My personal story Finland 55 Female Primary Topic: CHILDHOOD / FAMILY LIFE / RELATIONSHIPS Topics: IDENTITY LEISURE PROFESSIONAL CAREER VIOLENCE Key actors: myself, partner, children, colleagues, friend Year: 1980 divorce/break-up family life fatherhood motherhood relationship responsibility roles/role pattern single parent single/couple support upbringing (in-) dependence (not) questioning/(no) doubts peer group resistance sexual orientation social networks salary/income/allowance crime Read this story in English R: (...) I divorced and became a single parent with three teenaged daughters ( ) What was a surprise to me and what is related to being a woman was that many male 1
acquaintances or family members more or less directly - called into question me coping with the kids alone. They clearly presumed that I will get a new man to deal with everything. I clearly remember a phone call with a male, not a family friend but someone whom I knew through work and with whom I had cooperated for a long time. When I told him about the divorce, he I still remember it so clearly. I was so offended that he called into question that I, a woman alone, could cope with the kids. They were so clear the arguments that you cannot handle everything, that The point was that the life of my daughters, who were 10-13 then, was ruined now. They cannot become decent people who do well in the society. That the divorce was my choice and that I have chosen to ruin the life of my children. That was the message and that was the most di cult thing to bear at that point. That was really surprising, especially when I heard it from different directions. From my family, from the environment, from friends. At that point it was not so rare to get a divorce in our society. This was the story which continues so that the girls have moved out, they have done well and no man has been chosen to take care of the family survival. (...) I: What was the role of the ex husband or father in all this? R: (...) when he closed the door of the family home, he excluded the family life altogether. In as sense, he only took care of those things that were his responsibility and had been agreed. Everything else was my responsibility. He picked up the kids only when we had agreed so and brought them back. But he didn t take care of other things. He thought they were not his business. It was also surprising as everything what family life is, practical arrangements, driving of three kids and things like that, he forgot it immediately. Every time it was necessary to ask separately when something was needed. They (the kids) had hobbies and needed rides or something else. It was necessary to ask, I or the girls had to ask each time. (...) R: (...) Somehow, even though I don t remember if anyone said it to me directly, but it was readable between the lines, (that people were waiting) that when shall I take a man to 2
take care of everything and put things forward? (...) R: In the beginning, like I said, I was broken. I was also wondering if I will survive. There are many things that have to be taken care of and now I am taking care of them alone. I felt like that when there was pressure from outside that you cannot cope alone. You have to manage everything as there are things that you have done together and of course there are roles in the family. Men take care of men s issues and women take care of women s issues a bit more. Then you have to handle it alone. It felt really bad. First the surprise and then it really felt bad that there are people around me who think that I cannot make it alone. Of course there was a counter-reaction that I will show everyone that I can make it, no matter what they say. The everyday life, experiences and everything indicated that "why would I not make it? No problem. I can dig the car from the snowdrift without anyone doing that for me in the morning. I can put the car heating on". (...) Read this story in Finnish I: Sopiihan, että tää haastattelu nauhoitetaan. R: Kyllä sopii. I: Sitten mä pyytäisin sua antamaan esimerkkejä sun omasta elämästä, sellaisista tilanteista, missä on vaikuttanut se, että olet nainen. Jos voisit vielä kertoa, että miten se oma naiseus on vaikuttanut. R: Joo, tietysti sillä lailla oikeestaan lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisiänkin osalta ei niin semmoisia selkeitä tilanteita, mutta sitte oikeastaan siihen elämänvaiheeseen liittyen kun tuli avioero ja jäin yksinhuoltajaksi kolmen murrosikäisen tyttären kanssa ja isoon omakotitaloon tuonne vähän taajaman ulkopuolelle. Tietysti kaiken kaikkiaan se on iso ja vaikuttava ja moninainen tilanne kun avioero tulee. Siihen liittyy sekä tunnepuolella että myöskin ihan käytännön elämän järjestelyissä ja taloudellisissa asioissa ja tämmöisissä paljon semmoisia haasteita ja asioita, joita pitää hoitaa ja tietysti niiden kanssa elää ja sitä semmosta omaa epävarmuutta toki siihen liittyy ja monennäköisiä tämmöisiä 3
asioita. Mut se oikeestaan mikä.. mitä mä ajattelin siinä kohtaa tai mikä tuli mulle yllätyksenä ja liitty mun mielestä siihen naisena olemiseen sitä kautta, että useampi miespuolinen tuttavapiirin tai sukulaistenkin puolelta asetti - toiset suoremmin ja toiset vähän epäsuoremmin - kyseenalaiseksi sen mun selviämisen ja pärjäämisen yksistään lasten kanssa ja sen.. Siinä oli se tausta, et jos ei nyt tarjottu niin ainakin selkeesti oletettiin, että jostain mä sen miehen siihen hommaan hoitamaan sitä kokonaisuutta. Selkeesti yks semmonen puhelu tulee tässä mieleen, jossa yks minut hyvin pitkään tuntenut miespuolinen ihminen, joka ei oikeestaan ollut ollut meidän perhetuttu vaan enemmänkin mun työelämän kautta ja sillai sitte vuosikausia oltiin tunnettu ja tehty yhteistyötä. Sit siinä vaiheessa kun kerroin siitä, että se avioero on tulossa ja tavallaan niitä sitten asioita siinä käytiin läpi. Se, että hän.. muistan sen puhelun niin selkeesti vieläkin, että mä olin niin loukkaantunut sit loppujen lopuksi siitä, että hän asetti kyseenalaiseksi sen, että minä pärjäisin yksin naisena lasten kanssa. Ne oli niin selkeitä ne argumentit, että ethän sinä voi selvitä siitä kokonaisuudesta, siitä että.. Se, että mikä siinä oli jotenkin se, että mun kaikki lapset on tyttöjä, mulla on kolme tyttöä, jotka oli silloin 10-13-vuotiaita niin tavallaan se, että tyttöjen elämä on nyt pilattu. Niistä ei voi kasvaa kunnollisia yhteiskunnassa pärjääviä ihmisiä, et niitten elämä.. tavallaan minä.. se avioero ja minun valintani siinä, et mä olen valinnut pilaavani lasteni elämän. Et se oli se viesti ja se tuntui jotenkin kaikista sillai rankimmalta siinä vaiheessa. Oli myöskin semmonen todella yllättävä asia ja sekin myös kun se tuli useammalta taholta. Sekä oman suvun, että myöskin tämmösen ympäristön.. ystävien ja koko ympäristön tämmösenä.. ja kuitenkaan siitä.. ettei avioerot ollu siinä vaiheessa enää mikään niinkun harvinaisuus tässä meidän yhteiskunnalla. Et tämmönen oli tää tarina siitä. Joka tietysti jatkuu niin, että tytöt ovat jo maailmalla ja ovat pärjänneet kyllä ihan hyvin ja miestä ei ole siihen otettu huolehtimaan siitä pärjäämisestä. I: Tota, miksi sä uskot, että ihmiset näin ajatteli. Ettei nainen yksin pärjäisi? R: No siis mä en siis oikeesti sillai tiedä. Varmaan osalla oli se, että jotenkin ihan rationaalinen.. Et ethän sä voi niinku taloudellisesta pärjäämisestä, siitä et, yhden naisen palkalla tässä Suomen maassa ei voi pärjätä. Koska naisten palkat on niin huonot. Onhan ne tietysti, mutta.. Sitten myöskin semmosta, että.. Sit se niinku liitty siihen lasten 4
kasvattamiseen sillä lailla, että ethän sä voi yksin selvitä siitä lasten kasvatuksesta myöskin. Tavallaan tää.. Ei nyt näin mun mielestä.. voisko sanoa radikaalisti kun tän entisen ystäväni puheesta tavallaan se, että ihan niin selkeesti sitä ei oikeestaan kukaan muu sanonut tavallaan, että sä pilaat lastesi elämän valitsemalla sen, että he joutuu yksinhuoltajan perheessä kasvamaan. I: Millä lailla sä uskot, että tää olis niiden mielestä vaikuttanut? R: No että niistä tulee.. et ne ei selviydy. Että niistä tulee jotain huumeidenkäyttäjiä, huligaaneja, rikollisia ties mitä. Et ethän sä voi yksin saada niitä kasvatettua niin, että he eläisivät normaalia elämää. Vaan että omalla valinnallasi olet pilannut lastesi elämän. I: Millainen sitte oli tää ex-aviomiehen/isän rooli tässä kaikessa? R: No joo. Tietysti se, että avioero oli aika riitaisa silloin. Me ei erottu ystävinä. Me jouduttiin ihan tarkkaan päättämään ja sopimaan nää huoltajuuteen ja tapaamisiin ja tämmöiseen liittyvät asiat. Hän.. Sekin tietysti tavallaan oli yllättävää.. Sit et kun taas muiden kanssa keskusteli, niin sulkiessaan sen yhteisen kodin oven hän sulki sen yhteisen perhe-elämän kokonaan pois. Tavallaan hän hoiti vain ja ainoastaan sen mikä hänelle kuului ja mikä oli sovittu. Kaikki muu oli sit mun kontolla. Hän haki lapset silloin kun oli sovittu ja toi ne sitte. mut mitään muuta tämmöseen kokonaisuuteen kuuvia asioita hän ei.. Ne asiat ei sit hänen mielestään enää kuulunu hänelle. Olihan sekin tietysti yllättävää sillä lailla, et kaikki se mitä perhe-elämä on, tällaiset käytännön järjestelyt, kolmen lapsen kuljettamiset ja muut tämmöset niin ne unohtu niinku saman tien. Joka kerta piti sit erikseen pyytää jos tarvi jotain, kun ne harrasti urheilua ja tämmöstä, kuljetuksia tai jotain muuta. Ne pyydettiin, piti pyytää mun sitte joka kerta erikseen tai tyttöjen ite sitte. I: Millainen tyttöjen ja isän suhde sitten oli tai millaiseksi se muodostui? R: Se vaihteli siinä kun he oli just murrosikään tulossa. Jokainen tytöistä kävi erilaisia vaiheita siitä, että kuinka paljon he oli yhteydessä. Alusta alka se muodustui sitte niin, että he hoiti ite suhteensa isäänsä sillä lailla, että he oli itse yhteydessä niin paljon kuin kokivat 5
tarvitsevansa tai eivät olleet sitten. Osalla tytöistä oli aika huonot välit. Oli pitkiä aikoja, etteivät he olleet isänsä kanssa yhteydessä juuri ollenkaan, mutta.. He jotenkin sen ite tai hoitivat ite koska sellaista yhteistä yhdessä sovittua oli aika vähän sit kuitenkin näiden reunaehtojen lisäksi. I: Onko näin, että meidän yhteiskunnassa on tälläinen ajattelu, et naiset ei yksin pärjää? R: Niin, yllätyksekseni huomasin, että tämmönen ajattelu täs meidän yhteiskunnassa sit aika vahvasti kuitenkin on. Et täytyy niinku ihan oikeen.. tavallaan tilanteessa, jossa olet kuitenkin avioeron jäljiltä aika repalaisessa tilanteessa ja sit ajattelis, että siltä ympäristöltä.. kokis niinku, että sieltä pitäis tulla tukee siihen asiaan. Niin sieltä tuleeki niinku tavallaan lisää semmosta, et et sä nyt tässä pärjää. Jotenkin, vaikka mä en muista nyt, että sanoko sitä mulle kukaan ihan suoraan, mutta että sieltä rivien välistä oli luettavissa, että koska mä oton sen tai mistä mä otan sen miehen siihen hoitamaan tän asian eteenpäin. Mä olin itsekin tosi yllättynyt täsatä. Mut et siitä muodostu sit aika nopeasti tämmösiä naisverkostoja. Eronneiden äitien kerho. Tuli tietysti tutuksi. Sieltä tietysti sitä tukee kyl sai. Jotenki sitä ihmetystä jaettiin siitä, et tämmönenkö tää meidän maailma on. I: Miltä se tuntu, että ihmiset ajatteli näin? Mitä itse siitä ajattelit? R: No silloin aluksi tosiaan muutenkin niinku mä sanoin niin oli aika repaleinen itse sillä lailla. Ja itekin mietti, että pärjääkö. Ku on paljon asioita, jotka pitää hoitaa ja nyt mä hoidan ne yksin ja sillälailla. Niin välillä tuli itelle semmonen olo ja tietysti sitä enemmän se kun tuli ulkopuolelta sitä painetta, että et sä nyt voi selvitä näistä asioista. Semmosia asioita mitä oli yhdessä hoidettu tai sit tietysti kun perheessä syntyy näitä rooleja, et miehet hoitaa miesten asioita ja naiset vähä enemmän naisten asioita niin sit pitää ottaa se kokonaisuus niinku hanskaan. Niin kyl se tuntu tosi pahalta. Ensin se yllätys ja sit tosiaan se tuntu tosi pahalta, et on ihan oikeesti niin paljon ihmisiä ympärillä, jotka ajattelee, et mä en voi selvityä tästä asiasta. Mut et tietysti täs oli vastareaktio, että kyllähän minä näytän, että kyllä tästä selvitään. Puhukaa te nyt mitä puhutte. Toisaalta se, että tavallaan se arki ja se elämä ja ne kokemukset alko koko ajan näytti sitä, että miks en mä tästä selviäis. Et eihän tässä nyt mitään. Kylhän mä nyt saan sen auton 6
kaivettua sieltä lumihangesta ilman, että joku aamulla kaivaa sen mulle sieltä ja saan lämmityslaitteet päälle. Ihan jotenki semmosia naurettavia rooliajatuksia, et kuvittelee ettei niit olekaan, mutta kyl niitä vaan oli. Tavallaan ite joutu sit ja toisten naisten kanssa yhdessä sitä verkostoo tai mikä oli ollu olemassa ja mikä sit tavaallan siinä vahvistu niin sen avulla sit. Se on vaan näytettävä, et pärjää. Mut tuli vaan semmonen tunne, et pitää näyttää. Et jostain syystä vaan pitää näyttää, et minä pärjään ja jotenki tuntu et miks ihmeessä sitä pitää näyttää. I: Millaisia nää oli nää verkostot, jotka mainitsit, et joista sai tukee? R: No ne oli tota työkavereita, ja tietysti erilaisissa muissa omassa toiminnassaan mitä oli tuntenu näit naisia jo aikasemmin. Joiden kanssa ei nyt sit ihan niin paljon ollu. Niit oli esimerkiksi jossain tyttöjen harrastuksissa tai tosiaan töissä tai jossain muussa omassa harrastustoiminnassa tavannu. Niin jotenkin niiden kanssa sitten tuli ruvettua puhumaan näistä asioista ja tavallaan huomas, että ne on yhteisiä kokemuksia. Et muutkin on kokenu samanlaista. Et eihän sitä silloin tietysti kun on parisuhteessa perheessä niin ei tämmösistä asioista tietysti puhu niiden ihmisten kanssa mut sitte ku tulee se oma tilanne ja jollakin on ollu se aikasemmin tai sit tulee se myöhemmin niin kyl siit vaan jotenkin semmonen eronneiden naisten verkosto muodostuu. Jotenkin se vaan tuntu niin kummalliselta, et kyllähän tässä Suomen maassa kun avioero tulee niin lapset yleensä jää äidille. Et tavallaan et siihen liittyy sit ihan oikeesti myöskin tämmöstä. Sitä, että vaikka.. kun ne jää äidille niin sit kuitenkin siinä on hyvin vahvasti se olettamus, että sit tästä ei nyt sitten.. et ei se siit selviä kuitenkaan. (nauraa) I: Se on aika jännä ajatus kun tosiaan yleensä lapset jää äidille.. R: Mut et tosiaan sit tavallaan kun näiden muiden eronneiden naisten kanssa sit keskusteli niin ei se nyt sit niin ollenkaan kummallinen tai se oli hyvin yleinen se semmonen, et sitä viestiä oli tullu. Et jotkut jopa.. joissain sitte myöhemmin.. tai silloin kun keskusteli näiden ihmisten kanssa niin joku on siis myöskin sanonut sitä, että hänen oli niinku tavallaan pakko hankkia se mies siihen jotenkin itselle. Se tuli niin vahvasti, et jostainhan se on otettava. Ku en mä kerran selviä. Se riippuu niin paljon siitä avioerosta, et 7
minkälaisille jaloilla sä itse seisot sen tilanteen jälkeen, koska nehän voi olla hyvin monenlaisia. Tietysti, jos on hirveen heikoilla niin senhän pyrkii ratkasemaan sen asian sillai ehkä vähän sen ympäristön painostuksesta sit niin. Toisaalta sitä miettii näin ihan laajemminkin, et en nyt sano et kaikissa avioeroissa tulee niinku sitä niin vahvasti tai että tunnistaako sen niin vahvasti, että mistä se tulee se tavaallan se pärjäämisen epäilys. Et tuleeks se itsestä vai tuleeko.. kuinka paljon siihen vaikuttaa se ympäristö. Tietysti se, että kyllähän hirveen monet naiset kertoo sitä, että ne jää yksin myöskin siinä tilanteessa. Tavallaan se häviää se yhteiset verkostot. Niin kylhän tavallaan se.. kylhän sekin nyt kertoo siitä, että ei olla tukemassa sitä naista siinä pärjäämisessä tai eteenpäin menemisessä, koska kyllähän siinä vaiheessa myös tarvis niitä tukijoukkoja sillä lailla, että sais itsensä jaloilleen ja sen elämän kuntoon. Niin, että kuinka paljon se nyt johtaa sit siihen, että otetaan se mies, joka ensimmäisenä vastaan tulee ja ratkaistaan se ongelma sillä. Kuinka plajon se sit vaikuttaa siihen uuden parisuhteen muodostamiseen myöskin. 8