HIOTTUMA Lotta Aarikka 2015
I Kun nousen ylös Ava nukkuu vielä. Herään vessassa, kuseminen havahduttaa. Ava sanoi, että se aikoo maalata vessanpöntön sisälle sydämen. Sen besserwisserkaveri oli jostain lukenut, että miehet tutkitusti tähtäävät paremmin, jos niillä on jotain, mihin tähdätä. Minä kysyin Avalta, eikö sydämeen kuseminen ole vähän arveluttavaa. Se sanoi, ettei ollut ajatellut asiaa siltä kantilta. - Haluutko kahvia?, huikkaan. - Nhmhmhmmä torkutan vielä ihan vähän aikaa. Laitan kahvin tippumaan ja istun pianon eteen. Painan hiljennyspedaalin alas ja soitan Chopinia levottomasti, vaikken muista kappaletta oikein ilman nuotteja, eivätkä sormet pysy mukana. Kaadan itselleni kupin kahvia ja katselen parvekkeen ovesta ulos. Avan maljakkoon järjestelemä hiekasta, kivistä ja tuikusta koostuva parvekeasetelma on mielestäni älytön ja ruma. Mutta se tarkoittaa Avalle kotia ja minä voin katsoa sen ohi maisemaa, vielä muutamia lehtiä. Miten ne jaksavatkin joka vuosi rimpuilla. - Missä se mun kahvi on? Avan uninen hahmo leijuu makuuhuoneen ovella. - Mä tuon, oota. Kaadan Avalle kahvia ankkamukiin, jonka se on saanut ystävältään pienenä. Laitan paljon maitoa. Nainen ottaa kupin vastaan vastustamattoman sekaisena, sanoo kiitokset ja suutelee. Mitä en tekisi tuon eteen. - Mitäs sä meinasit tänään?, Ava kysyy, kun on saanut kahvinsa juotua ja silmänsä auki. - Ajattelin mennä uimaan, vastaan. - Okei, kiva, mäkin saan sitten ehkä jotain töitä tehtyä, kun et oo pimputtamassa ja häiritsemässä. Ava irvistää vitsin merkiksi, mutta molemmat tiedämme, että tosissaan se on. - Ootteks sopineet treffit Koistisen kanssa? - Joo. Juon kahvin loppuun ja pakkaan uimakassin valmiiksi. Meinaan unohtaa puhtaat kalsarit, muistan vasta ovella. Survon kalsarit laukun päälle rappukäytävässä. Hissillä kestää kauan. Tuuli on tuima ja tuntuu puskevan vastaan, vaikka vaihtaisin suuntaa. On vaikea hengittää. Muistan entisen työkaverini Miran, paska jätkä. Sellainen, joka kertoo Stevie Wonder -vitsejä ja ajattelee niiden parantuvan, 1
jos ne kertoo kovalla äänellä. Sillä oli joku sellainen syntymässä annettu erikoislahja, että osa sen vauvareflekseistä ei ikinä sammuneet. Aina kun se käveli kovassa tuulessa lounaalle, se pidätti hengitystään ja sen silmät räpsivät vammaisesti. Naurattaa, Paska-Mira. Koistinen on jo uimahallin ovella valmiina, tanassa. Sen nahkahanskat ovat liian isot ja saavat pitkät kädet näyttämään hullunkurisilta. - Moro. - Moro, mitä mies? Kloorin haju ja tymäkkä ilmankosteus pitävät seiniä pystyssä. Juttelemme niitä näitä, hissukseen. Koistisella on vaikeaa. Vauva tuli paria viikkoa aikaisessa ja kotona on maailmanlopun tunnelma. Kirsi näyttäytyy Koistisen kertomuksissa holtittomana pirinistinä, joka nuuhkii vauvaa, kiljuu ja kyhjöttää. Käy sääliksi kaveria. - Siinä on ihan mielettömän voimaton olo, Koistinen sanoo ja hieroo naamaansa. Ruttuperseinen mies heittää löylyä. Koistinen muistaa, ettemme ole kaksin ja madaltaa ääntään. - Tää on tietty ihan kauheeta sanoa, mutta välillä mä mietin, että mikä vittu meitä ihmisiä tähän ajaa. Lisääntymiseen siis. Rojut torveen, selkee homma, tän jokanen mies ymmärtää. Mutta kuka saatana haluaa tommosta sodomaa ja gomorraa kotionsa, joka mulla on ni en kyllä tiiä. - Kyl se siitä paranee. Tää on nyt teille molemmille vaan uutta. Ja ehkä erilaista, kun mitä ajattelitte. Oottehan te nyt kuitenki yrittäny sitä vauvaa jo aika kauan. - Nii. Oot varmaan ihan oikeessa, Koistinen sanoo, mutta ei usko. Altaassa olemme hiljaa. Se on yhdessä sopimatta sovittu sääntö. Kroolaan kuusikymmentä altaanmittaa. Korvatulpat voimistavat päänsisäisiä ääniä, uinnin rytmi tasaa hengityksen rytmin. Mietin mahdammeko saada Avan kanssa vauvoja. Mietin Avan rintoja painavina, laajentuneita nännipihoja, roikkuvaa vatsanahkaa. Tunnen heltymystä ja inhoa samaa aikaa, ponnistan lisää vauhtia altaan päästä. Viimeisen altaanmitan uin selkää. Pelkään, että pääni kalahtaa päätyyn tai että ajaudun viereiselle radalle, vaikka seuraan hallin kattopaneeleja ja niiden poikki ripustettuja sirkuslippuja. Lähtösaunassa Koistinen vaikuttaa toiveikkaammalta. Tunti altaan hiljaisuudessa ja kauhomisen rytmissä tekee ihmeitä ihmiselle. Se juttelee iloisesti pienoismalliharrastuksestaan ja hyväperseisestä työkaveristaan. Erotessamme sen kasvoille palaa varjo. - Takaisin leijonan luolaan, sano. 2
- Nyt lopetat ton itses säälimisen! Ei se kauaa tollasta oo, ylihuomenna se kersa menee jo kouluun ja sit sä valitat sitä vuorostas. Koistinen myöntelee naurahtaen, hyvästelee ja lähtee taivaltamaan kohti bussipysäkkiä. Sen hullunkuriset kädet heiluvat ponnekkaasti. Hieno mies, hyvä kaveri. Kotona Ava kuuntelee musiikkia. Musiikki on vääränlaista, sellaista kohinaa joka saa sen mietteliääksi. Mietteliäisyys on kuitenkin vain välivaihe: kasteltu liukumäki, jota pitkin se myöhemmin loiskahtaa kohti surua ja turhautumista. Huokaisen ja elehdin, että se laittaisi musiikkia pienemmälle. Se katsoo minua silmät mustuneina ja laittaa musiikkia kovemmalle. - Sulla on sun tapas rentoutua, mä tarvin omani, se kivahtaa äänimaton ylitse hädin tuskin kuuluvasti. Vituttaa, tekee mieli käydä vääntämässä sen niskat nurin. Sen sijaan otan kengät hitaasti pois jalasta ja ripustan uimahousut ja pyyhkeen vessan narulle kuivumaan. Musiikki hiljenee ja Ava ilmestyy vessan ovelle notkumaan kuin omaan itsekeskeisyyteensä äidin syntymäpäivänä havahtunut teini. - Sori. - Ei se mitään. Saitko duunia tehdyksi miten? - No sain jotain kirjotettua ja sit ne yhdet grafiikat alotettua. Mentäiskö illalla syömään johonki? Ei olla miljoonaan vuoteen oltu treffeillä. - Mennään vaan! Mihin sä haluisit? - Ihan sama. Oo mun miehekäs mieheni ja päätä, Ava vastaa kevyesti ja on jo poissa. Se nostaa kuulokkeet korvilleen ja jatkaa jonkun tilitoimiston nettisivujen grafiikoiden parissa puurtamista. Sen kulmakarvojen välissä on ryppy ja se tärisyttää jalkaansa nopeasti nilkka ojentuneena, päkiä kiinni lattiassa. Rojahdan sängylle ja nostan läppärin syliin. Selaan ravintoloita. Mietin, pitäisikö valita joku hyväksi todettu paikka vai joku sellainen ravintola, jossa emme ole käyneet. Uusia vaihtoehtoja tuntuu olevan liian monta, parempi pysyä vanhassa. Välilehdillä on auki neljä vaihtoehtoa. Harkitsen kysyväni Avalta, mikä sitä eniten miellyttäisi. Sitten muistan sen sanat ja katson parhaaksi jättää kysymättä. Valitsen italialaisen. Se on pitkällä joen rannassa, tekee meille molemmille hyvää kävellä yhteiseen päämäärään ja takaisin. - Sergios, käyks se?, kysyn. 3
Toistan kovempaa. Ava ei kuule kuulokkeidensa taakse, joten tassuttelen olohuoneeseen. Kun tökkään Avaa olkapäähän se pelästyy. - Huisaatanamitävittua. - Niin että käyks Sergios. - Emmm, joo. Varasiks pöydän jo? - Tartteeks varata, en jaksais soittaa. - No jos mennään sinne asti ni ois se nyt kiva, että meillä ois varmasti pöytä, tiäks. - Okei, mä soitan. - Mennääks taksilla? - Mä ajattelin, et käveltäis. - Mut sit tulee ihan kauhee kiire! Mun pitää vielä tehä tää ja sit käydä suihkussa ja meikata ja sinne kävelee ainakin puol tuntia! - Okei, mennään taksilla. Ava hymyilee. - Mä teen vielä ihan vähän aikaa ja meen sitte sinne suihkuun. Tiedän, että Ava tekee liian kauan, menee kiireellä suihkuun, föönaa tukkaa ja harjaa hampaita samaan aikaan ja on saatanan vihainen. En sano sille sitä vaan palaan makuuhuoneeseen hoitamaan varauksen. Ravintolassa on meluisaa ja kiireistä, uskottavan italialainen tunnelma. Yritän tuijotella tarjoilijoita, valkoiseen pukeutunutta keittiöporukkaa ja epämääräisiä isännän virkaa toimittavia vanhempia herrasmiehiä ja saada selville, kuka on kenenkin isä ja vaimo. Italialaisten syvimmän rakkauden tunnistaa huudon voimakkuudesta. Se on ollut mielestäni aina jotenkin sympaattinen, vaikkakin vieras tapa määritellä rakkauden määrä, lujuustestauksella. Ava katselee enimmäkseen ikkunasta kohti rumaa, 70-luvulla kaunista teatteritaloa. Juttelemme vähän, mutta lempeästi. Välillä Ava vetää syvään henkeä. Kahvin ääressä se saa sanottua. - Ehkä meidän pitäs koittaa sitä. - Mitä? 4
- Että varattais joka ilta vähän silittelyaikaa. Et vaan siliteltäis. No pressure. Hymyilen. No pressure. - Joo. Se vois olla tosi kiva. Ava hymyilee takaisin. Ulkona on jo pimeää, mutta lämmintä. Kävelemme käsikynkässä ja Ava selittää lukemattomista projekteistaan ja projekti-ideoistaan. Kuuntelen. Pidän siitä, kun se on terävällä päällä ja haluaa jakaa. Se on saatanan fiksu, välillä oikein järkytyn. Mietin, miten ihmiskunta voi kärsiä energiapulasta, kun meillä on tuollaisia ihmisiä, enemmän kuohuvia koskia kuin naisia. Kirjaston kohdalla meidät ohittaa poikaporukka, nuoria miehiä muodikkaissa 30-luvun fasistitukissa ja pillifarkuissa. Ava katsoo niitä pitkään, ottaa kiinni tiukemmin. Kun ne ovat melkein kuuloetäisyyden ulottumattomissa, Ava aloittaa, liian aikaisin ja aavistuksen liian kovaa. - Musta on nykyään niin kivuliasta kattoa tommosia. - Mimmosia?, kysyn, vaikka koko keskustelu ärsyttää minua jo etukäteen. - No noita, tommosia, parikybäsiä miehiä. - Miks. - Kun ne oli ennen sitä mun alaa, my thang. Ajattelin ennen tollasista, että onpa kuumia miehiä. Ja nyt ne näyttää ihan pieniltä pojilta. Tunnen korkeintaan jotain äidillistä hellyyttä. - Mitä kivuliasta siinä on? - No vittu. Eiks sulle käy koskaan niin? - En tajua, mitä sä tarkotat. - En tolleen normaalisti eläessä tajua vanhenneeni. Tai ehkä joissain asioissa, niinku että ei voi enää dokata tiistaisin tai muina vastaavina viikonpäivinä, mut en silleen oikeesti. Jos mä en kato enää tollasia miehiä, mitä miehiä mä katon? Ja ketkä kattoo mua? - Mä katson sua. Ava lyö minua olkapäähän nyrkillä. 5
- Keskity nyt vähän! Noi on tollasia pysäytyshetkiä elämästä, kun tajuaa vanhenneensa. Että jotain on mennyt, ikuisiksi ajoiksi. Multa on ikuisiksi ajoiksi mennyt se, että voin ajatella tommosista kuikelopojista että ne on kuumia. - Mä en edelleenkään tajua, mitä sä kipuilet. - Selvä. Ava puree huulta ja katsoo toisaalle. Selkeästi tämä oli jotenkin tärkeä juttu, ja ymmärtämättömyyteni on sille merkki siitä, että emme ole samalla aaltopituudella. Se ei näe, etten vain jaksa. Olin ajatellut ehdottaa, että menisimme yksille matkan varrella, mutta haluan kotiin. - Suutuiksä?, kysyn. - En suuttunu. Mä en vaan tajua, miten sä et tajua. Kotona Ava menee suoraan pesemään kasvonsa ja kampeaa sänkyyn. Se on laihtunut ja näyttää hyvältä leopardikuvioisissa pikkuhousuissa, täyteläiset rinnat lämpiminä ja paljaina. Sen valkoinen selkä alkaa kohoilla rauhallisesti melkein heti, vaikka se juuri vaikersi peiton nurkan alta, ettei takuulla saa moneen tuntiin unta. Odotan kymmenisen minuuttia ollakseni varma, että se nukkuu ja avaan läppärini kannen. Otan koneesta äänet pois, ennen kuin teiniä esittävä nainen saa rehtorin housut auki. 6
äää no mitä mä nyt kertosin. mitä haluut tietää? kerros ny säkin vähän siitä uudesta miehestä sitte! siis onhan se nyt ihan vitun uskomaton. en oo koskaan nauranu kenenkään kanssa niinku sen. ja se vaan tajuu mua, me käydään välillä kokonaisia keskusteluja silleen katseen välityksellä. tää on nyt tosi ällöö mut kuitenki. iteppä kysyit! haha, juu. haha, no, iso muna. haha, joo. nooo aika paljon semmosta alkutahmeutta ja hampaiden kalahtelua. mut ei me nyt olla vielä pantu ku kahdesti et kyl se siitä siitä varmaan lähtee rullaamaan. hmm, kiitos. joo en valita. mimmonen se on, miltä vaikuttaa, jatkoon vai ei jatkoon? kieltämättä kyl aika ällöö. ooksä heittäny sitä jo? no!? AAAA!!! loistavaa! mites muuten? ihan loistavaa Ava ihan loistavaa! oon niiiiin onnellinen sun puolesta. kaiken sen paskan jälkeen ni sä kyl todellaki ansaitset onnes. 7
II Töissä soi perjantaisin Radio Nova ja minua vituttaa. Vaihdan kanavaa ja yritän sulkea koko paskan, mutta joku jätkistä hiipii aina vaihtamaan Novan takaisin kun olen vessassa tai röökillä. Siitä on tullut sellainen verstaan läppä, vaikka omasta mielestäni huumoriarvo katoaa, jos kaikki kärsivät eikä ketään naurata. Puun syyt ovat orgaanisuudessaan yksinkertaiset ja helpot. Ja ne ovat hiljaa. Näitä asioita olen oppinut jätkien ja Radio Novan keskellä arvostamaan. Hiontavaiheesta pidän eniten. Raakapuu on pisteliästä, tikkuisaa ja konstikasta. Hiomalla puun pehmeys paljastuu, ikään kuin löytyy tuollaista se on oikeasti, muulloin vain esittää. - HALOOOOO Vellu maa kutsuu! Virmavirta huutaa ja tökkää minua selkään. Lasken kuulokkeet, vedän hengityssuojaimen sivuun ja palaan takaisin jätkien pariin. - Me mietittiin, että mentäis vähän pelaan pokeria ja ehkä radalle. Läheks mukaan? Ava on tulossa viimeisellä junalla Helsingistä. Lupasin mennä vastaan. Sovimme hakevamme roskaruokaa ja katsovamme jonkun älyttömän supersankarielokuvan, X-menin ehkä. Odotan sitä, kaipaan Avan kookoksen tuoksuista tukkapehkoa kainalooni. - Öm, emmä tiä, en usko. - Ai kieltääkö hallitus?, Virmavirta ivaa ja röhöttää. Se katselee Ramia ja Saukkosta veikeästi, toivoo apuja. - Joo, hallitus voi kyl olla aika tuimana tämmösen iltavapaan edessä. Röhötän, koska, no, se on helpompaa. - Täytyy ainakin kysyä siltä eka. - Se on synkkää niin synkkää ku mies alkaa naiseltaan kulkulupia kysellä, Rami päivittelee ja ottaa lippalakin päästään. Tuikkaan sitä muljahtavalla katseella. Tiedän, että sillä on itsellä sellaiset häät tulossa, että henkilökohtainen konkurssi uhkaa, koska se ei uskalla sanoa lapsimorsiamelleen, mihin sillä on varaa ja mihin ei. Vittuakos arvostelee. - En mä kulkulupia kyselekään. Mut en uskalla luvata mitään. - No tuut sitte, jos akka antaa luvan! Alotellaan Saukkosella, et jos saunaan menis kanssa. 8
- Selvä. Nostan kuulokkeet takaisin korville ja jatkan hiomista. Jos oikein keskityn en kuule radiota. Kotimatkalla rummutan rattia ja laskeskelen päässä, milloin meillä on varaa lähteä ulkomaille. Olen päättänyt, että seuraavan kerran kun olemme reissussa minä kosin Avaa. Tiedän, että se toivoo suureleistä kosintaa, että ilmestyn sumusta poplaritakissa ja olen kirjoittanut runon, joka onkin laulu, joka onkin elokuva. Tiedän, että Ava tietää, että minulta se ei sellaista kosintaa ikinä saa. Se tekee sen varmaan surulliseksi, en ole ihan varma miten surulliseksi. Joka tapauksessa olen ajatellut, että ulkomailla kosiminen olisi meille molemmille uskollinen ratkaisu. Se on romanttisempi tarina kuin kotisohvakosinta, mutta toisaalta minun ei tarvitse olla kesytön eikä kekseliäs. Olen yrittänyt molempia pariin otteeseen ja lopputulos on ollut poikkeuksetta kiusallinen. Asunto on sen näköinen, että olen asunut siellä viikon yksin. Otan keittiön viemärikaapista muovipussin, pudistelen sen auki ja lanaan pöydältä tyhjiä mehutölkkejä haaviin. Yritän järjestellä tavaroita paikoilleen, kun kompastun imurin johtoon ja lyön polveni sohvapöydän kulmaan. - Saatanan saatanan saatana! Asunnossa ei kaiu, kuvittelen vain. Istun sohvalle ja nostan vaivalloisesti housunlahjetta. Iho on punainen, muttei ole mennyt rikki. Samassa puhelin soi, Ava soittaa. - Tuuksä mua vastaan sitte, oon vähän vaille yks asemalla. - Joo, tuun. Oon täs koittanu siivoilla. Ava on hiljaa. - Onks sulla kaikki ihan okei, kysyn. - On joo, oon vähän valvonu. Kuulostaa siltä kuin se olisi valvonut kahdeksan kuukautta. - Juttelin tossa Miisiksen kaa kaikesta ja alko jotenki, en tiä, mä en sais ajatella näitä. Vuorostani minä olen hiljaa. - No mut nähdään sillon yhdeltä sitte. - Joo. Moikka. - Moi. 9
Puristan puhelinta kädessäni. Ava on ajatellut. Ava ei saisi ajatella. Näen silmissäni Avan ajattelevat kasvot täynnä epätoivoa ja luovuttamista, kun se työntää kätensä paitani alle ja liu uttaa sen sepalukselle. Hakkaan puhelimen kulmalla punakkaa polveani, ei edelleenkään verta. Täytyy siivota loppuun. Metalliruudukosta tehdyt portaat vievät Kupittaan rautatieaseman asemalaiturille. Ne heiluvat, niistä näkee läpi ja jalkatuntuma on epämiellyttävä. Paljain jaloin sellaisia pitkin ei voisi kävellä, pitäisi ottaa hissi. Onneksi on kengät ja kiire. Ava vihaa myöhästelyäni ja odottamista. Se vihaa tulla yöllä tyhjälle asemalle, en ymmärrä miksi. Tyhjissä, pimeissä juna-asemissa on minusta aina ollut jotain aavemaisen lohdullista. Pysähdyn tuijottamaan laiturin näyttöä. Junan saapumisaikaa on siirretty keltaisella nuolella eteenpäin. Ava ei ole ilmoittanut mitään, ei se paljoa myöhässä voi olla. Kävelen pitkin laituria ja mietin, missäköhän vaunussa Ava on, miten kauas pitää mennä. Laituri on rakennettu toiveikkaan pitkäksi, siitä huolimatta että pitkät junat kuljettavat täällä pääasiassa tukkeja. Penkitkin ovat metalliristikkoa, vaikka puu olisi ihmiselle parempi, miettivät varmaan säänkestävyyttä enemmän kuin inhimillisyyttä tällaisessa paikassa. Yritän istua, mutta on liian myöhäistä istuskella penkeillä. Katupöly aivastuttaa, tukehduttaa. Sitä on ilmassa paljon nyt kun on kuivaa. Kaipaan sadetta ja vilkuilen puhelinta kuin odottaisin viestiä. Astun lähemmäs reunaa. Laiturin reunaan on muurattu erilainen kivetys jotta odottajat näkisivät, missä menee odottelun ja todennäköisen kuoleman raja. Kengät jalassa rajaa eivät huomaa kuin sokeat. Kuusi minuuttia riittää. Juna tulee. Sen valot lävistävät pölyn ja pimeyden ja tunnun olevan keskellä valokeilaa. Häikäistyn. Tältäkö eläimistä tuntuu? Kieltäydyn lamaantumasta ja jäämästä alle. Päätän lähteä, luoda säpinää. Jokaisella askeleella kuva Avasta ja sen sormenpäistä valuvasta kiukusta himmenee ja kirkastuu. Kaivan puhelimen taskusta, etsin Saukkosen numeron. - Moro äijä misä ootte? Huomenna tappelemme Avan kanssa jostain, mistä voi puhua. 10
ja siis se on ollu mun sellanen bravuuritemppu- mm. että hieron pyllyä lusikassa mulkkuun. se ei oo koskaan pettäny! kaikki kännisetkin lerpatkin on siitä vironnu. et mä alan olla vähän ymmälläni tän homman suhteen. mitä- mitä se sit niinku tekee? aluks se sano vaan et sitä väsyttää tai jotain. niin mä sit painoin vaan päälle aggressiivisemmin ku aattelin et kyl se siitä sitte herää. mm. tai en mä ainakaan oo koskaan ollu niin väsyny et en jaksais panna. mut joo no sit se alko niinku ärsyyntyä- nii. niinku sano vihasesti jotain et anna mun olla tai jotain semmosta et lopeta oikeesti. mä menin jotenkin ihan sekasin. no oho. uskon. en siis yhtään odottanu, et se reagois niin. tää on ihan vitun noloo kertoo tämmöstä! joo, no. mä nyt sit vaan ajattelin odotella et se tekee alotteen. et en sit vaan ollenkaan nyt sitte. mut hei puhutaan jostain muusta pliis. älä nyt semmosia ajattele. mm. okei, tuuksä sinne miisiksen synttäreille? 11
III Makuuhuoneen ovi on kiinni. Riita oli paha. En uskalla tarttua ovenripaan, joten lähden kauppaan vaikka krapula kehoittaa minua istumaan ja harkitsemaan. Kävelen varovasti pitkin kiiltäviä katuja. Hyhmäinen tihkusade tuli ensin, sitten pakkanen. Pelkään jokaisen kadunkulmassa kääntyvän pyöräilijän hengen puolesta, eniten itseni. Yöstä en muista juuri mitään, sillä join Viskiin saapuessani kymmenen jallua ja keskityin olemaan olematta läsnä. Jossain baarissa oltiin pilkuun, ehkä Edisonissa. 18-vuotias tyttö piti kättä reidelläni ja toisteli puuseppä JA pianisti, siisss oikeesti ihan anböliivöböl, puuseppä JA pianisti, ihan kreisii. Sillä oli päällä jotain outoja henkseleitä, iän päättelin innostuksesta. Kun toikkaroin ovesta eteiseen, Ava käänsi kylkeä, muttei herännyt. Aamulla se oli kuin ahjo, valmiina kuumentamaan ja muovaamaan minut uuteen uskoon. Se seisoi olohuoneen lattialla, oudossa paikkaa, jossa ei normaalissa tilanteessa vain seisottaisi, ja tuijotti minua. Se kysyi miksi, miten saatoin jättää sen yksin asemalle. Painoin hartiat kasaan ja näytin katuvalta vaikka salaa iloitsin, no niin, hauku mulkuksi. Liian nopeasti Avan huuto vaihtoi suuntaa ja sävyä. Se kysyi, tiedänkö miten kauan viime kerrasta on. Se sanoi, että se kyllä tietää, että vaikka se ei joka päivä ota puheeksi, se kyllä tietää, koska viime kerta oli, siitä on nimittäin tosi kauan, se oli joskus tammikuussa ja silloinkin surullista paskaa. Mietin, että tekisin meille sellaisen baaripöydän, se sopisi kivasti pitkän ja kapean olohuoneen keskelle. Verstaalla on tammea, jota voisin ottaa ja tehdä meille baaripöydän. Mutta Avalle piti ensin sanoa jotain, jotain rauhoittavaa. - Joo, kyllä mä tiedän. - Mitä vittua sitten? Mitä vittua, kai sä ymmärrät että tää ei voi tällasena jatkua, eikä mulla ole enää mitään välineitä, ei mitään, mitä tälle voitais tehdä. Olin pitkän aikaa hiljaa, kunnes arvelin, että sen vihanpurkaus on taittumassa suruksi. - Ymmärrän. Kyllä me selvitään. Se oli hienosti sanottu, että kyllä me selvitään, vain kuolleet eivät varsinaisesti selviydy. Ava rauhoittui vasta, kun painoin sen kiinni sohvaan melkein väkisin, enkä päästänyt irti. Ihojemme puristus muistutti, että olemme samalla puolella. Naisen keho rentoutui hitaasti, luovutti. - Mä meen sänkyyn kuuntelemaan musiikkia. - Mee vaan. Mä voisin lähteä sinne kauppaan, ku lupasin hoitaa sen. 12
Ava nousi sohvalta ja käveli hitain, hoippuvin askelin kohti makuuhuonetta. Ovella se yhtäkkiä pysähtyi, muttei kääntynyt. - Rakas? - Mitä? - Miten me ikinä saadaan vauvoja, jos me ei ikinä panna. Kysymys oli retorinen. Ava sulki oven, eikä jättänyt minulle muita vaihtoehtoja kuin lähteä S-markettiin ostamaan pyykinpesujauhetta. Kaupassa kerään hajamielisesti tavaroita ostoskoriin, kaikkea tekee mieli, mitä piti ostaa en muista. Haluan pois ennen kuin lauantairuuhka yltyy. Jokaisen hyllyn, jolle yritän, edessä patsastelee lapsiperhe tai joku muu ihmisenmuotoinen este. Katsahdan korissani lojuvia tavaroita, ne näyttävät vanhan alkoholistin ostoksilta: pesujauhetta, piimää, nakkeja, ilmastointiteippiä. Olen varma, että olen unohtanut jotain. Kassajonossa tunnen käden olkapäälläni. - Vellu perkele! Paska-Mira katsoo minua vilpittömän ilahtuneena ja räpyttelee vammaisesti. Tyhmä riidanhaastamiseen tähtäävä tapahtumasarja on tuonut eteeni Mira Makkosen, joka pääsee ensimmäiseen väsyneeseen vitsiin kymmenessä sekunnissa. Nauran kohteliaasti mutta lyhyesti, koen ansaitsevani kohtaamisen. - Mitä mitä mitä mies? Nyt lähetään hei päiväkaljalle kuule! - No itse asiassa tuli eilen oltua ja nyt on aika- - Sehän on sit just hyvä! Tasottavaa kato! Taivutan mieleni protestanttiseen katumusharjoitukseen ja myönnyn. Kävelemme kadun yli Tinatuoppiin, koska se on lähellä ja mutkaton. Vähän mietin, miten piimä ja nakit jaksavat lämpimässä, mutta uskon niiden kestävän kun minäkin kestän. Mira selittää uusista duuneistaan jossain LVI-tuotebisneksessä, firmalla on paljon rahaa ja mahdollisuuksia. - Mites mieskuviot?, aloitan, lähinnä ohjatakseni keskustelun pois venttiileistä ja myyntijargonista. Mira naurahtaa hermostuneesti. - No itse asiassa mulla on uus äijä. Tai kaks äijää oikeestaan. - Oho. 13
- Joo tää toinen, tää on mun mies. Mikon kanssa ollaan asuttu nyt vuosi yhdessäkin jo. Se on fysioterapeutti, jäntevä ku vuorikauris. - Mut jotain petrattavaa sitte on ku tarvi toinen kuitenki hommata. - Ei tarvinnu, se vaan tuli!, Mira hörähtää ja kumartuu baaripöydän yli. Se on hetken hiljaa, epäilee itseään, mutta jatkaa kuitenkin kuiskaten: - Se on Saukkosen veli. Näen silmissäni verstaan ovenkarmiin nojailevan vaaleatukkaisen pojan, joka läyssyttää purkkaa. Se tuo Saukkoselle nuuskaa ruttuisessa Viking Linen muovipussissa. Niiden mutsi on laivalla töissä ja kantaa sitä Suomeen, pikkuveli toimii kuriirina, koska Saukkonen ei tule äitinsä kanssa oikein toimeen. Poika ei voi olla 15 vuotta paljoa vanhempi. Paska-Mira saatana. - Joo kato mä törmäsin siihen baarissa joku viikonloppu tos pari kuukautta sitte, elokuuta se tais olla ja se kävi heti käsiksi. On kuulemma kattellu mua sillon kaks vuotta sitte, että tota ku sais. Ois roplannu mua siinä tanssilattialla, jos oisin antanu. Ihan käsittämätön kundi, huh huh. Mira sormeilee hermostuneesti sytkäriä ja suoristelee vaaleansinisen paitansa kaulusta. - Älä kato mua noin. Mä ajattelin et voin kertoo sulle. Ku sullakin on niitä hoitoja joka sormelle niin sä tajuut. Mimmosia ne voi olla. - Se on Saukkosen pikkuveli. Mä en ikinä panis kaverin pikkusiskoa, sanon kylmästi ja katson Miraa suoraan silmiin. - Älä viitti yhtään alkaa jeesustella Vellu. Pistäisin vaikka pääni pantiksi et kaikilla niillä sunkin hoidoilla on isoveli tai joku, jolla ois jotain sanottavaa siihen, et sä puikotat niitä ja heität menemään. Osuu. Paska-Mira on oikeassa, saatana. - Ootko sä heittämässä sen menemään? - No en minä tiedä. Aluks se oli tosi reteetä, nää tarinat ja hotellihuoneet ja auton takapenkit, ihan ku jossain leffassa. Mut. En mä tiedä. - Onks se edes kuustoista? - En ois sanonu mitään, jos oisin tienny, että tää menee tämmöseksi. Ja sinä vielä kaikista ihmisistä just sinä alat moralisoida. 14
- Mitä sä odotit? Et kannustan, että anna mennä vaan Mira, jeeee, nussi Saukkosen sakkolihaveljeä? Älä nyt viitti. Alkaa kuristaa ja ahdistaa. - Ei ne ihan hirveen kypsiä naisia ne sunkaan pokat olleet. Se mikä se nyt oli, se verkkosukkismuija sillon pikkujouluissa? - Katja. - Miten vanha se oli? - Olisko ollu 17 sillon. - Vitut. - Minä en oo sinulle tilivelvollinen millään muotoa, en sillon enkä nyt. Ja eiks tässä ollut kyse sun hoidoistas? Mira tuhahtaa ja lyö tuopin pöytään. - Ite alotit. Kulautan kaljani loppuun, Mira on jo noussut ylös. - Ihan neuvoja olisin kaivannu mutta ei sitte. Oli joka tapauksessa kiva nähdä, Vellu. Oven yläreunassa roikkuva lehmänkellosarja pompahtaa solmuun ja ovi päästää ilkeän kolauksen seinään osuessaan, kun Mira puhisee kadulle. Sen pitkän takin lieve lepattaa tuulessa. Jään tuijottamaan tuoppia. Katja. Katja oli 16, sen se ihan varmasti oli. Vitun kaunis, uskomaton pano, mutta hirveä riippakivi. Jaksoin keksiä keskusteltavaa puoleksi tunniksi, ja silloinkin auttoi, jos olin kännissä. Homma venyi parin kuukauden mittaiseksi vain siksi, että minun piti valmentautua näkemään sen kyyneleet. Lopulta lähdin sen kanssa johonkin kotibileisiin, joissa sitten nuolin sen pisamanaamaista kaveria. Varissuolla koko elämänsä asunut 16- vuotias pisamanaama leikki kosmopoliittia ja ehdotti kolmen kimppaa, mutta Katja oli jo poistunut itkien bussipysäkille. Lähdin sen perään, lähinnä katsoakseni, että se pääsee kotiin. Noustessaan bussin kyytiin se etsi sotkuisilla silmillään minua pimeästä lähiömaisemasta, ei nähnyt. Tarvitsiko tällaisia nyt ottaa puheeksi? Mietin, mitä Ava sanoisi, jos tietäisi näistä, kyllä näitä riitti. Miten se katsoisi pöyristyneenä. Miten yrittäisin selittää sille, etten ole sama enää, että olin silloin mulkku vailla suuntaa, keskenkasvuinen. Jotenkin silti aavistan, että Ava tietää jo. Tartun puhelimeen ja soitan Koistiselle. Se vastaa kolmen pirahduksen jälkeen ja sen ääni kuulostaa ryhdikkäältä. 15
- Morjesta. - Moi. Mitä teet. - Tässä kotona ihan ollaan koko perheen voimin. Näen, miten se kohottaa leukaansa ylpeänä. - Voinko tulla käymään? - Oota, mun täytyy kysyä Kirsiltä. Ylpeys on tipotiessään. - Soitan sulle kohta. - Okei. Ehdin kieputtaa tuoppia pohjan ulkosyrjällä 22 kierrosta, ennen kuin Koistinen soittaa takaisin. Olen saanut vierailuluvan, mutta sen puolesta on taisteltu. - Keitän kahvit. Miten kauan sulla menee? - Oon täs keskustas. Ehkä kakskyt minsaa. - Ok. Noukin tuopin, jonka kyljet ovat täynnä sumeita sormenjälkiäni. Lasken sen baaritiskille. Turpea punatukkainen nainen murahtaa röökinpolttamat kiitokset ja nyökkää hyvästiksi. 16
IV Hiekkatie rahisee kenkieni alla, kävelen ripeästi. Talot ovat kauniita ja puisia, toiset paremmassa kunnossa kuin toiset. Eniten pidän tonttien mallista täällä, ei mitään selkeää ruutujakoa vaan vaihtelevan kokoisia länttejä, joiden keskellä tiet pujottelevat miten suinkin kykenevät. Koti ensin, kulku sitten. Koistinen avaa oven ja päästää minut sisään. Riisun kengät ahtaassa eteisessä. Kirsi on olohuoneessa vauvan kanssa ja katsoo televisiota. - Moikka Vellu, se sanoo innottomasti. - Moikka! Nukkuukos vauva. - No joo, vihdoin. Mut heti jos lasken sen alas se herää. - Ai, paska. - Me ei olla kiroiltu Nuppusen kuullen. Kirsin ääni kiristyy vain löystyäkseen aavistuksen. - Mut ethän sä sitä voinut tietää siis nyt, sanoin vaan noin niinku vastaisuuden varalta. - Ai, sori tosiaan. Yritän muistaa. Koistinen ilveilee anteeksipyynnön ja ohjaa minut keittiöön. Se on laittanut mukit valmiiksi, keltaista Teemaa. - No mikäs nytte?, Koistinen kysyy ja kaataa kahvia mukiin. - Äh, en vaan halunnu mennä kotiin. - Jaa no mikäs siinä? Onks Ava pahana? - Joo no menin eilen jätkien kanssa baariin, enkä sitä junalle vastaan. - Mitä se nyt sellasesta suuttuu? - No ei kai se muuten oiskaan suuttunu, muttaku menin lupaamaan. - Ai että meet vastaan? - Nii. - Miks et sit menny? - En mä tiedä. 17
Sekoittelen kahvia pikkulusikalla ja katson ikkunasta harmaata maisemaa. - Haastatko sä tahallas riitaa koskaan vaan siks, ettei tarttis olla hiljaa? Tai et se puhdistais ilmaa. Koistinen vilkuilee ovensuuta ja madaltaa ääntään. - Harvoin mun tarttee. Nauramme. Juomme kahvit ja juttelemme vauvasta ja uudesta jazz-triosta, jonka Koistinen on löytänyt. - Soitan sit ens kerralla sitä sulle. Nyt on vähän huono. Ymmärrän vihjeen ja alan tehdä lähtöä. Koistinen seuraa minua eteiseen ja näyttää siltä, kuin miettisi kuumeisesti jotain. - Kirsi! Mä vien roskat ja saatan Vellun samalla. Kirsi ei vastaa, mutta elehtii sotaisasti, ilmeisesti Koistisen äänenvoimakkuuden vuoksi. Koistinen nappaa puolityhjän roskapussin keittiöstä ja astumme ulos. Roskiksella Koistinen sihisee: - Heitäkkö röökin? Nyt on semmonen olo, et voisin polttaa röökin. Huvittaa. Kaivan Koistiselle tupakan ja ojennan sille sytkärin. Se räpsyttelee röökin palamaan ja polttaa puolikkaita poskisauhuja. En viitsi kommentoida. - Onks sulla ja Avalla kaikki ihan ok. Koistisen kulmalinja synkkenee kiinnostuneesta huolestuneeksi, kun se huomaa reaktioni kysymykseen. - On meillä. Mut ei meil oo. - Vellu. Koistinen etsii katsettani. - Kerro. Katson Koistista silmiin. Sen katse on lempeä, melkein aneleva. Se haluaa oikeasti tietää. Mietin, miten Koistinen jutteli uimahallin saunassa vauvasta ja Kirsistä, vilpittömästi. Mietin, miten Koistisen päivä jatkuu, kun tästä lähden. Kaikilla meillä on ristimme. Ehkä niitä on joskus hyvä vaihtaa ja esitellä, pitää pienet messut. - No siis, aloitan epävarmasti. 18
Kun olen kertonut Koistiselle kaiken mitä keksin, se on pitkään hiljaa. Tupakka on palanut sen sormien välissä loppuun, henkosia se on vedellyt pari, mutta pitänyt katseensa koko ajan kiinni minussa. Nyt se tuijottaa ajatuksissaan tummunutta lintulautaa. - Kuulostaa oudolta, Koistinen sanoo ja hieroo takaraivoaan. Niiskaisen räkää nenäontelosta nieluun ja sylkäisen pitkälle. Koistinen jatkaa: - Kenen kanssa sä sitten ajattelet, että se sua pettäis? - En mä tiä. Ehkä jonkun töistä. - Omaan pesään paskoja, Koistinen puuskahtaa. - Se nyt ois ihan amatööriliike naida töistä jotakuta. Ei Ava niin tyhmä oo. Sä varmaan vaan kuvittelet. Koistinen. Hieno mies, hyvä kaveri. Heitän piimän ja nakit vihreään puistoroskikseen ja päätän kiertää Siwan kautta kotiin. Ava suuttuisi, jos tietäisi, kamalaa haaskausta se sanoisi. Siwan nakkivalikoima on paska. Kassalla maksan käteisellä ja heitän kuitin pois. Samalla tavalla Mira varmaan peittelee jälkiään Saukkosen veljen suhteen. Ihan hyvällä tolalla asiat tässä on. Kotiovella jännittää, mutta turhaan. Ava on kepeänä keittiössä, tekee voileipiä. - Mä ajattelin, et sä oot tuupertunu sinne kauppaan. Et ne soittaa mulle kohta sairaalasta. Vanha mies, eturauhanen revenny. - Ehe ehe, sanon, mutta mieleni tekee nauraa oikeasti. Katsomme koko päivän tyhmiä elokuvia, vaellamme keittiöstä sohvalle ja sohvalta keittiöön. Kun käyn tupakalla tuijotan ikkunasta sohvalla rötköttävää Avaa. Sen villasukka lörpöttää ja paita on kiivennyt tissien alle niin, että napa näkyy. Tekee mieli polttaa nopeasti. Välillä istumme vastatusten, jalat toisiinsa kietoutuneena ja juttelemme. Minä kerron Koistisen kyseenalaisesta perheonnesta, Ava ruotii tyttökaverinsa parisuhteen tilaa. Yhdessä pohdimme, miksi jukurttipurkkien kannet on tehty foliosta. Suihkussa pesen Avan tukan pitkästä aikaa. Sen selkälihakset jännittyvät ja se pitää hymisevää ääntä. Kun olen valmis, Ava tarttuu käteeni ja laittaa sen varovaisesti rinnalleen. Hätäännyn. Siirtelen kättä sen tissillä edes takaisin, vaikka shamppoo valuu silmiini. - Pääsenks mä huuhtelemaan? 19