Suomea ja Ruotsia pidetään. Suomen ja Ruotsin pikatie Naton kylkeen

Transkriptio

1 Juha Pyykönen Prikaatikenraali res., VTL Suomen ja Ruotsin pikatie Naton kylkeen Parissa vuosikymmenessä kahdesta puolueettomasta, syrjäisestä ja pienestä kansallisvaltiosta kuoriutui maailman vahvimman sotilasliiton parhaat kumppanit. Miten tässä näin kävi? Tässä artikkelissa tarkastellaan Suomen ja Ruotsin puolustuspoliittista ja sotilaallista yhteistyötä Naton kanssa vuosina Teksti perustuu kirjoittajan Ulkopoliittisen instituutin Raportit -sarjassa julkaistuun analyysiin Nordic Partners of NATO. How similar are Finland and Sweden within NATO cooperation? Se on vapaasti ladattavissa osoitteessa publication/616/nordic_partners_of_nato/ Suomea ja Ruotsia pidetään paljossa samanlaisina. Väite on totta, sillä mikään toinen kansallisvaltio ei muistuta niin monessa Suomea kuin Ruotsi, ja päinvastoin. Toisaalta yhteis- ja rinnakkaiselomme ei ole ollut aina suoraviivaista eikä ennustettavaa. Näin on myös sotilaallisen yhteistyön saralla. Eroavaisuuksien lähteet ovat historiassa, kansallisessa identiteetissä ja geopolitiikassa sekä näistä kumpuavassa ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Tilaisuuteen tartuttiin yhdessä Raportti vertailee Suomen ja Ruotsin edesottamuksia nopeasti muuttuvassa turvallisuusympäristössäm- SOTILASAIKAKAUSLEHTI

2 me: Neuvostoliitto hajosi ja ainoana johtovaltiona jatkoi Yhdysvallat; Varsovan liitto lakkautettiin ja valtaosa sen jäsenistä liittoutui vapaaehtoisesti entisen vihollisen kanssa; Naton päätehtävä vaihtui oman alueen puolustamisesta kriisinhallintaan ja takaisin; Naton rauhankumppaneiden määrä kasvoi nollasta 41:een; Naton jäsenmäärä lähes kaksinkertaistui. Nato-maat päättivät heti vuonna 1991 hyödyntää muutoksien avaamia mahdollisuuksia. Nato käynnisti liiton ulkopuolisten maiden kanssa sotilasyhteistyön, jossa Suomella ja Ruotsilla on ollut tiennäyttäjän rooli alusta saakka. Kumppanuusohjelma, Partnership for Peace (PfP), syntyi Yhdysvaltojen aloitteesta vuonna 1994, jotta Varsovan liitosta vapautuneisiin keski- ja itäeurooppalaisiin valtioihin saataisiin keskusteluyhteys. Sopivaksi puheenaiheeksi valikoitui alussa turvallisuus. Sotilaallinen yhteistoiminta käynnistyi hitaasti ja suuren epäluottamuksen ilmapiirissä, mutta se eteni evoluutiomaisesti pienin askelin. Alussa Nato otti sotilaallisen yhteistoiminnan päämääräksi tukea kumppanimaita kunkin oman puolustuksen kehittämisessä ja Naton standardien käyttöön ottamisessa. Parissa vuodessa kävi selväksi, että kumppanin tavoitteena on joko päästä Naton jäseneksi tai parantaa valmiuksia rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioita varten. Kaksitoista kumppania liittyi jäseneksi vuosien saatossa, mutta Suomi ja Ruotsi keskittyivät kehittämään koulutustaan ja varustustaan yhteensopivammaksi ja kelvolliseksi yhä vaativampia kriisinhallintaoperaatioita silmällä pitäen. Kumppanille hyöty tuli siitä, että samalla parani kansallinen puolustuskyky tai ainakin sotilaallinen osaaminen. Balkanin operaatioihin osallistuminen oli molempien maiden kannalta vahvin muutosvoima suorituskykyjen kehittämisessä. Heti ensimmäisten havaintojen pohjalta vedettiin niin Helsingissä kuin Tukholmassa johtopäätös, että omat joukot eivät monessakaan kohdin täytä monikansalliselle kriisinhallintajoukolle asetettavia vaatimuksia. Natolla oli samanlaisia ongelmia, joten Nato-maat kysyivät ennakkoluulottomasti ratkaisuja myös kahdelta kokeneelta rauhanturvaajavaltiolta. Suorituskykyjä ja osaamista kehitettiin Naton ohjauksessa, mutta myös pohjoismaisia kokemuksia soveltaen. Samalla ryhdyttiin syventämään pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Suomesta ja Ruotsista katsoen maiden asevoimissa nähtiin huomattavia eroja etenkin sotavarustuksen osalta. Kauempaa katsoen maita pidettiin samankaltaisina, sillä molemmat käyttivät parhaita voimavarojaan ja parasta varustustaan saavuttaakseen luottamusta ja uskottavuutta Nato-maiden silmissä. Alun epäröinnin ja varovaisuuden karistua, yhteistyön laajuus, syvyys ja uudet toimintamuodot heijastuivat vuosi vuodelta voimakkaammin kaikkien puolustushaarojen ja jokaisen aselajin koulutukseen ja varustukseen. Ero 1990-luvun tilanteeseen on huomattava! Operaatiot kehitysympäristönä Molempien maiden maavoimien osalta kehitystyön määrällinen huippu saavutettiin Balkanin operaatioissa. Laadun osalta huippu saavutettiin Afganistanissa ISAFoperaation loppuvuosina Molempien merivoimien lähtötaso oli muita puolustushaaroja korkeampi, mutta sielläkin yhteistoimintaa ja kykyjä parannettiin. Suomen ilmavoimat kehitti korkealaatuista osaamista harjoituksissa, joka todennettiin, muiden tavoin, Naton arviointijärjestelmällä. Ruotsin ilmavoimien menestyksellinen osallistuminen Libyan operaatioon vuonna 2011 osoitti, että se täyttää kaikki puolustusliiton asettamat vaatimukset. Vaativien Nato-johtoisten kriisinhallintaoperaatioiden päätyttyä tärkeintä on ollut löytää keinot pitää yllä Suomen ja Ruotsin saavuttamaa korkeaa operatiivista suorituskykyä ja yhteensopivuutta niin Naton kanssa kuin keskenään. Yksi merkittävimmistä saavutuksista kahden kärkikumppanin ponnisteluissa on se, että Nato on oppinut luottamaan kärkikumppaneihinsa. Yhteistyöstä on saatu myös aiempaa joustavampaa ja avoimempaa. Tähän ovat myötävaikuttaneet muutkin kumppanit, etenkin Itävalta ja Australia. Toisaalta on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että kaikki eurooppalaiset rauhankumppanit eivät syvennä yhteistoimintaa esimerkiksi poliittisten rajoitustensa vuoksi. Politiikat myös erottavat Niin Suomi kuin Ruotsikin tavoittelevat politiikoillaan asetelmaa, jossa ne voivat halutessaan olla kriisin ja sodan aikana sotilaallisesti liittoutumattomia tai puolueettomia. Nato-yhteistyössä tähän on pyritty kahdenvälisin hankkein ja 10

3 TULEVAISUUDEN HAASTEET EDELLYTTÄVÄT TULEVAISUUDEN HÄVITTÄJÄÄ. LOCKHEED MARTIN RAKENTAA PAREMPAA HUOMISTA LOCKHEED MARTIN CORPORATION

4 Lehtikuva lukuisilla koordinoiduilla toimilla, mutta eroavaisuuksiakin löytyy. Ruotsi halusi suurempaa näkyvyyttä Natossa, joten sen panokset Afganistanissa olivat vuosien ajan selvästi Suomea suuremmat. Selkeä esimerkki on lähes pataljoonaa vastaava Provincial Reconstruction Team (ISAF PRT) Mazar-e- Sharif ssa, johon Suomi osallistui enimmillään komppanialla. Lyhytaikaisempi, mutta Natossa vieläkin enemmän kiitosta saanut panostus oli lento-osaston lähettäminen Unified Protector -operaatioon (OUP) Libyaan vuonna Ruotsi saavutti yhteistoiminnassa tason, jolle ei ole vertaista kumppaneiden joukossa, kuten Naton edustajat ovat todenneet. Maan puolustusteollisuus sai tietenkin osansa kunniasta. Eri suuntiin lähdettiin myös nopean toiminnan joukkojen kehittämisessä, vaikka alussa molemmat tavoittelivat tiivistä yhteistyötä Nato Response Force -joukkojen (NRF) kanssa. Suomi on jatkanut yhä syvenevää yhteistyötä käyttäen lähinnä NRF-joukkoja suorituskykyjen kehittämisympäristönä, kun Ruotsi pyrki samaan tavoitteeseen EU:n taisteluosastojen (EU Battle Group, EUBG) avulla. Nykyään kumpikin on mukana molemmissa joukoissa. Erilaiset puolustusratkaisut Tärkein ero kahden kumppanin välillä on päätyminen erilaisiin puolustusratkaisuihin. Ruotsi kääntyi vuonna 2004 korostamaan sotilaallista kriisinhallintaa asevoimien päätehtävänä mm. Venäjän myönteisen kehityksen, uusien turvallisuusuhkien luonteen sekä EU:n ja Naton laajentumisten perusteella. Kaikki voimavarat suunnattiin uudenlaiset vaatimukset täyttävien asevoimien luomiseen. Henkilövahvuuksia supistettiin vaiheittain noin 93 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Maan johdossa päätettiin luottaa ulkopuoliseen sotilaalliseen apuun EU:n Lissabonin sopimuksen ja solidaarisuusjulistuksen pohjalta. Ruotsi myös lupasi auttaa sotilaallisesti jokaista EU-maata ja kaikkia pohjoismaita vastavuoroisuuden hengessä. Suomessa Puolustusvoimat jatkoi vahvuutensa supistamista noin kolmannekseen 1990-luvun alun tasosta. Oman alueen puolustaminen säilyi päätehtävänä, mutta ryhdyttiin myös rakentamaan laadukkaita joukkoja ja järjestelmiä vaativiin kriisinhallintaoperaatioihin. Puolustusratkaisuista tuli erottava tekijä Suomen ja Ruotsin 12

5 välille noin vuosikymmenen ajaksi. Silti sotilaallinen yhteistyö kaikilla tasoilla eteni hyvin kahdenvälisenä ja myös Naton kanssa. Turvallisuuskeskustelu Euroopassa sai hetkeksi uuden suunnan Venäjän ja Georgian välisen lyhyen sodan seurauksena elokuussa 2008, mutta pysyvää muutosta ei tullut. Ruotsissa havahduttiin riittämättömään puolustuskykyyn viimeistään vuoden 2013 keväällä, kun Venäjän strategiset pommikoneet harjoittelivat ydinaseiden käyttöä Tukholman ja Gotlannin alueille. Loppuvuodesta 2012 Ruotsin sotilasjohto oli ilmoittanut, että maa kykenee puolustamaan yhtä viidestä strategisesta alueestaan noin viikon ajan. Tämän jälkeen on saatava sotilaallista apua ulkomailta. Suomi on katsonut voivansa puolustaa koko aluettaan ja tarvittaessa yksinkin. Merkittävät eroavaisuudet heijastuivat hieman kahdenväliseen yhteistyöhön, mutta Naton näkökulmasta niillä ei ollut merkitystä, sillä molemmat osallistuivat esimerkillisesti ja kokoaan suuremmalla panoksella sen johtamiin operaatioihin ja sotilaalliseen yhteistoimintaan. Ruotsissa keskustelu on syventynyt ja monipuolistunut uusien teemojen, kuten Nato-jäsenyyden edut ja haitat, myötä. Uutta puolustuspoliittista linjaa on noudatettu vuodesta 2015 alkaen. Siinä painopiste on palautettu alueen puolustamiseen ja tämän edellyttämään taistelukykyyn. Taloudelliset lisäpanostukset ovat kuitenkin jääneet hyvin vaatimattomiksi eikä riittävää puolustuskykyä edes odoteta saavutettavan ennen vuotta Samalla puolustusratkaisulla lähemmäs Suomen ja Ruotsin sotilaallisen yhteistyön painopistealue on vaihtunut Afganistanista Itämerelle. Lähialueellemme syntyi sotilaallinen epätasapaino, kun eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia asevoimia supistettiin parin vuosikymmenen ajan samalla, kun Yhdysvaltojen päähuomio siirtyi Aasiaan. Epätasapaino vahvistui, kun Venäjän politiikka muuttui aggressiivisemmaksi ja se lisäsi sotilaallista toimintaansa ja suorituskykyään pohjoisessa Euroopassa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen yhteistyö kahdenvälisenä, mutta myös Naton kanssa, on saanut turvallisuustilanteen muutoksen myötä yhä enemmän alueen puolustamisen piirteitä. Suomi vahvisti yhteistyössä piirteitä, jotka palvelivat aiempaa suoremmin kansallista puolustuskykyä. Ruotsin kiivaan sisäisen keskustelun kautta sen puolustusratkaisu palautettiin lähemmäs alueen puolustamista, tosin vaatimattomalla asevoimalla ja pelotteella. Molempien puolustusratkaisut korostavat nykyään sotilaallisen pelotteen ennalta ehkäisevää merkitystä. Nato käänsi päätehtävänsä kriisinhallinnasta takaisin oman alueen puolustamiseen Krimin miehityksen opettamana vuonna Monikansallisen organisaation muutos uuteen puolustusratkaisuun ja sen vaatimaan suorituskykyjen muokkaamiseen toteutuu kuitenkin hitaasti. Näkyviä merkkejä Naton uudesta painopisteestä ovat Baltian maihin ja itäisen Keski-Euroopan jäsenmaihin sijoitetut monikansalliset joukot ja järjestelmät. Muutos näkyy myös joukkojen käyttösuunnitelmissa ja niiden rauhan ajan sijainneissa, mutta etenkin suuresti lisääntyneissä monikansallisissa harjoituksissa. On selvää, että Naton uusi puolustusratkaisu ja pelotteen uskottavuus vaativat aiempaa enemmän harjoittelua alueella jäsenmaiden SOTILASAIKAKAUSLEHTI

6 Lehtikuva Naton miinantorjunta-alusosasto Standing Nato Mine Countermeasures Group 1 (SNMCMG1) vierailulla Helsingissä perjantaina 19. toukokuuta kesken, mutta myös kahden kumppanimaan kanssa. Raporttini keskeinen havainto on, että kun Suomen, Ruotsin ja myös Naton puolustusratkaisut ovat keskittymässä oman alueensa puolustamiseen, ne muistuttavat yhä enemmän toisiaan. Tästä seuraa, että samankaltaiset puolustusratkaisut madaltavat puolustuspoliittisen ja sotilaallisen yhteistyön kynnystä ja lisäävät synergiaetuja osallistujien välillä. Yhteisesti jaettu uhkakuva ja maantiede vahvistavat yhteistyön tarvetta ja keskinäisriippuvuutta. Ajankohtainen kysymys on, että kuinka laajalle ja syvälle yhteistyö Suomen ja Ruotsin välillä tai Naton kanssa voi edetä ilman puolustusliiton jäsenyyttä. Raportissani kuvattu neljännesvuosisadan kehityskulku näyttää johtavan joko yhteistyön syventymisen ohjaamana puolustusliiton jäsenyyteen tai yhteistyön jäädyttämiseen tasolle, josta toinen ei enää poliittisista tai muista syistä kykene etenemään. Tällaisia syitä ovat muun muassa Ruotsin ilmoitus pidättäytyä sitovista sopimuksista ja yhteistyön rajoittaminen vain rauhan ajan toimiin ilman kytköstä kansalliseen puolustukseen. Molemmissa vaihtoehdoissa kehitys heijastuisi pohjoismaiseen yhteistyöhön, ja erityisesti, jos kaikki viisi olisivat samassa puolustusliitossa. Yhteistyötä voidaan syventää pienin askelin, kuten tähän asti on tehty, tai jäntevämmin alueellisena ohjelmana joko Naton ohjauksessa tai tukeutuen sen tarjoamiin palveluihin, kuten koulutus-, harjoitus- ja hankintaohjelmat sekä standardisointi ja konsultointi. Hyviä eväitä tällaiseen löytyy Suomen ja Ruotsin kahden- ja monenvälisistä hankkeista, joilla tähdätään muun muassa yhteisesti käytettäviin suorituskykyihin rauhan ja sodan aikana. Laillinen perusta löytyy Yhdistyneiden Kansakuntien Peruskirjan 51. artiklasta. Jännitteet säilyvät voimakkaina Suomen ja Ruotsin lähialueilla, joten sotilaallinen yhteistyö on tärkeämpää kuin kertaakaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tulevaisuudessa Suomen ja Ruotsin turvallisuus kohenee paremmin yhteistyötä lisäämällä kuin eristäytymällä. Naton kannalta on 14

7 välttämätöntä, että sen yhteistyö kahden kärkikumppanin kanssa tuottaa todenmukaisia perusteita suunnittelulle ja harjoittelulle. Näiden pohjalta yhteisesti sovittu ja ulkopuolisille näkyvä toiminta kriisiä ja sotaa varten tuottaa lisäturvaa kaikille osallisille. Samanlainen päämäärä Vastaus alussa esitettyyn kysymykseen on seuraava: pienin askelin ilman tarkkaa päämäärää. Tilaisuus avautui Neuvostoliiton hajottua. Suomen ja Ruotsin sotilasyhteistyön lähtökohdat Naton kanssa olivat hyvin samankaltaiset. Yhteistyö eteni rinta rinnan Naton johdolla ja hyödyntäen sen kanssa yhdessä ideoituja rauhankumppanuuden politiikkoja ja ohjelmia. Samankaltaisuudet vahvistuivat, kun molemmat sovelsivat Naton käytäntöjä niin teorioissa, operaatiotaidossa ja taktiikassa, sotilaallisissa taidoissa kuin varustuksessakin. Ruotsi, kuten myös Nato, lähti kriisinhallinnan tielle, laski merkittävästi puolustuskykyään, mutta on palauttamassa oman alueen puolustuksen päätehtäväkseen. Suomi supisti asevoimiaan, osallistui tiiviisti Nato-johtoisiin ohjelmiin ja operaatioihin, mutta säilytti riittävän kansallisen puolustuskykynsä. Naton silmissä kahden kärkikumppanin väliset erot olivat pienet, mutta toki Ruotsin eduksi sen vahvempien ISAF- ja OUP-panostusten seurauksena. Yhteistyössä on runsaasti käyttämätöntä voimavaraa ja sen tarve kasvaa. Yhteistyö siis jatkuu vahvana ja tuottaa lisäturvaa osallistujille. Oleellista on, että sotilaallinen yhteistyö Ruotsin ja Naton kanssa palvelee suoraan Suomen olemassaolon turvaavaa puolustuskykyämme. SOTILASAIKAKAUSLEHTI