 170
7.3 SÄVYLIITEPARTIKKELIT Sävyliitepartikkeli -pa, -pas, -han tai -s sisältyy noin 15 prosenttiin aineiston lauseista. Käsittelen pas-liitepartikkelia omana partikkelinaan, vaikka rakenteellisesti se on paja s-partikkeleiden yhdistelmä. 7.3.1 Partikkelien merkityksiä Sävyliitepartikkelit liittyvät isäntäsanaan, joka sijaitsee lauseen alussa. Liitepartikkelit lisäävät lauseen propositionaaliseen merkitykseen pragmasemanttisen lisämerkityksen. (Frances Karttunen 1975: 233, 236, 241; VISK 126, 133, 829.) Taulukko 19 esittää aineiston sävyliitepartikkelit ja niiden isäntäsanat. Tavallisin liitepartikkelin isäntäsanana on Y1-pronomini. Taulukko 19. Sävyliitepartikkelit ja niiden isäntäsanat. Yhteensä -pa 45 minä + -pä 39 passiivi + -pa 5 Y3 + -pa 1 -pas 13 minä + -päs 5 passiivi + -pas 6 imperatiivi + -pas 1 Y1 + -pas 1 -han 7 minä + -hän 1 passiivi + -han 4 imperatiivi + -han 1 Y3 + -han 1 -s 1 passiivi + -s 1 Yhteensä 66 Taulukkoon koottujen sävypartikkelien lisäksi aineistossa on muutamia kin-fokuspartikkelien esiintymiä ja yksi ko-liitepartikkelin esiintymä, mutta tässä luvussa keskityn vain sävypartikkeleihin. Kainuun aineistossa liitepartikkeleja on runsaammin kuin Pohjois-Karjalan aineistossa. Kainuun keskusteluaineisto on kenkäkaupan asiointitilanteita, joissa liitepartikkelit ovat kiinteä osa toiminnallista myyjän ja asiakkaan välistä keskustelua. Aineiston selvästi yleisin liitepartikkeli on -pa (vrt. Laiho 1984: 53 54, liite 6:6, jonka mukaan yksinäisliitepartikkeli -pa on suomen murteissa harvinainen, joskin savolais- ja pohjalaismurteissa yleisempi kuin muualla). Toiseksi eniten esiintymiä on yhdyspartikkelilla -pa+s, jota nimitän tässä tutkimuksessa yksinkertaisesti pas-liitepartikkeliksi. Aineistossani pa- ja pas-partikkeleilla näyttää olevan alueellinen työn- 171
jako: -pa on tavallisempi Kainuussa, kun taas lähes kaikki pas-esiintymät ovat Pohjois-Karjalasta. Kolmanneksi yleisin on han-partikkeli. pa- ja pas-liitepartikkeleihin verrattuna han-partikkeli on kuitenkin tutkimukseni aineistossa melko harvinainen, vaikka se on Laihon (1984: 73, liite 6:6) tutkielman haastatteluaineistossa savolaismurteiden tavallisin liitepartikkeli. Liitepartikkelien -pa ja -s yleisyys on Laihon (mt. liite 4:4) tutkimuksen savolaisaineistossa suurin piirtein sama, mutta oman tutkimukseni aineistossa liitepartikkeli -s on harvinainen. Harvinaisuutta selittänee se, että sen isäntäsanalla on merkityskriteereinä joko imperatiivisuus tai interrogatiivisuus (Laiho mts. 131), siis kuulijan toimintaan kohdistuvat puhetoiminnot. Tutkimusaineistoni kuitenkin keskittyy puhujan oman toiminnan ilmauksiin. Näkemykset liitepartikkelien merkityksestä ja funktioista ovat vaihtelevia. Kuten Forsberg (2006: 87) huomauttaa, puhutun kielen liitepartikkeleista on niukahkosti aineistopohjaista tutkimusta. Siksi joudun viittaamaan myös kirjoitetun kielen liitepartikkeleita käsitteleviin lähteisiin. Tässä esittelen kirjallisuudesta poimimiani luonnehdintoja: pa-liitepartikkeliin liitetään monesti korostava tehtävä. Frances Karttusen (1975: 235) mukaan -pa voimistaa assertiivista puheaktia. Auli Hakulisen (1976: 39) mukaan se taas ilmaisee vastaväitteen, kuten lauseessa Minäpä lähden sinne. Ison suomen kieliopin (VISK 833 834) mukaan -pa voi korostaa ääritapausta tai vahvistaa kontrastiivista tai odotuksenvastaista merkitystä. On myös päinvastaisia tulkintoja. Esimerkiksi Keravuori (1990: 36) ja Muikku-Werner (1993: 192) katsovat pa-liitepartikkelin toimivan lieventäjänä interrogatiivisissa ja direktiivisissä lausumissa, esimerkiksi sävyltään tuttavallisissa lauseissa Tulepa tänne tai Mitäpä kuuluu. Sävyn muuttamistehtävä tulee myös ilmi Ison suomen kieliopin ( 834) kuvauksesta, jonka mukaan pa-liitepartikkelin tehtävänä on tehdä Y1-muotoisesta lausumasta suunnitelman selostus, perusteleva mielipide tai puhujan mielessään tekemä päätös. Makkonen-Craigin (2005: 56-59, 234) tulkinnan mukaan sanomalehtitekstien passiivilauseissa (esim. Kysytäänpä asiantuntijalta) -pa implikoi läsnäoloa hetkessä ja suuntautuu tulevaisuuteen, korostaa viestinnän dialogisuutta, tekstin sisällöllistä käännettä ja aloittamista. Frances Karttunen (1975: 235) on luonnehtinut pas-yhdyspartikkelia suoremmaksi ja henkilökohtaisemmaksi kuin -pa. Sen sijaan Laihon (1984: 69) mukaan yhdistelmäpartikkelit ovat vähemmän voimakkaita ja tuttavallisempia. Isossa suomen kieliopissa (VISK 835, 1672) imperatiivilauseiden -pas-partikkelia luonnehditaan sävyltään ehdottavaksi sekä epäsymmetristä, hierarkiassa ylhäältä alaspäin suuntautuvaa vuorovaikutusta ilmentäväksi tilanteissa, joissa ehdotuksen toteuttamiseen ei sisälly ongelmia. Toisaalta Isossa suomen kieliopissa (VISK 833, 834, 838) todetaan, että -pa ja yhdyspartikkeli -pas ovat merkitykseltään ja käytöltään pitkälti samankaltaisia. Tämänkään tutkimuksen aineistossa ei voida erottaa mitään selvää semanttis-pragmaattista eroa pa- ja pas-sävypartikkelien välille. s-liitepartikkelin tyypillisinä tehtävinä on pidetty esimerkiksi positiivisen, henkilökohtaisen sävyn tai statukseltaan ylemmän tai samanarvoisen ystävällisyyden ilmaisemista, yhteistyövalmiuden osoittamista ja vuorovaikutuksen pehmentämistä sekä palveluvalmiuden ilmaisemista (Keravuori 1990: 36; Muikku-Werner 1993: 192; Raevaara 2006: 136; Lappalainen 2009: 42). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että s-liitteettömät pa-partikkelit olisivat negatiivisia tai yhteistyötä uhkaavia. han-liitepartikkeli on ainoa tämän luvun sävypartikkeleista, josta on saatavissa laajasti puhekieliseen aineistoon perustuvaa tietoa. Suomen murteiden sanakirjassa (SMS s.v. -han) todetaan, että han-sävypartikkelilla ei ole varsinaista itsenäistä merkitystä, mutta keskeisiä tehtäviä ovat lausuman liittäminen edellä käsiteltyyn tai havaittavissa olevaan asiaan, luonnollisen odotuksenmukaisuuden ilmaiseminen, 172
lauseen sävyn muuttaminen (esimerkiksi väitteestä arveluksi), lausekkeen tai sanan tähdentäminen, esityksen rytmittäminen, väljyyden tuominen esitykseen, jyrkkyyden vähentäminen ja vähättely. SMS:n tarjoamat merkitykset liittyvät siis joko sävyn muuttamiseen (tyypillisesti lieventämiseen, esimerkiksi kohteliaisuuskäytössä) tai sidosteisuuteen ja episteemisyyteen (ks. myös Auli Hakulinen 1976: 20-23; Keravuori 1990: 36; VISK 830, 831). Auli Hakulinen (1976: 10 11, 15) on katsonut han-partikkelin myös tuovan imperatiivilla ilmaistuihin käskyihin kohteliaamman ja ystävällisemmän sävyn. Duvallon (2013: 4 8) liittää han-partikkelin käytön vastuun siirtoon tapauksissa, joissa toistetaan predikaatio (permissiiviset, myöntyvät tai vastaan väittävät lauseet), perustellaan tai ilmaistaan miratiivisuutta eli yllätyksellisyyttä suhteessa odotuksiin. Myös Iso suomen kielioppi (VISK 830, 831) luonnehtii han-liitepartikkelin ilmaisevan hämmästystä, äkillistä oivallusta tai puheenaiheen tuttuutta. Forsberg (2006: 85-87) puolestaan kuvaa han-partikkelin episteemistä käyttöä puhujalle itsestäänselvän tiedon ilmaisemiseksi. Siinä missä -pa suuntautuu tulevaan, -han on menneeseen suuntautuva liitepartikkeli (Makkonen-Craig 2005: 57, 59, 234). Kliittisten sävypartikkelien merkityksiä tulkittaessa kannattaa huomioida, että niillä on oma väljähkö merkityksensä, jota ei voi tyhjentävästi selittää tuntematta kontekstia. Seuraavissa luvuissa kuvaan pa-, pas- ja han-liitepartikkelien merkitystä ja tehtäviä aineistossa. 7.3.2 Liitepartikkelit subjektipronominilla alkavissa lauseissa Lauseenalkuisista yksikön 1. persoonan subjektipronomineista noin 36 % esiintyy sävypartikkelin kanssa. Yhteensä aineistossa on 45 liitepartikkelillista Y1-pronominia. Kainuun aineistossa liitepartikkeleita esiintyy taajemmin (44 % kaikista lauseenalkuisista Y1-pronomineista) kuin Pohjois-Karjalan aineistossa (25 %). Y1-pronominiin kiinnittyvä liitepartikkeli on tyypillinen nimenomaan keskusteluille; haastatteluaineistossa on ainoastaan kaksi esiintymää. Tosin haastatteluaineistossa ei ole taajasti lauseenalkuisia Y1-pronominejakaan. Eri aineistolähteidenkin välillä on eroja. Liitepartikkeleja esiintyy suhteellisesti runsaimmin sotkamolaisen kenkäkaupan ja pohjoiskarjalaisen Kelan toimipisteen asiointikeskusteluissa. Taulukkoon 20 olen koonnut kaikki aineistossa esiintyvät pronominin ja liikepartikkelin yhdistelmät minäpä ~ miepä, minäpäs ~ miepäs ja minähän esiintymämäärineen: Taulukko 20. Liitepartikkelit Y1-subjektipronominilla alkavissa lauseissa. Kainuu Pohjois-Karjala Yhteensä Haastattelut Keskustelut Yhteensä Haastattelut Keskustelut Yhteensä minä + pä 1 21 22 2 2 24 mie +pä 5 5 1 9 10 15 -pä 39 minä + päs 4 4 4 mie + päs 1 1 1 -päs 5 minä + hän 1 1 -hän 1 Yhteensä 1 27 28 1 16 17 45 173
Taulukosta käy ilmi, että yleisin pronominin ja liitepartikkelin yhdistelmä on minäpä (24 esiintymää) ja toiseksi yleisin miepä (15 esiintymää). Aineistossa muutenkin harvinaisiin mä- ja mää-variantteihin ei liitepartikkeleita yhdisty. Yhteensä Y1-pronominin ja pa-liitepartikkelin yhdistelmiä on 39. Esimerkit 162 ja 163 havainnollistavat pa-liitepartikkelin käyttöä aineistossa: (162) H: Mitenkä, suunnillee, mitev vanha? I ALKAA VILKUILLA YMPÄRILLEEN TARKISTAAKSEN ASIAN No ei se niin tarkkaa,. I: miepä katon tuosta. I TARKISTAA PAPEREISTAAN KOTITILANSA IÄN H: No. I: tuossa muisttaakse, näkkyy tässä, tässä muisttaaksen näkkyy just näit kyläv vanhimppii asuimpaikkojakkiit tässä,. (Haastattelut: Murteenseuruu Liperi 1990, SKNA 15454) (163) AIHEENA ON LÄHEINEN LOMA-ASUNTOYRITYS, JONKA ESITTEEN I ANTAA H:LLE I: ops, minäpä annan tuosta. [kantrilupi,. H: [Joo, kiitos. (Haastattelut: Murteenseuruu Sotkamo 2007, SKNA 18659) Esimerkit ovat haastattelutilanteesta. Sekä esimerkin 162 miepä katon -ilmausta että esimerkin 163 minäpä annan -ilmausta voidaan luonnehtia ongelmanratkaisullisiksi: vuorovaikutustilanne on tullut kohtaan, jossa osallistujan verbaalinen toiminta ei riitä, vaan vuorovaikutuksen sujuvan jatkumisen vuoksi puhuja toimii jollain nonverbaalisella tavalla. Esimerkissä 162 informantti ei pysty antamaan suoraa vastausta hakukysymykseen, vaan pyrkii löytämään vastauksen tarkistamalla papereistaan kotitilansa iän. Esimerkeissä pa-liitepartikkeli sisältyy ilmauksiin, joilla puhuja selostaa kuulijalle välitöntä toimintaansa. Tällainen oman toiminnan selostaminen on ainakin esimerkeissä 162-163 tarpeen, sillä niissä poiketaan haastattelun tyypillisestä kulusta, kun haastateltava aloittaa yllättäen haastattelutilanteelle epätyypillisen toiminnan. Tämä toiminta on keskustelun kulun kannalta tavallaan välisekvenssi (ks. luku 4.2). Tulkitsen esimerkkilauseiden pa-liitepartikkelien korostavan toimintaan siirtymistä ja puhujan suurempaa vastuunottoa. Liitepartikkeli -pa näyttää liittyvän ennen kaikkea sellaisiin keskustelun kohtiin, joissa puhuja ottaa aloitteellisen roolin ja pyrkii omalla tulevalla toiminnallaan ratkaisemaan yhteisen ongelman. Vertailukohdaksi olen liittänyt tähän esimerkin 164, jossa pronominilla ei ole liitepartikkelia: (164) (mää) otan vielä toisen mittauksen. (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1189) Esimerkin 164 mää otan ei olekaan vuorovaikutustilanteessa ongelmanratkaisufunktiossa tai ilmennä puhujan siirtymistä aloitteelliseen rooliin vaan pikemminkin selostaa puhujan toimintaa kuulijalle. pas-liitepartikkelin esiintymiä on vähän, mutta näiden harvojen esiintymien tarkastelu kontekstissaan paljastaa, että pa-liitepartikkelin tavoin -pas esiintyy kohdissa, 174
joissa puhuja selostaa välitöntä toimintaansa. Liitepartikkeli korostaa puhujan aloitteellisuutta ja aktiivista sitoutumista ilmaistun toiminnan suorittamiseen. Aineiston perusteella voidaan todeta, että liitepartikkelit -pa ja -pas näyttävät tulevan toiminnan ilmaukseen funktioon niin, että puhuja ei esitä tulevaa toimintaansa niinkään toteamuksena vaan päätöksenä tarjoutua ratkaisemaan jokin ongelma niin, ettei toiminnasta koidu kuulijalle vaivaa. Luonteenomaista minäpä(s) teen -tyyppisille ilmauksille on, että verbin ilmaisema toiminto on kuulijaa hyödyttävä. Halutessaan kuulija voisi kieltää puhujaa toimimasta ilmaistulla tavalla, mutta preferoitu reaktio on tarjouksen nonverbaalinen hyväksyminen. Puhuja ilmaisee jo päättäneensä, miten toimii, eikä toiminnasta sovita neuvottelussa. pa- ja pas-sävypartikkelit eivät näytä niinkään olevan sidoksissa puhujien hierarkkiseen rooliin (vrt. VISK 835) vaan aloitteellisuuteen; esimerkiksi eri asiointitilanteita edustavissa aineistoissa niin asiakas kuin asiakaspalvelijakin käyttävät sävypartikkeleita. Liitepartikkelit -pa ja -pas tuntuvat tekevän lauseista episteemisesti varmoja ja samalla vahvistavan puhujan sitoutumista ilmaisemaansa toimintaan. Vaikka pa- ja pas-liitepartikkelin sisältävät lauseet ovat episteemisesti ja komissiivisesti vahvoja, niillä ei kuitenkaan ole aineistossa vastaanväittämiskäyttöjä (vrt. Auli Hakulisen 1976: 39 intuitioon perustuva tulkinta lauseesta Minäpä lähden sinne). Liitepartikkelin sisältävä lause aloittaa lähes poikkeuksetta uuden sekvenssin, tyypillisesti välisekvenssin. Tulokseni ovat samansuuntaisia kuin Henna Makkonen-Craigin (2005: 56-57, 234) tutkimuksessa, jossa todetaan, että pa-liitepartikkeli ilmaisee tekstin sisällöllistä käännettä tai korostaa aloittamista. Esimerkiksi haastatteluaineistossa -pa ja -pas signaloivat puhujan toiminnan aiheuttamaa keskeytystä haastattelun tyypillisessä kulussa ja mahdollisesti myös pyrkivät lieventämään keskeytyksen aiheuttamaa haittaa kuulijalle. Sävypartikkelien - pa ja -pas lisäksi Y1-pronominin yhteydessä esiintyy kerran sävypartikkeli -han. Ainoa han-liitepartikkeli on esimerkin 165 rivillä 7: (165) 01 M: minä toim muuten tämänkin kun tämä on tämäl 02 le-, leikkauksensa ansiosta ollum mukava, 03 MYYJÄ OJENTAA KENGÄN ASIAKKAALLE 04 tämä Aaltosem malli mutta (et) pidätkö että 05 meneekö liian kor[keaksiá ] 06 A: [voim minä] kokkeillav 07 [vaam (mi)nähän] kompuroin tietystin näillä. 08 M: [mm. ] 09 niin no sehän saapi pikkusen häessä v- 10 kompuroija(kki). 11 MYYJÄ JA ASIAKAS NAURAVAT (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1304) Esimerkki on kenkäkaupan asiointitilanteesta. Asiakkaan lauseessa vaam (mi)nähän kompuroin tietysti näillä han-sävypartikkelilla ja tietysti-partikkelilla on episteeminen, jopa itsestäänselvyydestä kielivä merkitysvivahde (ks. Forsberg 2006: 87). Sävypartikkeli ja adverbi liittyvät asiakkaan leikilliseen ennustukseen siitä, miten rivillä 6 ilmaistussa kävelykokeilussa (voin minä kokkeilla) tai tulevissa hääjuhlissa epäonnistuttaessa voisi käydä. Puhujan tulevana toimintanaan ilmaisema kompuroiminen sijoittuu siis kuvitteelliseen kontekstiin. Myyjä tunnistaa ennustuksen leikillisyyden ja jatkaa rivillä 9 keskustelua samassa sävyssä. han-sävypartikkelilla ei ole esimerkin 165 lisäksi muita esiintymiä Y1-pronominin liitepartikkelina. 175
7.3.3 Liitepartikkelit verbillä alkavissa lauseissa Tässä luvussa kuvaan verbialkuisten lauseiden liitepartikkeleita. Kuten edellä totesin, aineistossani on tyypillistä, että -pa yhdistyy subjektipronominiin. Verbialkuisten lauseiden liitepartikkelit ovat huomattavasti harvinaisempia, mikä poikkeaa Laihon (1984) tuloksista. Laiho on pro gradussaan tarkastellut liitepartikkelien ympäristöjä aineistonaan Lauseopin arkiston murrehaastattelut ja todennut, että savolaismurteiden -pa liittyy tyypillisesti verbiin (mt. liite 6:6). Tämän tutkimuksen aineistossa liitepartikkeli liittyy tavallisesti pas sii vimuotoon, mutta aineistossa on myös muutamia anna ~ oota minä teen -rakenteita, joiden anna- tai oota-osa saa liitepartikkelin. Aineistossa on myös muutamia Y3-muo toja, jotka esiintyvät liitepartikkelin kanssa. Kiintoisaa on, että funktioltaan myön nytteleviä voinhan minä mennä -tyyppisiä ilmauksia tai muitakaan Y1-muodon liite partikkelikäyttöjä ei aineistoon sisälly; ylipäätään myönnyttelevää puhetoimintoa ei esiinny aineistossa, vaikka se tuntuu tavalliselta arkiviestinnän toiminnolta. Passiivilauseiden liitepartikkelit Yhteensä aineistossa on 17 liitepartikkelin sisältävää passiivilausetta. Kainuun aineistossa liitepartikkelillisia passiiveja on kymmenen ja Pohjois-Karjalan aineistossa seitsemän. Kainuun aineistossa lähes kaikki (10/11) lauseet, joiden alussa on passiivimuoto, sisältävät liitepartikkelin, kun taas Pohjois-Karjalan aineistossa liitepartikkelin sisältäviä passiivilauseita on pienempi murto-osa (7/27). Tämän tutkimuksen aineisto on passiivilauseiden ja niihin liittyvien liitepartikkelien osalta niin pieni, että ei voida tehdä kovin pitkälle meneviä päätelmiä. Liitepartikkelien yleisyyteen näet vaikuttavat puhetilanne ja puhujien idiolektaalinen vaihtelu. Liitepartikkelit esiintyvät yhtä tapausta lukuun ottamatta asiointikeskusteluissa. Haastattelussa esiintyvä katottaampas-esiintymäkin on kohdassa, jossa haastattelun normaali eteneminen keskeytyy informantin puhelimen sointiin. Kuten subjektipronominilla alkavien lauseiden tarkastelussa totesin, liitepartikkelit ovat vahvasti toiminnalliseen keskusteluun liittyvä piirre. Haastattelu on taas vähemmän toiminnallinen vuorovaikutustilanne, jossa liitepartikkeleilla ei ole samoja käyttötarpeita. Passiivien ja liitepartikkelien yhteisesiintymien määrät näkyvät taulukosta 21. Taulukko 21. Liitepartikkelit passiivimuodolla alkavissa lauseissa. Kainuu Pohjois-Karjala Yhteensä katsotaan + -pas 1 5 -pas 6 katsotaan + -pa 3 3 otetaan + -pa 1 1 pannaan + -pa 1 1 -pa 5 katsotaan + -han 1 1 2 pannaan + -han 2 2 -han 4 katsotaa + -s 1 -s 1 Yhteensä 9 7 16 176
Liitepartikkelillisten passiivilauseiden tavallisin verbi on aineistossa muutenkin yleinen katsoa. Kuten edellä totesin, katsoa-verbi esiintyy passiivimuodossa 17 kertaa, ja näistä esiintymistä 12 sisältää jonkin liitepartikkelin. Muita verbejä passiivin ja liitepartikkelin yhteisesiintymissä ovat panna, ottaa ja sanoa. Passiivin yhteydessä esiintyy sävyliitepartikkeleiden koko kirjo: -han, -pa, -pas, -s. 66 Taulukosta 21 käy ilmi, että yleisin liitepartikkeli on kuudesti katsotaan-muodon yhteydessä esiintyvä yhdyspartikkeli -pas, jonka esiintymät ovat yhtä lukuun ottamatta Pohjois-Karjalasta. Esimerkki 166 on aikuisneuvolakeskustelusta, jossa terveydenhoitaja ja potilas suunnittelevat seuraavaa hoitokertaa. Terveydenhoitajan katottaampas-lauseessa on selvilleottamismerkitykseen kiteytynyt passiivimuoto (ks. luku 6.4). Toiseksi yleisin liitepartikkeli on -pa. Se esiintyy yhteensä viisi kertaa passiivilauseessa. Esimerkki 167 havainnollistaa pa-liitepartikkelin käyttöä kenkäkaupan myyjän puheessa tilanteessa, jossa myyjä tulee varastosta kenkälaatikoiden kanssa ja ryhtyy availemaan niitä. han-liitepartikkeli esiintyy passiivin yhteydessä neljästi: kaksi kertaa katsotaan-muodon ja kaksi kertaa pannaan-muodon yhteydessä. Esimerkin 168 katottaanhan-lause kenkäkaupan asiakkaan vuorossa ilmaisee, että tämä selvittää, miten on paras maksaa ostokset, ennen kuin vastaa myyjän varsinaiseen kysymykseen. s-liitepartikkelilla on vain yksi esiintymä, joka on esimerkkinä 169. (166) P KYSYY, MILLOIN VOI VARATA KONTROLLIAJAN KESÄN JÄLKEEN. T EI MUISTA VAAN TARKISTAA TILANTEEN ILMOITUSTAULUN KALENTERISTA T: no lääkäreittel lomat ruppee, katottaampas millonka siellä alkaa olla, (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1189) (167) MYYJÄ TULEE VARASTOSTA KENKÄLAATIKOIDEN KANSSA JA RYHTYY AVAILEMAAN NIITÄ ASIAKKAALLE M: no niih. otetaampa tästä vaikka. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1306) (168) M: näi. tulleeko käteisellä vai ylösá A: katottaaham mitä multa löyttyy tuolta. ASIAKAS TUTKII LOMPAKKOAAN (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1305) 66 Sävypartikkelien lisäksi aineistossa on yksi ko-liitepartikkelin sisältävä passiivilause: ihal löyttyy niin kun tuota, sanottaanko vähä tuommonen (tanssiin) s- tämmöset (Keskustelut: Asiointi / Kenkäkauppa Sotkamo 2007, T1314). Passiivimuodon ja liitepartikkelin avulla kenkäkaupan myyjä luonnehtii kenkämallia sen käyttötarkoituksen perusteella. Kysymysliitepartikkelista huolimatta passiivilause ei ole funktioltaan kysymys; puhuja ei hae sen avulla vastausta mihinkään. Sanottaanko voidaankin tulkita fraasiutuneeksi retoriseksi kysymykseksi tai ilmaukseksi, jonka avulla puhuja osoittaa, että hänen tuleva sanavalintansa on epätarkka (vrt. sanotaan-kiteymä luvussa 6.4). 177
(169) T ON KYSELLYT P:N VOINNISTA JA ALKAA NYT MITATA VERENPAINETTA T: mutta katotaas mitä ne paineet nyt tänä päivänä sitten on, (Keskustelut: Asiointi/Aikuisneuvola Pohjois-Karjala 2000, SKNA T1192) Esimerkkien 166, 168 ja 169 passiivilauseet ovat hallitsevia lauseita suhteessa niitä seuraaviin kysyviin sivulauseisiin. Passiiviin yhdistyvistä sävypartikkeleista on niin niukasti esimerkkejä, että tarkkaan merkitysten analysointiin ei ole mahdollisuuksia. Liitepartikkelit anna ~ oota minä teen -rakenteissa Anna ~ oota minä teen ~ tehdään -rakenteiden anna- tai oota-osa voi saada liitepartikkelin (6/15 esiintymää). han-liitepartikkeli esiintyy neljästi, pa- ja pas-liitepartikkelit kumpikin kerran. Esimerkki 170 havainnollistaa liitepartikkelien käyttöä ja vaihtelua. (170) ASIAKAS TARVITSEE JUHLAKENGÄT HÄIHIN, MUTTA EPÄRÖI MALLIA A: mut että v- tiestis se saes vähäj juhlava ollaj ja, M: ootappas nyt kum mietittään. A: mut ei kovin korkkeekan[tane että vähä (-). ] M: [kuulehhan tuota nn]n. [MYYJÄ OSOITTAA KENKÄPARIA] M: [menneekö tuo ] arkiseks. ASIOINTI JATKUU ERI VAIHTOEHTOJEN ETSINNÄLLÄ, MYYJÄ EHDOTTAA JA ASIAKAS HYLKÄÄ EHDOTUKSIA M: ootahhan kum mietittään (-), A: [kahtelehan niim minä kahtelen tästä niin tuota] M: [ (-) varmas]tikkin. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, T1304) Lauseet ootappas nyt kum mietittään ja ootahan kum mietittään ovat liitepartikkelia lukuun ottamatta lähes identtiset: ne ovat saman puhujan, kenkäkaupan myyjän puheesta, niissä on samat verbit odottaa ja miettiä, ja miettiä-verbi on passiivissa. Voidaan huomata, että oota-osan saaman liitepartikkelin pragmaattinen luonne on sama riippumatta siitä, onko kyseessä -pas vai -han. Anna ~ oota minä teen -rakenteen liitepartikkeli tuntuu luontevalta vain anna- tai oota-osan yhteydessä. Yhdessä epävarmasti kuullussa tapauksessa liitepartikkeli kuitenkin liittyy Y1-muotoon: (171) ootak kum minä katom(pas) oikkee hinta on seitkytyheksä yheksänkymmentä (niin) kuusysi tarjous. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1300) Esimerkin 171 ootak kum minä katompas liitepartikkeli ei liity lauseen ensimmäiseen jäseneen. Yhdessäkään tapauksessa minä-pronominiin ei liity liitepartikkelia (*Anna minäpäs otan). Liitepartikkelin käyttäytymistä voi pitää todisteena siitä, että anna ~ oota minä teen -rakenne on yksi konstruktio eikä kaksipredikaattinen yhdyslause. 178
Y3-lauseiden liitepartikkelit Aineistossa on myös kaksi nollapersoonalausetta, jotka sisältävät liitepartikkelin. Lauseiden predikaattina on nollapersoonainen modaaliverbi. Esimerkin 172 saapipa-muodon sävypartikkeli tuottaa lauseeseen kontrastiivisen sävyn. Esimerkin 173 -han puolestaan luo vaikutelmaa leikillisestä ehdotuksesta: (172) ASIAKAS HALUAA JÄTTÄÄ SOVITTAMANSA KENGÄT JALKAAN, MYYJÄ HUOLEHTII, ETTÄ KENGÄT OVAT KÄYTTÖVALMIIT M: siinä ei roiku eihär roikum merkkiä (ni), ASIAKAS KUMARTUU KATSOMAAN KENKIÄÄN M: siinä [sivussa] misttään [(nauhasta) ei (-). ] A: [eh. ] [no tää(hä)llä se on.] ASIAKAS IRROTTAA MERKIN JA NOUSEE A: saapipa sem poiskkii. (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1302) (173) KT: mä en tii, mit- mitä tässä tilanteessa et halutaanko sitte, muutakik käyttöö. noinoillahan on noihan on ihan, A: mm. sitäpä mää [just että nää oes] aevan niin ku, KT: [asia, ] A: kerta-, kertakäyttöset [kengät]. KT: [ hmm ]m. tai mistä sitä tietää. ohan niitä muidenki häitä. A: niiv voishan näillä lavatansseissa (tepastella). (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1306) han-partikkelin osalta aineisto on liian pieni syvällisiin päätelmiin, mutta vaikuttaa siltä, että han-liitepartikkeli tuo ilmaukseen pohtivamman sävyn, kun taas pa- ja pas-sävypartikkelit korostavat selvemmin puhujan aloitteellista roolia. Myös edellä esitellyissä passiivilauseissa han-liitepartikkelin tehtävä on pehmentävä ja neuvotteleva. 7.4 KOKOAVAA TARKASTELUA Tässä luvussa nostan esiin keskeisimpiä tutkimustuloksia ja havaintoja puhujan tulevaa toimintaa ilmaisevien lauseiden adverbeista ja partikkeleista. Noin 25 % aineiston lauseista sisältää jonkinlaisen ajan ilmauksen ja 9 % modaalisen adverbin tai partikkelin. Ajan ilmauksen sisältävät lauseet ilmaisevat, että puhujan tuleva toiminta sijoittuu tiettyyn ajankohtaan, ilmaisee tapahtumien kronologista järjestystä ja suhdetta muuhun toimintaan tai tulevan tapahtumisen välitöntä toteutumista. Ajan ilmaus voi viestiä varmuudesta: puhuja katsoo, että tuleva toiminta on niin varmaa, että sen ilmaisuun voi liittää ajankohdankin (ks. Keravuori 1988: 101; Bybee ym. 1994: 248 249). Haastattelujen ajan ilmaukset viittaavat tyypillisesti puhetilanteen ulkopuoliseen, ei-välittömään toimintaan ja määrittävät ajankohtaa spesifimmin (esim. vuosi-, vuodenaika-, kuukausi- ja päiväilmaukset kuten ensi vuonna, kesällä, heinäkuussa, huomenna). Keskusteluaineistossa ovat taas tavallisempia 179
välitöntä tapahtumishetkeä tai järjestystä ilmaisevat, yleiskäyttöiset ilmaukset nyt ja sitten. Aineistossa on myös muutamia paikallisuuteen perustuvia ilmauksia, jotka ovat funktionaalisesti samanlaisia ajan ilmausten kanssa (demonstratiivipronominin paikallissijassa olevat ilmaukset tässä, tässä heinäkuussa, tässä samalla, tuossa ja paikan adverbit siinä, siellä). Ajan adverbin paikka lauseessa on sangen vapaa ja temaattisesti määräytyvä. Modaalinen adverbi tai partikkeli on yksi keino ilmaista puhujan suhtautumista tulevan toiminnan varmuuteen tai epävarmuuteen. Erityisen tavallista episteemisyyden merkintä on haastatteluissa. Haastatteluaineistossa yli 12 % lauseista sisältää episteemisen adverbin tai partikkelin. Tavallisesti tällaiset lauseet ilmaisevat puhujan tulevan toiminnan todennäköisyyttä (varmaan, varmaankin, varmasti, nähtävästi, kait). Aineistossa on myös varmuutta korostavia partikkeleita (kyllä, kyllähän) ja adverbeja (tietysti, varmasti, mielellään) sekä mahdollisuutta (ehkä, tietysti, varmaan, kai) ilmaisevia adverbeja. Samalla modaalisella adverbilla tai partikkelilla voi eri tilanteiden lauseissa olla erilaisia modaalisia merkityksiä. Esimerkiksi varmaan ilmaisee yleensä todennäköisyyttä mutta voi ilmaista mahdollisuuttakin. Monimerkityksinen varmaan onkin aineiston taajimmin esiintyvä episteeminen adverbi. Aineistooni ei sisälly lainkaan epätodennäköisyyttä ja mahdottomuutta ilmaisevia adverbeja tai partikkeleja. Mahdollisuutta ilmaisevia adverbeja ja partikkeleja käyttävät ennen kaikkea tytöt ja nuoret naiset. Näyttää sil tä, että epä varmempaa episteemisyyttä il mai sevat adverbit ja partikkelit ovat herkemmin nuo rem pien informanttien käytössä, kun taas epistee mistä varmuutta tai toden näköisyyttä il maisevat ovat her kem min vanhempien informanttien käy tössä. Modaalisen adverbin tai partikkelin paikka on tyypillisesti lauseen alussa, esikentässä. Sävyliitepartikkeli kiinnittyy lauseen ensimmäiseen jäseneen, tavallisesti teemapaik kaa pitävään sanaan. Sekä liitepartikkelit että modaaliset adverbit ja partikkelit esiintyvät siis lauseenalkuisina, mutta eivät viihdy samoissa lauseissa eivätkä edes samoissa aineistotyypeissä. Liitepartikkelit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta keskustelu aineistosta. Haastatteluaineiston liitepartikkelin sisältävät lauseet ovat tilanteista, joissa haastattelulle tyypillinen informaationvälittämistoiminta keskeytyy jonkin fyysisemmän toimintajakson takia. Liitepartikkeleja voisi luonnehtia toiminnallisen keskustelun piirteiksi. Tutkimusaineistossani liitepartikkeli voi liittyä niin subjektipronominiin kuin verbiinkin. Verbialkuisten lauseiden liitepartikkelit ovat kuitenkin paljon harvinaisempia kuin subjektipronominilla alkavien lauseiden liitepartikkelit. Laiho (1984: 73) luonnehtii han-partikkelia itämurteille tyypilliseksi, mutta aineistossani pa- ja pas-liitepartikkelit ovat huomattavasti yleisempiä. Sekä -pa että -pas korostavat uuteen toimintaan siirtymistä ja ilmaisevat puhujan suurempaa vastuunottoa esimerkiksi jonkin ongelman ratkaisemisessa ja sitoutumista toimintaan. Toisin kuin esimerkiksi Isossa suomen kieliopissa (VISK 835) todetaan, pa- ja pas-sävypartikkelit eivät vaikuta olevan sidoksissa puhujien hierarkkiseen rooliin, sillä esimerkiksi asiointitilanteissa niin asiakas kuin asiakaspalvelijakin käyttävät sävypartikkeleita. Vähien esiintymien pohjalta näyttää, että han-sävypartikkeli on pa- ja pas-partikkeleita pehmentävämpi ja neuvottelevampi puhujan tulevan toiminnan ilmauksissa. han-partikkelilla on myös episteeminen, aiempaan tietoon viittaava merkitys. Liitepartikkelit -pa ja -pas tuntuvat tekevän lauseista episteemisesti varmoja ja samalla vahvistavan puhujan sitoutumista ilmaisemaansa toimintaan. Erilaiset epävarmuuden ilmaisukeinot (esim. saattaa-verbi tai ehkä- ja kai-partikkelit) eivät esiinny samoissa lauseissa kuin -pa ja -pas. Samansuuntaisen huomion on tehnyt Tommola 180
(1992: 21), joka on huomannut, että episteemistä varmuutta ilmentävä tulla-futuurirakenne hylkii episteemistä varmaan-adverbia. Tämän perusteella voisi jopa ajatella, että epävarmuuden ilmaisuja kaihtava -pa(s) toimii yhdenlaisen komissiivisen lausetyypin tuntomerkkinä. Futuurisiin ilmauksiin sisältyy väistämättä episteemisesti modaalinen ulottuvuus. Kun puhuja ilmaisee, että tuleva tapahtuma on varmuudella toteutumassa ja luottaa toteutumiseen, kyseessä on futuurinen varmuus, mitä monesti edustavat lauseessa sävypartikkelit, ajan adverbit ja modaaliset adverbit. Kun puhuja on taas epävarma tapahtuman toteutumisesta, kyseessä on futuurinen mahdollisuus, jota voidaan ilmaista episteemisillä adverbeilla ja muilla keinoilla (epäröintiä ilmentävä tauotus puheen prosessoinnin merkkinä, indefiniittiset sanat kuten jossain, joskus, modaaliset verbit kuten voi ja saattaa). (Futuurisen varmuuden ja mahdollisuuden käsitteet ks. Bybee 1994: 248.) 181
8 PUHETOIMINNOT Luvuissa 5 7 olen käsitellyt puhujan tulevan toiminnan ilmauksia leksikaalis-semanttisista, morfologisista ja syntaktisista näkökulmista. Tässä luvussa keskityn ilmausten pragmaattiseen olemukseen. Ilmausten käsittely laajenee lauseiden kieliopillisen muodon tarkastelusta vuorovaikutuksellisen käytön ja käyttökontekstin ominaisuuksien keskustelukumppanien välisen suhteen, ympäröivän todellisuuden ja viestikanavan analysointiin. Esittelen puhujan tulevan toiminnan ilmauksiin tavallisimmin liittyviä puhetoimintoja. Tarkastelen aineistoa sen valossa, millaisia puhetoimintoja puhujan tulevan tekemisen ilmaukset edustavat, millainen vuorovaikutuksen laji 67 on kyseessä, millaisissa rooleissa puhujat ovat ja millaista ilmaistu toiminta on luonteeltaan. 8.1 PUHETOIMINTOJEN LUOKITTELU Aineistoa analysoidessani olen pyrkinyt luokittelemaan puhujien tulevan toiminnan ilmauksia niiden edustamien puhefunktioiden mukaan. Luokittelu perustuu omaan tulkintaani ja havaintoihini puhetilanteen kulusta, osallistujien tavoitteista tai kielenulkoisesta toiminnasta kontekstin antamien vihjeiden (contextualization cues; Gumperz 1982: 131, 166-170) perusteella. Luokitteluni taustalla ovat aiemmissa tutkimuksissa hyödynnetyt luokitukset (luku 4.1.2). Analysointini ei kuitenkaan perustu mihinkään yhteen luokitusmalliin tai teoriaan vaan lähtee yksinkertaisesti kysymyksestä, mitä tekoja puhuja tekee ilmaistessaan tulevaa toimintaansa. Analyysissa olen huomioinut vuorovaikutustilanteen kokonaisuuden ja esimerkiksi sen, miten keskustelukumppani tulkitsee puhujan tulevan toiminnan ilmauksia ja reagoi niihin. Tältä osin lähestymistapani on vuorovaikutuslingvistinen. Olen edennyt luokittelussa aineiston ehdoilla ja käynyt aineistoa useaan otteeseen läpi. Analyysin edetessä vakiintuivat 15 puhetoimintojen luokkaa (asetelma 1), joihin saatoin sijoittaa aineiston kaikki lauseet pääfunktionsa perusteella. Pääfunktiolla tarkoitan ilmauksen pääasiallista puhetoimintoa. Yksittäinen tulevan toiminnan ilmaus voi ilmentää yhtä tai useampaa puhetoimintoa. Luokittelussa ovat mukana niin päälauseet kuin sivulauseetkin, vaikka puhefunktioita pidetään yleensä päälauseiden ominaisuuksina. Analyysini paljastaa, että sivulauseiden avulla ilmaistaan vuorovaikutuksen tärkeitä toimintoja. 67 Erilaisista vuorovaikutusgenreistä on käytetty nimityksiä toimintatyyppi (activity type), puhetapahtuma (speech event), puhetoiminta (speech activity), keskustelutyyppi (conversation type), tekstityyppi, tyyli ja rekisteri (Levinson 1983: 279; Gumperz 1982: 166; Auli Hakulinen 1989b: 48 51; Raevaara & Sorjonen 2006: 123 125; Mielikäinen 1980: 27; Biber 1994: 51). Käsitteet ovat osittain rinnakkaisia, osittain päällekkäisiä. 182
Asetelma 1. Aineiston lauseiden puhetoiminnot. 1. lupaaminen Toiminta on puhujalle kuuluvaa, sekä puhujaa että kuulijaa hyödyttävää. Toiminta voi sijoittua niin välittömästi puhehetkeä seuraavaavaan tulevaisuuteen kuin kaukaiseenkin tulevaisuuteen. 2. suunnitellun toiminnan Puhuja toteaa toimivansa aiemmin päätetyn aikataulun mukaisesti. toteaminen 3. suunnitteleminen Puhuja suunnittelee tulevaa toimintaansa. 4. arveleva vastaus Puhuja vastaa kysymykseen myöntävästi, vaikka hänellä ei ole täyttä varmuutta tulevan toimintansa toteutumisesta. 5. välittömän toiminnan selostaminen 6. perusteleminen tai tietojen täydentäminen 7. puheen metatekstuaalinen jäsentäminen Puhuja selostaa välittömästi alkavaa toimintaansa pitääkseen kuulijan informoituna. Toiminnan selostaminen voi liittyä vain puhehetkiseen tai välittömästi tulevaan toimintaan. Puhuja selittää tilanteen pääasiallisen toiminnan syytä tai esittää tulevaa toimintaansa koskevan sivuhuomautuksen. Puhuja käyttää performatiivisia ilmauksia jäsentääkseen puhettaan ja välittääkseen kuulijalle tulkintavihjeitä. 8. pyytäminen Puhujan toiminta edellyttää jotain kuulijalta. On luonteeltaan neuvotteleva puhetoiminto. 9. tarjoutuminen Toiminta kuulijan puolesta ja kuulijaa hyödyttävää. 10. kuvitteleminen Puhuja kuvaa kuvitteelliseen todellisuuteen sijoittuvaa toimintaa. 11. tulevan toiminnan ehdollisena esittäminen Puhuja esittää tulevan toiminnan toteutuvan vain kontekstissa ilmaistun ehdon täytyttyä. 12. haaveileminen Puhuja esittää tulevan toimintansa (saavuttamattomana) haaveena. 13. toivominen Puhuja esittää tulevan toimintansa toivomuksena. 14. geneerisluonteisen tulevan Puhuja esittää tulevan toimintansa geneerisenä. toiminnan ilmaiseminen 15. käskeminen Puhujan toiminta edellyttää jotain kuulijalta. Ei ole luonteeltaan neuvotteleva puhetoiminto. Asetelman luettelo on järjestetty puhetoimintojen yleisyyden mukaan tavallisemmista puhetoiminnoista harvinaisempiin. Puhetoimintoja ei ole mielekästä tarkastella kovin yksityiskohtaisella kvantitatiivisella analyysilla, sillä luokittelu on muodostettu subjektiivisen tulkintani perusteella. Kun puhetoimintojen kokonaisuus alkoi hahmottua, koodasin aineiston ilmaukset piirrematriisin avulla. Tapausmäärien laskentaa vaikeuttaa myös se, että ilmaukset ovat tyypillisesti monifunktioisia. Monifunktioiset lauseet pyrin koodaamaan niiden pääfunktion mukaan. 68 Voidaan kuitenkin esittää karkeita arvioita eri puhetoimintojen yleisyydestä. Kuvasta 14 nähdään, että lupaaminen ja suunnitellun toiminnan toteaminen ovat aineiston 68 Tässä työskentelyni eteni hyvin samantyyppisesti kuin Turun puhekielen tutkimuksessa, jota Suojanen (1985: 85) kuvaa haasteelliseksi. Aineistopoimintojen sijoittaminen tarkasti olemassa oleviin ryhmiin oli hankalaa, ja ryhmitys muotoutui analyysin edetessä aineiston ehdoilla. Turun tutkimusryhmä pyrki koodaamaan monifunktioiset ja funktioltaan kesken lausuman vaihtuvat tapaukset päälauseessa edustuvan makrosyntagman päätoiminnon mukaan ja teki analyysia toisaalta puhekielen yksityiskohtien, toisaalta filosofis-abstraktisten käsitteiden avulla. Oma analysointitapani on muuten samanlainen, mutta en ole kvantitatiivisessa analyysissa kiinnittänyt huomiota tapauksiin, joiden toiminnossa tapahtuu muutos kesken lausuman (toimintojakson); lausuman monifunktioisuus on ollut mielestäni riittävän tarkka käsite kuvaamaan puhefunktioiden rinnakkaisuutta ja päällekkäisyyttä. 183
yleisimmät puhetoiminnot. Sekä lupaamisten että toteamisten osuus on lähes neljännes koko aineistosta. Muita yleisiä puhetoimintoja ovat suunnitteleminen (15 %), arveleva vastaus (10 %), välittömän toiminnan selostaminen (10 %), perusteleminen (6 %) ja puheen metatekstuaalinen jäsentäminen (4 %). Harvemmin alle kymmenen kertaa esiintyviä puhefunktioita ovat pyytäminen, tarjoutuminen, kuvitteleminen, tulevan ehdollisena esittäminen, haaveileminen, toivominen, geneerisluonteisen tulevan toiminnan esittäminen ja käskeminen. Kuva 14. Yleisimmät puhefunktiot. Erilaiset aineistot ja puhetilanteet valaisevat tutkimuksen kohteena olevaa ilmiötä eri näkökulmista ja paljastavat, mitä pragmaattisia mah dol lisuuksia puhujalla on ja mitä rajoituksia hän kohtaa tulevaa toimintaansa ilmaistessaan. Puhetilanteittainen vaihtelu näkyy niin syntaksin, lek si kon kuin pragmatiikankin alueilla. Lukujen 8.2 8.7 analyyseissa pyrin huomioimaan tilanteisen variaation. On selvää, että haastattelutilanteiden tyypilliset puhetoiminnot eroavat esimerkiksi asiointitilanteiden tyypillisistä toiminnoista. Haastatteluissa tyypillisiä puhetoimintoja ovat ennalta suunnitellun toiminnan toteaminen, toiminnan suunnitteleminen ja arveleva vastaus. Keskusteluissa tyypillisiä puhetoimintoja ovat lupaaminen, välittömän toiminnan selostaminen ja ennalta suunnitellun toiminnan toteaminen. Kuvat 15 16 havainnollistavat haastattelu- ja keskusteluaineistossa esiintyvien puhetoimintojen määrällisiä suhteita. 184
Kuva 15. Haastatteluaineiston puhefunktiot. Kuva 16. Keskusteluaineiston puhefunktiot. Kuten edellä totesin, kuvissa 14 16 esitellyt yleisimpien puhefunktioiden suhteet ovat vain karkeita arvioita. Määrien laskeminen on vaikeaa ellei mahdotonta, sillä yksittäinen puhujan tulevan toiminnan ilmaus voi ilmentää yhtä tai useampaa puhetoimintoa. Tyypillistä on, että ilmaukset ovat monifunktioisia ja sisältävät 2-5 rinnakkaista puhetoimintoa. Aineiston yleisin puhetoimintoyhdistelmä on lupaus-selostus, joita on yli 10 % koko aineiston ilmauksista; etupäässä lupaus-selostukset esiintyvät asiointitilanteissa asiakaspalvelijan puheessa. Esimerkissä 174 kenkäkaupan myyjä esittelee asiakkaalle erilaisia malleja ja tarjoutuu esittelemään yhtä paria tarkemmin. Myyjän minäpä näytän tuosta toimii sekä toiminnan selostuksena että lupauksena ojentaa kenkäpari asiakkaalle. (174) M: sittehä on nuissa avokkaissa löyttyy niin kum musttaa katon niin kul levveemmällä lestillä minäpä näy[tän tuosta] ni, A: [joo. ] (Keskustelut: Asiointi/Kenkäkauppa Sotkamo 2007, SKNA T1304) Herkästi toisiinsa yhdistyviä puhefunktioita ovat myös muun muassa seuraavat: suunnitellun toiminnan toteaminen ja lupaaminen suunnitellun toiminnan toteaminen ja kuvitteleminen arveleva vastaus, kuvitteleminen ja tulevan toiminnan ehdollisena esittäminen. Luvuissa 8.2 8.7 analysoin aineiston tyypillisimpiä puhetoimintoja erikseen ja muihin toimintoihin yhdistyvinä. Käsittely etenee tavallisemmista puhefunktioista harvemmin esiintyviin. 185