VADELMIA JA KALAA VIIMEISELLÄ ATERIALLA HAUTOJEN ARKEOBOTAANINEN TUTKIMUS MYÖHÄISRAUTAKAUDELTA UUDELLE AJALLE

Transkriptio

1 VADELMIA JA KALAA VIIMEISELLÄ ATERIALLA HAUTOJEN ARKEOBOTAANINEN TUTKIMUS MYÖHÄISRAUTAKAUDELTA UUDELLE AJALLE Turun yliopisto Arkeologia Pro gradu tutkielma Mia Lempiäinen Huhtikuu 2008

2 TURUN YLIOPISTO Kulttuurien tutkimuksen laitos / humanistinen tiedekunta LEMPIÄINEN, MIA: Vadelmia ja kalaa viimeisellä aterialla. Hautojen arkeobotaaninen tutkimus myöhäisrautakaudelta uudelle ajalle. Pro gradu tutkielma, 113 sivua, 21 liitesivua. Arkeologia Huhtikuu 2008 Tutkielman aiheena ovat myöhäisrautakaudelta uudelle ajalle ajoittuvien hautojen kasvijäänteet. Arkeobotaniikka on poikkitieteellinen tutkimusala, jossa yhdistetään arkeologian ja kasvitieteen menetelmiä. Tutkimuskohteina ovat Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen, Ulvilan Liikistön kappelinpaikan, Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon ja Hämeenkosken Pyhän Laurin rauniokirkon ruumishaudat. Kasvijäännetutkimus tehtiin 72:sta eri haudasta edellä mainituista kohteista. Kasvijäänteellä makrosubfossiililla tarkoitetaan kasvien siemeniä ja hedelmiä, lehtiä, neulasia, juurimukuloita, kukkia, solukoita ja kuituja. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitä kasvijäänteet kertovat hautausrituaaleista, hautausajankohdasta, ravinnosta sekä ympäristön tilasta. Lisäksi tarkasteltiin, voidaanko arkeobotaniikan menetelmin saada haudoista tietoa, jota yksin arkeologiset menetelmät eivät tavoita. Tutkielmassa esitellään useita arkeobotaanisia menetelmiä, joita voidaan arkeologisessa tutkimuksessa hyödyntää. Tässä tutkielmassa käytettiin kahta eri menetelmää: makrofossiili ja siitepölytutkimusta. Tutkimuksen tuloksia verrataan muihin haudoista tehtyihin havaintoihin kasvijäänteistä niin Suomessa, Pohjoismaissa kuin Keski Euroopassa. Tarkemmin esitellään Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen hauta H22, joka on löytöjensä ja tutkimustulostensa suhteen hyvin erikoinen; haudasta löytyi vadelman siemeniä ja kalan luita. Siemenistä teetettiin 14 C ajoitus, joka osoittaa siementen olevan samanaikaisia muun arkeologisen aineiston kanssa. Siemenet ja kalan luut ovat osa ateriaa, joka oli nautittu ennen kuolemaa. Makrofossiilianalyysin lisäksi haudan H22 näytteestä teetettiin siitepölyanalyysi, joka osoittaa alueella kasvaneen Rosaceae heimoon kuuluvaa kasvilajistoa, kuten vadelmaa. Saadut tulokset osoittivat, että arkeobotaniikan menetelmin haudoista voidaan saada tietoa, joka yksin arkeologisin menetelmin jäisi tavoittamatta. Asiasanat: arkeologia, arkeobotaniikka, haudat, kasvijäänne, keskiaika, makrofossiili, myöhäisrautakausi, paleoetnobotaniikka, uusi aika.

3 SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO Tausta ja tutkimuskysymykset Tutkimuskohteet ja lähdeaineisto 3 2. KASVIJÄÄNTEET ARKEOLOGISENA TUTKIMUSKOHTEENA Tutkimushistoria Arkeobotaaninen materiaali ja keskeiset käsitteet Makrofossiilit hiiltynyt aineisto Makrosubfossiilit hiiltymätön aineisto Kasvijäänteiden säilymisympäristöt Kasvijäännemateriaalin arkeologiset löytöyhteydet Kasvijäänteiden ajoitus RUUMISHAUTA ARKEOLOGISENA TUTKIMUSKOHTEENA Tutkimushistoria Hautatutkimus arkeologisin menetelmin Hautaustavat yhteiskunnan peili Kuolemaan liittyvät käsitykset Orgaaninen materiaali haudoissa HAUTATUTKIMUS JA LUONNONTIETEELLISET MENETELMÄT Arkeobotaaniset analyysit Siitepölyt Fytoliitit Solurakenneanalyysi Kemialliset analyysit 4.2. Painanteet savessa Hautajaisleipä 45

4 5. HAUTOJEN KASVIJÄÄNNETUTKIMUKSET 47 ARKEOLOGIAN APUNA 5.1. Suomi Hautausajankohta Viljelyhistoria Röykkiötutkimus kasvijäänteiden valossa 5.2. Pohjoismaat Kivikauden vadelmatyttö Rukiinjyviä saviastiassa 5.3. Keski Eurooppa Hautajaisrituaalit Rooman provinssissa Kuninkaallisten vainajien palsamointi 6. TUTKIMUSKOHTEET JA NIIDEN LUONNONYMPÄRISTÖ Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäki 55 i. Tutkimushistoria ii. Kasvijäänteiden kontekstit ja ajoitus iii. Kappelinmäen ja lähialueen nykyinen kasvillisuus 6.2. Ulvilan Liikistö 58 i. Tutkimushistoria ii. Kasvijäänteiden kontekstit ja ajoitus iii. Liikistön ja lähialueen nykyinen kasvillisuus 6.3. Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkko 60 i. Tutkimushistoria ii. Kasvijäänteiden kontekstit ja ajoitus iii. Pälkäneen ja lähialueen nykyinen kasvillisuus 6.4. Hämeenkosken Pyhän Laurin kirkko 62 i. Tutkimushistoria ii. Kasvijäänteiden kontekstit ja ajoitus iii. Hämeenkosken ja lähialueen nykyinen kasvillisuus 7. TUTKIMUSAINEISTO JA MENETELMÄT Maanäytteiden ottaminen Maanäytteiden kontekstit Näytemaan säilytys ja käsittely Kasvijäänteiden määritys 70

5 8. MAKROFOSSIILITUTKIMUKSEN TULOKSET Jäännelajisto Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäki 73 i. Makrofossiilitutkimuksen tulokset vuoden 1999 kaivauksilta a. Tapaustutkimus vadelmia ja kalaa haudasta H22 ii. Makrofossiilitutkimuksen tulokset vuoden 2000 kaivauksilta iii. Yhteenveto Kauskilan Kappelinmäen makrofossiilitutkimuksista 8.3. Ulvilan Liikistö Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkko Hämeenkosken Pyhän Laurin kirkko Lajiston tarkastelu 86 i. Viljelykasvit ii. Keräilykasvit iii. Kulttuuririkkaruohot iv. Keto ja niittykasvit v. Puut ja pensaat 9. TULKINNAN ONGELMAKOHTIA Häiriötekijät aineiston muodostumisessa Hiiltymätön aineisto ruumishaudassa Hiiltynyt aineisto ruumishaudassa YHTEENVETO 98 KIITOKSET 101 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS 102 LIITTEET 1. Tutkimuskohteiden maantieteellinen sijainti kartalla 2:a d. Yleiskartat tutkimuskohteista 3:a f. Maanäytetaulukot 4:a e. Kasvijäännetaulukot 5. Suomessa tehdyt kasvijäännetutkimukset haudoista 6. Kuvia Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen hautojen kasvijäänteistä 7. Yksityiskohtapiirros haudasta H22 8. Kuvia Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon hautojen kasvijäänteistä 9. Kuvia Hämeenkosken Pyhän Laurin rauniokirkon hautojen kasvijäänteistä

6 1. JOHDANTO 1.1. Tausta ja tutkimuskysymykset Kasvit ovat kautta aikojen olleet ihmiselle tärkeä osa jokapäiväistä elämää. Aluksi talouden tueksi kerättiin lähiympäristössä kasvavia luonnonvaraisia lajeja. Keräilystä siirryttiin teknologisen kehityksen, lisääntyneen ravinnon tarpeen sekä todennäköisesti myös sattuman kautta kasvien viljelyyn. Kasvien hyödyntäminen taloudessa jakautui vähitellen myös eri tarkoituksiin; kasveja kasvatettiin ruuan lisäksi kuiduiksi lankojen valmistamiseen, väriaineeksi lankojen ja kankaiden värjäykseen sekä rohdoiksi sairauksiin. Kasveilla oli huomattava merkitys koko ihmisen elinkaaren ajan syntymästä kuolemaan. Kuoleman yhteydessä kasveilla on ollut niin symbolinen kuin käytännöllinen merkitys. Kasveja laitettiin vainajalle mukaan haudan pehmikkeeksi ja suojaksi ikuisessa levossa. Hautaan annettiin mukaan kasveja myös koristeeksi, tuomaan hyvää tuoksua sekä ruumiin palsamointiin. Matkalle tuonpuoleiseen annettiin vainajalle mukaan myös evästä, kuten leipää. Kasvien käytön historiaa on tutkittu yhdistämällä arkeologian, geologian, historian ja kasvitieteen menetelmiä. Oma tutkimukseni sai alkunsa, kun vuoden 1999 kesällä Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen kalmiston arkeologisissa kaivauksissa löytyi haudasta numero 22 huomattava määrä siemeniä. Löytö oli ainutlaatuinen Suomessa. Tästä sain ajatuksen tutkia, mitä rautakauden ja keskiajan haudat kertovat kasvien käytöstä. Pohjatietona tutkimukselle ovat keväällä 1999 Lampeterin yliopistossa Walesissa suorittamani luonnontieteellisten menetelmien kurssit, FT dosentti Terttu Lempiäisen 1 opetus eri kasvimakrofossiilikursseilla sekä sivuaineopintoina suoritetut biologian opinnot. Lisäksi hautojen kasvijäänteisiin erikoistuneelta FT Ann Marie Hanssonilta sain opetusta Tukholman yliopiston arkeologisessa tutkimuslaboratoriossa, jossa olin viikon ajan keväällä Tässä opinnäytetyössä viittaan usein Terttu Lempiäisen julkaisuihin, jolloin käytän viittaustapaa (Lempiäinen). Viitatessani esimerkiksi omiin raportteihini, käytän viittaustapaa (Lempiäinen M). 1

7 Tutkimukseni jakautuu arkeologiseen ja kasvitieteelliseen osioon, joita kumpaakin tarkastellaan erikseen, mutta myös molempia tarkastelunäkökulmia yhdistellen. Arkeologinen osio tarkastelee hautoja arkeologisena lähteenä. Haudat tarjoavat arkeologeille monipuolisen ja samalla ongelmallisen tutkimuskohteen. Haudat ilmentävät menneisyyden ihmisten käsityksiä kuolemasta, käytössä olleita hautausperinteitä sekä hautaamiseen liittyviä rituaaleja. Kuolemaan ja hautaamiseen liittyviä elementtejä tarkastellaan kasvitieteellisarkeologisesta näkökulmasta; miten kasvit ilmentävät vainajia haudanneiden yhteisöjen uskomuksia ja hautaustapoja. Tässä työssä tutkimuskohteena ovat ruumishaudat, toisin sanoen vainajat on haudattu polttamatta. Esittelen myös polttohaudoista tehtyjä kasvijäännetutkimuksia, koska siementen säilymisaste sekä kasvilajit ja muu kasviperäinen löytöaineisto poikkeaa ruumishautojen materiaalista huomattavasti. Ruumishaudoissa kasvijäänteiden säilymisaste on hautaustavan luonteen vuoksi heikkoa. Vähäiseen kasviainekseen vaikuttaa myös kristillinen hautaustapa, jonka myötä hautoihin ei enää laitettu antimia vainajalle kuten oli tapana vielä pakanallisena aikana, jolloin polttohautauksia tehtiin. Käsillä olevassa työssä esitellään myös tapaustutkimus Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäeltä, josta on tehty monipuolisia luonnontieteellisiä analyysejä arkeologisen aineiston tueksi. Tapaustutkimuksen on tarkoitus osoittaa, kuinka eri tieteenaloja yhdistämällä voidaan tutkittavasta kohteesta saada irti tietoa, joka muuten olisi jäänyt tavoittamatta. Kasvitieteellisessä osiossa esittelen arkeobotaanista materiaalia sekä tutkimusmenetelmiä maanäytteiden ottamisesta kentällä aina laboratoriossa suoritettaviin analyyseihin asti. Makrofossiilianalyysien lisäksi työssä esitellään muita kasvijäännetutkimukseen liittyviä menetelmiä, vaikka suurin osa niistä ei ole vielä käytössä Suomessa, mutta tulevaisuudessa niitä saatetaan hyödyntää meilläkin. Kasvitieteellisen osion on näin ollen tarkoitus tarjota myös arkeologeille tietoa pähkinänkuoressa kasvijäännetutkimuksen tarjoamista mahdollisuuksista ja menetelmistä. 2

8 Kasvitieteellisen osion analyyttinen puoli käsittelee tutkimuksen kohteena olleiden arkeologisten kaivausten yhteydessä talteen otettujen maanäytteiden kasvijäänteitä. Tutkimuksen tuloksia verrataan muihin haudoista tehtyihin havaintoihin kasvien käytöstä niin Suomessa, Pohjoismaissa kuin Keski Euroopassa. Kyseessä on hautojen kasvijäänteitä käsittelevä perustutkimus. Tutkimustulosten perusteella tarkastellaan, voidaanko kasvijäännetutkimuksen menetelmin jäljittää menneisyyden ihmisen tapaa käyttää kasveja haudoissa ja hautausrituaaleissa sekä saadaanko tietoa ruokavaliosta tai viljelyhistoriasta. Tutkimuksessa hyödynnetään myös keskiaikaista tai historiallisen ajan kasvien käyttöä käsitteleviä kirjallisia lähteitä, joiden avulla pyritään luomaan kuva tunnetuista kasvilajeista ja kasvien käyttötavoista tutkittavina ajankohtina. Luettavuuden parantamiseksi osa taulukoista ja kuvista on liitetty varsinaisen tekstin yhteyteen. Suurikokoiset taulukot on esitetty työn lopussa Tutkimuskohteet ja lähdeaineisto Tutkimuskohteinani ovat Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen, Ulvilan Liikistön kappelinpaikan, Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon sekä Hämeenkosken Pyhän Laurin rauniokirkon ruumishautojen kasvijäänteet. Tutkimuskohteiden maantieteellinen sijainti näkyy työn lopussa olevassa kartassa (liite 1). Tutkimuskohteet esitetään tässä työssä siinä järjestyksessä, jossa olen aineiston saanut. Tutkimuskohteiden yleiskartat on esitetty työn lopussa olevissa liitteissä 2:a d. Edellä mainitut tutkimuskohteet valikoituivat mukaan, koska kyseisissä paikoissa tehtiin arkeologisia kaivauksia 2000 luvun alussa, kun olin aloittelemassa opinnäytetyötäni. Näistä paikoista minun oli mahdollista saada haudoista talteen otettua tutkimusmateriaalia käyttööni. Tutkimuskohteeni ajoittuvat rautakauden lopulta keskiajalle ja aina 1600 luvulle asti, joten täsmällisiä ajallisia rajoja tutkimuksellani ei ole. Tutkimuksessani käytän alkuperäisaineistona arkeologisilta kaivauksilta talteen otettuja kasvijäänteitä eli makro(sub)fossiileja. Tutkimusaineiston analysoin Turun yliopiston kasvimuseon paleoetnobotaniikan laboratoriossa. Kasvijäänteiden määrittämisen apuna käytin kasvi 3

9 museon siementen ja hedelmien vertailukokoelmaa sekä alan kirjallisuutta. Tekemäni määritykset on tarkastanut FT dosentti Terttu Lempiäinen. Kaikista tutkimuskohteista on tehty näytekohtaiset maanäyte ja kasvijäännetaulukot, joista käy ilmi löydetyt kasvijäänteet sekä muut löydöt ja huomiot. Taulukot löytyvät tämän tutkimuksen liitteenä (maanäytetaulukoiden osalta liitteet 3:a f, kasvijäännetaulukoiden osalta liitteet 4:a e). 2. KASVIJÄÄNTEET ARKEOLOGISENA TUTKIMUSKOHTEENA 2.1. Tutkimushistoria Kasvijäännetutkimus sai alkunsa botanisti C. Kunthin vuonna 1826 julkaistusta Egyptin hautakammioista löytyneiden kuivuneiden hedelmien, siementen ja jyvien tutkimuksesta. Eurooppalaisen kasvijäännetutkimuksen isäksi on kuitenkin kutsuttu professori Oswald Heeriä, joka teki vuonna 1866 ensimmäisen järjestelmällisen paleoetnobotaanisen tutkimuksen tutkiessaan Sveitsin esihistoriallisten järviasuinpaikkojen kasvijäänteitä (Renfrew 1991:xi). Edellä mainittujen tutkimusten jälkeen oli selkeitä todisteita kasvien säilymisestä muinaisuudesta nykypäivään sekä niistä eduista, joita arkeologian ja botaniikan välinen poikkitieteellinen yhteistyö tuo tullessaan. Aluksi tutkimuksilla oli kaksi suuntaa: ne joko keskittyivät esittelemään tietyn kohteen kasvijäänteiden lajistoa tai ne tutkivat kasvien kehityskulkua painottuen erityisesti viljelyhistorian tutkimukseen. Tutkimuskysymykset alkoivat saada uutta suuntaa lukujen taitteessa. Tuolloin tutkijat kiinnostuivat etsimään vastauksia maanviljelytekniikoiden sekä viljan käsittelyä ja varastointia koskeviin kysymyksiin. Lisäksi kiinnostuksen kohteena olivat ihmisen toiminnan vaikutukset ympäristöön eri aikoina (van Zeist et al. 1991). Nykyisin lähes samat kysymykset kiinnostavat tutkijoita, mutta tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet ja esimerkiksi kasvien geenitutkimus tarjoaa uusia näkökulmia. Tutkimuksen apuna käytetään nykyisin myös tilastollisia menetelmiä, etnografisia analogioita ja kokeellisia menetelmiä. Lisäksi näytteiden ottamiseen liittyvät menetelmät ja kellutustekniikoiden 4

10 kehittyminen vievät tutkimusta eteenpäin (esim. van Zeist et al. 1991, Viklund 1998, Hastorf & Popper 1988). Merkittävä askel kasvijäännetutkimuksen historiassa on vuonna 1968 ensimmäisen kerran pidetty kansainvälinen kasvijäännetutkijoiden kongressi International Workgroup for Palaeoethnobotany (IWGP), joka kokosi yhteen tutkijoita ympäri maailman (Renfrew 1973:3). IWGP:n seminaarijulkaisut (mm. Behre et al. 1978, Hajnalová 1989, Renfrew 1991, van Zeist et al. 1991, Kroll & Palsternak 1995) ovat merkittäviä paleoetnobotaanisia julkaisuja, jotka esittelevät kansainvälistä tutkimusta. IWGP:n seminaarien artikkeleita on ilmestynyt myös sen omassa aikakausjulkaisussa Vegetation History and Archaeobotany (mm. Behre & Oeggl 1996, Jacomet et al. 2002), joka on toiminut arkeobotanistien virallisena julkaisufoorumina vuodesta Edellä mainittujen seminaari ja aikakausjulkaisujen ohella arkeobotaniikan saralla tärkeimpiä kansainvälisiä perusteoksia ovat mm. Pohjois Saksassa sijaitsevan Haithabun (ent. Hedeby) viikinkiaikaisen asuinpaikan tutkimukset (Behre 1983), viljeltyjen kasvien alkuperää ja levinneisyyttä Länsi Aasiassa, Euroopassa ja Niilin laaksossa käsittelevä teos (Zohary & Hopf 1993), kasvien hyödyntämistä Skotlannissa kivikaudelta aina 1500 luvulle käsittelevä kirja (Dickson 2000), kokeellisiin ja etnohistoriallisiin tutkimuksiin perustuva väitöskirja viljan käsittelystä rautakauden Ruotsissa (Viklund 1998) sekä Hansa projektin yhteistyönä tuottama kirja Pohjois Euroopan ruokaperinteistä keskiajalla (Karg 2007). Ennen 1970 luvun puoliväliä makrofossiilitutkimusta käytettiin aputieteenä geologisissa tutkimuksissa. Suomessa kasvijäännetutkimuksen alkuna voidaan pitää professori Yrjö Vasarin toimesta Oulussa vuonna 1975 pidettyä ensimmäistä kasvimakrofossiilikurssia. Kurssin laadukkaasta tasosta varmasti kertoo jo se, että opettajaksi oli pyydetty professori Karl Ernst Behre Saksasta. Hän on yksi maailman merkittävimmistä makrofossiilitutkimuksen edelläkävijöistä ja kehittäjistä (Lempiäinen 2006:32). Samana vuonna kehitettiin ja kokeiltiin myös ensimmäistä kertaa professori C.F. Meinanderin ehdotuksesta menetelmää, jolla järjestelmällisesti saataisiin suoraan arkeologisilta kaivauksilta kasvijäänneaineistoa talteen. Aiemmin kasvijäänteitä oli saatu talteen enemmän tai vähemmän 5

11 sattumanvaraisesti. Kellutusmenetelmää kokeiltiin Hattulan Retulansaaren kaivauksilla, jossa tutkimuksen kohteena oli rautakautinen röykkiö (Nunez & Vuorela 1976:19). Omaksi tutkimusalakseen paleoetnobotaniikka kehittyi jo muutaman vuoden sisällä ensimmäisestä kasvimakrofossiilikurssista. Ensimmäisen opinnäytetyön, joka käsitteli suomalaista kasvijäänneaineistoa, teki kurssille osallistunut FM Merja Seppä Heikka vuonna 1981 (Lempiäinen 2006:32). Tämän jälkeen kasvijäännetutkimusta käsitteleviä opinnäytetöitä ja jatkotutkimuksia on tehty jo lähes kymmenkunta (esim. Valo 1993, Alanko 1998, Majander 1998, Lindroos 1999, Nurmenniemi 1999, Tenhunen 2001, Onnela 2004 ja Aalto 2005). Myös ensimmäisiä makrofossiilitutkimuksia alettiin julkaista jo heti 1980 luvun alussa. Keskeisimpiä arkeobotaanisia julkaisuja ovat esimerkiksi Salon Katajamäen rautakauden kasvijäänteet (Aalto 1982), Viljan viljelyä kivikaudella Turun Niuskalassa (Pihlman & Seppä Heikka 1985), Keskiaikaisen Turun Mätäjärven tutkimukset (Lempiäinen 1989), Turun Linnan esilinnan kasvillisuus (Aalto 1994), Helsingin Vanhankaupungin kasvijäänteet 1500 luvulta (Lempiäinen 1994), Rapolan makrofossiilitutkimukset (Lempiäinen 1999), Hämeen linnan tärkeät viljelykasvit luvuilta (Onnela 2003) sekä Turun kasvijäännetutkimuksia yhteen kokoava artikkeli Kasviarkeologiaa Aurajoen rannoilla (Lempiäinen 2003). Kuten edellä mainituista julkaisuista käy ilmi, on tutkimus keskittynyt enimmäkseen lounaiseen ja eteläiseen Suomeen. Eniten julkaisuja on keskiaikaisista ja uuden ajan alun tutkimuskohteista. Esihistoriallisia tutkimuskohteita käsittelevät julkaisut ovat huomattavasti vähemmän edustettuina (Lempiäinen 2006:32 34). Kasvijäännetutkimuksen osalta Suomea ei voida tarkastella kokonaisuutena, sillä Pohjois, Keski ja Itä Suomesta on saatu tutkimusaineistoa vain harvakseltaan. Tilanne on kuitenkin vähitellen paranemassa, esimerkiksi Lapin alueelta on Lempiäisen (2006:34) mukaan tehty jo noin 30 kasvijäänneanalyysiä. Hautojen kasvijäänteitä koskevaa kirjallisuutta on Suomen osalta julkaistu pääasiassa vasta 1990 luvulta alkaen, tosin havaintoja kasvijäänteistä haudoissa on tehty jo yli sadan 6

12 vuoden ajalta. Varhaisimmat havainnot hautojen kasvijäänteistä Suomen ja Karjalan kannaksen alueilla on Theodor Schvindtin vuonna 1892 julkaisemassa väitöskirjassa Tietoja Karjalan rautakaudesta Käkisalmen kihlakunnan alalta saatujen löytöjen mukaan. Ella Kivikoski (1938) puolestaan on löytänyt Sakkolan Lapinlahden Patjan ristiretki ja keskiajan kalmistosta joukon jyviä, joista on maininta kaivauskertomuksessa. Edellä mainittuihin tutkimuksiin liittyen on Terttu Lempiäinen (1997) julkaissut tarkistamansa Schvindtin ja Kivikosken kuvaamat kasvijäänteet. Havaintoja kasvijäänteistä hautojen yhteydessä on muun muassa myös Köyliöstä (Cleve 1978), Espoosta (Hiekkanen 1989), Yläneeltä (Hirviluoto 1955) sekä Kempeleeltä, Haukiputaalta, Hailuodosta, Kemistä ja Oulusta (Paavola 1998). Muita hautojen kasvijäänteitä koskevia tutkimuksia ovat esimerkiksi Maarian Saramäen naisenhaudan jyvälöydöt (Seppä Heikka 1981), Paimion Spurilan roomalaisen rautakauden röykkiökalmiston kasvijäänteet (Seppä Heikka 1985), Kokemäen Ylistaron Leikkimäen rautakautisen kalmiston kasvijäänteet (Lempiäinen 1987), Katariinan Kirkkomäen naisenhaudan 1/1950 tutkimus (Riikonen 1990), Nokian Viikin rautakautisen kumpukalmiston makrofossiilit (Lempiäinen 1991), Oulun tuomiokirkon arkeologisten kaivausten kasvijäännetutkimukset (Lempiäinen 1996), Hämeenkosken rauniokirkon makrofossiilitutkimus (Lempiäinen 2000), Lempäälän Naarankalmanmäen röykkiökalmiston ja Hämeenlinnan Kirstulan Riihimäen polttokenttäkalmiston makrofossiilitutkimukset (Tenhunen 2001) ja Turun Kaerlan ruumishautojen makrofossiilitutkimus (Tenhunen 2002). Lisäksi Terttu Lempiäinen (2002a) on julkaissut artikkelin, jossa esitellään neljästä rautakauden haudasta ja kolmesta keskiajan kirkosta tehtyjä kasvijäännetutkimuksia. Hautojen kasvijäänteitä koskeva laajempi julkaisu on Katariinan Kirkkomäen hautaa numero 26 koskeva tutkimus gotlantilaisen eläinpääsoljen ympärille kiedotusta rukiisesta olkipunoksesta (Lempiäinen 2005). Itse olen tehnyt Hattulan Retulansaaren Myllymäen rautakautisen röykkiöalueen makrofossiilitutkimukset (Lempiäinen M 2005 ja 2006b) sekä Lapin kunnan Kirkonkylän Vainriihenpönkän rautakautisen maantasaisen röykkiön makrofossiilitutkimukset (Lempiäinen M 2006a). 7

13 Käsillä olevaan opinnäytetyöhön olen tehnyt Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen, Ulvilan Liikistön kappelinpaikan, Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon sekä Hämeenkosken Pyhän Laurin rauniokirkon hautojen makrofossiilianalyysit. Haudoista tehtyjä kasvijäännetutkimuksia on siis Suomessa tehty melko runsaasti, mutta tutkimukset yhteen kokoava julkaisu puuttuu. Tähän opinnäytetyöhön olen koonnut taulukon hautojen kasvijäännetutkimuksista niiltä osin, kuin tietoa olen löytänyt tai saanut luvan materiaalin esittelyyn. Taulukko ei ole kaiken kattava, mutta antanee kuitenkin tietoa tutkituista kohteista, sekä viitteitä hautojen yhteydestä löytyneistä kasvijäänteistä. Taulukossa on esitelty vain viljelykasvit tai niiden seuralaiset sekä hyötykasvit, haudan rakentamiseen liittyvät kasvit tai mahdollisesti haudan sisustamiseen käytetyt kasvit. Taulukko on esitetty liitteessä 5. Makrofossiilisten kasvijäänteiden ohella kasvillisuushistoriaa voidaan selvittää myös nykyistä kasvillisuutta tutkimalla sekä varhaisten kirjallisten dokumenttien ja ikonografian avulla (Willerding 1991:26). Keskiaikaisissa tai sitä nuoremmissa historiallisen ajan tutkimuskohteissa kuten kartanoissa, linnoituksissa, luostareissa tai puutarhoissa voidaan tutkia nykyistä kasvillisuutta. Tutkimusta voidaan tehdä sellaisissa paikoissa, joista vielä löytyy kasveja ja kasvillisuutta, jotka voidaan luotettavasti liittää kohteen toiminnalliseen historiaan. Tulokset voivat olla varsin luotettavia, mikäli paikallinen historia ulottuu vuoden päähän, eikä alue ole ollut voimakkaan maankäytön tai muokkauksen kohteena. Tällaisia kohteita voivat olla esimerkiksi varuskuntalinnoitukset Suomenlinna ja Lappeenranta, joissa yhä kasvaa sotatulokaskasveja kuten esimerkiksi idänukonpalko (Bunias orientalis). Laatokan luostarisaarilla maustekasvina tunnettu liperi (Levistichum officinale) puolestaan kasvaa edelleen samoilla paikoilla, joissa sitä on viljelty jo keskiajalla (Lempiäinen 1999:50). Vesilahdella sijaitsevan Laukon kartanon piha ja puistoalueella kasvaa nykyisin villiintyneenä keltamo (Chelidonium majus), jota löytyi kasvijäänteenä myös keskiaikaisen kellarin maakerroksista (Lempiäinen 2000:44). Kasveja koskevia kirjallisia tietoja on säilynyt vasta keskiajan lopulta, niitäkin hyvin vähän. Varhaisin, mutta hyvin suppea kuvaus kasveista löytyy luultavasti 1450 luvulla tehdystä Naantalin luostarin yrttikirjasta, jossa mainitaan nimeltä 27 kasvikuntaan kuuluvaa lääkeainetta (Erkamo 1944 ja Masonen 1985). Lisäksi varhaisimmista dokumenteista 8

14 löytyy kasvein koristeltuja alkukirjaimia, kuten Missale Aboense vuodelta 1488 sekä Codex Aboensis vuodelta Varhaisimpia kirjallisia mainintoja viljelykasveista Skandinaviassa löytyy Olaus Magnuksen (2001) kuvauksessa Pohjoisten kansojen historiasta 1500 luvulta. Muita myöhäiskeskiajan ja luvun viljely sekä hyötykasveja koskevia kirjallisia lähteitä ovat veroluettelot ja voudintilit, joissa mainitaan kirkolle tai kruunulle kerätyt veroparselit. Suomea koskevat ensimmäiset kasveja ja kasvillisuutta kuvaavat varsinaiset julkaisut ovat ilmestyneet Turun Akatemian perustamisen jälkeen vuonna Näistä huomattavin on Turun Akatemiassa lääketiedettä opettaneen professori Elias Tillandzin ( ) luettelo Catalogus Plantarum tam in exultis, quam incultis locis prope Aboam superiori aestate nasci observatarum in gratiam Philo Botanicorum concinnatus ( Luettelo Turun viljellyistä ja luonnonkasveista ) vuodelta 1673, jossa on luetteloitu 496 kasvia. Vuonna 1683 ilmestyi Catalogus Plantarumista toinen painos, jossa on esillä 536 kasvia. Uuden painoksen mukana ilmestyi myös kasvikuvasto Icones Novae in usum selectae et Catalogo Plantarum promiscue appensae, joka sisältää kuvia 160 eri kasvista (Enroth & Kukkonen 1999:406). Tillandzin luettelot ovat vanhimpia Turun ja sen lähiympäristön luonnonvaraisia sekä viljeltyjä kasveja kuvaavia yhtenäisiä julkaisuja, jotka perustuvat kirjoittajan omiin havaintoihin, ei niinkään kirjanoppineisuuteen. Lisäksi Tillandzin ensimmäisen julkaisun arvoa lisää, että se sisältää ensimmäiset kirjalliset tiedot viljelykasveista Suomessa. Viljelyolosuhteista, vanhakantaisen maatalouden viljelykasveista sekä muusta kasvillisuudesta kertovat kirjalliset lähteet ovat ennen 1700 luvun hyödyn aikakautta hyvin vähäisiä. Systemaattinen kasvintutkimus alkoi hyödyn aikakaudella ja vasta tältä ajalta ovat varhaisimmat kasvinäytteet Suomesta. Hyödyn aikakauden tuulet alkoivat puhaltaa Turun Akatemiassakin, ja vuonna 1747 perustettiin taloustieteen professuuri, jonka ensimmäiseksi viranhaltijaksi nimitettiin Pehr Kalm ( ). Kalmin ansiot suomalaisen kasvitieteen kehittämisessä olivat hänen halussaan kehittää kasvien viljelyä ja niiden hyötykäyttöä. Hän teki lukuisia erilaisia viljelykokeita, joiden tarkoituksena oli löytää muun muassa karjanrehun tuotantoon soveltuvia kasveja. Kokeiluissa käytettiin hänen ulkomaille suuntautuneilta tutkimusmatkoiltaan tuomiensa kasvien siemeniä, joten 9

15 pohjoismaiseen ilmanalaan sopimattomien kasvien viljelykokeilut päättyivät usein epäonnistuneesti. Kokemustensa pohjalta Kalm kirjoitti oppaan, jossa esiteltiin viljeltäviä kasveja, niiden käyttötarkoitusta ja annettiin viljelyohjeita. Lisäksi Kalm toimitti ensimmäisen koko Suomea käsittelevän kasviluettelon nimeltään Flora fennica pars prior, jossa esiteltiin 925 eri kasvilajia. Kalmin opetustoiminnan ja ohjauksen myötä ilmestyi myös lukuisia väitöskirjoja, joissa käsitellään kasveja maanviljelyn ja puutarhanhoidon kannalta korostaen niiden taloudellista merkitystä (Enroth & Kukkonen 1999:412). Kalmin toimia sivusi hänen aikalaisensa Pehr Adrian Gaddin ( ) toiminta. Gadd väitteli vuonna 1746 aiheenaan Satakunnan kihlakuntien pohjoisosan taloudellinen toiminta. Väitöskirja sisälsi tietoa Satakunnan alueen luonnosta sekä elinkeinoista ja siihen liittyi noin 400 kasvilajin luettelo. Teos herätti suurta huomiota laajuudellaan ja se ilmestyi myös saksaksi vuonna Gaddin ansioihin samoin kuin Kalmillakin kuului kasvien keruumatkat ja erilaiset viljelykokeet sekä niihin liittyvät selostukset. Gaddin toimiin kuului myös, että hän lähetti koeviljelmillään tuottamiaan siemeniä Suomen kaikkiin kaupunkeihin ja matkusti eri puolille maata neuvomaan viljelymenetelmiä ja tarkastamaan saatuja tuloksia (Enroth & Kukkonen 1999:416). Ensimmäisen suomenkielisen kasvion on koonnut Elias Lönnrot ( ), joka on paremmin tunnettu Suomen kielen ja kirjallisuuden professorina ja kansalliseepoksemme Kalevalan kokoajana kuin kasviharrastajana. Luonnontieteellistä koulutusta Lönnrotilla ei ollut, mutta häntä voidaan sanoa yhdeksi aikansa parhaaksi kasvitutkijaksi monipuolisen harrastuneisuutensa johdosta. Lönnrotin kokoama Flora Fennica Suomen Kasvisto ilmestyi vuonna Teos sisältää kasvien kuvausten lisäksi selvityksen kasvien hyötykäytöstä esimerkiksi lääkkeenä ja rohtona. Kasvien nimiin Lönnrotilla oli huomattavan suuri vaikutus; mikäli jollain kasvilla tai kasvinosalla ei vielä ollut suomenkielistä nimeä, hän laati niitä runojen keruumatkoillaan kuulemistaan kansanomaisista nimistä. Uusi sanasto vaikutti merkittävästi suomenkielisen kasvitieteellisen tutkimuksen edistymiseen 1850 luvulta eteenpäin. Menneisyyden kasvien käyttöä tutkiville Lönnrotin teos (1860) on merkittävä lähde, sillä se sisältää tietoa suomalaisten käyttämistä kasveista sekä niiden nimistä eri puolilla Suomea (Linnilä & et al. 2002:12 26). 10

16 Kirjallisen lähdeaineiston vähäisyyden vuoksi tutkimuksen avuksi on otettu myös maalaukset ja muut kasveja tai kasvillisuutta esittelevät kuvat. Suomen keskiajan kivikirkkoja on usein koristeltu kasviaiheisin maalauksin, jotka koostuvat erilaisista köynnöksistä, joiden väliin on sijoitettu kukkia. Kirkkoja rakentamaan tulivat ammattimiehet Itämeren eteläpuolelta (Hiekkanen 2007:26). Ammattilaiset ovat todennäköisesti myös maalanneet kirkkojen kasviornamentiikan (Hiekkanen 2003:80). Kirkoissa esiintyvien kasviaiheisten maalausten avulla ei voida tehdä kovin tarkkoja päätelmiä kasvien käytöstä keskiajalla. Tarkempien yksityiskohtien puuttuessa on kasvilajien määrittäminen maalausten perusteella hankalaa. Kasvit eivät myöskään välttämättä edusta suomalaista kasvillisuutta, mikäli kyseessä oli Keski Euroopasta tullut rakennusmestari. Aivan kuten Kalannin kirkon sakariston holviseinään maalatut paratiisilinnut (Hiekkanen 2007:61), myös kasviaiheet saattavat edustaa paratiisikasveja. Sen sijaan keskiaikaiset taulut saattavat antaa tarkempia tietoja kasveista ja kasvilajeista. Maalaukset on tehty hyvin yksityiskohtaisesti ja mallina on ollut oikea kasvi tai hedelmä. Kuvalliseen ilmaisuun perustuvia ikonografisia tutkimuksia on tehnyt mm. Ülle Sillasoo (2001), joka on tarkastellut, millaisia kasveja keskiaikaisissa maalauksissa esiintyy. Maalauksissa esiintyvät kasvit antavat Sillasoon (ibid.) mukaan viitteitä keskiajan kasvien käytöstä osana arkipäivää ja uskontoa, ympäristön luonnontilasta sekä kasvien puutarhaviljelystä. Kirjallisia dokumentteja varhaisemmat tutkimukset kasveista ja niiden käytöstä sekä ihmisen vaikutuksesta ympäristön kasvillisuuteen ovat arkeologisen, geologisen ja kasvitieteellisen tutkimuksen varassa Arkeobotaaninen materiaali ja keskeiset käsitteet Arkeobotaniikka eli kasviarkeologia on poikkitieteellinen tutkimusala, jonka tutkimusmateriaali saadaan arkeologisilta kaivauksilta. Tutkimuskohteena ovat fossiiliset kasvijäänteet, jotka ovat joko hiiltyneinä säilyneitä makrofossiileja tai hiiltymättöminä säilyneitä makrosubfossiileja. Tavallisesti käytetään vain nimitystä makrofossiili, 11

17 kun puhutaan yleisesti kasvijäännetutkimuksesta. Makrofossiilit ovat pääasiassa kasvien siemeniä ja hedelmiä, lehtiä, neulasia, varsia ja puunpalasia. Lisäksi fossiilisina kasvijäänteinä voivat säilyä myös juuret, juurimukulat, marjat, kukat ja niiden osat sekä kuidut ja solukot. Viljoista säilyvät yleisimmin jyvät, akanat ja korret. Makrofossiili tarkoittaa paljain silmin määritettävää jäännettä. Lähes aina määrityksen avuksi tarvitaan kuitenkin mikroskooppia. Makrofossiilitutkimuksen kohteena voivat olla hiiltyneet tai hiiltymättömät, kuivuneet tai mineralisoituneet kasvijäänteet. Arkeobotaanista tutkimusmateriaalia ovat myös keramiikan tai tiilien sekä rakennusten savitiivisteen kasvipainanteet (Lempiäinen 2003:323). Siitepölyt eli mikrosubfossiilit voidaan myös lukea arkeobotaniikkaan kuuluviksi. Siitepölyanalyyseistä ja muista mikrofossiiliryhmistä sekä niihin liittyvistä menetelmistä on kerrottu tarkemmin luvussa Siitepölyhiukkasten määritystarkkuus jää usein heimotasolle (esim. Rosaceae ruusukasvit). Mikrofossiiliset siitepölyhiukkaset leviävät ilmassa pitkiäkin matkoja, joten siitepölyanalyysi antaa alueellisen kuvan jonkin aikakauden kasvillisuudesta (Vuorela 2003:341). Makrofossiiliset kasvijäänteet voidaan puolestaan määrittää sukutasolle (esim. Rubus vatukat), mutta lähes aina määritys voidaan tehdä lajitasolle asti (esim. Rubus idaeus vadelma). Tämän vuoksi makrofossiiliset kasvijäänteet useimmiten kuvastavat näytteenottopaikan ja sen lähiympäristön kasvillisuutta, sillä ne eivät yleensä kulkeudu kovin kauas kasvien alkuperäiseltä kasvupaikalta. Usein käytetäänkin hyväksi siitepölyjen ja kasvijäänteiden rinnakkaistutkimuksia, jolloin saadaan monipuolinen kuva aiemmin vallinneesta kasvillisuudesta (Lempiäinen 2003:323). Makrofossiilianalyysi lähtee siitä perusajatuksesta, että jo lyhytaikainenkin oleskelu aiemmin luonnontilaisella paikalla jättää jälkensä kasvillisuuteen. Pitkienkin matkojen takaa on ihmisten ja eläinten jalkojen mukana voinut paikalle kulkeutua tahattomasti esimerkiksi rikkaruohojen siemeniä. Tarkoituksella paikalle on tuotu viljelykasvien tai hyötykasvien jyviä ja siemeniä. Viljelykasvien mukana puolestaan paikalle on voinut kulkeutua seuralaiskasveja, kuten rukiin (Secale cereale) mukana kulkeutuva rikkaruoho aurankukka (Agrostemma githago) tai ruiskaunokki (Centaurea cyanus). Kasvijäänteet voivat suotuisissa oloissa säilyä maakerroksissa satoja, jopa tuhansia vuosia. Tärkeimpiä makrofossiililöytöjä ovat hyötykasvien kuten ravinto, lääke ja rehukasvien jäänteet. 12

18 Ne kertovat viljelyn historiasta, talouden rakenteesta, ravinnon tuotannosta ja sen hankinnasta sekä ruokavaliosta. Viljelykasvien jäänteet ovat konkreettinen todiste viljelykasvien tuntemuksesta ja niiden hyödyntämisestä esihistoriallisena aikana. Rikka ja luonnonkasvien jäänteiden avulla puolestaan voidaan tehdä päätelmiä viljelyolosuhteista, maan happamuudesta, kosteudesta sekä ravinnepitoisuudesta. Tutkimuksella saadaan tietoa lisäksi koko ympäristöstä, sen tilasta ja muutoksista eri aikoina sekä esimerkiksi saastuneisuuden asteesta. Makrofossiilitutkimuksen suurin mielenkiinto kohdistuu paleoetnobotaniikkaan, joka tutkii ihmisen ja kasvien suhdetta menneisyydessä. Termin lanseerasi ensimmäisen kerran 1950 luvulla tanskalainen tutkija Hans Helbaek, kun hän halusi erottaa arkeologisista yhteyksistä löytyneet kasvijäänteet perinteisestä paleobotaniikasta ja painottaa ihmisen toiminnan merkitystä kasviaineksen syntymisessä. Tämän painotuksen myötä kasvijäänteiden tutkimusnäkökulma on muuttunut ekofakteista artefakteiksi. Ekofaktilla tarkoitetaan Renfrew & Bahnin (1994:41 42) mukaan orgaanisia ympäristön jäänteitä, joita ihminen ei ole tuottanut ja joita ovat eläinten luut, kasvien jäänteet, maaperä ja maalajien kerrostumat. Artefakteiksi puolestaan määritellään kaikki sellaiset komponentit, jotka ihminen on tehnyt tai vaikuttanut niiden muodostumiseen (ibid.). Edellä esitellyn tutkimusnäkökulman mukaan kasvijäänteitä koskevat siis samat lainalaisuudet kuin muitakin arkeologisia artefakteja. Tämän vuoksi myös kasvijäänteiden rooli arkeologisen tutkimuksen osana tulisi olla samanarvoisessa asemassa kuin muu arkeologinen löytömateriaali. Kasvijäänteet ovat löytöjä, joiden talteenottoon ja dokumentointiin olisi suhtauduttava kuten muihin arkeologisiin löytöihin. Tätä taustaa vasten maanäytteiden ottaminen kasvijäännetutkimuksia varten pitäisi olla itsestään selvä ja säännöllinen toimenpide arkeologisilla kaivauksilla Makrofossiilit hiiltynyt aineisto Hiiltyminen on kasvijäännetutkimuksen kannalta hyvin merkittävää, sillä hiiltynyt aineisto säilyy parhaiten, joten sitä myös löytyy eniten. Vanhimmat löydetyt kasvijäänteet niin Suomesta kuin muualta Euroopasta ovat hiiltynyttä aineistoa. Vanhimmat kasvijäänteet 13

19 ovat yleensä hiiltyneinä säilyneitä viljojen jyviä. Suomen vanhin kasvijäänne on hiiltynyt pienijyväisen kuorettoman ohran (Hordeum vulgare var. nudum) jyvä. Ohran jyviä löytyi Turun Niuskalan Kotirinteessä vuonna 1983 tehdyissä Kiukaisten kulttuurin asuinpaikan kaivauksissa. Jyvälle on saatu radiohiiliajoitus cal BC 2. In situ viljelystä eli siitä, että ohraa viljeltiin tutkitulla paikalla, eikä ohra ole tuontia muualta, todistavat puolestaan paikasta tehdyt siitepölyanalyysit, joista löytyi Hordeum pölystöä (Vuorela & Lempiäinen 1988). Zohary & Hopf (1993:3 4) mukaan hiiltyminen tapahtuu, kun aines altistuu tulen muodostamille korkeille lämpötiloille, jossa kasvin orgaaniset yhdisteet muuttuvat hiileksi. Bakteerit, sienet tai muut lahottavat tekijät eivät pääse vaikuttamaan hiileen, joten se säilyy lähes kaikissa olosuhteissa. Mikäli hiiltyminen tapahtuu hitaasti ja alle 200 o C lämpötilassa, esimerkiksi siemenet, hedelmät ja jyvät tähkineen voivat säilyä lähes muuttumattomina. Kasvijäänteet säilyttävät morfologiset ja anatomiset piirteensä niin hyvin, että ne voidaan luotettavasti määrittää. Toisaalta, hiiltyminen on kasvijäänteiden kannalta myös ongelmallista, sillä se saattaa aiheuttaa myös niiden tuhoutumista. Täydellinen hiiltyminen tapahtuu vähähappisessa tilassa, mikäli lämpötila nousee o C välille, jolloin hiiltyminen aiheuttaa muutoksia alkuperäisissä mittasuhteissa. Liiallisessa kuumuudessa jyvien pituus kutistuu ja muoto pullistuu. Siemenet saattavat myös halkeilla ja tuhoutua kokonaan tuhkaksi. Eri kasvien jäänteet selviytyvät hiiltymisestä eri tavoin, vaikka lämpötila ja aika olisi kaikille sama. Kasvijäänteiden rakenteelliset erot sekä niiden vesipitoisuus ovat määrääviä tekijöitä hiiltymisprosessissa. Mitä vähemmän nestettä siemenessä on, sitä parempi on sen säilyvyysaste. Vaikka hiiltyminen olisi onnistunut, tuhoutuminen voi tapahtua myöhemmin ympäristötekijöiden myötä. Maaperän kosteus, routa, maan tallaaminen ihmisten ja eläinten toimesta, sijaintisyvyys maanpinnan alla sekä maalajit ja lopulta vielä arkeologiset kaivausmenetelmät vaikuttavat loppu tulokseen (Zohary & Hopf 1993:3 4). 2 Tulos 68.2 % todennäköisyydellä, kalibroitu Bronk Ramsey 2007 mukaan Oxcal 4.0 ohjelmalla

20 Makrofossiilisesta aineistosta löytyy eniten hiiltyneitä viljojen jyviä, hedelmiä ja siemeniä, mutta myös kasvien varsia ja juuria sekä muita kasvin osia voi säilyä. Myös pavut ja herneet sekä muut ohutkuoriset siemenet säilyvät parhaiten hiiltyneinä, kun taas hyvin öljypitoiset siemenet eivät kestä hiiltymistä lainkaan (Viklund 1998:31). Muoto ja pintarakenne saattavat siemenillä muuttua varsinkin nopean hiiltymisen yhteydessä niin, että määrittämisen apuna on käytettävä Viklundin (ibid.) mukaan kokeellisesti hiillytettyjen kasvijäänteiden referenssikokoelmia. Kasviaineksen hiiltyminen voi tapahtua monella eri tavoin, kuten esimerkiksi liedessä ruuan käsittelyn ja valmistamisen yhteydessä, viljan kuivatuksen ja varastoinnin aikana tai tulipalossa. Sekä hiiltynyttä että hiiltymätöntä aineistoa voi löytyä samasta kontekstista esimerkiksi liedestä. Hiiltynyt aines ei välttämättä tarvitse säilyäkseen hapetonta tilaa tai suojaavia sedimenttejä, vaan se säilyy myös lähellä maanpintaa. Paremman säilyvyytensä ansiosta hiiltynyttä kasviainesta löytyy usein arkeologisilta kohteilta ja lisäksi sitä löytyy runsaammin kuin hiiltymätöntä ainesta (Willerding 1991:25). Hiiltynyttä puumateriaalia ei yleensä käsitellä arkeobotaanisen tutkimuksen yhteydessä, sillä tutkimus koskee vain hiiltynyttä siemen ja jyvämateriaalia. Puu kestää hiillytyskokeiden tulosten perusteella tunnin ajan 900 o C kuumuutta, jonka jälkeen hiiltynyt puu muuttuu tuhkaksi (Wright 2003:577). Edelleen Wrightin (ibid.) mukaan hiiltynyttä puuta ei voida aina ja kaikissa olosuhteissa liittää samaan yhteyteen hiiltyneiden kasvijäänteiden kanssa, johtuen eroista kuumuuden keston suhteen. Hiiltyneen puumateriaalin säilymistä, käsittelyä ja tutkimusta koskevat kuitenkin lähes samat menetelmät kuin hiiltyneen siemenaineiston. Hiiltynyttä puumateriaalia otetaan makrofossiilitutkimuksissa kuitenkin aina talteen ja luetteloidaan ilman määrittämistä Makrosubfossiilit hiiltymätön aineisto Hiiltymätön aineisto säilyy huomattavasti huonommin kuin hiiltynyt, sillä se on altis homeen ja sienten kasvualustaksi sekä ravinnoksi eläimille. Hiiltymättömään materiaaliin on myös suhtauduttu tutkimuksissa epäilevästi juuri siksi, että sen säilyvyys on heikko ja 15

21 ajoittamisen ei ole uskottu tuottavan tuloksia. Arkeobotaanisen tutkimuksen lähtökohtana on pidetty lähinnä vain hiiltynyttä materiaalia ja se näkyy myös tutkimuksessa, sillä alan merkittävimmät julkaisut käsittelevät pääasiassa vain hiiltynyttä kasviaineistoa. Lempiäisen (2006:32 33) mukaan keskiaikaisten maakerrosten tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että jo pienessäkin määrässä maata saattaa olla kymmeniätuhansia erinomaisesti säilyneitä hiiltymättömiä kasvijäänteitä. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Turun Mätäjärven tutkimukset, jossa määrällisesti ja lajistoltaan runsaimpia kerroksia olivat nimenomaan keskiaikaiset kerrokset. Keskiaikaisten kaupunkien kulttuurikerroksista tutkimus on laajentunut koskemaan myös myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun kerroksia ja jopa aivan nykyaikaisista kerroksista on kertynyt materiaalia (Lempiäinen 2006:32 33). Hiiltymätöntä materiaalia on tutkittu eniten märistä ja vettyneistä konteksteista talteen saadun materiaalin yhteydessä. Tutkimusaineisto on julkaisuissakin yleisimmin jaettu seuraaviin ryhmiin: hiiltynyt, hiiltymätön (märkä), mineralisoitunut ja kuivunut (Körber Grohne 1991:6). Hapettoman tilan, josta keskiaikaa vanhempaa hiiltymätöntä aineistoa parhaiten löytyy, tarjoavat soiden ja järvien sedimentit. Myös ojat, kaivot, latriinit, vallihaudat ja hautaröykkiöt sekä paksut kulttuurikerrokset saattavat olla riittävän hapettomia ja siten suotuisia ympäristöjä subfossiilisen kasvijäänneaineksen säilymiselle. Erittäin suotuisissa olosuhteissa hiiltymätön kasviaines voi säilyä lähes samannäköisenä kuin nykyaikainen kasviaines. Paksukuorisilla siemenillä kuori säilyy, mutta kaikki tärkkelys ja proteiini on siemenen tai hedelmän sisältä kadonnut aikojen kuluessa. Öljypitoisten kasvien, kuten pellavan, siemenet tuhoutuvat kovissa lämpötiloissa, joten parhaiten ne säilyvät hiiltymättöminä. Hiiltymätön materiaali mahdollistaa paikallisen ympäristön, agraaritalouden, tuonnin ja kaupankäynnin sekä ruokatapojen rekonstruoinnin (Viklund 1998:30). Tunnetuimpia järvistä löytyneiden hiiltymättömien kasvijäänteiden tutkimuksia ovat jo aiemmin mainitut O. Heerin (1866) tutkimukset Sveitsin neoliittisesta järviasuinpaikasta. Hapeton tila soissa sekä niiden sisältämä humushappo ovat säilöneet useita rautakaudelle ajoittuvia ihmisruumiita mm. Englannissa, Hollanissa, Saksassa ja Tanskassa. 16

22 Tutkimuksissa on saatu selvitettyä löytyneiden suoruumiiden vatsalaukkujen sisältöä, kasvikuiduista valmistettujen vaatteiden materiaalia sekä esineitä, joita vainajalla oli mukanaan hautautumishetkellä. Esimerkiksi Englannista löytyneen Lindowin miehen tutkimuksissa on saatu selville, mistä kasveista valmistettua ruokaa vainaja oli syönyt ja mistä kasvikuiduista vaatteet oli valmistettu (Sales et al. 1991:51 52). Muita märkien ympäristöjen kasvijäännetutkimuksia ovat laivahylyistä tehdyt tutkimukset, joista tunnetuimpia on vuonna 1545 Englannin Portsmouthissa uponnut laiva nimeltä Mary Rose. Kasvijäänteiden analysointia varten näytteitä otettiin laivaa ympäröivistä sedimenteistä, laivasta löytyneistä astioista, merimiesten tavara arkuista ja vaatteista. Otetut näytteet osoittivat orgaanisen materiaalin säilyneen erittäin hyvin. Erikoisia poikkeuksia olivat säilyneet viinirypäleiden kuoret sekä kuivatut mustapippurit, joissa oli tuoksukin vielä tallella (Green 2001). Säilyttävä vaikutus on myös metallien, kuten hopean, kuparin ja pronssin sekä raudan suoloilla. Kosteissa oloissa metalli tuottaa oksidia, joka kyllästää kasvijäänteen. Metallin ja kasvin ei tarvitse välttämättä olla edes suorassa kosketuksissa toisiinsa, vaan metallisuolojen konservoiva vaikutus ulottuu useiden senttien päähän. Tavallinen suola (NaCl) saattaa säilöä kasvijäänteitä sellaisenaankin, ilman mineralisoitumista. Mineralisoituminen tapahtuu, kun kalkkipitoisen maan sisältämä kalsiumkarbonaattisuola (CaCo 3 ) kovettaa kasvijäänteet. Kovettumisprosessissa on usein mukana myös potassiumkarbonaatti eli puuntuhka, potaska (Körber Grohne 1991:12). Mineralisoitumisessa säilyvät usein vain ne siemenet, joiden kuori on kova (Körber Grohne 1991:12). Ph.D. David Earle Robinsonin 3 mukaan mineralisoituminen voi olla kyseessä myös Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen vadelman (Rubus idaeus) siementen kohdalla. Tässä tapauksessa mineralisoitumisen ovat aiheuttaneet haudattujen vainajien luista erittynyt kalkki, joka on muuttanut maa aineksen riittävän kalkkipitoiseksi, jotta siemenet ovat säilyneet läpäisevässä ja hiekkapitoisessa maassa. 3 Suullinen tiedonanto, IWGP seminaari, Sheffield

23 2.5. Kasvijäänteiden säilymisympäristöt Kuten jo edellä on todettu, kasvijäänteet voivat yleisimmin säilyä hiiltyneinä, hiiltymättöminä, mineralisoituneina, kuivuneina sekä painanteina saviastioissa ja rakennuksissa tiivisteenä käytetyssä savessa. Luonnonmuovautumisprosessit voivat joko tuhota tai säilyttää kasvijäänteitä. Säilymiseen vaikuttaa merkittävästi kasvijäännettä ympäröivä aines eli matriksi sekä ilmasto. Ympäröivä aines voi olla maaperä, sedimentti tai vesi. Matriksin luonne vaikuttaa säilyvyyteen; emäksinen kalkkipitoinen maa on hyvä säilymisympäristö, kun taas hapan maa tuhoaa orgaanista ainesta varsin nopeasti. Metallien suolot, suola ja öljy ovat myös suotuisia säilymisympäristöjä orgaanisille materiaaleille. Edellä mainitut matriksit tarjoavat kasvijäänteille ympäristön, jossa mikro organismien ja bakteerien toiminta joko hidastuu huomattavasti tai saattaa loppua kokonaan. Lempiäinen (2003:326) mainitsee, että hyvä esimerkki metallisuolojen konservoimista kasvijäänteistä on Turun Katariinan Kirkkomäen 1100 luvun kalmistosta, jossa naisen hautaan asetetun rukiista tehdyn kimpun korret ja tähkät olivat säilyneet hiiltymättömänä naisen puvussa olleiden pronssikorujen erittämien metallisuolojen ansiosta. Ilmastolla on myös suuri merkitys kasvijäänteiden säilyvyydessä. Paikallinen mikroilmasto on saattanut säilyä suojassa ulkoisilta häiriötekijöiltä, jolloin ilmasto on jo luonnostaan konservoiva. Renfrew & Bahn (1994:51) mainitsee, että esimerkiksi paleoliittisista maalauksistaan kuuluisassa Ranskan Lascaux`n luolassa on säilynyt kasvikuituja luolassa vallinneen paikallisen mikroilmaston ansiosta. Alueellisten ilmastojen sateet, lämpötilan ja kosteuden vaihtelut sekä eroosio ovat koko ajan muuttuvia tekijöitä, jotka aiheuttavat orgaanisessa aineksessa suurta tuhoa. Toisaalta taas luonnon katastrofit kuten myrskyt, tulvat tai tulivuorten purkaukset ovat merkittäviä säilyvyyden ilmiöitä. Yksi tunnetuimmista säilyttävistä tuhoista tapahtui elokuussa vuonna 79 Italian Pompeijissa, kun koko kaupunki hautautui tulivuoresta purkautuneen laavan ja tuhkan alle. Lukuisa määrä leipiä, hedelmiä sekä kasveja oli säilynyt tuhkan alla. Huomattava kuivuus sekä jäätyminen ovat myös hyviä säilymisympäristöjä kasvijäänteille (Renfrew & Bahn 1994:51). 18

24 Suomen oloissa arkeobotaanisen aineiston kannalta merkittävimmät säilymisympäristöt ovat syntyneet luonnon ja kulttuurisen toiminnan myötä. Erilaiset säilymisympäristöt on esitetty kappaleen lopussa olevassa taulukossa 1 (ks. Tenhunen 2001:16, Lempiäinen 1998:52). Luonnon oman toiminnan, kuten vesistöjen tulvimisen tai muun veden liikkeen myötä maa ainekset ovat siirtyneet ja muodostaneet kerrostumia eli sedimenttejä, joiden alle on jäänyt kivikauden ihmisten asuinpaikkoja tai esimerkiksi keskiajan laivahylkyjä. Sedimenttien alla niin arkeologinen kuin arkeobotaaninen aines ovat säilössä, kunnes ne tutkijoiden toimesta jälleen näkevät päivänvalon. Ihmisen toiminnan myötä syntyneet kulttuuriset säilymisympäristöt tarjoavat enemmän ja monipuolisempia tutkimuskohteita, varsinkin arkeobotaanisen aineiston kannalta katsottuna. Kulttuurisia säilymisympäristöjä tarkastellaan lähemmin seuraavassa kappaleessa, jossa esitellään muutamia kohteita, joista kasvijäännemateriaalia parhaiten löytyy. Luonnon säilymisympäristöt järvi ja merisedimentit suokerrostumat orgaaniset kerrostumat metsäpalokerrostumat Kulttuuriset säilymisympäristöt kulttuurikerrokset tulisijat ja niiden ympäristöt paalunjäljet likamaaläikät ja hiilikeskittymät kyntöjäljet lattiatasot ja lattialankkujen raot jätekuopat, lantakerrostumat ja kasat viemäriojat, kaivot ja kaivannot varastokuopat ja kellarit pihat, piha ja katukiveykset keramiikkakeskittymät, astiat ja ruukut kivirakennusten muurikomerot haudat TAULUKKO 1. YLEISIMMÄT LUONNON JA KULTTUURISEN TOIMINNAN MYÖTÄ MUODOSTUNEET SÄILYMISYMPÄRISTÖT 19

25 2.6. Kasvijäännemateriaalin arkeologiset löytöyhteydet Arkeologian tutkimuskohteena ovat kulttuuriset säilymisympäristöt, jotka tuovat tietoa ihmisten toiminnasta eri aikoina. Arkeologisista kohteista löytyy yleensä runsaasti kasvijäänteitä, jotka kertovat aivan kuten arkeologiset löydöt eli artefaktit ihmisen toiminnasta menneinä aikoina. Kasvijäänteet kertovat tutkijalle, mitä kasveja ympäristössä on kasvanut, miten ihmisen toiminta on ympäristöä muokannut eri aikoina, mitä kasveja on käytetty ruokana tai muuten hyödynnetty talouden tukena. Kasvijäänteet myös kertovat, onko paikalla muinoin elänyt yhteisö ollut maata viljelevä kulttuuri, mitä kasvilajeja on viljelty ja millaisilla menetelmillä. Kasvilajit kertovat paitsi arkielämästä, myös yhteyksistä ulkomaille. Kaupallisten yhteyksien myötä arkeologisista kerroksista voi löytyä eksoottisia jäänteitä, kuten viikunan (Ficus carica) tai viinirypäleen (Vitis vinifera) siemeniä. Arkeologinen tutkimus yksinään ei aina pysty ratkaisemaan kysymystä esimerkiksi kohteen käyttötarkoituksesta tai ajankohdasta, mutta kasvijäännetutkimuksen avulla kysymykseen voidaan antaa osavastauksia. Ihmistoiminnan tuottamat jätteet, ruuan tähteet, ruokavarastot, rakennustarvikeaineet, eläinten rehu sekä erilaiset lantakerrokset ovat esihistoriallisilta tai keskiaikaisilta asuinpaikoilta löytyviä antoisia kohteita kasvijäännetutkimuksen kannalta. Esimerkiksi rautakautisten talojen tutkimusten yhteydessä löytyy usein paalunjälkiä sekä jätekuoppia, joihin on aikojen kuluessa kerääntynyt monipuolista kasvijäänneaineistoa. Talon palamisen yhteydessä aines ensin hiiltyy ja jää palokerrosten alle suojaan, jolloin se säilyy huomattavan hyvin. Erityisesti Ruotsissa on saatu rautakautisten talojen tutkimusten yhteydessä paalunjäljistä ja jätekuopista talteen kasvijäänteitä, jotka kertovat ihmisravintona ja karjanrehuna käytetyistä kasveista (Engelmark 1985:205). Karin Viklund on väitöskirjassaan (1998) selvittänyt rautakautisten talojen eri osien käyttötarkoitusta kasvijäännetutkimuksen avulla; varastona toimineesta talon osasta on löytynyt runsaasti jyviä ja viljakasvien eri osia, jotka ovat syntyneet viljankäsittelyn, kuten puinnin ja puhdistuksen tuloksena. Toiselta puolen taloa taas löytyy materiaalia, joka osoittaa paikan olleen asuintilana ja keittiönä; ruuanlaiton yhteydessä hiiltyneitä jyviä ja muita hyötykasveja löytyy muun arkirutiineista kertovan arkeologisen aineiston yhteydestä. Eläimillä on ollut talossa myös oma alueensa. Talliin tai karjasuojaan on tuotu eläimille rehua sekä pahnoja ja tämä 20

26 näkyy tutkimuksissa monipuolisena kasviaineistona; näytteistä löytyy viljelykasvien rikkaruohojen siemeniä, jyviä, ruohikko ja kosteikkokasvien siemeniä, niittykasvien siemeniä, sammalta ja lehtiä (Viklund 1998: ). Kasvijäänteet ovat taloissa voineet joutua paalujen sijoihin, lattialankkujen ja seinähirsien väleihin, tulisijoihin ja liesiin tai muihin talossa sijainneisiin rakenteisiin joko käytännön toimien myötä siivouksen tai ruuanlaiton yhteydessä tai ne on sijoitettu paikalleen rituaalisen toiminnan myötä (Viklund 1998:157). Helsingin Vanhankaupungin arkeologisissa kaivauksissa löytyneiden keskiaikaisten talojen lattialankkujen alta ja jätekuopista sekä kaivoista otettiin maanäytteitä, joiden avulla pyrittiin selvittämään alueen luonnonympäristön tilaa sekä ravintotaloutta ja kaupallisia yhteyksiä (Lempiäinen 1994:173). Luovutetun Karjalan puolella sijaitsevassa Käkisalmen linnoituksessa puolestaan on tutkittu lannasta ja keittiöjätteestä muodostuvia jätekuoppia, joista löytyneet kasvijäänteet ovat pääosin peräisin eläimille syötetystä rehusta, viljelykasveista sekä muista ruuanlaitossa hyödynnetyistä kasveista (Lempiäinen 1995:83). Asuinpaikkojen ohella myös kirkkojen lattiat ja kiveykset ovat kohteita, joihin kasvimateriaalia kertyy. Vehmaan keskiaikaisen harmaakivikirkon, Turun tuomiokirkon, Oulun tuomiokirkon ja Naantalin kirkon tutkimusten yhteydessä löydetty kasviaines on peräisin kirkon koristeluun sekä kirkossa uskonnollisissa seremonioissa käytetyistä kasveista ja osa on myös kulkeutunut sinne kirkossa käyneiden ihmisten mukana (Lempiäinen 2002:165). Keskiaikaisten kivirakennusten seiniin rakennetut komerot voivat olla myös kasvijäänneainesta säilyttäviä ympäristöjä. Muurikomerot ovat erityisesti keskiaikaisille kivikirkoille ominainen piirre, joka on jäänyt tutkimuksissa vähälle huomiolle (Hiekkanen 2007:46). Seinissä oleviin syvennyksiin on rakennettu puinen kaappi, jossa muuria vasten olevat puuosat eristettiin tuohella. Muurikomeroilla ja niiden kaapeilla on ollut useita tehtäviä. Niitä on voitu käyttää kirjojen, ehtoollisvälineiden tai alttaripalveluksissa tarvittavien esineiden säilyttämiseen (Hiekkanen 2007:47). Muurikomeroiden tutkimus on vasta aluillaan, joten tulkinnoissa täytyy olla varuillaan, kuten Hiekkanen (ibid.) toteaa. Kasvijäänteiden säilyminen muurikomeroiden yhteydessä voi olla hyvinkin heikkoa, mutta parhaassa tapauksessa kasvijäännetutkimus voi tarjota apua tulkintojen tueksi. 21

27 Esihistoriallisesta viljelystä varmimmin kertovat muinaispelloista löytyneet kasvijäänteet, joita saadaan talteen auraamisen myötä syntyneistä kyntöjäljistä. Muinaispellot tunnistetaan vaaleammasta pohjamaakerroksesta tummina erottuvina ristikkäisistä auranjäljistä. Kasvijäänteiden tutkimusta varten otetaan tummina erottuvista auranjäljistä maanäytteitä, joiden tulosten perusteella saadaan luotettavaa tietoa peltoviljelykasveista. Pääosin kasvijäänneaineisto koostuu hiiltyneistä viljan jyvistä, seassa saattaa olla myös hiiltymättömiä rikkakasvien siemeniä, mutta vain hiiltyneet voidaan luotettavasti liittää itse peltoviljelyyn. Esihistoriallisia auranjälkiä on tavattu Suomessa toistakymmentä, joista tunnetuimpia tutkimuksia ovat Sääksmäen Rapolan (Vikkula et al. 1994) ja Mikkelin Orijärven tutkimukset (Mikkola & Tenhunen 2003). Auranjälkien yhteydestä on usein tavattu asuinpaikkoja ja hautauksia (esim. Palo 2001, Mikkola & Tenhunen 2003). Makrofossiilitutkimuksesta on todettu olevan merkittävää hyötyä myös epämääräisten likamaiden ja palomaiden määrityksessä (Tenhunen 2001:86). Arkeologisen materiaalin perusteella ei saatu täyttä selvyyttä esimerkiksi Ulvilan Liikistön keskiaikaisen kappelinpaikan ja hautausmaan kaivauksissa maakerroksessa esiintyneen värjäytymän luonteesta. Värjäytynyt maa tulkittiin jätekuopaksi ja kasvijäännetutkimuksen tulos tuki tätä tulkintaa (Lempiäinen M 2005:17) Kasvijäänteiden ajoitus Kasvimakrofossiilitutkimukset voivat olla arkeologisen tutkimuksen apuna myös kohteen ajoittamisessa. On tapauksia, joissa kaivauksilta ei ole löydetty arkeologista ajoitusta tukevia löytöjä tai rakenteita, mutta maanäytteistä on löydetty jyviä, joita on ajoitettu 14 C eli radiohiiliajoitus tai hiukkaskiihdytinmenetelmällä ( 14 C ajoituksesta ks. esim. Jugner 2004). Esimerkkinä voidaan mainita Turun Räntämäen Orhinkarsinan kaivaukset (Korkeakoski Väisänen 1997), joista ajoitettavaa materiaalia saatiin vain muutamasta keramiikanpalasta. Keramiikka on tyypiltään ns. Morbyn keramiikkaa, jonka astianvalmistustraditioon perustuen kohde on epineoliittinen asuinpaikka. Kaivauksilta otettiin kaksi maanäytettä, joista löytyneille hiiltyneille jyville on saatu radiohiiliajoitus

28 ja cal BC 4. Kankaisen (1999:58) mukaan makrofossiilit ovat hyvää ainesta ajoitukseen, sillä niiden oma ikä on hyvin lyhyt, koska ne edustavat usein yhden vuoden kasvukautta. Tämän tutkimuksen aineistosta Lappeenrannasta ja Hämeenkoskelta otettujen maanäytteiden aineistosta löytyneitä siemeniä ja jyviä on ajoitettu 14 C menetelmällä. Pälkäneen ja Liikistön kasvijäänteiden ajoitustulokset perustuvat pääasiassa arkeologisiin menetelmiin, jolloin ajoitus on tehty stratigrafian, esinetypologian tai rahalöytöjen perusteella. Liikistöstä on ajoitettu myös vainajien luita 14 C menetelmällä. Ajoitustuloksista kerrotaan tarkemmin luvussa 6, tutkimuskohteiden esittelyn yhteydessä. 3. RUUMISHAUTA ARKEOLOGISENA TUTKIMUSKOHTEENA 3.1. Tutkimushistoria Suomessa on tehty lukuisia ruumiskalmistoja tai yksittäisiä hautoja koskevia tutkimuksia. Varhaisimpiin julkaisuihin kuuluvat nykyisin luovutetun Karjalan puolella sijaitsevat Hiitolan ja Kaukolan ristiretkiaikaiset kalmistot, joissa Theodor Schvindt (1892) teki tutkimuksia useissa eri kohteissa luvun alkupuolella tehtiin useita huomattavia kalmistokaivauksia, joista laajimpia ovat olleet Köyliön Köyliönsaaren viikinki ja ristiretkiaikaisen kalmiston tutkimukset, joissa tavattiin yhteensä 51 hautaa (Cleve 1978). Hollolan Kirkkailanmäen noin 140 hautaa käsittävällä ristiretkiaikaisella ruumiskalmistolla ja varhaiskeskiaikaisella hautausmaalla on suoritettu kaivauksia useita kertoja 1930 luvulta 1990 luvulle saakka (Hirviluoto 1985). 4 Tulos 95.4 % todennäköisyydellä, kalibroitu Bronk Ramsey 2007 mukaan Oxcal 4.0 ohjelmalla

29 1950 luvulle tultaessa huomion arvoisia kaivauksia ovat olleet muun muassa Halikon Rikalanmäellä sijaitseva viikinki ja ristiretkiaikainen ruumiskalmisto, jota Jorma Leppäaho on tutkinut useana vuonna (Leppäaho 1955, Mäntylä 2006 mukaan) luvun lopulla alkaneet Euran Luistarin merovingi ristiretkiajalle ajoittuvan ruumiskalmiston tutkimukset ovat jatkuneet aina 1990 luvun alkuun saakka. Luistarista on tutkittu yli 1300 ruumishautaa (Lehtosalo Hilander 1982 ja 2000). Turun Katariinan Kirkkomäen muinaisjäännösaluetta on tutkittu useaan otteeseen 1950 luvulta alkaen, mutta vasta vuonna 1991 aloitetut kaivaukset kohdistuivat nimenomaan viikinki ja ristiretkiaikaiseen kalmistoon, josta on tähän mennessä tutkittu 43 hautaa (Asplund & Riikonen 2007) luvun taitteen merkittävimpiä ruumiskalmistotutkimuksia ovat olleet Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen kaivaukset, joita on suoritettu useana vuonna luvulta 1600 luvulle ajoittuvasta kalmistosta on dokumentoitu 143 hautaa. Kalmistosta on havaintoja kaikkiaan noin 300 haudasta (Laakso 1999a ja 1999b), kun lukuun otetaan mukaan jo 1950 luvulla paikalla ensimmäisen kerran suoritettujen kaivausten tutkimukset (Salo 1957, Laakso 2004a). Tutkimus ja dokumentointimenetelmien kehittyessä ja tarkentuessa sekä asennemuutosten myötä on ryhdytty kiinnittämään huomiota myös siihen, mitä kaikkea mahdollista tietoa haudat voivat tarjota ajoituskysymysten lisäksi. Uudet kysymykset toivat mukanaan uusia tutkimustapoja luvulla käytössä ollut melko ylimalkainen ja lapion avulla tapahtunut hautojen tutkimus on muuttunut ja tarkentunut 2000 luvulle tultaessa jopa niin, että hautojen osia on kipsituen avulla kuljetettu laboratorioon, jossa ne on tutkittu mikroskoopin alla. Hauta tai vainaja käsitetään nykyisin omaksi tutkimusyksiköksi, jota tarkastellaan yhä yksityiskohtaisemmin. Haudasta kuten mistä tahansa muustakin arkeologisesta kohteesta halutaan saada irti kaikki mahdollinen ja joskus jopa mahdottomalta tuntuva informaatio. Arkeologisen tutkimuksen apuna käytetään yhä useammin myös luonnontieteellisiä menetelmiä lisäämään tiedon monipuolisuutta; vainajien luista tehdään ajoituksia ja päätelmiä vainajan iästä, sairauksista ja vaikkapa ruokavaliosta, puulajianalyysillä 24

30 selvitetään, mistä puusta arkku on valmistettu ja dendrokronologian avulla tehdään puusta kronologinen iänmääritys, kuituanalyysin avulla selvitetään onko kyseessä eläin tai kasvikuiduista valmistetut kankaat tai nyörit. Siitepöly ja kasvijäänneanalyysien mahdollisuudet hautatutkimusten apuna on esitetty tässä työssä myöhemmissä kappaleissa. Edellä mainittujen kehitysaskeleiden myötä kasvijäännetutkimuksestakin on tullut nykyisin lähes säännönmukainen osa hautojen tutkimusta Hautatutkimus arkeologisin menetelmin Hautojen sijaintia ja suuntaa voidaan selvittää vain kaivamalla, sillä maan pinnalla on harvoin näkyvillä hautaa indikoivia merkkejä, kuten painautumia tai hautakiviä. Suomen happamassa maaperässä palamattomat luut säilyvät huonosti. Haudatusta ruumiista on usein jäljellä vain vaaleassa hiekassa erottuva värjäytymä, hieman hammaskiillettä ja luun siruja tai puuarkusta muistuttaa pala maatunutta puuta. Toisaalta taas hauta voi parhaassa tapauksessa olla niin hyväkuntoinen, että vainajan luita, vaatetukseen liittyviä osia tai orgaanista materiaalia on säilynyt. Happaman maaperän lisäksi hautojen säilyvyyteen vaikuttaa kalmistojen pitkä käyttöikä, jolloin vanhempia hautoja ovat rikkoneet myöhemmin maahan kaivetut haudat. Yleisesti hautatutkimuksilla halutaan saada vastauksia esimerkiksi kalmiston laajuutta, käyttöaikaa, hautausrituaaleja, sosiaalisia asenteita ja uskonnossa tai ideologiassa tapahtuneita muutoksia koskeviin kysymyksiin. Yksityiskohtaisemmin kysymyksiä voidaan esittää ikään, sukupuoleen, sairauksiin ja muihin morfologisiin ja fyysisiin ominaisuuksiin tai tekijöihin liittyen. Vastauksia saadaan hyödyntämällä luonnontieteellisiä analyysejä. Jotta hautatutkimuksella saadaan vastauksia oikeisiin kysymyksiin, on myös tutkimustavan ja dokumentoinnin sekä jälkikäteen tehtävien analyysien oltava riittäviä ja laadukkaita. Professori Jussi Pekka Taavitsainen ja dosentti Markus Hiekkanen ovat ottaneet kantaa palamattomien luuaineistojen käsittelyyn (1997). Molemmat ovat kirjoituksissaan todenneet, kuinka löyhästi luuaineistojen käsittelyyn on aiemmin suhtauduttu. Haudoista on 25

31 otettu esineistö hyvinkin huolella talteen, mutta luiden talteenotossa ei ole yhtä suurta tarkkuutta ollut. Kuten Taavitsainen (1997:52) toteaa, luita ja hautoja on Suomessa toki kaivettu, mutta niiden tutkimuksellinen käyttö on ollut ilmeisen vähäistä. Vasta 1970 luvulta alkaen on hautaa alettu tarkastella kokonaisuutena, jolloin myös haudasta on kerätty kaikki aineisto talteen. Hiekkanen (1997:66) puolestaan mainitsee, että arkeologit tarvitsevat luonnontieteilijöiltä tietoja siitä, mihin asioihin kenttätyössä tulisi kiinnittää huomiota. Hautoja kaivetaan nykyisin yksikkökaivausmenetelmällä, tai tämä menetelmä ainakin olisi suotavaa. Aina kaivauskertomuksista ei käy ilmi, millä menetelmällä haudat on tutkittu. Yksikkökaivausmenetelmässä kaivaus etenee vastakkaisessa kronologisessa järjestyksessä, jossa nuorempi yksikkö kaivetaan aina ensin pois. Tällä varmistetaan, että nuorempaan yksikköön kuuluva esineistö tai muu materiaali (esim. luut, kasvijäänteet) ei sekoitu vanhemman materiaalin kanssa. Yksikkökaivausmenetelmässä kukin yksikkö saa oman numeron, jolloin sen maanlaatu ja sisältö kuvaillaan tarkasti, kuten myös stratigrafinen suhde muihin yksiköihin (Rankama 2008: ). Jokaisesta säilyneestä haudasta, jossa vainajan luita vielä jäljellä, olisi myös tärkeää täyttää luurankolomake, johon merkitään kaikki mitat luiden distaali ja proksimaalipäistä. Lomakkeelle merkitään vainajan asento, säilyneet luut ja muut havainnot esineistä, niiden sijainti, havainnot orgaanisesta materiaalista, värjäytymistä ja muista anomalioista. Samat tiedot voidaan taltioida myös takymetrimittauksilla. Hautojen yhteydestä otetut näytteet olisi myös hyvä mitata paikalleen tai piirtää lomakkeelle, jotta näytteen konteksti on mahdollisimman tarkka. Tästä on apua myöhemmin näytteiden käsittelyn jälkeen tapahtuvassa tulkinnassa ja raportoinnissa. Hautojen tutkiminen vaatii kaivajalta kokemusta ja huolellisuutta. Pitkään käytössä olleessa kalmistossa hautojen säilyvyysaste vaihtelee ja eri ikäiset haudat leikkaavat toisiaan. Stratigrafisten suhteiden hahmottaminen voi olla vaikeaa, silloin kun haudat eivät erotu yksittäin, vaan ovat kerrostuneet suoraan toistensa päälle tai osittain toisiaan leikaten. Jokainen hauta olisi kuitenkin pyrittävä tutkimaan oman yksikkönään, jotta haudasta ja vainajasta tehtävät analyysit tai tulkinnat ovat luotettavia. Informatiivisin tapa dokumentoida hautoja ovat piirretyt kartat, joissa vainajien asennot ja suhteet toisiinsa käyvät 26

32 selkeästi ilmi yhdistettynä matriisipiirroksiin, joissa hautojen stratigrafiset suhteet tulevat esille. Lisänä edellä mainittuihin tulevat vielä jokaisesta haudasta tehdyt yksikkölomakkeet. Huolellisella dokumentoinnilla ja näytteiden otolla voidaan kaivausten päätyttyä asettaa tutkimuskysymyksiä, joita ei vielä esimerkiksi kaivauksia suunniteltaessa tai kaivaustilanteessa ollut tullut esiin Hautaustavat yhteiskunnan peili Hautatutkimusten painopiste on yleensä ollut haudan rakenteen sekä haudasta löytyneiden esineiden tutkimuksessa. Esineellisen ja rakenteellisen tutkimuksen perusteella on tehty päätelmiä ja tulkintoja esimerkiksi yhteiskunnan ja talouden rakenteesta, demografiasta sekä kaupankäynnistä (esim. Lehtosalo Hilander 1982 ja 2000). Arkeologisessa tutkimuksessa säilyi pitkään ajatus, että haudat ja hautaustavat heijastavat oman aikansa yhteiskuntaa hauta on elämän peili, joka kuvaa henkilön persoonallisuutta ja sosiaalista asemaa. Tutkimuksissa hautausrituaalit, niihin vaikuttavat ideologiat ja symboliikka ovat jääneet vähälle huomiolle, kunnes postprosessualistisen arkeologian myötä tutkimus on saanut uutta näkökulmaa (Wickholm 2005) ja tutkijat ovat käsitelleet aihepiiriä uudesta näkökulmasta käsin (esim. Wickholm & Raninen 2003, Wickholm 2005). Lisäksi esimerkiksi rituaaliarkeologiasta on tehty opinnäytetyö (Hymylä 2004). Vaikka monet haudoissa havaittavat piirteet säilyvät muuttumattomina läpi vuosisatojen, toiset piirteet puolestaan muuttuvat herkästi yhteisön muuttuessa. Merkittävä ja huomattavan nopea hautaustapojen muutosvaihe on esimerkiksi röykkiöhautaustavan leviäminen varsinkin Suomen rannikkoalueella pronssikaudella, hautaustapojen monipuolistuminen rautakaudella ja lopulta kristillisvaikutteisen ruumishautauksen yleistyminen rautakauden lopulla (Pihlman 1997:8). Siirtyminen polttohautauksesta ruumishautaukseen Ala Satakunnan kalmistoissa luvulla on merkki Euroopasta tulleista kristinuskon tuulista; ruumiin hautaaminen polttamatta kertoo yhteisön uskoneen 27

33 ylösnousemukseen viimeisenä päivänä. Apostoli Paavalin sanojen mukaisesti hautaa on pidetty vain tilapäisenä lepopaikkana (Hiekkanen 2003:13). Kalmistoissa hautauksen suunta kertoo uskonnollisista vaikutteista; esihistoriallisella ajalla hautauksen suunta vaihteli, kun taas kristinuskon myötä vainajat haudattiin itälänsisuuntaisesti, jotta vainaja näkee idästä nousevan auringon. Tätä tarkoitusta varten vainajan pään alle oli yleensä asetettu pielus (Hiekkanen 2003:158) luvuilla perustettiin pitäjänkirkkoja, joita ympäröiville kirkkomaille vainajat haudattiin. Vanhat, luonteeltaan jo osin kristilliset kalmistot, jäivät kirkon painostuksen alla vähitellen pois käytöstä (Hiekkanen 2003:15). Kristilliseen hautaamiseen keskiajalla vaikuttivat kanoniset kirkon lait, mutta siitä huolimatta paikallisia eroja kehittyi niin uskonkäsityksissä kuin hautaustavoissa. Huolimatta siitä, että katolisen keskiajan kristinusko on pääpiirteissään tuttua ja kirjallista lähdeaineistoa on säilynyt, sen todellista sisältöä ja muotoa ei täysin tunneta. Esihistorialliselta ajalta ei uskonnosta tai uskonnollisista käsityksistä ole säilynyt lähdetietoa, vaan aihepiiriä tutkitaan erilaisten teorioiden viitekehyksessä (Paavola 2003:25). Esihistoriallisen ajan ja keskiajan sekä vielä sitä nuoremman historiallisen ajan hautauskulttuuriin liittyy paljon elementtejä, joihin ei vielä ole saatu vastauksia. Kasvien käyttöä hautaamisen yhteydessä ei tunneta kovin hyvin. Haudoista löytyneet kasvijäänteet voivat olla joko symbolisen tai rituaalisien toiminnan merkkejä, jäänteitä ruuasta, koristelusta tai muusta hautaamiseen liittyvästä käytännön toimesta Kuolemaan liittyvät käsitykset Käsitykset kuolemasta ja suhteista vainajiin ovat kansanuskon voimakkaimpia uskomuksia. Vanhimpiin käsityksiin kuului, että ihminen kuolemansa jälkeenkin jatkoi olemassaoloaan suunnilleen samalla tavoin kuin eläessään. Tätä varten piti vainaja hautaamisen yhteydessä myös varustaa, jotta hän tulee toimeen tuonpuoleisessa maailmassa. Vainajien yhteydet vanhaan kotiin ja sukuun eivät katkenneet kuoleman myötä kokonaan, ainoastaan heikkenivät ajan kuluessa. Tämän vuoksi kuolleiden tuli myöhemminkin saada 28

34 osuutensa esimerkiksi kotitalon tuotosta ja siksi haudalle käytiin viemässä ruokaa sekä juomaa. Uhrien, eli vainajien osuuksien lisäksi haudoilla vietettiin toistuvasti myös muistojuhlia. Uhrilahjoja annettiin hautaamisen ja hautajaisaterian yhteydessä, niitä tuotiin myöhemmin haudalle ja lahjoja annettiin myös satovuoden päättyessä. Vainajakultissa suhteita kuolleisiin piti hoitaa, jotta eläville ei tulisi hankaluuksia. Tyytymätön vainaja saattoi tulla käymään vanhassa kodissaan tai pilata tulevan viljasadon. Tyytyväinen vainaja sen sijaan turvaisi elävien hyvinvoinnin ja talouden (Talve 1990: ). Kuolemanrituaalit ovat prosesseja, jotka liittyvät ihmisen kuolemaan; kuolevan hyvästely, kuoleman jälkeen tapahtuvat hautausrituaalit ja lopulta varsinainen hautaustapahtuma sekä vainajakultti. Kuolleen ympärillä on ollut tapana valvoa viimeinen yö ennen hautaamista, näiden ruumiinvalvojaisten äärellä vainajaa on muisteltu, hänen kunniakseen on nostettu maljoja ja syöty. Ruumiinvalvojaiset kiellettiin vuoden 1686 kirkkolaissa, mutta yhä 1800 luvulla valvojaisia edelleen jossain määrin vietettiin (Talve 1990: ). Esikristillistä alkuperää olevien pakanallisten ruumiinvalvojaisten, samoin kuin juoman ja ruuan hautaan laittamisen merkitys eli niin voimakkaana, että perinne oli käytössä pitkälti vielä historiallisella ajalla. Kun vainaja asetettiin arkkuun tai käärittiin liinoihin, oli vielä 1800 luvulla tapana antaa mukaan henkilökohtaisia esineitä, kuten kampa, nenäliina, työkaluja, ruokatavaroita ja voitiin mukaan laittaa jopa rahaakin (Talve 1990: ). Rituaalit ja uhrit saivat uuden käsityksen 1400 luvulla katolisen kirkon vahvan ja johtavan aseman myötä. Keskiajan kirkossa painopiste oli messun oikeassa rituaalisessa suorittamisessa ja ehtoollisessa. Rituaalien ja uhritoimitusten oikea suorittaminen toi mukanaan Jumalan siunauksen niin yksittäiselle ihmiselle kuin koko seurakunnalle. Katolisen kirkon mallista uhritoimitukset säilyivät kansanomaisena tapana luterilaisessa kirkossa aina 1700 luvulle asti, vaikka katoliset jäänteet muuten poistettiinkin rituaaleista ja seremonioista uskonpuhdistuksen myötä jo 1500 luvun kuluessa (Talve 1990: ). Yksin uskonto tai uskonnolliset käsitykset eivät kuitenkaan lopullisesti vaikuttaneet hautaustapoihin, vaan tapoja muokkasivat myös muut ideologiset käsitykset ja säännöt, jotka näkyvät materiaalisessa kulttuurissa ja siten myös haudoissa ja hautaustavoissa. 29

35 3.5. Orgaaninen materiaali haudoissa Kuoleman jälkeen hauta oli vainajan uusi koti. Vainajat varustettiin hautaan oikeanlaisella vaatetuksella sekä esineillä, joita hän tarvitsi eläessään. Haudoista löydetään vainajan vaatetukseen liittyviä solkia, neuloja ja heloja. Puukot, miekat ja keihäät liittyvät aseistukseen, sirpit ja viikatteet sekä kirveet työkaluihin. Haudoista löydetään myös rahoja. Käsitykset kuolemasta ovat aina vaikuttaneet yhteisöjen tapaan haudata vainajat. Esihistoriallisen ajan hautauksiin liittyviä ilmiöitä, kuten kasvien laittamista hautoihin, voidaan ymmärtää vertaamalla ilmiöitä historiallisella ajalla käytössä olleisiin tapoihin. Hautaamiseen vaikuttivat vahvasti niin kansanusko kuin perinteet. Ikivanhat ilmiöt elävät vielä nykypäivänä, niiden alkuperäinen merkitys ja sisältö vain on saattanut muuttua aikojen saatossa. Varjolan (1980:118) mukaan erityisesti perinteisissä juhlatavoissa on säilynyt runsaasti pakanallisia aineksia. Varsinkin hautajaisissa pakanalliset jäänteet näkyvät selvästi, vaikka kristillisiä tapoja on noudatettu Suomessa jo satoja vuosia. Hautaustapoihin vaikuttaneita tapoja ja uskomuksia ei edes uskonpuhdistus saanut kitkettyä kansan parista. Vielä 1900 luvulta tunnetaan hautaamiseen ja vainajan käsittelyyn liittyviä tapoja, jotka ovat ennemminkin pakanuuteen kuin kristinuskoon liittyviä elementtejä. Pitkään säilynyt pakanallinen piirre on vainajan saattaminen hautaan puettuna, evästettynä ja tarve esineillä varustettuna (Varjola 1980:118). Varjolan (1980:122) mukaan kyseessä on tapa huolehtia vainajan hyvinvoinnista ja samalla haluttiin varmistaa myös talon hyvinvointi sekä menestys viljasadon onnistumisessa. Erilaisten löytöryhmien lisäksi hautoihin on laitettu orgaanista materiaalia. Vainajalle on annettu mukaan myös ruokaa ja juomaa. Kaliff (1997:102) mainitsee, että paikoitellen Ruotsissa vielä 1800 luvulla vainajille annettiin hautaan mukaan valkoista puuroa, samoin kuin leipää, silavaa, paloviinaa ja tupakkaa. Heiki Valk (2001:77) puolestaan kirjoittaa, että eestiläisessä kansanperinteessä säilyneiden tietojen perusteella vielä 1900 luvulla ainakin Setumaan alueella hautaan annettiin mukaan esimerkiksi tupakkaa, saippuaa, saunavihtoja, villaa ja lankaa sekä vodkaa. Valk (ibid.) arvelee, että samantapaisia tuotteita olisi laitettu hautoihin myös keskiajalla. Orgaaninen materiaali ei näy arkeologisessa aineistossa sen huonon säilyvyyden vuoksi, ja on siten jäänyt myös vaille 30

36 tutkijoiden huomiota. Lisäksi Valk (2001:83) kirjoittaa, että yhä nykyään Eestin Setomaalla asuvan kansan, setukaisten, perinteisiin kuuluu etenkin kirkollisina juhlapyhinä nauttia ruokaa ja juomaa haudoilla, ja vainajatkin saavat näistä osansa. Orgaaniseen löytöryhmään kuuluu myös puu, joista arkut on valmistettu. Puun heikon säilyvyyden johdosta arkuista on jäljellä hyvin harvoin muuta kuin häivähdys maatunutta puuta sekä rautanaulat. Valk (2001:69) mainitsee, että luvulle ajoittuvissa haudoissa vain yhdessä kymmenestä haudasta on havaittavissa arkun jäänteitä. Tiina Jäkärä (1997) on tutkinut kahden myöhäisrautakautisen kalmiston, Turun Katariinan Kirkkomäen (ent. Kaarinan Kirkkomäki) ja Raision Ihalan, hauta arkkujen puulajit. Arkuista yli 60% on valmistettu havupuista, todennäköisesti puun helpon työstettävyyden vuoksi. Lehtipuista eniten on käytetty tammea, mutta myös haapaa ja koivua (ibid.). Ruotsissa on Gräslundin (1980:16) mukaan käytetty arkkujen valmistuksessa eniten tammea, samoin kuin Englannissa (Gilchrist & Sloane:2005:111). Usein vainajat laskettiin hautaan ilman arkkua, käärinliinoihin tai esimerkiksi vainajan omaan viittaan tai eläimen taljaan käärittynä. Edellä mainituista ei ole usein jäljellä muuta kuin käärinliinojen neulat, hyvin harvoin löydetään jäänteitä käärinliinasta. Jaana Riikonen (1990:90 ja 1999) on tutkinut Turun Katariinan Kirkkomäen kalmiston haudoista löytyneitä tekstiileitä. Esimerkiksi haudasta numero 1 löytyi jäänteitä villasta kudotusta vaipasta, joka oli käärittynä vainajan ympärille. Vainaja oli laskettu tuohella vuorattuun hautakuoppaan ilman arkkua (ibid.). Ann Sofie Gräslund (1980) on puolestaan käsitellyt tutkimuksessaan Birkan kalmistoa Ruotsissa, josta on löytynyt pieniä säilyneitä paloja käärinliinakankaasta ja taljoista. Jäänteiden perusteella todettiin, että kankaita valmistettiin lampaanvillasta ja pellavasta, taljat olivat lehmännahkaa (Gräslund 1980:13). Englannissa on useita havaintoja käärinliinoista, niissäkin materiaalina oli villa ja pellava, yhdessä tapauksessa jopa silkki. Suomessa ilman arkkua vainajia laskettiin maan poveen vielä 1800 luvulla (Cleve 1978:82) ja Valk (2001:69) mainitsee, että Eestissä Võrumaalla vainajat haudattiin vielä 1900 luvulla käärinliinoissa. 31

37 Hauta oli vainajan uusi koti ja arkku uusi vuode. Arkkua todennäköisesti koristeltiin sisäja ulkopuolelta. Huonon säilyvyyden vuoksi ei voida kuitenkaan tehdä tarkkoja päätelmiä siitä, miten arkkuja on sisustettu ja koristeltu. Hyvin todennäköistä kuitenkin on, että arkku vuorattiin kasveista tehdyillä pehmikkeillä, patjoilla ja peitoilla sekä tyynyillä. Pehmikkeellä tarkoitan arkun tai hautakuopan pohjalle sellaisenaan asetettuja kasveja, jotka pehmentävät vainajan viimeistä leposijaa tai vuodetta. Patja taas on jo lähempänä sitä manifestaatiota, jonka nykyisinkin tunnemme patjana: kankaan sisälle on laitettu pehmikkeitä. Patja on voitu tehdä hyvin yksinkertaisesti siten, että talja, nahka tai kangas käärittiin pehmikkeiden ympärille tai kyseessä voi olla hieman vaativampi valmistustapa, jolloin esimerkiksi kankaasta ommeltiin pussi, jonka sisään pehmikkeet laitettiin. Edellä mainituilla tavoilla valmistettuja patjoja tunnetaan ainakin Ruotsista (Gräslund 1980) ja Englannista (Gilchrist & Sloane:2005:124). Pehmikkeillä oli selkeä käytännön merkitys esimerkiksi vainajan pään tukemisessa, sillä ne toivat hyvää tuoksua ja palsamoivat ruumista. Ikivihreiden kasvien käytöllä oli puolestaan hyvin symbolinen merkitys: ikuinen elämä ja ylösnousemus. Englannissa tiedetään pehmikkeinä käytetyn niittykasveja, kanervaa, sammalta ja kaislaa (Gilchrist & Sloane:2005:124). Suomesta on esimerkiksi Köyliön Köyliönsaaren viikinkiaikaisen kalmiston tutkimuksissa löydetty hautoja, joissa arkkuun on vainajan alle tehty pehmike heinistä ja lehdistä sekä toisinaan poron tai hirventaljoista (Cleve 1978:82). Kasveja on lisäksi löydetty Espoon kirkon haudoista, joissa arkkuun oli laitettu heinää, olkia, havuja sekä varpukasvien kuten puolukan, mustikan ja kanervan oksia (Hiekkanen 1989:69). Ruotsin Birkassa on Gräslundin (1980:14) mukaan vainajat usein asetettu arkuissa lepäämään patjan päälle, jonka täytteenä oli käytetty sulkia, heinää tai olkia. Patjan kangas oli kudottu villasta tai valmistettu nahasta. Gräslundin (1980:15) mukaan vainajan alle asetettu pehmuste tai patja saattoi olla hyvinkin yleinen tapa niin arkullisissa kuin arkuttomissa ruumishautauksissa. Peitteistä ja katteista on enemmän havaintoja kuin pehmikkeistä tai patjoista. Vainaja on peitetty käytännön syistä lähinnä ruumiin suojaamisen takia. Vainajan peittämisellä oli myös symbolinen merkitys; vainaja erotettiin elävistä kätkemällä persoonalliset piirteet, 32

38 jolloin vainaja oli tietyssä mielessä anonyymi, henkinen sielu (Gilchrist & Sloane:2005:104). Haudan tai vainajan peitteenä käytettiin muun muassa vainajan omaa viittaa, jotain muuta tekstiiliä tai taljoja. Peitteenä käytetyistä viitoista tai vaipoista on tietoja muun muassa aiemmin mainitun Katariinan Kirkkomäen lisäksi myös useista muista rautakauden kalmistoista, kuten Euran Luistarista, Perniön Yliskylästä ja Hollolan Kirkkailanmäestä (viittaus Jäkärä 1997:52 mukaan). Koivuntuohesta on useita havaintoja haudoista ja arkuista niin rautakaudelta kuin keskiajalta. Tuohella katettiin hautakuoppa ja tuohta laitettiin myös vainajan päälle. Toisinaan vainaja oli kokonaan kääritty tuoheen (Gräslund 1980:14). Euran Luistarista on useista haudoista mainintoja tuohesta (Lehtosalo Hilander 1982). Theodor Schvindt (1892) mainitsee Karjalan rautakautta käsittelevässä väitöskirjassaan useita kohteita, joista on löydetty piirtämällä ja leikkaamalla kuvitettua tuohta. Tuohta oli käytetty vainajien peitteeksi, josta Schvindt (1892:16) kirjoittaa: punaseksi maalattua tuohta, jolla esineet olivat katetut tai kirstunkansi vuorattu. Tuohikatteella saattoi olla myös hyvin käytännöllinen tarkoitus se esti hiekkaa valumasta sisään arkkuun (Cleve 1978:82). Arkkuihin laitettiin myös esimerkiksi kuusenoksia niin pehmikkeeksi kuin tuomaan hyvää tuoksua. Kempeleen, Haukiputaan, Hailuodon ja Kemin kirkoista on arkuista useita havaintoja tuohesta, kuusenhavuista sekä höylälastuista, joissa niitä oli sisustuksena tai pehmikkeenä ja vainajan katteena (Paavola 1998:liite 2). Säilyvyys on orgaanisella materiaalilla ollut edellä mainituissa kirkoissa kohtuullinen, sillä haudat ovat varsin nuoria, ne ajoittuvat luvulle. Hagberg (1937:172) mainitsee, että vielä 1850 luvulla Ruotsissa arkun valmistamisen yhteydessä syntyneet höylälastut ja sahanpurut oli syytä laittaa arkun pohjalle tai muuten..kom den döde och ville ha det, som hörde till hans kista. Hyvän tuoksunsa takia arkuissa käytettiin myös soilla kasvavia, hyvän tuoksuisia kasveja (ibid.). Vainajan pään alle asetettiin todennäköisesti tyyny tai jonkinlainen pielus. Näistä ei ole säilynyt aivan yhtä selviä merkkejä kuin peitteistä tai patjoista. Keskiajalle ja sitä myöhempään aikaan ajoittuvissa ruumishautatutkimuksissa voidaan vainajan pään asennosta päätellä, että pään alla on ollut jotakin, joka on kohottanut vainajan kasvot kohti 33

39 nousevaa aurinkoa (esim. Hiekkanen 2003:158). Rengon kirkossa tehdyissä tutkimuksissa havaittiin selvästi, että vainajien pää oli suorastaan taivutettu katsomaan kohti varpaita, nousevan auringon suuntaan (Hiekkanen 1993, kuvat sivuilla 63 ja 82). Hämeenkosken Pyhän Laurin rauniokirkon kaivauksissa havaittiin myös, että haudan H15 naisvainaja nojasi jonkinlaiseen pielukseen (kuva 1). KUVA 1. HAUDAN 15 NAISVAINAJA NOJASI PIELUKSEEN. TANJA RATILAINEN 2002 / TYA. Oulun tuomiokirkon kaivauksia käsittelevän julkaisun kuvissa (Kallio & Lipponen 2005, kuva sivulla 56) on myös selkeästi havaittavissa eteenpäin katsova pään asento. Arkeologi Mika Sarkkisen 5 mukaan Oulun kaivauksissa ei havaittu vainajien pään alla niskatukea tai pielusta, mutta muutamissa vuoden 1996 hautakuvauksissa mainitaan kallon luona tai alla havaitun tekstiiliä tai kasvien jäännöksiä. Tekstiilit liittyvät vainajien myssyihin. Kasvijäänteet lienevät Sarkkisen mukaan pehmikkeitä tai kukkakimppujen jäännöksiä, lisäksi havuja oli muutamissa haudoissa. Vuoden 2002 kaivauksista Sarkkinen toteaa, että haudat olivat huonosti säilyneet, eikä niskatuista ole havaintoja. Keskustelujen ja sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen heräsi ajatus, että arkkuhautauksissa vainajan pää olisikin nojannut arkun päätylappeeseen ja arkun maaduttua pää jäänyt koholleen hiekan tukemana. Tämä on mahdollista, varsinkin kun arkut ovat ilmeisesti pienentyneet hautausten muututtua esineettömiksi rautakauden lopulla (Jäkärä 1997:44). Arkut saatettiin valmistaa jo elinaikana omien mittojen mukaan (Hagberg 1937:170). 5 Sähköposti ja

40 Rautakaudelle ajoittuvat arkut olivat laudoista koottuja, suorakulmaisia laatikkoarkkuja tai puunrunkoon koverrettuja ruuhiarkkuja (arkuista ja niiden mallista esim. Gräslund 1980, Jäkärä 1997, Riikonen 1998). Samat mallit olivat käytössä 1500 luvun lopulle, jonka jälkeen laatikkoarkkujen rinnalle käyttöön tuli poikkileikkaukseltaan kuusikulmainen arkku. Tässä vaiheessa myös arkkujen koko kasvoi. Arkun malliin ja kokoon vaikutti vainajan sääty, varallisuus ja hautapaikka 6. Arkkuhautaus yleistyi vasta 1600 luvulla Suomessa (Hiekkanen 2003:158). Vainajien suojaksi riitti käärinliinoihin kääriminen, joka oli ilmeisesti yleisin tapa rautakaudelta alkaen läpi keskiajan aina uudelle ajalle saakka. Vielä vuoden 1571 kirkkojärjestys suositteli vainajan yksinkertaista käärimistä ja vuosien 1608 ja 1619 kirkkolakiehdotuksessa ruumis oli käärittävä käärinliinoihin (Rimpiläinen 1971:119 ja 186). Englantilaisissa tutkimuksissa (Gilchrist & Sloane:2005:125) tehtiin useita havaintoja tyynyistä arkuissa. Vainajan pään alle oli laitettu kivi tai kasveja. Keskiajalle ajoittuvissa haudoissa kiven käytöllä arveltiin Gilchrist & Sloane (2005:125) mukaan olleen hyvin symbolinen ja raamatullinen merkitys: Jeesuksen opetuslapsi, Jaakob, otti kiven päänsä alle tyynyksi nukkuessaan vuorella. Kivi päänalusenaan Jaakob..dreamed of a stairway to heaven and of a direct communication with God. Kuolema miellettiin vain levoksi tai uneksi ja yksinkertainen kivi edusti välinettä portaikkoa jonka avulla vainaja siirtyi maan päältä paratiisiin (ibid.). Kasvien käytöllä tyynyissä oli symbolinen ja käytännön merkitys; kasveja käytettiin tyynyn täytteinä niiden aromaattisten ominaisuuksien vuoksi, mutta niitä käytettiin myös symboloimaan uudelleen syntymistä ja ikuista elämää. Vainajien pään alla käytetyillä pehmeistä materiaaleista valmistetuilla tyynyillä oli sama tarkoitus kuin niillä tyynyillä, joita ihmiset käyttävät eläessään (Gilchrist & Sloane:2005:125). Suomalaisissa tutkimuksissa havainnot haudan tai arkun sisustamiseen käytetyistä orgaanisista materiaaleista ovat kaiken kaikkiaan hyvin hajanaisia. Usein haudassa on jäljellä enää luuranko ja maatunutta orgaanista materiaalia tai pelkkä värjäytymä. Oma näkemykseni on, että niin arkkuhautauksissa kuin arkuttomissa käärinliinahautauksissa 6 HuK Satu Maaria Isotalon suullinen tiedonanto

41 vainajan pään alla on usein ollut orgaanisesta materiaalista valmistettu pielus tai tyyny, vaikka toistaiseksi löytöjä onkin vähän. Arkun päätylappeeseen vainajan pää on voinut myös nojata, mutta vanhat tavat ja uskomukset ovat olleet niin syvällä, että erityisesti vainajan ylävartalon alueelle ja pään alle laitettiin edes symbolisesti jotakin, joka pehmentää viimeistä leposijaa. Asian selvittäminen vaatii lisää tutkimusta ja uutta kysymyksen asettelua ruumishautatutkimuksissa. 4. HAUTATUTKIMUS JA LUONNONTIETEELLISET MENETELMÄT 4.1. Arkeobotaaniset analyysit Käsillä olevassa luvussa esittelen muutamia luonnontieteellisiä menetelmiä, joiden avulla haudoista, kuten mistä tahansa muusta arkeologisesta kohteesta, voidaan tutkia kasvijäänteitä. Lisäksi esittelen, mitä tietoa arkeologisesta kohteesta saadaan irti eri menetelmiä hyödyntämällä. Luonnontieteellisten menetelmien käyttö arkeologisen tutkimuksen yhteydessä vaatii eri tieteiden välistä yhteistyötä, joka onkin onneksi koko ajan lisääntymässä, jolloin saadaan yhä monipuolisempaa tutkimustietoa menneisyydestä. Esitellyistä menetelmistä ei kaikkia ole vielä sovellettu Suomessa, mutta niiden hyödyntäminen on myös meillä mahdollista. Suurin osa arkeologisilta kaivauksilta otetuista maanäytteistä on peräisin asuinpaikkaan liittyvistä rakenteista, sen sijaan haudoista näytteitä on otettu ja tutkittu muuhun aineistoon nähden vähän. Tämä on toisaalta nurinkurista, sillä Suomessa asuinpaikkoja tunnetaan rautakaudelta ajalta vähemmän suhteessa löydettyjen hautojen tai kalmistojen määrään. Orgaaniseen materiaaliin, kuten luihin ja kasvijäänteisiin, on kiinnitetty suhteellisen vähän huomiota. Vasta viime vuosina on hautojen tutkimuksessa otettu käyttöön yhä lisääntyvissä määrin erilaisia analyysejä ja luonnontieteellisiä menetelmiä. Eeva Lahti 36

42 (2004:27) toteaa artikkelissaan, että palanutta ihmisluuta polttohaudoista ei pitäisi vähätellä, sillä niistä saatava informaatio on vähintäänkin mielenkiintoista. Lisäksi hän kirjoittaa, että polttohautojen tutkimusten yhteydessä olisi maanäytteiden otto suotavaa, jotta pienimmätkin luut saadaan talteen. Kaikki edellä kirjoitettu koskee myös kasvijäänteiden tutkimusta. Arkeobotaanista materiaalia on haudoista otettu talteen erityisesti silloin, kun kyseessä on erittäin harvinainen tai näyttävä hauta, joka on tutkittu erikoisuutensa vuoksi äärimmäisen tarkasti. Esimerkkinä voidaan mainita Englannista löytyneen Sutton Hoon ja norjalaisen Osebergin laivahautaukset, joissa kaikki materiaali oli hiiltymätöntä. Suomen osalta erikoisia löytöjä ovat Katariinan Kirkkomäen naisten haudat, joista toinen on vuonna 1950 löytynyt hauta nro 1/1950 ja toinen on vuosina 1991 ja 1992 tutkittu hauta nro 26 (Riikonen 1990 ja 2005). Molemmissa haudoissa vainajan olalle oli asetettu hiiltymättömiä viljankorsia. Yleensä arkeobotaaninen materiaali on säilynyt polttohaudoissa, jolloin kasvijäänteiden hiiltyminen on tapahtunut vainajan polton yhteydessä. Ruumishaudoissa taas hiiltymättömät kasvijäänteet säilyvät huonosti ja niitä löytyy harvoin (Hansson 2002:43). Tukholman yliopiston arkeologisen tutkimuslaboratorion tutkija FT Ann Marie Hansson on erikoistunut polttohautojen arkeobotaniikkaan. Hanssonin (2002:44) mukaan on useita metodeja, joilla voidaan löytää kasvijäänteitä haudoista. Arkeobotaanista materiaalia voidaan hautojen yhteydessä tutkia morfologisten ja kemiallisten analyysien avulla kolmesta eri kontekstista, jotka Hansson (ibid.) jaottelee seuraavasti: 1. maaperän tutkimus maanäytteestä, jonka avulla voidaan tehdä makrofossiili, siitepöly ja fytoliittianalyysit sekä kemotaksonomiset ja geokemialliset metallien ja fosfaattien analyysit. 2. orgaaniset kiinteät massat tai kovettumat, joita ovat haudoista löytyneet leivät, hartsi/pihka tai uloste. Näistä voidaan tehdä solurakenne, fytoliitti, karsta ja siitepölyanalyysi, elektronimikroskooppi ja röntgenkuva analyysit sekä infrapuna, kemotaksomiset ja geokemialliset analyysit. 37

43 3. esineisiin kiinnittyneet karstat, jotka ovat astioihin, työkaluihin ja muihin esineisiin tarttuneet tai kumuloituneet karstoittuneet ruuan jäänteet. Näistä voidaan tehdä solurakenne, fytoliitti, karsta ja siitepölyanalyysit sekä infrapuna, kemotaksonomiset ja geokemialliset analyysit. Edellä mainittuja metodeja ei ole kehitetty alun perin hautojen tutkimuksiin, vaan aivan muunlaisten arkeologisten kontekstien analysointiin. Niiden avulla saadaan haudoista kuitenkin tietoa, joka muuten jäisi tavoittamatta. Monipuolisten analyysien tavoitteena on saada haudoista mahdollisimman paljon kasvijäänteitä koskevaa tietoa. Morfologisten analyysien perustana on tutkittavan kohteen muotoon, kokoon ja pintarakenteeseen perustuva tutkimus. Mikäli silmin havaittavien piirteiden avulla tutkittavan kohteen tunnistaminen ja määrittäminen ei onnistu, voidaan määrittämistä tehdä solurakenteen ja sisällön koostumuksen perusteella. Kasvijäänteet, siitepölyt, fytoliitit, piilevät ja solurakenteet voidaan määrittää morfologian perusteella. Kemialliset analyysit tuovat usein lisätietoa morfologisten analyysien tuloksiin. Alkuperäisen muotonsa palamisen yhteydessä menettäneiden, orgaanista alkuperää olevien massojen ja kovettumien koostumus voidaan saada selville kemiallisten analyysien avulla. Maaperässä esiintyviä anomalioita eli poikkeamia voidaan puolestaan jäljittää geokemiallisten analyysien avulla. Kasvijäänteiden määrittämiseksi Hansson (2002:45) on tutkimusryhmineen ottanut käyttöön erikoisen kaivausmenetelmän hautatutkimusten yhteydessä; koko polttohautauskerros (polttokalmistokerros) kuljetetaan tutkittavaksi laboratorioon. Laboratoriossa koko maa aines seulotaan ja kellutetaan sekä huuhdotaan (ks. näytemaan käsittelystä tarkemmin luku 7.3.). Tämä menetelmä on Hanssonin (ibid.) mukaan antanut erittäin hyviä tuloksia, sillä talteen on saatu varsin pieniäkin esineiden katkelmia sekä ekofakteja, jotka tavallisessa kenttäseulonnassa olisivat jääneet löytymättä. Kasvijäänteiden määrittämisestä on kerrottu tarkemmin luvussa

44 Siitepölyt Merkittävän lisän kasvillisuushistorian tutkimukseen toi ruotsalaisen botanisti Lennart von Postin 1900 luvun alussa kehittämä siitepölyanalyysi, jota käytettiin ilmaston ja ympäristön tutkimuksessa. Varhaiseen maanviljelyn alkamiseen ja viljelykasvien alueelliseen levintään liittyvään tutkimukseen on siitepölytutkimus tuonut huomattavasti uutta tietoa. Ennen isotooppimenetelmän kehittymistä siitepölyanalyysejä käytettiin relatiiviseen ajoittamiseen (Renfrew & Bahn 1994:110 ja 207). Siitepölytutkimus perustuu vuosittain kasvien tuottamaan siitepölysateeseen, joka kaikkialle maahan laskeutuessaan tallentuu ja muodostaa varsinkin kosteassa maaperässä pitkään säilyvän arkiston sivun, kuten Vuorela (Lempiäinen & Vuorela 1994:158) toteaa. Siitepölyn vuosilaskeuma peittyy myöhempien kerrosten alle, tällä tavalla syntyvät vuosisatojen ja tuhansien saatossa siitepölyjen vuosikerrokset. Luonnontilaisessa paikassa, kuten järvessä tai suossa, kerrosten järjestys säilyy häiriintymättömänä. Ihmisen toiminnan myötä syntyneet ns. kulttuurikerrokset ovat puolestaan aina jonkin verran sekoittuneet ja siitepölyjen säilyvyys on kuivissa olosuhteissa heikompaa. Vuorelan (ibid.) mukaan kuitenkin myös kuivan maan kerrostumistakin on saatu varsin hyviä ja antoisia tuloksia. Siitepölyjen kuoren vahva kemiallinen rakenne mahdollistaa niiden säilymisen suotuisissa olosuhteissa jopa tuhansia vuosia. Siitepölyjen määritys tapahtuu niiden muodon ja pintarakenteen perusteella. Happi on siitepölyjen pahin vihollinen, joka tuhoaa ne vähitellen kemiallisesti. Lajistosta häviää hapettumisen myötä osaksi tai kokonaan heikkorakenteiset siitepölytyypit ja vastaavasti vahvarakenteisten osuus kasvaa tuloksissa. Suurin osa kuivalle maalle laskeutuneista siitepölyistä tuhoutuu muutaman vuosisadan kuluessa. Hyönteiset ja muut pieneläimet käyttävät siitepölyhiukkasia ravintonaan. Näytekohtaiset siitepölyjen lajisuhteet eivät sen vuoksi vastaa vallinneita kasvillisuuden lajisuhteita (Vuorela 2003:345). Siitepölyt kulkeutuvat tuulen mukana pitkiäkin matkoja, joten laskeutumat edustavat usein laajan alueen kasvillisuutta. Tämä koskee varsinkin puiden siitepölyjä, ruohovartisten kasvien siitepölyt sen sijaan edustavat usein paikallista kasvilajistoa (Lempiäinen & Vuorela 1994:159). 39

45 Siitepölyjä on esimerkiksi Skotlannissa tutkittu pronssikautisten ruumis ja polttohautojen yhteydestä (Dickson 2000:75 ja 78). Analyysien valossa näyttää siltä, että ainakin Skotlannissa on pronssikaudella hautoihin laitettu metsälehmuksen (Tilia cordata) ja mesiangervon (Filipendula ulmaria) kukkia, sillä näytteistä löytyi huomattavan korkeiden siitepölymäärien lisäksi myös siemeniä edellä mainituista kasveista. Tulos oli mielenkiintoinen myös sikäli, että aiemmin ei oltu tiedetty lehmuksen enää jääkauden jälkeen kasvaneen luontaisesti Skotlannissa. Siitepölyjä on analysoitu myös haudoissa olleista pikareista, joista saadut tulokset osoittavat hautaan laitetun pikarin sisältäneen olutta tai simaa (Dickson 2000:79) Kirjassaan Dickson (ibid.) mainitsee, että tanskalaisista tammiarkkuhaudoista tehdyt analyysit ovat myös osoittaneet hautoihin laitetun kukkia ja olutta tai simaa. Edelleen Dickson (ibid.) huomauttaa, että haudoista tai asuinpaikoilta löytyneitä saviastioita ja niiden palasia tai työkaluja ei tulisi puhdistaa, mikäli niissä on havaittavissa sakkaa tai karstaa, joka voidaan siitepölyanalyysin menetelmin tutkia. Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa on tehty useita siitepölyanalyyseja neoliittiselta ajalta rautakaudelle ajoittuvista haudoista. Lagerås (2000) on tutkinut siitepölyjä Etelä Ruotsissa sijaitsevan myöhäisneoliittisen hauta arkun pohjalta otetusta maanäytteestä ja arkusta löytyneestä saviastiasta. Hauta arkun tutkimukset osoittivat, että hautaan on laitettu valkovuokkoja (Anemone nemorosa) ja saviastiassa taas on ollut tarkemmin määrittelemättömistä viljoista (Cerealia) valmistettua ruokaa tai juomaa. Suomessa ei ole aiemmin tehty haudoista siitepölyanalyysejä. Tätä opinnäytetyötä varten on tehty Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen haudasta H22 siitepölyanalyysi, joka on ensimmäinen laatuaan Suomessa. Siitepölyanalyysin on tehnyt Geologian tutkimuskeskuksesta FL Teija Alenius. Siitepölyanalyysin tulokset tukevat omalta osaltaan kasvijäännetutkimuksia, joten tuloksista kerrotaan tarkemmin luvussa 8.2.a. haudan H22 tulosten tarkastelun yhteydessä. Yllä mainitut esimerkit ovat erinomainen osoitus siitä, miten siitepölyanalyysien avulla voidaan haudoista saada aivan uutta ja odottamatonta tietoa. 40

46 Fytoliitit Fytoliitti eli kasvikivianalyysien perustana on Vuorelan (1989:3) mukaan kasvin maaperästä ottamaan veteen liuennut pii (Si), joka kulkeutuu kasvin solukkoihin. Soluväleihin kulkeutunut vesi erottuu piistä, josta muodostuu kivikovaa tukiainesta kasvin solukoihin. Kasvin kuoltua solukko maatuu ja jäljelle jää maaperään suuri joukko fytoliittejä eli kasvikiviä jotka voivat säilyä hyvinkin pitkään, jopa miljoonia vuosia. Fytoliitit on mahdollista määrittää usein jopa lajikohtaisesti, joskus jopa alalajin tarkkuudella. Fytoliiteistä voidaan määrittää paleoekologisesti tärkeät pääryhmät, kuten puut, heinät ja muut ruohot. Lisäksi voidaan erottaa luonnonvaraiset ja viljellyt heinät tai viljat toisistaan. Myös ekologisesti tärkeät, maapallon eri ilmastoille tyypilliset heinäryhmät voidaan tunnistaa. Fytoliittien koko ja muoto vaihtelevat riippuen kasvin iästä ja siitä, missä osassa kasvia ne ovat muodostuneet (Vuorela 1989:3 ja Lempiäinen & Vuorela 1994:160). Fytoliittitutkimusten hyödyntäminen osana arkeologista tutkimusta on melko nuorta. Ensimmäisen kerran fytoliittejä havaittiin arkeologisesta kontekstista vuonna 1908, mutta systemaattisesti tutkimusta on tehty vasta viime vuosikymmeninä (Renfrew & Bahn 1994:210). Suurin osa tehdyistä fytoliittitutkimuksista liittyy asutushistoriallisten kysymysten selvittämiseen. Toisin kuin siitepölytutkimuksessa, fytoliittitutkimuksissa ei asutushistoriaa selvitettäessä tarvitse etsiä sopivia suo tai järvisedimenttejä, vaan tutkimukset voidaan suorittaa in situ materiaalista. Tutkimuskohteeksi sopivat esimerkiksi asuinpaikkojen tulisijojen ja kulttuurikerrosten tuhka. Siitepölyjen osalta tuhka on lähes steriiliä, mutta fytoliitit säilyvät vahingoittumattomina jopa 1100 o C lämpötiloissa (Vuorela 1989:4). Esihistoriallisten esineiden käyttötarkoitusta on puolestaan selvitetty esimerkiksi kivikirveiden teräosaan kiinnittyneitä fytoliittejä tutkimalla. Kansainvälisesti merkittävää tutkimusta on tehty Turussa sijaitsevan Aboa Vetus museon kaivauksissa löytyneestä jauhinkivestä, jonka ylä ja alapintojen rakosista löytyneiden fytoliittien yhteyttä mahdolliseen viljanjauhatukseen on pohdittu (Vuorela 2003:342). Tutkimusta on tehty myös miljoonia vuosia vanhoista nisäkäseläinten hammasfossiileista, jonka avulla on valotettu ravintotottumuksia (Vuorela 1990:7). 41

47 Suomessa fytoliittitutkimus nosti Vuorelan (1989:3) mukaan ensimmäisen kerran varovasti päätään 1970 luvulla. Kuitenkin ensimmäinen julkaistu tutkimus tehtiin vasta Helsingin Vanhankaupungin kaivausten yhteydessä 1990 luvun taitteessa (Vuorela 1990 ja Lempiäinen & Vuorela 1994:159). Myös muualla tutkimus on vielä nuorta, mutta esimerkiksi Ruotsissa fytoliittejä on kuitenkin tutkittu jo varsin paljon. Hautoihin erikoistunutta fytoliittitutkimusta on tehnyt arkeologi Liselotte Bergström (esim. Bergström 1996, Hansson & Bergström 2002). Skotlannissa ensimmäiset fytoliittitutkimukset tehtiin jo 1960 luvulla. Analyysi tehtiin neoliittisen kivikauden kammiohaudasta, josta saadut tulokset olivat kuitenkin vaatimattomia (Dickson 2000:65). Fytoliitit säilyvät, vaikka muu osa kasvista olisi maatunut tai hiiltynyt. Usein fytoliitit ovat ainoita säilyneitä kasvinosia hiiltymättömässä materiaalissa, esimerkiksi ruumishautojen maanäytteissä. Bergström (Hansson & Bergström 2002:45) on kehittänyt ja testannut menetelmän, jossa ruumishaudoista otetuista maanäytteistä on tehty fytoliittianalyysi. Tutkimuksen tulokset osoittavat selvästi, että hautaan asetetut kasvit jättävät välittömässä läheisyydessä olevaan maaperään määrällisesti ja laadullisesti erilaisia fytoliittejä kuin mitä muualta haudan alueelta löytyy. Fytoliittianalyysin tuloksia tarkastellaan vertaamalla niitä geokemiallisten analyysien tuloksiin. Vertailun avulla saadaan esille haudan eri osissa ilmenevät anomaliat, joiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä, miten hauta on alun perin rakennettu ja mihin kohtaan hauta antimet on asetettu haudassa. Kasvijäänteet voidaan fytoliittianalyysin menetelmin tutkia haudoista myös vainajien vatsan seudulta otetuista näytteistä, hampaista, samoin kuin hautojen saviastioista (Hansson & Bergström 2002:45). Kivityökalujen tai eläinten hampaiden pinnoille kiinnittyneet fytoliitit, samoin kuin savitiivisteeseen sekoittuneet sekä asuinpaikkojen hiili tai palokerroksista löytyneet jäänteet indikoivat kasvien käytöstä ja prosessoinnista. Näin ollen ne ovat myös osoitus maankäytöstä ja ihmisen toiminnasta esihistoriallisina aikoina (Risberg et al. 2002:15). Piilevät ovat myös piiaineksesta muodostuneita kuten fytoliitit. Niitä ei tässä opinnäytetyössä esitellä sen laajemmin, sillä piilevien tutkimus liittyy pääasiassa vesistöjen ja kosteiden paikkojen tutkimuksiin. Hautojen tutkimusten yhteydessä piileviä voitaisiin 42

48 tutkia kivityökalujen yhteydestä, jolloin piilevä kertoo merellisen kasvimateriaalin käsittelystä. Hautojen kasvijäänteiden tutkimusten kannalta tämä on mielestäni toissijaista, joten jätän aiheen käsittelemättä Solurakenneanalyysi Kasvijäänteet, jotka suvullisesti ovat toisiaan muistuttavia, voidaan määrittää lajitasolle siemenen kuoren solurakenteen avulla. Esimerkiksi jonkin prosessin myötä jauhaantuneita ja morfologiset ominaispiirteensä menettäneitä kasvijäänteitä on mahdotonta tunnistaa ilman soluista tehtävää määritystä. Solurakenneanalyysiä varten näytteet valkaistaan vahvoilla kemiallisilla hapoilla, jonka jälkeen näytteistä tehdään preparaatti lasilevylle. Analyysin apuna käytetään läpivalaisumikroskooppia, jossa solujen rakenteet näkyvät (Hansson & Bergström 2002:45, Körber Grohne 1991:15). Körber Grohne (1991:15) kirjoittaa, että kasvijäänteet ovat voineet jauhaantua ruuanlaiton eri vaiheissa tai syömisen yhteydessä. Lisäksi ne ovat hiiltyneet eri asteille ruuan paistamisen, kuumentamisen tai muun käsittelyn yhteydessä. Solurakenteen perusteella on määritetty kasvijäänteitä esimerkiksi haudoista löytyneistä esihistoriallisista leivistä ja saviastioista. Menetelmän avulla on analysoitu esimerkiksi rautakaudelle ajoittuvien suoruumiiden sekä Egyptin muumioiden vatsan sisältöjä, samoin kuin esihistoriallisilta asuinpaikoilta löytyneitä ihmisten ja eläinten ulosteita (ibid.). Erilaisista arkeologisista yhteyksistä löytyy usein hiiltyneitä jäänteitä kasviperäisestä ruuasta. Orgaanisen materiaalin sisällön selvittäminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta saadaan selville esihistoriallisen ajan ruokavaliota ja ruuanvalmistusmenetelmiä (Hansson 1994:5). Solurakenneanalyysin avulla voidaan näytteestä erottaa eri viljalajit sekä muut ruuanvalmistuksessa tai eläinten ruokinnassa käytetyt kasvit. Esimerkiksi leivässä esiintyvien viljojen suhteelliset lukumäärät kertovat, mikä oli tärkein leivän leivonnassa käytetty viljalaji. Eri kasvilajien koostumuksen perusteella voidaan myös päätellä, onko kyseessä leipä, puuro tai muhennos (Hansson 1994:12). 43

49 Kemialliset analyysit Kemiallisten analyysien avulla voidaan tutkia sellaista hiiltynyttä orgaanista materiaalia, josta muotoon ja pintarakenteeseen perustuva morfologinen tutkimus ei tuota tulosta. Hiiltynyt orgaaninen materiaali näyttää epämääräiseltä, mustuneelta kovettumalta, joka voi olla ruuan jäänteitä kuten leipää, sakkautunutta ainesta keramiikassa tai jopa maatunutta nahkaa. Tämä epämääräinen, mustunut tunnistamaton aines, joka näyttää huokoiselta keramiikalta tai kuonalta mutta ei ole kumpaakaan, luokitellaan usein tunnistamattomaksi jäänteeksi, joka päätyy jälkitöiden yhteydessä jätteisiin. Infrapuna spektrometri (fourier transform spectrometry, FTIR) on luokitteleva analyysi, jossa hyvinkin pieniä näytemääriä (0,1 mg) voidaan tutkia. Analyysissä erotetaan kaikki ne kemialliset ainesosat, joista näyte muodostuu. Eläin ja kasvisperäiset rasvat, öljyt, proteiinit sekä hiilihydraatit sekä niiden suhteelliset määrät näytteessä tulevat analyysissä esille. Näytteen koostumuksen pitoisuuksia verrataan tietokantaan, johon on koottu erilaisten orgaanisten materiaalien kuten leivän, puuron ja muun kasvisperäisen ruuan sisältämät kemialliset pitoisuudet. Vertailuaineisto koostuu aiemmin määritetyistä esihistoriallisista, nykyaikaisista sekä kokeellisin menetelmin valmistetuista materiaaleista. Analyysin tuloksia verrataan tietokantaan: analysoidun näytteen kemialliset ainesosat täsmäävät samanlaisiin näytteisiin tietokannassa (Hansson & Bergström 2002:46) Painanteet savessa Siemeniä, olkia, oksia sekä muuta kasviainesta on voinut sekoittua saveen astioiden valmistuksen yhteydessä, rakentamisessa käytettyyn tiivistesaveen sekä tiiliin. Esimerkiksi olkia on voitu tarkoituksellisesti sekoittaa saven joukkoon tai kasvijäänteitä on voinut sekoittua saveen tai painautua astian pintaan tahattomasti valmistuksen yhteydessä. Toisinaan astioihin on tarkoituksella tehty jyväpainanteita koristeeksi astian seinämiin (Renfrew 1973:16). 44

50 Saviastian polton yhteydessä itse kasvi on hävinnyt jättäen jäljelle painanteen, josta on mahdollista tunnistaa saveen painautunut kasvi. Suurikokoiset ja pintarakenteeltaan tai muodoltaan erikoiset siemenet sekä jyvät jättävät selvästi tunnistettavan painanteen (Körber Grohne 1991:13). Erityisen merkittävää painanteiden tutkiminen on ollut varhaisten neoliittisten kulttuurien talouden selvittämisen yhteydessä. Saviastioihin painautuneet jyvät kertovat esimerkiksi oliko kyseessä maataloutta harjoittava yhteisö, ja mitä viljelykasveja viljeltiin (Viklund 1998:29). Astioiden typologian avulla kasvijäänne tai sen painanne voidaan ajoittaa ja näin saadaan selvitettyä viljelyn historiaa sekä viljelykasvilajien levintää. Tulkinnoissa täytyy kuitenkin olla varovainen, sillä saviastiat on voitu valmistaa joissain muualla kuin löytöpaikallaan (Renfrew 1973:16). Haudoista tai hautojen yhteydestä löytyneistä saviastioiden kasvipainanteista ei ole tehty Suomessa tutkimuksia. Sen sijaan asuinpaikoilta löytyneistä keramiikan ja savitiivisteen palasista on tehty kasvipainannetutkimuksia. Suomen mantereen puolella kasvipainanteita keramiikasta ja savitiivisteestä on tutkittu muun muassa Paimion Sievolan myöhäisrautakautiselta asuinpaikalta (Seppä Heikka 1983). Ahvenanmaalla tutkimusta on tehty Kökarin Otterböten pronssikautiselta asuinpaikalta löydetyistä keramiikan palasista. Tutkimustulokset olivat yllättäviä; saveen painautuneet heinäkasvit olivat peräisin Etelä Baltian tai Keski Euroopan alueelta. Näin ollen Otterbötestä löytyneet saviastiat eivät olleetkaan paikallista valmistusta, vaan tuontia muualta (Hjelmqvist 1998:165) Hautajaisleipä Liselotte Bergström (2007) on väitöskirjassaan tutkinut rautakauden haudoista ja asuinpaikoilta löytyneitä hiiltyneitä leipiä, joita tunnetaan Ruotsissa pääasiassa Mälarin alueelta Birkasta. Ruotsissa on haudoista löydetty noin 190 hiiltyneenä säilynyttä leipää, jotka suurimmalta osin ajoittuvat rautakaudelle (Bergström 2007:28). Suurin osa leivistä on löytynyt polttokenttäkalmistoista, mutta niitä on löydetty myös rautakaudelle tyypillisten pitkätalojen lattioiden alta. Ruumishautojen yhteydestä leipiä ei tunneta, syynä on todennäköisesti hiiltymättömän kasvimateriaalin heikko säilyvyys. Leivät ovat kooltaan pieniä, ohuita ja muistuttavat lähinnä keksiä. Joihinkin leivistä on tehty keskelle pieni 45

51 painanne, mutta leivän keskelle on saatettu tehdä myös reikä ripustamista varten. Joissakin löydetyissä leivissä on raudasta tai pronssista tehty lanka yhä paikallaan (Hansson 1997:72 73, Viklund 1998: ). Leivät ovat yleensä peräisin hautauksista, jotka ovat huomattavan vauraasti varustettuja. Hansson (1997:66 ja 2003:187) toteaakin, että yhteiskunnan varakkaat ja arvostetut jäsenet ovat saaneet hauta antimena leipiä mukaansa. Suomessa on tutkittu Ahvenanmaan Kastelholman Långängsbackenin nuoremmalle rautakaudelle ajoittuvasta hautauurnasta löytynyt leipä. Leipä oli uurnassa yhdessä vainajan poltettujen luiden kera. Ella Kivikosken (1980:43) mukaan kyseessä on 9 cm halkaisijaltaan oleva pikkupulla, jossa on keskellä painettuna lyhyt vako. Leivän pinnalla oli havaittavissa jäänteitä viljanjyvistä. Leivästä tehtiin kemiallinen analyysi, joka osoitti leivän koostuvan muun muassa mikroskooppisista ohranjyvän kasvisoluista. Kivikoski (ibid.) arvelee, että tapa laittaa hautoihin leipää on yleisempi, kuin mitä yhden löydön perusteella voisi arvella: kyse on todennäköisesti siitä, että leivän jäännöksiä ei ole osattu tunnistaa löytöaineistosta. Långängsbackenin muistakin haudoista on löytynyt pieniä paloja huokoista orgaanista massaa, jotka voivat olla peräisin hautoihin laitetuista leivistä. Näiden koostumusta ei ole kuitenkaan tutkittu sen tarkemmin, joten toistaiseksi asiasta ei ole varmuutta. Vallitseva kalmistotyyppi Suomessa on tasaisen maan polttokalmistot, jotka olivat käytössä keskiseltä rautakaudelta aina myöhäiselle rautakaudelle saakka ( AD). Kalmistot ovat olleet käytössä useita vuosisatoja ja laajuudeltaan ne ovat satoja tai jopa tuhansia neliöitä, kuten Kalannin Kalmumäen ja Raision Mahittulan kalmistot. Ruotsin polttokenttäkalmistoista löytyneet leivät osoittavat, että leivällä oli merkittävä symbolinen rooli hautajaisrituaaleissa rautakaudella. Vertailemalla ulkomaalaisia hautatutkimuksia suomalaiseen aineistoon, voidaan havaita selkeitä yhtäläisyyksiä hautajaisrituaaleissa. Näin ollen on mielestäni todennäköistä, että myös Suomen polttokalmistoista löytyisi hautajaisleipiä, mikäli niitä vain osattaisiin etsiä ja tunnistaa löytöaineistosta. 46

52 5. HAUTOJEN KASVIJÄÄNNETUTKIMUKSET ARKEOLOGIAN APUNA 5.1. Suomi Tässä luvussa esitellään muutamia esimerkkejä arkeologisista tutkimuksista, joissa on eri tavoin käytetty kasvijäänneanalyysejä hautatutkimusten apuna. Esimerkeistä huomaa, miten eri tieteenalojen osaamista yhdistämällä saadaan monipuolista ja ainutlaatuista tietoa jopa silloin, kun arkeologinen löytöaineisto on vähäistä tai yksipuolista. Suomessa kasvijäänteitä on käytetty hautatutkimusten apuna erityisesti ajoittamiseen. Haudoista on saatu kasvimateriaalia, jota on voitu ajoittaa radiohiiliajoitusmenetelmällä, jolloin on saatu kohteen ikä arvio tietylle aikavälille. Esimerkiksi ruumishaudoista löytyneet kasvit saattavat jo itsessään kertoa jotakin hautaamisajankohdasta, kuten vuodenajasta, jolloin vainaja on haudattu. Haudoista löytyneet jyvät ovat todisteita paikallisesta viljanviljelystä sekä viljalajien tuntemisesta ja ruokataloudesta. Haudoista löytyneitä jyviä on tarkasteltu usein myös symbolisen käytön näkökulmasta tutkittaessa hautausrituaaleja ja uskomuksia. Röykkiöhautojen tutkimusten yhteydessä kasvijäänneanalyyseilla on voitu selvittää röykkiöiden käyttötarkoitusta sekä onko niiden maa aines sekoittunutta ihmistai eläintoiminnan myötä röykkiön rakentamisen jälkeen Hautausajankohta Hautausajankohdan määrittäminen jopa kuukauden tarkkuudella voi olla mahdollista kasvijäänteiden perusteella. Turun Katariinan Kirkkomäen ruumishaudoista löytyneet kasvijäänteet ovat säilyneet haudoissa hiiltymättöminä ja ovat ainutlaatuisia löytöjä. Vuodenajan mukaan on ajoitettu muun muassa Katariinan Kirkkomäen ruumishauta numero 26. Kyseessä on naisenhauta, josta löytyi vainajan pukua kiinnittänyt pronssinen eläinpääkuvioinen solki vainajan oikealta rinnalta. Soljen päällä oli säilynyt rukiinkorsia ja tähkiä (Lempiäinen 2005:112). Vainajan pääkallon luusta sekä rukiinkorresta teetettiin radiohiiliajoitus, joka kalibroituna ajoittuu vuosiin AD (Riikonen 2005:237). Rukiin olki ja tähkät osoittautuivat tutkimuksissa olevan peräisin tuleentumattomasta ja 47

53 kypsymättömästä sadosta, jolloin voidaan arvella viljaa leikatun suoraan pellosta kesäkuun alussa ja kääritty heti tuoreena soljen ympärille. Vainajan hautaus voidaan siten ajoittaa alkukesään (Lempiäinen 2005: ). Katariinan Kirkkomäen kalmistosta on muistakin haudoista löytynyt ajoittavia kasvijäänteitä. Haudasta numero 23 on löydetty koivun oksia, jonka lehdet ovat olleet vielä hiirenkorvalla. Oksat oli asetettu vainajan rinnalle hautauksen yhteydessä touko kesäkuussa (Lempiäinen 20002:165 ja 2005:116). Naiselle kuuluneesta haudasta numero 1 on puolestaan löydetty vainajan oikealle olkapäälle asetettuna ohran korsia. Korret olivat kypsää, mutta ei talven yli säilytettyä viljaa. Vainaja on siis haudattu alkusyksystä sadonkorjuun aikaan ja saanut hautaan mukaansa vastaleikattua kypsynyttä viljaa (Riikonen 1990:29). Ajoittavaa kasvijäänneainesta on löytynyt myös jo aiemmin mainituista Theodor Schvindtin (1892) tutkimuksista, joissa Kaukolan Säppään kalmistosta on löytynyt hiiltyneitä vehnänjyviä ja heinänsiemeniä. Hiiltynyt kasvimateriaali tutkittiin ja määritettiin uudelleen Terttu Lempiäisen (1997) toimesta. Aineistossa poikkeuksellisia olivat haudoista löytyneet noin 4000 kpl röllin (Agrostis sp.) siementä. Hautausajankohdaksi voidaan arvella syyskesää, sillä siemenet olivat jo kypsyneitä (ibid.) Viljelyhistoria Viljelykasveilla on jo varhain ollut tärkeä asema jokapäiväisessä ruokavaliossa. Jyvälöydöt ovat merkittävin todiste viljanviljelystä esihistoriallisella ja varhaisella historiallisella ajalla. Eniten jyviä on löydetty asuinpaikkojen tutkimusten yhteydessä, mutta myös suurimmasta osasta haudoista, joista on tehty kasvijäännetutkimus, on löytynyt viljanjyviä. Taulukossa 2 on viljalajien suhteelliset esiintymismäärät niissä kalmistoissa, joista on julkaistua tietoa kasvijäännetutkimuksista (taulukko on koottu liitteen 5 pohjalta). 48

54 Viljalajien osuudet määrät haudoissa Avena sativa Hordeum vulgare Secale cereale Triticum sp. Viljalajit TAULUKKO 2. Taulukossa esitetyt kalmistot ajoittuvat vuosisadoille AD. Eniten on löytynyt ohran (Hordeum vulgare) jyviä, mutta lähes yhtä yleisenä esiintyy ruis (Secale cereale). Vehnän (Triticum sp.) osuus on jo huomattavasti pienempi ja vähiten esiintyy kauraa (Avena sativa). Erikoista on rukiin suuri määrä, sillä ruis oli todennäköisesti vielä rautakauden lopullakin varsin harvinainen viljakasvi Suomessa. Onkin mahdollista, että ruista ei olisi yksinään viljelty, vaan se olisi kasvanut pellossa ohran ja vehnän seassa. Hautoihin on siis syystä tai toisesta laitettu vainajalle mukaan arvokasta viljaa, joka ei kuulunut tavallisesti ruokapöytään. Harvinainen vilja on saattanut korostaa vainajan arvoa, sillä uhrattavalla viljalla on todennäköisesti ollut suuri arvo (Lempiäinen 2005: ) Röykkiötutkimus kasvijäänteiden valossa Suomen rautakaudelle ajoittuvat röykkiöt on rakennettu kiven ja maansekaisiksi mataliksi kummuiksi, joiden on arveltu sijainneen lähellä asuinpaikkoja. Röykkiöt ovat toisinaan hyvin vähälöytöisiä, joten aina ei saada varmuutta siitä, mihin tarkoitukseen röykkiöt on rakennettu. Röykkiöt voivat olla hautoja, asuinpaikkaan liittyviä rakenteita tai peltojen raivausten yhteydessä syntyneitä raunioita. Palaneet vainajan luut ja vainajalle kuulunut esineistö on selkein todiste siitä, että kyseessä on hautaröykkiö. Röykkiöt ajoitetaan usein niistä löytyvien esineiden tai hiilistä ja hiiltyneistä kasvijäänteistä tehtyjen radiohiiliajoitusten avulla. 49

55 Esimerkiksi Lempäälän Naarankalmanmäen rautakaudelle ajoittuvien röykkiöiden tutkimusten yhteydessä pyrittiin selvittämään, mihin tarkoitukseen ne on rakennettu. Makrofossiilianalyysi otettiin mukaan yhdeksi tutkimusmetodiksi jo kaivausten suunnitteluvaiheessa, sillä sen ajateltiin tuovan lisätietoa arkeologisen aineiston tueksi sekä mahdollisesti ajoitettaviksi sopivia kasvijäänteitä (Tenhunen 2001:58). Naarankalmanmäen röykkiö numero 1 tulkittiin nykyaikaiseksi pellon raivauksen yhteydessä syntyneeksi röykkiöksi. Kohteesta otettiin maanäyte, josta löytynyt siemenaineisto koostui lähialueella luonnonvaraisina kasvavista lajeista, joten kasvijäännetutkimuksen tulos tuki arkeologista tulkintaa. Röykkiö numero 5 puolestaan oli rakenteensa ja arkeologisen löytöaineiston valossa tulkittu uhriröykkiöksi. Maanäytteestä löytyi hiiltyneitä viljanjyviä ja hyötykasvien siemeniä, joten makrofossiiliaineisto tuki ajatusta uhriröykkiöstä, johon olisi tuotu ruokauhreja, kuten Tenhunen (2001:65) toteaa tutkimuksessaan. Kasvijäännetutkimuksilla voidaan havaita sellaisiakin ilmiöitä, joita arkeologisesti voisi olla mahdoton tai vaikea huomata. Esimerkiksi Naarankalmanmäen röykkiöiden tutkimuksessa on röykkiöstä numero 10 otettu sarjanäytteitä pinnasta pohjaan saakka. Sarjanäyte osoitti, että hiiltynyttä kasvijäänneainesta on levinnyt koko röykkiön alueelle, jolloin maa aines ei ole täysin koskematon. Ilmeisesti eläimet ovat sekoittaneet röykkiön maa ainesta. Maa aineksen sekoittumisen myötä myös arkeologisten löytöjen kontekstit ovat sekoittuneet. Tällöin on röykkiöstä löytyneisiin, ajoittamisessa käytettäviin esineisiin suhtauduttava kriittisesti (Tenhunen 2001:86). Naarankalmanmäen kasvijäännetutkimusten tulokset olivat erinomaisia ja kaivauksia voidaan mielestäni pitää hyvänä esimerkkinä siitä, miten erilaisten metodien hyödyntämisellä saadaan aikaan laadukasta ja tiedettä eteenpäin vievää tutkimusta. 50

56 5.2. Pohjoismaat Kasvijäänneanalyysejä on hautatutkimusten apuna käytetty Pohjoismaissa eniten Ruotsissa, jossa sitä on tehty erityisesti polttokalmistoista, joista löytyneiden leipien koostumusta on tutkittu varsin monipuolisesti (esim. Hansson 1997). Siellä arkeobotaaninen tutkimus on viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan tarkastellut viljelyhistorian lisäksi sosiaalisia, kulttuurisia ja symbolisia ilmiöitä, joita haudoista löydetyt kasvijäänteet mahdollisesti ilmentävät (Viklund 2002:200). Kasvijäänteiden lisäksi Ruotsissa on tehty paljon tutkimusta myös haudoista löydetyistä siitepölyistä (esim. Lagerås 2000). Seuraavissa kappaleissa esitellään kaksi tutkimusta, joista löytyy vertailukohtia myös suomalaiseen tutkimusaineistoon Kivikauden vadelmatyttö Turpeenpoiston yhteydessä löytyi suosta Länsi Göötanmaalta Ruotsista vuonna 1943 ihmisen luuranko (Ahlström & Sten 1995:22). Löytynyt vainaja nostettiin ylös sitä ympäröineen turpeen kera ja kuljetettiin Tukholmaan tutkittavaksi laboratoriossa. Luuranko kuului noin vuotiaalle naiselle, joka on todennäköisesti uhrattu suohon. Vainajan vatsan alueelta löytyi huomattava määrä vadelman (Rubus idaeus) siemeniä, joten viimeinen ateria on koostunut marjoista. Vainajan yhteydestä otettiin myös siitepölynäyte, josta löytyi koivun (Betula sp.), männyn (Pinus sp.), lepän (Alnus sp.) ja pähkinän (Corylus avellana) siitepölyjä. Vadelman siementen perusteella vainajan kuolinajaksi on määritelty heinä elokuu. Lisäksi siitepölyistä tehtiin ajoitus, joka Ahlström & Sten (1995:24) mukaan antoi tuloksen BC. Vainajan yhteydestä löytyi piikivestä valmistettu nuolenkärki, joka myös ajoittuu nuoremmalle kivikaudelle. Esineajoitus tukee siitepölyistä tehtyä ajoitusta, joten vadelmatytön tiedetään eläneen nuoremmalla kivikaudella ja kuolleen ilmeisesti rituaalin uhrina loppukesällä (Ahlström & Sten 1995:24). 51

57 Kivikaudelle ajoittuvat vadelman siemenet ovat hyvin poikkeuksellinen löytö. Vadelman siemenen kuoret ovat kuitenkin paksuja ja kovia, joten suon tarjoamassa hapettomassa tilassa ne voivat säilyä myös hiiltymättöminä. Tässä työssä käsitelty Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen vadelmansiemenlöytö on myös erikoisolosuhteissa säilynyt hiiltymättömänä Rukiinjyviä saviastiassa Tanskassa sijaitsevassa Praestestienin kylässä on tutkittu kalmisto, josta löytyi yli 100 roomalaiselle rautakaudelle ajoittuvaa polttohautaa. Eräästä haudasta löytyi saviastia, jossa oli hiiltyneitä rukiin (Secale cereale), ohran (Hordeum vulgare) ja kauran (Avena cf. sativa) jyviä. Jyvät ja astia ajoittuivat luvuille AD. Tämä on yksi varhaisimpia ajoituksia rukiille Tanskassa. Osa astiasta löytyneestä hiiltyneestä aineksesta koostui kuonaa muistuttavasta orgaanisesta aineksesta, joka osoittautui leivän tai keksin jäänteiden palasiksi. Aineksen hiiltyminen on tapahtunut in situ poltossa, eli vainaja on poltettu antimineen hautaamispaikallaan (Robinson & Siemen 1988: ). Praestestienin kalmistosta löytyneen leivän valmistamiseen oli käytetty ohraa ja kauraa, mutta seasta löytyi myös jauhosavikan (Chenopodium album) siemen. Ohran ja kauran jyvien osien sekä jyvien kuorien kappaleiden lisäksi leivässä oli halkaisijaltaan noin 0,2 millimetrin kokoisia hiekan jyviä, jotka olivat peräisin viljan jauhamisessa käytetystä kivestä. Tutkimuksessa tehtiin vertailua modernissa myllyssä jauhettuun jauhoon ja todettiin, että haudasta löytyneen leivän valmistamiseen käytetyt jauhot oli jauhettu huolella ja siivilöity useaan kertaan, sillä jauho oli lähes yhtä hienojakoista ja puhdasta kuin nykyjauho. Haudan kasvijäännelöydöt ovat hyvin erikoisia ja antavat tärkeää tietoa hautajaisrituaaleista sekä viljan viljelystä roomalaisella rautakaudella Tanskassa. Vainajan arvoa ilmeisesti osoittaa se, että hautaan oli laitettu ruista, joka edellä mainittuna ajankohtana ei ollut vielä kovin yleinen viljalaji Tanskassa. Lisäksi hautajaisleivän jauhot oli jauhettu ja siivilöity erittäin hienoksi, joten hautaan haluttiin laittaa myös erityisen laadukasta ja taidolla valmistettua leipää (Robinson & Siemen 1988: ). 52

58 Harvinaisen viljalajin, rukiin, laittaminen hautaan on ollut merkittävä osa hautausrituaalia, kuten voimme huomata niin Praestestienin kuin Katariinan Kirkkomäen kohdalla. Tapa laittaa erikoista viljaa hautaan ei ole ollut vain paikallinen tapa, vaan rukiilla on ollut samanlainen symbolinen arvo niin Tanskassa kuin Suomessa ja todennäköisesti myös muualla Pohjoismaissa (ks. luvut ja ) Keski Eurooppa Keski Euroopassa kasvijäännetutkimuksella on pidemmät perinteet kuin Suomessa tai Pohjoismaissa yleensä. Suomessa on kuitenkin lähes samat tutkimusmetodit käytössä kuin muualla Euroopassa (ks. luku 7, myös Körber Grohne 1991). Hautatutkimusten kohdalla tutkijoita askarruttavat lähes samat kysymykset kuin pohjoismaisia kollegoita; mitä kasveja vainajille laitettiin mukaan hautaan, mitä kasvit kertovat vainajan statuksesta yhteiskunnassa tai saadaanko menneisyydestä kasvijäännetutkimuksen avulla hautausrituaaleista sellaista uutta tietoa, josta historialliset lähteet vaikenevat. Keski Euroopan kohteiden kasvijäänteet ovat eksoottisia ja lajeja esiintyy runsaammin verrattuna Suomeen, mutta vastaavat aivan samoihin kysymyksiin esimerkiksi kauppasuhteista kuin meiltä löydetyt kasvijäänteet. Seuraavissa kappaleissa esitellään esihistorialliselta ajalta uudelle ajalle ulottuvia hautatutkimuskohteita Keski Euroopasta, joista löytyy samoja symbolisia piirteitä kuin suomalaisissa hautausrituaaleissa Hautajaisrituaalit Rooman provinssissa Ranskan Faulquemontissa tutkittiin vuonna 2001 nekropolis, jonka 70 polttohautaa ajoittuvat AD. Hedelmät ja siemenet sekä leivät ja muut leivonnaiset olivat tärkeitä tuotteita hautajaisrituaaleissa. Ruoka joko poltettiin uhraamisen yhteydessä tai se syötiin hautajaisten aikana tai vainajan muistojuhlassa. Edellä mainittu nekropolis kuului maaseutuväestölle, joka oli voimakkaasti jakaantunut eri yhteiskuntaluokkiin. Kokonaisia hedelmiä poltettiin ruokauhrina, ja niiden tarkoitus oli myös tuoda hyvää tuoksua hautajaisten aikana (Preiss et al. 2005:362). 53

59 Haudat voitiin jakaa kasvijäänteiden ja arkeologisen aineiston perusteella arvoasteeltaan kolmeen eri ryhmään; rikkaiden luksushaudat, keskiluokkaisen väen haudat ja köyhien haudat. Joistakin haudoista löytyi arvokkaiden kulta, lasi ja keraamisten esineiden ohella oliiveja (Olea europea) sekä taateleita (Phoenix dactylifera), jotka ovat tuontitavaraa ja siten arvokkaita sekä harvinaisia gallo roomalaisena aikana. Keskiluokkaa edustavan väestön haudoista löytyi jäänteitä kasveista, joita kasvoi paikallisesti ja joita käytettiin hyvin yleisesti ruuanlaitossa. Alimpaan kastiin kuuluvien muuten löydöttömistä haudoista löytyi lupiinin (Lupinus luteus/albus) ja virnan (Vicia) siemeniä, joita tiedetään käytetyn köyhälistön ruokana ja eläinten rehuna (Preiss et al. 2005:368). Arkeobotaaninen tutkimus toi uutta tietoa hautajaisrituaaleissa käytetyistä kasveista ja niiden symbolisesta arvosta eri yhteiskuntaluokkien välillä. Kasvien erilainen säilymisaste eri puolilla nekropolista antoi puolestaan tietoa siitä, miten kasveja käytettiin eri tarkoituksiin; suitsukkeena, osana muistoateriaa tai hauta antimina vainajille. (Preiss et al. 2005:370.) Kuninkaallisten vainajien palsamointi Alankomaissa löydettiin 1990 luvun lopulla Bredan kaupungissa sijaitsevan kirkon restauroinnin yhteydessä nykyisten kuninkaallisten esi isien hautakammio. Kammio on ollut käytössä AD. Kammiosta löytyi kahdeksan palsamoitua vainajaa, joiden alta löytyi huomattava määrä aromaattisten kasvien siemeniä, lehtiä ja kuituja. Erikoinen poikkeus oli naisvainajalle kuuluneesta arkusta suurina määrinä löytyneet rosmariinin (Rosmarinus officinalis) lehdet. Rosmariinin on tiedetty jo Antiikissa symboloineen uskollisuutta, ystävyyttä ja rakkautta. Muista haudoista ei löytynyt samaa kasvia (Vermeeren & van Haaster 2002: ). Haudoista löytyi yli 20 yrtti ja maustekasvilajia, joista osa oli tuontia Välimeren alueelta tai subtrooppisilta alueilta ja osa oli paikallisesti viljeltyjä lääkekasveja. Kasveja oli käytetty vainajien alla pehmusteena sekä täytteenä vainajan ympärille käärityssä käärinliinassa. Kasvien oli tarkoitus palsamoida ruumista ja tuoda hyvää tuoksua hautakammioon. Käärinliinat oli valmistettu pellavasta (Linum utitatissimum) ja puuvillasta (Gossypium sp.), jonka kuituja löytyi vainajien yhteydestä. Lisäksi löytyi muutama kookoksen (Cocos nucifera) kuitu, jotka olivat todennäköisesti peräisin punotusta matosta. 54

60 1500 luvun lähteissä on säilynyt reseptejä, joissa kuvataan ruumiin palsamointia. Niissä mainitaan myös, miten vainajat laitetaan lepäämään kasveista tehdylle alustalle. Sen sijaan lähteet eivät mainitse, että myös käärinliinojen väliin laitettiin aromaattisia kasveja, joten tämä oli tutkijoille aivan uutta tietoa (Vermeeren & van Haaster 2002:125). 6. TUTKIMUSKOHTEET JA NIIDEN LUONNONYMPÄRISTÖ 6.1. Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäki i. Tutkimushistoria Historiallisten lähteiden mukaan Kauskilan kylä on keskiajalla ollut keskeinen paikka, eräänlainen edeltäjä vuonna 1649 perustetulle Lappeenrannan kaupungille (Laakso 2004a:57). Kalmistolöytöjen perusteella asutusta on Kauskilassa ollut ristiretkiajalta alkaen aina uuden ajan alkuun asti, tämän hetkisen käsityksen mukaan 1200 luvulta ainakin 1600 luvun loppuun (Salo 1957:51, Laakso 2004a:57 ks. myös Laakso 2004b:122). Pitkän käyttöaikansa johdosta Kappelinmäellä on erotettavissa eri uskonnollisia vaiheita. Vanhimmat esineelliset hautaukset kuuluvat esikristilliseen kulttuurivaiheeseen. Esineellinen hautaustapa on kalmiston alueella jatkunut keskiajalle, jolloin mäelle on rakennettu puinen kappeli kristinuskon myötä. Tässä vaiheessa myös hautaukset muuttuivat esineettömiksi kristillisiksi haudoiksi (Laakso 2004b:122). Kappelinmäki on nimensä ja tarinoidensa vuoksi ollut tutkijoiden mielenkiinnon kohteena jo kauan. Inventointia paikalla on tehty jo vuonna 1896, mutta ensimmäiset arkeologiset tutkimukset tehtiin vasta vuonna 1953 (Salo 1957:35 36). Kaivauksia jatkettiin vuosina 1997 ja Kaikkiaan Kappelinmäellä on dokumentoitu 143 hautaa, havaintoja on kuitenkin yhteensä noin 300 haudasta. Suurin osa niistä on esineettömiä kristillisiä hautoja, mutta muutamissa on ollut myös esineitä (Laakso 1999b, Laakso 2004a:57). Myös kirkkorakennuksen paikka on varmistunut, sillä kaivauksissa on saatu esille kiviperustus, joka epäilemättä on keskiaikaisen puukirkon kivijalka (Laakso 2004b:122). 55

61 ii. Kasvijäänteiden kontekstit ja ajoitus Vuoden 1999 kaivauksissa näytteitä otettiin järjestelmällisesti kaikista niistä haudoista, joissa luut eivät olleet säilyneet, mutta joissa hautaläikkä erottui (kuva 2). Lisäksi näytteitä otettiin haudoista, joissa vainajan luita oli säilynyt (kuva 3). Hautaläikistä maanäytteet otettiin koko läikän alalta. Muista haudoista näytteitä otettiin vainajien vatsan kohdalta. Yhteensä näytteitä otettiin 14:stä eri haudasta. KUVAT 2. JA 3. VILLE LAAKSO 1999 / ETELÄ KARJALAN MUSEO. Vuoden 2000 kaivauksissa näytteitä otettiin samoin menetelmin kuin vuoden 1999 kaivauksissa. Nyt erona oli vain se, että haudat olivat keskimäärin huonommin säilyneet kuin aiemmin, eli näytteet otettiin pääasiassa hautaläikistä. Värjäytymistä otettujen näytteiden lisäksi otettiin kontrollinäytteitä värjäytymää ympäröivästä vaaleammasta maasta. Kappelinmäen kaivausalueet vuosina 1999 ja 2000 näkyvät liitteessä 2:a. Kaivauksilla otetut maanäytteet on esitetty työn lopussa olevissa liitteissä 3:a b. 56

62 Rahojen tai hiiliajoitusten perusteella ajoitettuja hautoja on Kappelinmäeltä runsaasti (Laakso 1999a:23). Kappelinmäellä voidaan useita hautoja ajoittaa myös relatiivisen stratigrafian avulla, koska alueella on useita erinomaisesti säilyneitä hautoja, joiden kerrostumisjärjestys on selvästi havaittavissa (Laakso 2004:58). Relatiivisen stratigrafian lisäksi Kappelinmäen hautoja voidaan ajoittaa absoluuttisin menetelmin, sillä neljästä eri haudasta on vainajan yhteydestä löytynyt raha. Lisäksi vuoden 1999 kaivauksissa tutkitusta haudasta numero 22 löytyi satamäärin hiiltymättömiä vadelman (Rubus idaeus) siemeniä, joista on tehty radiohiiliajoitus. Ajoitustulos on 95.4 % todennäköisyydellä cal AD 7. Edellä annettu ajoitustulos tukee kalmistosta löydettyjen rahojen ajoitusta, jotka sijoittuvat välille AD. Vadelmista tehtyä radiohiiliajoitusta käsitellään lisää kappaleessa 8.2.a. iii. Kappelinmäen ja lähialueen nykyinen kasvillisuus Kauskilan kylässä sijaitseva Kappelinmäki erottuu maastosta matalana harjanteena, joka on muodostunut kahden pienen järven väliin. Harjannetta ympäröivät laajat peltoaukeat ja mäkeä halkoo hiekkatie, joka on ainakin jo keskiajalla ollut merkittävä kulkureitti Viipuriin. Edellä mainittu tie on osittain rikkonut kalmiston hautauksia. Alue on nykyisin säilynyt lähes luonnontilaisena, sillä kirkollinen toiminta siirtyi sieltä pois jo varhain ja alue on säästynyt myöhemmältä rakennustoiminnalta (ks. Laakso 2004a:57). Kappelinmäen kasvillisuus on tyypillistä mänty ja kuusivaltaista havupuumaastoa, jossa aluskasvillisuus muodostuu matalasta varpukasvillisuudesta, kuten mustikasta, puolukasta ja kanervasta. FT Teija Aleniuksen tähän työhön pyynnöstäni tekemä siitepölyanalyysi Kappelinmäen haudan H22 näytteestä selvittää myös lähialueen kasvillisuutta. Analyysissä löytyi odotusten mukaisesti lehti ja havupuiden, pensasmaisten ja ruohovartisten kasvien sekä viljan siitepölyjä (taulukko 3). Edellä mainitusta haudasta tehtyä siitepölyanalyysiä käsitellään myös kappaleessa 8.2.a. 7 Kalibroitu Bronk Ramsey 2007 mukaan Oxcal 4.0 ohjelmalla

63 Pteridium Alnus Betula Lycopodium iti t Cichoriaceae Poaceae Juniperus Sphagnum iti t Cerealia Urtica Pinus Tilia Galium Populus Rosaceae Polypodium Ericaceae Asteraceae TAULUKKO 3. TEIJAALENIUS / GTK Ulvilan Liikistö i. Tutkimushistoria Liikistössä on todennäköisesti sijainnut puukirkko, mutta sen paikka ja pohjakaava ovat tuntemattomia. Kirkko ja kirkkomaa on luultavasti perustettu paikalle 1270 luvun tienoilla. Liikistö yhdistettiin kuitenkin jo varsin pian Ulvilan seurakunnaksi, yhdistäminen tapahtui luultavasti jo ennen vuotta Liikistön puukirkko ja sen ympärillä ollut kirkkomaa hylättiin samalla (Hiekkanen 2000:22 24 ja 2007:267). Kivistä kirkkoa paikalle ei siis koskaan rakennettu. Nykyisin alueella nähtävillä olevat kivirakenteen jäännökset kuulunevat aikaan, jolloin Liikistö oli jo kauan ollut poissa kirkko ja kalmistokäytöstä (Hiekkanen 2000:22, ks. myös 2003:59). Kirkkoa myöhempään aikaan kuuluvat todennäköisesti myös mäen korkeimmalla kohdalla sijaitsevat ns. käräjäkivet, joka on suurista kivenlohkareista rakennettu ympyrä. 583

64 Ensimmäiset arkeologiset tutkimukset paikalla tehtiin 1930 luvulla, seuraavan kerran vasta vuosina (Jäkärä 2003:28). Kaikkiaan Liikistössä on tutkittu yli sata hautaa. Tutkituista haudoista suurin osa oli esineettömiä kristillisiä hautauksia. Osa haudoista oli merkitty kivilaatoin tai laattalatomuksin, yhtä hautausta merkitsi pystykivipaasi. Vastaavia hautausten merkintätapoja tunnetaan muualtakin Suomesta ja Skandinaviasta varhaiskeskiaikaisilta hautausmailta. Liikistön hautausmaata on rajannut kiviaita, joka on edelleen osittain näkyvissä. Sen sijaan hautoja merkinneet kivilaatat eivät enää ole paikoillaan (Jäkärä 2003:28, Kronqvist 1938). ii. Kasvijäänteiden kontekstit ja ajoitus Vuoden 2002 kaivauksissa näytteitä otettiin kahdesta eri haudasta; yhdestä hautaläikästä sekä yhdestä haudasta, joissa vainajan luita oli vielä tallella (kuva 4). Hautaläikästä näyte otettiin koko värjäytymän alalta. Toisesta haudasta näytteitä otettiin vainajan selkärangan molemmin puolin, leuan ja käsivarsien välistä sekä käsivarsien alta ja lantion päältä. Vuoden 2003 kaivauksissa otettiin näyte yhdestä hautaläikästä koko värjäytymän alalta. KUVA 4. TIINA JÄKÄRÄ 2002 / MV. Liikistön kaivausalueet vuosina 2002 ja 2003 näkyvät liitteessä 2:b. Kaivauksilla otetut maanäytteet on esitetty työn lopussa olevassa liitteessä 3:c. Löydöttömien ruumishautausten ajoittaminen on vaikeaa, mutta vuonna 2002 tehtyjen rahalöytöjen perusteella alueella on ollut toimintaa 1200 luvulta aina 1400 luvun jälkipuoliskolle asti. Vuoden 2002 tutkimuksissa löydetyn vainajan luista tehty radiohiiliajoitus ajoittuu 1200 luvun lopulle ja osuu näin ollen samaan aikahaarukkaan rahalöytöjen kanssa. Samoin vuoden 2003 kaivauksissa tutkitun haudan vainajasta teetettiin radiohiiliajoitus, jonka tulokset ajoittuvat myös 1200 luvun lopulle (Jäkärä 2002 ja 2003). 594

65 iii. Liikistön ja lähialueen nykyinen kasvillisuus Liikistön keskiaikaisen kirkon ja hautausmaan muodostama muinaisjäännösalue sijaitsee 1,5 kilometriä Ulvilan kirkosta kaakkoon. Liikistö on entinen Kokemäenjoen saari, joka kohoaa ympäröivästä maisemasta suurten vanhojen kuusien varjostamana metsäsaarekkeena. Liikistön kasvillisuus on lehtomaista kangasta, jossa valtapuuna ovat suuret kuuset. Korkean kuusikon varjossa kasvaa muun muassa koivua ja pihlajaa. Pohjakasvillisuus muodostuu käenkaalista, metsätähdistä, oravanmarjasta, mustikasta, ketunleivistä ja valkovuokoista. Liikistön metsäsaareke on luonnonsuojelualuetta, mutta lähialueen kasvillisuus on ruderaattilajistoa, joka on muodostunut asutuksen ja nykyaikaisen peltoviljelyn myötä Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkko i. Tutkimushistoria Pälkäneelle perustettiin ensimmäinen puinen kappeli 1300 luvun lopulla. Puukirkko rakennettiin samalle paikalle kuin myöhempi kivikirkko, siis nykyisen kirkonraunion kohdalle. Kivikirkko suunniteltiin ja rakennettiin luultavasti vuosien välisenä aikana (Hiekkanen 2007: ). Pyhälle Mikaelille omistettu kivikirkko jäi pois käytöstä vuonna 1839, jolloin Pälkäneen nykyisessä keskustassa sijaitseva uusi kirkko otettiin käyttöön. Arkeologisia tutkimuksia Pälkäneen rauniokirkolla on tehty ensimmäisen kerran vuonna 1992, tämän jälkeen vuosina 1998, 2001 ja 2003 (Mikkola & Vuoristo 2004:4). Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että paikalle on tehty hautauksia jo 1100 luvulta alkaen aina 1600 luvulle saakka. Hautauksia on saatettu tehdä löytöjen perusteella vielä myöhemminkin, aina vuoteen 1822 asti (Mikkola 2004:35). Alueelta on tutkittu yli 70 hautaa, joista suurin osa ajoittuu 1600 ja 1700 luvuille. Haudat ovat pääsääntöisesti löydöttömiä. 60 2

66 Vainajat on haudattu hautaholveihin yksinkertaisissa puuarkuissa, joista ei ole enää paljoa jäljellä. Yhdestä arkusta oli havaittavissa vain suorakaiteen muotoinen värjäytymä (Mikkola 2004: 35, Mikkola & Vuoristo 2004:18 19). ii. Kasvijäänteiden kontekstit ja ajoitus Vuoden 2001 kaivauksissa tutkittiin kirkon runkohuoneen länsipäädyn ulko ja sisäpuolisia alueita. Runkohuoneen länsipäädyn ulkopuolelle tehdystä koekuopasta numero 8 otettiin näytteitä neljästä eri haudasta, joissa kaikissa vainajan luut olivat hyvin säilyneet (kuva 5). Näytteitä otettiin vainajien käsivarsien alta, kylkien vierestä ja vatsan seudulta. Kirkon länsipäädyn ulkopuolelta tutkittujen hautojen todettiin olevan kivikirkkoa vanhempia, sillä osa haudoista jäi seinämuurin alle. Seinämuurin alle jääneet haudat kuuluisivat kivikirkkoa edeltäneeseen puukirkkovaiheeseen ja ajoittuvat aikaan ennen 1500 lukua. KUVA 5. ESA MIKKOLA 2001 / MV. Vuoden 2003 kaivauksissa jatkettiin kirkon runkohuoneen länsipäädyn ulko ja sisäpuolisten alueiden tutkimuksia. Näiden lisäksi tutkimusalueita avattiin myös asehuoneen eteläseinän ulko ja sisäpuolelle sekä sakariston pohjoispuolelle. Näytteitä kasvijäännetutkimuksia varten otettiin yhteensä 12:sta eri haudasta vainajien vatsan seudulta, pään ja niskan alta. Vainajat olivat puuarkuissa, parissa haudassa arkku oli pahoin maatunut tai tuhoutunut myöhemmän maankäytön myötä. Haudat sijaitsivat keskimäärin cm syvyydessä. Runkohuoneen ja asehuoneen yhteydestä löydetyt haudat ajoittuvat 1600 ja 1700 luvulle. Sakariston pohjoispuolelta näytteitä otettiin neljästä haudasta, joissa vaina 61 3

67 jat olivat puuarkuissa. Myös nämä haudat saattavat olla 1600 luvulta tai hieman vanhempia (Mikkola 2004: 35, Mikkola & Vuoristo 2004:18 19). Pälkäneen kaivausalueet vuosina 2001 ja 2003 näkyvät liitteessä 2:c. Kaivauksilla otetut maanäytteet on esitetty työn lopussa olevissa liitteissä 3:d e. iii. Pälkäneen ja lähialueen nykyinen kasvillisuus Pälkäneen rauniokirkko sijaitsee valtatie 12 varrella, noin kilometrin päässä Pälkäneen uudesta kirkosta. Kirkko on aikoinaan rakennettu pienelle kumpareelle keskelle avointa kulttuurimaisemaa ja yhä tänä päivänä kirkolta avautuvat laajat peltoaukeat. Nykyisin kirkon ympärillä kasvaa yksittäisiä lehtipuita, kuten koivua, vaahteraa, pihlajaa ja yksi vuorijalava sekä muutamia havupuita. Vanhimmat puut ovat 100 vuoden ikäisiä. Kirkon käytön aikana alueen monipuolista niittykasvillisuutta on niitetty säännöllisesti ja siitä on todennäköisesti maassa säilyneenä rikas siemenpankki (Rihtniemi 1995). Kirkon raunion pohjois ja itäpuolella kirkkomaata rajaavat soratiet. Lähialueen kasvillisuus on peltoviljelyn ja pientaloasutuksen myötä muodostunutta ruderaattikasvillisuutta Hämeenkosken Pyhän Laurin kirkko i. Tutkimushistoria Hämeenkosken keskiaikainen Pyhälle Laurille omistettu kivikirkko on rakennettu vuosien välisenä aikana. Käytössä kivikirkko on kuitenkin ollut vain lyhyen aikaa, sillä se hylättiin todennäköisesti hieman ennen 1650 lukua. Kivikirkkoa on mitä luultavimmin edeltänyt puukirkko, sillä kirkollista toimintaa paikalla on voinut olla 1400 luvun alku tai loppupuolelta lähtien (Hiekkanen 2005:55, 67, 72 ja 2007:303). Hämeenkosken kirkko rakennettiin aikoinaan alavalle ja kostealle paikalle, jossa sitä ympäröi vesi kolmelta ilmansuunnalta. Kostea maaperä on voinut aiheuttaa kirkon muurausten rappeutumisen sekä sen myötä kirkon raunioitumisen ja hylkäämisen (Hiekkanen 2005:72). 624

68 Arkeologisia kaivauksia paikalla tehtiin vuosina Henrik Liliuksen johdolla, jolloin kirkonrauniot kaivettiin esiin. Seuraavan kerran arkeologisia tutkimuksia tehtiin vuosina Hämeenkosken kunnan, seurakunnan, Turun yliopiston arkeologian oppiaineen ja Museoviraston välisenä yhteistyönä (Hiekkanen 2005:48). Alueelta on tutkittu lähes 30 hautaa, joista suurimmassa osassa jäljellä oli vain ohut, itälänsisuuntainen värjäytymä hiekassa. Kaikkia värjäytymiä ei voida varmuudella pitää hautauksina. Muutaman hautauksen kohdalla arkusta oli erotettavissa hiven maatunutta puuta. Selkeitä hautauksia, joissa vainajan luita oli vielä säilynyt, on vain muutamia (Ratilainen 2002:27). Haudat ovat pääasiassa löydöttömiä. Haudoista löytyneistä luista ja jyvistä on tehty ajoituksia 14 C menetelmällä, jotka osoittavat, että Hämeenkosken kirkon paikalla on tehty hautauksia 1200 luvulta 1600 luvulle. Vanhimmat haudat ovat voineet kuulua puukirkon ympärillä olleeseen kirkkomaahan (Hiekkanen 2005:57; 2007:302, Ratilainen 2005:98). Hämeenkosken kaivausalueet vuosina 2001 ja 2003 näkyvät liitteessä 2:d. Kaivauksilla otetut maanäytteet on esitetty työn lopussa olevassa liitteessä 3:f. ii. Kasvijäänteiden kontekstit ja ajoitus Vuoden 2002 kaivaukset kohdistuivat kirkonraunion kaakkoisviisteen ulkopuoliselle alueelle sekä kirkonraunion eteläpuolelle. Näytteitä kasvijäännetutkimuksia varten otettiin yhteensä 18:sta eri haudasta. Niissä haudoissa, joissa luita oli säilynyt, näyte otettiin vainajan vatsan seudulta, käsivarren ja kylkien välistä sekä pään ja niskan alta (kuva 6). Pelkästään värjäytymänä erottuvista haudoista näytteet otettiin koko värjäytymän alalta hautauksen varsinaiseksi tasoksi arvellusta kerroksesta. Hautaukset sijaitsivat keskimäärin noin cm syvyydessä. Kaakkoisviisteen ulkopuolelta löytyneet ruumishaudat ajoittuvat luvuille (Hiekkanen 2005:56). KUVA 6. TANJA RATILAINEN 2002 / TYA. 635

69 iii. Hämeenkosken ja lähialueen nykyinen kasvillisuus Hämeenkosken Pyhän Laurin kirkon rauniot sijaitsevat Hämeenkosken keskustan tuntumassa. Raunioalueen länsi ja eteläpuolella aluetta ympäröivät soratiet sekä pellot. Pohjoispuolella sijaitsee kosteikkoalue, joka saa alkunsa kirkasvetisestä lähteestä. Lähteen vedet virtaavat kanjonimaiseksi urautuneessa purossa, joka laskee noin puolen kilometrin päässä sijaitsevaan jokeen (Hiekkanen 2005:60). Kirkko on aikoinaan rakennettu matalalle kumpareelle, jota ympäröivät pitkään käytössä olleet viljelysmaat (Ratilainen 2005:81 ja 84). Raunioalueen nykykasvillisuus on ihmistoiminnan myötä muodostunutta ruderaattikasvillisuutta sekä kosteikkokasvillisuutta. Peltoaluetta ja kosteikkoa rajaa vahva puusto, jossa kasvaa pääasiassa lehtipuita kuten koivua, leppää ja pajua sekä muutamia matalia pensaita. Itse raunioalue on nykyisin raivattu puista ja pensaista, mutta ainakin vielä 70 luvulla kirkonraunion sisällä kasvoi puita (Hiekkanen 2005:16). 7. TUTKIMUSAINEISTO JA MENETELMÄT 7.1. Maanäytteiden ottaminen Arkeologia on tuhoava tiede ja kaivaus on ainutkertainen tapahtuma. Tämä pitäisi huomioida myös maanäytteitä otettaessa, sillä kaivausten jälkeen näytteiden ottaminen ei enää välttämättä ole mahdollista. Tämän vuoksi näytteitä pitäisi ottaa, vaikka rahaa ei olisi varattu niiden tutkimiseen. Kaivausten ainutkertaisuudesta johtuen, maanäytteitä tulisi ottaa mieluummin liikaa kuin liian vähän, sillä näytteitä voi myöhemmin karsia tarpeen mukaan. Näytteiden oton pitäisi kuitenkin olla suunnitelmallista, jotta näyte olisi edustava ja vastaisi niihin kysymyksiin, joihin toivotaan saatavan vastauksia. Maanäytteiden otantamenetelmiä tutkinut ja näytteiden ottoa laajemmassa kontekstissa tarkastellut Jones (1991:53) toteaakin, että näyte on vain pieni otos kaikesta siitä kasvijäänneaineksesta, joka ei koskaan päädy tutkimuksen pariin. Tämän vuoksi näytteiden edustavuus onkin 646

70 yksi kasvijäännetutkijan ongelmista, jotka täytyy ottaa huomioon analyysejä ja tulkintoja tehtäessä. Vaikka tulkintaa tehtäisiinkin vain yhdestä kontekstista otetusta näytteestä, on tavoitteena kuitenkin tarkastella arkeologista tutkimuskohdetta kokonaisuutena. Näytteiden antamat tulokset tarjoavat sen tiedon, johon arkeobotanisti nojaa tarkastellessaan kohdetta. Usein arkeologisilla kaivauksilla näytteitä otetaan esimerkiksi vain kaikkein mielenkiintoisimmista konteksteista, kuten nokimaat ja värjäytymät tai esinelöydöiltään rikkaimmilta paikoilta. Toisaalta myös kiireessä näytteet saattavat jäädä ottamatta kaivausten aikana ja vasta kaivausten loppuvaiheessa otetaan näytteitä, jolloin otos ei ole tasapuolinen ja kattava koko tutkimusaluetta ajatellen (esim. Jones 1991:57, van der Veen 1984:193). Kuten aiemmin luvussa 1.1. on todettu, myös kasvijäänteet ovat löytöjä, joten niiden talteenottoon ja dokumentointiin on suhtauduttava samoilla säännöillä kuin muihin arkeologisiin löytöihin. Jotta näytteet olisivat mahdollisimman edustavia, eli tarjoaisivat tasapuolista tietoa kohteesta, tulisi näytteitä ottaa säännöllisesti joko kaikista rakenteista tai konteksteista, tai erilaisina sarjoina esimerkiksi silloin, kun kyseessä on väriltään tasainen kulttuurimaa. Jonesin (1991:55) mukaan näytteitä voi ottaa erilaisin otantamenetelmin, jolloin saadaan luotettavampi kuva tutkimustuloksesta ja vältytään mahdollisilta tuloksia vääristäviltä tekijöiltä. Erilaisia otantamenetelmiä ja niiden yhdistelmiä voidaan käyttää tarpeen mukaan. Jones (1991:55) on luokitellut neljä eri otantamenetelmää näytteiden ottoon: 1. Sattumanvarainen näytteenotto (Haphazard / Grab Sampling) ei perustu suunnitelmallisuuteen, vaan liittyy esimerkiksi kohteen pelastustoimiin. 2. Tarkoitushakuinen näytteenotto (Purposive / Judgement Sampling) perustuu subjektiiviseen tietoon tai oletukseen kontekstista ja näytteenottopaikasta sekä sen sisältämistä kasvijäänteistä. 3. Systemaattisessa näytteenotossa (Interval Sampling) otetaan säännöllisesti näytesarjoja syvyys eli vertikaalisuunnassa kaivauksen profiiliseinämästä samalta kohdalta tietyin välein pinnasta pohjaan tai profiilissa erottuvista 657

71 kerroksista. Vaakatasossa eli horisontaalisesti näytteet otetaan tasaisin välein rakenteen tai kaivausalueen poikki tiettyä linjaa noudattaen. 4. Satunnaisessa näytteenotossa (Probabilistic Sampling / Random Sampling) ei välttämättä ole ennakolta tietoa kontekstista tai esimerkiksi erittäin laajoissa kaivauksissa kaikista eri rakenteista ei ole mahdollista ottaa näytettä, jolloin niitä voidaan ottaa satunnaisesti erilaisista rakenteista. Edellä mainitut otantamenetelmien suomenkieliset termit Tenhusen (2001) mukaan. Satunnainen otantamenetelmä mahdollistaa Jonesin (1991:57) mukaan tutkimuskohteen sisäisen vertailun tilastollisesti, kun taas tarkoitushakuinen menetelmä keskittyy subjektiivisesti valittuihin näytteenottopaikkoihin yhden kohteen sisällä, jolloin eri kohteista saatujen näytteiden tulokset eivät ole vertailukelpoisia keskenään. Edelleen Jonesin (ibid.) mukaan tarkoitushakuisessa menetelmässä syntyy vääristymiä, koska näytteitä otetaan kohdekeskeisesti esimerkiksi vain aineistoiltaan rikkaiksi todetuilta paikoilta ja näin saatu tutkimustulos kuvaa vain tiettyä toimintaa. Eri otantamenetelmien antamia tuloksia vertailemalla (esim. Jones 1991:55, van der Veen 1984: ) on todettu, että paras ja luotettavin otos saadaan kun yhdistetään kohtien 2 4 menetelmiä. Kuitenkin kaivauskohde ja tilanne sekä resurssit usein määrittelevät sen, millaista menetelmää näytteenotossa voidaan käyttää. Tarkoitushakuinen näytteenotto sopii erityskohteille, joita ovat kulttuurimaakerroksissa selkeästi erottuvat kohteet tai rakenteet, jotka Lempiäisen (1998:52) mukaan voivat olla esimerkiksi tummat läikät, kyntöjäljet sekä hiilikeskittymät, tulisijat ja niiden ympäristöt, paalujen jäljet, lattiatasot ja lattialankkujen raot, jätekuopat ja lantakerrostumat keramiikkakeskittymät sekä haudat. Systemaattinen näytteenotto on suositeltavaa esimerkiksi silloin, kun kaivausalueella ei voida erottaa selkeitä rakenteita, vaan maa aines on tasaväristä ihmistoiminnan myötä syntynyttä kulttuurimaata. Näytepaikat voidaan valita myös fosfaattianalyysin tulosten mukaan (Lempiäinen 1998:52). Sarjanäytteiden tarkoituksena on tuoda esille horisontaaliset tai vertikaaliset erot tutkittavassa kohteessa. Eroja voivat olla esimerkiksi hiiltymät 668

72 tömän ja hiiltyneen kasviaineksen sijoittuminen tai kasvilajiston muutokset eri tutkimuskerroksissa tai kohteissa. Tässä tutkimuksessa on näytteiden otossa käytetty menetelmien 2 4 yhdistelmiä. Tutkimuskohteenani ovat yksinomaan haudat, joten näytteet otettiin aina samanlaisista konteksteista eli haudoista, jolloin menetelmänä oli pääasiassa tarkoitushakuinen näytteenotto. Niissä haudoissa, joissa oli vielä jäljellä vainajan luita tai ehjänä säilynyt luuranko, ja jotka erottuivat selvästi omiksi haudoikseen tai näyte oli muuten mahdollista ottaa selkeästi rajatulta alueelta, näytteitä otettiin tarkoitushakuisesti, mutta toisaalta myös satunnaisesti. Vainajan luiden kunto ja haudan sijoittuminen kaivausalueelle määräsi usein kohdan, josta näyte voitiin ottaa. Tästä syystä haudoista on vaihtelevasti otettu näyte esimerkiksi kylkiluiden ja selkärangan välistä, käsivarsien alta ja jalkojen välistä. Satunnaisesti näytteitä otettiin, kun hautoja oli niin runsaasti, ja useita hautoja päällekkäin, ettei yksittäistä hautaa voitu aina selkeästi erottaa. Hautaläikistä, joissa hauta voitiin todeta vain värjäytyneen maan perusteella, näytteitä otettiin samasta haudasta useasta eri tasosta, joten käytettiin myös systemaattista näytteenottoa. Lisäksi kaivausalueen seinämistä otettiin systemaattisen menetelmän mukaisesti näytesarjoja profiilissa erottuvista kerroksista maan pinnasta kaivausalueen pohjalle asti. Näytteiden edustavuuden lisäksi on tärkeä huomioida näytteen muut laadulliset ominaisuudet, kuten näytteen puhtaus. Huolellisella näytteiden otolla vältytään eri ainesten sekoittumiselta, kontaminaatiolta. Kontaminaatiota sekä kasvijäänteiden säilymiseen vaikuttavia prosesseja käsitellään luvussa 9.1. Näytteet tulisi ottaa suoraan maasta tai profiilista puhtaalla lastalla suoraan muovipusseihin, jotka saadaan suljettua tiiviisti. Kunkin näytteen jälkeen lasta tulee puhdistaa, jotta seuraavaan näytteeseen ei siirry kasviainesta aiemmin otetusta näytteestä. Maanäytteitä ei oteta kaivausämpäriin kerätystä maasta tai seulotusta maasta. Oikealla näytteiden ottamisella varmistetaan makrofossiilitutkimuksen virheettömyys. Näytekooksi on vakiintunut 1 2 litraa / konteksti, mutta erityiskohteissa (esim. liesi, paalu, jätekuoppa) näytteet joudutaan ottamaan tapauksittain. Keskiaikaisissa ja sitä nuoremmissa tutkimuskohteissa on runsaasti kasvijäänteiden kannalta sopivia säilymisympäristöjä, kuten esimerkiksi kaivoja, tunkioita ja muita rakenteita, joten ne osoittau 679

73 tuvat usein myös monipuolisiksi tutkimuskohteiksi. Yksittäisissä erityiskohteissa näytteen koko voi vaihdella kohteen koosta riippuen muutamasta desilitrasta jopa 10 litraan. Eri arkeologisten yhteyksien näytteet pitäisi ottaa erikseen, sillä kasviaineiston ajoitus määräytyy usein arkeologisen yhteyden mukaan (Lempiäinen 1998:52). Hyvin laajalta alueelta kerättyjen ja kooltaan suurten näytteiden ajoittaminen voi Viklundin (1998:32) mukaan olla ongelmallista. Suurten näytteiden tarjoama informaatio voi olla lopulta hyvinkin vähäistä (ibid.). Samanlaisista konteksteista otettujen näytteiden tulisi olla samansuuruisia, jotta näytteiden antamia tuloksia voidaan verrata keskenään (Körber Grohne 1991:5). Jotta näytteet saadaan tarkkaan sijoitetuiksi kaivausalueelle ja näytteiden ajoittamiseen voidaan käyttää arkeologisia ikämäärityksiä, näytepussin päälle kirjoitetaan tarkat tiedot näytteen ottopaikasta, näytteenottoaika, näytteen numero, kaivausalueen numero, kerros, ruutu (x ja y koordinaatit) sekä vaaitusluku (z; metriä merenpinnan yläpuolella). Lisäksi näytteen laatu määritellään tarkasti ja kirjoitetaan muistiin (Lempiäinen 1998:52). Näytteen laadulla tarkoitetaan karkeasti tehtävää maalajin määritystä sekä havaintoja maannoksessa silmin havaittavista piirteistä, kuten tiilimurskasta tai hiilestä Maanäytteiden kontekstit Yleisen määritelmän mukaan konteksti eli löytöyhteys on kerrostuma, maaperä tai muut tekijät, jotka muodostavat fyysisen ympäristön, johon tutkittava kohde on sijoittunut. Tutkittava kohde voi olla arkeologinen löytö eli artefakti, tai kuten tässä tutkimuksessa, yksittäinen maanäyte tai kasvijäänne. Yksittäisen maanäytteen tai kasvijäänteen konteksti voi olla esimerkiksi liesi tai hauta. Edelleen yksittäisen kasvijäänteen konteksti voi olla joukko muita kasvijäänteitä, jotka ovat löytyneet kaikki yhdessä samasta kontekstista kuten esimerkiksi haudasta. Toisin sanoen laajemmassa tarkastelussa konteksti on mikä tahansa informaatio, joka valottaa menneisyyden ihmisen toimintaa ja toimintaympäristöä (Evans & O Connor 1999:149). Konteksti muodostuu myös kyseessä olevan löydön suhteesta muihin löytöihin (Renfrew & Bahn 1994:46). Henkilöllä, joka maanäytteen ottaa, tulisi olla käsitys siitä, onko näytteen konteksti häiriintymätön. Tulkinnan kontekstista tekee yleensä arkeologi ja siksi on tärkeää että arkeo 68 10

74 loginen tietämys yhdistetään jo alusta asti kasvijäännetutkimukseen (Tenhunen 2001:31). Esimerkiksi joidenkin Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen näytteiden (ks. kasvijäännetaulukot liitteissä 4:a b.) yhteydestä löytyi runsaasti hiiren tai muun jyrsijän papanoita, joka herätti epäilyn, että konteksti on häiriintynyt eläinten toiminnan myötä. Kaivauskertomuksen (Laakso 1999a) mukaan kyseiset haudat ovat olleet koskemattomia tai hautojen ääriviivat ovat olleet ehjät sekä lisäksi haudan päällä ollut maa on ollut väritykseltään puhdasta vaaleaa hiekkaa. Kontekstin ymmärtäminen ja oikea tulkinta on myös kohteen ajoittamisen kannalta tärkeää Näytemaan säilytys ja käsittely Maanäytteitä joudutaan usein säilyttämään pitkiäkin aikoja, ennen kuin niitä päästään tutkimaan. Koska siemenaineisto pysyy itämiskykyisenä satoja, jopa tuhansia vuosia, on näytepussit suojattava valolta ja mielellään myös lämmöltä. Kosteat maanäytteet voivat homehtua ja alkaa tuottaa eliöitä, joten näytepusseja voidaan pitää auki, kunnes suurin kosteus on haihtunut. Kuivien näytteiden paras säilytysympäristö on jääkaapin asteen lämpötila. Kosteat ja märät näytteet säilyvät parhaiten asteen lämpötilassa. Kuten metalliesine, keramiikan pala tai luulöytö, on myös näytepussissa piilotteleva kasvijäänne herkkä rikkoutumaan. Tämän vuoksi näytepussit pitäisi säilyttää pystyasennossa, ilman että niiden päälle on lastattu muuta tavaraa. Suotuisissa olosuhteissa maanäytteet säilyvät kymmeniä vuosia tutkimuskelpoisina (esim. Lempiäinen 1998:52). Tähän tutkimukseen liittyvät maanäytteet otettiin kaivauspaikoilla tiiviisti suljettaviin muovipusseihin. Näytteitä säilytettiin valolta suojattuna huoneen lämmössä Turun yliopiston paleoetnobotaniikan laboratoriossa, jossa ne myöhemmin tutkittiin. Kasvijäänteiden erottaminen maanäytteistä tapahtui kellutusmenetelmällä, jossa valmistetaan ensin kyllästetty suolaliuos (35 % NaCl) sekoittamalla veteen merisuolaa tai ruokasuolaa suhteessa 3:1 (vesi/litra:suola/kg). Maanäyte sekoitetaan suolaliuokseen, joka nostaa mineraalimaata kevyemmän orgaanisen aineksen liuoksen pinnalle. Orgaaninen aines kerätään liuoksen pinnalta kaatamalla siivilälle, jonka silmäkoko on 0,125 0,25 mm. Siivilälle kaadettu aines puhdistetaan kevyellä vesisuihkulla. Jokainen näyte kellutetaan puhtaassa suolaliuoksessa erikseen. Seulottu aines säilytetään viileässä ja valolta 69 11

75 suojassa muovirasioissa tai petrimaljoissa, joiden päälle kirjoitetaan kunkin näytteen tiedot. Oma tutkimusaineistoni joutui odottamaan jääkaapissa tutkimusta pitkiäkin aikoja, joten seulottujen näytteiden kuivumisen estämiseksi lisäsin petrimaljaan aika ajoin vettä. Kuten maanäytteiden otossa, myös kellutuksessa ei saada kaikkea materiaalia talteen. Yhtenä syynä on ainesten erilainen kelluminen. Tutkimusaineistoni oli haudoista joissa oli runsaasti säilynyttä luuta, joten jo näytepusseissa oli havaittavissa isohkojakin luunpaloja, jotka eivät kuitenkaan nousseet kellutuksessa liuoksen pinnalle. Tämän vuoksi kävin kellutusastian pohjalle jääneen mineraalimaan vielä silmämääräisesti läpi. Astian pohjalle jääneestä aineksesta löytyi joitakin luun kappaleita, hampaita, hammaskiillettä (kuva 7) ja pronssiesineen katkelmia. 10 mm KUVA 7. MIALEMPIÄINEN Osa Pälkäneen ja Liikistön maanäytteistä oli savisia ja kellutettava maa aines niin tiivistä, että orgaaninen aines ei noussut liuoksen pinnalle. Joissain tapauksissa taas kasvijäänteet olivat itsessään saven peittämiä, ettei niitä voinut kunnolla määrittää. Jotta savi saatiin irti, koko näyte tai seulottu aines oli laitettava muutamaksi tunniksi laimeaan 7 % kaliumhydroksidi liuokseen (KOH). Tämän jälkeen aines kaadettiin siivilälle, kasvimassa koottiin talteen ja kellutettiin normaalisti suolaliuoksessa, pestiin vesisuihkulla sekä laitettiin petrimaljoihin Kasvijäänteiden määritys Kasvijäänteiden määritys voi tapahtua morfologisin perustein joko koon, pintarakenteen, muodon tai muiden tunnusomaisten piirteiden avulla. Useimmiten määrittäminen sujuu ilman ongelmia, sillä useimmat hiiltymättömät kasvijäänteet näyttävät aivan nykyaikaisilta. Myös kulutukselle alttiina olleet siemenet säilyttävät hyvin tunnusomaiset mor 70 12

76 fologiset piirteensä. Niillä suvuilla, joilla morfologiset piirteet ovat lähes identtiset, määritys tehdään solurakenteen perusteella (Körber Grohne 1991:6). Eri tyyppien, alalajien ja variaatioiden todentamiseksi Körber Grohne (ibid.) suosittelee myös jyvien, siementen ja hedelmien kivien mittaamista, jonka avulla viljellyt kasvit voidaan erottaa villinä kasvavista lajeista. Kasvijäänteet on pyritty määrittämään lajilleen (esim. Rubus idaeus), mutta mikäli tämä ei onnistunut, niin määritys tehtiin suku tai heimotasolle (Juncus sp. / Juncaceae). Määritys tehtiin stereomikroskoopin (Olympus DF PL / SZX9) avulla. Kasvijäänteiden poimimisessa ja liikuttelussa käytin apuna kevytpuristeisia pinsettejä. Määrityksen apuna käytin alan kirjallisuutta (Beijerinck 1947, Berggren 1969, Berggren 1981 ja Anderberg 1994) sekä Turun yliopiston kasvimuseon resenttisten eli nykyisin kasvavista kasveista kerättyjä siementen ja hedelmien vertailukokoelmaa. Lisäksi sain apua määrityksessä FT Terttu Lempiäiseltä, joka on myös tarkastanut tekemäni määritykset. Tutkimuksessa käytetty nimistö on Retkeilykasvion (Hämet Ahti & ym. 1998) mukainen. Kasvijäänteet on myös valokuvattu digitaalikameralla stereomikroskoopin avulla. Määritysvaiheessa petrimaljoissa olevat kasvijäänteet määritettiin yksi kerrallaan ja säilöttiin lasiputkissa. Näytteistä määritettiin siemenet ja hedelmät, joiden määrät laskettiin ja kirjattiin lomakkeisiin. Lisäksi näytteistä määritettiin muut jäänteet, joita ovat sienten rihmastopahkat eli sklerootiot (Fungi), sammalet (Bryophyta), papanat, puu, hiili, hyönteisten osat ja eläinjäänteet sekä palamaton luu. Muiden jäänteiden määriä näytteissä on kuvattu asteikolla + = vähän (alle 5 kpl), ++ = kohtalaisesti (5 20 kpl), +++ = runsaasti ( kpl) ja ++++ = erittäin runsaasti (yli 100 kpl). Kasviaines, jota ei voitu tunnistaa, määritettiin kasviroskaksi, johon kuuluivat juuret, lehtien kappaleet sekä varren katkelmat. Valtaosa löytyneistä kasvijäänteistä on hiiltymätöntä makrosubfossiiliainesta, mutta hiiltynyttä makrofossiiliainesta on myös muutamista näytteistä. Hiiltynyt aines on taulukoissa erotettu * merkillä. Hiiltynyt aineisto säilytetään kuivattuna, kun taas hiiltymätön aineisto säilytetään 50 % alkoholiliuoksessa. Aineistoa säilytetään Turun yliopiston paleoetnobotaniikan laboratoriossa

77 8. MAKROFOSSIILITUTKIMUKSEN TULOKSET 8.1. Jäännelajisto Arkeologisten kaivausten yhteydessä Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäellä FM Ville Laakson johdolla vuonna 1999 ja 2000 otettiin yhteensä 45 maanäytettä. Pälkäneen rauniokirkolla vuosina 2002 ja 2003 FM Esa Mikkolan johdolla haudoista otetuista näytteistä on tutkittu yhteensä 28 kpl. Edellä mainituissa kohteissa olin myös itse paikalla muutamana päivänä ottamassa näytteitä. Olin mukana koko kaivausten ajan Hämeenkosken Pyhän Laurin kirkolla vuonna 2002 FM Tanja Ratilaisen johtamilla kaivauksilla, josta tutkittuja näytteitä haudoista on 24 kpl. Ulvilan Liikistön kaivausten yhteydessä FM Tiina Jäkärän johdolla vuosina 2002 ja 2003 haudoista otetuista näytteistä on tutkittu 6 kpl. Näytteet on otettu antamieni ohjeiden mukaan, mikäli en itse ollut paikalla ottamassa näytteitä. Kaikkia otettuja näytteitä ei tutkittu, sillä ne eivät kaikki olleet haudoista. Edellä mainituilta neljältä tutkimuskohteelta on haudoista otettuja maanäytteitä tätä työtä varten tutkittu 103 kappaletta, joka on yhteensä 88,65 litraa maata. Tutkittuja hautoja on yhteensä 72. Kasvilajiston tarkastelun helpottamiseksi aineisto on jaettu ekologisiin ryhmiin: viljelykasveihin, keräilykasveihin, kulttuuririkkaruohoihin, keto ja niittykasveihin sekä puihin ja pensaisiin. Jako on osittain keinotekoinen, sillä monet lajeista esiintyvät luonnossa useissa erilaisissa ympäristöissä. Keräilykasveista voitaisiin puolestaan yhtä hyvin käyttää nimitystä hyötykasvit. Viljelykasvit taas voisivat kuulua yhtä hyvin myös keräily eli hyötykasveihin. Ekologisten ryhmien jako on tehty pääasiassa Hämet Ahti et al. (1998) mukaan. Tutkittujen kohteiden kasvilajit ovat melko yleisiä, joten samoja lajeja esiintyy useissa näytteissä. Ekologisia ryhmiä ja niihin kuuluvia lajeja tarkastellaan lähemmin luvuissa Tutkimuskohteiden näytteistä löytyneet kasvilajit esitellään kappalemäärineen ja lisäksi mainitaan hauta, josta lajia löytyi. Kaikista haudoista ei löytynyt kasvijäänteitä. Mikäli kyseessä on hiiltynyt jäänne, mainitaan se erikseen. Muuten lajiesittely koskee hiiltymätöntä aineistoa. 1472

78 Esittelyn yhteydessä on myös tarkasteltu, voivatko kasvijäänteet liittyä hautoihin ja olla samanaikaista muun arkeologisen aineiston kanssa Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäki Kauskilan Kappelinmäen kaivaukset ovat olleet jatkoa aina edellisvuoden kaivauksille, joten vuosien 1999 ja 2000 tutkimustuloksia voisi käsitellä yhdessä. Käsittelen tuloksia kummankin vuoden kohdalla kuitenkin erikseen, sillä kalmiston hautojen säilyvyys oli huomattavan erilainen eri vuosien tutkimuksissa. Vuonna 1999 tutkitut haudat olivat poikkeuksellisen hyvin säilyneitä, kun taas vuoden 2000 haudat olivat suurelta osin lähes kokonaan maatuneita. Hautojen säilyvyysaste on mielestäni ainakin Kauskilan Kappelinmäen tapauksessa suoraan verrannollinen myös kasvijäänteiden säilyvyyteen. i. Makrofossiilitutkimuksen tulokset vuoden 1999 kaivauksilta Vuoden 1999 kaivausten yhteydessä Kauskilan Kappelinmäellä otettiin 16 maanäytettä, jotka kaikki tutkittiin. Näytteistä määritettiin yhteensä 5781 eri kasvijäännettä, jotka edustavat yhdeksää eri kasvilajia tai taksonia. Suurin osa määritetyistä jäänteistä oli hiiltymättömiä keräily, rikka ja niittykasvien siemeniä. Hiiltyneitä kasvijäänteitä oli aineistossa niukasti ja ne edustavat keräily ja rikkakasvien siemeniä sekä havupuiden neulasia. Makrofossiilitutkimuksen tulokset on esitetty liitteessä 4:a. Keräilykasveista eniten löytyi vadelman (Rubus idaeus) siemeniä, joita löytyi huomattava määrä haudan numero 22 (H22) vainajan vatsan seudulta, yhteensä 5714 kappaletta. Lisäksi kolmesta muusta haudasta (H9, H10 ja H13) löytyi vadelman siemeniä, tosin vain yksittäisiä kappaleita. Haudasta H8 hiiltyneenä löytynyt yksi sianpuolukan (Arctostaphylos uva ursi) siemen kuuluu myös keräilykasveihin. Kulttuuririkkaruohoja löytyi vähäisiä määriä. Jauhosavikan (Chenopodium album) siemeniä löytyi aineistosta yhteensä 10 kappaletta haudoista H7, H8, H9, H37 ja H38. Pohjanjauhosavikan (Chenopodium suecicum) siemeniä löytyi yhteensä 21 kappaletta haudoista H8, H11, H12, H14 ja H18. Pihatattaren (Polygonum aviculare) siemeniä löytyi 73 15

79 yksi, samoin kuin kiertotattaren (Fallopia convolvulus) siemeniä löytyi yksi, tosin hiiltyneenä. Molemmat löytyivät haudasta H8, josta löytyi myös aiemmin mainittu hiiltynyt sianpuolukan siemen. Keto ja niittykasveista löytyi vain kaksi saran (Carex sp.) siementä, jotka molemmat ovat haudasta H9. Puiden jäänteinä löytyi kuusen (Picea abies) neulasia haudoista H11 ja H13, hiiltyneenä lisäksi haudasta H14. Männyn (Pinus sylvestris) neulasia löytyi runsaasti. Yksi neulanen oli hiiltymätön, mutta hiiltyneitä neulasen katkelmia löytyi yhteensä 22 kappaletta. Kaikki männynneulaset olivat samasta haudasta H13. Yksi koivun tai lepän (Betula / Alnus) kääpiöverson suomu löytyi haudasta H8. Muut tunnistetut jäänteet olivat yksi sammalen (Sphagnum sp.) lehti haudasta H11. Lisäksi muita jäänteitä ovat sienirihmastojen pahkat eli sklerootiot, joita löytyi kaikista näytteistä, samoin kuin hiiltynyttä puuta. Hyönteisten (Insecta) kappaleita löytyi vähäisiä määriä joistakin haudoista. Palamatonta ihmisluuta löytyi pieniä siruja haudoista H12, H18 ja H37. Lisäksi haudasta H38 löytyi viisi kappaletta kulma ja poskihampaita sekä kiillettä. Kalan luita ja nikamia löytyi haudan H22 yhteydestä. Pienen jyrsijän papanoita löytyi haudoista H8, H18, H22, H29, H37 ja H38. Seuraavissa diagrammeissa (taulukot 4, 5 ja 6) on esitetty kasvijäänteiden suhteelliset määrät ja ekologisten ryhmien prosenttiosuudet haudoissa. Haudasta H22 on tehty oma diagramminsa, koska siementen lukumäärä on niin valtava, että se nollaa muista haudoista löytyneiden kasvijäänteiden määrät. Lukuun ottamatta hautaa H22 eniten kasvijäänteitä löytyi haudasta H8, josta on myös eniten eri kasvilajeja. Kyseessä on kaivauskertomuksen (Laakso 1999a) mukaan puhtaassa vaaleassa hiekassa erottuva hautaläikkä, jossa on ollut vainajasta jäljellä vain joitain luun muruja. Kaivauskertomuksen mukaan hautakuvio oli erottunut jo vuoden 1997 kaivauksissa. Tämän perusteella arvelen, että näytteestä löydetyt kasvijäänteet ovat kontaminoituneita, ne ovat joutuneet hautaan nykyaikaisen toiminnan myötä. 1674

80 Lappeenranta Kauskila Kappelinmäki 1999 Kasvilajien määrät haudoissa (hauta H22 pois) Lukumäärä Haudan numero Pinus sylvestris Picea abies Betula / Alnus Carex sp. Fallopia convolvulus Polygonum aviculare Chenopodium suecicum Chenopodium album Arctostaphylos uva ursi Rubus idaeus TAULUKKO 4. Lappeenranta Kauskila Kappelinmäki 1999 Kasvilajien määrät haudoissa Lukumäärä Haudan numero Pinus sylvestris Picea abies Betula / Alnus Carex sp. Fallopia convolvulus Polygonum aviculare Chenopodium suecicum Chenopodium album Arctostaphylos uva ursi Rubus idaeus TAULUKKO 5. Lappeenranta Kauskila Kappelinmäki 1999 Ekologisten ryhmien osuudet haudoissa 100 % 80 % % osuus 60 % 40 % 20 % Puut Keto ja niittykasvit Kulttuuririkkaruohot Keräilykasvit 0 % Haudan numero TAULUKKO

81 a. Tapaustutkimus vadelmia ja kalaa haudasta H22 Huomattava erikoisuus Kauskilan Kappelinmäen hautojen kasvijäännetutkimuksessa on hauta H22 (kuva 8). Haudassa näkyi jo kaivaustilanteessa vainajan vatsan ja lantion kohdalla huomattava määrä siemeniä, jotka hyvin suurella todennäköisyydellä olivat peräisin vainajan vatsasta (Laakso 1999a:15). Aivan kaikkia siemeniä ei Laakson (1999a:15) mukaan saatu talteen, ehkä noin 80 prosenttia. Hauta H22 on kalmiston nuorimpia hautoja, samalla se on myös yksi parhaiten säilynyt, sekoittumista ei ollut tapahtunut. Vainajan oikean jalan päälle on osunut nuorempi hauta H18, muutoin hauta H22 on koskematon (Laakso 2004a:58). Kuvia haudan H22 näytteestä löytyneistä jäänteistä on esitetty liitteessä 6. Yksityiskohtapiirros haudasta H22 on esitetty liitteessä 7. KUVA 8. VILLELAAKSO 1999 / ETELÄ KARJALAN MUSEO. Haudasta otettu maanäyte tutkittiin ja siemenet osoittautuivat vadelman siemeniksi, joita löytyi 5714 kappaletta. Suurin osa siemenistä oli hyväkuntoisia ja ehjiä. Osa oli katkelmallisia ja aivan pieniä murusiakin löytyi. Vadelman siemenen seinämä on paksu, joten siemen säilyy hyvin eikä mene välttämättä rikki jauhaantuessaan hampaissa. Vadelman siementen lisäksi haudasta H22 löytyi kalan luita ja nikamia. FM Auli Tourusen 8 mukaan kyseessä ovat muikun tai jonkun muun pikkukalan luut ja nikamat, sekä yksi leukaluu. Koska mukana on myös leukaluu, on kala syöty päineen. Haudan H22 näytteestä löytyi myös pienen jyrsijän papanoita. Tämä herätti pohtimaan, voisivatko vadelman siemenet ollakin esimerkiksi hiiren talvivarastoon tuomaa ruokaa. Myös muutamasta muusta haudasta löytyi papanoita, mutta ei kuitenkaan merkittäviä 8 FM Auli Tourusen suullinen tiedonanto

82 määriä kasvijäänteitä. Alueelta löytyneet papanat saattavat liittyä kalmiston käyttöaikaan, onhan hiirille varmasti löytynyt mäeltä jo tuolloin paljon hyviä kolopaikkoja ja ruokaa. Papanat ovat voineet joutua hautoihin myös sadeveden tai roudan myötä, mutta mahdollista on myös, että papanat ovat olleet maaperässä jo ennen kuin maahan on ryhdytty hautaamaan vainajia. Vadelman siementen löytyminen samasta näytteestä yhdessä kalannikamien kanssa kuitenkin osoittaa, että kyseessä on osa ateriaa, joka on nautittu ennen kuolemaa. Vadelmat ja kalat ovat todennäköisesti ns. lähiruokaa, sillä Kappelinmäen lähellä on järviä, joista kalaa on voitu kalastaa. FL Teija Aleniuksen tekemä siitepölyanalyysi osoittaa, että alueella on kasvanut Rosaceae heimoon kuuluvaa kasvilajistoa, kuten esimerkiksi vadelmaa. Vadelmista teetetty radiohiiliajoitus cal AD osoittaa, että kyseessä eivät ainakaan ole nykykasvillisuudesta peräisin olevat siemenet. Haudan H22 osalta voinee myös todeta, että vainaja on haudattu loppukesästä, jolloin varsinkin vadelmia on ollut runsaasti saatavilla. ii. Makrofossiilitutkimuksen tulokset vuoden 2000 kaivauksilta Vuoden 2000 kaivausten yhteydessä Kauskilan Kappelinmäellä otettiin haudoista 29 näytettä, jotka kaikki tutkittiin. Näytteistä määritettiin yhteensä vain 3 kasvijäännettä, jotka edustavat kahta eri kasvilajia tai taksonia. Hiiltyneinä aineistosta löytyi yksi kuusen (Picea abies) neulanen haudasta H45. Hiiltymättöminä löytyi keräily ja rikkakasvien siemeniä. Keräilykasveista löytyi yksi vadelman (Rubus idaeus) siemenen haudasta H41, samasta haudasta löytyi myös kulttuuririkkaruohoihin kuuluva jauhosavikan (Chenopodium album) yksi siemen. Kaikissa näytteissä oli vaihtelevia määriä myös muita jäänteitä, kuten sienirihmastojen pahkoja, puuhiiltä ja hyönteisten kappaleita. Lisäksi löytyi hieman palamatonta ihmisluuta haudoista H42, H44, H45, H61. Pienen jyrsijän papanoita löytyi ainoastaan haudan H41 näytteestä. 1977

83 Alla olevissa diagrammeissa (taulukot 7 ja 8) on esitetty kasvijäänteiden suhteelliset määrät ja ekologisten ryhmien prosenttiosuudet haudoissa. Lappeenranta Kauskila Kappelinmäki 2000 Kasvilajien m äärät haudoissa 2,5 Lukumäärä 2 1,5 1 0, Picea abies Chenopodium album Rubus idaeus Haudan numero TAULUKKO 7. Lappeenranta Kauskila Kappelinmäki 2000 Ekologisten ryhmien osuudet haudoissa 100 % 80 % % osuus 60 % 40 % 20 % Puut Kulttuuririkkaruohot Keräilykasvit 0 % Haudan numero TAULUKKO

84 iii. Yhteenveto Kauskilan Kappelinmäen makrofossiilitutkimuksista Suurimmasta osasta Kauskilan Kappelinmäen haudoista ei löytynyt kasvijäänteitä. Erityisen löydöttömiä olivat vuoden 2000 kaivauksissa tutkitut maatuneet haudat, jotka erottuivat vain hautaläikkinä. Vuoden 1999 kaivauksissa tutkittiin hautoja, joissa vainajan luita oli säilynyt paikoitellen jopa erinomaisesti. Näistä haudoista otetuista maanäytteistä myös kasvijäänneaineistoa löytyi huomattavasti paremmin, vaikka suurin osa löytyneestä kasviaineksesta onkin peräisin haudasta H22. Kalmistoon haudattujen vainajien luista erittynyt kalkki sekä vadelman siementen kuoren kestävät ominaisuudet ovat todennäköisesti syynä haudan H22 kasvijäänteiden erinomaiseen säilyvyyteen, kuten on jo todettu luvussa 2.4. Kasvijäänteiden säilyvyys on suoraan verrannollinen hautojen säilyvyyden kanssa. Näytteistä löytyi hyvin vähäisiä määriä kulttuuririkkaruohojen siemeniä, vaikka esimerkiksi jauhosavikan (Chenopodium sp.) yksi kasvi saattaa tuottaa jopa satoja siemeniä vuodessa. Erityisesti kulttuuririkkaruohojen vähäinen määrä näytteissä tukee historiallisiin lähteisiin ja muuhun arkeologiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa (ks. esim. Laakso 2004b:122), että Kappelinmäellä kirkollinen toiminta päättyi jo varhain ja alue on säästynyt myöhemmältä rakennus ja maankäyttötoiminnalta. Näytteistä löytyneet kulttuuririkkaruohot ovat ihmistoimintaa voimakkaasti suosivia lajeja, joten mikäli mäellä olisi ollut asutusta tai maankäyttöä, se olisi näkynyt kasvijäännetutkimuksen tuloksissa. Haudoista löytyneet kasvijäänteet eivät ole hautoihin tarkoituksella laitettuja, vaan ovat joutuneet hautaan tahattomasti esimerkiksi hautaamisen yhteydessä tai ovat valuneet sinne myöhemmän toiminnan johdosta. Hiiltyneen ja hiiltymättömän aineiston esiintyminen samoissa haudoissa viittaa aineiston sekoittuneisuuteen sekä eri ikäisyyteen, kuten esimerkiksi haudasta H 13 löytyneet hiiltyneet männyn neulaset osoittavat. Haudan H13 sekoittuneisuutta käsitellään lisää luvussa 9.3. Kalmiston kasvijäännemateriaalissa poikkeuksen tekee H22, josta löytyneet vadelman ja kalanluut kuuluvat hautaan ja ovat samanaikaisia vainajan kanssa

85 8.3. Ulvilan Liikistö Ulvilan Liikistöstä otettiin näytteitä kaivauksilta vuosina 2002 ja Vuoden 2002 kaivauksissa otettiin haudoista yhteensä viisi näytettä ja vuoden 2003 kaivauksissa yksi näyte. Näytteet olivat hautaläikistä ja yhdestä haudasta, jossa vainajan luita oli säilynyt. Näytteistä ei löytynyt yhtään kasvijäännettä. Jäänteinä löytyi ainoastaan puiden sienirihmastojen sklerootioita, puuhiiltä, palamatonta ihmisluuta sekä hyönteisten kitiinikuoria. Tutkitut haudat ovat sijainneet hautausmaan laidalla, joka ei ole ollut ensisijainen hautausalue. Hautausmaan laidalla haudat ovat melko harvakseltaan, joten maaperään ei ole erittynyt riittävästi kalkkia, joka olisi säilyttänyt kasvijäänteitä. Sen sijaan kasvijäänteitä olisi saattanut säilyä alueella, joka on tutkittu jo 1930 luvulla ja josta on löydetty melko tiheään kaivettuja hautoja noin Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkko Vuoden 2001 kaivausten yhteydessä Pälkäneen rauniokirkolta otettiin 7 näytettä ja vuoden 2003 kaivauksissa otettiin 21 näytettä. Kaikki näytteet tutkittiin. Näytteistä määritettiin melko vähäinen määrä kasvijäänteitä, molempien vuosien näytteistä yhteensä 85 eri kasvijäännettä, jotka edustavat yhdeksää eri kasvilajia tai taksonia. Kaikki määritetyistä kasvijäänteistä oli hiiltymättömiä keräily, rikka ja niittykasvien siemeniä. Aineistosta määritettiin myös puiden ja pensaiden jäänteitä. Kuvia näytteistä löytyneistä jäänteistä on esitetty liitteessä 8. Vuoden 2001 kaivauksissa tutkittiin neljää eri aluetta, kaikki otetut näytteet ovat alueelta 8, joka sijaitsi kirkon runkohuoneen länsiseinän ulkopuolella. Vuoden 2003 kaivauksissa tutkittiin kuutta eri aluetta, maanäytteitä on otettu usealta eri alueelta. Jokaisella alueella hautojen numerointi on aloitettu ykkösestä, joten sekaannusten välttämiseksi mainitsen vuoden 2003 kaivausten kohdalla kasvilajin esittelyn yhteydessä myös alueen numeron. Kasvilajien vähäisyyden vuoksi on molempien vuosien tulokset mielekästä esittää yhdessä

86 Keräilykasveja löytyi vuoden 2001 näytteistä ainoastaan viisi sianpuolukan (Arctostaphylos uva ursi) siementä haudoista H7, H10 ja H11. Vuoden 2003 näytteistä löytyi vain yksi vadelman (Rubus idaeus) siemen haudasta H1b alueelta 13. Eniten aineistosta löytyi kulttuuririkkaruohojen siemeniä. Vuoden 2001 näytteistä löytyi jauhosavikan (Chenopodium album) siemeniä yhteensä 50 kappaletta haudoista H7, H10, H11 ja H14. Vuoden 2003 näytteistä samaa lajia löytyi yhteensä vain neljä kappaletta haudoista H1d (alue 13), H2 (alue 12) ja H4 (alue 9). Lisäksi löytyi yksi peltoemäkin (Fumaria officinalis) siemen vuoden 2003 kaivausten haudasta H1b (alue13). Keto ja niittykasveja löytyi vain vuoden 2003 näytteistä, nimittäin yksi saran (Carex sp.) siemen haudasta H4 (alue 9) ja kolme kanervan (Calluna vulgaris) lehteä haudoista H4 ja H6 (molemmat alueelta 9). Pensaiden jäänteinä löytyi vuoden 2001 näytteistä terttuseljan (Sambucus racemosa) siemeniä haudasta H7 yhteensä 16 kappaletta. Puiden jäänteitä löytyi ainoastaan vuoden 2003 näytteistä. Yksi kuusen tai männyn (Picea / Pinus) kevätnorkko löytyi haudan H6 näytteestä (alue 9). Männyn (Pinus sylvestris) neulasten palasia löytyi kolme kappaletta haudasta H5 (alue10). Muita jäänteitä ovat sienirihmastojen pahkat eli sklerootiot, hiiltynyt puu sekä hyönteisten (Insecta) kappaleet, joita löytyi molempien vuosien näytteistä vaihtelevia määriä. Palamatonta ihmisluuta löytyi vuoden 2001 näytteistä vähäisiä määriä haudoista H7 ja H11, vuoden 2003 näytteistä luuta sekä pari hammasta löytyi haudoista H4 ja H6 (molemmat alueelta 9), H5 (alue 10), H2 ja H3 (molemmat alueelta 12). Kaikki löytyneet kasvijäänteet olivat verrattain hyväkuntoisia. Tutkitut haudat sijaitsivat syvällä ja maa aines oli tiivistä hiekkaa tai savensekaista hiekkaa. Tällaisessa maassa kasvijäänteet ovat saattaneet säilyä ja näin ollen ne voivat olla samanaikaisia muun arkeologisen aineiston kanssa

87 Vuosien 2001 ja 2003 osalta on tehty seuraavat diagrammit (taulukot 9, 10, 11 ja 12), joissa esitetty kasvijäänteiden suhteelliset määrät ja ekologisten ryhmien prosenttiosuudet haudoissa. Pälkäne rauniokirkko 2001 Kasvilajien määrät haudoissa Lukumäärä Sambucus racemosa Chenopodium album Arctostaphylos uva ursi Haudan numero TAULUKKO 9. Pälkäne rauniokirkko 2001 Ekologisten ryhmien osuudet haudoissa % osuus 100 % 90 % 80 % 70 % 60 % 50 % 40 % 30 % 20 % 10 % 0 % Puut ja pensaat Keto ja niittykasvit Kulttuuririkkaruohot Keräilykasvit Haudan numero TAULUKKO

88 7 Pälkäne rauniokirkko 2003 Kasvilajien määrät haudoissa Lukumäärä Pinus sylvestris Picea / Pinus Calluna vulgaris Carex sp. Fumaria officinalis Chenopodium album Rubus idaeus 0 1a 1b 1c 1d Haudan numero TAULUKKO 11. Pälkäne rauniokirkko 2003 Ekologisten ryhmien osuudet haudoissa % osuus 100 % 90 % 80 % 70 % 60 % 50 % 40 % 30 % 20 % 10 % 0 % 1a 1b 1c 1d Puut ja pensaat Keto ja niittykasvit Kulttuuririkkaruohot Keräilykasvit Haudan numero TAULUKKO Hämeenkosken Pyhän Laurin kirkko Vuoden 2002 kaivauksissa Hämeenkosken rauniokirkolta otettiin haudoista yhteensä 24 näytettä, jotka kaikki tutkittiin. Näytteistä määritettiin 112 kasvijäännettä, jotka edustavat 26 eri kasvilajia tai taksonia. Suurin osa aineistosta on hiiltymätöntä, mutta mukana on myös hiiltynyttä kasvijäänneaineistoa. Hämeenkosken aineistosta löytyi hiiltyneitä viljojen jyviä, joita ei ole löytynyt muista tässä työssä esitellyistä kohteista. Kuvia näytteistä löytyneistä kasvijäänteistä on esitetty liitteessä

89 Viljelykasveista löytyi neljä ohran (Hordeum vulgare) jyvää haudoista H5, H6 ja H16. Kaikki jyvät olivat hiiltyneitä. Keräilykasveista löytyi ainoastaan yksi vadelman (Rubus idaeus) siemen. Kulttuuririkkaruohoja aineistossa esiintyi runsaasti ja useita eri lajeja. Aineisto oli sekä hiiltynyttä että hiiltymätöntä. Maltsan (Atriplex sp.) yksi siemen löytyi haudasta H6. Tavallisesti hyvin runsaslukuisena esiintyvän jauhosavikan (Chenopodium album) siemeniä löytyi ainoastaan yksi, haudan H10b näytteestä. Samoin löytyi vain yksi sinisavikan (Chenopodium glaucum) siemen, tosin hiiltyneenä, haudasta H11a. Juolavehnän (Elymus repens) hiiltynyt juurimukula löytyi haudasta H15. Kirjopillikkeen (Galeopsis speciosa) yksi hiiltynyt siemen löytyi haudasta H3, peipin (Lamium sp.) yksi hiiltynyt siemen haudasta H 13, kylänurmikan (Poa annua) hiiltyneitä siemeniä löytyi haudoista H3, H11b ja H13, jokaisesta yksi kappale. Pihatattaren yksi hiiltynyt siemen löytyi haudasta H10b, niittysuolaheinän (Rumex acetosa) hiiltyneitä siemeniä löytyi haudoista H10b ja H11a, yksi molemmista. Haudasta H11a löytyi myös yksi hiiltynyt hierakan (Rumex sp.) siemen. Kulttuuririkkaruohoista eniten löytyi nokkosen (Urtica dioica) siemeniä, yhteensä 11 kappaletta haudoista H2, H3, H4, H11b ja H17. Keto ja niittykasvien enemmistöä edustavat 19 poimulehden (Alchemilla sp.) siementä, joita löytyi haudoista H2, H3, H4, H10a, H10b, H11a, H11b, H13, H16 ja H17. Toiseksi eniten aineistossa esiintyy sanikkaisiin kuuluvan kortteen (Equisetum sp.) kiehkuraisia lehtiä, joita löytyi lähes jokaisesta haudasta. Nurminatan (Festuca pratensis) hiiltynyt siemen löytyi haudasta H3, mataran (Galium sp.) hiiltynyt siemen haudasta H11a ja kevätpiipon (Luzula pilosa) hiiltynyt siemen haudasta H13. Niittyleinikin (Ranunculus acris) siemeniä löytyi haudoista H15 ja H16, kun taas rönsyleinikin (Ranunculus repens) siemen löytyi haudasta H10b. Voikukan (Taraxacum sp.) siemen löytyi haudasta H1. Metsäapilan (Trifolium medium) siemeniä löytyi yhteensä neljä haudoista H6, H11b ja H13, valkoapilan (Trifolium repens) siemen löytyi haudasta H13. Yksi hiiltynyt orvokin (Viola sp.) siemen löytyi haudasta H11a

90 Puiden ja pensaiden jäänteinä löytyi ainoastaan kuusen (Picea abies) neulasia haudasta H6 ja hiiltyneenä haudasta H11a. Lähes jokaisesta haudasta löytyi terttuseljan (Sambucus racemosa) siemeniä, yhteensä 39 kappaletta. Seuraavissa diagrammeissa (taulukot 13 ja 14) on esitetty kasvijäänteiden suhteelliset määrät ja ekologisten ryhmien prosenttiosuudet haudoissa. Lukumäärä Hämeenkoski rauniokirkko 2002 Kasvilajien määrät haudoissa a 10b 11a 11b Haudan numero Sambucus racemosa Picea abies Viola sp. Trifolium repens Trifolium medium Taraxacum sp. Ranunculus repens Ranunculus acris Luzula pilosa Galium sp. Festuca pratensis Equisetum sp. Alchemilla sp. Urtica dioica Rumex sp. Rumex acetosa Polygonum aviculare Poa annua Lamium sp. Galeopsis speciosa Elymus repens Chenopodium glaucum Chenopodium album Atriplex sp. Rubus idaeus Hordeum vulgare TAULUKKO

91 Hämeenkoski rauniokirkko 2002 Kasvilajien osuudet haudoissa 100 % 80 % % osuus 60 % 40 % 20 % Puut ja pensaat Keto ja niittykasvit Kulttuuririkkaruohot Keräilykasvit Viljelykasvit 0 % a 11a Haudan numero TAULUKKO Lajiston tarkastelu Lajiston tarkastelussa ei käydä kaikkia makrofossiilitutkimuksessa löytyneitä lajeja läpi, vaan tarkasteluun on otettu joitakin kasvilajeja joilla voidaan olettaa olleen esimerkiksi hyötykäyttöä jo viimeistään keskiajalla tai jotka kertovat jollakin muulla tavoin ihmisen toiminnasta ja vaikutuksesta tutkitulla kohteella. i. Viljelykasvit Viljelykasveja löytyi ainoastaan Hämeenkosken aineistosta, määritetyt jyvät olivat hiiltyneitä ohran (Hordeum vulgare) jyviä. Jyvät eivät todennäköisesti liity hautauksiin, vaan ovat voineet säilyä maassa ja joutuneet hautaan sitä aikanaan kaivettaessa (Hiekkanen 2005:57). Hordeum vulgare, ohra Ohra on Suomen vanhin viljakasvi. Varhaisimmat jyvälöydöt on tehty Turun Niuskalan Kotirinteen kivikautisilta kaivauksilta. Jyvä on ajoitettu cal BC (ks. luku 2.3.). Ohra on ollut tärkeimpiä viljakasveja suurimmassa osassa Suomea aina 1800 luvulle asti, jolloin ruis nousi pääviljalajiksi (Rousi 1997:61)

92 ii. Keräilykasvit Keräily eli hyötykasveja löytyi Lappeenrannan, Pälkäneen ja Hämeenkosken aineistoista määrällisesti eniten. Keräilykasveista löydettiin vadelmaa (Rubus idaeus) ja sianpuolukkaa (Arctostaphylos uva ursi), jotka molemmat ovat yleisinä esiintyviä luonnon hyötykasveja, joita ihminen on kerännyt luonnosta ja hyödyntänyt ravintona jo pitkään. Kumpaakin lajia kasvaa tutkimuskohteilla nykyäänkin. Hautoihin joutuneet keräilykasvien jäänteet ovat suurimmalta osin tulkittavissa sattumalta hautoihin joutuneiksi, lukuun ottamatta Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen vadelmahautaa. Rubus idaeus, vadelma Vadelma on luonnonvaraisena kasvava laji, jota on kerätty ravinnoksi jo varhain. Villivadelmista on siirretty valittuja yksilöitä viljelyyn 1500 luvulta lähtien (Rousi 1997:284). Lääkekasvina vadelmaa on käytetty kuumetauteihin, munuaisvaivoihin ja ummetuksessa, lisäksi vadelmaa on käytetty lääkkeiden maun ja tuoksun parantamiseen (Rautavaara 1980:166). Lönnrot (1860) mainitsee vadelmasta seuraavaa Vaaran siirappia saadaan marjamehusta ja samasta verrasta sokuria. Hyvää ja terveellistä sekoittaa kuumataudin juomiin. Kukat hyvin sopivia hiestyttäväksi teeksi vilustumisessa ja muissa kohtaamisissa. Marjoista taidetaan myös viiniä valmistaa. Arctostaphylos uva ursi, sianpuolukka Sianpuolukka on luonnonvaraisena kasvava laji, jolla on ollut huomattava merkitys lääkekasvina vielä 1900 luvulla, kunnes teolliset lääkkeet syrjäyttivät kasvin käytön. Sianpuolukalla on lääkitty pääasiassa virtsateiden tulehduksia hauduttamalla lehdistä ja varsista juomaa (Rautavaara 1980:150). Sianpuolukan lehdet sisältävät runsaasti parkkihappoja, joten kasvia on käytetty myös nahan parkitsemiseen. Lönnrot (1860) mainitsee sianpuolukan käytöstä lääkkeenä ja parkitsemisessa: Lehdet hyödyttäviä kivitaudissa ja myös vesittimien sisällisissä haavoittumissa, jos niitä teelusikallinen eräänsä hienonnettuna nautitaan, tai väkevänä teenä juodaan muutamin kerroin päivässä...kasvia käytetään sangen paljon parkitukseen nahkain valmistuksessa

93 iii. Kulttuuririkkaruohot Lappeenrannan, Pälkäneen ja Hämeenkosken aineistoista löytyneet kulttuuririkkaruohot edustavat lajeja, jotka viihtyvät varsinkin vanhan asutuksen liepeillä. Ihmisen mukana kulkeutuvia ja typpipitoisilla kasvualustoilla viihtyvät ruderaatit eli nitrofyytit indikoivat intensiivistä ihmistoimintaa alueella. Vaikka rikkaruohot usein ovat kiusallisia ja vaivaksi viljelyksillä, on osa syötäväksi ja lääkkeeksi kelpaavia. Rikkakasvit ovat olleet hyödyksi etenkin kansanlääkinnässä ja ravintona pula aikoina. Hautojen näytteistä löytyneet rikkakasvien jäänteet eivät niinkään liity hautoihin, vaan ovat joutuneet hautoihin sattumalta. Esimerkiksi Hämeenkosken Monipuolinen lajisto kertoo, mitä lajeja alueella on kasvanut ihmistoiminnan, maankäytön sekä viljelyn myötä. Kuitenkin on mahdollista, että tiettyjä rikkalajeja on suosittu, koska niillä on ollut myös hyötykäyttöä. Ihmisen seuralaisia ja asutukseen liitettäviä ovat kiertotatar (Fallopia convolvulus), joka on syysviljapeltojen tyyppirikkaruoho, kylänurmikka (Poa annua) on nurmikoiden, laidunten, vilja ja kesantopeltojen kasvi sekä ikivanha muinaistulokas, joka esiintyy Suomessa jo ennen maanviljelyä ja karjanhoitoa. Maltsat (Atriplex sp.) ja peipit (Lamium sp.) viihtyvät myös ihmisen luomilla kasvupaikoilla, kuten pihoilla, puutarhoissa, navetantakuilla, satamissa ja kaatopaikoilla. Kirjopillike (Galeopsis speciosa) pysyttelee hyvin tiiviisti viljelyksillä ja niiden liepeillä (Suominen & Hämet Ahti 1993). Ihmisen seuralaislajeja, joilla on ollut merkittävämmin myös hyötykäyttöä, ovat muun muassa aineistoissa yleisimpänä esiintyvä jauhosavikka (Chenopodium album) sekä pohjansavikka (Chenopodium suecicum) ja sinisavikka (Chenopodium glaucum), peltoemäkki (Fumaria officinalis), pihatatar (Polygonum aviculare), niittysuolaheinä (Rumex acetosa), juolavehnä (Elymus repens) ja nokkonen (Urtica dioica). Chenopodium album, jauhosavikka Jauhosavikka on ikivanha ja hyvin yleinen rikkakasvi, lisäksi se saattaa olla muinainen viljelykasvi (Suominen & Hämet Ahti 1993:14). Lönnrot (1860) kirjoittaa kasvista seuraavaa: Lehdet kelpaavat kaaliruuaksi. Siemenistä tulee maukasta puuroa ja jauhettuina taidetaan niitä panna leipomisiin

94 Fumaria officinalis, peltoemäkki Peltoemäkki on ollut tunnettu rohto jo antiikissa ja sen arvo tunnettiin vielä uudella ajalla, jolloin lääkärit ylistivät sitä jokseenkin kaikkien sisälmyssairauksien lääkkeenä (Rautavaara 1980:54). Kasvi on kuitenkin myrkyllinen, joten annostuksissa pitää olla tarkka, jottei hoito toipilaan kannalta pääty huonosti. Lönnrotin (1860) mukaan emäkki auttaa muun muassa...perna ja pöhötaudissa, kerpukissa, ja vatsan huonoudessa...hyvä keltataudissa, maksataudissa ja moninaisissa ihovioissa. Polygonum aviculare, pihatatar Rajattomasti tallaamista pihoilla ja poluilla kestävä pihatatar on monipuolisesti eri elinten toimintaan vaikuttava kasvi. Sitä voidaan käyttää tukemaan useiden muiden yrttien vaikutusta. Kasvia on käytetty esimerkiksi parantamaan keuhkojen toimintaa ja hiusten kasvua (Rautavaara 1980:159). Lönnrot (1860) ei mainitse kasvin lääkinnällistä käyttöä, mutta kertoo kasvin olevan mieluinen ruoka sioille, jonkatähden kasvia monin paikoin niitetään kesäruuaksi porsaille ja muille imisöille. Myös syövät sitä halukkaasti kanat, hanhet ja muut linnut. Siemenet kelpaavat leivän asemeksi. Rumex acetosa, niittysuolaheinä Kansa on käyttänyt suolaheinää monin tavoin muun muassa suolinkaisten poistamiseksi ja ihosairauksissa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Happaman, suolaisen makunsa tähden suolaheinää on syöty yleisesti ja jopa viljelty varhaisvihannekseksi (Rautavaara 180:155). Lönnrot (1860) toteaa suolahierakasta seuraavaa: Juuri ja tuore kasvi hyödyttävät kerpukissa. Viinillä sekoitettua mehua käytetään hammasten pesuksi, kun kerpukista syöpyvät...juurilla Lappalaiset ja Norjalaiset painavat keltaista...lehtiä haudutetaan ja käytetään liemiin ja salatiksi ja koko kasvia jauhoilla sekoitettuna varaleiväksi kovina aikoina. Elymus repens, juolavehnä Juolavehnä on sitkeimpiä ja vaikeimmin hävitettäviä rikkaruohoja, lisäksi se häiritsee monien viljelyskasvien kasvua. Valkeat juurakot ovat kuitenkin ravitsevia ja niitä on käytetty sekä sianrehuksi että ruuaksi. Kahvinkorvikkeena juolavehnän juuria on käytetty yhdessä voikukan juurien kanssa paahdettuna. Tiedetään, että juurista on valmistettu myös olutta. Juurista valmistettua lientä on käytetty muun muassa virtsateiden ja suoliston 89 31

95 tulehduksiin (Rautavaara 1980:61). Lönnrot (1860) kertoo juolavehnän ominaisuuksista seuraavaa: Taidetaan eduin viljentää hyvässä maanlaadussa, jos pieniä juuri palaisia siihen istutetaan taikka siemeniä kylvetään; viljamaissa se muuten on haitallinen ruparuoho. Sen juuria sopii koota leivän aineitten sekaan kalliina aikoina. Jauhoja sekä leipää taidetaan niistä valmistaa, kun ovat terveellisiä, eivätkä pahamakuisia. Urtica dioica, nokkonen Nokkonen on jo kivikaudella ollut monissa maissa hyödynnetty luonnonkasvi. Pellavan (Linum usitatissimum) tavoin nokkosta on käytetty kuitukasvina Skandinaviassa jo kivikaudella. Edelleen sitä syödään terveellisenä ja ravitsevana vihanneksena. Nokkosen käytöstä rohtona on kautta aikojen ollut paljon tietoa. Jo antiikin aikoina siemenistä on keitetty lemmenrohtoa viiniin sekoittamalla ja yskänlääkettä varten siemenet sekoitettiin hunajaan. Murskattuja tuoreita lehtiä käytettiin märkivien haavojen hoitoon ja lehdistä keitetty liemi auttoi helpottamaan vatsavaivoja. Nykyisinkin nokkosen käyttö on yleistä ja monipuolista (Rautavaara 1980:109). Polttiais nokkosesta myös Lönnrot (1860) mainitsee hyvin monia eri käyttötapoja:...on ennen käytetty vasten kerpukkia, keuhkotautia, verijuoksua...siemeniä nautittiin matolääkkeenä...lisää maitoa lypsylehmissä. Myös lampaillen on se ruuaksi hyvää ja terveellistä...sovelias ja terveellinen keväällä lehtikaaliksi...mesiäispihain ympäri hyvä istutettaa, sillä se pois pidättää sammakot, jotka luullaan haitaavan mesiäisten parvettumista. iv. Keto ja niittykasvit Kedoille ja niityille tyypillisiä lajeja ovat nurminata (Festuca pratensis), kevätpiippo (Luzula pilosa), voikukat (Taraxacum sp.), orvokit (Viola sp.) sekä apilat (Trifolium sp.) ja sarat (Carex sp.). Kortteet (Equisetum sp.) viihtyvät kosteammilla paikoilla, niittyjen lisäksi myös lähteiköillä, pelloilla ja teiden varsilla. Kanerva (Calluna vulgaris) taas viihtyy enemmänkin kuivilla kallioilla ja valoisissa mäntymetsissä. Kansan hyvin tuntemia rohto ja värikasviominaisuuksia on muun muassa rönsyleinikillä (Ranunculus repens) ja niittyleinikillä (Ranunculus acris), poimulehdillä (Alchemilla sp.) sekä mataroilla (Galium sp.)

96 Ranunculus sp., leinikit Melkein kaikki leinikkien heimon lajit ovat myrkyllisiä. Niissä on paikallisesti vaikuttavaa myrkkyä, anemonolia, joka aiheuttaa iholle rakkoja, märkähaavoja ja jopa kuolion. Nieltynä myrkky voi johtaa jopa kuolemaan sydänten ja keuhkojen lamaantuessa. Leinikkilajeja on rakkoja nostattavan ominaisuutensa vuoksi käytetty parannuskeinona satoja vuosia. Nostattamalla iholle rakko pyritään saamaan sairastuneesta kehonosasta pois vetämällä kuona aineet ja visva, samaan tapaan kuin kuppaamalla. Nykyisin leinikkilajien käytöstä on myrkyllisyytensä vuoksi luovuttu, sillä parantumisen sijaan tuloksena saattaa olla myös kuolio tai kuolema (Rautavaara 1980:97). Niittyleinikin rakkoja nostattavasta ominaisuudesta kirjoittaa myös Lönnrot (1860): Kasvi lehtineen muserrettuna ja iholle pantuna nostaa rakkoja, jonka kautta se hyödyttää luuvalossa ja reisisäryssä, myös vilutaudissa kalvoisimille sidottuna. Päälle 5 tai 6 tunnin sitä ei kuitenkaan pidä iholla pitää, eikä välistä niinkään kauvan. Alchemilla sp., poimulehdet Poimulehdellä on jo kautta aikojen arveltu olevan voimaa niin rohtona kuin alkemiassa luvulla alkemistit koettivat valmistaa kultaa poimulehdelle muodostuneesta kastepisarasta. Alkemisteista tulee myös kasvin nimi, Alchemilla. Lehdistä valmistettua lientä on käytetty tulehdusten, naistenvaivojen sekä suolikatarrin hoidossa ja itkuisten lasten kylvettämiseen (Rautavaara 1980:121). Nurmen poimulehti on Lönnrotin (1860) mukaan lääkinnyt ainakin vetotautia ja vatsatautia. Galium sp., matarat Yleisimmin rohtona on käytetty keltamataraa (Galium verum), jolla on hoidettu palohaavoja, verenvuotoja, hermosärkyä ja kaatumatautia. Germaanit uskoivat sillä olevan jopa taikavoimaa (Rautavaara 1980:104). Hyvän tuoksunsa vuoksi niitä on käytetty myös arkuissa, josta myös Lönnrot (1860) mainitsee: Keltamataroita koottiin ennen vanhaan ruumisten alle arkkuun, josta niillä nimensä Ruumiinheinä. v. Puut ja pensaat Lappeenrannan, Pälkäneen ja Hämeenkosken aineistoista löytyneet puiden ja pensaiden jäänteet edustavat tyypillisiä suomalaisia lajeja. Kuusi (Picea abies) ja mänty (Pinus 91 33

97 sylvestris) sekä koivut (Betula) ja lepät (Alnus) ovat tavallista peruslajistoa, jotka kasvavat nykyisinkin kaikilla tutkimuskohteilla. Terttuseljan (Sambucus racemosa) jäänteitä löytyi vain Pälkäneeltä ja Hämeenkoskelta, jossa pensasta kasvaa myös nykyään. Picea abies, kuusi Kuusen, samoin kuin männyn pihkan rohtokäyttö on ollut tunnettua jo vuosituhansia. Kuusen nuorista vuosikasvaimista, kuusenkerkistä, on valmistettu teetä ja siirappia, joilla on hoidettu vatsavaivoja, yskää, keuhkoputkentulehdusta, sekä reumaa. Kuusen pihkasta on tehty pihkalaastari, joka paransi muun muassa hiertymiä. Kuusen havuja on käytetty myös terveyskylpyihin, joita on suositeltu hengityselin ja reumasairaille (Rautavaara 1980:78). Lönnrot (1860) mainitsee kuusella olevan lukuisia eri käyttötapoja: Sen ensimmäiset keväällä puhkeavat kasvanneet taidetaan käyttää kuin männyn kerkät. Kuusen pihka on haavoja parantavaa. Neulasia syövät eliköt rehun puutteessa, ja hevosille syötetään niitä ilmanki terveydeksi. Pihkasta tehdään hartsia...kuori kiitetään parkituttavan nahkan, niin ettei se kangistu pakkaisesta eikä kovetu vedestä. Kuusenkävyt painavat ruskeata. Juurista punotaan köysiä ja kudotaan vasuja; oksia käytetään vanteiksi astioille. Puulaji on löyhää ja keveätä; käytetään soittokaluin tekoihin j.n.e. Sambucus racemosa, terttuselja Terttuselja on luokiteltu uustulokkaaksi (Hämet Ahti et al. 1998) eli vasta 1600 luvun alkupuolella maahamme saapuneeksi lajiksi. Useat makrofossiilitutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet sen muinaistulokkaaksi, sillä vanhimmat löydöt terttuseljasta ajoittuvat viikinkiajalle (esim. Alanko 1998, Lempiäinen 1994). Ne ovat hyvin yleisiä myös keskiaikaisissa maakerroksissa. Terttuseljaa löytyi sekä Pälkäneen että Hämeenkosken aineistoista, joissa molemmissa sen voisi ajatella kuuluvan kirkon käytön aikaan, sillä löydöt ovat varsinkin Pälkäneen kohdalla verrattain syvältä, noin 160 cm pinnasta. Terttuseljalla ei ole käyttöä rohdoksena sen marjojen epämiellyttävän maun vuoksi ja siementen myrkyllisyyden vuoksi, vaikkakin marjoja on voitu käyttää esimerkiksi mehuna (Rautavaara 1980:149). Lönnrot (1860) ei mainitse terttuseljaa, vaikkakin Tillandz mainitsee muita Sambucus suvun lajeja vuonna 1673 ilmestyneessä teoksessaan Catalogus Plantarum

98 9. TULKINNAN ONGELMAKOHTIA 9.1. Häiriötekijät aineiston muodostumisessa Tafonomia (kreik. taphos = hautaus ja nomos = laki) tutkii orgaanisen aineksen siirtymistä biosfääristä geologiseen kerrostumaan, toisin sanoen tieteenala tutkii kerrostumishistorian ja hautautumisen lainalaisuuksia. Pääasiassa tafonomian menetelmiä käyttävät hyväksi arkeologisten eläinjäänteiden tutkijat, osteologit, mutta menetelmää voidaan soveltaa myös kasvijäänteiden tutkimiseen. Tafonomia on arviointia, mitä kasvijäänteelle on tapahtunut sen jälkeen, kun se ihmisen toimesta hautautui ja kunnes se taas kaivettiin esille päivän valoon tutkittavaksi (Lyman 1994:1). Tafonomian lainalaisuudet ja niiden tunteminen tai tiedostaminen ovat tärkeässä roolissa, kun tehdään tieteellisiä tulkintoja ja johtopäätelmiä. On tunnettava ne tavat, joilla arkeologinen esine tai kasvijäänne on aikojen saatossa kerrostunut paikalleen. Lymanin (1994:1) mukaan arkeologiseen ainekseen vaikuttanut tafonomia on tutkimuksesssa otettava huomioon, sillä se vaikuttaa siihen informaatioon, jota tutkimuksissa saadaan. Yksi tafonomian lähtökohdista on Oscar Monteliusta (1888:5, viittaus Lyman 1994:1) mukaillen tietoisuus, että: vain häviävän pieni osa siitä, mitä kerran oli, on hautautunut maaperään; vain osa siitä, mitä on hautautunut, on selvinnyt läpi aikojen; vain osa ajan hampaista selvinneistä on saatu taas esille; ja tiedämme varsin hyvin, miten vain pieni osa esille saaduista tarjoaa apua tieteen tekemiseen. Maasta löytynyt kasvijäänneaineisto on voinut hautautua maakerroksiin usealla eri tavalla ja eri tekijöiden toimesta. Hautautuminen on voinut tapahtua ihmisen toimesta tahattomasti tai tarkoituksella maan kaivelun, kulkemisen tai muun aktiivisen toiminnan myötä. Myös nisäkkäät, hyönteiset tai madot ovat voineet kuljettaa aineistoa tutkimuspaikalle sekä erilaiset maata liikuttelevat geologiset prosessit ovat voineet saattaa aineiston juuri siihen kontekstiin, josta tutkija sen myöhemmin löytää. Hautautumisen jälkeenkään tila ei ole stabiili vaan hautautumisympäristö on koko ajan liikkeessä ja siihen kohdistuu aineistoa muokkaavia tekijöitä. Hautautumisen jälkeen kasvijäänneaineistoon, kuten kaikkeen arkeologiseen aineistoon, vaikuttavat useat eri 93 35

99 prosessit, joita kutsutaan transformaatio eli muovautumisprosesseiksi. Tafonomia ja muovautumisprosessit ovat lähes sama asia. Prosessien myötä aineisto siirtyy alkuperäiseltä paikaltaan eli primaarisesta kontekstista toiseen paikkaan eli sekundaariseen kontekstiin. Prosessit voidaan jakaa kulttuurisiin ja luonnollisiin muovautumisprosesseihin (Renfrew & Bahn 1994:44). Kulttuurisiksi prosesseiksi katsotaan kaikki ihmisen aiheuttamat aktiviteetit, jotka ovat tapahtuneet joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti. Tämän työn kannalta tärkeitä kulttuurisia prosesseja ovat olleet vainajien hautaamiset sekä kasvit tai muut kasviperäiset tuotteet, jotka on annettu tietoisesti ja tarkoituksella vainajien mukana hautaan. Kulttuurinen prosessi voi olla myös vainajan ennen kuolemaansa syömä kasviperäinen ateria. Tahattomia prosesseja taas ovat olleet esimerkiksi haudan kaivamisen ja sen peittämisen aikana tapahtuneet maan muokkaukset ja liikuttelut, joiden yhteydessä hautoihin on joutunut sinne kuulumatonta kasviainesta. Luonnollisiksi prosesseiksi puolestaan katsotaan luonnon ilmiöiden aiheuttamia tapahtumia, joissa ihminen ei ole ollut osallisena. Luonnollisia prosesseja voivat olla sateet, tulvat, maan routiminen sekä eläinten maahan kaivamat onkalot ja kuopat. Tässä työssä on hautauksia tutkittaessa tärkeää huomioida nämä seikat, jotta tutkimusaineiston tulkinnassa voidaan välttyä vääriltä johtopäätöksiltä. Hautoihin on voimakkaan sateen myötä voinut kulkeutua kasvijäänteitä, jotka eivät sinne alkuperäisesti kuulu. Samoin esimerkiksi kastemadot, myyrät ja hyönteiset ovat voineet kuljettaa mukanaan kasvijäänteitä, tai niitä on voinut kulkeutua hautoihin eläinten kaivamia onkaloita pitkin. Haudoista löytyneen kasvijäänneaineiston tulkinnan kannalta on tärkeää tietää tai ainakin tiedostaa, onko tutkittava aineisto muodostunut ihmistoiminnan seurauksena vai luonnon ilmiöiden vaikutuksesta. Väärillä tulkinnoilla voidaan saada vinoutunut kuva menneisyydessä toimineesta yhteiskunnasta, sen tavoista ja tottumuksista, uskomuksista ja rituaaleista. Tafonomian ja muovautumisprosessien yhteydessä on puhuttava myös kontaminaatiosta, eli eri ainesten sekoittumisesta keskenään. Kontaminaatio voi syntyä arkeologisen aineksen ja nykyisen, resenttisen, aineksen sekoittuessa keskenään. Myös eri aikaiset arkeologiset ainekset voivat sekoittua keskenään. Kontaminaatiota voi aiheuttaa esimerkiksi Kankaisen (1999:57) mukaan löyhät ja helposti sekoittuvat sekä ohuet maakerrokset, joissa stratigrafisten kerrosten erottaminen toisistaan voi olla vaikeaa. Näin eri ikäisiä aineistoja voi sekoittua toisiinsa. Hiekkaiset ja kevyet maannokset myös läpäisevät vettä 94 36

100 helposti, joten sadeveden mukana ylemmistä maakerroksista voi valua nykyaikaisia kasvinjäänteitä alempiin maakerroksiin. Dicksonin (2000:287) mukaan, mikäli tällaista sekoittumista epäillään, on myös ylemmistä maakerroksista otettava maanäyte vertailua varten. Kaivausten aikana ja näytteenoton yhteydessä voi myös tapahtua kontaminaatiota. Näytteenottovälineiden huolellinen puhdistaminen jokaisen näytteen välillä sekä näytteiden ottaminen selkeistä konteksteista vähentää riskiä aineistojen sekoittumiseen. Uuden, nykyaikaisen kasvijäänneaineiston erottaminen arkeologisesta kasvijäänneaineistosta voi olla toisinaan hankalaa. Kaivausalueen ja sen lähiympäristön nykykasvillisuuden tunteminen on tärkeää, jotta voidaan tunnistaa kasvijäänneaineistosta mahdolliset resentit siemenet. Maan käyttö, raivaaminen ja muokkaaminen jättää maaperään aina jälkensä ja se voi näkyä myös nykyisessä kasvillisuudessa; alueella kasvaa ihmisen toimintaa suosivia lajeja. Tutkimusalueen kasvillisuushistoriaa on myös tunnettava, jotta aineistosta voidaan tarpeen mukaan rajata pois sellaisia lajeja, joiden tiedetään alueella olevan alkuperäisiä, muinaistulokkaita, uustulokkaita tai jopa viljelykarkulaisia. Edellä mainitut tafonomiset lainalaisuudet ja muovautumisprosessit sekä kontaminaatio kulkevat käsi kädessä, eikä termien välillä tehdä tutkimuskirjallisuudessakaan (esim. Evans & O Connor 1999:57 59, , Lyman 1994:1, Renfrew & Bahn 1994:46 47, ), selkeää rajanvetoa, vaan määritelmät muistuttavat toinen toisiaan. Tässä työssä käytän kuitenkin tafonomiaa käsitteenä, kun kyse on aineiston hautautumisesta maakerroksiin ensimmäistä kertaa joko ihmistoiminnan tai luonnon ilmiöiden seurauksena. Muovautumisprosessit puolestaan alkavat heti hautautumisen jälkeen ja aineisto, kasvijäänne, voi prosessien myötä nousta maakerroksista uudelleen esille jonkin toiminnan myötä ja hautautua myöhemmin taas uudelleen. Kontaminaatiota käytän käsitteenä, kun kyseessä on eri ikäisten aineistojen sekoittuminen. Edellä käsiteltyjen termien perusajatus on ennen kaikkea se, että tulkintaa ei voi tehdä kasvi jäänteistä suoraviivaisesti, vaan aina on otettava huomioon ulkoiset seikat, jotka ovat vaikuttaneet kasvijäänneaineiston muodostumiseen ja sen sijoittumiseen löytökontekstissaan. Näin voidaan paremmin ymmärtää niitä anomalioita, poikkeamia, joita aineistossa tulee esille kvantitatiivisessa luokittelussa. Anomalioita ovat esimerkiksi ruumishautojen tai hautaläikkien maanäytteiden yhteydestä löytyneet hiiltyneet ja hiiltymättömät kasvijäänteet, jotka esiintyvät samassa näytteessä. Mikä selittää hiiltyneen kasvijäänne 95 37

101 materiaalin löytymisen polttamatta haudatun vainajan haudassa? Miten suhtaudutaan haudoista löytyneeseen hiiltymättömään kasvijäänneaineistoon? 9.2. Hiiltymätön aineisto ruumishaudassa Hautakuopan kaivamisen ja sen täyttämisen yhteydessä on hautaan saattanut joutua tahattomasti kasviainesta, joka on peräisin hautakuoppaa ympäröivästä kasvillisuudesta. Hiiltymättömään kasvijäänneaineistoon on suhtauduttu yleensä varsin kriittisesti ja usein aineisto selitetään nykyaikaiseksi. Hiiltymättöminä löytyneisiin kasvijäänteisiin onkin syytä suhtautua varauksella, mutta kokonaan niitäkään ei voida sulkea pois aineistosta. Tulokset saattavat joskus olla hyvinkin yllättäviä ja ainutlaatuisia. Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen haudasta H22 löytyneet hiiltymättömät vadelman siemenet herättivät aluksi huomattavaa epäilyä, varsinkin kun samasta näytteestä löytyi hiiren tai jonkun muun jyrsijän papanoita. Kyseessä oli koskematon, suljettu löytö, jolloin kasvijäänteiden konteksti oli selkeä eikä kontaminaatiota ole voinut tapahtua. Asia voitiin lopullisesti ratkaista siementen ajoittamisella. Ajoitustulos tuki havaintoa siitä, että hiiltymättöminä löytyneet vadelman siemenet todellakin kuuluivat hautaan ja olivat jopa liitettävissä viimeiseen ateriaan, joka oli nautittu ennen kuolemaa. Ilman ajoitustulosta sekä siementen yhteydestä löytyneitä kalanluita ei tähän lopputulokseen olisi voitu päätyä. Kyseessä on kulttuurinen, tarkoituksellinen prosessi Hiiltynyt aineisto ruumishaudassa Kuten edellisessä luvussa on todettu, haudan kaivamisen ja täyttämisen yhteydessä hautaan saattaa joutua kasvillisuutta lähiympäristöstä. Hauta on voitu kaivaa myös jonkin aiemman rakenteen läpi, jolloin siihen siirtyy esimerkiksi hiiltynyttä kasviainesta. Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen haudasta numero H13 löytyneet hiiltyneet männyn (Pinus sylvestris) neulasten palaset selittyvät todennäköisesti sillä, että hauta on 38 96

102 kaivettu Kappelinmäkeä ympäröineen ojan läpi. Hautaläikässä on jo kaivaustilanteessa ollut havaittavissa runsaasti hiiltä (Laakso 1999a). Polttokalmistojen yhteydestä löytyneet ja hyvin yleisinä esiintyneet hiiltyneet katajan (Juniperus communis) siemenet ja neulaset on tulkittu olevan peräisin polttoroviossa käytetyistä puista. Samalla kun roviosta on kerätty talteen vainajan luiden jäänteet ja esineistöä, on mukaan tullut myös hiiltyneet osat roviossa poltetuista puista (Seppä Heikka 1985:460, Hansson 1997:6). Tämä saattaa näkyä ruumishaudoissa, joita on usein kaivettu polttokalmistojen yhteyteen. Talvella kuolleille vainajille on luonnollisesti ollut hankala kaivaa hautaa, jos maa on ehtinyt jo jäätyä. Maan sulattamiseksi on päällä pidetty tulta, jolloin maaperään jää runsaasti hiiltä (Valk 2001:66). Nuotiossa on puiden lisäksi saatettu polttaa oksia ja esimerkiksi talvivarastoon kerättyä olkea ja heinää. Maan sulattaminen on uskoakseni kuitenkin ollut hyvin poikkeuksellista, talvella kuolleet vainajat on haudattu väliaikaishautoihin, jotka on kaivettu maan vielä ollessa sula. Talvikausina kirkkoihin hautaaminen ilmeisesti lisääntyi, sillä hauta oli helpompi kaivaa kirkon sisälle kuin ulos kirkkomaalle (Paavola 1998:148, väliaikaishaudoista esim. Ruohonen 2005). Hautausmaata tai kalmistoa perustettaessa alueelta on ensin täytynyt raivata pois puusto, pensaat ja aluskasvillisuus. Käyttöön on otettu usein myös peltoja, joita on lunastettu kirkon käyttöön 9. Viljelykäytössä ollut pelto on myös saatettu ensin polttaa, vaikka useissa tapauksissa paikalle on tuotu maa aineista muualta. Hämeenkosken Pyhän Laurin kirkon kaivauksissa haudoista löytyneet hiiltyneet kulttuuri, keto ja niittykasvien siemenet samoin kuin osa jyvistä saattavat olla peräisin kirkkoa edeltävältä ajalta. Haudasta H6 löytyneistä jyvistä saatu yhteisajoitus cal AD (Hiekkanen 2005:57) voisi viitata peltokäytössä olleen alueen raivaamiseen tulella ennen kirkon rakentamista. Kyseessä on eri ikäisten aineistojen sekoittumisesta, kontaminaatiosta, jolloin haudoista löytyneet hiiltyneet siemenet ja jyvät eivät liity hautausajankohtaan tai hautaan vaan ovat osa aiemmin tapahtunutta kulttuurista muovautumisprosessia. 9 Aiheesta käyty keskustelua FM Juha Ruohosen kanssa

103 10. YHTEENVETO Tutkimuskohteiden maanäytteiden näytekoot olivat keskenään lähes samansuuruisia ja näytteet olivat laadukkaita; ne oli otettu tarkoin dokumentoiduista konteksteista ja haudoista otettiin useita eri näytteitä. Kasvijäänteiden tulosten tarkastelun yhteydessä oli mahdollista erottaa kontaminoituneet kasvijäänne aineistot, sillä hautojen stratigrafiset suhteet ja hautoja koskevat muut havainnot oli kuvailtu kaivauskertomuksissa riittävän tarkasti. Näytteiden otossa oli noudatettu tämän työn kirjoittajalta saatuja ohjeita, jolloin näytteet otettiin juuri niistä yhteyksistä, joita tutkimukseen toivottiin saatavan. Tutkimustulosten perusteella ei voida tehdä syvälle meneviä päätelmiä kasvien käytöstä myöhäisrautakauden ja keskiajan haudoissa. Historiallisten lähteiden antamien tietojen perusteella voidaan esittää ainoastaan yleistyksiä ja arveluja siitä, mihin eri tarkoituksiin orgaanista materiaalia on haudoissa käytetty. Tutkituista kohteista ei saatu selkeitä tuloksia esimerkiksi hautojen kattamiseen, peittämiseen tai arkussa käytettyihin pehmikkeisiin tai pieluksiin liittyvistä kasveista. Syynä tähän on todennäköisesti se, että kaikki tutkitut kohteet ovat kristityillä kirkkomailla. Näissä kohteissa hautoihin ei enää laitettu metallista valmistettuja esineitä mukaan, jolloin metallien suolot olisivat saattaneet säilöä myös kasvijäänteitä. Toisaalta myös tutkimuskohteiden hautausmaat ovat olleet hyvin pitkään käytössä, jolloin hautauksia on tehty toistensa päälle ja näin ollen uudemmat haudat ovat tuhonneet vanhempia. Kaikissa tutkimuskohteissa maaperä oli hienoa tai karkeaa hiekkaa, joka läpäisee muun muassa vettä hyvin ja tämä aiheuttaa kasvijäänteiden tuhoutumista. Lisäksi hapan maaperä edistää orgaanisen materiaalin tuhoutumista. Suomessa on tutkittu lukuisia rautakaudelle ajoittuvia ei kristillisiä hautoja, jotka ovat vielä esinein varustettuja. Näistä haudoista on myös tavattu kasvijäänneaineistoa, jotka voidaan liittää hautaan tarkoituksella laitettuihin orgaanisiin materiaaleihin. Rautakaudelle ajoittuvien ei kristillisten hautausten tarkastelun yhteydessä voitiin myös tehdä havainto, että vaikka ohra on ollut haudoissa yleisimmin esiintyvä viljalaji, niin ruis esiintyy kuitenkin lähes yhtä usein. Rukiin viljely rautakaudella ei kuitenkaan ollut yleistä, toisin kuin ohran viljely

104 Lappeenrannan, Ulvilan, Pälkäneen ja Hämeenkosken tutkimuskohteiden haudat olivat suurimmalta osalta huonosti säilyneitä ja erottuivat enää ainoastaan hautaläikkinä. Hautaläikistä ei löytynyt kasvijäänteitä merkittävästi. Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäeltä löytyi erittäin hyvin säilyneitä hautoja, joissa oli runsaasti vainajan luita tallella. Edellä mainitusta kohteesta löytyi myös hyvin erikoinen hauta: vainajan vatsan päällä oli jo kaivaustilanteessa havaittavissa huomattava määrä siemeniä, jotka arkeobotaanisessa analyysissä osoittautuivat vadelman siemeniksi. Samasta yhteydestä löytyi myös pikkukalan luita. Siemenet herättivät epäilyjä siitä, kuuluvatko ne hautaan. Asian selvittämiseksi siemenistä teetettiin ajoitus, jonka tulos on cal AD. Ajoitustulos sekä kalan luut osoittavat selvästi, että vadelman siemenet kuuluvat hautaan ja kyseessä on osa ateriaa, joka nautittiin ennen kuolemaa. Siemenet ja kalan luut ovat säilyneet maahan vainajien luista erittyneen kalkin ansiosta. Näytteestä teetettiin lisäksi siitepölyanalyysi, jonka tulos osoittaa, että alueella on kasvanut Rosaceae heimoon kuuluvaa kasvilajia, kuten vadelmaa. Vadelmat ja kalat ovat todennäköisesti niin sanottua lähiruokaa, sillä lähialueen järvistä pyydetään esimerkiksi muikkuja nykyäänkin. Hautausajankohdaksi voidaan vadelmien perusteella arvella loppukesää, heinä elokuuta. Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen hauta H22 on tutkittu monipuolisesti makrofossiilitutkimuksen, siitepölyanalyysin ja 14 C ajoituksen valossa tulokset ovat ainutlaatuisia Suomen hautatutkimuksissa. Ulvilan Liikistön kappelinpaikan haudoista ei löytynyt yhtään kasvijäänteitä, vaikka haudoissa oli vainajan luita tallella. Syynä saattavat olla edellä mainitut maanlaatuun liittyvät ominaisuudet sekä se, että haudat sijaitsivat alueen laitamilla, jossa hautoja oli vähän. Näin ollen maahan ei ole erittynyt riittävästi kalkkia, joka olisi säilyttänyt kasvijäänteitä. Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon haudoista löytyi kasvijäänteitä jonkin verran. Useissa haudoissa vainajan luita oli säilynyt melko hyvin. Lisäksi haudat sijaitsivat huomattavan syvällä, noin 160 senttimetrin syvyydessä ja maa hautojen ympärillä oli hieman savista. Tässä ympäristössä kasvijäänteitä olisi voinut säilyä enemmänkin, kuin mitä tutkitussa aineistossa esiintyi. Syytä huonoon säilyvyyteen en osaa sanoa, sillä olosuhteet ovat kuitenkin hyvin otolliset kasvijäänteiden säilymiselle. Mahdollista on, että hautoihin 99 41

105 ei ole laitettu orgaanista materiaalia ja hautojen kaivamisen yhteydessä kuoppaan on joutunut vain hyvin vähäisiä määriä kasvijäänteitä ympäröivästä maasta. Hämeenkosken Pyhän Laurin rauniokirkon haudoista löytyi eniten hiiltynyttä kasvijäänneaineistoa suhteessa muihin tutkittuihin kohteisiin. Tutkituista kohteista Hämeenkoskelta löytyivät myös ainoat viljakasvien jäänteet, nimittäin neljä ohran jyvää. Jyvistä teetettiin ajoituksia, joiden tulokset menevät 1200 luvulle. Jyvät ajoittuvat kivikirkkoa varhaisempaan aikaan, sillä kirkko rakennettu AD. Jyvät liittyvät todennäköisesti kivikirkkoa edeltäneeseen puukirkon aikaan. Haudat puolestaan ovat kivikirkon aikaisia, joten jyvät eivät kuulu hautauksiin, vaan ovat joutuneet hautoihin muun toiminnan johdosta. Näytteistä löytyi runsaasti eri kasvilajien hiiltyneitä siemeniä, jotka todennäköisesti myös ajoittuvat rauniokirkkoa edeltävään aikaan. Hiiltyneet siemenet saattavat liittyä alueen raivaamiseen puhtaaksi kasvillisuudesta tulen avulla ennen puukirkon rakentamista tai ennen kivikirkon rakentamista. Tutkimuksen edetessä kävi aivan ilmeiseksi, että kasvijäänteiden säilyvyys korreloi hautojen säilyvyyden kanssa: hautaläikistä ei kasvijäänteitä löytynyt, mutta vainajan luita sisältäneissä haudoissa kasvijäänteitä löytyi. Kaikki kasvijäänteet eivät silti liittyneet itse hautaan, vaan olivat joutuneet hautaan muun toiminnan johdosta. Kannattaako maatuneista haudoista sitten ottaa näytteitä? Vastaus on kyllä. Kasvijäänteet vaikka eivät kuuluisikaan hautaan osaltaan tukevat arkeologista tulkintaa esimerkiksi alueen maankäyttöön liittyen. Mistä kannattaa ottaa näytteitä säilyneiden ruumishautojen kohdalla? Hyviä konteksteja näytteille ovat vainajan vatsan seutu, pään ja niskan alla oleva maa, säilyneen arkunpuun ympärillä oleva maa, esineiden ympärillä ja alla oleva maa sekä haudan pohjalla, vainajan alla oleva maa. Lisäksi näytteitä kannattaa ottaa kaikista havaituista poikkeamista, joita haudoissa esiintyy. Näytteiden otto ei koskaan ole turhaa. Näytteitä voi myöhemmin karsia, mutta kaivausten päätyttyä niitä ei enää saa. Arkeologisen dokumentoinnin yhteydessä olisi hyvä myös merkitä karttoihin ne paikat, joista näytteitä on otettu. Tarkat mittaustiedot auttavat myöhemmin analyysin tekijää tulkinnoissa. Lappeenrannan aineistosta tehty poikkitieteellinen tutkimus osoittaa, miten eri menetelmiä yhdistämällä voidaan arkeologisista kohteista saada aivan uutta, odottamatonta ja kiehtovaa tietoa

106 KIITOKSET Tämän työn valmistuminen ei olisi ollut mahdollista ilman FT dosentti Terttu Lempiäisen neuvoja ja kannustusta. Kiitos FT dosentti Markus Hiekkaselle työn ohjaamisesta ja arvokkaista neuvoista. Lämmin kiitos FM Esa Mikkolalle, FM Tanja Ratilaiselle, FM Tiina Jäkärälle ja FL Ville Laaksolle siitä, että he ovat ystävällisesti ottaneet minulle maanäytteitä ja olen saanut heiltä apua työni eteenpäin viemisessä. Laboratoriossa puurtaminen on ollut mukavaa, kun seurana ovat olleet eri vuosina FL Johanna Onnela, FM Tanja Aalto ja fil. yo Sanna Pätsi. IWGP:n seminaari Sheffieldissä oli aivan huikea, kun matkaseurana oli FM Tanja Tenhunen. Samoin IWGP:n seminaari Gironassa ja NAG:in seminaari Stavangerissa olivat hauskoja, kun seurana oli Tanja Aalto. Omista kiireistään huolimatta työni ovat lukeneet ja sitä kommentoineet FM Anna Wickholm, FL Ville Laakso ja suomen kielen osalta korjannut Janita Kivimäki. Työn saattamisessa konkreettiseen ulkoasuunsa minua auttoi FM Liisa Seppänen. Sydämellinen kiitos! Taloudellista tukea tutkimukselleni ovat antaneet Suomen biologian seura Vanamo, Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö sekä Nordenskiöld samfundet rf

107 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Tiedonannot suullinen tiedonanto Ph.D. David Earle Robinsonilta suullinen tiedonanto FM Auli Touruselta sähköpostitse saatu tiedonanto FM Mika Sarkkiselta sähköpostitse saatu tiedonanto FM Mika Sarkkiselta suullinen tiedonanto HuK Satu Maaria Isotalolta suullinen tiedonanto FM Juha Ruohoselta Muut lähteet Green, Francis, J Plant Remains from the Wreck of the Mary Rose. 12 th Symposium of the International Work Group for Palaeoethnobotany, Sheffield, UK, June Esitelmäabstrakti. Sillasoo, Ülle Plant Images in Late Medieval Art from Central Europe. 12 th Symposium of the International Work Group for Palaeoethnobotany, Sheffield, UK, June Esitelmäabstrakti. Arkistolähteet Geologian tutkimuskeskuksen arkisto Vuorela, Irmeli Fytoliittitutkimus Helsingin Vanhankaupungin kulttuurikerroksesta. Tutkimusraportti. Museoviraston arkeologian osaston arkisto Laakso, Ville 1999a. Lappeenranta Kauskila Kappelinmäki. Ruumiskalmiston kaivaus Kaivauskertomus. Laakso, Ville Arkeologiset kaivaukset Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäellä kesällä Kaivauskertomus. Lempiäinen, Mia 2006a. Lapin kunnan Kirkonkylän Vainriihenpönkän rautakautisen maantasaisen röykkiön makrofossiilitutkimus. Tutkimusraportti. Tenhunen, Tanja Kasvimakrofossiilitutkimukset Turku, Kaerla Tutkimusraportti

108 Museoviraston rakennushistorian osaston arkisto Jäkärä, Tiina Ulvila, Liikistö. Keskiaikaisen kappelinpaikan ja hautausmaan tutkimukset. Kaivauskertomus. Jäkärä, Tiina Ulvila, Liikistö. Keskiaikaisen kappelinpaikan ja hautausmaan tutkimukset. Kaivauskertomus. Lempiäinen, Mia Hattulan Retulansaaren Myllymäen rautakautisen röykkiöalueen makrofossiilitutkimukset. Tutkimusraportti. Lempiäinen, Mia 2006b. Hattulan Retulansaaren Myllymäen rautakautisen röykkiöalueen makrofossiilitutkimukset. Tutkimusraportti. Lempiäinen, Terttu Oulun Tuomiokirkon arkeologinen kaivaus Kasvijäännetutkimus. Tutkimusraportti. Lempiäinen, Terttu Pälkäneen rauniokirkon kasvimakrofossiilitutkimus. Tutkimusraportti. Lempiäinen, Terttu Hämeenkosken rauniokirkon kasvimakrofossiilitutkimus. Tutkimusraportti. Mikkola, Esa & Vuoristo, Katja Pälkäneen rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon länsipäädyn kaivaus Kaivauskertomus. Mikkola, Esa & Vuoristo, Katja Pälkäneen rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon kaivaus ja Kaivauskertomus. Rihtniemi, Anne Pälkäneen rauniokirkon ympäristön raivaus ja hoitosuunnitelma. Raportti. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto Korkeakoski Väisänen, Kristiina Kertomus Turun yliopiston arkeologian oppiaineen suorittamista tutkimuksista Turun Räntämäen Orhinkarsinan asuinpaikalla touko kesäkuussa Kaivauskertomus. Ratilainen, Tanja Hämeenkoski, Pyhän Laurin kirkon raunioalue. Kirkonraunion kaakkoisviisteen ja etelämuurin ulkopuolisen alueen tutkimukset Kaivauskertomus

109 Painamattomat lähteet Aalto, Tanja Paleoetnobotaaninen tutkimus esikolumbiaanisilta asuinpaikoilta Amazonian alueella. Pro gradu. Turun yliopisto, biologian laitos. Alanko, Teija Arkeobotaaninen tutkimus Naantalin keskiaikaiselta luostarikirkolta. Pro gradu. Turun yliopisto, biologian laitos. Bergström, Liselotte Arkeobotaniska växtstenar. En metodstudie och morfologisk analys av kiselfytoliter ur jordprover från Vendel. CD uppsats. Stockholm Universitet. Hymylä, Janne Rituaalit ja polttokenttäkalmisto. Piikkiön Rungon Koskenhaan löytömateriaalin ja rakenteiden rituaaliarkeologinen tulkinta. Pro gradu. Turun yliopisto, arkeologian laitos. Jäkärä, Tiina Turun Kirkkomäen ja Raision Ihalan vanhan kansakoulun kalmistojen hautarakenteet. Pro gradu. Turun yliopisto, arkeologian laitos. Lindroos, Terhi Paleoetnobotaaninen tutkimus keskiaikaisen Porvoon Jokikadulta. Pro gradu. Turun yliopisto, biologian laitos. Majander, Hanna Staraja Ladogan viikinkiajan kasvistoa. Makrofossiilitutkimus varhaiskeskiaikaisesta kaupungista. Pro gradu. Helsingin yliopisto, biologian laitos. Masonen, Jaakko Naantalin Luostarin Yrttikirja. Pro gradu. Tampereen yliopisto, Suomen historian laitos. Nurmenniemi, Elina Turun Vanhan Suurtorin keskiaikainen kasvillisuus. Pro gradu. Turun yliopisto, biologian laitos. Onnela, Johanna Vanhakantaisia viljelykasveja Etelä Suomessa kasvijäännetutkimuksia ja kokeellista arkeobotaniikkaa. Lisensiaatintutkimus. Turun yliopisto, biologian laitos. Ruohonen, Juha Rauha eläville, lepo kuolleille. Kirkkomaan ulkopuoliset hautapaikat arkeologisen aineiston, historiallisten lähteiden, paikannimistön ja perimätiedon kuvaajana. Pro gradu. Turun yliopisto, arkeologian laitos. Seppä Heikka, Merja Paleoetnobotaanisia makrosubfossiileita Aurajoen laaksosta. Pro gradu. Oulun yliopisto, kasvitieteen laitos. Tenhunen, Tanja Makrofossiilianalyysi arkeologiassa Esimerkkinä Lempäälän Naarankalmanmäki. Pro gradu. Helsingin yliopisto, arkeologian laitos. Valo, Onerva Kasveja 1600 luvun Turusta: paleoetnobotaaninen tutkimus Julinin tontilta. Pro gradu. Turun yliopisto, biologian laitos

110 Painetut lähteet Aalto, Marjatta Archaeobotanical studies at Katajamäki, Isokylä, Salo, South West Finland. PACT 7/1982: Aalto, Marjatta Turun Linnan esilinnan kasvillisuus. Turun maakuntamuseon raportteja 16: Ahlström, Torbjörn & Sten, Sabine Hallonflickan. Forntid på Falbygden en bok till basutställningen. Falbygdens museum. Falköping: Anderberg, Anna Lena Atlas of Seeds. Part 4. Resedaceae Umbelliferae. Uddevalla. Asplund, Henrik & Riikonen, Jaana Kirkkomäki. Turun maakuntamuseon raportteja 20. Turku: Behre, Karl Ernst et al Beiträge zur Paläo Ethnobotanik von Europa. Stuttgart. Behre, Karl Ernst Ernährung und Umwelt der wikingerzeitlichen Siedlung Haithabu. Die Ergebnisse der Untersuchungen der pflanzenreste. Die Ausgrabungen in Haithabu 8. Neumünster. Behre, Karl Ernst & Oeggl, Klaus Early Farming in the Old World. Recent Advances in Archaeobotanical Research. A Special Volume of Vegetation History and Archaeobotany 1996:5. Beijerinck, W Zadenatlas. Der nederlandsche Flora. Wageningen. Berggren, Greta Atlas of Seeds. Part 2. Cyperaceae. Lund. Berggren, Greta Atlas of Seeds. Part 3. Salicaceae Cruciferae. Arlöv. Bergström, Liselotte Gräddat. Brödkultur under järnåldern i östra Mälardalen. Arkeologiska forskningslaboratoriet. Stockholm. Cleve, Nils Skelettgravfälten på Kjuloholm i Kjulo II. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 44:2. Dickson, Camilla & Dickson, James Plants & People in Ancient Scotland. Gloucestershire. Engelmark, Roger Carbonized seeds from postholes a reflection of human activity. ISKOS 5: Enroth, Johannes & Kukkonen, Ilkka Kasvitiede Suomessa. Morton, A.,G. (toim.), Kasvitieteen historia. Tampere. Erkamo, V Vanhin Suomesta tunnettu lääkeopillinen kirjoitus. Duodecim

111 Evans, John & O`Connor, Terry Environmental archaeology. Principles and Methods. Gloucestershire. Gilchrist, Roberta & Sloane, Barney Requiem. The Medieval Monastic Cemetery in Britain. London. Gräslund, Anne Sofie Birka IV. The Burial Customs. A study of the graves on Björkö. Kungliga Vitterhets, Historie och Antikvitets Akademien, Stockholm. Hagberg, Louise När döden gästar. Svenska folkseder och svensk folktro i samband med död och begravning. Stockholm. Hajnalová, Eva Palaeoethnobotany and archaeology. International Work Group for Palaeoethnobotany 8th Symposium Nitra Nove Vzokany Acta Interdisciplinaria Archaeologica VII. Nitra. Hansson, Ann Marie Grain paste, Porridge and Bread. Ancient cereal based food. Laborativ Arkeologi 7. Arkeologiska forskningslaboratoriet. Stockholm: Hansson, Ann Marie On Plant Food in the Scandinavian Peninsula in Early Medieval Times. Arkeologiska forskningslaboratoriet. Stockholm. Hansson, Ann Marie & Bergströn, Liselotte Archaeobotany in prehistoric graves concepts and methods. Jonas 13. Arkeologiska forskningslaboratoriet. Stockholm: Hansson, Ann Marie Pre and protohistoric bread in Sweden: a definition and a review. Civilisations 49(1 2): Hastorf, Christine, A. & Popper, Virginia, S Current Paleoethnobotany. Analytical Methods and Cultural Interpretations of Archaeological Plant Remains. Chicago. Heer, Oswald Treatise on the plants of the Lake Dwellings. The Lake Dwellings of Switzerland and other parts of Europe. London. Hiekkanen, Markus Här har släkte efter släkte...ur Esbo kyrkas framgrävda förflutna. Villmanstrand. Hiekkanen, Markus Historiallisen ajan (AD 1150/1200) luuaineisto luonnontieteiden tutkimuskohteena. Vuorinen, Heikki, S. & Vala, Ursula (toim.), Vanhojen luiden kertomaa. Helsinki: Hiekkanen, Markus Ulvilan kirkon ikä. Jäkärä, Tiina & Hakala, Sirkka Liisa (toim.), SARKA. Satakunnan museon vuosikirja. Pori: Hiekkanen, Markus Suomen kivikirkot keskiajalla. Keuruu. Hiekkanen, Markus Hämeenkosken keskiaikainen kivikirkko. Ryökäs, Esko (toim.), Aikojen halki. Kirkon kahdeksan vuosisataa Lahden seudulla. Hollola: Hiekkanen, Markus Suomen keskiajan kivikirkot. Tampere

112 Hirviluoto, Anna Liisa Yläneen Anivehmaanmäen hauta LXII. Suomen Museo Hirviluoto, Anna Liisa Hollolan vaiheet ennen kristinuskon tuloa kivikaudesta keskiaikaan. Mantere, Heikki (toim.), Hollolan kirkko. Asutuksen, kirkon ja seurakunnan historiaa. Hämeenlinna: Hjelmqvist, Hakon Economic Plants of the Bronze Age of the Kökar Islands. Appendix 4. Gustavsson, Kenneth, 1998 (toim.), Otterböte. New light on a Bronze Age site in the Baltic. Arkeologiska forskningslaboratoriet. Stockholm: 165. Hämet Ahti, Leena et al Retkeilykasvio. Helsinki. Jacomet, Stefanie et al Archaeology of Plants. Current Research in Archaeobotany. Proceedings of the 12th IWGP Symposium Sheffield Vegetation History and Archaeobotany 11: 1 2. Jones, Martin, K Sampling in palaeoethnobotany. Van Zeist, Willem et al. (toim.), Progress in Old World Palaeoethnobotany. Rotterdam: Jugner, Högne Experience from dating in archaeology. Uino, Pirjo (toim.), Fenno Ugri et Slavi Dating and Chronology. Museoviraston arkeologian osaston julkaisuja N:o 10. Saarijärvi: Jäkärä, Tiina Paluu Ulvilan Liikistöön uusien tutkimusten satoa. SKAS 2/2003: Kaliff, Anders Grav och kultplats. Eskatologiska föreställningar under yngre bronsålder och äldre järnålder i Östergötland. Aun 24. Uppsala. Kallio, Titta & Lipponen, Sanna Historiaa kaupungin alla. Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa. Pohjois Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Oulu. Kalliola, Reino Suomen kasvimaantiede. Porvoo. Kankainen, Tuovi Radiohiiliajoitusmenetelmä historiallisen ajan arkeologiassa. Niukkanen, Marianna (toim.), Historiallisen ajan arkeologian menetelmät. Seminaari Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 20. Vantaa: Karg, Sabine Medieval Food Traditions in Northern Europe. Publications from the National Museum Studies in Archaeology & History. Vol. 12. Copenhagen. Kivikoski, Ella Långängsbacken. ett gravfält från yngre järnåldern på Åland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 80. Espoo. Kroll, Helmut & Palsternak, Rainer Res archaeobotanicae Symposium Kiel. International Workgroup for Palaeoethnobotany. Proceedings of the nineth Symposium Kiel Kiel. Kronqvist, Iikka Varhaisen keskiajan hautamerkeistä. Suomen Museo 1938:

113 Kunth, Cinthio Examen botanique. Cataloque raisonné dé antiquités découverte en Egypte. Paris. Körber Grohne, Udelgard Identification methods. Van Zeist, Willem et al. (toim.), Progress in Old World Palaeoethnobotany. Rotterdam: Laakso, Ville 2004a. Coins, radiocarbon and stratigraphy dating methods and their problems in connection with inhumation graves of Kappelinmäki in Lappeenranta and other Karelian cemeteries. Uino, Pirjo (toim.), Fenno Ugri et Slavi Dating and Chronology. Museoviraston arkeologian osaston julkaisuja N:o 10. Saarijärvi: Laakso, Ville 2004b. Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen kalmisto ja kirkonpaikka. Korpela, Jukka (toim.), Viipurin läänin historia II Viipurin linnaläänin synty. Jyväskylä: Lagerås, Per Gravgåvor från växtriket. Pollenanalytiska belägg från en senneolitisk hällkista i Hamneda. Lagerås, Per (toim.), Arkeologi och paleoekologi i sydvästra Småland. Tio artiklar om Hamnedaprojektet. Riksantikvarieämbetet. Arkeologiska undersökningar. Skrifter N:o 34. Malmö: Lahti, Eeva Murusia pöydällä palanut ihmisluu osteologisen tutkimuksen kohteena. Pesonen, Petro & Raike Eeva (toim.), Arkeologipäivät Luonnontieteelliset menetelmät ja GIS arkeologiassa. Suomen arkeologisen seuran julkaisuja. Hamina: Linnilä, Kai et al Elias Lönnrotin Flora Fennica I III. Hämeenlinna. Lehtosalo Hilander, Pirkko Liisa Luistari 3. An inhumation Burial Ground Reflecting the Finnish Viking Age Society. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:3. Vammala. Lehtosalo Hilander, Pirkko Liisa Kalastajista kauppanaisiin. Euran esihistoria. Vammala. Lempiäinen, Mia Kasvijäänteet arkeologin apuna. Liikistön jätekuoppa ja mitä sieltä löytyi. Arkeologia NYT 2/2005: 17. Lempiäinen, Terttu Ylistaron Leikkimäen rautakautisen kalmiston kasvijäänteet. Karhunhammas 11: Lempiäinen, Terttu Turun muinaisen Mätäjärven kasvijäänteet. Kostet, Juhani & Pihlman, Aki (toim.), Turun Mätäjärvi. Turun maakuntamuseon raportteja 10: Lempiäinen, Terttu Nokian Viikin rautakautisen kumpukalmiston makrofossiilit. Karhunhammas 13:

114 Lempiäinen, Terttu Makrofossiili eli kasvijäännetutkimukset. Kallio, Päivikki & et al. (toim.), Narinkka. Helsinki Helsingin kaupunginmuseo. Helsinki: Lempiäinen, Terttu & Vuorela, Irmeli Vanhankaupungin maaperäarkiston paleoekologiset tutkimukset. Kallio, Päivikki et al. (toim.), Narinkka. Helsinki Helsingin kaupunginmuseo. Helsinki: Lempiäinen, Terttu Medieval Plant Remains from the Fortress of Käkisalmi, Karelia (Russia). Fennoscandia Archaeologica XII: Lempiäinen, Terttu Käkisalmen Suotniemen kasvijäännetutkimukset. Appendix 3. Uino, Pirjo (toim.), Ancient Karelia Archaeological Studies. Muinais Karjala Arkeologisia tutkimuksia. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104. Jyväskylä: Lempiäinen, Terttu Maanäytteiden mahdollisuuksista historiallisen ajan arkeologiassa Makrofossiilitutkijan näkökulma. Niukkanen, Marianna (toim.), Historiallisen ajan arkeologian menetelmät. Seminaari Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 20. Vantaa: Lempiäinen, Terttu Makrofossiilista kasviaineistoa Laukosta. Uotila, Kari (toim.), Vesilahden Laukko. Linna, kartano, koti. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IV: Lempiäinen, Terttu 2002a. Plant macrofossils from graves and churches. The archaeobotany of graves from the Late Iron Age and the Middle Ages and of Medieval churches in Finland and Karelian Isthmus (Russia). Viklund, Karin (toim.), Nordic Archaeobotany NAG 2000 in Umeå. Archaeology and Environment 15. Umeå: Lempiäinen, Terttu 2002b. Ensimmäinen suomenkielinen kasvio. Linnilä, Kai et al. (toim.), Elias Lönnrotin Flora Fennica I. Hämeenlinna. Lempiäinen, Terttu Kasviarkeologiaa Aurajoen rannoilla. Seppänen, Liisa (toim.), Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX: Lempiäinen, Terttu Ruis rautakauden Suomessa ja Katariinan Kirkkomäen ruisolkipunos. Immonen, Visa & Haimila, Miikka (toim.), Mustaa valkoisella. Ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski Väisäselle. Vantaa: Lempiäinen, Terttu Kasvimakrofossiilitutkimuksen viimeiset vuosikymmenet. SKAS 1/2006: Lyman, R., Lee Vertebrate taphonomy. Cambridge

115 Lönnrot, Elias Flora Fennica Suomen Kasvisto. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. Mikkola, Esa & Tenhunen, Tanja Uusimpia tutkimustuloksia Mikkelin Orijärven hopearaha aarteen löytöpaikalta. Sihti 5. Savonlinna: Mikkola, Esa Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon raunioiden kaivaukset vuonna Muinaistutkija 1/2004: Mäntylä, Sari Miekka menneisyys maisema. Somero. Nallinmaa Luoto, Terhi Tampere Vilusenharju. Nuoremman rautakauden kalmisto Pirkanmaalla. Karhunhammas 3. Núnez, Milton & Vuorela, Irmeli A field method for the retrieval of plant remains from archaeological sites. Memoranda Soc. Fauna Flora Fennica 52: Olaus, Magnus, Gothus Historia om de nordiska folken. Kommentar: John Grandlund Norhaven. Onnela, Johanna Crop Plants in Häme Castle in 16th and 17th Century. Mikkola, Terhi & Vilkuna, Anna Maria (toim.), At Home Within Stone Walls: Life in the Late Medieval Häme Castle. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae VIII: Paavola, Kirsti Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 28. Oulu. Paavola, Kirsti Keskiajan hautaustavoista. Brusila, Heljä et al. (toim.), Koroinen eläväksi. Koroinen seminaari Turun Maakuntamuseon raportteja 19. Turku: Palo, Jyrki Auranjälkiä Asikkalan Kalkkisista. Kentältä poimittua 5: Pihlman, Sirkku & Seppä Heikka, Merja Indication of Late Neolithic cereal cultivation at Kotirinne dwelling site at Niuskala, Turku, SW Finland. Memoranda Soc.Fauna Flora Fennica 61: Pihlman, Sirkku Esihistorialliset hautaukset Suomessa. Vuorinen, Heikki, S. & Vala, Ursula (toim.), Vanhojen luiden kertomaa. Helsinki: Preiss, Sidonie et al An approach to funerary rituals in the Roman provinces: plant remains from Gallo Roman cemetery at Faulquemont (Moselle, France). Vegetation History and Archaeobotany 14(4): Rankama, Tuija Arkeologinen kaivaus. Halinen, Petri et al. (toim.), Johdatus arkeologiaan. Helsinki:

116 Ratilainen, Tanja Hämeenkosken keskiaikainen Pyhän Laurin kirkko keskeneräinen rakennushanke? Ryökäs, Esko (toim.), Aikojen halki. Kirkon kahdeksan vuosisataa Lahden seudulla. Hollola: Rautavaara, Toivo Miten luonto parantaa. Porvoo. Renfrew, Jane Palaeoethnobotany. The prehistoric food plants of the Near East and Europe. London. Renfrew, Jane New Light on Early Farming. Recent development in Palaeoethnobotany. Edinburgh. Renfrew, Colin & Bahn, Paul Archaeology. Theories, Methods and Practise. London. Riikonen, Jaana Naisenhauta Kaarinan Kirkkomäessä. Karhunhammas 12. Riikonen, Jaana Kaarinan Kirkkomäki myöhäisrautakautinen kalmisto. Turun maakuntamuseon näyttelyjulkaisu. Turku. Riikonen, Jaana Kirkkomäen gotlantilainen miniä. Immonen, Visa & Haimila, Miikka (toim.), Mustaa valkoisella. Ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski Väisäselle. Vantaa: Rimpiläinen, Olavi Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Toimituksia 85. Risberg, Jan et al Siliceous microfossils, especially phytoliths, as recorded in five prehistoric sites in Eastern Middle Sweden. Journal of Nordic Archaeological science 13. Arkeologiska forskningslaboratoriet, Stockholm: Rousi, Arne Auringonkukasta viiniköynnökseen. Ravintokasvit. Porvoo. Robinson, David & Siemen, Palle A Roman Iron Age funerary deposit from Praestestien, southwestern Jutland, and the early cultivation of rye in Denmark. Antiquity 62: Sales, K.D. et al An analysis of the stomach contents of Lindow Man with ESR spectroscopy. Renfrew, Jane (ed.), New Light on Early Farming. Recent development in Palaeoethnobotany. Edinburgh: Salo, Unto Lappeen Kauskilan varhaiskeskiaikainen kalmisto. Suomen museo 1957: Schvindt, Theodor Tietoja Karjalan rautakaudesta Käkisalmen kihlakunnan alalta saatujen löytöjen mukaan. Akatemiallinen väitöskirja. Ylipainos Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirjasta XIV. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino, Helsinki

117 Seppä Heikka, Merja Esihistoriallisia siemeniä ja kasvipainanteita Paimion Sievolan myöhäisrautakautiselta asuinpaikalta. Karhunhammas 7: Seppä Heikka, Merja Grains and seeds from younger roman iron age excavations in Spurila. Iskos 5: Suominen, Juha & Hämet Ahti, Leena Kasvistomme muinaistulokkaat: tulkintaa ja perusteluja. Vammala. Taavitsainen, Jussi Pekka Suomen esihistorialliset palamattomat luuaineistot. Vuorinen, Heikki, S. & Vala, Ursula (toim.), Vanhojen luiden kertomaa. Helsinki: Tillandz, Elias Catalogus Plantarum tam in exultis, quam incultis locis prope Aboam superiori aestate nasci observatarum in gratiam Philo Botanicorum concinnatus. Aboae. Talve, Ilmar Suomalainen kansankulttuuri. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. Valk, Heiki Rural cemeteries of Southern Estonia AD. CCC papers: 3. Tartu. Varjola, Pirjo Vainajan matkavarusteista. Kotiseutu nro 4/1980: van der Veen, Marijke Sampling for seeds. van Zeist, Willem & Casparie, W.A. (toim.), Plants and Ancient Man. Studies in palaeoethnobotany. Rotterdam: Vermeeren, Caroline & van Haaster, Henk The embalming of the ancestors of the Dutch royal family. Vegetation History and Archaeobotany 11(1 2): Wickholm, Anna & Raninen, Sami Rautakautinen riesa polttokenttäkalmistojen problematiikkaa. Muinaistutkija 2/2003: Wickholm, Anna The cremation cemeteries under flat groud a representative of what? Karl, R. & Leskovar, J. (toim.), Interpretierte Eizenzeiten. Fallstudien, Methoden, Theorie. Tagungsbeiträge der 1. Linzer Gespräche zur interpretativen Eisenzeitarchäologie. Studien zur Kulturgeschichte von Oberösterreich. Folge 18: Vikkula, Anne & et al The ancient field of Rapola. Fennoscandia archaeologica XI: Viklund, Karin Cereals, weeds and Crop Processing in Iron Age Sweden. Methodological and interpretive aspects of archaeobotanical evidence. Archaeology and Environment 14. Umeå. Viklund, Karin Issues in Swedish archaeobotany a guide through twenty years of archaeobotanical research at the university of Umeå. Viklund, Karin (toim.), Nordic Archaeobotany NAG 2000 in Umeå. Archaeology and Environment 15. Umeå:

118 Vuorela, Irmeli & Lempiäinen, Terttu Archaeobotany of the site of the oldest cereal grain find in Finland. Ann. Bot. Fennici 25: Vuorela, Irmeli Fytoliitit, unohtunut mikrofossiiliryhmä. Geologi 41(1): 3 5. Vuorela, Irmeli Siitepöly ja fytoliittianalyysit osana kaupungin asutushistorian tutkimusta. Seppänen, Liisa (toim.), Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX: Willerding, Ulrich Präsenz, Erhaltung und Repräsentanz von Pflanzenresten in archäologischem Fundgut. van Zeist, Willem et al. (toim.), Progress in Old World Palaeoethnobotany. Rotterdam: van Zeist, Willem et al Progress in Old World Palaeoethnobotany. Rotterdam. Wright, P Preservation or destruction of plant remains by carbonization? Journal of Archaeological Science 30(5): Zohary, Daniel & Hopf, Maria Domestication of Plants in the Old World. The origin and spread of cultivated plants in West Asia, Europe and the Nile Valley. Oxford. Internetlähteet: Laakso, Ville Lappeen(rannan) Kauskilan Kappelinmäen kaivaukset Edellinen päivitys Käytetty [

119 LIITTEET LIITE 1 TUTKIMUSKOHTEIDEN MAANTIETEELLINEN SIJAINTI 56

120 LIITE 2:A YLEISKARTTA LAPPEENRANTA, KAUSKILA, KAPPELINMÄKI VUOSIEN 1999 JA2000 TUTKIMUSALUEET 57

121 LIITE 2:B YLEISKARTTA ULVILA, LIIKISTÖ VUOSIEN 2002 JA2003 TUTKIMUSALUEET TIINA JÄKÄRÄ / MV 58

122 LIITE 2:C YLEISKARTTA PÄLKÄNE, PYHÄN MIKAELIN RAUNIOKIRKKO VUOSIEN 2001 JA2003 TUTKIMUSALUEET 59

123 LIITE 2:D YLEISKARTTA HÄMEENKOSKI, PYHÄN LAURIN RAUNIOKIRKKO VUODEN 2002 TUTKIMUSALUEET 60

124 NÄYTE NO. NÄYTEKOKO/L HAUTA NO. SYVYYS/CM MAALAJI KONTEKSTI vaal. rusk. hiekka hautaläikkä vaal. rusk. hiekka hautaläikkä 3 0, ruskea hiekka hautaläikkä 4 0, R ruskea hiekka hautaläikkä 5 0, ruskea hiekka hautaläikkä ruskea hiekka, hiiltä hautaläikkä 7 0, ruskea hiekka hautaläikkä + kiveys vaal. rusk. hiekka, hiiltä hautaläikkä 9 0, vaal. rusk. hiekka hauta, vainajan jäänt. 10 0, ruskea hiekka hautaläikkä + kiveys ruskea hiekka, hiiltä hautaläikkä tumma hiekka, hiiltä hauta, vainajan jäänt vaal. rusk. hiekka, siem. hauta, vainajan jäänt. 14 0, vaal. rusk. hiekka hauta, vainajan jäänt. 15 0, ruskea hiekka hauta, vainajan jäänt tumma hiekka hauta, vainajan jäänt. LIITE 3:A LAPPEENRANTA, KAUSKILA, KAPPELINMÄKI 1999 MAANÄYTTEET

125 NÄYTE NO. NÄYTEKOKO/L HAUTA NO. SYVYYS/CM MAALAJI KONTEKSTI /49 65 ruskea hieno hiekka hautaläikkä likainen rusk. hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä likainen rusk. hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä /56 85 ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä 10 0, rusk. hiekka, luuta hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä likainen rusk. hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä rusk. hiekka, hiiltä hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä likainen rusk. hiekka hauta, kiveys ruskea hieno hiekka hautaläikkä likainen rusk. hiekka hautaläikkä likainen rusk. hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä ruskea hieno hiekka hautaläikkä LIITE 3:B LAPPEENRANTA, KAUSKILA, KAPPELINMÄKI 2000 MAANÄYTTEET

126 ULVILA LIIKISTÖ KAPPELINPAIKKA 2002 NÄYTE NO. NÄYTEKOKO/L HAUTA NO. SYVYYS/CM MAALAJI KONTEKSTI 4 1,5 2, alue 2 68 vaal. rusk. hieno hiekka hauta, vainajan jäänt , alue 1 62 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 6 0,5 2, alue 2 68 ruskea hieno hiekka hauta, vainajan jäänt , alue 2 80 vaal. rusk. hieno hiekka hauta, vainajan jäänt , alue 2 80 ruskea hieno hiekka hauta, vainajan jäänt. ULVILA LIIKISTÖ KAPPELINPAIKKA 2003 NÄYTE NÄYTEKOKO/L HAUTA NO. SYVYYS/CM MAALAJI KONTEKSTI 2 1 3, alue 1 - rusk. hiekka, hiiltä hauta LIITE 3:C ULVILA, LIIKISTÖ, KAPPELINPAIKKA 2002 JA 2003 MAANÄYTTEET

127 NÄYTE NO. NÄYTEKOKO/L HAUTA NO. SYVYYS/CM MAALAJI KONTEKSTI 1 1,5 7, alue 8 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, käsivarren vier. 2 1,5 7,alue 8 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, kylkiluiden vier , alue 8 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, käsivarren alta 4 1,5 10, alue 8 - likainen, savi, rusk. hiekka hauta, vatsan seutu , alue 8 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, vatsan seutu , alue 8 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, käsivarren alta , alue 8 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, vatsan seutu LIITE 3:D PÄLKÄNE, PYHÄN MIKAELIN RAUNIOKIRKKO 2001 MAANÄYTTEET

128 NÄYTE NO. NÄYTEKOKO/L HAUTA NO. SYVYYS Z MAALAJI KONTEKSTI 1 0,5 4, alue 9 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, vatsan seutu 2 0,5 4, alue 9 - tumma hieno hiekka hauta, pään alta 3 0,5 5, alue 9 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, vatsan seutu 4 1 6, alue 9 - tumma hieno hiekka hauta, pään alta 5 1 6, alue 9 - ruskea hieno hiekka hauta, vatsan seutu 1 1 5, alue 10 - vaalea hieno hiekka hauta, vatsan seutu 2 1 5, alue 10 - vaalea hieno hiekka hauta, pään alta 1 0,5 2, alue 12 - ruskea hieno hiekka hauta, vatsan seutu 2 0,3 2, alue 12 - rusk. hieno hiekka, luuta hauta, pään alta 3 0,5 3, alue 12 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta, vatsan seutu 4 0,3 3, alue 12 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta, pään alta 5 0,2 5, alue 12 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta 6 0,1 5, alue 12 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta 1 0,3 1a, alue 13 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta, vatsan seutu 2 0,3 1a, alue 13 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta, pään alta 3 0,3 1b, alue 13 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, vatsan seutu 4 0,3 1b, alue 13 - vaal. rusk. hieno hiekka hauta, pään alta 5 0,5 1c, alue 13 - ruskea hieno hiekka hauta, vatsan seutu 6 0,3 1c, alue 13 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta, niskan alta 7 0,3 1d, alue 13 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta, niskan alta 8 0,3 1d, alue 13 - rusk. hieno hiekka, puuta hauta, vatsan seutu LIITE 3:E PÄLKÄNE, PYHÄN MIKAELIN RAUNIOKIRKKO 2003 MAANÄYTTEET

129 NÄYTE NO. NÄYTEKOKO/L HAUTA NO. SYVYYS Z MAALAJI KONTEKSTI 1 1 H2 111,5 tumma hieno hiekka hautaläikkä 2 1 H1 111,91 tumma hieno hiekka hautaläikkä + kivi 3 1 H3 111,54 rusk. hieno hiekka, hiiltä hautaus 4 1 H3 111,48 tumma hieno hiekka hautaus 5 1 H4 111,35 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 6 1 H7 111,45 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 7 1 H5 111,45 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 8 1 H6 111,41 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 9 1 H5 111,45 rusk. hieno hiekka, luuta hautaläikkä 15 1 H3 111,48 tumma hieno hiekka hautaus 17 1 H11a 111,29 tumma hieno hiekka hautaläikkä 18 1 H11b 111,28 tumma hieno hiekka hautaläikkä 19 1 H12 111,32 tumma hieno hiekka hautaläikkä 20 1 H13 111,31 rusk. hieno hiekka, hiiltä hautaläikkä 22 1 H15 111,28 tumma hieno hiekka hautaus 23 1 H15 111,24 rusk. hieno hiekka, hiiltä hautaus 25 1 H17 111,11 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 26 1 H16 111,15 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 30 1 H18 111,26 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 32 1 H3 111,49 tumma hieno hiekka hautaus 38 1 H15 111,26 ruskea hieno hiekka hautaus 39 1 H10b 111,37 rusk. hieno hiekka, hiiltä hautaläikkä 40 1 H10a 111,37 ruskea hieno hiekka hautaläikkä 41 1 H14 111,51 ruskea hieno hiekka hautaläikkä LIITE 3:F HÄMEENKOSKI, PYHÄN LAURIN RAUNIOKIRKKO 2002 MAANÄYTTEET

130 näyte no 2 1, , hauta no KASVILAJI / JÄÄNNE Keräilykasvit Rubus idaeus Arctostaphylos uva ursi 1* Kulttuuririkkaruohot Chenopodium album Chenopodium suecicum Polygonum aviculare 1 Fallopia convolvulus 1* Keto ja niittykasvit Carex sp. 2 Puut Betula / Alnus kääpiöverson suomu 1 Picea abies neulanen 1 1 1* Pinus sylvestris neulanen 1 neulasen palasia 22* Muut jäänteet Bryophyta Sphagnum sp.,sammal + Fungi / sklerotio Puuhiili Insecta / hyönteiset Palamaton luu ihmisluu kalanluita ja nikamia ++ Papanat Hiiltyneitä* yht Hiiltymättömiä yht Kaikki yhteensä LIITE 4:A LAPPEENRANTA, KAUSKILA, KAPPELINMÄKI 1999 KASVIJÄÄNTEET

131 näyte no 6, 14 4, , 10 8, , hauta no KASVILAJI / JÄÄNNE Keräilykasvit Rubus idaeus 1 Kulttuuririkkaruohot Chenopodium album 1 Puut Picea abies, neulanen 1* Muut jäänteet Fungi / sklerotio Puuhiili Insecta / hyönteiset Palamaton ihmisluu Papanat + Hiiltyneitä* yht Hiiltymättömiä yht Kaikki yhteensä LIITE 4:B LAPPEENRANTA, KAUSKILA, KAPPELINMÄKI 2000 KASVIJÄÄNTEET

132 näyte no 1 ja 2 3 ja 4 5 ja 6 7 hauta no alue no KASVILAJI / JÄÄNNE Keräilykasvit Arctostaphylos uva ursi Kulttuuririkkaruohot Chenopodium album Puut ja pensaat Sambucus racemosa 16 Muut jäänteet Fungi / sklerotio Puuhiili Insecta / hyönteiset Palamaton ihmisluu Hiiltyneitä* yht Hiiltymättömiä yht Kaikki yhteensä LIITE 4:C PÄLKÄNE, PYHÄN MIKAELIN RAUNIOKIRKKO 2001 KASVIJÄÄNTEET

133 näyte no 1 ja ja 5 1 ja 2 1 ja 2 3 ja 4 5 ja 6 1 ja 2 3 ja 4 5 ja 6 7 ja 8 hauta no a 1b 1c 1d alue no KASVILAJI / JÄÄNNE Keräilykasvit Rubus idaeus 1 Kulttuuririkkaruohot Chenopodium album Fumaria officinalis 1 Keto ja niittykasvit Carex sp. 1 Calluna vulgaris, lehti 2 1 Puut ja pensaat Picea / Pinus, kevätnorkko 1 Pinus sylvestris neulanen neulasen palasia 3 Muut jäänteet Fungi / sklerotio Puuhiili Insecta / hyönteiset Palamaton ihmisluu Hiiltyneitä* yhteensä Hiiltymättömiä yhteensä Kaikki yhteensä LIITE 4:D PÄLKÄNE, PYHÄN MIKAELIN RAUNIOKIRKKO 2003 KASVIJÄÄNTEET

134 KOHDE KONTEKSTI AJOITUS KASVILAJIT JULKAISU Sund Långängsbacken röykkiökalmisto AD Hordeum vulgare ohra; leipä* Kivikoski 1980 Maaria Saramäki polttokenttäkalmisto 1000 AD Hordeum vulgare ohra* Seppä Heikka 1981 Secale cereale ruis* Triticum aestivum leipävehnä* Avena sp. kaura* Paimio Spurila röykkiökalmisto AD Triticum dicoccum emmervehnä* Seppä Heikka 1985 Triticum aestivum leipävehnä* Triticum compactum pölkkyvehnä* Avena sp. kaura* Hordeum sp. ohra* Secale cereale ruis* Linum usitatissimum pellava* Juniperus communis kataja* Filipendula vulgaris sikoangervo* Kokemäki Ylistaro röykkiökalmisto AD Hordeum vulgare ohra* Lempiäinen 1987 Leikkimäki Nokia Viik röykkiökalmisto / 800 AD Hordeum vulgare ohra* Lempiäinen 1991 Secale cereale ruis* Laitila Vainionmäki polttokenttäkalmisto AD Hordeum vulgare ohra* Aalto 1996 Vidilä Secale cereale ruis* Avena sp. kaura* Triticum aestivum leipävehnä* Triticum dicoccum emmervehnä* Pisum sativum herne* Linum usitatissimum pellava* Vicia faba härkäpapu* Rubus idaeus vadelma* Camelina sativa ruistankio* Juniperus communis kataja* Sakkola Lapinlahti ruumiskalmisto AD Secale cereale ruis* Lempiäinen 1997 Patja Kaukola Säppää ruumiskalmisto AD Hordeum vulgare ohra* Lempiäinen 1997 Avena cf. fatua hukkakaura* Bromus cf. secalinus ruiskattara* Hämeenlinna Kirstula polttokenttäkalmisto AD Hordeum vulgare ohra* Tenhunen 2001 Riihimäki Triticum dicoccum emmervehnä* Triticum compactum pölkkyvehnä* Juniperus communis kataja* Mikkeli Tuukkala ruumiskalmisto AD Secale cereale ruis; tähkä/olki Lempiäinen 2000; Betula sp. koivu; lehtiä 2005 Oulun tuomiokirkko kirkkohauta AD Alnus sp. leppä; oksia Lempiäinen 2000 Betula sp. koivu; oksia Picea abies kuusi; neulasia Tilia cordata metsälehmus; niintä Turun tuomiokirkko hauta arkku AD Humulus lupulus humala; käpyjä Lempiäinen 2000 Pinus sylvestris mänty; höylälastuja Picea abies kuusi; höylälastuja Calluna vulgaris kanerva Lempäälä röykkiökalmisto AD Hordeum vulgare ohra* Tenhunen 2001 Naarankalmanmäki Secale cereale ruis* Juniperus communis kataja* Rubus idaeus vadelma* Turku Kaerla ruumishauta 1000 AD Cerealia sp. viljan jyviä Tenhunen 2002 Hordeum vulgare ohra Secale cereale ruis Turku Katariina ruumiskalmisto 1050 AD Secale cereale ruis; tähkä/olki Lempiäinen 2005 Kirkkomäki Betula sp. koivu; tuohi, lehtiä Riikonen 2005 Tilia cordata metsälehmus; niintä Hattula Retulansaari röykkiökalmisto AD Secale cereale ruis* Lempiäinen M 2006 Myllymäki Juniperus communis kataja* Lapin kunta röykkiökalmisto 1200 BC 600 AD Hordeum vulgare ohra* Lempiäinen M 2006 Kirkonkylä Cerealia sp. viljan jyviä Vainriihenpönkkä Juniperus communis kataja* Lapin kunta röykkiökalmisto 1200 BC 600 AD Hordeum vulgare ohra* Lempiäinen M 2007 Kirkonkylä Cerealia sp. viljan jyviä Vainriihenpönkkä Triticum compactum pölkkyvehnä* Juniperus communis kataja* Haudoista hiiltyneinä löytyneet kasvijäänteet erotettu * merkillä. LIITE 5 SUOMESSA TEHDYT KASVIJÄÄNNETUTKIMUKSET HAUDOISTA

135 LIITE 6 LAPPEENRANTA, KAUSKILA, KAPPELINMÄKI KASVIJÄÄNTEITÄ KUVAT: MIA LEMPIÄINEN 2 mm 2 mm 1. Rubus idaeus 2. Fallopia convolvulus hauta 22 hauta 8 1 mm 2 mm 3. Carex sp. 4. Sphagnum sp. hauta 9 hauta 11 1 mm 10 mm 5. Chenopodium album 6. Palamatonta ihmisluuta hauta 37 näyte 18 2 mm 3 mm 7. Pinus sylvestris 8. papanoita hauta 13 hauta 29

136 LIITE 7 LAPPEENRANTA, KAUSKILA, KAPPELINMÄKI 1999 YKSITYISKOHTAPIIRROS HAUDASTA H22 61

137 LIITE 8 PÄLKÄNE, PYHÄN MIKAELIN RAUNIOKIRKKO KASVIJÄÄNTEET JA MUUT JÄÄNTEET KUVAT: MIA LEMPIÄINEN 1 mm 1. Sambucus racemosa hauta 7, alue 8 2 mm 2. Hyönteisen kotilo hauta 5, alue mm 3. Hampaita hauta 2, alue 12

138 LIITE 9 HÄMEENKOSKI, PYHÄN LAURIN RAUNIOKIRKKO KASVIJÄÄNTEET KUVAT: MIA LEMPIÄINEN 1 mm 4 mm 1.Hordeum vulgare 2. Hordeum vulgare hauta 5 hauta 6 2 mm 1 mm 3. Hordeum vulgare 4. Elymus repens. hauta 16 hauta 15 1 mm 1 mm 5. Picea abies 6. Polygonum aviculare hauta 11a näyte 10b 1 mm 7. Poa annua hauta 3