Harmaata näkyvissä Kirsti Paavolan juhlakirja. Janne Ikäheimo Risto Nurmi Reija Satokangas

Transkriptio

1 Harmaata näkyvissä Kirsti Paavolan juhlakirja toim. Janne Ikäheimo Risto Nurmi Reija Satokangas

2 HARMAATA NÄKYVISSÄ. KIRSTI PAAVOLAN JUHLAKIRJA Kirjoittajat Toimittajat: Janne Ikäheimo Risto Nurmi Reija Satokangas Kieliasun tarkastus: Irmeli Pääkkönen Kansi: Maija Paavola Taitto: Janne Ikäheimo Painotyö: Waasa Graphics 2011 ISBN

3 SISÄLLYS Tabula gratulatoria Pentti Koivunen & Reija Satokangas Kaikki nämä vuodet harmaata etsien. Kirsti arkelogina Eero Jarva Harmaata arkeologisessa stratigrafiassa Juhani Kostet Hannu Hannunpoika maanmittari vai porilainen ja oululainen porvari?.. 29 Markus Hiekkanen Suomen vanhimpien seurakuntakirkkojen suojeluspyhimykset ja suojelijat johtopäätöksiä viimeaikaisen seurakuntahistoriallisen tutkimuksen ja tulkinnan varassa Jussi-Pekka Taavitsainen Viattomat lapset marttyyrien kukkaset (flores martyrum) Timo Ylimaunu, Markku Kuorilehto, Risto Nurmi & Annemari Tranberg Materiaaliset muistot kirkoissa ajallisuuden ymmärtämisen haaste Mirette Modarress-Sadeghi Turkansaaren saarnahuone Tiina Äikäs & Anni Guttorm Kristinuskon ja etnisen uskon kohtaamisia pohjoisessa Matti Enbuske Tornionlaakson Käymäjärven riimukivi: tieteenhistorian fantasiaa Jari-Matti Kuusela Itsensä elävänä hautaavat ruumiit vainajat hautapaikkansa suunnittelijoina rautakaudella Jari Okkonen Muinaismuistoja Kuusamosta rajan molemmin puolin Mika Sarkkinen Kiimingin kiilleriipus lisä Suomen kivikautiseen korustoon Katja Mutka & Matleena Riutankoski Rahvaan muoti kukkakuvioiset kansanpuvun napit Hailuodon kirkon kaivausaineistossa

4 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin Hauta-asut elämän kuvaajina Oulun Tuomiokirkon kuolinpuvuista Marika Hyttinen & Teija Oikarinen Hirsisalvoskaivot Oulun kaupunkiarkeologiassa Tiia Ikonen & Marika Hyttinen Paremman laadun puolesta? Lyijysinetit pohjoissuomalaisessa löytöaineistossa Titta Kallio-Seppä 1600-luvun lopun oululainen hopealusikka koekaivaustutkimuksia Oulun Lyseon tontilla keväällä Kati Sarajärvi Lasia Tornionjoen rannoilta keskiaikaiset ja uuden ajan alun löydöt Risto Nurmi Paluu Pohjois-Suomen historiallisen ajan maaseutuarkeologiseen aineistoon Rovaniemen Ylikylän puuttuvien pottien tapaus Anna-Kaisa Salmi Riistaa, kalaa ja konttiluita Pohjois-Suomen maaseudun ruokakulttuurista n AD Annemari Tranberg Kasvimaiden historiaa Pohjois-Pohjanmaan rannikolla ja Peräpohjolassa 1500-luvulta 1800-luvulle Rosa Vilkama Iin vanhan Haminen vainajien hammassairaudet pohjoisen ruokavalion kuvastajina n AD Sirpa Niinimäki, Tiina Heikkilä, Jaakko Niinimäki, Markku Niskanen, Milton Núñez & Juho-Antti Junno Rungiuksen muumion osteoantropologinen tutkimus Milton Nuñez A strange-looking beheaded man from Medieval Hailuoto Jani Oravisjärvi Rikollisten kuolema ja hautaaminen 1200-luvulta 1800-luvulle Janne Ikäheimo Tuhkaa tuulessa? Nykysuomalaiset osteoarkeologisena lähdeaineistona Vesa-Pekka Herva & Anu Herva Menninkäisten kuolema

5 TABULA GRATULATORIA Saaraliina Atkinson, Grapevine (TX) Christian Carpelan, Espoo Matti Enbuske, Oulu Riitta Eriksson, Oulu Patrik Franzén, Oulu Olavi K. Fält, Oulu Anni Guttorm, Oulu Georg Haggrén, Helsinki Tiina Heikkilä, Oulu Jari Heinonen, Oulu Anu ja Vesa-Pekka Herva, Helsinki Markus Hiekkanen, Helsinki Elsa ja Mikko Hietala, Loimaa Marika Hyttinen, Oulu Tiia Ikonen, Oulu Sari ja Janne Ikäheimo, Oulu Marjut Jalkanen-Mäkelä, Helsinki Eero Jarva, Oulu Marianna Junes, Oulu Maria ja Juha-Pekka Joona, Rovaniemi Marianne ja Juhani Junila, Oulu Kirsi Jylkkä-Karppinen, Oulu Titta Kallio-Seppä, Oulu Toini Kemppainen, Hankasalmi Arja Keskitalo, Oulu Pentti ja Sinikka Koivunen, Oulu Hanne, Sirpa ja Reino Kokko, Oulu Juhani Kostet, Helsinki Tiina Kuokkanen, Oulu Markku Kuorilehto, Oulu Siiri Tolonen ja Jari-Matti Kuusela, Oulu Anna ja Veikko Lahti, Turku Maria ja Ilkka Lemponen, Helsinki Sanna Lipkin, Oulu Mirette Modarress-Sadeghi, Oulu Katja Mutka, Oulu Markku Mäkivuoti, Kempele Hanna ja Leo Mäkäräinen, Turku Sirpa Niinimäki, Oulu Milton Nuñez, Oulu Annemari Tranberg ja Risto Nurmi, Oulu Anna ja Sakari Närhi, Oulu Teija Oikarinen, Oulu Eija Ojanlatva, Inari Jari Okkonen, Oulu Hilkka Oksala, Jani Oravisjärvi, Oulu Paavo Paavola, Muurla Mikko Paavola, Oulu Maija Paavola, Helsinki Pirkko Pakkala, Isokyrö Pekka Pakkala, Espoo Petro Pesonen, Helsinki Nina, Petri ja Onni Pirttiniemi, Vantaa 5

6 Elise ja Juhani Pirttiniemi, Espoo Irmeli ja Matti Pääkkönen, Oulu Matleena Riutankoski, Oulu Aki Rossi, Teuva Anna-Kaisa Salmi, Oulu Matti Salo, Oulu Kati Sarajärvi, Oulu Mika Sarkkinen, Oulu Reija ja Pekka Satokangas, Oulu Jussi-Pekka Taavitsainen, Helsinki Tiina, Niilo ja Teemu Tammimies, Tokola Terhi Tanska, Oulu Tapani Tuovinen, Turku Juhani Turpeinen, Oulu Pirjo Uino, Helsinki Sanna Peltola ja Antti Ville Uusimäki, Vantaa Maria ja Matti Uusimäki, Oulu Jouko Vahtola, Oulu Rosa Vilkama, Oulu Timo Ylimaunu, Oulu Tiina Äikäs, Oulu Yhteisöt Arkeologia-oppiaine, Oulun yliopisto Historia-oppiaine, Oulun yliopisto Humanistinen tiedekunta, Oulun yliopisto Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys Ry, Rovaniemi Säkkärämäen muinaissuunnistajat 6

7 Harmaata etsien? KAIKKI NÄMÄ VUODET HARMAATA ETSIEN? KIRSTI ARKEOLOGINA Pentti Koivunen & Reija Satokangas Tämän kirjan artikkelit kertovat Kirstistä arkeologina, tutkijana ja opettajana paljon. Paljon enemmän kuin seuraava kuvakertomus, joka sekin kertonee juhlakirjan saajasta ja hänen urastaan. Akateemisissa juhlakirjoissa on tapana kirjan alussa luetella juhlittavan elämäntyö ja sen piirteet pienintäkin risahdusta myöten ja koristella juttu vielä tarkoilla päivämäärillä ja vuosiluvuilla. Me päätimme tehdä tämän osion toisin. Tässä Kirstin akateeminen ura on esitetty kuvakertomuksena, jonka punaiseksi langaksi valitsimme teeman Kirsti arkeologina. 1 Jotta kuvakertomukseen saatiin myös tekstitys, haastattelimme Kirstin kollegoita, oppilaita, ystäviä ja sukulaisia, juuri niitä samoja ihmisiä, jotka ovat osallistuneet tämän kirjan tekemiseen muutoinkin. Myös Kirstiä on haastateltu tätä kuvakertomusta varten; hän ei vain tiennyt tulleensa haastatelluksi. Jotta me allekirjoittaneet emme tulkinnallamme vääristäisi kuvaa juhlakirjan saajasta, olemme antaneet lähteiden viedä mennessään; kuvien ja suorien lainausten kautta kiteytyy kuva Kirstistä oppilaana ja opettajana, historian ja arkeologian tutkijana. Vaikka sekä historiassa että arkeologiassa tieteen tekemisen lähtökohtana on etsiä tapahtumille syitä ja seurauksia, etsiä tapahtumille juuria, olisi tässä yhteydessä ehkä hieman kaukaa haettua lähteä selittämään Kirstin opiskelupaikan valintaa ja työuraa keskiajalta lähtien. Toisaalta on houkuttelevaa todeta, että Kirstin sukujuuret ovat vahvasti Pohjanmaan kulttuurikerrostumissa, että esi-isät olivat mukana nuijasodassa ja että suvun Isonkyrön kesäpaikka on Napuen taistelutantereella ja että sen lähellä on rautakautinen hauta. Näitä tärkeämpää on varmasti ollut se, että Kirstin lapsuudenkodissa kaikki olivat kiinnostuneita historiasta ja kuten Kirsti on kertonut aina lomamatkoilla pysähdyimme historiallisille muistomerkeille ja äiti aloitti: Tällä paikalla Sisaret kertoivat, että lapsena Kirsti halusi hammaslääkäriksi, mutta oli todennut yksintein, että jos sattuisi menemään naimisiin ja saamaan paljon lapsia, olisi käytännön syistä parasta ryhtyä ompelijaksi. Kirsti avioitui, Maija syntyi, mutta vaikka Kirsti osaa ommella, ei hän sitten kuitenkaan lapsuutensa toiveammatteihin valmistunut. 1 Suurin osa kuvista on Oulun yliopiston arkeologian kokoelmista. Lisäksi muutamia kuvia on perhealbumeista sekä Hanne Kokolta ja Reija Satokankaalta. 7

8 Pentti Koivunen & Reija Satokangas Perhealbumin kuva antaa ehkä viitteitä siitä, mihin työura lopulta sijoittuisi. Oliko maassa harmaata näkyvissä? Maastotutkimukset ovat jo varhain olleet Kirstin kiinnostuksen kohteena, mutta olisi kieltämättä turhan osoittelevaa väittää, että tässä tuleva arkeologi etsii stratigrafisia kerrostumia. Joka tapauksessa pieni kuitenkin ponnisti yliopistouralle ja filosofian tohtoriksi asti. Sitä ennen oli käytävä kansakoulu, joka Kirstille oli tavallista läheisempi paikka: olivathan siellä opettajana omat vanhemmat ja saman koulun kävivät myös Kirstin sisarukset; Elise ennen Kirstiä ja Maria Kirstin jälkeen. Kansakoulusta koulutie jatkui Tuiran yhteiskouluun ja lukioon, josta Kirsti kirjoitti ylioppilaaksi keväällä Lukioaikana heräsi kiinnostus humanistisiin aineisiin, aluksi eniten ehkä taidehistoriaan. Lukion jälkeen alkoi opiskelu Oulun yliopiston historian laitoksella pääaineena yleinen historia. Kirsti kirjoittaa väitöskirjansa johdannossa opiskelunsa alkuvaiheesta: Kaukaisessa menneisyydessä syyskuun 14. päivänä noin klo 9.25 professori Kyösti Julku kysyi uusilta opiskelijoilta: Mitä historia on? Kiehtova vastauksen etsintä alkoi. Pari vuotta myöhemmin arkeologian lehtori Pentti Koivunen ojensi lapion käteeni ja komensi koeruudulle pintaturpeen poistoon. Putosin kuoppaan, josta en ole noussut. Kuvassa keskellä Kirsti ja Liisa Ervasti-Julku, ja kuvan oikeassa reunassa molemmat oppi-isät Julku ja Koivunen. Kandidaatin tutkinnon valmistuessa 1974 alkoivat työt harjoittelu- ja museoapulaisena Pohjois-Pohjanmaan museossa. Vaikka (yliopisto-)opettajan ammatti ei ollut vielä haaveissa, teki Kirsti koko opiskeluajan myös opettajan sijaisuuksia. Ja viimeistään opetuskaivauksilla arkeologiasta tuli iso osa elämää. Kuvassa HuK Kirsti Närhi kaivauksilla pronssikautisella löytöpaikalla Yli-Torniolla kesällä

9 Harmaata etsien? 1970-luvulla Oulun yliopiston historian laitoksen, jonka osana arkeologia tuolloin oli, kaivaustoiminnan ydintä oli Pohjois-Suomen, erityisesti Tornio- ja Kemijokilaakson, asutushistorian tutkiminen. Siellä Kirstin kaivausuraan kuului vastuullisempien ja vaativimpien tehtävien ohella myös toimiminen routakaivauksilla (Ahon tontti Rovaniemellä) pintakerroksen poistajana. Oli luonnollista valita lopputyön aihe arkeologiasta. Kun historian pro gradu -tutkielma aiheesta Pohjois-Suomen rautakausi 900-luvun alkupuolelle saakka oli kansissa ja monet sivuaineet (yleinen arkeologia, sosiologia, psykologia, taidehistoria) valmiita ja maisterin oppiarvo hankittu, tuli Kirsti heti kiinnitetyksi laitokselle töihin. Syksyllä 1978 alkoi vuosikymmeniä kestänyt yliopistotyö arkeologian tuntiopettajana, assistenttina, tutkimusassistenttina, amanuenssina, lehtorina, yliopistotutkijana, yliopistonlehtorina arkeologian laboratoriossa, kaivauksilla, luentosaleissa ja seminaarihuoneissa ja omassa työhuoneessa (kuvassa Kasarmintiellä assistenttina). Arkeologian lehtori, vuosikymmeniä Kirstin kollega ja esimies Pentti K. kertoi: Meillä on alusta alkaen ollut arkeologian opetustöissä aika miesvaltainen porukka. Ark. labissa sentään on ollut jokunen nainenkin. Kirsti on tässä suhteessa tasapainottanut porukkaa ja aina ryhtynyt pyydettäessä toimeen, tosin vain toistaiseksi. Murheeni on ollut, että hän ei ole halunnut ottaa vastaan pysyvää toimea, mutta olen ymmärtänyt, että hänellä on myös perhe ja perheyritys Sitoni on vaatinut runsaasti aikaa ja energiaa. Kuten ei mikään työpaikka, emme mekään ole aina säästyneet ongelmilta ja Kirsti, joka on aina ollut vähintään puhelinsoiton päässä, on joutunut kuuntelemaan henkilökunnan kulloisiakin murheita. Tässä suhteessa Kirsti on aina kuunnellut ja heittänyt välillä terävän kysymyksen ja auttanut lojaalisuudellaan koko arkeologiaa ongelman selvittämisessä. 9

10 Pentti Koivunen & Reija Satokangas Arkeologian oppiaineessa Kirsti on ollut pidetty luennoitsija: sekä sivuaine- että myöhemmin myös pääaineopiskelijat, samoin kuin avoimen ja kesäyliopiston opiskelijat myös Oulun ulkopuolella, ovat oppineet tuntemaan Kirstin ennen muuta Viron ja muun NL:n esihistoriaa (myöh. Suomen lähialueiden historiaa) ja Suomen esihistoria -luentosarjoista. Tiedon jakaminen ei kuitenkaan katso aikaa tai paikkaa; kuvassa Hailuodossa piispantarkastusmatkalla ollut tuomiokapitulin delegaatio saa tarkan selvityksen kirkonpaikan kaivaustyön etenemisestä kesällä Muisteluhaastattelujen kommentit kertovat Kirstin asiantuntemuksesta ja syvällisestä asiaan perehtymisestä: Luonnetta Kirstillä on löytynyt aina, olin huomannut sen jo hänen luennoillaan, totesi Matti E., ja Heli H-M. jatkoi, että Kirsti osasi selittää asiat käsitettävästi. Vertaiskommentissa todetaan näin: Varttuneena arkeologian opiskelijana tutustuin Kirstiin aluksi luennoitsijana. Luennot olivat aina hyvin ja selkeästi rakennettu, sisälsivät paljon mielenkiintoista asiaa ja kuulijana tunsin oloni turvalliseksi seuratessani selkeällä ja jämäkällä äänellä ja hienoilla, usein itse piirretyillä kuvilla somistettuja esityksiä. Näistä Irmeli P:n mainitsemista Kirstin piirroksista on näytteitä tässä kirjassa. Myös Hanne K. muistaa Kirstin tenttien kysymyspaperit: Ne olivat usein Kirstin piirroksilla varustettuja, mikä ilmensi hänen luovuuttaan sekä luennoitsija että ihmisenä. Kirsti opetti ensisijaisesti yleistä arkeologiaa, mutta hoiti aika-ajoin myös klassillisen arkeologian tehtäviä: Kirsti on ollut useasti viransijaisena, kun minulla on ollut noita Rooman komennuksia. Samoin muistan hänen olleen myös 1979 Ficanan kaivauksilla, jolla olosuhteet poikkeavat melkoisesti kotimaisista. Siellä Kirsti pärjäsi hyvin kuumuudessa ja pitkästä päivästä valittamatta Eero J:n ja Kirstin yhteinen stratigrafinen harrastuneisuus, joka noilta Ficanan kaivauksilta jätti jälkiä molempi- 10

11 Harmaata etsien? en tieteelliseen tutkimustyöhön ja josta juontaa tämän koko kirjan nimikin Harmaata näkyvissä, on yhdessä tämän juhlakirjan artikkelissa vallan mainiosti kirjoitettu ja selvitetty. Ficanan kaivausten jälkeen olosuhteet Rovaniemellä Ahon tontilla kesällä 1982 olivat hyvin toisenlaiset. Mutta oli sille kesälle tulossa myös lämpimämpiäkin työolosuhteita. Elokuussa 1982 oli yleisen historian professori Kyösti Julkun joka toinen kesä järjestämän Suuren Ekskursion aika. Kirstikin oli osallistunut aiemmille opintomatkoille Kreikkaan ja Turkkiin, mutta monen sattuman, sairastumisen, sekaannuksen jälkeen kävi niin, että asiantuntijaoppaaksi (kuvassa Sininen opas Delfoissa) antiikin Kreikan maaperälle lähtikin Kirsti, eikä professori. Vai oliko sittenkään kyse sattumasta? Tässä yhteydessä olisi hyvin mieluisaa puhua kohtalosta. Niin tai näin, yksi sen matkan jälkiseurauksia oli, että Kirstin sukunimi vaihtui Närhestä Paavolaksi. Muitakin monen mieliin painuneita ekskursioita Kirsti oli järjestämässä: esimerkiksi Gotlannin ekskursion ja matkan Helsinkiin tutustumaan Ficana-näyttelyyn. Luentojen ja ekskursioiden lisäksi iso osa Kirstin yliopistoelämää ovat olleet kaivaukset. Myös kaivauksilta kerrotut kommentit kertovat vahvasta ja korrektista opettajasta ja kollegasta. Hanne K. kiteytti näin: Hailuodon kirkon kaivauksilla aina niin tasapainoinen Kirsti kerrankin menetti itsehillintäänsä, kun ensimmäinen keskiajan brakteaatti löytyi. Ilmeestäkin näkyy, että sisällä velloivat suuret tunteet. Mutta vaikka hän on pieni ja kevyt, ei häntä tuuli vie, kun jalat ovat tukevasti maassa. Jari O. muisteli, että Kaivauksilla käyneet vanhat isännät hän puhutti jopa päivittäin, tapa, jossa oululainen arkeologia erosi muiden toimijoiden kaivauksista. Kirkon pohjalle kaivausalueelle erehtyneen uteliaan hän ohjasi kohteliaasti pois kertoen juuri nyt kaivausaluetta siivottavan kaivausta varten. 11

12 Pentti Koivunen & Reija Satokangas Opetuskaivausten ajankohtana elokuu on ollut tavallinen, ja niillä usein Kirstin kanssa yhtä aikaa ollut Markku M. kertoo: Osallistuin opintojeni loppuvaiheessa moniin arkeologian kaivauksiin Kirstin kanssa. Niistä oli ehkä monimuistoisin Valmarinniemen kirkonpohjan etsintä ja löytyminen Elokuun kaivausjaksolla kävi selville, että niin ikinuorekas Kirsti täyttäisi jakson kestäessä kolmekymmentä vuotta. Kaikessa salassa valmisteltiin Kirstille synttärijuhlaa, Juhla pidettiin Valmarin autiotalossa, josta tuli myöhemmin museo. Kuvassa sankaria nostaa Markku Mäkivuoti. Keminmaan kaivaukset 1980-luvun alussa ja Hailuodon kirkonpaikan kaivaukset tulivat viitoittamaan Kirstin tutkijanuraa. Kirkkohaudat ja niiden esineelliset jäänteet yhdistettynä kirjalliseen lähdemateriaaliin olivat vahva aineisto, joista Kirsti ensin kirjoitti lisensiaatintutkimuksensa (1995) ja sitten jatkoi ja laajensi tutkimuksensa väitöskirjaksi. Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois-Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Väitöskirjaa tehdessään Kirsti kokosi opiskelijoista avukseen ryhmän, jonka jäsenistä Eija O.-J. kertoo: Vaikuttavin kokemukseni Kirstistä oli kirkkosukellusryhmän johtajana. Työnä oli käydä kolmen pohjoissuomalaisen kirkon, Kempeleen, Haukiputaan ja Keminmaan lattioiden alla tutustumassa hautauksiin ja dokumentoida niitä. - - Työn luonne vaati ehdotonta luottamuksellisuutta ja korrektiutta, vasta projektin päätyttyä asiasta oli juttu Kalevassa ja tieteelliset tulokset julkaistiin arkeologian tutkimussarjassa Metelissä. Oulun yliopistoon ensin määräaikaiseksi, sitten pysyväksi perustettua arkeologian professuuria tuli vuonna 1995 hoitamaan Milton Nuñez, jonka tutustuminen Kirstiin kertoo sekin jotain hyvin luonteenomaista juhlakirjan saajasta: Ensimmäisiä väitöskirjatöitä, joihin jouduin ottamaan kantaa oli juuri Kirstin työ. 12

13 Harmaata etsien? Hänen tasapuolisuuttaan kuvastaa se, että koska oppiaineet saivat suorituspisteitä juuri väitöskirjoista, Kirsti halusi, että hän väittelee puoliksi historiaan ja puoliksi arkeologiaan. Kirsti sai tahtonsa läpi. Arkeologian tutkimus olisi Oulussa varmasti erilaista ja paljon perinteisempää ilman Kirstin tutkimuksia ja kiinnostusta ihmisen maalliseen, mutta myös maatuneeseen jäämistöön. Osaltaan tästä innostuksensa sai voimansa myös nyt kukoistava osteologinen tutkimus Oulussa. Innostuksen lähtökohtana oli hevosen ja ensimmäinen kokonaisena säilyneen pohjoissuomalaisen ( Aatun ) löytyminen Rovaniemen Nivankylästä vuonna Tästä löydöstä Kirsti on kirjoittanut Tiede-lehteen artikkelin (Hiski oli hyvä hevonen), jossa siinäkin (kuten väitöskirjassaan ja monissa muissa julkaisuissaan) Kirsti kirjoittaa erinomaisesti, mutta tässä hän lisäksi osoittaa oivallisesti, että arkeologia ei tutkimuskohteistaan huolimatta ole haudanvakava asia. Tehtyään oman väitöstutkimuksensa Kirstille ominaisella pedanttisella tarkkuudella ja erinomaiseksi arvioidulla kahden tieteenalan metodeja ja lähteitä yhdistävällä tutkimuksella, hän sai tehtäväkseen myös arkeologian jatkotutkijoiden, väitöskirjantekijöiden ohjaamisen. Siinäkin tehtävässä Kirsti muisti tieteelliset juurensa, kuten yksi jos toinenkin doktorandi todisti. Esimerkkinä heistä olkoon Risto N.: Tehdessäni jatko-opintoja oli Kirsti minulle historiatieteiden vahtikoirana muistuttaen aina lähteissä pitäytymisestä, kun teoriani alkoivat liikaa lentämään. Työni tarkastusseminaarissa Kirsti oli varsin vaitonainen, mutta antoi seuraavana aamuna reilusti palautetta ja luovutti vihjeenä oman oppikirjakappaleensa Vanhat käsialat. Samansuuntainen on myös Timo Y:n muistelu: Kirstiin tutustuin oppilaana, mutta vasta oman lisurini ja väitöskirjatyöni ohessa opin tuntemaan Kirstin äärimmäisen korrektin ja asiantuntevan paneutumisen työhöni. Paitsi 13

14 Pentti Koivunen & Reija Satokangas selviä korjausehdotuksia esitti Kirsti myös ajatuksia, jotka pistivät kyllä miettimään ja osoittivat, että hän oli lukenut tekeleeni ajatuksella. Myös Vesa-Pekka H. kuului Kirstin jatkotutkijajoukkoon: Tutustuin Kirstiin vaikuttavana opettajana ja myöhemmin mentorina väitöskirjaani valmistellessani. Keskustelut Kirstin kanssa ovat aina olleet mieleenpainuvia, hänellä on kyky ottaa keskustelukumppaninsa huomioon kokonaisvaltaisesti. Kirstin kollegoista Janne I. totesi, jo ennen kuin häntä ehdittiin haastatella, että Kirsti ansaitsee kirjan, akateemisen juhlakirjan, ystäväkirjan. Janne oli oikeassa: Kirsti ansaitsee tämän kirjan. Kun kirjan teosta oli päätetty, meillä oli enää ratkaistavana kysymys, milloin olisi hyvä aika kirja tehdä ja milloin julkaista. Ajattelimme, että silloinhan näitä juhlakirjoja on tapana koota, kun alkaa olla harmaata näkyvissä. Nythän sitä on. Elokuussa 2011 Pentti Koivunen Reija Satokangas 14

15 Harmaata stratigrafiassa HARMAATA ARKEOLOGISESSA STRATIGRAFIASSA Eero Jarva Diálogos Kirsti Paavola väittää väitöskirjansa esipuheessa, että Rooman helteessä FT Eero Jarva opetti stratigrafiaa: vaaleanharmaassa ja vaaleanharmaassa on eroja 1. Tähän väitteeseen keskittyvät ehkä ylen ansiokkaan väitöskirjan ainoat virheellisyydet. Jarva ei suinkaan ollut FT, vaikka italialaiset työmiehet puhuttelivat Dottoreksi, Upsalan maisteri vain (ei sentään ekonomi!). Toisaalta paikkatieto ei täsmää, sillä olimme 11 roomalaista mailia Roomasta lounaaseen, muinaiseksi Ficana-nimiseksi kaupungiksi tunnistetussa kohteessa, jonka stratigrafiaan Kirsti yllekirjoittaneen kera oli perehtymässä italialais-pohjoismaisten kaivausten yhteydessä (Kuvat 1 2). Lisäksi Jarvalla ei ollut varsinkaan tuolloin mitään kompetenssia opettaa stratigrafiaa, vaikka Mortimer Wheelerin Archaeology from the Earth (1954) ja Arkeologin kenttätyöt (Purhonen & Söyrinki [toim.] 1973) oli kyllä antaumuksella tavattu. Stratigrafian tutkimisesta kyllä olisi viereisillä italialaisten arkeologien kuopilla ollut eläviä esimerkkejä, mutta kun sitä ei osannut odottaakaan eihän niillä ollut edes vaaituskoneita käytössä! Ja väreistä puhumattakaan: Munsell Soil Color Charts (Baltimore 1975) tarttui työkalupakkiin vasta pari vuotta myöhemmin. Mainitut virheet kyllä annettiin oikeutetusti anteeksi työn arvostelussa, missä kävi ilmi, että asteikon yläraja tuli vastaan. Mainitun episodin jälkeen paljon on virrannut harmaata ja ruskeanharmaata vettä Teveressä (lat. Tiber) ja Oulujoessa. Vuosi oli 2732 a.u.c. 2 Samaan aikaan toisaalla Samaan aikaan, vuonna 1979, ilmestyi Edward C. Harrisin kirja Principles of Archaeological Stratigraphy, jota monet arkeologit pitävät merkittävänä etappina stratigrafia-käsitteen määrittelyssä ja itsestään selvänä käytännön sovellutuksena 3, vaikka toisenlaistakin suhtautumista esiintyy. Harrisin kirja on ilmestynyt useilla kielillä: ainakin italiaksi, sloveniaksi, puolaksi, espanjaksi ja japaniksi. 1 Paavola 1998: 5. 2 ab urbe condita ([Rooman] kaupungin perustamisesta). 3 Ks. esim. Greene & Moore 2010: passim. 15

16 Eero Jarva Kuva 1. Kirsti Närhi Ficanan kaivauksilla kesällä Yhtenä Harrisin lähtökohtana on Mortimer Wheelerin ( ) hoksaus laputtaa 4, mikä jo sinänsä ohjasi tunnistamaan ja analysoimaan stratigrafisia yksiköitä. Nerokkaana voi pitää Harrisin aktivoimaa kuulun Jerikon kaivajan Kathleen Kenyonin keksintöä nyhjäistä tyhjästä: tunnistaa hovikelpoisina stratigrafisina yksiköinä arkeologeja laajalti kiusanneet häiriöt 5, eli kaikenlaiset asuipaikoilla esiintyvät sikamaisen kaivelun aiheuttamat kuopat, siis niiden rajapinnat. 6 Enemmän on kuitenkin kiinnitetty huomiota Harrisin aloittamaan tapaan esittää stratigrafiaa laatikoimalla yksiköitä formaaliksi matriisiksi, mikä sai nimen Harris Matrix. Tämä tuo mahdollisuuden hahmottaa suurestakin määrästä yksiköitä koostuvia kokonaisuuksia neljännen ulottuvuuden eli ajan suhteen. Harris pani myös merkille, että stratigrafia-sanaa ja sen johdannaisia on käytetty vaihtelevasti. Niinpä hän määritteli, että stratigrafia tarkoittaa arkeologisiin kerroksiin liittyvää tutkimusta, jolla ne saadaan kronologiseen järjestykseen. Stratifikaatiolla puolestaan hän tarkoittaa joukkoa toisiinsa suhteissa olevia arkeologisia yksiköitä, jotka ovat luonnon tai ihmisen aikaan saamia; 7 suomeksi se voitaisiin ilmaista sanalla kulttuurikerrostuma, joka koostuu kulttuurikerroksista ja muista yksiköistä, kuten erilaisista kaivannoista, niiden täyttökerroksista ja rakenteiden murtopinnoista. Yksikköpohjaisen dokumentoinnin ja analysoinnin yksi luonnollinen seuraus oli, että kaivausjohtajan rakkaan päiväkirjan rinnalle keskeisen roolin saivat lomakkeet. 4 Wheeler 1954: 54: From the outset, the strata are carefully observed, distinguished, and labelled as the work proceeds. - - I have found in practice - - foolproof method Vrt. Wheelerin (1954: 78, pl. VIIIA-B) ghost walls & robbers trenches. 6 Harris 1979: Harris

17 Harmaata stratigrafiassa Kuva 2. Vaaleanharmaita Ficanan kaivausalueen 4a stratigrafiassa. Harrisilaisen stratigrafia-ajattelun jalkauttaminen käytäntöön ei ymmärrettävästi ole sujunut ongelmitta. Yksi yllättävä piirre on, että se yleisesti mielletään liittyväksi pelkästään stratigrafiseen kaivamiseen, kerrostumien purkamiseen päinvastaisessa järjestyksessä kuin ne ovat syntyneet. Tämä näkökulma korostuu erityisesti mikäli seurataan tasokartoissa ohjetta piirtää ne yksiköittäin ( Single-layer Plan ) 8 eikä tasokaivauksen tapaan yhdistelmäkarttoina. Olisi hyvä muistaa kuitenkin, että Harris Matrix on syntynyt nimenomaan kaivausten jälkitöihin, mihin liittyy sen vaihtoehtoinen nimi: Winchester seriation diagram. Sen syntymäajankohta tunnetaan ainakin päivän tarkkuudella: On 28 February 1973, an archaeological tool, which became known as the Harris Matrix, was invented as a result of post-excavation analysis of site records compiled in the late 1960s at Winchester, the ancient capital of England. 9 Martin Biddlen johtamaan Winchester-projektiin liittyvän Harrisin koulutuksen taustana on kuitenkin pantava merkille myös kytkentä Norjaan vuonna 1972 Bryggenin kaivauksilla Bergenissä, missä eräät keskeiset kysymyksenasettelut selkisivät. 10 Tästä epäilemättä selittyy se, että yksi varhaisimmista aihetta käsitelleistä artikkeleista julkaistiin Norwegian Archaeological Review -lehdessä Vaikka Harris Matrix on kehitetty kaivausten jälkeisessä analysoinnissa stratigrafisen kerrostumisprosessin rekonstruoimiseen, on sen keskeinen merkitys juustosiivu- 8 Harris 1979: Brown & Harris 1993: Harris 1975: Harris

18 Eero Jarva kaivausmenetelmän, metrisen menetelmän, 12 varteenotettavana luomu-haastajana. Onhan selvää, että jälkimmäinen tuhoaa systemaattisesti tutkittavan kohteen stratigrafiaa. Nykyteknologian tarjoamat dokumentointimenetelmät light-juustosiivuin, takymetrein, tarkkuus- GPS -laittein ja laserkeilaimin puolestaan vastaavat pontevasti haasteeseen mahdollistaen yksiköiden ja niihin kuuluvien artefaktien sijainnin rekonstruoinnin. Italia etunojassa Huolimatta vaaituskonevajeestaan italialainen arkeologia oli vuonna 1979 stratigrafisesti hyvässä etunojassa, eikä ainoastaan Ficanassa. Ehkä taustalla oli jäämiä sadan vuoden takaisista näytöistä, joita silloin tällöin vieläkin muistellaan viitaten Giacomo Bonin kaivauksiin Forum Romanumilla, missä hän löysi Antoninuksen ja Faustinan temppelin vieressä sijaitsevan varhaisen hautausmaan vuosina Boni kirjoitti artikkeleitakin kaivausmetodeista, suositellen muun muassa kerroksen kaivamista loppuun ja kehottaen puhdistamaan huolellisesti, tarvittaessa vaikka pesemällä sienen avulla sen jäännökset, ennen ryhtymistä alapuoliseen kerrokseen. 13 Varsinainen etunojan tausta löytyy Toscanassa vuonna 1976 alkaneissa, Andrea Carandinin (Sienan yliopisto, sittemmin Rooman «La Sapienza») johtamissa Settefinestren roomalaisen villan kaivauksissa. Niiden metodisena taustana olivat ajanmukaiset brittiläiset teoriat ja käytännöt, mukaan lukien Harrisin ensimmäiset julkaisut ennen Principlesteoksen ilmestymistä 14. Carandini on tunnettu nimi myös arkeologiapiirien ulkopuolella ennen kaikkea siksi, että hän on tehnyt useita kansainvälistä huomiota saaneita ulostuloja, osan jopa italialaisten hämmästykseksi ensiksi ulkomaisessa mediassa. Tunnetuimpia Carandinin lööpityksiä lienevät Romuluksen muurien löytäminen Palatiumin pohjoisrinteeltä ja Rooman Susiluolan, Lupercalin löytäminen saman kukkulan etelärinteeltä. Vuonna 1979 Carandinin vetämä työryhmä ennätti panemaan pystyyn näyttelyn ja julkaisemaan kirjan, jossa harrisilainen stratigrafinen ajattelu heijastuu komeasti diagrammeineen. 15 Uudistusprosessiin olennaisesti kuuluvan lomakepohjaisen dokumentoinnin suuntaan Carandini ja Gabriella Maetzke olivat lähteneet liikkeelle jo hieman aiemmin artikkeleilla, joissa jälkimmäinen kirjoittaa yhdessä esi-walesalaisten puolalaisten arkeologien kanssa. 16 Kyseinen Carandinin artikkeli siteeraa myös hänen lokakuussa 1976 Italian tiedeakatemiassa (Consiglio Nazionale delle Ricerche) järjestetyssä tilaisuudessa pitämäänsä puhetta. Tätä puhetta voitiin pitää suoranaisena sodanjulistuksena Italian ja yleensäkin Välimeren alueen maiden huonolaatuista arkeologista tutkimusta kohtaan. Sen sijaan Ca- 12 Suomessa yleisesti käytetty termi tasokaivaus, mitä englannin kielessä vastaa myös ilmaus arbitrary excavation. Ks. aiheesta Praetzellis Boni 1901: 5. Bonin metodeista ks. Rathje & van Kampen Harris 1975; 1977; Carandini & Settis Projektin kolmiosainen loppujulkaisu, Carandini & Ricci (toim.) 1985, ilmestyi asianmukaisesti kymmenen vuoden sisällä kenttätutkimusten alkamisesta. 16 Carandini 1977; Maetzke et al Artikkelit julkaistiin sittemmin myös puolaksi. Tässä yhteydessä jää avoimeksi kysymys liittyykö puolalaisyhteys siihen, että tuohon aikaan Carandinia pidettiin yleisesti Italian kommunistisen puolueen pääarkeologina. 18

19 Harmaata stratigrafiassa randini peräänkuulutti brittiläisen uuden arkeologian tarjoamaa mallia, mistä hänellä oli jo kokemuksia Karthagon kaivauksilta. Settefinestren kaivauksilla oli mukana myös nykyisin Viterbon yliopiston (Università degli Studi della Tuscia) professorina toimiva Carlo Pavolini, joka osallistui Ficanan kaivauksille Ostian Soprintendenzan ryhmässä ja sovelsi harrisilaista otetta työssään. Harrisin jälki näkyy kadehdittavalla tavalla keväällä 1981 pidetyn Archeologia laziale päivien julkaisussa, missä Pavolini operoi suvereenisti edellisen vuoden kaivausten stratigrafialla ja sen kerroksiin liittyvällä löytöaineksella. 17 On merkillepantavaa, että artikkelin leikkauspiirrokset eivät kuvaa kaivannon reunoja, vaan siinä löydetyn pitkän rakennuksen pitkittäis- ja poikittaisleikkauksia. Kiitettävä jälki on toisaalta ymmärrettävää, sillä kyseisellä kuopalla arkeologi-työmies -suhde oli 2:1, mitä voidaan pitää kompromissiratkaisuna Carandinin vaatimukseen, että kaivausten suorittajien täytyy olla arkeologeja tai arkeologian opiskelijoita. Carandini ei jäänyt tuleen makaamaan Settefinestren näyttelyn jälkeen. Toukokuussa 1981 hän järjesti Sienassa noin 500-henkisen kansainvälisen kongressin Come l archeologo opera sul campo. Per un minimo comune denominatore nei metodi dell archeologia degli insediamenti (Miten arkeologi työskentelee kentällä. Kohti pienintä yhtenäistä nimittäjää asuinpaikka-arkeologian metodeissa) Kongressin esitelmät oli tarkoitus julkaista, mutta suunnitelma kaatui kustantajan (De Donato) kaatumiseen. 18 Carandini puolestaan ei kaatunut: hän julkaisi jo samana vuonna teoksen Storie dalla terra. Manuale di scavo archeologico, josta on otettu useita painoksia. Kirjan nimi on englanniksi käännettynä Archaeology from the Earth, eikä varmaan sattumalta sama kuin Wheelerin klassinen opus, kuten Daniele Manacorda on todennut Harrisin teoksen käännöksen esipuheessa 19. Carandini tarjoaa kirjassa aiheensa sekä filosofisin että käytännöllisin perustein, joista edellisistä maanläheisenä voitaneen pitää näkemystä, että arkeologian stratigrafinen tutkimus on mikrohistoriaa, mutta johtaa myös makrohistoriaan. Mikrohistoriallista tasoa, jota voidaan luonnehtia myös arkeologiseksi lähikontekstiksi, edustavat etenkin stratigrafiset yksiköt, joiden muodostumisen on väistämättä oltava seurausta jostakin teosta/tapahtumasta, luonnollisesta tai ihmisen aiheuttamasta 20. Makrohistorialliselle tasolle päädytään Carandinia seuraten tulkitsemalla Harrisin perusmatriisin yksikköryppäitä toiminnoiksi (azioni) matriisimallilla. Edelleen niistä päädytään vastaavalla tavalla kolmannen tason matriiseilla periodisointiin/ suurempiin tapahtumaketjuihin 21. Sinänsä hyvin käytännönläheisen kirjan lopussa on eri kirjoittajien liitelukuja paleoekologiasta, maisema-arkeologiasta, seinärappausten kaivamisesta, seinäpinnoitteiden stratigrafisesta lomakkeesta, kaivauksella suoritettavasta konservoinnista, piirtämisestä kaivauksilla, fotogrammetriasta ja institutionaalisista ongelmista. Porvarillinen lukija saattaa heittää Carandinin käsikirjan nopeasti roskiin, jos 17 Pavolini Ks. loppuviite 2. Eräät puheenvuorot on julkaistu muissa yhteyksisssä kuten Pucci 1988 ja niitä on referoitu eräissä yhteyksissä (ks. Barbet et al. 1981). 19 Manacorda 1983: Vrt. Renvallin (1965: 51) määritelmää historiantutkimuksen lähteistä. 21 Carandini 1981: 22 23,

20 Eero Jarva ryhtyy tavaamaan protestanttisen tunnollisesti kirjan johdantoluvun syvällisiä ajatuksia arkeologisen tutkimuksen luonteesta, kun kirjoittajalla on silmälaseinaan Sigmund Freud, Karl Marx, Michel Foucault ym. Vuonna 1981 heitto roskikseen ei olisi ollut järkevä teko, sillä tämä oli ensimmäinen laatuaan italialaiselta arkeologilta 22, olkoonkin, että hieman aiemmin samana vuonna ilmestyi italiaksi käännettynä Philip Barkerin Techniques of Archaeological Excavation 23. Carandinin manuaali on puolestaan käännetty ainakin espanjaksi. 24 Normalisointiin Kirjansa loppupohdiskeluissa Carandini kyselee mielessään, voiko hänen käsikirjansa johtaa jäykistävään normalisointiin. 25 Se mitä tapahtui houkuttelee vastaamaan, että niin kävi: nimittäin kolme vuotta myöhemmin, 1984, julkaistiin opus, joka oli tarkoitettu nimenomaan normalisointiin : Norme per la redazione della scheda del saggio stratigrafico (Ohjeita stratigrafisen kaivannon kortin täyttämiseen). Hankkeen taustavoimat olivat laajat: yliopistojen, erityisesti Rooman «La Sapienzan» arkeologeja, Rooman (Soprintendenza Archeologica di Roma) ja eräiden muiden yli-intendentinvirastojen edustajia, Kulttuuriperintö- ja ympäristöministeriö (Ministero per i Beni Culturali e Ambientali), mutta ennen kaikkea Istituto Centrale per il Catalogo e la Documentazione (ICCD, Luetteloinnin ja dokumentoinnin keskusvirasto ) 26. Viraston keskeisenä tehtävänä on määritellä arkeologisen, arkkitehtonisen, taidehistoriallisen ja väestö/kansatieteellisen luetteloinnin ja dokumentoinnin tavat, standardit ja välineet. Kyseinen normisto on osa laajaa kokonaisrakennetta, jossa arkeologian osalta tämän opuksen myötä harrislais-carandinilaisella stratigrafianäkemyksellä tuli olemaan hyvin merkittävä rooli. Aiemmin vastaavanlaista normalisointia oli tarjottu jo ohjeistamalla arkeologisia löytöjä ja yksittäisiä monumentteja koskevaa dokumentointia. Nyt muodostui, jos nyt ei ihan hermeettinen kokonaisrakenne, niin ainakin melkein. Myöhemmin tähän kokonaisuuteen on tullut joitakin muutoksia ja täydennyksiä. 27 Periaatteessa tämä dokumentointijärjestelmä on ajateltu laajennettavaksi niin, että se linkittyy pienimmistä yksityiskohdista, eli erityppisistä löydöistä alkaen, alueellisen tason ja valtakunnallisen tason kautta kansainväliseksi, mikä on ilmaistu alkuperäisten kortistolomakkeiden inventaarionumeroille varatuissa lokeroissa. Käytännön arkeologista työtä ajatellen keskeisimpiä ovat Scheda SAS (Saggio stratigrafico [stratigrafisen tutkimuksen kortti]) ja Scheda US (Unità stratigrafica [stratigrafinen yksikkö]) (Kuva 3). Lisäksi olennaisia ovat kulloinkin kysymykseen tulevat löytöjen taulukot ja kortit, joista yleisimmin tarvitaan taulukkoa keraamisten löytöjen määrälliseen dokumentoimiseen tunnistamalla ja luokittelemalla ne aiemman tutkimuksen perusteella. 22 Nyttemmin on tarjolla useampia kansallisia vaihtoehtoja ja käännöksiä, esim.: Guidi 1994; Manacorda Techniche dello scavo archeologico (Longanesi: Milano 1981). 24 Carandini Carandini 1981: Ks. ICCD:n kotisivulta: 20

21 Harmaata stratigrafiassa Kuva 3. Italialainen stratigrafisen yksikön dokumentointikortti. Stratigrafinen yksikkö -kortin keskeisin täyttökohta on tietysti yksikön fyysistä suhdetta määrittelevä kohta, jossa on kymmenen vaihtoehtoa. Olennaisia kohtia ovat monet muutkin, kuten kysymys [lähinnä absoluuttisesti] ajoittavista elementeistä sekä tulkinta, joka antaa mahdollisuuden mikro- ja makrohistorialliseen suuntaan. Hyödyllinen on myös takapuolen omantunnon kysymys stratigrafisesta luotettavuudesta. Joku voi ihmetellä päiväyksen puuttumista kortista, mutta se selittynee sillä itsestäänselvyydellä, että korttia täytetään eri vaiheissa tutkimuksen edetessä. Normalisointiprosessi toi agendaan myös harmaan eri sävyjä erottelevan työvälineen, Munsell Soil Color Charts, jota vuonna 1979 en osannut hyödyntää. Tämän suhteen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa Norme-teoksen julkaisemista vuonna 1984: sen käsikirjoitusten kopiot olivat jo vuonna 1982 käytössä Roomassa Margareta Steinbyn johtamilla Juturnan lähteen kaivauksilla, missä harris-carandini-pohjaista teoriaa yritettiin sovittaa käytäntöön. Norme 1984 ohjeistaa käyttämään Munsellin kortistoa ei ainoastaan keramiikan ja lasin värien määrittelyyn, vaan myös kulttuurikerroksen ja muiden stratigrafisten komponenttien värin kuvaukseen. Käyttäjää varoitetaan vaikeuksista määritellä kerroksen väriä esimerkiksi siinä esiintyvien kalkkipartikkeleiden johdosta. 28 Kun Munsellin kera ryhdytään määrittelemään harmaita sävyjä arkeologisessa stratigrafiassa tai keramiikan pinnoista ja tuoreista murtumapinnoista, päädytään tieteelliseen johtopäätökseen, että värikartaston lyhyellä oppimäärällä saadaan peräti kahdeksan erilaista 28 Norme 1984:

22 Eero Jarva Kuva 4. Munsellin kahdeksan vaaleanharmaata. vaaleanharmaata (Kuva 4). 29 Kirstin maininta hänen epätodessa väitteessään pitää siis paikkansa mitä suurimmassa määrin, olkoonkin, että se tuli todistettua kovastikin post festum. Italiassa normalisointi on ainakin keskeisiltä osin otettu laajalti käyttöön, muttei suinkaan sataprosenttisesti. Alussa kuului esimerkiksi kommentteja Carandinin manuaalin tarpeellisuudesta tyyliin mitä sillä tekee, onhan Barker [1977] olemassa. Eräs johtava arkeologi puolestaan päivitteli 1990-luvun alussa, kun suurella vaivalla hankittua rahoitusta tuhlattiin dokumentoimalla yksityiskohtaisesti muutaman vuosikymmenen takaisen sähköpylvään jälkiä kaivauksella, joka toi merkittävästi uutta tietoa Rooman tasavallan ajasta. Todellisuutta heijastaa varmaan Andrea Carandinin moni-ilmeinen artikkeli Rooman uuden konserttisalin, Auditoriumin, monumentaalisessa kaivausjulkaisussa vuonna 2006: On olemassa niitä, jotka hyväksyvät stratigrafiset kaivaukset välttämättömyytenä, josta ei enää ole paluuta, mutta eivät usko siihen syvemmällä kulttuurillisella tasolla. 30 Joulupukki on olemassa! Siihen aikaan siis Kirstin ollessa Roomassa ja sen liepeillä vuonna 1979 oli Suomessa stratigrafia arkeologiassa harmaata aluetta: useissakin yleisesityksissä, mukaan lukien paikallis- ja aluehistorialliset teokset, annettiin ymmärtää, miten stratigrafia on kenttätutkimuksissa strateginen käsite. Sen osoittaminen arkeologisissa julkaisuissa oli erittäin harvinaista myöhemminkin, saattoipa joku tutkija enemmän tai vähemmän selkeästi todeta, ettei Suomessa sellaista olekaan. Tämä on ymmärrettävää ottaen huomioon, että arkeologia tarkoitti esihistoriallista arkeologiaa, missä edelleen pääsääntöisesti kohdataan kuntan alla 29 Munsell Soil Color Charts 1975: light gray 5YR 7/1, light gray 7.5YR 7/1, light gray 10YR 7/1, light gray 10YR 7/2, light gray 2.5Y 7/1, light gray 2.5Y 7/2, light gray 5Y 7/1, light gray 5Y 7/2. 30 Carandini 2006:

23 Harmaata stratigrafiassa podsolin harmaahapsinen uuttumiskerros. Tästä tilanteesta johtuen tulin joskus 1990-luvulla väittäneeksi, että stratigrafia on Joulupukki suomalaisessa arkeologiassa: kaikki siitä puhuvat, mutta kukaan ei ole sitä nähnyt. Tilanne Suomessakin on nyt toki toinen. Muutos alkaa näkyä selvästi 1990-luvun lopulta alkaen: Harrisin ja muiden ulkomaisten arkeologien stratigrafiset ajatukset otettiin keskusteltavaksi ja kokeiltavaksikin. 31 Ennen kaikkea Turku on ollut historiallisen ajan kaupunkikaivauksiin liittyen siinä määrin aktiivinen tässä suhteessa, että se voitaisiin julistaa Suomen stratigrafiapääkaupungiksi. Nykytilanteessa näyttää olevan vallitsevana käsitys, että yksikkökaivaus ja -dokumentointi on mahdollista (ehkä välttämätöntäkin?) kaupunkiarkeologiassa ja klassillisessa arkeologiassa, 32 mutta vihertävää valoa on näytetty myös esihistoriallisten kohteiden suhteen. 33 Onko Oulu etu- vai takakenossa? Näyttöjä stratigrafisen kaivamisen ja yksikkökohtaisen dokumentoinnin suuntaan on löydettävissä myös Suomi-neidon vyötärön 34 tuntumasta viimeaikaisten kaupunkikaivausten yhteydessä. Oulun kaivauksilla nämä piirteet alkavat näkyä vuodesta 2004 alkaen 35, mutta Torniossa mentiin pari vuotta edellä 36. Kaivauduttaessa viime vuosituhannen puolelle havaitaan yksikköharjoittelua Saloisten Tervakankaan kaivauksilla vuodelta Samana Kuva 5. Hailuodon kirkonpaikan kaivausten stratigrafinen matriisi (Paavola 1991: kuva 22). vuonna ilmestyi arkeologian raporttisarjassa Kirsti Paavolan selonteko Hailuodon palaneen kirkonpaikan kaivauksista vuosina Siinä voidaan todeta yksikkökohtaisen sovelluksen käyttöönotto sekä stratigrafikaation esittäminen tietokoneella laaditulla matriisilla omaperäisesti levollisen horisontaalisesti (Kuva 5) 38. Vaikuttaa mahdolliselta, että Hailuodon 31 Kykyri 1997; Asplund 1998; Takala 1998: ; Kykyri, M. 1999a-d; Suhonen 1999; Asplund & Kykyri 2000; Rankama 2000a-b; 2003; Saloranta 2003; Seppänen 2006; Tuovinen Ks. Rankama 2008; Seppänen Suhonen 2000; Rankama Suomi-neidon vyötäröstä, ks. Julku Lipponen Herva Forss et al Ks. myös Jarva & Okkonen 1991, kuva 6 (Jari Okkosen vuonna 1990 Olhavan Hiidenkankaan kaivauksille Macin linnunpöntön HyperCardilla laatima kerroskohtainen ruutukortti). 38 Paavola

24 Eero Jarva Kuva 6. Pellon Pikkutaivaankankaan ylemmän terassin kiviraunio 1:n yksikkö 4:n lomake nimimerkki KP:n täyttämän. käytäntö olisi saanut lievää tartuntaa edellisen vuoden kaivauksista Pellon Pikkutaivaankankaalta, jossa stratigrafista kaivausta ja dokumentointia (Kuva 6) sovellettiin viljelysjäännöksiksi osoittautuneessa, hautatoiveita herättäneessä röykkiökohteessa. 39 Pikkutaivaankankaan taustalta puolestaan on löydettävissä edellisenä vuonna Roomasta muuttokuormassa kantautunut italialainen normisto. Monólogos 40 Kuvitellulle lukijalle on ehkä jo edellä muodostunut pakko kysyä, onko kirjoittajalle vuoden 1979 jälkeen syntynyt kompetenssia opettaa stratigrafiaa ja vaaleanharmaita värisävyjä. Rehellisen kiero vastaus on, ettei ole, eikä sillä tässä vaiheessa ole väliäkään (= So what? ). Olennaisempaa on, jos harmaantumattomat arkeologiaan suuntautuvat henkilöt suhtautuvat kysymykseen stratigrafiasta kysyvästi, hienommin ilmaistuna reflektoivasti, ja pyrkivät toimimaan sen mukaisesti. Tällä hetkellä vastauksia kysymyksiin löytyy varsinkin kansainvälisestä arkeologisesta kirjallisuudesta runsain mitoin, mutta jos oletamme, että sivistysyliopiston ideasta jää jotain jäljelle, niin märehtimättä ei tietenkään pidä mitään nielaista. Epäilevän tuomaan asenne on perusteltua, etenkin jos kuvitellaan harjoitettavan vakavasti otettavaa 41 tieteellistä ( scientific ) arkeologiaa. Ennen nielemistä on joka tapauksessa hyödyllistä saada myös käytännön tuntumaa siihen mistä on kysymys. Andrea Carandini on oikeutetusti verrannut arkeologista kaivausta kirurgin työskentelyyn 42, onhan kysymys maaemon viiltelystä. Jos tämä otetaan vakavasti, niin ennen tosihommiin ryhtymistä olisi varmaan opettavaista suorittaa kylmäharjoittelua. Elikkä, tämä on tilaus kokeelliselle arkeologialle, jonka suorittaminen voisi (pitäisi?!) olla osasuoritus kenttäarkeologin ajokorttiin! 39 Jarva Tietääkseni tämä sana ei esiinny antiikin kreikassa, mutta kylläkin nykykreikassa. 41 Rooman urbaanisessa arkeologian ilmapiirissä, jossa sikäläinen stratigrafinen normalisointi toteutui luvuilla, ei ollut mitenkään epätavallista kuulla ilmausta vakavasti otettava. 42 Carandini & Settis 1979: 18 19; Carandini 1981:

25 Harmaata stratigrafiassa Joskus kuulee stratigrafisen/yksikköpohjaisen tutkimuksen suuntaan esitettävän kritiikkinä, että se vie niin paljon aikaa. Kun aika on rahaa, niin tämä on ainakin osittain varteenotettava näkökulma, muttei ainoa. Jos ajattelemme carandinilaista arkeologin ja kirurgin työn rinnastamista, niin vasta-argumentti on, että ammattitaitoinen työ vie aikansa ja sillä selvä. Toisaalta stratigrafisen otteen hallinta voi kentällä myös nopeuttaa töiden valmistumista, puhumattakaan ajasta, joka tarvitaan jälkitöissä. Kenttäarkeologin ajokortti olisi perusteltu vaatimus pelkästään siitä syytä, että arkeologiaa vaivaa yleisesti etupainoinen, kenttätöihin orientoitunut tutkimus. 43 Lienee hyvin tunnettua, että Suomen arkeologiassa suuri enemmistä löydöistä hautautuu arkistoituna ja museovarastoihin hyllytettyinä ilman, että niistä tulee minkäänlaista julkaisua. Julkaisemista on ilman muuta pidettävä varsinaisena tutkimusprosessin tuloksena, Publication an Obligation kuten Barker muistuttaa 44. Lohdutuksena voi todeta, että tilanne on parantunut viimeisen sukupolven aikana, ja toisaalta on hyvä tietää, että samaa tautia on todettu laajalti: viime vuosituhannella vitsailtiin johtavasta kreikkalaisesta arkeologista, jolla oli takanaan 800 erittäin merkittävää kaivausta ilman, että niistä yhtään oli kunnolla julkaistu, ja joka oli suuntaamassa seuraavaan kohteeseen. Olisiko siis kenttätyöt pantava jäihin, kunnes rästiin jääneet paperityöt on tehty ja mahdollisesti laadittu kattavasti normittavat direktiivit 45? Myönteinen vastaus on houkutteleva vaihtoehto, mutta on syytä ajatella myös vaihtoehtoisia ratkaisuja. Ottaen huomioon, että sitä aiemmin tekemätöntä työtä on tuhottomasti, on vaara, että nyt heräävä stratigrafinen tietotaito ehtisi tulla kuopattua ennen kuin kentälle puhtain mielin olisi asiaa. 46 Niinpä toimivampi linjaus olisi todennäköisesti olla entistä pidättyväisempi lumien ja jään sulaessa. Pakottavan tarpeen syntyessä voisi pyrkiä satsaamaan entistä enemmän laatuun, vaikkapa tutkimusorientoituneilla kysymyksillä. Niiden tutkimuskysymysten muotoilussa on kyllä liikuteltava kieltä suussa: tarvittaessa on helppo löytää esimerkkejä, joissa hyviin kysymyksiin ei ole saatu kaivamalla vastauksia, koska maaemo onkin kätkenyt sisäänsä vääriä löytöjä. Vaikka nykytilanne näyttää siltä, että arkeologisen stratigrafian vaaleanharmaat sävyt kun niiden ja joulupukin olemassaolo todistettiin yllä alkavat kirkastua, on varmaan yhdellä jos toisellakin tuntuma jonkinasteisen parannuksen tarpeesta. Lohtuna voidaan pitää, että parannuksen voi tehdä milloin tahansa ja ryhtyä pyrkimään kohden valaistunutta stratigrafista kaivamista sekä dokumentointia. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että sekakäyttökin on/lienee sallittua, kuten arvovaltaisesti Tuija Rankama todistaa, siis ihan kentällä. Jo lähtökohtaisestihan kyse on sekakäytöstä, koskapa itse Harris keksi matriisinsa jälkitöissä. Käänteistä stratigrafiaa harrisilaisen yksikkökohtaisesti ajatellen ei ole olemassakaan. Tämä pätee myös sekakäyttöön: tiettävästi kukaan ei ole vielä tehnyt tomografian rekonstruoimista yksikkökohtaisesta dokumentaatiosta, vaikka se olisi kaikin puolin mahdollista. 43 Herva Barker Hyvään suuntaan ollaan menossa arkeologisten kenttätöiden laatuvaatimusten määrittely -hankkeessa ja siihen liittyvässä hautakaivausten normittamisessa, Salo & Niukkanen (toim.) 2011, vaikka kyseinen teos ei käsittelekään varsinaisesti hautojen kaivamista. 46 Ks. myös Carandini 1981:

26 Eero Jarva Bibliografia Painamattomat lähteet Forss, A., Itäpalo, J. & Jarva, E. 1992: Raahen Saloisten Tervakankaan rautakautisen kalmiston tutkimus tutkimusraportti. Oulun yliopisto, Historian laitos: Oulu. Herva, V.-P. 2002: Kaupunkiarkeologinen pelastuskaivaus. Tornion Keskikatu Oulun yliopisto, arkeologian laboratorion topografinen arkisto: Oulu. Lipponen, S. 2005: Oulu, Virastotalo. Kaupunkiarkeologinen koekaivaus Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. ( Tutkimuskirjallisuus Asplund, H. 1998: Single Context keskustelua. SKAS 3/1998: 2 9. Asplund, H. & Kykyri, M. 2000: BASP Harrisin matriisi koekäytössä. SKAS 1/2000: 3 7. Barbet, A., Domergue, C., Pailler, J.-M. & Sablayrolles, R. 1981: Come l archeologo opera sul campo (Colloque de Sienne, mai 1981, Mélanges de l Ecole française di Roma). Antiquité 93: Barker, Ph. 1977: Techniques of Archaeological Excavation. B.T. Batsford: London. Boni, G. 1901: Il metodo nelle esplorazioni archeologiche. Nuova Antologia 16: Brown, M.R. III & Harris, E.C. 1993: Interfaces in archaeological stratigraphy. Harris, E.C., Brown, M.R. III & Brown, G.J. (toim.): Practices of Archaeological Stratigraphy: Academic Press: London. Carandini, A. 1977: Per una carta dello scavo archeologico. Appunti preliminari da sottoporre a discussione. Archeologia Medioevale 4: Carandini, A. 1981: Storie dalla terra. Manuale di scavo archeologico. De Donato: Bari Carandini, A. 1997: Historias en la tierra. Manual de excavación Arqueológica. Crítica: Barcelona. Carandini, A. 2006: Lo scavo del complesso. Carandini, A. (toim.): La fattoria e la villa dell Auditorium nel quartiere Flaminio di Roma: «L Erma» di Bretschneider: Roma. Carandini, A. & Settis, S. 1979: Schiavi e padroni nell'etruria romana. La Villa di Settefinestre dallo scavo alla mostra. De Donato: Bari. Carandini, A. & Ricci, A. (toim.) 1985: Settefinestre: una villa schiavistica nell Etruria romana 1 3. Panini: Modena. Greene, K. & Moore, T. 2010: Archaeology: an Introduction (5. painos). Routledge: London & New York. Guidi, A. 1994: I metodi della ricerca archeologica. Laterza: Roma - Bari. Harris, E.C. 1975: The stratigraphic sequence: a question of time. World Archaeology 7(1): Harris, E.C. 1977: Units of archaeological stratification. Norwegian Archaeological Review 10: Harris, E.C. 1980: The laws of archaeological stratigraphy. World Archaeology 11: Harris, E.C. 1979: Principles of Archaeological Stratigraphy. Academic Press: London. Herva, V.-P. 2009: Mitä, tutkimusta? Mitä tutkimusta?. Muinaistutkija 2/2009: Jarva, E. 1986: Pohjois-Suomen kiviröykkiöistä Pellon Pikkutaivaankankaan ja Haapaveden Pirnesjärven tutkimusten valossa. Faravid 10: Jarva, E. & Okkonen, J. 1991: Iin Olhavan Hiidenkankaan arkeologiset kaivaukset Arkeologian tutkimusraportti 1. Oulun yliopisto, historian laitos, arkeologia: Oulu. Julku, K. 1992: Suomen vyötärön kerralliset saamelaiset. Julku, K. (toim.): Suomen varhaishistoria: Studia historica septentrionalia 21. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys: Rovaniemi. Kykyri, M. 1997: Kulttuurikerroksia tutkimaan. SKAS 3/1997:

27 Harmaata stratigrafiassa Kykyri, M. 1999a: Stratigrafiset yksiköt ja historiallinen menneisyys - yksiköiden tulkinnasta ja siihen liittyvistä ongelmista. Muinaistutkija 1/1999: Kykyri, M. 1999b: Kulttuurikerrokset suurennuslasin alla esimerkki kerrosanalyysista ja siihen liittyvistä mahdollisuuksista. Muinaistutkija 3/1999: Kykyri, M. 1999c: Kerroskaivaus ja kulttuurikerrosten dokumentointi. Niukkanen, M. (toim.): Historiallisen ajan arkeologian menetelmät: seminaari 1998: Museovirasto: Helsinki. Kykyri, M. 1999d: Kaivausmenetelmäkeskustelu jatkuu. SKAS 1/1999: Maetzke, G. & Rysiewska, T. & Tabaczyński, S. & Urbańczyk, P. 1977: Problemi dell analisi descrittiva nelle ricerche sui siti archeologici pluristratigraficati. Archeologia Medioevale 4: Manacorda, D. 1983: Introduzione. Gabucci, A. (käännös): Harris, E.C.: Principi di stratigrafia archeologica: Carocci: Roma. Manacorda, D. 2004: Prima lezione di archeologia. Laterza: Roma-Bari. Munsell Soil Color Charts Munsell Color: Baltimore. Norme 1984: Norme per la redazione della scheda del saggio stratigrafico. Parise Badoni, F. & Ruggeri Giove, M. (toim). Multigrafica Editrice: Roma. [Ladattavissa osoitteesta: iccd.beniculturali.it/index.php?it/251/beni-archeologici] Paavola, K.1991: Hailuodon kirkon arkeologiset tutkimukset vuosina Arkeologian tutkimusraportti 3. Oulun yliopisto, historian laitos, arkeologia: Oulu. ( hutk/yleark/tutkimus/julkaisut/meteli-3.pdf). Paavola, K. 1998: Kepeät mullat: kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois- Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis, Series B. Humaniora: Oulu. Pavolini, C. 1981: Ficana: edificio sulle pendici sud-occidentali di Monte Cugno. Quaderni del Centro di studio per l archeologia etrusco-italica 5. Archeologia laziale IV: Praetzellis, A. 1993: The limits of arbitrary excavation. Harris, E.C., Brown, M.R. III & Brown, G.J. (toim.): Practices of Archaeological Stratigraphy: Academic Press: London etc. Pucci, G. 1988: Scavo e cultura materiale tra '700 e '800. Annali della Facoltà di lettere e filosofia, Università di Siena 9: Purhonen, P. & Söyrinki, L. (toim.) 1973: Arkeologin kenttätyöt. Gaudeamus: Helsinki. Rankama, T. 2000a: Kokemuksia yhteysdokumentoinnista Utsjoen Ala-Jalvessa. Muinaistutkija 2/2000: Rankama, T. 2000b: Detecting vertical stratigraphy through artifact distributions: A case study from prehistoric Finland. Eriksdotter, G., Larsson, S. & Löndahl, V. (toim.): Att tolka stratigrafi. Det tredje nordiska stratigrafimötet, Åland 1999: Meddelanden från Ålands högskola 11. Ålands högskola: Mariehamn. Rankama, T. 2003: Site formation processes and vertical stratigraphy in Finland. Finskt Museum 1995: Rankama, T. 2008: Kaivausmenetelmistä. Halinen, P. et al. (toim.): Johdatus arkeologiaan: Gaudeamus: Helsinki. Rathje, A. & Kampen, I. van 1999: Giacomo Boni, a twentieth-century excavator: his theories and methods. Docter, R.F. & Moormann, E.M. (toim.): Classical Archaeology towards the Third Millennium: Reflections and Perspectives: Proceedings of the XVth International Congress of Classical Archaeology, Amsterdam, July 12 17, 1998: Amsterdam. Renvall, P. 1965: Nykyajan historiantutkimus. WSOY: Helsinki. Salo, K. & Niukkanen, M. (toim.) 2011: Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät. Museoviraston rakennushistorian osaston raportteja 22. Museovirasto: Helsinki. ( nba.fi/tiedostot/3965bdd4.pdf) Saloranta, E. 2003: Kulttuurimaan kerrostuneisuus (stratigrafia), dokumentointi ja tulkinta. Seppänen, L. (toim.): Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan: Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX. Suomen keskiajan arkeologian seura: Turku. Seppänen, L. 2006: From a jungle of contexts into understanding of activities and buildings in a 27

28 Eero Jarva town: a reflection from medieval Turku. Herva, V.-P. (toim.): People, material culture and environment in the north: Proceedings of the 22nd Nordic Archaeological Conference, University of Oulu, August Studia humaniora ouluensia 1. Humanistinen tiedekunta, Oulun yliopisto: Oulu. Seppänen, L. 2008: Historiallisen ajan kohteen kaivaus. Halinen, P. et al. (toim.): Johdatus arkeologiaan: Gaudeamus: Helsinki. Suhonen, M. 1999: Kaivaus- ja dokumentaatiomenetelmistä tosiasioita ja kritiikkiä. SKAS 4/1999: Suhonen, M Stratigraphic excavation method at a prehistoric site Raisio Ihala Mulli: A Finnish pioneer project, Eriksdotter, G., Larsson, S. & Löndahl, V. (toim.): Att tolka stratigrafi. Det tredje nordiska stratigrafimötet, Åland 1999: Meddelanden från Ålands högskola 11. Ålands högskola: Mariehamn. Takala, H. 1998: Arkeologian maastotöiden perusteet. Yliopistopaino: Helsinki. Tuovinen, T. 2006: Stratigrafinen työkalu Matrix Builder Turun kaupunginkirjaston tontin kaivauksissa. Muinaistutkija 2/2006: Wheeler, M. 1954: Archaeology from the Earth. Clarendon: Oxford. 28

29 Hannu Hannunpoika HANNU HANNUNPOIKA MAANMITTARI VAI PORILAINEN JA OULULAINEN PORVARI? Juhani Kostet FT Kirsti Paavola kirjoittaa v valmistuneessa väitöskirjassaan Kepeät mullat kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois-Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista oululaisesta porvarista Hannu Hannunpojasta, joka sai viimeisen leposijansa Oulun tuomiokirkon lattian alta. 1 Syksyllä 1998 pidetyssä väitöstilaisuudessa, jossa toimin Paavolan opponenttina (Kuva 1), jäi yksi Hannu Hannunpoikaa koskeva kana kynimättä. Se on painanut mieltäni ja mietityttänyt pian viisitoista vuotta. Nyt on sopiva tilaisuus avata uudelleen tuolloin vastausta vaille jäänyt kysymys ja selvittää, kenestä oikeastaan oli kysymys. Väitöstä koskevissa muistiinpanoissani on väitöskirjan sivuilla 90, 212 ja 250 olevaan väitteeseen liittyvä kysymys: Tiedättekö kuka ja mikä oli Hannu Hannunpoika? Kysymystä yritettiin väitöstilaisuudessa avata muistiinpanojeni mukaan mm. keskustelemalla, oliko kyseessä 1600-luvun puolivälissä Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa toiminut Pietari Brahen palkkaama maanmittari Hannu Hannunpoika. Paitsi että Hannu Hannunpoika oli muutamia karttoja laatinut maanmittari, hän oli myös porilainen ja helsinkiläinen porvari, joka hankki omistukseensa joukon kaupunkitaloja Helsingistä, Turusta ja Porista. Sittemmin hänet tunnettiin myös Porin pormestarina ja Helsingin raatimiehenä. Hannu Hannunpoika poistuu eteläsuomalaisten kaupunkien lähteistä yllättävästi, mutta ilmaantuu nyt merkillisellä tavalla Oulussa. 2 Muistiinpanojeni mukaan väitöstilaisuudessa pohdittiin myös renki Heikki Heikinpoika Paavolaisen joutumista kirkon lattian alle ja arvelusta sen syistä, hirveästä tapauksesta. Yksi esittämäni arvelu näyttää olleen, että Heikki Heikinpoika olisi ollut suuren talon pitkäaikainen ja arvostettu renki tai isännän lehtolapsi, joka sai isännän toivomuksesta isänsä säädyn mukaisen hautauksen. 3 Myöhemmin Paavola on arvioinut, että hautapaikan saanut ei ollutkaan mainittu renki, jonka sosiaalinen asema ei olisi edes edellyttänyt kirkkoon hautaamista. Rengin rooli olikin vain isäntänsä, Hannu Hannunpojan hautamaksun hoitajan rooli. 4 Tähän kirjoittaja on ilmeisesti päätynyt hautamaksun suuruuden perus- 1 Paavola 1998: 90, 212, Dos. Juhani Kostetin muistiinpanot väitöstilaisuudesta Juhani Kostetin kokoelmat. 3 Paavola 1998: Paavola 1998:

30 Juhani Kostet teella. Pohdinnan perimmäinen tarkoitus oli kuitenkin saada vastaus kysymykseen, oliko Oulussa esiintynyt Hannu Hannunpoika sama kuin eteläisessä Suomessa maanmittarina toiminut Hannunpoika. Siihen emme vastausta tuolloin löytäneet. Vaikka Hannu Hannunpoika, Hans Hansson, Hans Hannunpoika tai Hans Hanssån, miten se sitten erilaisissa lähteissä kirjoitetaankin, on tavattoman yleinen nimi ainakin 1500-luvulta alkaen, oikeaa Hannu Hannunpoikaa on mahdollista jäljittää asiakirjalähteiden avulla. Käytän jatkossa pääsääntöisesti päähenkilöstämme kirjoitusmuotoa Hannu Hannunpoika, ellei muunlaisilla kirjoitusmuodoilla ole oleellista merkitystä oikea henkilön osoittamiseksi. FT Kirsti Paavolan väitöskirjan keskeisimmät lähteet ovat olleet kirkkojen ja seurakuntien arkistot, Museoviraston kirkkotutkimuksiin liittyvät dokumentoinnit ja kirjoittajan omat arkeologiset tutkimukset kirkkojen hautauksista. 5 Näiden lähteiden perusteella Hannu Hannunpojan juurien selvittäminen ei ole voinut olla mahdollista, eikä se ole ollut tutkimuksen tarkoituskaan. Kanan kynimiseksi löytyy muitakin lähteitä. Minun tuntemani Hannu Hannunpojan tekemiset selviävät maanmittaushallinnon ja 1600-luvun kartografian lähteiden avulla, mutta unohtaa ei sovi Helsingin ja Porin raatien asiakirjoja ja niihin perustuvia aikaisempia tutkimuksia. Maanmittari Hannu Hannunpoika Kuva 1: Väitöstilaisuuden jälkitunnelmissa: Kirsti Paavola, vastaväittäjä Juhani Kostet ja kustos, prof. Kyösti Julku. Hannu Hannunpoika oli Pietari Brahen toisen kenraalikuvernöörikauden ( ) merkittävimpiä maanmittareita. Hän toimi maanmittarina eteläisessä Suomessa ja laati useita geometrisia ja geografisia kartoituksia ja 1650-luvuilla. Hän osallistui Pietari Brahen määräyksestä kaupunkiregulointien, -suunnitelmien ja -mittausten tekemiseen ainakin Helsingissä (1645), Turussa (1651, 1652; ks. Kuva 2), Naantalissa (1649) ja Uudessakaupungissa (1649). Hannu Hannunpojan rooli Turun asemakaavan uudistamisen toisessa vaiheessa 1650-luvun alussa oli keskeinen, kun Brahe määräsi hänet jatkamaan Tukholman kaupungininsinöörin Anders Torstenssonin kesken jäänyttä työtä. Hannu Hannunpojan alustava suunnitelma valmistui jo ennen regulointikäskyn antamista. Keväällä 1651 anne- 5 Paavola 1998: 16 23,

31 Hannu Hannunpoika Kuva 2: Hannu Hannunpojan laatima Turun asemakaava vuodelta Turku A105 69/1. MHA. KA. tun Turun kaupungin regulointikäskyn jälkeen lopullinen suunnitelma valmistui Naantalin uuden asemakaavan ja siihen liittyvän mittauksen Hannu Hannunpoika laati jo syksyllä Suunnitelman toteuttaminen kohtasi kuitenkin ongelmia, sillä kaupungin porvarit olivat hitaita ja tottelemattomia noudattamaan maanmittarin laatimaa piirustusta, eivätkä halunneet rakentaa mainituille paikoille. 7 Uudenkaupungin regulointi kuului myös Brahen suunnitelmiin, ja hänen apulaisenaan toiminut Hannu Hannunpoika osallistui suunnitelman laatimiseen Hannu Hannunpojan toiminta geometristen ja geograafisten mittausten tekijänä oli kaupunkimittausten tapaan monipuolista. Monet Varsinais-Suomen ja Satakunnan kihlakunnankartat ovat hänen käsialaansa. Ne on laadittu pääasiassa 1650-luvulla. Hannu Hannunpoika suoritti 1655 reduktiokomission määräyksestä Turun ympäristön kartoituk- 6 Lantmät.lev nr. 78. Kartavd. st. form. RA; Utländska kartor. Stads- och fästningsplaner. Finland. Helsingfors IX nr KrA; Naantali A69 5/1. MHA. KA; Utländska kartor. Stads- och fästningsplaner. Finland. Nystad nr. 1. KrA; Ut. känd proven. nr Kartavd. m. form. RA; Turku A105 69/1. MHA. KA; Pietari Brahen ilmoitus reguloinnin toteuttamisesta. Ks. Turun raadin pöytäkirja 26/ ja 30/ Turun maistraatin arkisto. BIa:23. TKA; karttojen ajoituksista ja sisällöstä ks. Kostet 1995: 87 88, 95, Ks. Kostet 1995: Utländska kartor. Stads- och fästningsplaner. Finland. Nystad nr. 1. KrA. Ks. myös Kostet 1995:

32 Juhani Kostet sen, jolla oli erityisesti taloudellinen merkitys. Kartta on dateerattu vuodelle Hannu Hannunpoika teki geometrisia tilusmittauksia myös Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla. 9 Varsinaissuomalaista maanmittaus- ja kartoitustöistä tärkeimmät olivat Vehmaan kihlakunnan, Maskun ja Piikkiön kihlakuntien sekä Halikon kihlakunnan maantieteellinen kartoitus, Kemiön vapaaherrakunnan kartoitus sekä niistä laadittu Varsinais-Suomen kihlakuntien yhdistelmäkartta niin ikään vuodelta Vastaavanlaiset geograafiset kartat hän laati myös Ala- ja Ylä-Satakunnan kihlakunnista. Maanmittari Hannu Hannunpojan piirtämä kartta Ruoveden ja Keuruun kirkkoherrakunnista muodostuneesta pitäjästä valmistui todennäköisesti 1650-luvulla. 11 Hannunpoika kartoitti ja piirsi myös Pirkkalan, Lempäälän ja Vesilahden pitäjät. Alue ulottui Hämeen läänin pohjoisrajoilta Pohjanmaan Suomenselälle. 12 Vaikka Hannu Hannunpojan virkauraa tunnetaan vain vähän ja nimittämisestä maanmittarin tehtäviin on vain epämääräisiä tietoja, uraa maanmittaushallinnon palveluksessa on kuitenkin helppo seurata vähäisten asiakirjojen, mutta sitäkin lukuisampien karttojen varassa. Joidenkin käsityksen mukaan Pietari Brahe palkkasi hänet omalla kustannuksellaan vuonna 1648 huolehtimaan Turun asemakaavan uudistamisesta. 13 Hannu Hannunpoika oli jo 1640-luvun lopulla Turussa, missä hän vuonna 1648 omisti kaupunkitalon. 14 Hannu Hannunpojan uralle oli joka tapauksessa tärkeää suhde Pietari Braheen, jonka tyytymättömyys 1640-luvun puolivälin maanmittareihin johti Hannu Hannunpojan palkkaamiseen. Vuonna 1647 hänet nimitettiin Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan maanmittariksi, mutta hän kartoitti myös Satakuntaa. 15 Hän toimi erilaisissa maanmittaustehtävissä Turun ja Porin läänissä vuodesta Niin kuin Varsinais-Suomen kaupungeista tehdyt regulointisuunnitelmat osoittavat, Hannunpoika toimi aktiivisesti Brahen osoittamien kaupunkimittausten parissa 1640-luvun loppu- ja 1650-luvun alkuvuosina. 17 Aivan toisenlaiseen valoon Hannunpojan ura tulee kuitenkin maaherra Jacob Ugglan laatiman selonteon perusteella. Maaherra Ugglan toukokuussa 1645 laatiman asiakirjan perusteella Hannu Hannunpoika toimi Uudenmaan ja Hämeen läänin maanmittarina jo 1640-luvun puolivälissä, kun maaherra antoi hänelle määräyksen mitata Uudenmaan läänin kaupungit. Kirjeen mukaan Uudenmaan läänin maanmittarin tehtävää hoiti Hannu Hannunpoika. 18 Mainittu maaherra Ugglan kirje paljastaa sen, että Hannu Hannunpoika on toiminut maanmittarina Suomessa uskottua aikaisemmin eli jo Turun ja Porin läänissä hän toimi maanmittarina todennäköisesti vuoteen 1657 saakka. 19 Toisaalta pitää 9 Ks. Charta på Wemå häredt, belägit i Åbo Lähnn. MH7. KA. 10 Geographisk delineation öffuer Halliko, Pijkie, Masko och Wemo häreder, belägne i Åbo lähn. MH 1. KA. 11 Delineation på Rowessi Sochnn, Keuru och Rowessi Pastorater. KA. 12 Rosberg 1985: Ranta 1975: Turun raadin pöytäkirja 7/ Turun maistraatin arkisto. BIa:20. TKA. 15 Ks. Ekstrand 1903: n:o 2623; Rosberg 1985: Ekstrand 1903: n:o Kuningatar Kristinan valtakirja maanmittari Hannu Hannunpoikaille 2/ RR. RA. 18 Maaherran Ugglan kirje kuningatar Kristiinalle 31/ Kuningatar Kristiinan registratuurakopio. KA. 19 Kostet, Hannu Hannunpoika (K 1667) maanmittari, kaupunkisuunnittelija. Kansallisbiografia. Kostet 2005:

33 Hannu Hannunpoika Kuva 2: Hannu Hannunpojan laatima Porin ja sen lähiympäristön kartta vuodelta muistaa, että Hannunpoika teki Porissa yhden kartan ja määritteli 1663 maanmittauksen menetelmillä Porin kaupungin rajat (Kuva 3). 20 Maanmittari Hannu Hannunpojan syntymäaikaa ei tunneta, mutta hän oli mitä ilmeisimmin kotoisin Ruotsista. Hänen äitinsä nimeä ei tiedetä, mutta isäpuolena mainitaan Hjon pormestari Bengt Arwidinpoika. Hannunpoika avioitui 1647 Brita Henrikintyttären kanssa, joka arvattavasti oli suomalainen, ehkä helsinkiläinen tai turkulainen. 21 Hannunpojan on arveltu kuolleen vuonna Kuolin- ja avioitumisajankohta huomioon ottaen voidaan arvioida, että hän oli syntynyt 1610-luvulla tai 1620-luvun alussa. Brita Henrikintytär kuoli 1683 Helsingissä, jonne hänet myös haudattiin. Vaikka Hannu Hannunpojan on mainittu toimineen Helsingin raatimiehenä vuodesta 1658 kuolemaansa saakka, Helsingin haudattujen luettelosta Hannu Hannunpoikaa ei löydy 1660-luvulla, eikä myöhemminkään. 22 Ei löydy Hannunpoikaa Porinkaan haudattujen luettelosta. Voisiko olla sitten niin, että hän siirtyi jossain vaiheessa Ouluun? Ongelmana on kuitenkin se, että maanmittari Hannu Hannunpoika eli koko 1650-luvun aktiivisen toiminnan aikaa, kun taas oululainen porvari Hannunpoika kuoli jo vuonna Ruuth 1899: 109, 125. Kartan alkuperäinen kappale on Gyllenborgin kokoelmassa Upsalassa. Kopion on piirtänyt K. F. Ignatius Suomen Historialliselle Seuralle Luettu ; Ruuth 1899: passim; Kostet 2005:

34 Juhani Kostet Kulkiko Hannu Hannunpojan tie Porista ja Helsingistä Vaasan kautta Ouluun? Hannu Hannunpoika Porissa Porin pormestari Hannu Hannunpoika ( ), ammatiltaan maanmittari, oli muukalainen ja luultavasti määrätty virkaan korkeimmasta käskystä, arvattavasti Pietari Brahen määräyksestä. Ruuthin mukaan hänen johtamistaidoistaan ei ole tietoja, mutta porvaristo ei kuitenkaan näytä olleen tyytyväinen hänen toimintaansa. 23 Viimeisen kerran Hannunpoika esiintyy maanmittarina osallistuessaan keskeisessä roolissa Porin kaupungin alueen uudelleen järjestelyihin 1660-luvulla. Porissa käytiin Koiviston kartanon kanssa rajariita, jonka selvittelyn yhteydessä jo pormestarin tehtävää hoitanut Hannu Hannunpoika laati käsivaraisesti Porin ja sen ympäristön kartan. Se lienee tapahtunut vuonna Tässä ei ole tarpeen todistella kartan merkitystä ko. riidan ratkaisuna, vaan selvittää vain se, onko kyseessä sama Hannu Hannunpoika, joka oli vuosikymmentä aikaisemmin Pietari Brahen luottomaanmittarina. Jo pikainen vilkaisu Ruuthin julkaisemaan karttaan osoittaa, että ainakin tuo kartta on nuorempi. Kartan alkuperäinen kappale on Gyllenborgin kokoelmassa Upsalassa. Kopion on piirtänyt K.F. Ignatius Suomen Historialliselle Seuralle. Siinä mielessä voidaan luottaa, että kopio on alkuperäisen, Hannunpojan tekemän kartan kaltainen. Joka tapauksessa se on viimeinen tunnettu Hannunpojan laatima kartta. Tätä tukee Ruuthin näkemys siitä, että Helsingin raatimieheksi muuttanut Hannunpoika olisi palannut ainakin jossain määrin maanmittarin töihin. 25 Hannu Hannunpoika Helsingissä Aikaisemmin esillä olleen maaherra Ugglan kirjeen mukaan Hannu Hannunpoika toimi maanmittarina Uudellamaalla jo 1640-luvun puolivälissä. Erinäisten työtehtävien ja Pietari Brahen toiminnan seurauksena Hannunpojan tie kulki Uudeltamaalta Varsinais-Suomeen ja Turun regulointien suunnitteluun jo 1640-luvun lopulla. Niin kuin edellä on jo todettu, hän teki samoihin aikoihin myös Naantalin ja Uudenkaupungin regulointisuunnitelmat. Hannunpojan asuinpaikka lienee ollut 1640-luvun jälkimmäisellä puoliskolla joka tapauksessa Helsinki, mutta monet merkit viittaavat siihen, että hän olisi asunut myöhemminkin Helsingissä. Jonkinlainen todiste Hannunpojan pyrkimyksistä palata Helsinkiin on Ruuthin kertomus erään talvi-illan tapahtumista vuonna 1659, kun pari porilaista raatimiestä ja yksi kultaseppä vierailivat pormestari Hannu Hannunpojan luona. Illan juopottelun seurauksena syntyi suukopu, jonka aikana kultaseppä Taavetti sanoi Hannu Hannunpojalle: Jos oletkin pormestari Porissa, olet Helsingissä vain rajasuutari. Sillä Taavetti tarkoitti ilmeisesti sitä, että Hannu Hannunpoika oli hiljattain hakenut ja päässyt raatimieheksi Helsinkiin. 26 Nyt herää vielä yksi kysymys. Oliko mahdollista, että porilainen pormestari Hannu Hannunpoika olisi voinut olla samanaikaisesti huomattavana kiinteistönomistajana myös helsinkiläinen raatimies? 23 Ruuth 1899: Ruuth 1899: Ruuth 1899: 125. Ks. Hannu Hannunpojan karttakäsialasta Kostet 1995: 87 88, 95, 112, Ruuth 1899:

35 Hannu Hannunpoika Ruuthin mukaan Hannunpoika oli maanmittari, joka asui Helsingissä josta hän sai todistuksen rehellisestä käytöksestään ja vilpittömästä elämästään. Hannunpoika oli Porin pormestarina ilmeisesti vain reilun vuoden vuosina , sillä hänet valittiin jo 1658 raatimieheksi Helsinkiin, jossa hän vannoi raatimiehen valan, mutta ei sen jälkeen esiinny asiakirjoissa. Ruuth epäilee Hannunpojan palanneen tuossa vaiheessa taas aktiivisesti vanhaan ammattiinsa maanmittariksi. Hän oli joka tapauksessa jo varakas mies, joka omisti taloja Helsingissä, Porissa ja Turussa. 27 Hannu Hannunpojan paluu Helsinkiin perustui tietysti siihen, että hän oli ollut kaupungissa aikaisemminkin ja omisti siellä ilmeisesti useita kiinteistöjä. Toisaalta Helsingissä oltiin tekemässä juuri 1650-luvun lopulla hallinnonuudistusta, mikä avasi ilmeisesti uusia mahdollisuuksia toimia raatimiehenä. Oululainen raatimies ja laivuri Hannu Hannunpoika Hannu Hannunpoika mainitaan oululaisena laivanvarustajana ja laivurina, jonka laivakunta lahjoitti 1641 kirkolle 5 taaleria. 28 Hannu Hannunpoika (Fordell) oli oululainen raatimies Hänet vapautettiin toimestaan vuodeksi Hannu Hannunpoika oli laivanomistaja, joka lähetettiin 1657 Turkuun hoitamaan hovioikeudessa käsittelyssä ollutta pormestari Krögeriä vastaan nostettua riitajuttua. Hannu Hannunpoika kuoli vuonna 1657 ja haudattiin Hannu Hannunpojan vaimo oli Margareta Klemetintytär, joka haudattiin Oulussa Varakkaimpien liikemiesten ja muiden merkittävien kaupunkilaisten talot sijaitsivat ojansuun pohjoispuolella ja pitkin Hahtiperän rannikkoa. Vuoden 1651 kartan mukaan siellä olivat Eerikki Sakarinpojan, Hannu Pietarinpojan ja Hannu Hannunpojan talot samassa korttelissa. 30 Kyseessä ei siis voi olla maanmittari Hannu Hannunpoika, joka laati Porin kartan vielä vuonna Vuodelta 1679 mainitaan raatimies Hannu Hannunpojan lesken talo, jossa oli kaksi tupaa toisiaan vastapäätä ja jonka arvo oli 40 taaleria. Se edusti pienenpuoleisia kaupunkitaloja, joita alueella oli muitakin. Sen lisäksi vuodelta 1682 mainitaan Eerikki Hannunpoika Töyrän talo, joka oli 201 taalerin arvoinen. 31 Oliko maanmittari, pormestari ja raatimies Hannu Hannunpoika Vaasassa? Vaasastakin löytyy Hannu Hannunpoika, joka voisi olla etsimämme. Vaasalainen Hannu Hannunpoika oli varakas porvari, joka sai kuningas Kustaa II Aadolfilta Vaasan Suurjunkkarin, store Junkaren i Wasa arvonimen. Vero- ja tuomiokirjojen perusteella on voitu todeta, että Hannu Hannunpoika ansaitsi arvonimensä. Hän toimitti jo 1607 muonaa ja aseita Liivinmaalla taistelleille ruotsalaisille sotajoukoille. Vuonna 1645 samanniminen porvari kuljetti ratsuväkeä Suomesta Ruotsiin. Hannu Hannunpoika kuoli myöhäissyksyllä Hänen omaisuutensa arvioitiin 1659 lähes kuparitaalariksi. Vaasalaisen Hannu 27 Ruuth 1899: Virkkunen 1953: Virkkunen 1953: , liite Oulun virkamiehet s. 9; Saaligh gamm. Rodman Hannu Hannusån. 30 Virkkunen 1953: Virkkunen 1953: VA 9116: 184; Luettu

36 Juhani Kostet Hannunpojan ensimmäinen puoliso oli Beata Ingevaldintytär. Hänen kuoltua Hannunpoika avioitui palvelijattarensa Malin Tuomaantyttären kanssa. Hannu Hannunpojan vävynä mainitaan 1642 Anders Olavinpoika, joka lienee ollut jo 1633 tukholmalainen porvari. 33 Vaasassa eli ilmeisesti samaan aikaan toinenkin porvari Hannu Hannunpoika, joka kuoli vuonna Hän erehtyi vaarallisiin lemmenleikkeihin ja hänet, samoin kuin toinenkin asianosainen, kirkkoherra Tuomas Florinuksen vaimo Karin Eerikintytär, tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin. 34 Hannun vaimon nimi ja viitteitä hänen syntyperäänsä on löydettävissä Vaasan raastuvanoikeuden pöytäkirjoista 1655 ja maaliskuussa 1658, kohdassa, jossa luetellaan Kokkolan kirkkoherran Jacobus Skepperuksen tyttäret, niiden joukossa Maria Jaakontytär, joka eli vuonna 1660 leskenä lankonsa, kirkkoherra Nicolaus Ringiuksen luona Uudessakaarlepyyssä. Hannu Hannunpojan jälkeen Marialla oli mahdollisesti puolisona eräs Grels Niilonpoika, mutta ainakin vuodesta 1661 lähtien De la Gardien läänitysvouti, entinen Turun raatimies Henrik Tawast, joka kuoli Turussa Kuka on etsimämme Hannu Hannunpoika? Meillä on nyt kolme tai neljä Hannu Hannunpoikaa, joilla on paljon yhtäläisyyksiä. Kaikilla on sama nimi, joskin se kirjoitetaan eri yhteyksissä eri tavoilla. Kaikki ovat olleet varakkaita porvareita ja ilmeisen vaikutusvaltaisia toimijoita oman aikansa kaupunkiyhteiskunnassa. Nimen kirjoitusmuodolla ei liene merkitystä lopullisen tavoitteen kannalta. Kyseessähän on nykyaikanakin hyvin tuntemamme ilmiö. Voidaanhan juhlinnan kohteemme tyttönimikin kirjoittaa vaikkapa naerhi tai sähköpostiaikakauden muodossa narhi. Hämäläinen voidaan kirjoittaa nykyisin Haemaelaenen tai Hamalainen. Ei tässä nimen kirjoittamistavassa liene sen kummemmasta kyse 1600-luvullakaan, vaikka silloin ei sähköisiä nimenkirjoitusmuotoja ja sen rajoituksia tunnettukaan. Vaasassa eli 1600-luvulla ainakin kaksi Hannu Hannunpoikaa. He olivat selvästi porvareita, enkä ole pystynyt käytettävissä olevien lähteiden perusteella osoittamaan heidän osaltaan minkäänlaisia yhteyksiä kaupunki- tai maanmittaustoimintaan. Heidät voinemme tässä etsinnässä sivuuttaa ja keskittyä maanmittari Hannu Hannunpojan yhteyksiin helsinkiläiseen, porilaiseen ja oululaiseen porvariin tai pudottaa heistä jonkun pois. Maanmittari Hannu Hannunpojasta tuli porilainen pormestari ja myöhemmin helsinkiläinen raatimies. Kaikki nämä vaiheet ovat helposti yhdistettävissä samaan henkilöön. Helsinkiin maanmittari Hannu Hannunpoika yhdistyy paitsi 1640-luvun puolivälin kartografisen toiminnan kautta myös Porissa sattuneen, pientä tappelunnujakkaa koskevan kirjallisen tiedon perusteella. Samalla tavalla hän on liitettävissä Porissa toimineeseen Hannu Hannunpoikaan. Oululainen Hannu Hannunpoika oli porvari ja raatimies. Erot löytyvät tutkittaessa henkilöhistoriaa ja elinkaaria. Oulussa eläneeseen Hannu Hannunpoikaan yhdistyy vain talonomistus ja porvarin rooli. Erottavat tekijät ovat kuitenkin ratkaisevan merkittäviä. Oululaiseen Hannunpoikaan ei voi yhdistää millään tavalla kartografista toimintaa. Siihen ei ole mitään viitteitä. Sen lisäksi Hannu Hannunpoika on Paavolan todistelun mukaan kuollut vuonna Maanmittari Hannu Hannunpoika eli vielä tuossa vaiheessa aktiivista maanmittarin elämää. 33 VA 9116: 184; Luettu VA 9116: 184; Luettu GENOS 21 /

37 Hannu Hannunpoika Lopputulos on se, että Kirsti Paavolan väitöskirjassaan mainitsemalla Hannu Hannunpojalla ei ollut mitään tekemistä maanmittari Hannu Hannunpojan kanssa. Tämän tarinan voi hyvällä omallatunnolla päättää kunnon Oulun lyseolaisen pitkän matematiikan opiskelleen humanistin tapaan kolmeen kirjaimeen M.O.T. Bibliografia Painamattomat lähteet Riksarkivet, Tukholma Lantmät.lev nr. 78. Kartavd. st. form. Ut. känd proven. nr Kartavd. m. form. Krigsarkivet, Tukholma Utländska kartor. Stad- och fästningsplaner. Finland. Kansallisarkisto, Helsinki MHA. KA; Pietari Brahen ilmoitus reguloinnin toteuttamisesta. Turun kaupunginarkisto Turun raadin pöytäkirjat Turun maistraatin arkisto. BIa:23. TKA. Sähköiset lähteet Julkaistu Luettu Luettu Luettu Luettu GENOS 21 / Luettu Tutkimuskirjallisuus Ekstrand, V. 1905: Samlingar i landtmäteriet 2. Förteckning över landtmäteri-författningar Landtmäteristyrelsen: Stockholm. Jäntere, K. 1943: Piirteitä Naantalin kaupungin asemakaavasta ja 1700-luvuilla. Jäntere, K. & Maliniemi, A. (toim.): Muistojulkaisu Naantalin 500-vuotisjuhlaan elokuun 23 päivänä Suomen Kirja: Helsinki. Kostet, J. 1995: Cartographia urbium Finnicarum. Suomen kaupunkien kaupunkikartografia 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Monumenta Cartographica Septentrionalia 1. Pohjois- Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Kostet, J. 2005: Tuntematon Hannu Hannunpoika - kaupunkien reguloija ja Pietari Brahen luottomies. Talvio, T., Aurasmaa, A. & Suominen-Kokkonen, R. (toim.): Museon muisti, Ritva Wäreen juhlakirja: Taidehistoriallisia tutkimuksia 31. Taidehistorian seura: Helsinki. Luukko, A. 1971: Vaasan historia Vaasan kaupunki: Vaasa. Paavola, K. 1998: Kepeät mullat - kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois- Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis. Series B, Humaniora 28. Oulun yliopisto: Oulu. Ranta, R. 1975: Turun kaupungin historia Turun kaupunki: Turku. Rosberg, H. 1985: Vanhojen karttojen Suomi. Historiallisen kartografian vertaileva tarkastelu. Gummerus: Jyväskylä. Ruuth, J. W. 1899: Porin kaupungin historia. Porin kaupunki: Pori. Virkkunen, A. H. 1953: Oulun kaupungin historia 1, Oulun kaupunki: Oulu. 37

38 Juhani Kostet 38

39 Seurakuntakirkkojen suojeluspyhimykset SUOMEN VANHIMPIEN SEURAKUNTAKIRKKOJEN SUOJELUSPYHIMYKSET JA SUOJELIJAT JOHTOPÄÄTÖKSIÄ VIIMEAIKAISEN SEURAKUNTAHISTORIALLI- SEN TUTKIMUKSEN JA TULKINNAN VARASSA Markus Hiekkanen Kirkkojen suojeluspyhimyksien määrittelyä kohtaan on varsinkin Pohjoismaissa, luterilaisuuden ydinalueilla tunnettu suurta mielenkiintoa paikoin jo 1700-luvulta lähtien. Tällä on taustana osaksi romantiikan ajan katolisen ajan kirkkopyhimyksiin kohdistuva arvostus, mutta toki myös tieteellinen näkökulma oli voimakas. Suomessa näitä yrityksiä määritellä tietyn kirkon suojeluspyhimys tai -pyhimykset näkyy jo pitäjänhistorioissa, mutta myös muuten. Niin tiedemiehet kuin maallikot ovat pyrkineet esittämään arvionsa kunkin kirkon kohdalla. Ensimmäisen kerran julkaistiin mahdollisimman kattava luettelo kirkkojen suojeluspyhimyksistä , ja sittemmin on tullut uusia tutkimuksia, joiden tarkoitus on ollut pääasiassa tarkentaa ja korjata aikaisempaa tietoa. 2 Keskiaikaa on tällöin käsitelty lähes poikkeuksetta yhtenä kokonaisuutena ottamatta huomioon eriaikaisia tilanteita. 3 Taustalla on tietysti myös Suomen keskiajan kirjallisten lähteiden vähäisyys. Uskallankin väittää, haluamatta provosoida, että kyseinen ajanjakso on verrattuna muihin maihin, kuten Ruotsiin, Suomessa ennemmin Frühgeschichte kuin Mittelalter. Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että yhden englantilaisen kylän keskiaikainen aineisto saattaa olla laajempi kuin koko Suomen vastaava. Ehkä juuri lähteiden puute on johtanut Suomessa suuripiirteisyyteen. Seuraavassa pyrin hahmottamaan yhdtä jaksoa keskiaikamme periodeista. 4 Näkökulma on hiukan toinen kuin aikaisemmassa tutkimuksessa, ja se pyrkii ottamaan huomioon mahdollisen uuden tavan jäsentää tapahtumia. Jälkimmäisessä on kysymys siitä, että viime vuosina on voitu ainakin varauksellisesti osoittaa alueellisten seurakuntien tai pitäjien pohjalta toimivan rakenteen olevan katolisen kirkon tietyn vaiheen päämäärä tai periaate. Näyttää siltä, että järjestelmä luotiin noin 1000-luvulla ja sitä alettiin soveltaa Tanskan alueella ehkä jo vuoden 1100 tienoilla tai hiukan aikaisemmin. Etelä-Ruotsissa seurakuntia 1 Wallin Esim. Krohn 1912; Malin 1925; Hellberg 1988; Linna 1996 (tässä pyritään kokonaishahmotukseen alueellisten premissien näkökulmasta); Heikkilä Ks. kuitenkin Knuutila 1984; Jokipii 1989 ja erityisesti Knuutila Suomen keskiajan periodisointi ei ole helppo asia, ja on sanottu, ettei sitä edes tarvita. Toisaalta asioiden ja myös teoreettisten olioiden luokittelu on välttämätön keino, jotta voidaan keskustella samoista asioista. Pyhimyskultista tiiviisti ks. Hiekkanen 2003 passim. 39

40 Markus Hiekkanen alettiin perustaa 1100-luvulla ja saman vuosisadan loppupuolella myös Keski-Ruotsissa. 5 Suomessa ei tästä näkökulmasta asiaa liene tarkasteltu, vaan lähtökohtana on useimmiten ollut, että pitäjä alueellisena järjestäytymismuotona palautuisi esihistorialliselle ajalle ja että katolinen kirkko sovelsi sitä muodostettaessa seurakuntia Etelä-Suomen maata viljelevän väestön keskuuteen. Näen tällaisen tulkinnan ongelmallisena ja arvelen sen liittyvän tietynlaiseen nationalistiseen ajatteluun, jossa suomalaisen itsenäisyyden ja varhaisen järjestäytymisen juuria yritetään, useimmiten toki tiedostamattomasti mutta joskus myös harkitusti, viedä mahdollisimman kauas menneisyyteen. Lähdenkin tarkastelemaan asiainkulkua esitetystä innovaatiotulkinnasta: seurakunnat eli pitäjät ovat katolisen kirkon tietyn hierarkkisen tason uuden organisaatioajattelun tuloksia. Suomessa järjestelmän ovat yhdessä talonpoikien edustajien kanssa luoneet lähetyspiispat, erityisesti Tuomas. 6 Se, että juuri hän olisi ollut tekijä, palautuu kahteen hiljattaiseen tulkintaan. Ensimmäinen on se, että Etelä-Suomen koko maanviljelysväestö olisi kääntynyt kristinuskoon vuoden 1200 tienoilla tai hiukan sen jälkeen. Tämä tulkinta perustuu siihen, että kaikilla tunnetuilla rautakaudesta keskiaikaan havaittavilla väestöllisen jatkuvuuden alueilla, nimittäin Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Hämeessä, hautaustapa ja hautauspaikat muuttuvat lopullisesti kristillisiksi tuona ajankohtana. Toinen tulkinta, Eljas Orrmanin esittämä, on se, että kymmenysverotusjärjestelmä on vanhempi kuin aiemmin on oletettu, toisin sanoen se oli käytössä jo 1200-luvun alussa. Koska kymmenysjärjestelmä edellyttää alueellista seurakuntajärjestelmää ja päinvastoin, on seurakuntia voitu perustaa maahamme jo ennen vuotta 1250 mutta tuskin ennen vuotta 1200, jolloin järjestelmä vielä teki tuloaan Keski-Ruotsin puolelle. 7 Tällä tavoin olen luonnostellut perustamisaallon alkuajankohdaksi vuoden 1225 ja loppuajankohdaksi vuoden 1250 tienoon. 8 Näistä lähtökohdista aloin 1990-luvun loppupuolella käydä läpi Suomen keskiaikaisia seurakuntia pyrkien selvittämään, mitkä niistä voisi sijaintinsa, historiallisten tietojen ja arkeologisten havaintojen perusteella tulkita olevan vanhimpia. Seulonnan tuloksena on 38 seurakuntaa, jotka erilaisin kriteerein näyttäisivät olevan vanhimpia. 9 Huomattava on, että vain parissa tapauksessa ajallisen aseman saattoi osoittaa kiistattomasti esimerkiksi kirjallisin lähtein. Näitä olivat Masku ja Nousiainen. 10 Lähtökohdaksi ryhmä kuitenkin 5 Ks. esim. Brink Piispa Tuomaan henkilöhahmo sotaisana, Novgorodia vastaan taistelevana kondottieerina, kuten Jaakkola (1958: ) häntä luonnehtii, väistyisi näin nimenomaan kirkollisen organisaation ja järjestelyn auktoriteetin tieltä. 7 En siis pidä uskottavana, että Suomen alueella olisi omaksuttu järjestelmä ennen Ruotsin aluetta, jonka kristillistyminen oli selvästi vanhempi ja vakiintuneempi ja joka selvästikin oli yhteiskunnallisilta muodoiltaan monimutkaisempi ja jonka vauraus oli tuolloin ja sen jälkeen huomattavasti suurempi. 8 Tarkkoja vuosilukuja on mahdotonta esittää. Tapa käyttää ajoituksissa viidellä jaollisia lukuja silloin kun tarkkoja vuosilukuja ei ole lähteiden puutteessa esittää, on kuitenkin mieluisaa niin arkeologeille, taidehistorioitsijoille, historioitsijoille kuin muille aikamittoja käsitteleville tutkijoille, ja näin myös minulle. 9 Alkuperäinen, vuonna 2000, julkaisemani lukumäärä on hiukan isompi kuin nyt lähdekriittisen uudelleenarvioinnin perusteella. 10 Hiekkanen Tässä yhteydessä jätän käsittelemättä ne kaksi merkittävää varhaisen keskiajan kirkkoinstituutiota, jotka eivät kuulu ainakaan toinen niistä territoriaaliseurakuntajärjestelmään. Ensimmäinen niistä on pyhän Olavin dominikaanikonventti. Sen tunnustelijoita saapui Suomeen jo 1249, ja voi arvella heidän perustaneen talon (domus) Koroisiin ja sittemmin varsinaisen tukikohtansa 1200-lu- 40

41 Seurakuntakirkkojen suojeluspyhimykset mielestäni sopii, ja tulevan tutkimuksen tehtäväksi jää selvittää, kuinka vahva tai heikko tulkintani on. 11 Alueseurakuntajärjestelmän perustaminen on saattanut olla kytköksessä tai ainakin se näyttää alkavan samoihin aikoihin, kun Suomen lähetyshiippakunnassa aktivoiduttiin siirtämään piispanistuimen paikka Nousiaisista Maarian pitäjän Koroisiin. Tämä tapahtui vuoden 1230 tienoilla, ei kuitenkaan ennen tätä vuotta. 12 Noin puolet, 21 seurakuntaa, perustettiin tulkintani mukaan vanhoille rautakaudelta periytyville maanviljelysalueille Varsinais-Suomeen, viisi Satakuntaan ja neljä Hämeeseen sekä ruotsalaisille uudisasutusalueille Ahvenanmaalle kuusi ja Uudellemaalle (lähinnä sen läntiseen osaan) viisi. Olen käyttänyt tästä perustamisvaiheesta noin muun muassa termiä aalto, mutta tämä ei tarkoita sitä, ettei niitä olisi perustettu myöhemminkin. Kaiken kaikkiaan seurakuntien määrä lienee kasvanut niin, että niitä keskiajan lopussa oli ehkä 130, kun taas kappeliseurakuntia oli näiden lisäksi muutamia kymmeniä. Kukin perustetuista seurakunnista rakensi, sisusti ja koristeli itselleen puisen kirkkorakennuksen sitä ympäröivine kirkkomaineen ja kirkkomaan aitoineen, katettuine portteineen ja kellotapuleineen. Vasta myöhemmin puisia kirkkoja alettiin korvata kivisillä, ensin Ahvenanmaalla, jossa varhaisimmat ovat 1200-luvun lopulta ja hiukan toistasataa vuotta myöhemmin mantereella, missä Turun tuomiokirkon ensimmäinen vaihe oli varhaisin. Keskiajan kirkkojen suojeluspyhimysten ja suojelijoiden 13 identiteetti on hyvin vaikea selvittää, sillä luterilaisena aikana tieto sellaisesta saattoi unohtua tai se sekoitettiin esimerkiksi kirkon vihkimispäivämäärän pyhimykseen. Myös markkinapäivien muuntaminen keskiaikaisesta käytännöstä joksikin muuksi on sotkenut tilannetta. Myöhemmin, 1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen alkavat taas oppineet yritykset selvittää suojeluspyhimysten henkilöllisyyttä ja suojelijoiden luonnetta, mutta tutkimuksen vauvavaiheessa tulokset ovat saattaneet jäädä epäuskottaviksi. Niinpä Espoon kirkon suojeluspyhimyksenä vun lopussa perustettuun Turun kaupunkiin, jota he luultavasti itsekin olivat organisoimassa. Konventti oli omistettu pyhälle Olaville. Ks. tarkemmin kokoomateosta Dominikaanit Suomessa ja Itämeren alueella keskiajalla. Dominicans in Finland and around the Baltic Sea during the Middle Ages 2003 sekä Knuutila 2010 passim. Toinen on Turun tuomiokirkko ja sen edeltäjät Nousiaisten ja Koroisten lähetyshiippakuntien kirkot. Nousiaisten keskus lienee sijoitettu jonkin kristinuskoon myötämielisesti suhtautuneen suurtalonpojan talon alueelle, kun taas Koroisten kirkkoaluetta varten on ehkä kaavoitettu pieni kappale (lähinnä Koroisten niemi Aurajoen ja Vähäjoen yhtymäkohdassa) keskellä vasta perustettua Maarian eli Räntämäen pitäjää. En siis näe ongelmallisena kysymystä siitä, oliko Maarian pitäjänkirkko olemassa ennen Koroisten piispankirkkoa vai päinvastoin. Molemmat toimivat rinnakkain suuren organisaation eri osina. Tällöin piispankirkko on tietysti ollut organisatorisesti pitäjäyhteisöä korkeammalla. Sittemmin Turun kaupungin yhteyteen siirretty täysivaltainen piispankirkko eli tuomiokirkko oli toki myös Turun kaupunkiyhteisön seurakuntakirkko, mutta olennaisinta on sen luonne piispan kirkkona ja koko Turun hiippakunnan päänä. Turun tuomiokirkon ensimmäinen pyhimys näyttää olleen autuas Neitsyt Maria, mutta hän sai pian rinnalleen pyhän Henrikin. 11 Arvelen artikkelin aiheen sopivan ansiokkaasti Pohjois-Suomen kirkkoja tutkineelle Kirsti Paavolalle, jolle tämä on syntymäpäivätervehdys. 12 Tässä en tohdi ottaa kantaa siihen, oliko Maarian pitäjä jo perustettu ennen piispanistuimen Koroisiin siirtoa. 13 Tarkoitan termillä suojelija niitä toimijoita, jotka eivät olleet ihmisiä, vaan laitteita, kuten Pyhä Risti, tai enkeleitä, kuten pyhä Mikael. 41

42 Markus Hiekkanen on aina meidän päiviimme asti sitkeästi pidetty apostoli Matteusta. Päätelmä palautuu kuitenkin 1800-luvun jälkipuolella tarmokkaasti tietoja keränneen Henrik August Reinholmin muistiinpanoihin, joissa muun muassa lukee, että kirkon länsiseinällä oli vielä 1800-luvun alussa kipsistä(!) tehty Matteusta esittävä veistos. 14 Tällainen tuskin on uskottavaa. Samalla, ja yhtä kevyellä, perusteella kirkon voisi väittää olevan vihitty Pyhälle Ristille, sillä kirkossa on tänäkin päivänä triumfikrusifiksin katkelma. 15 Pyhän Birgitan juhlavuonna 2003 pitämääni esitelmää valmistellessani pyrin luomaan jonkinlaista systematiikkaa tietojen lähdekritiikin suhteen. Tuolloin päämääräni oli pyrkiä selvittämään, mitkä Suomen keskiajan kirkoista ovat olleet omistettuja tälle kuuluisalle naispyhimykselle. Jaoin lähteet käyttöarvoltaan kolmeen ryhmään. Perustelluimpia ja mielestäni varmimpia olivat ne, jotka on mainittu keskiaikaisissa lähteissä, olivat ne sitten arkistolähteitä tai kalkkimaalausten tekstejä. Toinen ryhmä, edellistä epävarmempi, koostuu uuden ajan alkupuolen, keskiajan lopun ja 1700-luvun alun välisistä tiedoista. Näiden joukossa on varsin uskottaviakin tapauksia. Kolmas ryhmä on epäluotettavin ja koostuu 1700-luvun jälkipuoliskolta 1900-luvulle tehdyistä erilaisista oppineista päättelyistä. Seuraavassa olenkin hyväksynyt luotettavaksi tai kohtuullisen luotettavaksi vain ne tiedot, jotka kuuluvat ensimmäiseen ja toiseen ryhmään, kun taas kolmannen ryhmän tulkinnat olen hylännyt. Tässä yhteydessä on hyvä todeta, että usein kirkoilla oli moniakin suojelijoita. Niinpä Naantalin birgittalaisluostaria suojelivat Autuas Neitsyt Maria, pyhä Johannes Kastaja, pyhä Anna ja pyhä Birgittta sekä mahdollisesti Kaikkein Pyhin Vapahtaja. Monesti keskiajan jälkeen on jäljelle jäänyt vain yksi, ehkä tärkeimmäksi katsottu. Niinpä Martti Linna on esittänyt ajatuksen, että kirkoilla, jotka nykyisten tietojen mukaan on omistettu pyhälle Pietarille, on alun perin ollut parina pyhä Paavali. 16 Tulkinta vaikuttaa uskottavalta. Eräs ongelmallisimmista kysymyksistä liittyy siihen, kuinka uskollisia oltiin seurakunnan ensimmäisen kirkon pyhimykselle tai pyhimyksille ja suojelijalle/suojelijoille. Tässä ei voi sanoa mitään varmaa, sillä asiaa koskevia lähteitä pitäisi olla samasta seurakunnasta useita keskiajan eri vaiheista aivan alkupuolelta ajanjakson loppuun saakka ja vielä uuden ajan alkupuolelle asti. Tällaista tilannetta ei pysty osoittamaan yhdenkään suomalaisen seurakunnan osalta, joten tilanne jää auki. Oma arvioni on se, että kirkko oli tässä niin kuin monessa muussakin suhteessa konservatiivinen: jos 1200-luvun alkupuoliskolla oli valittu tietty pyhimys tai tiettyjä pyhimyksiä, he säilyivät myöhemmin. Toki uusia pyhimyksiä on voinut tulla mukaan, kun rakennettiin uusi puukirkko tai kivikirkko korvaamaan viimeisin puukirkko, mutta perusasetelman ei mielestäni ole tarvinnut muuttua. 17 Seuraavassa asetelmassa on esitetty tulkintani mukaan Suomen vanhimmat, siis noin vuosien 1225 ja 1250 välissä perustetut seurakunnat ja niiden pyhimykset/suojelijat sikäli kuin nämä tunnetaan edellä mainittujen lähdekriittisesti määriteltyjen ryhmien yksi ja kaksi perusteella. Seurakunnat on esitetty maakunnittain aakkosjärjestyksessä. 14 Hiekkanen 1988: Joissakin kirkoissa, kuten Hattulassa ja Janakkalassa, veistoksia saattaa olla säilynyt parikymmentä ellei enemmänkin. On mielivaltaista ja perustelematonta valita niiden joukosta jokin omiin mieltymyksiin sopiva edustamaan kirkon suojeluspyhimystä tai suojelijaa. 16 Linna 1996: Tämänkaltaisten kysymysten selvittämiseksi tarvittaisiin laajaa kansainvälistä tutkimusta ja vertailua. 42

43 Seurakuntakirkkojen suojeluspyhimykset Varsinais-Suomi: Halikko Tuntematon 18 Kaarina Pyhä Katariina Aleksandrialainen Kalanti Autuas Neitsyt Maria ja pyhä Olavi Kemiö Autuas Neitsyt Maria ja pyhä Andreas Laitila Pyhä arkkienkeli Mikael Lieto Tuntematon 19 Maaria Autuas Neitsyt Maria ja pyhä Dionysius Masku Pyhä Johannes Kastaja Mynämäki Pyhä Laurentius ja pyhä Erik Nousiainen Autuas Neitsyt Maria ja pyhä Henrik Paimio Tuntematon 20 Parainen Tuntematon 21 Perniö Pyhä Laurentius Piikkiö Tuntematon 22 Raisio Tuntematon 23 Sauvo Pyhä Clementius Sontamala Tuntematon 24 Uskela Tuntematon 25 Vehmaa Pyhä Margareta Yhteensä Halikon suojeluspyhimykseksi on oletettu pyhää Birgittaa, ja lähdeperusta on vuodelta 1691 oleva kalustoluettelo (Ignatius 1815: 13). Ongelmaksi muodostuu se, että Birgitta ei ole voinut olla Halikon kirkon suojeluspyhimys (tai yksi heistä) seurakunnan ensimmäistä kirkkoa vihittäessä vuosien 1225 ja 1250 välissä, sillä hän eli 1303(?) 1373 ja hänet julistettiin pyhimykseksi vasta Ensimmäisen kerran mainitaan pyhä Pietari kirkon suojeluspyhimyksenä vasta vuonna 1878 (Killinen: 71 75), joten lähde kuuluu kolmanteen luotettavuusluokkaan. Myöhemmin väitettä on pidetty uskottavana (Riska 1964: 242) tai kysymysmerkillä varustettuna (Hiekkanen 2007: 84; tässä kirjassa on kunkin kirkkoesittelyn alussa mainittu suojeluspyhimys tai suojeluspyhimykset ja suojelija). 20 Paimion Räpälän kirkko on arveltu omistetun pyhälle Jaakobille, mutta lähde kuuluu kolmanteen luokkaan. Ks. lähteistä Riska 1964: , jossa omistaminen Jaakobille on hyväksytty. 21 Suojeluspyhimyksiksi on ehdotettu pyhää Simonia ja pyhää Olavia, mutta kummankin perustelut ovat heikkoja. Ks. Nikula 1975: Nykyisen, rakennetun Piikkiön kivikirkon päädyssä olevat kirjaimet S.N. ja keskiajalta säilyneen identifioinniltaan tuntemattoman piispaveistoksen käyttäminen keskiaikaisten puukirkkoedeltäjien määrittelemiseksi pyhälle Nikolaukselle omistetuiksi, eivät ole perusteltuja. Muita lähteitä ei ole. Riska 1964: 94, 101, 107. Ks. myös Hiekkanen 2007: Raision kirkon suojeluspyhimykseksi on oletettu pyhää Martinusta, mutta lähde kuuluu kolmanteen luokkaan ja on 1800-luvun lopulta (Reinholmin kokoelmat, Museovirasto; lähteestä ks. Lilius et al. 1973: 90). Tulkinnan olen myöhemmin hyväksytty kysymysmerkillä varustettuna (Hiekkanen 2007: 152), mutta sille ei selvästikään ole kunnollisia perusteita. 24 Oja 1977: Perimätiedon mukaan Uskelan kirkko olisi omistettu pyhälle Martinukselle, mutta tieto on vasta vuodelta Kallio 1912, passim; Riska 1966:

44 Markus Hiekkanen Satakunta: Häme: Ahvenanmaa: Eura Pyhä arkkienkeli Mikael 26 Huittinen Pyhä Katariina Aleksandrialainen Kokemäki Autuas Neitsyt Maria Pirkkala Pyhä Jaakob Vanhempi 27 Sastamala Autuas Neitsyt Maria Yhteensä 5 Hattula Pyhä Risti ja pyhä Anna 28 Hollola Autuas Neitsyt Maria Sääksmäki Tuntematon Vanaja Tuntematon Yhteensä 4 Finström Pyhä Risti 29 Hammarland Pyhä Katariina Aleksandrialainen Jomala Pyhä Olavi Lemland Tuntematon ja pyhä Birgitta? 30 Saltvik Autuas Neitsyt Maria Sund Pyhä Johannes Kastaja Yhteensä 6 Inkoo Pyhä Nikolaus Karjaa Tuntematon Kirkkonummi Pyhä arkkienkeli Mikael? 32 Tenhola Tuntematon Yhteensä 4 26 Koivisto 1966: Wallin 1896: 63 64; Kaukovalta et al. 1934: 103, 106; Saarenheimo 1974: Pidän jokseenkin varmana, ettei pyhä Anna ole seurakunnan perustamisvaiheessa tullut kirkon suojeluspyhimykseksi. Pyhän Annan tulo Suomen pyhimyskulttuuriin näyttää nimittäin olevan verraten myöhäinen ilmiö, käytännössä 1400-luku. Ks. tästä lähemmin Räsänen 2009: passim. 29 Joskus on arveltu kirkon tulleen vihityksi pyhälle arkkienkeli Mikaelille, mutta kyseinen keskiaikainen lähde viittaa kirkossa olleeseen alttariin, ei itse kirkkoon. Ks. Knuutila 2010: 320. Toinen keskiaikainen lähde antaa ilmi, että kirkko omistettiin Pyhälle Ristille. 30 Samalla tavalla kuin Halikossa on arveltu, että Lemlandin kirkon suojeluspyhimys olisi ollut pyhä Birgitta. Jos näin valitettavasti tiedot ovat hyvin epämääräisiä on asian laita, on kirkolla täytynyt olla yksi tai useampia suojeluspyhimyksiä sen perustamisajalta, siis 1200-luvun alkupuolelta. Tämän epävarmuuden olen ilmaissut esim. Hiekkanen 2007: Olen aikaisemmin tulkinnut niin, että myös Pohjan seurakunta perustettiin tänä aikana, mutta sittemmin käsitykseni on muuttunut. Pohja lienee irtautunut Karjaasta itsenäiseksi yksiköksi 1300-luvulla. Kerkkonen 1959: ; Orrman 1994: Lähdetiedot Kirkkonummen kirkon suojeluspyhimyksestä ovat hyvin niukat ja myöhäiset. Tarkemmalla analyysilla kuin tässä joudutaan ehkä poistamaan Mikael mahdollisuuksien joukosta, jolloin tilalle tulee sana tuntematon. 44

45 Seurakuntakirkkojen suojeluspyhimykset Pohjanmaalle, Savoon, Karjalaan ja Itä-Uudenmaan itäisempiin osiin ei seurakuntia perustettu tässä ensimmäisessä vaiheessa. Seuraava käsittely perustuu siis vain Varsinais-Suomen, Satakunnan, Hämeen, Ahvenanmaan, ja Länsi-Uudenmaan kirkkojen pyhimysten valikoimaan. Eri pyhimysten ja suojelijoiden lukumäärä on varsin pieni, mikä tietysti osaltaan johtuu siitä, että varhaisimman horisontin seurakuntien määrä on pieni vain 38. Vähäiseen määrään vaikuttaa tietysti myös identifioinniltaan tuntemattomien kirkkojen korkea määrä, peräti 13 eli siis yli neljännes kaikista. Toisaalta ei pyhimysten lukumäärä kasva kovin paljon keskiajan myöhempinä aikoina, siis 1250-luvulta 1500-luvun puoliväliin mennessä, jolloin reformaation mukana kirkkojen vihkiminen ja omistaminen pyhimyksille lakkasi Ruotsin valtakunnassa. 33 Erikseen laskettuna pyhimyksiä tai suojelijoita on 15. Ne eivät kuitenkaan jakaudu tasaisesti kirkko kirkolta, vaan muutama, kuten Kalanti, on omistettu kahdelle pyhimykselle (ks. edellinen asetelma). Tällaisia tapauksia on viisi. 34 Suojeluspyhimysten ja suojelijoiden lukumäärät jakautuvat seuraavan asetelman mukaisesti: Autuas Neitsyt Maria 8 Pyhä arkkienkeli Mikael 4 Pyhä Katariina Aleksandrialainen 3 Pyhä Laurentius 2 Pyhä Johannes Kastaja 2 Pyhä Risti 2 Pyhä Andreas 1 Pyhä Clementius 1 Pyhä Dionysius 1 Pyhä Erik 1 Pyhä Henrik 1 Pyhä Jaakob vanhempi 1 Pyhä Margareta 1 Pyhä Nikolaus 1 Pyhä Olavi 1 Tuskin voi yllättyä siitä, että autuas Neitsyt Maria pitää ehdotonta ykkössijaa pyhimysten ja suojelijoiden joukossa. Hänen asemansa oli kasvanut voimakkaasti kautta katolisen Euroopan jo ensimmäisellä vuosituhannella, ja uudet lähetysalueet, kuten Suomi, tulivat intensiivisesti mukaan. Eniten hänelle omistettuja seurakuntia ja kirkkoja on Varsinais-Suomessa, kuten voi olettaakin tilastollisesti. Myös Satakunnassa, Hämeessä ja Ahvenanmaalla on kussakin yksi, mutta Länsi-Uudellamaalla ei ainuttakaan. Raamatussa 33 Kirjoittaja on valmistelemassa tutkielmaa, jossa otetaan huomioon tämä myöhäisempi aineisto. Sen yhteydessä tarkastellaan, milloin ja keitä uusia pyhimyksiä ilmaantuu kirkkopyhimysten joukkoon samoin kuin sitä, miten vanhimman vaiheen pyhimysten perinne jatkui uusissa seura- ja kappelikunnissa. 34 Tässä ei ole otettu huomioon Halikkoa ja Hattulaa, joiden toinen pyhimys on liian myöhäinen voidakseen olla seurakunnan perustamisajalta. 45

46 Markus Hiekkanen mainituista hahmoista on pyhä arkkienkeli Mikael toisena neljällä kirkolla, mutta hänen jälkeensä seuraavat raamattuun liittymättömät pyhimykset Katariina Aleksandrialainen kolmella ja pyhä Laurentius kahdella kirkolla. Sitten onkin taas raamatullinen henkilö, pyhä Johannes Kastaja, kahdella kirkolla, ja sama määrä on ei-henkilöllisellä, mutta toki raamattuun selkeästi liittyvällä suojelijalla Pyhällä Ristillä. Lopuille pyhimyksille nimittäin Andreaalle, Clementiukselle, Dionysiukselle, Erikille, Henrikille, Jaakob vanhemmalle, Margaretalle, Nikolaukselle ja Olaville on omistettu yksi kirkko kullekin. Heistä Andreas ja Jaakob vanhempi ovat raamatullisia pyhimyksiä. Mukana on vain kolme pohjoismaista pyhimystä, nimittäin Erik, Henrik ja Olavi. Hiukan yllättävää on ainakin, ettei mukana ole muita ruotsalaisia pyhimyksiä, kuten Eskil, Sigfrid ja Botvid. Onko tässä mahdollista tulkita asiaa siten, ettei lähetystyö Suomessa suuressa määrin ollutkaan Ruotsista tulleiden pappien hallussa? 35 Yllättävää on myös Olavi-kirkkojen vähäinen määrä, sillä hän oli yksi Suomen valtapyhimyksistä, kuten Jyrki Knuutila äskettäin on osoittanut. 36 Pyhimyksistä muut ovat ikään kuin odotettavissa, sillä Katariina, Laurentius, Margareta, Nikolaus ja apostolit Andreas ja Jaakob vanhempi olivat suosittuja kautta Euroopan. Sen sijaan tämänkaltaista suosittumisen tasoon perustuvaa selitystä on vaikeampi esittää Clemensille ja Dionysiukselle, jotka harvemmin esiintyvät kirkkojen suojeluspyhimyksinä. Edellä esitetty vanhimpien seurakuntien ja niiden kirkkojen suojeluspyhimyksien ja suojelijoiden kerrostuma perustuu, kuten sanottu, monen edellytyksen ja jos-sanan varaan rakennetulle mallille Suomen varhaisesta kirkollisesta organisoitumisesta. Tällaista tarkastelua ei kuitenkaan aiemmin ole tehty, ja kokeena se voi toimia tulevien tutkimusten käyttöaineena. Arvelen osan tulkinnoista pitävän paikkansa, mutta on myös niin, että lähdekritiikkiä tulisi luultavasti tiukentaa useiden kirkkojen kohdalla. 35 Antoisia näkökulmia esittää pohjoisten alueiden lähetystyöstä Nilsson Knuutila

47 Seurakuntakirkkojen suojeluspyhimykset Bibliografia Painetut lähteet Ignatius, B. J. 1815: Dissertatio historica de paroecia Fenniae Australis Haliko I. Aboae. Tutkimuskirjallisuus Brink, S Sockenbildning och sockennamn. Studier i äldre territoriell indelning. Acta Academiae Regiae Gustavi Adolphi LVII. Kungl. Gustav Adolfs Akademien för svensk folkkultur: Uppsala. Dominikaanit Suomessa ja Itämeren alueella keskiajalla. Turun maakuntamuseon raportteja 18. Virtanen, K. (toim.). Turun Maakuntamuseo: Turku Heikkilä, T. 2005: Pyhän Henrikin legenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Hellberg, L. 1987: Ortnamnen och den svenska bosättningen på Åland. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 541. Svenska litteratursällskapet i Finland: Helsingfors. Hiekkanen, M. 1988: Polvesta polveen täällä... Espoon kirkon esiin kaivettua menneisyyttä. Espoon seurakunnat: Espoo. Hiekkanen, M. 2003: Suomen kivikirkot keskiajalla. Otava: Helsinki. Hiekkanen, M. 2007: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Jaakkola, J. 1958: Suomen varhaiskeskiaika. Kristillisen Suomen synty. Suomen historia III (2. tarkistettu laitos). WSOY: Porvoo. Jokipii, M. 1989: Ruotsin ja Länsi-Suomen lähetyspyhimysten muistoja. Suomen Museo 1989: Kallio, V. J. 1912: Uskelan Martinkirkon ijästä. Varsinais-Suomalaisen osakunnan tervehdys kotiseudulle: Turku. Kaukovalta, K. V., Jaakkola K. & Sorila, A. 1934: Pirkkalan historia. Tampere. Kerkkonen, G. 1959: Medeltiden och 1500-talet. Pojo sockens historia I. Pojo. Knuutila, J. 1984: Ritualet i Åbo stift. Den finländska manualetraditionen i ljuset av ritualfragmenten i Helsingfors universitetsbibliotek. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 74. Suomen kirkkohistoriallinen seura: Helsinki. Knuutila, J. 2010: Soturi, kuningas ja pyhimys. Pyhän Olavin kultti osana kristillistymistä Suomessa 1200-luvulta 1500-luvun puoliväliin. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Toimituksia 203. Suomen kirkkohistoriallinen seura: Helsinki. Koivisto, O., 1966: Historiallisen ajan alusta isoonvihaan. Euran, Honkilahden ja Kiukaisten historia I. Kuntien ja seurakuntien asettama historiatoimikunta: Eura. Korpela, J. 1981: Piispa Konrad Henrikinpoika Bitz rälssimiehenä. Historiallinen Aikakauskirja 1981: Krohn, K. 1912: Pyhimysten nimet suomalaisissa loitsurunoissa. Historiallinen Aikakauskirja 1912: Krötzl, C. 1994: Pilger, Mirakel und Alltag. Formen des Verhaltens im skandinavischen Mittelalter ( Jahrhundert). Studia Historica 46. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Linna, M. 1996: Suomen alueellinen pyhimyskultti ja vanhemmat aluejaot. Honka-Hallila, H. (toim.):vesilahti : Vesilahden kunta ja seurakunta: Vesilahti. Malin, A. 1925: Der Heiligenkalender Finnlands. Seine Zusammensetzung und Entwicklung. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia XX. Suomen Kirkkohistoriallinen seura: Helsinki. Nikula, S. 1975: Åbolands prosteri II. Suomen Kirkot 8. Museovirasto: Helsinki. Nilsson, B. 2010: Den tidiga medeltidens likbegängelse och begravningsbruk i Västkyrkan. Liturgi och kyrkorätt. Nilsson, B. (toim.): Från hedniskt till kristet. Förändringar i begravningsbruk och gravskick i Skandinavien c:a : Opuscula 14. Sällskapet Runica et Mediaevalia: Stockholm. 47

48 Markus Hiekkanen Oja, A. 1977: Nousiaisten historia I. Nousiaisten seurakunta: Nousiainen. Orrman, E., 1994: Helsingin pitäjä ja Uudenmaan kirkollinen järjestäytyminen 1400-luvun loppuun mennessä. Knapas, M. T. (toim.): Vantaan Pyhän Laurin kirkko 500. Tutkielmia kirkon historiasta: Vantaan seurakunnat: Vantaa. Riska, T. 1964: Turun tuomiorovastikunta I. Turun arkkihiippakunta III. Suomen Kirkot, Finlands Kyrkor 3. Museovirasto: Helsinki. Riska, T. 1964: Perniön rovastikunta. Turun arkkihiippakunta IV. Suomen Kirkot, Finlands Kyrkor 4. Museovirasto: Helsinki. Räsänen, E. 2009: Ruumiillinen esine, materiaalinen suku. Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 116. Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Saarenheimo, J. 1974: Vanhan Pirkkalan historia. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta: Nokia. 48

49 Flores martyrum VIATTOMAT LAPSET- MARTTYYRIEN KUKKASET - FLORES MARTYRUM Jussi-Pekka Taavitsainen Johdatukseksi Ihmisten tapa käsitellä vainajan jäännöksiä on mitä moninaisin ja mielikuvituksellisin. 1 Vanhan taparunsauden rinnalle ilmaantuu koko ajan myös erilaisia uutuuksia. Yksi sellainen saattaa varsinkin tyttölapsen isälle synnyttää kiusauksen tulla haudatuksi omasta tuhkasta puristettuna timanttina tyttärensä korvannipukkaan. Tulevan tutkimuksen haaste onkin siinä, miten tällaisen hautauksen joskus vastaisuudessa tunnistaa, esimerkiksi timantin sattumalta kadottua ja sen myöhemmin ilmaantuessa irtolöytönä arkeologin tutkivan katseen alle. Jos tytär taas haudataan vuorollaan normaalisti mutta korvakoruineen, niin kuinka selvää on, että kyseessä on kaksoishautaus? Mikä onkaan arkeologisten ja erityisesti kulttuuristen muodostumisprosessien resoluutio tämän kaltaisissa tapauksissa? Ainakin teoriassa niiden ymmärtämisen ja tunnistamisen merkitys vain korostuu entisestään. Outo hautaustapa kohdistuu myös pyhien ihmisten jäännöksiin. Normaalit vainajan jäännöksiä koskevat puhtauteen ja saastaisuuteen liittyvät säädökset eivät koske näitä tai ainakin poikkeavat huomattavasti normaaleista säännöistä. 2 Pyhät luut voivat myös olla liikkuvia vainajan tuhkasta puristetun timantin tavoin. Pyhäinjäännöksiä kaivettiin maasta, myytiin, vaihdettiin, varastettiin ja väärennettiinkin. Huolimatta siitä, että Suomessa reliikit menettivät uskonnollisen merkityksensä uskonpuhdistuksen myötä, huomattavan suuri kokoelma niitä on säilynyt Turun tuomiokirkossa. Näiden pyhäinjäännösten systemaattinen tutkiminen on ollut käynnissä muutaman vuoden ja jatkuu vielä pitkään. Tuomiokirkon pyhäinjäännöskokoelmaan liittyy monia tutkimuksellisia ulottuvuuksia aina juridisia, hallinnollisia, eettisiä ja asenteellisia kysymyksiä myöten. Itse asiassa uusi tutkimusmahdollisuuskin tarjoutui repatriaatioriidan myötä. Osa reliikeistä löytyi Turun tuomiokirkon restaurointitöiden yhteydessä 1920-luvulla, jolloin kaikki pyhäinjäännökset siirrettiin tilapäisesti Kansallismuseoon tutkimuksia varten. Sinne reliikit kuitenkin jäivät, ja 1952 ne luetteloitiin Turun Tuomiokirkon epävirallisena talletuksena Kansallismuseon kokoelmiin. 1 Ks. esim. Parker Pearson Parker Pearson 1999:

50 Jussi-Pekka Taavitsainen Pyhäinjäännösten omistuksellinen asema tuli esille vuonna Tuolloin Helsingin katolinen P. Henrikin seurakunta pyysi Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymältä pysyvästi säilytettäväksi Pyhän Henrikin kyynärvarren kappaleeksi oletettua reliikkiä omaan kirkkoonsa. Pyyntö johti siihen, että turkulaiset puolestaan päättivät pyytää pyhäinjäännöksen takaisin Turkuun. Tämän jälkeen Helsingin katolinen hiippakunta esitti v saman pyynnön Museovirastolle saadakseen reliikin katedraalikirkkoonsa. Perusteluna oli pyhäinjäännöksen huomattava merkitys katolisen kirkon kultille. Museovirasto talletti, reagoimatta turkulaisten kirjeeseen, kyynärvarsireliikin Helsingin katoliseen katedraaliin. Turussa puolestaan katsottiin, että tuomiokirkolla reliikin alkuperäisenä haltijana täytyy olla oikeus vaikuttaa sen sijoituspaikkaan. Viraston kieltäydyttyä ottamasta huomioon turkulaisten näkökantoja kävi kuitenkin virallisesti vuonna 2003 ilmi, ettei sillä ollut hallintaoikeutta muihinkaan reliikkeihin. Itse asiassa hallinta-/ omistussuhteessa ei ollut alun perinkään ollut mitään epäselvyyksiä, ei edes Museoviraston omien dokumenttien mukaan. Museoviraston pääjohtaja Henrik Lilius ja asian esitellyt tutkija Helena Edgren saivatkin eduskunnan oikeusasiamiehen moitteet virheellisestä toiminnasta. Katson Museoviraston rikkoneen menettelyllään hallintomenettelylain 14, 24 :n säädöksiä ja menetelleen myös hallinnossa noudatettavan yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisesti. Museoviraston virheellisestä menettelystä ovat olleet vastuussa ratkaisun tehnyt, viraston silloinen pääjohtaja B ja esittelijänä myös tutkija A. 3 Pyhäinjäännökset palautettiin toukokuussa 2007 kansallispyhättöömme. Niistä Henrikin kyynärvarren kappale on jälleen Helsingin P. Henrikin katedraalissa, nyt sen oikean haltijan Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän talletuksena. Museoviraston harkitsematon ja hallintomenettelylain vastainen menettely vaurioitti onneksi vain väliaikaisesti luterilaisen ja katolisen kirkon hyviä suhteita. Turun Tuomiokirkon pyhäinjäännökset -projekti Jo omistusoikeutta käsittelevän keskustelun aikana Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän edustajat ja Turun yliopiston arkeologit kiinnittivät huomiota reliikkien tutkimustilanteeseen. Uudenlainen reliikkitutkimus alkoi hahmottua. Pohjoismaisesti ja kansainvälisestikin merkittävän reliikkikokoelman uudelleen tutkiminen soveltamalla aiemmin tunnettuun ja tutkittuun aineistoon uusia ja monipuolisia, tässä yhteydessä lähemmin esittelemättömiä luonnontieteellisiä menetelmiä alkoi hahmottua. Tutkimustilanne oli muuttunut myös siinä mielessä, että reliikkien vertailu muiden alueiden reliikkikokoelmien kanssa on tutkimuksen edistyessä tullut paljon monipuolisemmaksi ja helpommaksi sitten 1930-luvun, jolloin Turun tuomiokirkon pyhäinjäännökset tutkittiin ja julkaistiin ensimmäisen ja käytännössä ainoan kerran kokonaisuutena. 4 Uuden hankkeen perustehtävä on reliikkien ja niiden suojien iän ja alkuperän selvittäminen. Tämän jälkeen mahdollistuu monien tärkeiden keskiajan arjen, kaupan, uskonnollisen elämän jne. kysymysten tarkastelu. 3 Ks. eoak 1998/2002; /4/02. 4 Rinne 1932:

51 Flores martyrum Keskeinen tavoite on myös kehittää erilaisten luonnontieteellisten menetelmien mahdollisimman monipuolista soveltamista arkeologiseen aineistoon ja yrittää luoda toimiva verkosto, joka tulevaisuudessa kykenisi tehokkaasti ja nopeasti edistämään uusien kovan tieteen menetelmien hyödyntämistä arkeologisen aineiston tutkimisessa. Hankkeen rahoituksesta ovat tähän asti vastanneet Alfred Kordelinin rahasto, Suomen Kulttuurirahasto sekä Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä. 5 Tutkimus on tapahtunut hyvässä yhteistyössä Turun tuomiokirkkomuseon johtajan Riikka Kaistin kanssa. Osassa pyhäinjäännöksiä on säilynyt pieni pergamenttiliuska, niin sanottu authentica eli cedula, josta käy ilmi reliikin keskiaikainen identifikaatio. Valitettavan moni pyhäinjäännöksistä on jäänyt ja jäänee tunnistamatta, koska alkuperästä kertovat tiedot ja pergamenttiliuskat samoin kuin muut mahdolliset dokumentit ovat kadonneet. Kuten Stavangerin tuomiokirkon reliikkejä vuonna 1517 luetteloitaessa jo todettiin, voi Turunkin tunnistamattomien reliikkien katsoa kuuluvan ryhmään, jossa on monien muiden pyhäin miesten luita, joiden nimet ovat kadonneet muistosta, mutta ovat kumminkin elämän kirjassa taivaassa. 6 Seuraavat pyhät ovat reliikkien joukossa niissä olevien tunnisteiden, authenticoiden perusteella: pyhät Henrik, Erik, Margareta, Benedicta ja Pancratius sekä marttyyrien kukkaset eli viattomat lapset. Itse Vapahtajaan liittyvät pienet Getsemanen kiven katkelmat. Kaikki nämä on kääritty pieniin kankaisiin pyhäinjäännössuojiin. Kokoelmaan kuuluu edelleen kaksi upeaa, erilaisia tulkintoja synnyttänyttä silkkistä reliikkikäärettä. Toinen niistä on kallon- ja toinen päälaen muotoinen. Ilman reliikkikäärettä on säilynyt kallo, kallonosia, kokonaisia luita, luunkappaleita ja -siruja. Näiden lisäksi on tallella erilaisia kangasfragmentteja, vahasinetin kappaleita, puunsiruja, siemeniä ja jopa yksi keskiaikainen raha. Kaikkiaan pyhäinjäännöksiä ja niiden kappaleita on noin 90. Suuremmat luut tulivat esiin yhdestä kirkon nykyisen, 1400-luvun puolivälissä rakennetun sakariston muurikomerosta vuonna Niiden lisäksi niin sanotun Hemmingin puisen pyhäinjäännössäiliön sisemmästä arkusta on löytynyt suuri määrä pienempiä reliikkejä, kuten yllä mainitut pyhimysten nimin varustetut nyytit mutta myös nimeämättömiä ja tunnistamattomia pyhäinjäännöksiä. Tarkoitus on tutkia myös Suomen muut reliikit. Niitä ei tosin ole säilynyt muuta kuin yksi. Föglön kirkosta on esitetty löydetyn reliikkiristi, jonka sisällä oli Maria Magdalenan luun siru. 7 Löytö on alttarin paikalta, mikä on luontevaa, koska alttariin kuului myös reliikki. 8 Valitettavasti kirkkokaivaukset Ahvenanmaan ulkopuolella eivät ole kasvattaneet pyhäinjäännösaineistoamme. Näin on esimerkiksi pohjoisessa Valmarinniemen ja Hailuodon kirkkojen laita. Alttarin paikat ovat usein joko arvailua tai sitten ne ovat tuhoutuneet. 9 Projekti on myös laajentunut Suomenlahden eteläpuolelle Viroon. Piritan luostarin raunioiden arkeologisista kaivauksista 1970-luvun lopulla löytyneet viisi reliikkiä, 10 Viron ainoat toistaiseksi tunnetut pyhäinjäännökset, kuuluvat tutkimusaineistoon. 5 Projektista, ks. myös Taavitsainen 2009; Rinne 1932, Immonen 2009: 72 ja siinä mainitut viitteet. 8 Keskiaikaisista alttareista ks. esim. Rinne 1948: Kirsti Paavolan sähköpostiviesti J.-P. Taavitsaiselle. 10 Tamm 2002:

52 Jussi-Pekka Taavitsainen Kuva 1. Viattomat lapset -reliikki avaamattomana. Kuva: Aki Arponen/Turun tuomiokirkon pyhäinjäännökset -projekti. Viattomat lapset- marttyyrien kukkaset - flores martyrum Esittelen alustavasti yhden tutkimuksen kohteena olevan reliikin KM 52090:5:02 (Kuvat 1 2). Rinteen kuvaus siitä on seuraava: Melkein neliönmuotoinen pieni kääre, jonka peittää ohut, harmaa ja diagonaaliin kudottu silkkikangas, minkä pintaan on karkealla valkoisella liinalangalla ommeltu poikkiraitoja. Kankaan pintaan on tipahtanut vahaa. Reunat on ommeltu kiinni punaisella liinalangalla. Kääreen suuruus on 18 x 17 x 7 mm. Sen yhteen laitaan on kiinnitetty 32 mm:n pituinen ja 10 mm:n levyinen pergamenttiliuska, joka oli kiedottu kääreen ympäri. Pergamentissa on kahdella rivillä kirjoitus (Kuva 1), jonka mukaan kääre siis sisältää viattomien lasten luita. Kirjoituksen tyyli viittaa 1300-lukuun. 11 Kuva 2. Viattomat lapset -reliikki avattuna. Kuva: Aki Arponen/Turun tuomiokirkon pyhäinjäännökset -projekti. 11 Rinne 1932:

53 Flores martyrum Rinteen teksti pitää pääpiirteissään paikkansa. Turun tuomiokirkon reliikit -projektin konservaattorin Aki Arposen mukaan pyhäinjäännös on alkuperäisessä asussaan, ts. sitä ei ole jaettu missään vaiheessa. Reliikkipaketin kooksi on ennen aukaisua mitattu 19 x 19 x 6 mm. Suojakangas on lähes mustaa ja luonnonvalkoista silkkiä. Valkoinen lanka ei siis ole karkeaa valkoista liinalankaa. Sitä ei todennäköisesti ole edes ommeltu, vaan se on osa kudosta, joka on mahdollisesti ns. lampasta. Suojakangas on taitettu kertaalleen. Sen kolme reunaa on ommeltu kiinni punaisella silkkilangalla (ei siis liinalangalla ), jolla myös authentica on samalla kiinnitetty kangaspaketin reunaan. Kankaan pinnassa on vahaa ja punertavaa likaa. 12 Suojakankaan sisällä on paperista taittamalla tehty litteä, neliön muotoinen paketti. Tämän sisällä on edelleen kookas kappale luuta. Paperi on jonkin verran vaurioitunut, ja siitä on irronnut pieniä paloja, joita on käytetty radiohiiliajoitukseen. Vaurioitumisen vuoksi paketin sisältä on valunut ulos joukko erittäin pieniä luunpaloja, joista on tehty toinen radiohiiliajoitus. Muut 14 C-näytteet on otettu em. suojakankaan mustasta silkkilangasta, suojakankaan sulkemisessa käytetystä punaisesta silkkilangasta ja authenticasta. 13 Viattomien lasten vaiheita ja teologiaa Viattomilla lapsilla tarkoitetaan niitä kaksivuotiaita tai sitä nuorempia poikia, jotka kuningas Herodes Matteuksen evankeliumin mukaan murhautti. 14 Tapahtuma mainitaan myös oululaisessa tiernapoikien joulunäytelmässä. Itämaan tietäjät olivat kertoneet Herodekselle juutalaisten tulevan kuninkaan syntymästä. Tämän valtaannousun estämiseksi hän määräsi joukkomurhan. Uhreja, viattomia lapsia, pyhiä viattomia, marttyyrien kukkasia, on pidetty ensimmäisinä kristittyinä marttyyreina, joita kristikunta on kunnioittanut 400-luvulta alkaen. Meillä, anglikaanisessa ja roomalaiskatolisessa kirkossa päivää vietetään 28. joulukuuta. Herodeksen uhrien lukumäärästä on esitetty erilaisia lukuja, milloin , milloin ja joskus jopa Realistinen määrä kuitenkin lienee puolen tusinan ja 25:n välillä. Poikalasten pyhyys on teologisesti kiinnostava kysymys: kuinka nämä saattoivat olla uskon marttyyrejä, sillä eihän heillä eikä liioin heidän vanhemmillaan voinut vielä olla uskoa. Kirkko kuitenkin katsoo, että lapset kuolivat Kristuksen edestä ja itse asiassa Kristuksen puolesta. Kunnioittamalla viattomia lapsia kirkko kunnioittaa samalla myös kaikkia niitä, jotka ovat kuolleet viattomuuden tilassa ja lohduttaa kuolleitten lasten vanhempia sillä vakaumuksella, että myös heidän lapsensa jakavat Jeesus-lapsen kumppaneiden taivaallisen kunnian. Juhani Rinne toteaa viattomien lasten reliikkien olleen haluttuja ja niiden levinneen keskiajalla ympäri kristillistä maailmaa. Ja edelleen: Reliikkipyhimyksinä ovat viattomat lapset niitä, joiden reliikkien autenttisuus tuskin koskaan saattoi tulla kysymykseen ja jotka sen vuoksi aina edellyttivät olettamusta. Tästä johtuen heihin kohdistuva reliikkien lähde pysyi ehtymättömänä, mikä taas aiheutti niiden suuren yleisyyden. Rinne tuntee niitä muista pohjoismaiden kirkoista Uppsalasta, kolme käärettä Lundista, Kööpenhaminan 12 Konservaattori Aki Arposen sähköposti J.-P. Taavitsaiselle Konservaattori Aki Arposen sähköposti J.-P. Taavitsaiselle Matt. 2: Ks. esim. Crehan 1971: 32 35; Farmer 2004:

54 Jussi-Pekka Taavitsainen Kuva 3. Betlehemin lastenmurha sellaisena kuin se kuvattiin Hattulan kirkon kalkkimaalauksissa noin vuosien 1510 ja 1520 välissä. Murhamääräyksen antanut Herodes istuu valtaistuimellaan oikealla ja nihdit vasemmalla tekevät työtä käskettyä. Kuva: Markus Hiekkanen P. Marian kirkosta kaksi sekä Kööpenhaminan ja Roskilden minoriteettiveljien luostareista ainakin seitsemisen erillistä käärettä. 15 Betlehemin lastenmurha on myös joidenkin keskiaikaisten kirkkojemme kalkkimaalausten aihe. Espoon, Hattulan (Kuva 3), Lohjan ja mahdollisesti Hollolan kirkoissa se liittyy muihin Jeesuksen lapsuutta kuvaaviin esityksiin. 16 Reliikin ajoitukset ja vaiheet Erilaisilla analyyseillä, joista ajoitukset käsiteltävän reliikin ja sen suojuksen osalta ovat valmistuneet, projekti pyrkii selvittämään esineen biografiaa, sen käyttöiän aikana tapahtuneita fyysisiä ja funktionaalisia muutoksia, sekä kytkemään ne myöhemmin analyysien valmistuttua laajempiin historiallisiin yhteyksiinsä. Tarkastelemme tässä yhteydessä Viattomat lapset -pyhäinjäännöksen ikää ja erityisesti sitä, onko reliikkisuojusta mahdollisesti avattu ja/tai huollettu alkuperäisen pakkaamisensa jälkeen. Ajoitukset (Kuva 4) on tehty Uppsalan yliopiston Ångström-laboratoriossa prof. Göran Possnertin johdolla. Itse pyhäinjäännös ajoittuu kronologiamme mukaan esihistorian puolelle viikinkiajalle ja todennäköisimmin sen loppupuolelle eli 900-luvun jälkipuoliskolle ja 1000-luvun ensimmäiselle neljännekselle. Reliikin suojana oleva musta kangas dateerautuu 1300-luvun alkupuolelle tai ja 1400-lukujen taitteeseen. Suojukseen kiinnitetty pergamentin pala 15 Rinne 1932: Nygren 1957: 46 48; Hiekkanen 2007: 287, 298,

55 Flores martyrum on samanikäinen. Sen sijaan pyhäinjäännöksen suojana ollut paperi on nuorempi ja sijoittuu 1400-luvun alkupuolelle. Reliikkisuojuksen sulkemiseen käytetystä langasta saatiin kaikista nuorin dateeraus, joka ajoittuu todennäköisimmin 1400-luvun toiselle ja kolmannelle neljännekselle. Yhteenvetona voidaan todeta, että reliikkikääreen iät eivät ole järin epäloogisia ajateltuna pyhäinjäännösten teoreettista artefaktihistoriaa. Itse reliikki on toki ristiriidassa Betlehemin lasten murhan ajankohdan kanssa, joka on tapahtunut liki tuhat vuotta aikaisemmin. Ajoitus itse asiassa varmistaa Juhani Rinteen edellä siteeratun olettamuksen, jonka mukaan reliikkien autenttisuus tuskin koskaan saattoi tulla kysymykseen. Emme tiedä, onko kyseessä väärennös vai mahdollisesti alkuperäisinä reliikkeinä pidettyjen pyhäinjäännösten kanssa kosketuksissa ollut luunsiru. Saamme tyytyä siihen, että sitä on authentican mukaan pidetty keskiajalla aitona viattomien lasten pyhäinjäännöksenä. Pergamentin ja päällimmäisen suojan eli tekstiilin ikäykset ovat suurin piirtein samat eli 1300-luvun alkupuoli tai ja 1400-lukujen taite. Valitettavasti ajoitus on kaksikyttyräinen, mutta 1300-luvun alkupuoli on kyttyröistä todennäköisempi. Luultavaa siis on, että pyhä luu on kääritty suojakankaaseensa ja varustettu alkuperän varmistavalla pergamentinpalalla joskus 1300-luvun toisella tai kolmannella neljänneksellä. Sen jälkeen reliikkikäärö on ilmeisesti avattu ainakin joskus 1400-luvun alkupuolella, jolloin pyhä luu on kääritty paperin suojaan. Reliikki on ilmeisesti avattu tai sitä on huollettu viimeisimmän kerran vähän tämän jälkeen 1400-luvun toisella ja kolmannella neljänneksellä. Marttyyrien kukkasten tulokset eivät sisällä järin suuria ongelmia. Muut analyysit, kuten isotoopit ja DNA, ovat vielä tekemättä. Turun tuomiokirkon muiden pyhäinjäännösten ajoitusten tekeminen on vielä vahvasti kesken, joten viattomien lasten asema reliikkikokonaisuudessa ei vielä hahmotu. Edessä on vielä vuosien työ ennen kuin eri analyysien tulokset voidaan yhdistää ja niitä verrata historiallisiin dokumentteihin unohtamatta muiden maiden reliikkejä. Kuva 4. Viattomat lapset -reliikin AMS-ajoitukset. Ylinnä luu eli itse reliikki, toisena sen suojana ollut musta kangas, kolmantena pergamentin eli authentican, neljäntenä luiden suojaksi käärityn paperin ja alinna viidentenä reliikkisuojan kiinni ompelemiseen käytetyn langan ikä. 55

56 Jussi-Pekka Taavitsainen Bibiliografia Tutkimuskirjallisuus Crehan, J. H. 1971: Holy Innocents. A Catholic Dictionary of Theology: Nelson: London. Farmer, D.H. 2004: The Oxford Dictionary of Saints. Oxford University Press: Oxford. Hiekkanen, M. 2007: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Immonen, V. 2009: Golden Moments: Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c : II Catalogue. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae 16. Suomen Keskiajan Arkeologian Seura: Turku. Nygren, O.A. 1945: Helgonen i Finlands medeltidskonst. En ikonografisk studie. Finska Fornminnesföreningen: Helsinki. Nygren, O.A. 1957: En medeltida frälsningsspegel. Söderströms: Tampere. Parker Pearson, M. 1999: The Archaeology of Death and Burial. Sutton Publishing: Pheonix Mill. Rinne, J. 1932: Pyhä Henrik piispa ja marttyyri. Otava: Helsinki. Rinne, J. 1948: Turun tuomiokirkko keskiaikana II. Alttarit ja kirkolliset toimitukset. Turun tuomiokirkon isännistö: Turku. Tamm, J. 2002: Eesti keskaegsed kloostrid Medieval monasteries of Estonia. Eesti Entsüklopeediakirjantus: Tallinn. Taavitsainen, J.-P. 2009: Reliikkiprojekti nyt! Arkeologiaa, historiaa, taidehistoriaa, teologiaa, uskontotiedettä, folkloristiikkaa, kansatiedettä ja luonnontieteitä. Henrikinkadun Helmi. Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitoksen tiedotuslehti 2/2009: Taavitsainen, J.-P (in press): Interdisciplinary Perspectives on the Medieval Relics and Reliquaries of Turku Cathedral, Finland. Material Religion: the Journal of Objects, Art and Belief. 56

57 Ajallisuuden ymmärtämisen haaste Johdanto MATERIAALISET MUISTOT KIRKOISSA AJALLISUUDEN YMMÄRTÄMISEN HAASTE Timo Ylimaunu, Markku Kuorilehto, Risto Nurmi & Annemari Tranberg Tässä artikkelissa etsimme erilaisia näkemyksiä kysymykseen, miten varhaismodernin kauden ihmiset ymmärsivät ajallisuuden. Oliko aika heille lineraarinen jatkumo alkuineen ja loppuineen? Oliko se luonnon syklistä kiertokulkua vai jotain muuta? Käytämme tutkimusmateriaalina eräiden Torniojoen väylänvarren ja pohjalaisten kirkkojen kynttiläkruunuja, lampetteja, saarnatuolien läheisyydessä olevia kellolaitteita sekä votiivitauluja. Kirkkoihin haudatuilla vainajilla on myös oma roolinsa näissä pohdinnoissa. Kirkot edustavat rakennuksina ja sisätiloiltaan eri aikakausien tyylejä. Kirkkorakennuksia on laajennettu ja useat niistä ovat käyneet läpi useitakin eri aikoina tehtyjä muutoksia ja laajennuksia. Kirkot olivat yhteisöjensä keskeisiä kokoontumistiloja, joissa pidettiin jumalanpalvelukset ja muut kirkolliset toimitukset. Kirkot ovat toimineet myös hautapaikkoina, ja elävät ovat pitäneet niissä pitäjän kokouksia. Kirkkorakennuksilla oli siis tärkeä osa varhaismodernin kauden ihmisten elämässä ja kuolemassa. Muistamisella tarkoitamme sitä prosessia, miten havainnoimme ja ymmärrämme ympäristöämme, omaa aikaamme ja näiden tapahtumia. Muistimme ja tietomme menneisyydestä vaikuttavat perustavanlaatuisesti siihen, miten koemme tämän päivän ilmiöt ja tapahtumat. Tämän päivän ymmärtämisellä ja kokemisella on kausaalinen yhteys menneisyyden tapahtumiin ja materiaaliseen kulttuuriin. Meidän ei vain tarvitse kokea näitä tapahtumia ja esineitä, kun elämme tätä hetkeä. Jotta asia ei olisi turhan yksinkertainen, niin tämän päivän tietomme ja kokemuksemme vaikuttavat taas puolestaan siihen, miten pystymme ymmärtämään ja kokemaan menneisyyden. Siis menneisyys vaikuttaa nykyisyyden ymmärtämiseen, mutta nykyisyys vaikuttaa menneisyyden ymmärtämiseen; molemmat vaikeuttavat siis toistensa ymmärtämistä. Ongelman tiedostaminen on erityisen tärkeää ulkoilmamuseoiden ja arkeologisten teemapuistojen toiminnassa, mutta myös menneisyyden tutkimuksessa. Kaikissa niissä menneisyys voidaan esittää millaisena se nykyisin mielletään olleen; ei välttämättä sellaisena, kuin se oli. 1 1 Connerton 1989: 2 3. Ulkoilmamuseoiden ja arkeologisten teemapuistojen osalta, vertaa Leone 2010:

58 Timo Ylimaunu et al. Muistaminen, menneisyyden ja nykyisyyden kokeminen ja ymmärtäminen vaikuttavat siis osaltaan myös siihen, miten ymmärrämme ajallisuuden ja ajan käsitteinä. Aika voidaan ymmärtää kapitalistisena kellon aikana, jolla mitataan ja hallitaan työtämme. 2 Aika on siis yksi taloudellinen mittausväline; aika on rahaa. Toisaalta voimme ymmärtää ajan syklisenä, luonnon kiertokulkuna, yön ja päivän vaihteluna, maapallon pyörimisenä akselinsa ympäri, vuodenaikojen vuorotteluna. 3 Varhaismodernilla kaudella tarkoitamme uskonpuhdistuksen jälkeistä aikaa aina 1800-luvun ensimmäiselle puoliskolle saakka. Tämä aikakausi on lähestulkoon sama kuin Kirsti Paavolan tutkima kirkkohautausten aikakausi. 4 Tällä aikakaudella tapahtui pohjoissuomalaisten kaupunkiyhteisöjen materiaalisessa kulttuurissa ja elinkeinoissa muutos kohti modernia maailmaa. 5 Toisaalta näissä yhteisöissä säilyi perinteisiä, kansanuskoon liittyviä piirteitä, jotka ilmentävät näiden yhteisöjen kulttuurin kaksitahoista luonnetta ja suhtautumista materiaaliseen kulttuuriin. 6 Näiden yhteisöjen kulttuuri näyttäytyykin uusien tutkimusten kautta vähemmän tuttuna, 7 minkä vuoksi varhaismodernin ajan tuttuus voi olla modernin länsimaisen kulttuurin luomaa. Kätkölöytöjen tutkimus Torniossa on tuonut esille aikaisemmin vähän tutkittuja puolia varhaismodernin ajan ihmisten kaksitahoisesta suhtautumisesta esineisiin ja olevaisuuteen. Aikaisemmin kertakäyttöisiksi tulkitut esineet, kuten liitupiiput, ovatkin olleet ihmisille tärkeämpiä ja pitkäikäisiä kumppaneita. Korjaukset ja esineiden käyttöjäljet merkinnevät myös esineiden henkilöitymistä, persoonallistumista. 8 Gavin Lucas on esittänyt, että varhaismodernien esineiden patina, kuten myös käyttöjäljet, kertoivat esineiden käyttöhistoriasta aikakauden ihmisille. Tämä käyttöhistoria on hänen mukaansa ollut muovaamassa yhtenä tekijänä kauden ihmisten aikakäsitystä menneestä ja silloisesta nykyisyydestä. 9 Varhaismodernien ihmisten aikakäsitteen tutkimus liittyy siis monin tavoin esineellisen kulttuurin tutkimukseen. Historiallisen arkeologian tehtävänä on tuottaa tietoa tavallisten ihmisten arkipäivän elämästä, joka jättää jälkeensä esineellistä kulttuuria; meidän on siis ymmärrettävä myös aikaa eri aikoina. Historiallisessa arkeologiassa ja antropologiassa aikaa ja ajallisuutta on tutkittu ja teoretisoitu vähän, mutta muutamissa tutkimuksissa ihmisten aikakäsite on otettu tutkimuskohteeksi. 10 Esineiden elinkaaren ja kronologian kautta 11 ja kirkollisten esineiden avulla 12 on tarkasteltu, ovatko menneisyyden ihmiset ymmärtäneet ajan lineaarisesti vai syklisesti. 13 Ajallisuutta on tutkittu maiseman ja toiminnan yhdistämisen kautta, 14 ja siten, 2 Esim. Foucault Ingold 1993: 158; Krech III 2006: , Paavola Ylimaunu 2007; Puputti 2009; Herva & Nurmi 2009; Nurmi tulossa. 6 Herva 2009; Herva & Ylimaunu 2009; Nurmi Ks. Tarlow & West Herva 2009: Lucas 2005: 89 92; 2006: Katso Ingold 1993; Lucas 2005; 2006; Krech III 2006; Mytum 2007; Leone 2010 [1987]. 11 Lucas 2005; Mytum Krech III Ingold

59 Ajallisuuden ymmärtämisen haaste onko aikakäsitteeseen liittynyt, kuten eräissä ei-länsimaisissa kulttuureissa nykyisyyden ja menneisyyden sekoittuminen. 15 Kellon kehitystä ja merkitystä sekä sen käytön vaikutusta on pohdittu myös nykyisen länsimaisen modernisaation kehityksessä. 16 Aikaa voidaan siis lähestyä useasta eri näkökulmasta. Meidän lähestymistapamme on tässä hieman kaikkia näitä; käytämme kirkoissa olevia esineellisiä ja kuvallisia lähteitä. Tarkastelemme aluksi lähdeaineistoamme, sitten pohdimme vuosilukuihin ja kuvallisiin esityksiin liittyviä merkityksiä, kolmanneksi ajan mittaamisen tarvetta ja neljänneksi ajallisuuden ymmärtämistä laajemmassa kuin pelkässä länsimaisessa kontekstissa. Aika kirkoissa Tornion kirkon keskikäytävää valaisevassa kynttiläkruunussa on teksti, jonka mukaan kruunun ovat lahjoittaneet Catarina Salin, Erik Henrikinpoika ja Anna Margareta Loman 5. huhtikuuta vuonna Samainen Erik Henrikinpoika ja Brita Isakintytär olivat lahjoittaneet nykyisen Alatornion, silloiseen Tornion pitäjän kirkkoon myös kynttiläkruunun vuonna Vastaavan tyyppisiä lahjoituksia on tehty myös muihin pohjoisen kirkkoihin, kuten Alatornion, Karungin, Hietaniemen, Ylikiimingin ja Kiimingin kirkkoihin. Gertrud Planting oli lahjoittanut Alatornion kirkkoon kaksi kynttilälampettia vuonna Hietaniemen kirkossa on kynttilälampetti, johon on kaiverrettu lahjoittajien nimet: Andras Planting, Gertrv Planting. Erik Henrikinpojan lahjoitukset silloiseen Tornion pitäjän kirkkoon ja kaupungin kirkkoon ovat osoituksena siitä, että torniolaiset, kaupunkilaisporvarit, tekivät lahjoituksia sekä pitäjän pääkirkkoon että kaupungin omaan pyhättöön. Voi olla, että samainen Gertrud Planting teki lahjoituksia sekä pitäjän kirkkoon että ylempänä Tornioinjoen väylän varressa sijaitsevaan Hietaniemen kirkkoon. Näissä kruunuissa ja lampeteissa oli lahjoittajan nimi ja mahdollisesti myös vuosiluku. Nykyisessä Alatornion kirkon lampetissa on useiden henkilöiden nimiä ja niiden perässä vuosiluvut, kuten yhdessä Christian Erichson 1695, Nils Törner 1703, Salomon Steigman 1711, Erasmus Björkman Anno Lahjoittajien nimiä on siis kaiverrettu lampettiin yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuosilukuja merkittiin lampettien lisäksi myös hautamuistomerkkeihin ja arkkuihin. Keminmaan vanhan kirkon lattian alla on useita vainajien arkkuja, joihin on merkitty syntymä- ja kuolinaikoja. Ajat on merkitty arkkuihin kiinnitettyihin metallikilpiin tai ne on maalattu arkkuihin. 18 Aikaan liittyviä esineitä on ollut myös muissa kirkoissa. Alatornion ja Ruotsin puolen Ylitornion, Matarengin, kirkkojen saarnatuolien vieressä on vieläkin neljän tunnin kellotaululla varustetut kellolaitteet. Matarengin kirkossa on ollut 1600-luvun lopulla kuorin ulkopuolella tiimalasi rautaisessa pidikkeessä. 19 Kirkoissa on myös ollut kellotornin kellot, joilla seurakuntalaisille on ilmoitettu kelloja soittamalla jumalanpalveluksen ja muiden kirkollisten tilaisuuksien alkamisesta, sekä esimerkiksi tulipaloista. 15 Bloch Mumford 1967 [1934]: 14 15; Leone & Shackel 2010 [1987]. 17 Ylimaunu 2007: 74 kuva 28. Muut tiedot esineistöstä on kerätty mainituista kirkoista kesällä Joona & Ojanlatva 1997: hauta 3 ja 4; Marjomaa & Ruonakoski 1997: hauta Heikkilä

60 Timo Ylimaunu et al. Pohjanmaan seurakunnissa, kuten Vaasan ja Isonkyrön seurakuntien kirkoissa on ollut kirkkoherroja ja heidän perheitään esittävät votiivitalut, epitaafit. Näiden kahden seurakunnan taulut kuitenkin poikkeavat toisistaan. Vaasan kirkossa olleesta Ruotsin antikviteettikollegion asessori Elias Brennerin tekemästä muistotaulusta on säilynyt piirros, johon on kuvattu Brenner-suvun mieslinjaiset esi-isät Eliaksesta hänen isoisänsä isään sekä hänen vaimonsa Sophia Elisabet Weber. Ovaalinmuotoiset esi-isien kuvat sisältävät henkilöiden nimet ja elinvuodet. 20 Isonkyrön muistotauluun (Kuva 1) vuodelta 1681 on kuvattu kirkkoherra Alftanuksen perhe ristiinnaulitun Jeesuksen ympärille. Perhe on kuvassa esitetty kahdesti sekä Golgatalle Jerusalemiin, mutta myös silminnähden isokyröläisen kirkonkylän laidalle. Kaiken yläpuolisena ilmentymänä on Isä Jumala. Israel Alftanuksen perheestä on kuvattu sekä kuolleet että elävät perheenjäsenet. Kuvassa liikutaan jumalallisesta ilmapiiristä kuolleisiin perheenjäseniin. Kirkkoherra Alftanuksen ja Jeesuksen ristin oikealle puolelle kuvattiin kirkkoherran ensimmäinen jo kuollut puoliso Sofia Frisius sekä tämän rinnalle hänen elävä, toinen puoliso Susanna E[i]chman. Pojat kuvattiin isänsä rinnalla vasemmalle puolelle ja tyttäret äitiensä vierelle oikealle puolelle nimettynä etunimin. Jo kuolleiden perheenjäsenten tunnusmerkkinä oli vaalea vaatetus tai esiliina, kuten Israelin ensimmäisellä puolisolla. 21 Vuosiluvut, votiivitaulut ja aika Kuva 1. Kirkkoherra Israel Alftanuksen perheen votiivitaulu Isonkyrön kirkossa. Kuva: Kirsti Paavola. Yksi syy siihen, miksi lahjoituksia tehtiin kirkkoihin, ja lahjoittajien nimiä ja vuosilukuja kaiverrettiin kaiken kansan nähtäville, oli se, että lahjoittajat halusivat nimiensä olevan näkyvissä seurakuntalaisten keskuudessa. He esittelivät osaltaan näin varallisuuttaan ja yh- 20 Tuhkanen 2005: 157, 219, Tuhkanen 2005:

61 Ajallisuuden ymmärtämisen haaste teiskunnallista asemaansa, koska kirkot olivat yhteisöjen yhteisiä kokoontumistiloja. Niissä ihmiset istuivat varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaansa perustuvassa järjestyksessä. 22 Näin oli varhaismodernin ajan Ruotsissa ja myös Brittein saarilla. Vastaavanlaiset lahjoitetut ja merkityt esineet edustivat myös Brittein saarten kirkoissa yhteiskunnallista asemaa ja varallisuutta muiden seurakuntalaisten parissa. Kynttiläkruunuihin ja muihin esineisiin merkityt vuosiluvut olivat myös vaurastuvan porvariston tapa ilmaista itsenään ja keino erottua vanhasta sukuaatelistosta; lahjoitukset ja vuosiluvut olivat siis osana identiteettiä. Toisaalta kirkon kellojen vuosiluvut ja muissa kirkollisissa esineissä olleet vuosiluvut totuttivat varhaismodernit ihmiset vähitellen lineaariseen aikakäsitteeseen. 23 Aikaa ja siihen liittyvää materiaalista kulttuuria tutkineet historiallisen arkeologian tutkijat eivät ole juurikaan pohtineet sitä, mitä aika oli keskiajalla ja varhaismodernilla kaudella ennen kelloa tai millainen oli silloin eläneiden ihmisten tietoisuus ajasta, jos he vuosilukujen merkitsemisen kautta omaksuivat vähitellen lineaarisen aikakäsityksen. Vastausta täytyy siis etsiä keskiajalta. Aikaisemmin mainitut pohjalaisten kirkkojen votiivitaulut voivat osaltaan auttaa löytämään vanhempia aikakäsityksiä. Votiivitaulujen varhaisimmat edustajat löytyvät keskiajan Manner-Euroopasta. Siellä taistelujen voittajat tai sairauksista parantuneet varakkaat henkilöt tilasivat 1300-luvulta lähtien maalauksia, joissa heidät on esitetty yhdessä Jeesuksen ja Marian kanssa, kiitollisuuden osoituksena kirkolle (Kuva 2). Lahjoittajat on kuvattu useissa tapauksissa polvistuneena Madonnan ja Jeesus-lapsen vierellä. 24 Flaamilainen Jan van Eyckin maalauksessa Neitsyt ja kansleri Rolin, noin vuodelta 1435, on Marian, Jeesus-lapsen ja kansleri Rolinin taustalla keskiaikainen kaupunki. 25 Kuvakompositio on verrannollinen Isonkyrön votiivitaulun sommitelmaan ja maisema on vain siirretty pohjalaiseen luontoon. Firenzeläinen Sandro Botticelli on kuvannut maalauksessaan Kuninkaiden kumarrus, noin vuosilta , Medicien perheen jäseniä ja heihin läheisessä suhteessa olevia henkilöitä, sekä eläviä että jo kuolleita, kumartamassa vastasyntyneelle Jeesus-lapselle. 26 Monissa muissakin maalauksissa Jeesus-lasta kumartavat tietäjät on esitetty maalauksen aikakauden puvuissa, mikä tämän päivän länsimaisesta katsojasta vaikuttaa hieman ristiriitaiselta. Keskiaikaisessa maailmassa tämänlainen esitystapa on todennäköisesti kuitenkin ollut luonnollinen, 27 joten kuvaukset kertonevat sen vuoksi jotain silloisten ihmisten aikakäsityksestä. Emme ole taidehistorian asiantuntijoita, emmekä pyri analysoimaan maalauksia taideteoksina vaan menneisyyden lähteinä. Kysymmekin sitä, kuvastavatko votiivimaalaukset keskiaikaisten ihmisten käsitystä ajallisuudesta ja sitä, miten he ymmärsivät ajan kulun. Keskiaikaisten maalausten ja votiivitaulujen aika näyttäytyy laajentumana, samanaikaisuutena. Tässä ajan laajentumassa saattoivat sekä kuolleet että elävät ihmiset 22 Ylimaunu 2007: Mytum Hall 1983: Eco 2008: Santi 1983: Anderson 2007:

62 Timo Ylimaunu et al. esiintyä samassa aikaulottuvuudessa (Kuva 2). 28 Oliko menneisyys siis läsnä keskiajan nykyisyydessä? Mikäli maalaukset edustivat keskiajan ajatusmaailmaa, vaikutti vastaava ajallisuuden ymmärtäminen vielä varhaismodernin kauden Pohjanmaalla. Varhaismodernien votiivitaulujen kuvaustapa on verrannollinen keskiaikaisiin ja renessanssin esikuviin. Voidaan tietysti esittää, että renessanssin kuvaustapa omaksuttiin myöhään varhaismodernin Ruotsin taiteessa. Tämä ei silti tee tyhjäksi sitä seikkaa, että pohjalaiset papit kuvasivat itsensä samassa ajallisessa yhteydessä ristiinnaulitun Jeesuksen kanssa. Oliko heille ristiinnauliseminen todellisuutta, jossa he itse elivät? Miten esinelahjoissa ja hauta-arkuissa esiintyvät vuosiluvut on selitettävä, jos vuosiluvut merkitsivät lineaarista aikakäsitystä. Vai liittyvätkö esinelahjoitukset meillä kaupunkien porvariston identiteetin esittämiseen ja uudentamiseen, niin kuin Brittein saarilla, eivätkä vallalla olleeseen aikakäsitykseen? Hauta-arkkujen vuosilukuja tuskin voi tulkita yhteiskunnallisen aseman tai varallisuuden ilmaisuksi. Brittein saarilla hautamuistomerkkeihin merkittiin enenevässä määrin henkilöiden nimien lisäksi myös synnyin- ja/ tai kuolinvuosi 1600-luvulta lähtien. Hautaholveihin haudattujen arkkuihin saatettiin merkitä myös kuolinvuosi. 29 Vastaava tapa oli käytössä myös meillä. Holveissa ja kirkkojen lattian alla oleviin arkkuihin merkityt vuosiluvut eivät olleet kuitenkaan näkyvissä eläville seurakuntalaisille. Miksi merkitä tietoja, joita kukaan ei näe? Saattoiko yksittäisen ihmisen synnyin- ja kuolinvuoden merkitseminen olla osoitus kasvavasta yksilöllisyydestä? Oliko 28 Vrt. Anderson 2007: Mytum 2007: Kuva 2. Lucas Cranach vanhemman ja Lucas Cranach nuoremman maalaama alttaritaulu Wittembergin kaupungin kirkossa vuodelta Ylempään kuvaan on sijoitettu Martti Luther viimeiselle aterialle ja alemmassa hän saarnaa ristiinnaulitulle Jeesukselle ja muulle seurakunnalle. Reformaatio ei merkinnyt muutosta ajallisessa kuvaamistavassa. Kuva: WittenbergKultur, Lutherstadt Wittenberg. 62

63 Ajallisuuden ymmärtämisen haaste jälkeen jääville tärkeää tietää vainajien elinvuodet? Useisiin kynttiläkruunuihin ja -lampetteihin merkityt vuosiluvut ovat jo 1600-luvun lopulta ja 1700-luvun alkupuolelta peräisin, vaikka myöhempiäkin on. Keminmaan arkkuihin merkityt vuosiluvut ovat sen sijaan peräisin 1800-luvulla kuolleiden henkilöiden arkuista. 30 Vuosilukujen merkitseminen niin arkkuihin kuin esineisiin osoittaa joka tapauksessa sen, että vuosiluvut ja tapa merkitä ne olivat tärkeitä varhaismodernin kauden ihmisille. He ymmärsivät elävänsä sinä ja sinä vuonna jälkeen Kristuksen syntymän, siis lineaarisessa aikajatkumossa. Tähän löytyy viitteitä jo keskiajalta, jolloin osa kirkonmiehistä ilmoitti, että aikakauden ihmiset elivät tuolloin lopun aikoja. Merkitsivätkö lopun ajat sittenkin sitä, että menneisyys oli jo eletty, ja elettiin tätä päivää, mutta tulevaisuudesta ei välttämättä kannattanut edes haaveilla, 31 että lineaarinen aika oli loppumassa. Harold Mytum on kuitenkin muistuttanut, että vaikka tapahtumat asetettiin aikajärjestykseen lineaarisesti, ymmärrettiin menneisyyden tapahtumat kuitenkin oman aikakauden käsityksien ja kuvallisten esityksien kautta. Kirkkoisä Augustinuksen käsitykset ihmisen ajallisuudesta lienevät vaikuttaneet siihen, miten menneisyyden tapahtumat miellettiin osana taiteilijoiden esityksiä, osana silloista nykyisyyttä ja odotettavissa olevaa tuomionpäivää. Mytumin mukaan sykliseen aikakäsitteeseen liittyi tietty ajattomuus, joka oli vallalla ihmisten ajatusmaailmassa ja toiminnassa. 32 Mikäli näin on ollut, me palaamme jälkeen takaisin keskiaikaisten votiivimaalausten aikamaailmaan. Keskiajalla ja varhaismodernilla kaudella kirkoissa kerrottiin kirkkokansalle maailman luomisesta, Jeesuksen syntymästä, ristiinnaulitsemisesta, ylösnousemisesta ja viimeisestä tuomiosta. Kerrotut tapahtumat saattoivat muodostaa jumalanpalveluksen rituaalien, mahdollisten kirkkomaalauksien, sekä etenkin kirkon lattian alle haudattujen perheen ja suvun esi-isien, isovanhempien, puolisoiden ja lasten kanssa tapahtuman, jossa mennyt aika, senhetkinen nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuivat yhdeksi ja samaksi. Muodostuiko tilanteesta tapahtuma, jossa aika nykyisessä, länsimaisessa mielessä menetti merkityksensä; ei ollut muuta aikaa kuin tapahtuma? Ajan mittaaminen Palatkaamme vielä eräisiin esineisiin varhaismoderneissa kirkoissa. Miten kirkoissa olevat tiimalasit ja neljän tunnin kellolaitteet ovat selitettävissä? Kirkossa käynti rytmitti kansan elämää, sillä he joutuivat käymään sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Pitkänmatkalaisille tosin suotiin erivapauksia niin, että heidän tuli osallistua jumalanpalveluksiin joka toinen, joka kolmas tai joka neljäs sunnuntai. 33 Tornion väylän varressa pitkämatkalaiset joutuivat lähtemään kirkolle jo edellisenä päivänä ja yöpymään kirkkotuvissa. Pohjanmaalla ei välttämättä näin kaukaa jouduttu kirkoille kulkemaan. Joka tapauksessa kruunun alamaiset kokoontuivat tapahtumaan, joka rytmitti arkipäivän elämän, muodosti tietyn syklisyyden. Outhier (1975[1744]) kertoi, että sekä pitkänäperjantaina että pääsiäispäivänä Tornion 30 Joona & Ojanlatva 1997: hauta 3 ja 4; Marjomaa & Ruonakoski 1997: hauta Marc Bloch 1971: 84; Anderson 2007: Mytum 2007: Slunga 1993:

64 Timo Ylimaunu et al. kaupungin väki osallistui kahdesti kirkonmenoihin. Jumalanpalvelukset olivat tuolloin toiminnallinen ja ajallinen kokonaisuus, joka hallitsi näiden päivien tapahtumia. Kirkko hallitsi aikaa sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä. Mitä kirkkoherra sitten teki tiimalaseilla ja myöhemmin neljän tunnin näytön kellolaitteilla; eikö kellotornien kellojen soitto riittänyt kuuluttamaan kirkollisten tilaisuuksien alkua, siis samalla tiettyä aikaa päivästä? Kirkonkellojen mutta myös raatihuoneiden kellojen soitto oli tärkeässä osassa keskiajan ja varhaismodernin kauden ihmisten aikaa. Soitolla ilmoitettiin tärkeistä tapahtumista; jumalanpalveluksien ja muiden kirkollisten toimitusten alkamisesta, raadinkokouksista sekä palovartioinnin alkamisesta ja loppumisesta. 34 Kellon soitto voidaan siis liittää sykliseen aikakäsitykseen, mutta niihin valetut vuosiluvut olivat Mytumin mukaan osaltaan muuttamassa syklistä aika lineaariseen aikaan. 35 Liittyivätkö tiimalasit ja neljän tunnin kellolaitteistot sykliseen vai lineaariseen aikaan? Lewis Mumfordin mukaan keskiaikainen luostarilaitos oli merkittävässä roolissa ajan mittauksen, siis kellojen, kehityksessä. Päivittäiset rukoushetket, messut ja muut toiminnot pakottivat ajanhallintaan, jotta voitiin soittaa kellotornin kelloja oikeina hetkinä. Keskiajalla tuntien jako 60 minuuttiin ja minuutin jako 60 sekuntiin tuli tunnetuksi, mutta vasta 1700-luvulla kehitettiin tarkka ajanmittausväline: kronometri. Mumfordin mukaan kello oli modernin teollisuusaikakauden avainlaite. Kello vaikutti perustavanlaatuisesti ajankäytön hallinnan kehitykseen taloudellisessa toiminnassa, mutta se mahdollisti myös tieteellisen mittaamisen. Toisaalta kellot olivat myös merkittävässä osassa, kun ihmiset alkoivat paremmin ymmärtää sellaisia abstrakteja käsitteitä kuin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Kellohan kulki aina vain eteenpäin, se ei kulkenut taaksepäin. Tämän vuoksi mennyt hetki oli jo menneisyyttä, nykyinen oli aina käsillä ja tulevaisuus oli vasta tulossa. 36 Mark P. Leone ja Paul A. Shackel ovat tutkineet kellojen yleistymistä Marylandin Annapoliksessa, Yhdysvalloissa 1600-luvun lopun ja Yhdysvaltojen itsenäistymisen välisellä ajalla, siis noin sadan vuoden aikana. Kirjoittajat ovat selvittäneet kellojen yleistymisen vaikutusta ihmisten aikakäsityksien muuttumiseen, mutta etenkin sitä, kuinka kellojen kautta aikaa pystyttiin hallitsemaan. Ajanhallinta oli heidän mukaansa osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä, mitä ilmensivät myös samana aikana yleistyneet tieteelliset mittalaitteet kuten ilmapuntarit ja kiikarit. Leonen ja Shackelin mukaan sekä kellojen että tieteellisten mittalaitteiden yleistyminen oli yksi askel kohti modernia maailmaa, jossa ihmiset hallitsivat paremmin luonnon järjestystä. Seinäkellot ja taskukellot olivat yksi varhaismodernin kauden tavallisten ihmisten pariin levinneistä teknisistä innovaatioista, joiden avulla he itse ryhtyivät hallitsemaan omaa aikaansa. Samalla he liittävät kehityksen myös varhaisen kapitalismin kehitykseen; kellojen avulla hallittiin työaikaa, siis työtä. 37 Tulkinnoissaan he päätyivät siis samanlaisiin päätelmiin kuin Mumford oli esittänyt aikaisemmin. Tiimalasit ja neljän tunnin näytön kellolaitteet (Kuva 3) on hieman vaikea liittää lineaarisen aikakäsityksen omaksumiseen. Tiimalasilla pystyttiin lähinnä mittaamaan suhteellisia ajanjakson pituuksia, muttei kovin tarkkoja. Neljän tunnin näytön kellolaitteet 34 Nikander 1984: 103; Lucas 2005: Mytum 2007: Mumford 1967 [1934]: Leone & Shackel 2010 [1987]. 64

65 Kuva 3. Neljän tunnin kello Alatornion kirkossa. Kuva: Timo Ylimaunu. Ajallisuuden ymmärtämisen haaste eroavat normaaleista kelloista siinä, että niillä ei seurattu aikaa, ne eivät näyttäneet sitä. Näillä laitteilla tehtiin samaa kuin tiimalaseilla: niillä mitattiin aikaa. Miksi varhaismodernin ajan ruotsalaisissa kirkoissa mitattiin aikaa? Aikakauden Ruotsin kirkoissa suoritettiin kirkolliset toimitukset, luettiin kruunun lait, asetukset, määräykset ja muut kuulutukset. 38 Jumalanpalvelukset kestivät siis pitkään. Meidän täytyykin kysyä, hankittiinko tiimalaseja ja myöhemmin neljän tunnin näytön kellolaitteita sen takia, että tapahtuman kestoa täytyi hallita, rajoittaa? Alkoivatko talollisten eläimet kärsiä pitkistä poissaoloista vai johtuiko käytäntö jostain muusta? Tämä tietysti perustuu siihen oletukseen, että tiimalasit ja kellopelit oli tarkoitettu kirkonmenojen ajalliseen mittaamiseen ja rajoittamiseen. Aika ja ajallisuus Aivan kuin kansa kokoontui kirkkoihin, kokoontuivat vastaavasti yhteisöt myös markkinapaikoille. Kesällä autiot markkinatuvat täyttyivät elämästä ja markkina-aikaa kesti niin kauan kuin sitä kesti. Nykyisen Tornion kaupungin markkinapaikka, ns. Torikenttä, on suurimman osan vuotta tasainen ja tyhjä hiekkakenttä, talvisin lumen peittämä. Kaksi kertaa vuodessa markkinaväki kokoontuu vieläkin sinne pitämään markkinoita. Helppoheikit ajavat pakettiautonsa kentän reunoille, pystyttävät telttakankaiset katoksensa ja kantavat kauppatavaransa näihin katoksiin. Toiset myyvät tuotteitaan suoraan pakettiautojensa tavaratilasta. Ihmisiä tulee ostamaan mattoja, pärekoreja, mattopiiskoja, leluja, rukkasia, saappaita. Ihmisiä kokoontuu yhteen kolmeksi päiväksi, minkä jälkeen kauppiaat keräävät tavaransa ja katoksensa ja lastaavat ne autoihinsa. Sen jälkeen he ajavat pois seuraavaan markkinapaikkaan. Tämä on jatkunut jo yli puolituhatta vuotta, vuosi vuoden jälkeen syksyisin ja kevättalvisin sama toistuu. Keskiajalla näin tapahtui myös kesällä. Markkinoiden jälkeen kenttä on hiljaa. Se on siivottu, roskat kerätty, ja paikka odottaa seuraavia markkinoita. Mikä tässä on huomattavaa, on se, että nykyisinkin markkinoiden aikaan paikalla tapahtuu, ihmiset ostavat, myyvät, juttelevat, syövät ja käyttävät, länsimaisessa ja kapitalistisessa mielessä, aikaansa. Aivan kuin aikaisemminkin markkinat ovat aika itsessään, markkina-aika, jolloin tapahtuma on yhtä kuin aika. Markkinoiden jälkeen markkinapaikoilla on hiljaista, tyhjää, aikaa ei ole. Kuluuko nykyisinkään markkinapaikalla aika? Aika tulee markkinapaikalle tapahtuman mukana. Tapahtuma liittyy paikkaan ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tim Ingoldin mukaan voimmekin kysyä, millainen tapahtuma oli, mutta emme sitä, kuinka paljon sitä oli Virrankoski 1973: ; Slunga 1993: ; Aalto 1996: 140; Laine Ingold 1993:

66 Timo Ylimaunu et al. Ingold käyttää ajallisesta tilanteesta, tapahtumasta tietyssä paikassa tai tilassa, termiä taskscape, jonka olemme suomentaneet tilannetapahtumaksi. Tilannetapahtuma on luoteeltaan sosiaalinen. Ihmiset ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa, se on sosiaalista ympäristöä. Hänen mukaansa sosiaaliset tapahtumat muodostuvat rytmeistä, mutta ne kestävät ainoastaan niin kauan kuin ihmiset ottavat osaa tilannetapahtumaan. Mutta on huomattava, että toiminta, jonka kautta tapahtuma muodostuu, voi olla loppumatonta. Toiminta on ihmisten välistä, se perustuu vuorovaikutukseen. 40 Samoin kirkonmenot olivat vuorovaikutustilanne, tilannetapahtuma, joka kesti niin kauan kuin oli tarpeen. Ihmiset olivat vuorovaikutuksessa toisiinsa, kruunu oli vuorovaikutuksessa alamaisiinsa. Kaikki tapahtui samassa tilassa, missä kuulijat olivat myös vuorovaikutuksessa esivanhempiinsa, kuolleisiin puolisoihin ja lapsiinsa. Tämä kaikki tuotiin konkreettisesti esille kirkkokansalle votiivitauluissa esiintyvien menneiden ja olemassa olevien pappien ja heidän sukulaistensa kautta. Nämä kaikki muodostivat olemassa olevan sukupuun, ja tätä ajallisuutta myös Ingold on verrannut puuhun. Puulla, tai ajallisuudella, on juuret vainajissa, mutta se kasvaa sen hetkisten ihmisten lailla ja tuottaa lehtiä: 41 kaikki tämä tapahtuu samassa ajallisuudessa. Maurice Blochin mukaan tietomme ja havaintomme ympäröivistä yhteisöistä on kaksitahoista. Eri yhteisöissä ajan voidaan ymmärtää liittyväksi tiettyihin toimintoihin, kuten maanviljelykseen, mutta se voi myös perustua johonkin aivan muuhun, kuten tiettyyn kulttuuriseen toimintaan. Ensimmäisessä tapauksessa havainnot ovat universaaleja ja ne ovat melko yleisesti eri kulttuureissa havaittavia. Jälkimmäinen sen sijaan perustuu rituaaleihin ja ei-empiirisiin tekijöihin; maailmassa oleviin näkymättömiin voimiin, kuten esivanhempiin tai jumaluuksiin. Bloch liittääkin yhteen laajennetun aikakäsityksen ja persoonattomiksi tehdyt yksilöt. 42 Keskiajan eurooppalaiset elivät myös näkymättömien voimien keskellä. Kansanusko eli voimakkaana katolisen uskon rinnalla ja vaikuttaen siihen. 43 Varhaismodernin kauden Tornion kätkölöydöt liittyvät aikakauden ihmisten kaksitahoiseen suhtautumiseen esineisiin ja rakennuksiin. Samalla ne ovat osoitus niistä käsityksistä, joiden perusteella näkymättömät voimat ja olennot olivat osa aikakauden ihmisten arkipäivän elämää. 44 Votiivitauluissa esiintyvät ihmiset, niin elävät kuin kuolleet, on esitetty tunnistettavasti ja heidät on myös nimeltä mainittu; he kaikki ovat samassa paikassa ja ajassa kuin ristiinnaulittu Jeesus. Merkitsikö tämä sitä, että tunnistettavat persoonat, tosin kuolleet, olivat osallisena ja läsnä elävien ihmisten elämässä? Uskoivathan varhaismodernin kauden ihmiset Tornionjoen väylän varressa maahisiinkin. Jopa niin vahvasti, että Lars Levi Lestadius joutui selittämään Uudessa postillassaan maahisille raamatullisen syntyperän. 45 Nämä ajatukset poikkeavat perinteisistä länsimaisista käsityksistä olevaisuudesta, johon yliluonnolliset ja henkimaailman olennot eivät mahdu. Kertooko tapahtuma-aika ja käsitykset menneisyyden läsnäolosta nykypäivässä sellaisesta 40 Ingold 1993: Ingold 1993: Bloch 1977: Marc Bloch 1971: Herva 2009; Herva & Ylimaunu Laestadius 1897; Oukka 1974:

67 Ajallisuuden ymmärtämisen haaste kaksitahoisesta suhtautumisesta olevaisuuteen, joka ei pohjaudu nykypäivän länsimaiseen ajatusmaailmaan? Bloch viittaakin tutkimuksessaan balilaisten aikakäsitykseen, koska he elävät osittain ajattomassa nykyisyydessä. Tällä hän tarkoittaa sitä, että balilaisten rituaaleissa menneisyys on yhtä voimakkaasti läsnä kuin nykyisyyskin. Nykyisyyden voidaan jopa ymmärtää muistuttavan enemmänkin menneisyyttä kuin nykyisyyttä. Aikakäsitys ei välttämättä perustu ajan määrittelyyn sen pituutena, vaan ajan ja aikakäsitteen määrittely liittyy tilanteisiin ja konteksteihin. Joskus aika oli määrittelemätöntä ja jossain tilanteessa taas ei. Myös Australian aboriginaalien aikakäsitykseen liittyy voimakkaana näkemys menneisyydestä osana nykyisyyttä. 46 Mytumin mukaan menneisyyden Brittein saarilla ihmisten aika ja ajallisuus onkin voinut olla yhtä lailla lineaarista, syklistä tai tapahtuma-aikaa. 47 Lopuksi Varhaismodernien peräpohjalaisten ja pohjalaisten aikakäsitys vaikuttaa vähintäänkin kaksitahoiselta. Siihen on kuulunut voimakkaasti arkipäivän syklisyys, eläinten hoito ja muut elinkeinojen hoitoon liittyneet sykliset toiminnot. Kaupunkilaiset, kuten torniolaiset, ovat myös antaneet merkitä omia nimiään kirkkojen esineistöön vuosilukujen kanssa, mikä sitoo heidät myös lineaariseen aikaan. Toisaalta heidän suhtautumisensa esineelliseen kulttuuriin ja sen käyttöön osana uskomusmaailmaa kertoo myös siitä, että heidän aikakäsityksensä poikkesi perinteisistä länsimaisista aikakäsityksistä. Käsitykset ajasta ja ajallisuudesta liittyivät vähintään keskiaikaisiin, mutta todennäköisesti vielä vanhempiin käsityksiin ihmisten ja muiden olevaisten elämästä ja ajallisuudesta, ja tällöin myös menneisyyden läsnäolosta silloisessa nykyisyydessä. Aika oli myös tapahtumaa. Bibliografia Tutkimuskirjallisuus Aalto, S. 1996: Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina. Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Anderson, B. 2007: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino: Tampere. Bloch, M. 1971: Feudal Society. Volume I. The Growth of Ties of Dependence. Routledge & Kegan Paul Ltd: Lontoo. Bloch, M. 1977: The Past and the Present in the Present. Man 12: Connerton, P. 1989: How Societies Remember. Cambridge University Press: Cambridge. Eco, U. (toim.) 2008: Kauneuden Historia. WSOY: Helsinki. Foucault, M. 2000: Tarkkailla ja rangaista. Otava: Helsinki. Hall, J. 1983: A History of Ideas and Images in Italian Art. John Murray: Lontoo. Heikkilä, S. 2006: Ur Övertorneå Kyrkans Historia. php?option=com_content&view=article&id=11%3ahistoria&catid=10&itemid=64. Lu- 46 Bloch 1977: 284, Maurice Bloch käyttää Clifford Greetzin tutkimusta vuodelta Ks myös Krech III 2006: Mytum 2007:

68 Timo Ylimaunu et al. ettu Herva, V.-P. 2009: Living (with) Things: Relational Ontology and Material Culture in Early Modern Northern Finland. Cambridge Archaeological Journal 19:3: Herva, V.-P. & Nurmi, R. 2009: Beyond consumption: functionality, artifact biography and early modernity in a European periphery. International Journal of Historical Archaeology 13(2): Herva, V.-P. & Ylimaunu, T. 2009: Folk beliefs, special deposits, and engagement with the environment in early modern northern Finland. Journal of Anthropological Archaeology 28(2): Ingold, T. 1993: The temporality of the landscape. World Archaeology 25(2): Joona, J.-P. & Ojanlatva, E. 1997: Keminmaan kirkon kuoriosan hautakammiot ja hautaukset. Ojanlatva, E. & Paavola, K. (toim.): Keminmaan kirkkohaudat: Meteli. Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportteja 14. Oulun yliopisto: Oulu. Krech III, S.2006: Bringing Linear Time Back In. Ethnohistory 53(3): Laestadius, L.L., 1897: Prowasti Lars Levi Laestadiuksen Uusi postilla: 35 wuotta hänen kuolemansa jälkeen painamattomista saarnoista koottu. Oskari Grönroos: Pori. Laine, E. 2002: Papisto kulttuurin välittäjänä. Suomen kulttuurihistoria 2. Tammi: Helsinki. Leone, M. P. 2010: Critical Historical Archaeology. Left Coast Press: Walnut Creek. Leone, M. P. & Shackel, P. A [1987]: Forks, Clocks, and Power. In Critical historical Archaeology. Left Coast Press: Walnut Creek. Lucas, G. 2005: The Archaeology of Time. Routledge: London. Lucas, G. 2006: Historical archaeology and time. Hicks, D. and Beaudry, M.C. (toim.): The Cambridge Companion to Historical Archaeology: Cambridge University Press: Cambridge. Marjomaa, M. & Ruonakoski, A. 1997: Keminmaan kirkon länsiosan multahaudat. Ojanlatva, E. & Paavola, K. (toim.): Keminmaan kirkkohaudat: Meteli. Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportteja 14. Oulun yliopisto: Oulu. Mumford, L [1934]: Technics and Civilization. Routledge & Kegan Paul Ltd: Lontoo. Mytum, H. 2007: Materiality and Memory: an archaeological perspective on the popular adoption of linear time in Britain. Antiquity 81: Nurmi, R. 2011: Development of the urban mind an object biographical approach, the case study of the town of Tornio, northern Finland. Oulun Yliopisto, Oulu. Oukka, A. 1974: Tornionlaakson kansanperinnettä II. Arvid Oukka: Tornio. Outhier, R [1738]: Matka Pohjan perille (Journal d un voyage au nord en 1736 & 1737, käänt. Marja Itkonen-Kaila). Otava: Helsinki. Paavola, K. 1998: Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois- Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis. Humaniora B 28. Oulun yliopisto: Oulu. Puputti, A.-K. 2009: Living with animals: a zooarchaeological study of urban human-animal relationships in early modern Tornio, Oulun yliopisto: Oulu. Santi, B. 1983: Botticelli. Bococci Editore: Firenze. Slunga, N. 1993: Kirkko ja koulu papisto ja kirkollinen elämä. Hederyd, O. & Alamäki, Y. (toim.): Tornionlaakson historia II, 1600-luvulta vuoteen 1809: Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta: Tornio. Tuhkanen, T. 2005: IN MOMORIAM SUI ET SUORUM POSUIT Lahjoittajien muistokuvat Suomen kirkoissa 1400-luvulta 1700-luvun lopulle. Åbo Akademis Förlag: Turku. Virrankoski, P. 1973: Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1600-luvulla. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III. Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntaliittojen yhteinen historiatoimikunta: Oulu. Ylimaunu, Timo 2007: Aittakylästä kaupungiksi arkeologinen tutkimus Tornion kaupungistumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Studia Archaeologica Septentrionalia 4. Pohjois- Suomen Historiallinen Yhdistys: Rovaniemi. 68

69 Turkansaaren saarnahuone TURKANSAAREN SAARNAHUONE Mirette Modarress-Sadeghi Vanha tummanpunainen puukirkko, jota aikoinaan kutsuttiin rukoushuoneeksi, seisoo keskeisellä paikalla nykyisen Turkansaaren ulkomuseon aluetta. Paikalla, johon se ensimmäisen kerran pystytettiin 1600-luvun lopulla, luultavasti vuonna Saarella kävijän askeleet ohjautuvat kuin itsestään sisälle tunnelmalliseen pikku kirkkoon. Menneisyyden voi aistia kirkon hämyisessä sisätilassa. Kirkko ei kuitenkaan ole entisellään; kirkkoa on siirrelty, korjailtu ja tutkittu useaan otteeseen vuosisatojen aikana. Tuoreimmat tutkimukset ovat syksyn 2010 tutkimus- ja pelastuskaivaukset, jotka tehtiin Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen toimesta. Kaivaukset tehtiin yhteistyössä Pohjois-Pohjanmaan museon kanssa, museon suorittaessa kirkon perustan korjauksia. Tässä artikkelissa käsittelen lyhyesti näitä kaivauksia, pohdin mitä voidaan päätellä ja kertoa kaivausaineiston perusteella. Samalla tarkastelen kirkon menneisyyttä, käyttöä ja merkitystä aikansa ihmiselle. Kaivausten löytömateriaalin analysoinnin yhteydessä tehdyt varovaiset tulkintani ja pohdintani saivat uutta pontta Kirsti Paavolan kanssa käydystä keskustelusta. Viime syksyn arkeologian kenttäpäivien päätteeksi Kirsti kysyi, vaatimattomaan mutta yllättävään tapaansa: voisivatko kirkosta löydetyt kolikot olla uhrirahoja, lattian alle tarkoituksella tiputettuja? Turkansaaren menneitä vaiheita Turkansaari on pieni saari keskellä Oulujokea noin 15 km päässä Oulun kaupungista. Saaren keskellä kohoaa matala harju, jonka lounaispuolella kirkko seisoo. Saaren historia alkaa kirjallisten lähteiden mukaan jo 1300-luvulla, jolloin Oulujoki oli Turun ja Uppsalan hiippakuntien rajana. Vanhoissa 1340-luvun kirjallisissa dokumenteissa mainintaan, että kristinuskon hallinnollisten alueiden rajamerkkinä on suuri kiviröykkiö, vähäisellä saarella Oulujoen keskellä. Kyösti Julkun mukaan rajamerkki on voinut sijaita juuri Turkansaarella 1. Turkansaaren tiedetään olleen kauppapaikkana varhain keskiajalla. Tähän viittaa turkka sana, joka tarkoittaa muun muassa kauppapaikkaa (vrt. turku) 2. Asiasta kertovat myös vanhat dokumentit, joiden mukaan Pohjanmaan voudin vuonna 1489 antamasta käs- 1 Julku 1979: 4 5; ks. myös Modarress Snellman 1887: 146; ks. myös Itkonen et al. 1975:

70 Mirette Modarress-Sadeghi kystä venäläisten ja karjalaisten kauppiaiden sallittiin tulla Oulujokea pitkin vain Turkkaan asti, minne heidän täytyi pysähtyä tekemään kauppaa. 3 Käskyn takana oli venäläisten tekemät hävitysretket ja rauhattomuus, jota kauppiaat ja markkinatoiminta aiheuttivat. 4 Määräyksen rikkomiseen liittyi jopa kuoleman rangaistus. Määräystä kerrotaan rikotun ja teloituksia tapahtuneen. 5 Turkansaari oli merkittävä myös kalastuselinkeinon kannalta. Lohi oli pohjoisten jokien tärkeimpiä anteja, jo 1500-luvulta tiedetään Oulujoessa Turkansaaren lähistöllä olleen merkittäviä kalapatoja. Muun muassa vuoden 1558 tilikirjoissa mainitaan Turkanpato, 6 joka sijaitsi noin 560 metriä saaresta yläjuoksulle. 7 Turkansaarella oli monenlaista toimintaa 1600-luvulla, ja ajan hengen mukaan myös kirkko oli vahvasti läsnä siellä, missä ihmisiä kokoontui. Kirkon rakentamiseen vaikutti niin kauppa kuin lohikalastus. 8 Rakennustaiteen näkökulmasta tarkasteltuna Turkan saarnahuone on kalastajien kirkko 9. Kesäaikaan kalastajilla varmaan olikin tarvetta saarnahuoneelle; näin ei tarvinnut lähteä kesken elannon hankkimistoimien pitkän matkan päähän jumalansanaa kuulemaan. Kirkot rakennettiin usein markkinapaikkojen yhteyteen 10. Vanhoja markkinapaikkoja, joiden lähistölle rakennettiin kirkko 1600-luvulla, on useita. Kyseisillä paikoilla oli ilmeisesti jo tuota aikaisemmin ollut pieni kirkko tai saarnahuone. 11 Pohjoisessa Suomessa kirkon rakennus oli yleistä juuri tuohon aikaan. Kirkkojen ja rukoushuoneiden rakentamisessa näyttää olleen suoranainen buumi 1600-luvun alkuvuosikymmeniltä aina 1690-luvulle asti 12. Turkansaaren kirkon pystyttäminen tapahtui jakson loppupuolella, kun osa pohjoisen pitäjien saarnahuoneista oli jo purettu. Turkansaaren rukoushuoneen kanssa lähes samanaikaisia lähikirkkopitäjien saarnahuoneita olivat esimerkiksi Nivalaan (1682), Vihantiin (1688) ja Simoon (1695) rakennetut saarnahuoneet. Myös Kempeleen kirkon (1691) oli aluksi määrä olla saarnahuone, mutta se kohosikin tornilliseksi kirkoksi. 13 Joka tapauksessa Turkan saarnahuone rakennettiin, jotta voitaisiin kuulla jumalansanaa siellä missä ihmiset kokoontuivat. Turkansaaren kauppa- ja kalastustoiminta kuitenkin hiipui 1700-luvun lopulla kaupan keskuksen ja lohipatojen siirryttyä joensuulle, kasvavaan ja kehittyvään Oulun kaupunkiin luvun alussa Turkansaaren kirkko jäi käyttämättömäksi, joten vuonna 1814 se purettiin ja siirrettiin Raattiin varastoksi 14. Saari jäi autioksi eikä saarella tiedetä 3 Snellman 1887: 150; Luukko 1954: 201; Julku 1979: 5. 4 Luukko 1954: 201; ks. myös Ylimaunu Snellman 1887: 150; Luukko 1954: Snellman 1905: 27 28; Virrankoski 1985: Vasala 1963: 3; Syrjänen 2002: 6. 8 Manninen (1986: 3) mainitsee kirkon rakennetun markkinaväelle, Halila (1953: 550) puolestaan kutsuu Turkansaaren saarnahuonetta lohikirkoksi. 9 Kirkossa yhdistyy pohjalainen pitkäkirkko ja kalastajakappeli. Ylimaula 1994: Ylimaunu 2007: Esimerkiksi Oulunsalo, Hailuoto, Ii tai Enontekiön Markkina. 12 Ks. Virrankoski 1973: Virrankoski 1973: Kirkon purkamisen ja poisviennin historia oli pitkään hämärän peitossa. Calamnius (1862) arvelee ve- 70

71 sijainneen muita rakennuksia kuin pieni lato 1900-luvun alkupuolella, 15 sillä kirkon purkamisen jälkeen saarta käytettiin laidunmaana. J.W. Calamniuksen muistiinpanoista löytyy karttapiirros Turkansaaresta vuodelta Calamnius kertoo kirkon perustuksien olevan näkyvillä; piirroksessa on keskellä saarta yksi rakennus, ilmeisesti juuri Rinteen mainitsema heinälato (Kuva 1) luvun alkupuolella paikallishistoriasta kiinnostunut Östen Elfving sai vanhan 1700-luvun kartan ja paikallisten tarinoiden perusteella vihiä entisestä saarnahuoneesta. Hän lähti etsimään kirkkoa ja sen paikkaa; molemmat löytyivät. Kirkko palautettiin saarelle, pystytettiin entiselle paikalleen vuonna 1922 ja vihittiin kirkolliseen käyttöön kolme vuotta myöhemmin. 17 Kirkko on siitä lähtien toiminut kesäajan jumalanpalvelusten ja lukemattomien häiden pitopaikkana (Kuva 2). Ulkomuseotoiminnan alettua 1960-luvulla kirkosta on tullut myös matkailunähtävyys muiden saarelle tuotujen vanhojen rakennusten ohella. Turkansaari on jälleen aktiivinen tapaamispaikka, uusin sosiaalisin merkityksin. Kaivaustutkimuksia 2009 ja 2010 Turkansaaren saarnahuone Kuva 1. J.W. Calamniuksen piirros Turkansaaresta vuodelta Kuva: kopio Calamniuksen muistivihosta, teoksessa Pääkkönen 2007: liite VII. Ihmisten kokoontumisista ja sosiaalisesta toiminnasta kertovat myös saarella tehdyt kaivauslöydöt. Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen suorittamissa arkeologisissa kaivauksissa vuosina 2009 ja kirkon kivijalan ympäriltä ja lähistöltä löytyi useita ja näläisten polttaneen kirkon isonvihan aikaan, ks. Pääkkönen 2007: 37. Elfving (1933) kertoo kirkon purkamisen tapahtuneen 1820, ja Huurteen & Vahtolan teoksessa (1991: 275, viite 443) mainitaan kirkon olleen käytössä vielä Vasala (1963) puolestaan arvelee kirkon poisviennin tapahtuneen mahdollisesti 1870-luvulla. Paulaharju (1968) selvitti kirkon myyntivuoden ja hukassa olleen historian Oulun maakunta-arkiston asiakirjoista (siis vasta 1960-luvun lopulla); kirkko myytiin ja purettiin vuonna Juhani Rinne (1921) mainitsee kaivausmuistiinpanoissaan saaren keskiharjanteella sijainneen ladon. Heinän niitosta kertoo myös vuoden 2010 kaivauksilla harjanteen alueelta tehty löytö. Turvekerroksen poiston jälkeen esille tuli viikatteenterän katkelma (KM : 120) Modarress 2011a. 16 Alkuperäinen karttapiirros ja teksti J.W. Calamniuksen muistivihossa. Calamnius myös mittasi saarnahuoneen kivijalan jäännökset: mitat 30 x 28 jalkaa (ks. karttapiirroksen oikea yläkulma). Pääkkönen 2007: 37 ja liite VII. 17 Rinne löysi vuoden 1921 kaivaustutkimuksilla kirkon entisen kivijalan jäännökset. Elfving Modarress 2009; 2011a; 2011b. 71

72 Mirette Modarress-Sadeghi Kuva 2. Turkansaaren kirkko kesän 2010 kaivausten alkaessa. Kuva: M. Modarress luvun rahoja, kirkon sisältä kymmeniä. Lisäksi kaivauslöytöihin kuului muun muassa ja 1700-luvun lasipikarien (passglas), kivi- ja punasavikeramiikan, liitupiippujen sekä metalliesineiden osia. Kirkon pohjoisseinustan kaivaukset Vuosien 2009 ja 2010 kaivauksilla tutkittiin muun muassa kirkon pohjoisseinämän ulkopuolista aluetta koeojin. Tutkittu alue oli yhteensä noin 10 m2, koeojat kattoivat kirkon pohjoispuolen seinän lähes koko pituudeltaan. Kaivausten paikka valittiin maanpinnassa näkyvien suurten kivien vuoksi; vaikutti siltä kuin kirkon ulkopuolella olisi ollut toinen kivijalka. Tutkimuksissa tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että kivet eivät muodostaneet toista kivijalkaa. 19 Maakerrokset kivien ympärillä olivat puhtaat, likamaata oli vain kirkon kivijalan yhteydessä ja pieninä läikkinä kivien alla. Ulkopuolella olevat kivet ovat voineet jossain vaiheessa olla osa kivijalkaa. Ne on voitu siirtää paikalle kirkon rakentamisen (1680/-90-luvulla) tai korjausten aikaan (1720-luvulla). Kivet voivat myös olla vuonna 1814 kirkon purkamisen yhteydessä kivijalasta ympäristöön levinneitä kiviä. Mainitulta kaivausalueelta löytyi useita ruotsalaisia kolikoita, yhteensä seitsemän vuosilta Osa kolikoista oli noin cm päässä kirkon kivijalasta, osa oli kivijalan kivien lomissa tai alla. Miten kolikot olivat sinne joutuneet? 1600-luvun kolikot voivat olla kirkon rakentamisen ajoilta, ja osa kivijalan alla olleista 1700-luvun rahoista on 19 Ks. Modarress 2011a. 20 Ks. Modarress 2009; 2011a. 72

73 Turkansaaren saarnahuone voinut joutua löytöpaikalleen kirkon kunnostuksen aikana. Kirkkoa oli päätetty korjailla vuonna 1726, ja luultavasti näin tehtiinkin 21. Oliko joku, tai jotkut, kolikoista sijoitettu kivijalkaan tarkoituksella? Kirkon seinämän keskivaiheilla sijainneen suuren laakean kiven alta löytyi kesän 2009 kaivauksissa kaksi kolikkoa, vuosilta 1677 ja Tämä herätti pohdintaa mahdollisesta perustuskätköstä. Rahoja käytettiin perustuskätköinä rakennusten nurkkakivissä tai kivijaloissa. Niitä saattoi olla yksi tai useampia, esimerkiksi kolme 23. Tosin 1700-luvun kolikko ei voinut olla perustamisen aikainen. Se saattoi olla myöhemmässä vaiheessa kivijalkaan asetettu uhrilahja, vaikka kunnostustöiden yhteydessä. 24 Kesän 2010 tarkentavissa tutkimuksissa ei edellä mainitun laakean kiven alta löytynyt mahdollista kolmatta kolikkoa, mutta kyseisen kiven viereltä löytyi kaksi kolikkoa, molemmat Fredrik I:n aikakaudelta (1725 ja 1749). 25 Mainitut kolikot ovat tietysti voineet joutua paikalleen siirreltyjen maakerroksien mukana kirkon purkamisen (1814) tai uudelleen pystytyksen (1922) aikana. Kirkon sisäalueen tutkimukset Turkansaaren kirkon sisämitat ovat noin 9,82 m x 7,82 m. Kirkossa on eteinen ja viisi ikkunaa, kaksi pitkillä seinillä ja yksi päätyseinällä. Kirkossa ei ole ollut erillistä kellotornia tai tapulia vaan kello on ollut kiinni seinässä 26. Kellon soittoköyden luukun paikka näkyy yhä lähellä pohjoista nurkkausta. Kirkossa on ollut ilmeisesti puulattia, 27 vaikka puujäännöksiä kaivauksilla ei juuri löytynyt. Lattialankut on oletettavasti viety pois kirkon hirsien mukana. Syksyn 2010 kaivaukset tehtiin suurimmaksi osaksi kirkon sisäpuolella. Ulkopuolelle aukaistiin kaksi pienempää tutkimusaluetta, oven oikealle puolelle sekä läntisen seinän vierustalla seinän keskivaiheille. Syksyn kaivausten ajankohta johtui kirkon lattian ja alusrakenteiden peruskorjauksista. Kirkon suojelemiseksi kosteusvaurioilta sen ympärille ja lattian alle tehtiin salaojat sekä kivijalkojen alle betonipohjat. Kaivausten alkaessa näiden rakennussuunnitelmien yksityiskohdat eivät kuitenkaan olleet tutkimuksen tekijöiden tiedossa, joten kaivausten kulku oli yllättävä. Seuraavassa kappaleessa selvitetään tutkimusten kulkua ja tehtyjä löytöjä. Kaivaukset aloitettiin kaakkoispuolelta, koska alue oli ensimmäisenä vapaana samaan aikaan tapahtuvista lattianpurkutöistä. Tästä syystä johtuen kirkon eteläinen puoli tuli tutkittua tarkemmin. Myöhemmin osoittautui, että pohjois- ja luoteispuolen alueet olisivat olleet mielenkiintoisempia löytöjen osalta. Lattian purkamisen edistyessä siirryt- 21 Halila 1953: 550; Huurre & Vahtola 1991: 476; Palola 2000: (KM :71) ja 1724 (KM :72). 23 Hukantaival 2007: 9; ks. myös Enontekiön Markkinan kirkon löydöt. 24 Ks. Halinen Modarress 2011a. Kolikot 1725 (KM :28) ja 1749 (KM :27). 26 Henrik Turkka (Rinteen tutkimusten aikaisten Turkan isäntäin isoisä) on kertonut kirkonkellon olleen kiinni seinässä vieterillä ja soittonuoran olleen luukun kautta kiinni kellossa. Rinne Kaivauksissa löydettiin yksi kirkon pituussuuntainen lattianniska. Hirsi oli osittain lahonnut tai katkaistu. Lisäksi länsipuolelta löytyi muutamien lankunpätkien lähes täysin lahonneet jäännökset. Puulattiaan viittaa myös Rinteen (1921) huomautus niskahirsien paikkojen jäljistä. 73

74 Mirette Modarress-Sadeghi tiin kaivamaan kirkon keski- ja länsialueille. 28 Tutkimusolosuhteet olivat haastavat, kaivajia haittasi aika ajoin huono valaistus, heiluvat lattialankut ja niistä ulospistävät suuret naulat sekä syksyn myötä hyytävän kylmäksi muuttunut ilma. Lattian purkutyöt ja tiukka aikataulu eivät sallineet laajamittaisia kaivualueita. Tästä ei aluksi oltu huolissaan, sillä uskottiin alueiden jäävän suojaan kirkon uuden lattian alle mahdollista myöhempää tutkimusta varten. Kaivausten loputtua kuitenkin selvisi, ettei näin tule käymään, joten kaivauksia jatkettiin vielä pelastuskaivauksina. Yksi tutkimuksien ennakkokysymyksistä oli saada tietoa mahdollisista kirkon sisälle tapahtuneista hautauksista. Kirkon sisälle hautaaminen oli keskiajalla ja vielä sekä 1700-luvuilla yleinen tapa, joka alkoi hiipua 1700-luvun loppua kohti ja kiellettiin kokonaan Rinteen vuoden 1921 tutkimuksien perusteella kirkon alueella ei ollut hautauksia. 30 Mitään muutakaan tietoa mahdollisista kirkkohaudoista ei ole. 31 Tutkimuksissa aukaistiin kirkon sisälle useita kaivausalueita ja koeruutuja. Niiden koot vaihtelivat 0,5 m 1,20 m x 0,5 m 2,30 m. Kaivausten alkuvaiheessa lattian tukihirret olivat suurimmaksi osaksi paikoillaan, joten tutkimusalueet rajattiin hirsiin. Joissain paikoissa, hirsien ollessa kohtalaisen ylhäällä, myös hirren alusta kaivettiin. Maanpinta ja kerrokset kaivausalueilla olivat epätasaisia ja sekoittuneita. Tämä johtui osittain Rinteen vuoden 1921 kaivauksista, joiden jäljiltä pintamaa oli selvästi myllättyä (Kuva 3). Lattian alus oli lautojen ja muiden rakennusjätteiden peitossa, joissain paikoin hiekan ja puunroskan seassa oli turvepaakkuja. Kirkon itäpäädyssä, pohjoisen puolella oli kasa suuria ja pieniä ikkunalasin sirpaleita. Ikkunalasisirpaleet olivat levinneet kaikkiin kerroksiin ja ne olivat kaivausten suurin löytöryhmä 32. Kulttuurikerroksen paksuus vaihteli noin cm. Pintakerros oli pääosin hienoa hiekkaa, joka muuttui savisemmaksi syvemmälle mentäessä. Likamaakerroksessa oli myös paikoin hiiltä ja nokijuovia. Erityisesti länsipuolella lähellä kirkon pohjoisnurkkausta oli likamaata ja palokerroksia erikokoisina läikkinä. Kaivausalueet kaivettiin pääsääntöisesti puhtaaseen pohjamaahan asti, ja pohjatasosta tarkistettiin vielä käsikairalla alla olevat kerrokset. Mitään merkkejä hautauksista ei havaittu. Löydöt olivat tutkimuskaivausten osalta vähäisiä, ja tyypillisiä historiallisen ajan kaivausten löytöjä kuten lasinsirpaleita, rautanauloja, liitupiipunpätkiä ja keramiikan kappaleita. Metalliesineitä oli vain muutamia: nappi, sormus (tai rengas), solki ja lyijysinetti. Kirkon nurkka-alueilla oli jonkun verran suuria kiviä, joiden funktiota oli mahdoton tarkkaan määritellä. Erityisesti lounaisnurkkauksen kivet (Kuva 6) saivat pohtimaan mahdollista aikaisempaa rakennuksen pohjaa tai rakenteen osaa, sillä kivet eivät näyttäneet kuuluvan nykyisen kirkon perustuksiin. Kiviä oli samassa tasossa suhteellisen paljon 28 Lattian purkua hidasti se, että vasta purkamisen yhteydessä havaittiin lattilankkuja olevan kaksi kerrosta päällekkäin, alkuperäinen 1920-luvulta ja 1960 luvun kunnostuksessa tehty uusi lattia. Ks. Modarress 2011a. 29 Paavola 1998: 42 43, kirkon alle hautaamisesta oli annettu kieltoja jo 1770-luvulla; Vahtolan (1986:67) mukaan hautaukset kiellettiin 1779 valtiopäivien päätöksellä, jolloin ne loppuivat ainakin Muhoksen kirkossa. 30 Rinne Paavola 1998: Kirkon ikkunoita oli varmaan vaihdettu ja korjattu useaan otteeseen, ainakin ja 1780-luvuilla. Ks. Halila 1953: 550; Palola 2000:

75 Turkansaaren saarnahuone Kuva 3. Turkansaaren saarnahuoneen kivijalan etsintää. J. Rinteen kaivaukset Kuva: Ö. Elfvingin albumi/pohjois-pohjanmaan museon arkisto. ja osa oli selvästi aseteltu vierekkäin. Syvemmälle kaivettaessa (noin 60 cm maanpinnasta) lounaisnurkkaus muuttui kosteaksi savimaaksi, jossa vesi nousi kaivetulla alueella pintaan. Samoin tapahtui kahdella muulla kaivetulla alueella kirkon länsipuoliskolla. Oven läheltä lähes kirkkorakennuksen keskilinjalta löytyi kirkon pitkien seinien suuntainen hirsi, mahdollisesti 1600-luvun kirkon lattianiska. Hirressä oli osittain palamisen jälkiä ja siinä oli kiinni suurehko painava (4,7 kg) rautaesine (KM :114), jonka funktio on vielä epäselvä. Joissain paikoin kaivausalueella oli havaittavissa palojälkiä 33, mutta mitään laajaa yhtenäistä palokerrosta ei ollut. Tutkimuskaivaukset kestivät 2,5 viikkoa. Tutkimukset eivät kuitenkaan loppuneet tähän, sillä lopetusta seuraavalla viikolla kävi ilmi, että koko kirkon sisäosan maakerrokset poistetaan noin puolen metrin syvyydeltä. Oli pelastuskaivausten aika. Pelastuskaivaukset Palastuskaivauksissa poistettiin kaikki kulttuurikerrokset lapiolla varovasti kaivaen, tarvittaessa käytettiin lastaa 34. Kirkon sisäalue jaettiin 2m x 2m ruutuihin, tutkimukset dokumentoitiin valokuvin ja kaikki maa-aines seulottiin. Mielenkiintoista oli havaita, kuinka löydöt, 33 Kirkko oli kärsinyt palovaurioita ainakin vuonna Halila 1953: 550. Isonvihan aikaan venäläiset olivat yrittäneet polttaa kirkon. Palola 2000: Työ tehtiin kahtena kaivukerroksena: ensimmäinen poistettu kerros oli noin 10 cm ja toinen jäljelle jäänyt kulttuurikerros noin cm. Oulun yliopiston arkeologian tiimin (2 4 henkeä) lisäksi kaivajina toimi Pohjois-Pohjanmaan museon väkeä (5 6 henkeä). 75

76 Mirette Modarress-Sadeghi joita tuli suhteellisen runsaasti huolelliseen tutkimuskaivaukseen verrattuna, sijaitsivat usein juuri aikaisemmin tutkitun ja tutkimatta jätetyn alueen rajamailla. Pelastuskaivauksissa löytyi lisää lasia, liitupiipunosia, metalliesineiden katkelmia, rahoja ja keramiikkaa. Tutkimuksissa selvisi vastaus pääkysymykseen: mitään hautauksia ei kirkon sisäpuolelle ollut tehty. Kolehtikolikoita ja uhrirahoja Mielenkiintoisin löytöryhmä olivat rahat, joita löytyi kaivausten alkuvaiheessa 3 ja kaivausten jatkuessa 29 kappaletta. Suhteellisen suuren kolikkomäärän löytyminen sai pohtimaan alussa mainitsemaani seikkaa: miksi ja miten rahat olivat lattian alle joutuneet? Arkisen aherruksen lomassa Herran sanaa kuuntelemaan tullut kalamies tai -nainen tuskin olisi kantanut sata vuotta vanhaa kolikkoa mukanaan ja tipauttanut sen sitten vahingossa kirkon lattian alle. Rahaa on tietysti voinut olla mukana kauppatarkoituksessa. Sen lisäksi kuitenkin on luultavaa, että osa kirkon lattian alle joutuneista kolikoista on ollut tarkoituksellisia lahjoja kirkolle. Kirsti Paavolan ajatuksia mukaillen kolikko on voinut olla uhri, tarkoituksella lattian rakoon pudotettu 35. Varmasti uskottiin, että pyhään kirkkomaahan pudotetut kolikot olivat otollisia lahjoituksia ja toiveita täyttäviä. Rahojen uhraus kirkossa oli vanha perinne katolisen kirkon ajoilta ja vielä selvästi voimissaan ja 1700-luvuilla, vaikka sitä yritettiin moneen otteeseen kitkeä pois ja kieltää 36. Säilyneiden tietojen mukaan rahat tiputettiin yleensä uhritukkiin, joka oli sijoitettu kirkon seinustalle, kuorin viereen tai mahdollisesti keskelle kirkkoa. 37 Tapa kukoisti ainakin pohjoisessa, sillä Oulunsalon vanha kirkko ( ) 38 oli kuuluisa uhrikirkko, johon tultiin pitkien matkojen takaa uhraamaan. 39 Uhrausta kerrotaan suoritetun alueen muissakin pyhätöissä, tosin vähemmässä määrin. Myös vanhan virolais-suomalaisen kansanuskomuksen mukaan vainajalle uhrattiin rahaa pahan ja sairauden karkottamiseksi; kolikko saatettiin asettaa haudalle tai heittää hautausmaalle 40. Kaivaustutkimuksissa vanhojen kirkkojen sisäalueilta löytyy usein runsaasti rahoja. Pohjoisen kirkkojen tai kirkonpaikkojen tutkimuksista esimerkkeinä ovat Keminmaa [37] Valmarinniemi, Hailuoto [5] Vanha kirkko, Enontekiö [10] Markkina ja Haukiputaan kirkko. Valmarinniemessä oli kysymyksessä keskiaikaisen kirkonpaikan kaivaus 41. Kirkonpaikan alueelta löytyi rahoja, jotka Pentti Koivunen tulkitsi pudonneiksi kolehti- tai muiksi rahoiksi. 42 Suurin osa kolikoista löytyi kuitenkin hautausten yhteydestä, ja Kirsi Jylkkä toteaa että kolikkoja on saattanut pudota lattian rakoon, mutta yleensä rahasta pidettiin hy- 35 Ks. myös Nurmi et al. 2007: Esim. Hiltunen 1987: Calamnius 1868: 232; Snellman 1887: 266; Merenheimo 1910: 274; Koivunen 1979: 49; Hiltusen (1987:101) mukaan rahoja saatettiin myös heittää alttarille. 38 Oulunsalo [45] uhrikirkko. 39 Oulunsalon kirkossa erityisesti kauppiaat, kalastajat, merenkulkijat ja muut matkalaiset uhrasivat onnen takaamiseksi. Calamnius 1868: 232; Snellman 1887: 266. Merenheimo (1910: 267) kutsuu Oulunsalon kirkkoa vertauksellisesti Pohjolan Kaabaksi, pyhäksi paikaksi, johon vaellettiin läheltä ja kaukaa. Ks. myös Paulaharju 1960; Hiltunen 1987: 36 38, ; Palola 2000: Mansikka 1937: Esim. Koivunen Koivunen 1982:

77 Turkansaaren saarnahuone vää huolta. 43 Hailuodon kaivauksissa tutkittiin 1620-luvulla rakennetun ja sitä edeltäneen keskiaikaisen kappelin paikkaa. 44 Kirkon sisäalueelta löytyi runsaasti kupari- ja hopeakolikkoja, sekä keskiajalta että uudelta ajalta olevia. Toisin kuin Valmarinniemessä rahat eivät olleet hautausten yhteydessä, vaan niitä löytyi täyttöhiekasta. Paavola tulkitsi rahojen olleen etupäässä lattialankkujen raoista pudonneita kolehtirahoja. 45 Haukiputaan kirkon lattianaluksen tutkimuksissa löytyi 39 ruotsinvallanaikaista kuparikolikkoa. Kolikot eivät löytyneet alkuperäisestä kontekstistaan, joten niiden perusteella on vaikea tehdä tulkintoja. 46 Kangasvuo ja Tuovinen kuitenkin esittivät, että kolikot voivat olla pudonneita kolehtirahoja tai ne ovat voineet joutua lattian alle hautaustoimituksien yhteydessä. 47 Enontekiön Markkinan kirkon löydöt sijoittuvat ajoitukseltaan lähimmäksi Turkansaaren kirkon käyttöaikaa ja löytöjä. Petri Halisen mukaan Markkinasta löytyi kolikoita 25 kpl, 5 rakenteista ja 20 maakerroksista. Kivijalasta löytyneet kolikot Halinen tulkitsee mahdolliseksi perustuskätköksi, muiden rahojen funktioon hän ei ota varsinaisesti kantaa. 48 Turkansaaren saarnahuoneen sisäosan kaivauksissa kolikkoja löytyi kirkon eri osista (Kuva 4). Eniten kolikkoja löytyi kuitenkin rakennuksen itäpäädystä (alttaripuolelta), keskeltä kirkkoa sekä länsi- ja luoteispuolelta 49. Vanhimmat hopeakolikot olivat nekin kirkon keskiosasta toisesta kaivukerroksesta. Pintakerroksesta löydetyt kolikot ovat saattaneet siirtyä alkuperäiseltä paikaltaan, mutta suurin osa kolikoista löytyi syvemmistä kerroksista, joten ne olivat ilmeisesti säilyneet alkuperäisessä kontekstissaan. Kuva 4. Kirkon sisäosan rahalöytöjen sijainti pohjakartalla. Piirros: A.Hakonen & M. Modarress. 43 Jylkkä 2004: 58. Valmarinniemen rahat olivat enimmäkseen keskiaikaisia, joukossa oli myös aarrekätköksi tulkittuja rahoja vuosilta Koivunen 1982; Jylkkä Paavola 1988; Paavola Paavola 1988: Kangasvuo & Tuovinen 1997: Kolikot olivat vuosilta Rahat löytyivät hajonneesta tynnyristä, mihin niitä oli ilmeisesti kerätty kirkon korjausten yhteydessä, sillä joukossa oli myös kaksi 1800-luvun rahaa. Kangasvuo & Tuovinen Halinen 2002a; Halinen 2007: Koroisten keskiaikaisen kirkon rahalöydöt olivat keskittyneet kirkon keskiosaan. Koivunen 1979: 49. Hailuodon kirkonpaikalta uuden ajan rahoja löytyi myös kuorin alueelta. Paavola 1988:

78 Mirette Modarress-Sadeghi Kuva 5. Vanhimmat kirkon kaivauksilla löytyneet rahat. Vasemmalla hopeakolikko vuodelta 1592, reuna lohjennut (KM :157); oikealla hopeakolikko vuodelta 1602 (KM : 148). Mittakaava 1:1. Kirkollisten uhri- tai kolehtirahojen ohella Turkansaaren kolikot liittyvät kaupankäyntiin. Kirkonmenot ja markkinat ovat usein olleet yhteydessä toisiinsa 50. Vaikka Turkansaaren kaivaukset muualla kuin kirkossa olivat suhteellisen rajoitetut ja pienialaiset, ulkopuolisilta kaivausalueilta (kivijalan lähistöltä löytyneiden lisäksi) löytyi kaksi 1600-luvun kolikkoa; hopeinen 1 äyri vuodelta 1686 (KM :32) kivikeskittymän vierestä kirkon kaakkoispuolelta ja ½ äyrin kuparikolikko vuodelta 1629 (KM :32) harjulle aukaistulta kaivausalueelta. Lisäksi kirkon sisäosan rahalöydöissä oli kirkon rakennuksen aikaan nähden huomattavasti vanhempia kolikoita. Vanhin kolikko oli hopeinen 2 äyriä vuodelta 1592 (KM :157, Kuva 5). Jos kirkko oli rakennettu 1694, kolikko oli yli 100 vuotta vanha. Toinen lähes yhtä varhainen raha on hopeinen 2 äyrin kolikko vuodelta 1602 (KM :148). On hyvin epätodennäköistä, että näinkin vanhat kolikot olisivat olleet käytössä kirkon toiminnan aikaan. 51 Luultavammin ne ovat joutuneet maahan jo ennen kirkon rakentamista. Kivikeskittymä Lounaisnurkkauksessa sijainnut kivikeskittymä saa pohtimaan mahdollisuutta, että paikalla olisi ollut joku toinen rakennus ennen kirkkoa. Osa alueen kivistä oli noin cm pintamaan alla, joten ne eivät olleet 1920-luvun kirkon pystytyksen aikaisia (Kuva 6). Kivet ovat voineet osittain olla 1600-luvun lopun kirkkorakennuksen perustuksiin liittyviä, mutta niillä ei näyttänyt olevan erityistä funktiota silloisen kirkon kannalta. 52 Mitään selvää rakennetta kivet eivät näyttäneet muodostavan, mutta osa niistä oli asetettu vierekkäin. Lisäksi osa kivistä oli palaneita. Toisaalta kivien läheisyydestä löytyi tutkimuskaivauksissa kuparikolikko vuodelta 1679 (KM :35). Pelastuskaivauksissa lounaisnurkkauksen kivien lomasta löytynyt kolikko oli vuodelta 1686 (KM :138). Viimeksi mainittu kolikko oli syvällä toisessa kaivauskerroksessa, joten sen voi olettaa olleen alkuperäisellä paikallaan. Myös Rinteen kaivauskartassa on merkintä löydetystä rahasta, joka sijoittui samalle alueelle, aivan edellisen kolikon viereen. Kaivausmuistiinpanoihin sen ajoitukseksi on merkitty 1671(?). 53 Näiden rahojen perusteella kivet ovat voineet liittyä 1600-luvun kirkkoon, mutta ajoitus rahojen perusteella on ongelmallista 54 ja vain viitteellistä. On myös mahdollista, että kivet olisivat olleet osa jonkun aikaisemman rakennuksen pohjaa. On erittäin todennäköistä, 50 Ks. Ylimaunu 2007: Vrt. Markkinan tuvan rahalöydöt, jossa oli kolikkoja jo 1600-luvun loppupuolelta vaikka tupa oli rakennettu 1770-luvulla. Halinen 2002b: 48. Perssonin 1992 mukaan kuparikolikkojen käyttöikä saattoi venyä aina 60 vuoteen asti, varsinkin ennen vuotta 1686 lyötyjen kolikkojen, sillä seuraavia lyötiin vasta vuonna Rinteen (1921) mukaan niskahirsien alla olisi ollut yhtenäistä kivikkoa. Merkkejä siitä ei kuitenkaan laajemmalla alueella ollut, jos kiviä ei sitten ole poistettu kirkon uudelleen pystytyksen aikaan 1920-luvulla. 53 Rinne Kaivauskartassa on merkittynä viisi kolikkolöytöä, rahat ovat vuosilta 1671(?) Ks. esim. Persson 1992; Halinen 2002a; Nurmi et al

79 Turkansaaren saarnahuone Kuva 6. Turkansaaren kirkon lounaisnurkkauksen kiviä. Kuva: M. Modarress. että saarella on ollut ennen kirkkoa joitain rakennuksia, vaikka niistä ei ole jäänyt mitään tietoja. Siihen viittaavat kesän 2010 kaivauksilla harjulta löytyneet kivikiukaan jäännökset 55. Lisäksi saarella tiedetään pidetyn jumalanpalveluksia ainakin jo vuonna 1688, 56 joten paikalla on voinut aikaisemmin olla esimerkiksi tupa, jossa myös saarnahetkiä on pidetty. Uusi kirkko on voitu rakentaa entisen rakennuksen paikalle tai ympärille, kuten usein tapana oli 57. Menneisyyden jälkiä saarella Turkansaaren kirkon kaivaukset kertovat aikansa sosiaalisesta toiminnasta, yhteisistä kokoontumisista kirkonmenoihin ja kauppaa käymään. Keskiaikaisia jäännöksiä ei saarelta vielä ole löydetty, mutta 2009 ja 2010 kaivaustutkimuksien löydöt kertovat ja 1700-luvun materiaalisesta kulttuurista ja sen ajan ihmisten henkisistä tarpeista. Runsas määrä kolikkoja kirkon lattian alla ja kivijalan yhteydessä ei niinkään liity ihmisten huolimattomuuteen, kuin ihmisten uskomuksiin. Pudottamalla tai asettamalla kolikko pyhänä pidettyyn maahan uskottiin saatavan apua ja suojelua; se helpotti pelkoja, joita ihmisellä on aina ollut onnettomuuksia tai ympärillä ilmenevää pahaa kohtaan. Kaivausten jälkityöt ovat tätä kirjoittaessani meneillään, ja kirkon syksyn kaivausten osalta vasta aluillaan, joten tarkemmat analyysit jäävät vielä tehtäväksi. Monta mielenkiintoista kysymystä saaren merkityksestä, siellä käydyn kaupan ja saarnahetkien vaiheista jäi vielä avoimeksi. Vaikka kirkon sisäalueet ovat nyt tuhoutuneet arkeologisesta näkökulmasta, kirkon ympäristön mahdolliset tutkimukset tulevaisuudessa voivat tuottaa uutta tietoa ei ainoastaan alueen aktiviteeteista vaan myös muista mahdollisista rakennuksista ja kirkon vaiheista. Kiitokset Turkansaaren tutkimusryhmäläisille ja kaivajille, erityisesti fil. yo. Aki Hakoselle Turkansaaren kirkon kaivauskarttojen piirrosta ja suuresta avusta tutkimuksissa. Kiitokset myös FT Irmeli Pääkköselle käsikirjoitukseni kommentoinnista ja aiheeseen liittyvistä innostavista keskusteluista. 55 Ks. Modarress 2011a. 56 Huurre & Vahtola 1991: Esim. Paavola 1988: 11,

80 Mirette Modarress-Sadeghi Bibliografia Painamattomat lähteet Jylkkä, K. 2004: Kruunun pajasta Kemin maahan. Keminmaan Valmarinniemen rahalöydöt. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja antropologian laitos, arkeologia: Oulu. Modarress, M. 2009: Oulu Turkansaari. Historiallisen ajan arkeologinen koekaivaus Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, arkeologian laboratorio: Oulu. Modarress, M. 2011a: Oulu Turkansaari. Historiallisen ajan arkeologinen tutkimuskaivaus Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, arkeologian laboratorio: Oulu. Modarress, M. 2011b: Oulu Turkansaari. Turkansaaren kirkon arkeologiset tutkimus- ja pelastuskaivaukset. Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, arkeologian laboratorio: Oulu. Pääkkönen, I. 2007: J.V. Calamniuksen toiminta arkeologian alalla. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja antropologian laitos, arkeologia: Oulu. Rinne, J. 1921: Turkansaaren kirkon kaivausmuistiinpanot. Museovirasto, Arkeologian osasto, topografinen arkisto: Helsinki. Kirjallisuus Calamnius, J. W. 1868: Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä. Suomi. Kirjoituksia isän-maallisista aineista. Toinen jakso. 7.osa. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Elfving, Ö. 1933: Turkansaaren kirkko. Suomen Kuvalehti 51 52/1933: Halila, A. 1953: Oulun kaupungin historia II Kirjola oy: Oulu. Halinen, P. 2002a: Raha ratkaisee. Arkeologipäivät 2001: Halinen, P. 2002b: Enontekiön Markkinan tuvan ajoituksesta. Muinaistutkija 4/2002: Halinen, P. 2007: Enontekiön Markkinan kirkko. Harlin E-K. & Lehtola V-P (toim.): Peurakuopista kirkkokenttiin. Saamelais-alueen vuotta arkeologin näkökulmasta: Publications of Giellagas Institute 9. Oulun yliopisto: Oulu. Hiltunen, M. 1987: Oulunsalon historia. Oulunsalon kunta ja seurakunta: Oulunsalo. Hukantaival, S 2007: Jäniksenkäpäliä, teräkaluja ja elohopeaa. Rakennuksen oudot kätköt ja niiden merkitykset historiallisella ajalla. Arkeologia Nyt! 1/2007: Huurre, M. & Vahtola, J. 1991: Oulujokilaakson historia. Kivikaudelta vuoteen Hailuodon kunta et al: Oulu. Itkonen, E., Joki, A.J. & Peltola, R. 1975: Suomen kielen etymologinen sanakirja V. Suomalais-ugrilainen seura: Helsinki. Julku, K. 1979: Oulujoen rajapyykki 1300-luvulta. Erkinaho E., Jokinen E. & Syrjänen A.(toim.): Turkansaaren vuosikirja I: 3 8. Turkansaaren säätiö: Oulu. Kangasvuo, J. & Tuovinen, O. 1997: Löydöt Haukiputaan kirkon lattian alta. Haukiputaan kirkkohaudat: Meteli, Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportti 13. Oulun yliopisto: Oulu. Koivunen, P. 1979: Koroisten keskiaikaiset rahalöydöt. Eripainos, Turun kaupungin historiallinen museo: Turku. Koivunen, P 1982: Keminmaan kirkonpaikan tutkimukset Valmarinniemellä kesällä Faravid 5/81: Luukko, A. 1954: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitto ja Lapin maakuntaliitto: Oulu. Manninen, T. 1986: Kehittyvä ulkomuseo. Turkansaaren Säätiö Erkinaho E., Jokinen E. & Syrjänen A. (toim.): Turkansaaren vuosikirja IV: Turkansaaren säätiö: Oulu. Mansikka, V. J. 1937: Virolais-suomalaisia pahan karkoituslukuja. Kalevalaseuran vuosikirja 17. WSOY: Porvoo. 80

81 Turkansaaren saarnahuone Merenheimo, J. N. 1910: Oulunsalon uhrikirkko. Jouko I. Pohjois-Pohjalaisen osakunnan kotiseutututkimuksia: : Helsinki. Nurmi, R., Kallio-Seppä, T., Kuokkanen, T. & Ylimaunu, T. 2007: Uuden ajan alun kuparikolikot Pohjois-Suomessa - rahaa kuin roskaa? Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (toim.): Ei Kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle: Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta: Oulu. Paavola, K. 1988: Domus pro templo Hailuodon kirkon varhaisvaiheet. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.): Hailuodon keskiaika: Studia Historica Septentrionalia 15. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Oulu. Paavola, K. 1998: Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois- Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis B 28. Oulun yliopisto: Oulu. Palola, A-P. 2000: Kirkko keskellä kaupunkia. Oulun kirkkohistoria vuoteen Oulun evankelisluterilainen seurakuntayhtymä: Oulu. Paulaharju, A. 1960: Oulunsalon uhrikirkko. Pohjois-Pohjanmaan museon lehtisiä 2. Pohjois- Pohjanmaan museo: Oulu. Paulaharju, K. 1968: 29 taaleria maksoi Oulun pitäjän entinen temppeli. Eräs kirkkokauppa 154 vuotta sitten. Uusi Suomi Persson, B. 1992: Clay pipes and copper coins as means of dating a source-critical presentation. Ersgård, L. Holmström M. and Lamm K. (toim.): Rescue and Research. Reflections of Society in Sweden A.D.: Riksantikvarieämbetet: Stockholm. Snellman, A.H. 1887: Oulun kihlakunta. Muinaistieteellisiä ja historiallisia lehtiä. Ylipainos Suomen Muinaismuisto-Yhdistyksen aikakausikirjasta IX. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Snellman, A.H. 1905: Oulun kaupungin historia. Oulun kirjapaino-osakeyhtiö: Oulu. Syrjänen, A. 2002: Kalastus Oulujoella. Turkansaaren ulkomuseo. Opaskirja: Oulu. Ylimaula, A-M. 1994: Turkansaaren kirkko, Oulujoen kirkko ja Myllyojan seurakuntatalo. Rakennustaiteen kolme arvokasta kohdetta Oulujoen seurakunnassa. Moilanen P. & Peltoniemi M. & Syrjänen A. (toim.): Kirkollista elämää Oulun seudulla. Turkansaaren kirkko 300 vuotta. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Ylimaunu, T. 2007: Aittakylästä kaupungiksi arkeologinen tutkimus Tornion kaupungistumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Studia Archaeologica Septentrionalia 4. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Virrankoski, P. 1973: Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1600-luvulla: Oulu. Virrankoski, P. 1985: 1600-luku. Julku, K. (toim.): Faravidin maa: Studia Historica Septentrionalia 9. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Vahtola, J. 1986: Muhoksen seurakunnan historia. Muhoksen seurakunta: Muhos. Vasala, M. 1963: Turkansaaren ulkomuseon vaiheita. Kotiseutu 2 3/1963:

82 Mirette Modarress-Sadeghi 82

83 Kohtaamisia pohjoisessa KRISTINUSKON JA ETNISEN USKON KOHTAAMISIA POHJOISESSA Aluksi Tiina Äikäs & Anni Guttorm Tämän artikkelin ensimmäinen kirjoittaja on taannoin puhunut Kirstin kanssa väitöskirjaansa liittyen kivistä, jotka paikalliset asukkaat yhdistävät seitaperinteeseen. Seidat ovat osa saamelaisten etnisen uskon 1 uhrausperinnettä, mutta nimellä on usein viitattu kiviin myös alueilla, joilla saamelaisten suorittamista uhrauksista ei ole tietoa. 2 Kirstin mukaan hänen lapsuudessaan myös Oulujoen kirkon luona, kirkonmäen alaosassa ollutta kiveä kutsuttiin seidaksi (Kuva 1). Lapsena kiveä oli hieman pelätty, kun sen ohi juostiin uimaan. Vaikka kyseiseen kiveen liittyvän perinteen syntymisestä ei enää ole tietoa ja se lienee verrattain nuorta, ei seitojen ja kirkkojen löytyminen samoilta paikoilta ole harvinaista. Etnisen uskon pyhät paikat ja kristinuskon synnyttämät kirkkopaikat ovat pohjoisessa usein jakaneet saman maiseman. Välähdyksiä etnisen uskon ja kirkon kohtaamisesta Saamelaisten etnisen uskon perinteet eivät ole eläneet eristyksessä muusta maailmasta, vaan kontakteja kristinuskoon on ollut jo hyvin varhaisessa vaiheessa erityisesti turkiseläinten pyynnin ja turkisten myynnin yhteydessä. 3 Varsinainen käännytystyö alkoi kuitenkin vasta myöhemmin. Keskiajalla erityisesti ortodoksisen kirkon taholta oli joitakin yrityksiä kristillistää saamelaisia, mutta myös luterilainen lähetystyö saavutti Tornion Lapin ja Kemin Lapin viimeistään 1500-luvulla. Utsjoella ja Inarissa käännytystyö alkoi viimeistään 1600-luvulla, mutta vasta 1700-luvulla alettiin kiinnittää huomiota kristinopin syvempään ymmärtämiseen sen ulkoisten muotojen lisäksi. 4 Kristinuskon tulo pohjoiseen tapahtui siis pitkällä aikavälillä ja useista tarkoitusperistä. Tässä emme pyri esittämään kattavaa läpileik- 1 Etnisellä uskolla viitataan kansan perinteiseen uskoon, joka ei kuitenkaan ole ollut staattinen ja muuttumaton. 2 Pentikäinen & Miettinen 2003: 56 59; vrt. Koivisto Wallerström 2000; Mulk 2009: Kylli 2005:

84 Tiina Äikäs & Anni Guttorm Kuva 1. Seitana mainittu kivi Oulujoen kirkolla. Kuva: Kirsti Paavola. kausta saamelaisten kristillistämisprosessista, vaan lähestymme etnisen uskon ja kristinuskon kohtaamista erillisten välähdysten tai tuokiokuvien kautta. Nämä välähdykset kertovat kahden uskon rinnakkaiselosta ja vuorovaikutuksesta. Etnisen uskon ja kirkon väliset kohtaamiset heijastuvat pohjoisen maisemassa. Maisema ei ole vain staattinen näyttämö ihmisten toiminnalle, vaan siihen liitetään merkityksiä ja muistoja ja sen kautta eletään. Maisema on sekä sosiaalisen toiminnan lopputulos että osa sosiaalista toimintaa. 5 Kristinuskon luomat merkitykset tulivat osaksi maisemaa, joka oli jo etnisen uskon muistojen ja merkitysten täyttämä. Uhrit seidoilla Saamelaisperinteeseen liittyvillä uhripaikoilla eli seidoilla tehdyt arkeologiset tutkimukset ovat Suomen alueella antaneet merkkejä uhrauksista 1000-luvulta jkr. alkaen. Useimmiten löytyy poron- tai peuranluuta, mutta myös kalaa, metsoja, lampaita tai vuohia ja karhuja on luulöytöjen perusteella tuotu uhreiksi. 6 Ruotsista ja Norjasta uhripaikkojen yhteydestä paljastuneet metallilöydöt ovat sen sijaan Suomen seitakohteilla harvinaisia. Lisäksi kirjallisissa lähteissä on mainittu sellaisia uhrianteja, joista ei jää merkkejä arkeologiseen materiaaliin, kuten puuro, juusto, tupakka ja viina. 7 Luulöydöistä tehdyt ajoitukset osoittavat uhrausten jatkuneen aina 1600-luvun loppupuolelle asti. Tämä vastaa tilannetta Ruotsissa, jossa luuta ja sarvea on uhrattu 1650-luvulle saakka. 8 Luulöydöt eivät kuitenkaan kerro koko tarinaa seidoilla uhrauksista. Ihmiset eivät hylänneet näitä paikkoja 1600-luvulla, vaikka ajoitettua luumateriaalia ei enää olekaan. Kirjalliset lähteet mainitsevat ihmisiä, jotka ovat uhranneet seidoille vielä 1900-luvun vaihteessa. 9 Lisäksi seitoihin liittyy yhä elävää suullista perinnettä niiden voimallisuudesta ja oikeista käyttäytymistavoista niiden lähellä. Vielä nykyisenkin sukupolven jäsenet muistelevat ihmisiä, joiden tietävät käyneen seidoilla. 5 Oliver 2010: 6. 6 Salmi et al. 2011; Äikäs Esim. Lundius 1905 [1674]: 29; Leem 1956 [1767]: 428; Äimä 1903: 115; Itkonen 1948 II: 312; Manker 1957: 88; Sköld 1999: 66; Fossum 2006: Serning 1956: passim; Mulk 2005: passim; Fossum 2006: 108; Mulk Paulaharju 1932: passim; Kjellström

85 Kohtaamisia pohjoisessa Ihmisten käynnistä seidoilla on säilynyt merkkejä myös 1600-luvun jälkeiseltä ajalta luvulle ajoitettuja löytöjä ei ole, ja 1800-luvunkin osalta löydöt rajoittuvat muutamiin kolikoihin sekä Utsjoen Sieiddageädgiltä löytyneeseen pullolasiin luvun lopulle ja 2000-luvun alkuun ajoittuvat löydöt ovat sen sijaan runsaampia. Ne koostuvat muun muassa kolikoista, viinapullosta, nuuskasta ja tupakoista, poronlihasiivusta ja hirvenpäistä, ja jatkavat näin ollen vanhoja perinteitä seidoille tuoduista uhreista. Toisaalta esimerkiksi varpukimppu, sulka ja kynttilät ovat merkkejä seitoihin liittyvistä uusista perinteistä. 11 Uhrien vieminen seidoille jatkui siis vielä senkin jälkeen, kun kristinusko oli saavuttanut jalansijaa Lapissa, eivätkä vanhat seitapaikat jääneet käyttämättömiksi kansan siirryttyä kuulemaan kirkonmenoja. Toisinaan perinteen jatkuvuus saattaa aiheuttaa vastareaktiona halun seitojen kristillistämiseen. Muonion Äkässaivon rannassa oleva jylhä kalliopahta ei ole kirjallisten lähteiden tuntema seita, mutta se on saavuttanut seidan aseman viimeistään matkailijoille tarkoitettujen opasteiden kautta, ja sen viereen onkin tuotu muun muassa nuuskaa ja poronlihaa. Ehkä näiden uudempien uhrien innoittamana paikalle on tuotu myös traktaatti, jonka kannessa on teksti Jeesus sinun Vapahtajasi! Traktaatti voidaan nähdä pyrkimyksenä kristillistää pakanallisena pidetty paikka. Kirkot pyhillä paikoilla luvuilla saamelaisten etnisen uskon ja kristinuskon väliset kohtaamiset olivat intensiivisimmillään ja etninen usko oli huomattavassa muutoksen tilassa luvulle tultaessa pappien suhtautuminen vanhaan uskoon oli muuttunut myönteisemmäksi ja samalla pohjoiseen levinnyt lestadiolaisuus vaikutti myös omaleimaisen pohjoisen uskonnollisuuden syntyyn luvuilla rakennetut kirkot kuvastavat näin ollen etnisen uskon ja kristinuskon intensiivisimmän kohtaamisen näkymistä maisemassa. Tarkastelemme erityisesti Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntien alueita, jotka kokonaisuudessaan kuuluvat niin sanottuun saamelaisten kotiseutualueeseen ja joissa etnisen uskon voi ajatella säilyneen pisimpään. Tähän viittaavat myös seidoilta tehtyjen löytöjen eteläistä Lappia suurempi määrä luvuilla rakennettujen kirkkojen paikkoja, joiden sijainti pystyttiin lähteiden perusteella määrittämään riittävällä tarkkuudella, oli yhteensä viisi (Taulukko 1). Nämä paikat olivat eri tavoin yhteydessä etnisen uskon pyhiin paikkoihin. Inarin ensimmäisen kirkon paikasta ei ole täyttä varmuutta. Vuosina rakennetun Kristiinan kirkon yhtenä mahdollisena sijaintipaikkana on pidetty Sikojärven Kunta Nimi Rakennettu Enontekiö Markkina 1607 Inari Pielpajärven kirkko / Sikojärvi 1646? Utsjoki Mantojärvi, vanha kirkko 1700 Äimäjoki 1600 Lähteet: Andelin 1859; Fellman 1906; Leinberg 1906; Paulaharju 1965 [1927]; Virrankoski 1973; Elmén-Berg et al. 1991; Slunga Äikäs & Núñez Moderneista löydöistä tarkemmin, ks. Äikäs painossa. 12 Rydving 2006: Lehtola, T. 1997: ; Kylli 2005: 329. Taulukko 1. Tutkimusalueella sijaitsevat luvuilla rakennetut kirkot 85

86 Tiina Äikäs & Anni Guttorm rantaa, Inarijärven länsipuolella. Teuvo Lehtola pitää kuitenkin luontevana, että ensimmäinen kirkko olisi ollut Pielpajärvellä vuosina rakennetun nykyisen vanhan kirkon läheisyydessä. 14 Paikka näyttää kuitenkin olleen jo tätä ennen pyhän toiminnan näyttämö, sillä Museoviraston topografisesta arkistosta löytyvässä, J. R. Aspelinille ( ) osoitetussa kirjeessä kerrotaan Pielpajärven lähellä olleen vanha uhripaikka, jonne kokoonnuttiin keskitalven aikaan samalla, kun vietettiin markkinoita. 15 Kirjeen lähettäjä Ch. Em. Ahnger on kuitenkin tuntematon, joten tietojen todenperäisyyttä ei voida varmistaa. Vanhalle uhripaikalle on rakennettu myös Enontekiön kirkko. Vuonna 1607 rakennettu kirkko sijaitsee Markkinassa, Könkämäenon ja Lätäsenon yhtymäkohdassa, jonne saamelaiset kokoontuivat markkinaan ja 1700-luvuilla. 16 Kirkonpaikalla kasvaa yhä vanha uhrimänty (Uhriaihki), jonne on paikallistiedon mukaan tuotu uhreja vielä kirkon rakentamisen jälkeenkin ainakin sota-aikaan asti. 17 Siitä, milloin ensimmäiset uhrit on männylle tuotu, ei ole kuitenkaan tietoa. Tuntuisi kuitenkin todennäköiseltä, että etnisen uskon uhrausperinne on edeltänyt kirkon rakentamista. Toisaalta uhrien vieminen kirkoillekaan ei ollut tavatonta. Myös muualla maailmassa esikristilliset pyhät paikat, kuten lähteet ja mäet, ovat kristinuskon saapumisen myötä saaneet kristillisen uudelleentulkinnan. 18 Vanhoille pyhille paikoille rakennettiin kirkko tai pyhäkkö uuden omistajuuden merkiksi, tai ne nimettiin kristittyjen pyhimysten ja marttyyrien mukaan. 19 Kaikissa tapauksissa kirkko ei kuitenkaan asettanut perustuksiaan aivan etnisen uskon pyhälle paikalle. Sikojärvi, jota on myös esitetty Inarin ensimmäiseksi kirkonpaikaksi, sijaitsee noin kuusi kilometriä kaakkoon Muttusjärven Seitavaarasta. Se on pisin etäisyys kirkon ja etnisen uskon pyhän paikan välillä Inarissa. Muut kirkot sijaitsevat korkeintaan viiden kilometrin päässä vanhasta pyhästä paikasta. Utsjoella etninen usko on usein näkynyt maisemassa pyhinä tuntureina. Utsjoen ensimmäinen kirkko rakennettiin Tenon varteen Talvadas (Dálvadas) -nimisen talvikylän yhteyteen, mutta se poltettiin kertomusten mukaan jo 1500-luvulla, eikä se näin ollen kuulu tarkasteltuun ajanjaksoon. 20 Se on kuitenkin myöhempien kirkkojen tavoin maisemallisesti pyhyyden ympäröimä. Sen pohjoispuolella kohoaa pyhä Nuvvus Áilegas ja eteläpuolella Áitečohkka, jonka laella kerrotaan olleen uhrikolo. 21 Paulaharjun mukaan Nuvvuksen alapuolella on lisäksi vanha hautausmaa ja joitakin vainajia on haudattu myös Nuvvuksen rinteeseen. 22 Talvadaksen kirkon palon jälkeen uusi kirkko rakennettiin 1600-luvulla Äimäjoen suuhun. 23 Paulaharjun mukaan myös Äimäjoella kirkon lähellä oli markkina ja hautaus- 14 Leinberg 1906: 154; Lehtola, T. 1997: Ahnger s.a. 16 Itkonen 1948 II: 203;Virrankoski 1973: 718; Lahti 2006: 284; Halinen 2007: Mannela 2007: Esim. Park 1994: 278; Turner 2004: 126; Urtāns 2008: Thomas 1971: 48; Finneran & Tribe 2004: 66; Strang 2004: 88; Byrne 2009: Andelin 1859: 281; Kylli 2005: Paulaharju 1932: Paulaharju 1965 [1927]: Andelin 1859: 281; Itkonen 1948 I: 70; Paulaharju 1965 [1927]: 244; Rankama 1988, passim; Karjalainen 2003, passim. 86

87 Kohtaamisia pohjoisessa Kuva 2. Annivaara Mantojärven kirkkotuvilta nähtynä. Kuva: Tiina Äikäs. maa. 24 Sekä Äimäjoen kirkon että vuodesta 1700 vuoteen 1854 käytössä olleen Mantojärven Vanhan kirkon maisemaa hallitsevat pyhät Kirkonkylän Ailigas ja Annivaara (Kuva 2). Pielpajärven tapaan myös Mantojärvi on toiminut saamelaisten kohtauspaikkana jo ennen kirkon rakentamista, sillä siellä on järjestetty markkinat vuodesta 1640 alkaen. 25 Kirkkoa ympäröivä maisema on näin ollen ollut vanhan ja uuden uskon pyhän kohtauspaikka. Hautasaaret ja kirkot Ei ole yllättävää, että kirkkojen läheisyydessä on usein mainittu sijaitsevan hautausmaita. Kaikissa tapauksissa vainajien hautaaminen kirkkojen läheisyyteen ei kuitenkaan ollut mahdollista. Pielpajärven kirkolla petojen pelättiin kaivavan vainajat maasta ja sen takia hautaus tapahtui läheisiin hautasaariin. 26 Vainajia on yleensä kristillisessä perinteessä haudattu saariin silloin, kun kuljetus kirkkomaahan oli vuodenajan keliolosuhteiden vuoksi hankalaa. Toisinaan hautaukset oli tarkoitettu väliaikaisiksi, ja vainajat siirrettiin talvella kirkkomaahan, minkä vuoksi puhutaan kesähaudoista. 27 Toisinaan väliaikaisiksikin tarkoitetut kesähaudat saattoivat kuitenkin jäädä vainajien pysyviksi leposijoiksi. 28 Hautasaaria tunnetaan lähinnä Savossa, 24 Paulaharju 1965 [1927]: Harlin 2009: Itkonen 1952: Hamari & Halinen 2000: Ruohonen 2005:

88 Tiina Äikäs & Anni Guttorm Keski-Suomessa, Kainuussa, Koillismaalla sekä eteläisessä Lapissa. Historiallisten lähteiden ja perimätiedon perusteella ne on ajoitettu pääosin lukujen taitteeseen. 29 Perinteellä saattaa kuitenkin olla vanhemmat juuret jo esikristillisessä traditiossa. Myös saamelaisalueella jo etnisen uskon hautauksia tehtiin usein saariin. 30 Tutkimusalueellamme hautasaaret tunnistettiin lähinnä paikannimien perusteella, sillä hautasaaria on inventoitu ja tutkittu vähän. 31 Paikannimien ja muinaisjäännösrekisterin pohjalta Inarista tunnistettiin kuusi ja Enontekiöltä seitsemän saarta, joiden nimi viittaa hautaukseen. Utsjoelta hautasaaria ei paikannimien perusteella löytynyt lainkaan. Inarissa hautasaaria oli viiden kilometrin säteellä sekä Pielpajärven kirkosta että Sikojärven mahdollisesta kirkonpaikasta. Enontekiön Markkinan kirkonpaikalla on hautausmaa, mutta hautasaaria läheisyydessä ei ole. Hautasaarien voikin ajatella tyypillisesti sijaitsevan kauempana kirkoista, olihan niiden tarkoitus toimia väliaikaishautapaikkoina ennen kirkkomaahan siirtämistä. Poikkeukselliset tapaukset, joissa hautasaari sijaitsi kirkon lähellä, saattoivat Pielpajärven esimerkin tapaan johtua hautojen suojaamisesta kaivamalla ne saariin tai olla muistuma vanhoista hautausperinteistä. Toisinaan hautasaaret liittyvät myös etnisen uskon pyhiin paikkoihin. Muun muassa Enontekiön Pöyrisjärvellä 32 ja Näkkälässä 33 ihmisiä kerrotaan haudatun seitojen läheisyydessä oleville hautasaarille. Etnisen uskon pyhiin paikkoihin liittyy hautauksia myös Inarissa sekä tutkimusalueemme ulkopuolella Kemijärven, Kittilän, Muonion ja Sodankylän alueilla. 34 Useimmiten hautaus liittyy hautasaareen, joka on samalla järvellä kuin pyhä paikka. Ihmisiä haudattiin myös uhrikiviensä luokse. 35 Toisinaan hautaus oli väliaikainen. Muun muassa Pođđus-Mihkalan kerrotaan kuolleen jutamamatkalla, jolloin hänet haudattiin kesäksi ahkiossa seitakiven juurelle ja siirrettiin talvella kristittyyn maahan. 36 Tapaus kertoo seitoihin liitetyistä rituaalisista merkityksistä vielä kristinuskoon siirryttyäkin. Uhraustoiminta on voinut jatkua myös kristilliseen perinteeseen kuuluneiden hautasaarien yhteydessä, ja uhraus on voinut liittyä hautauksiin. Audhild Schanchen mukaan uhripaikoilla onkin ollut erilaisia funktioita, joista osa on liittynyt hautausseremonioihin. 37 Uhrit kirkoilla Kristinuskon tultua pohjoiseen uhrausperinne paitsi jatkui seidoilla myös siirtyi kirkkoihin. Elämän kriisitilanteissa rukouksen lisäksi etsittiin turvaa vanhan uskon perinteistä. 29 Ruohonen 2005: 258; Ruohonen 2010: passim. 30 Schanche 2000: passim. 31 Vrt. Ruohonen 2002: 33. Jatkossa arkistolähteiden tutkiminen laajentaa varmasti näkemystämme pohjoisen hautasaarista. 32 SKS KRA. Kohonen, Marjatta SKS KRA. Kohonen, Marjatta Äikäs SKS KRA. Kohonen, Marjatta SKS KRA. Kohonen, Marjatta Schanche 2000:

89 Kohtaamisia pohjoisessa Tämän lisäksi kirkkoon tuotiin vanhan uskon seitauhrien tapaan lahjoja, jotka usein liittyivät elinkeinon harjoittamiseen kuten vanhat uhritkin. Kirkolle vietiin lahjoja erityisesti pyyntiretken, poron teurastuksen, sairauden tai matkanteon yhteydessä. 38 Seitoihin liittynyt ajatus voimallisemmista ja heikommista seidoista siirtyi myös koskemaan kirkkoja. Jotkin kirkot saattoivat olla toisia voimallisempia. Näin muun muassa Inarissa Samuli Paulaharjun mukaan: [E]i Maddajäyrin tunturitemppeliä pidetty niin voimallisena palvoskirkkona kuin Pielpajärven metsäpyhäkköä. 39 Jukkasjärvellä muistumat etnisestä uskosta säilyivät kirkolle tuotujen juustouhrien muodossa 1700-luvun loppuun saakka. 40 Paikoitellen kirkoille tuotiin uhreja vielä 1800-luvun lopullakin, eikä uhriajattelu näytä täysin kadonneen 1900-luvulle tultaessakaan. Johan Turi arvelee vuonna 1910 ihmisten yhä uhranneen kirkoille sairauksien vuoksi. Kirkoissakin uhreja otettiin mielellään vastaan, kunhan ne vain oli kanavoitu oikeaan muotoon. 41 Perinne kirkkoihin tuoduista uhreista ei rajoittunut ainoastaan pohjoisen kirkkoihin. Oulunsalon kirkon kerrotaan olleen uhripaikka, jossa uhrattiin etenkin toisena joulupäivänä. 42 Erityisesti kauppiaat, merenkulkijat sekä kalastajat antoivat uhrilupauksen matkalle lähtiessään ja toivat rahaa, mikäli matka onnistui. 43 Toisaalta kirkkoihin on saatettu tuoda lahjoja myös etnisen uskon perinteen ulkopuolella; esimerkiksi kirkkoihin lahjoitetut votiivilaivat ovat laajalti tunnettu perinne. Uhripaikkojen kirkollinen käyttö Viime vuosina kirkon voi sanoa tulleen uudestaan etnisen uskon pyhille paikoille. Ruotsissa on järjestetty hartaushetki seidalla samalla, kun seitakivi palautettiin alkuperäiselle paikalleen museosta. Seremonia oli tilaisuuteen osallistuneen papin mukaan kirkon yritys osoittaa kunnioitusta vanhoille pyhille paikoille. Sen sijaan kyseessä ei ollut paikan vihkiminen uudelleen käyttöön. Hän kiistää kiviin nykyään liittyvän mitään kultillista merkitystä. 44 Suomessa kirkollisia menoja on järjestetty Rovaniemellä, Oikaraisen kylässä metsässä pilkottavalla suurella siirtolohkareella, jonka luokse on rakennettu alttari, penkit ja kellotorni. Muinaisjäännösrekisterin mukaan perimätieto pitää paikkaa pyhänä. Paikallisen kyläyhdistyksen aktiivin Lauri Alaraudanjoen mukaan paikka on kuitenkin saanut nimensä luvun vaihteessa paikalla saarnanneesta Yli-Oikaraisen isännästä. Hän kertoo nuorison jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kokoontuneen paikalle helluntainviettoon. Kirkolliset rakenteet paikalle kerrotaan tuodun kylän aktiivien, ei seurakunnan, toimesta Äimä 1903: 116; Kylli 2005: Læstadius 2000 [1845]: 84; Paulaharju 1965 [1927]: Kylli 2005: Calamnius 1868: 232; Turi 1979 [1910]: 136; Miettinen 1943: 102; Kylli 2005: Ganander 1995 [1789]: Calamnius 1868: Bientie Alaraudanjoki

90 Tiina Äikäs & Anni Guttorm Erilaisia kohtaamisia Saamelaisten etnisen uskon perinteet ja kristinusko elivät samoilla mailla ainakin 500 vuoden ajan, ja rinnakkaiselon voi katsoa jatkuvan yhä. Yhteiselo on pitänyt sisällään myrskyisiä hetkiä, tiiviimpiä kontakteja ja toisiltaan lainaamista. Myrskyisiin kohtaamisiin liittyvät pappien pyrkimykset etnisen uskon perinteiden kitkemiseen muun muassa tuhoamalla seitoja ja muita pyhiä paikkoja. 46 Uhripaikkoja poltettiin ja niitä häpäistiin muun muassa liikkumalla naisten kanssa naisilta kielletyillä paikoilla. 47 Saamelaisten keinot pappien vastustamiseksi olivat vähäisiä, mutta kerrotaan heidän toisinaan uhkailleen uhripaikkoja tuhonneita pappeja, kuten Jens Kildalia Piitimen Lapissa. 48 Toisaalta saamelaiset tuhosivat myös itse seitoja kristinuskoon käännyttyään, 49 eikä lupauksensa pettäneen tai voimansa menettäneen seidan tuhoaminen ollut etnisen uskonkaan piirissä tavatonta. Erilaisissa elinpiireissä kristinusko omaksuttiin eri tavalla. Tunturisaamelaisille kristinopin opetukseen käytetyn suomen kielen oppiminen ja kristillisten tapojen, kuten kirkossa käynnin, omaksuminen oli heidän liikkuvan elämäntapansa vuoksi hankalampaa kuin paikallaan asuville saamelaisille. 50 Toisinaan katsottiin myös kristinuskon olevan hyvä muille, mutta poronhoidosta elantonsa saavien oli parempi turvautua perinteiseen uskoon. Kristittyjen Jumala ja vanhat jumalat joutuivat kilpasille, kun pelättiin, ettei pelkkä kristinusko riittäisi elinkeinon turvaamiseen. Vanhojen jumalien suututtamisella uskottiin olevan haitallinen vaikutus arkeen, ja toisaalta uhreihin saatettiin turvautua, jos kristittyjen Jumalan ei pyynnöistä huolimatta katsottu auttaneen. 51 Kasteesta huolimatta saamelaiset saattoivat myös harjoittaa vanhaa uskoaan salassa. Kuten edellä esitimme, kristinuskon omaksuminen ei myöskään sulkenut pois vanhojen perinteiden jatkamista uhreja voitiin viedä sekä seidalle että kirkolle. Etnisen uskon pyhät paikat olivat käytössä yhtä aikaa kirkkojen kanssa. Muun muassa Inarin Pielpajärvellä seidoilta kirkolle siirtynyttä uhrausperinnettä voidaan pitää esimerkkinä siitä, kuinka kristinusko oli ennemminkin jatkumoa vanhalle maailmankatsomukselle kuin täydellinen muutos uskomuksissa. Kristilliset näkemykset ja tavat suodattuivat vanhojen uskomusten läpi. 52 Näin ollen vanha usko eli pitkään ja elää ehkä yhä edelleen kristinuskon rinnalla uuteen uskoon siirtyneinä tapoina ja totuttuina käytänteinä, joiden yhteyttä etniseen uskoon ei välttämättä edes aina muisteta. 46 Fossum 2006: Rydving 1993: Rydving 1993: 61; vrt. Reuterskiöld 1910: Rydving 1993: Kylli 2005: Kjellström 1987: 24; Granqvist 1998: 155; Kylli 2005: 118, Lehtola, V-P. 1997: 28; Kylli 2005:

91 Kohtaamisia pohjoisessa Bibliografia Painamattomat lähteet Ahnger Ch. Em. s.a. Okända trakter mskr. af Ch. E. Ahnger. Museovirasto, arkeologian osaston topografinen arkisto, Inari: Helsinki. Alaraudanjoki, L Somosen kirkon käytöstä. Suullinen tiedonanto ( ). Karjalainen, T. 2003: Sodankylä: Lokka, Koitelainen, Kevitsa. Osayleiskaavainventointi Inventointiraportti. Museovirasto, Arkeologian osasto, topografinen arkisto: Helsinki. Kohonen, M SKS KRA , , Enontekiö. Rankama, T. 1988: Utsjoen inventointi. Inventointikertomus. Museovirasto, Arkeologian osasto, topografinen arkisto: Helsinki. Äikäs, T. & Núñez, M. 2009: Utsjoen Seitala. Tutkimuskertomus seitakohteen arkeologisista kaivauksista. Kaivausraportti. Oulun yliopisto, Arkeologian laboratorio: Oulu. Painetut lähteet Andelin, A. 1859: Kertomus Utsjoen pitäjästä. Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen Adertonde årgången: Calamnius, J. V. 1868: Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä. Esipainos Suomi II1:sta. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Fellman, J. 1906: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. I IV. Finska Litteratursällskapets tryckeri: Helsinki. Ganander, K [1789]: Mythologia Fennica (toim. J. Pentikäinen). Recallmed Oy: Tampere. Itkonen, T.I I-II: Suomen lappalaiset vuoteen I ja II. WSOY: Porvoo. Itkonen, T. 1952: Inari. Inarin kirkkojen ja paimenten muisto. Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaa: Kemi. Læstadius, L. L [1845]: Lappalaisten mytologian katkelmia (toim. J. Pentikäinen). Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Leem, K.1956 [1767]: Beskrivelse over Finmarkens Lapper. Halvorsen & Borsum: Oslo. Lundius, N [1674]: Descriptio Lapponiæ. Berättelse om Lapmarckerna och Deras Tillstånd (toim. K. B. Wiklund). Wretmans boktryckeri: Uppsala. Paulaharju, S [1927]: Taka-Lappia. Toinen painos. WSOY: Porvoo. Paulaharju, S. 1932: Seitoja ja seidan palvontaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Äimä, F. 1903: Muutamia muistotietoja Inarin lappalaisten vanhoista uhrimenoista. Virittäjä 8: Tutkimuskirjallisuus Bientie, B. 2001: Tilbakeføring av en sejte. Daerpies dierie. Sørsamisk kirkeblad 2001/3. Byrne, D. 2009: Archaeology and the fortress of rationality. Meskell, L. (toim.): Cosmopolitan Archaeologies: Duke University Press: Durham & Lontoo. Elmén-Berg, A., Järnfeldt-Carlsson, M. & Åman, A. 1991: Från Adak till Övertorneå. Alfabetisk inventarium över Övre Norrlands kyrkor med kommenterade historiska kartor. Bebyggelsehistorisk tidskrift. Övre Norrlands kyrkor. Nr 22: Finneran, N. & Tribe, T. 2004: Towards an archaeology of Ethiopian monasticism: contexts and themes. Insoll, T. (toim.): Belief in the Past. The Proceedings of the 2002 Manchester Conference on Archaeology and Religion: BAR International Series Archaeopress: Oxford. Fossum, B. 2006: Förfädernas land. En arkeologisk studie av rituella lämningar i Sápmi, 300 f.kr e.kr. Studia Archaeologica Universitatis Umensis 22. Institutionen för arkeologi och samiska studier: Umeå. 91

92 Tiina Äikäs & Anni Guttorm Granqvist, K. 1998: Thou shalt have no other gods before me (Exodus 20:3) Witchcraft and superstition trials in 17th and 18th-century Swedish Lapland. Anderzén, S. & Kristiansen, R. (toim.): Ecology of Spirit. Conference. Cultural Plurality and Religious Identity in the Barents Region: Alphabeta Varia. Album Religiounum Umense 6. Umeå University, Department of Religious Studies: Umeå. Halinen, P. 2007: Enontekiön Markkinan kirkko. Harlin, E-K. & Lehtola V.-P. (toim.): Peurakuopista kirkkokenttiin. Saamelaisalueen vuotta arkeologin näkökulmasta: Publications of Giellagas Institute 9. Gummerus kirjapaino Oy: Saarijärvi. Hamari, P. & Halinen, P. 2000: Saamelaisperäisten muinaisjäännösten inventointi. Maaranen, P. & Kirkinen, T. (toim.): Arkeologinen inventointi. Opas inventoinnin suunnitteluun ja toteuttamiseen: Museovirasto: Helsinki. Harlin, E-K. 2009: The possibilities of osteology in historical Sámi archaeology. Life and livelihood at the 18th-century Ohcejohka Sámi market. Halinen, P., Lavento, M. & Suhonen, M. (toim.): Recent Perspectives on Sámi Archaeology in Fennoscandia and North-West Russia. Proceedings of the First International Conference on Sámi Archaeology, Rovaniemi, October 2006: Iskos 17. Suomen Muinaismuistoyhdistys ry: Helsinki. Kjellström, R. 1987: On the continuity of old Saami religion. Ahlbäck, T. (toim.): Saami Religion. Based on Papers read at the Symposium on Saami Religion held at Åbo, Finland, on the 16th 18th of August 1984: Scripta Instituti Donneriani Aboensis XII. Almqvist & Wiksell International: Stockholm. Koivisto, S. 2008: Seitakiviä Itä-Suomessa? Muinaistutkija 2/2008: Kylli, R. 2005: Kirkon ja saamelaisten kohtaaminen Utsjoella ja Inarissa Studia historica septentrionalia 47. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Lahti, E-K. 2006: Bones from Sápmi: reconstructing the everyday life of two ancient Saami households. Herva, V-P. (toim.): People, Material Culture and Environment in the North. Proceedings of the 22nd Nordic Archaeological Conference. University of Oulu, August 2004: Studia humanoria ouluensia 1. Oulun Yliopisto: Oulu. Lehtola, T. 1997: Lapinmaan vuosituhannet. Saamelaisten ja Lapin historia kivikaudelta 1930-luvulle (2. painos). Kustannus-Puntsi: Jyväskylä. Lehtola, V-P. 1997: Saamelaiset. Historia, yhteiskunta, taide. Kustannus-Puntsi: Jyväskylä. Leinberg, K.G. 1906: Finlands territoriala församlingars namn, alder och utgrening. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia VII. Suomen kirkkohistoriallinen seura: Helsinki. Manker, E. 1957: Lapparnas heliga ställen. Kultplatser och offerkult I belysning av nordiska museets och landsantikvariernas fältundersökningar. Acta Lapponica XIII. Almqvist & Wiksells: Uppsala. Mannela, T. 2007: Elämänmenoa Markkinan uhrimännyn varjossa. Tornionlaakson vuosikirja 2007: Miettinen, M. E. 1943: Pohjoisen Tornionlaakson oloista lestadiolaisen heräysliikkeen syntyaikoina. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton julkaisuja I. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitto: Oulu. Mulk, I-M. 2005: VIDDJAVÁRRI en samisk offerplats vid Rávttasjávri i ett samhällsperspektiv. Engelmark, R., Larsson, T. B. & Rathje, L. (toim.): En lång historia festskrift till Evert Baudou på 80-årsdagen: Archaeology and Environment 19. Bengt Perssons Bokbinderi AB: Robertsfors. Mulk, I-M. 2009: From metal to meat: continuity and change in ritual practices at a Saami sacrificial site, Viddjávarri, Lapland, Northern Sweden. Äikäs, T. (toim.): Máttut máddagat: The Roots of Saami Ethnicities, Societies and Spaces / Places: Publications of the Giellagas Institute 12. Vammalan kirjapaino: Sastamala. Oliver, J. 2010: Landscapes and Social Transformations on the Northwest Coast. Colonial Encounters in the Fraser Valley. The University of Arizona Press: Tuscon. Park, C. C. 1994: Sacred Worlds. An Introduction to Geography and Religion. Routledge: Lontoo. 92

93 Kohtaamisia pohjoisessa Pentikäinen, J. & Miettinen, T. 2003: Pyhän merkkejä kivessä. Etnika Oy: Helsinki. Reuterskiöld, E. 1910: Källskrifter till lapparnas mytologi. Ivar Hæggströms boktryckeri A.B: Tukholma. Ruohonen, J. 2002: Väliaikaista kaikki on vaan? historiallisen ajan hautasaaret arkeologisina kohteina. Muinaistutkija 4/2002: Ruohonen, J. 2005: Saariin ja metsiin haudatut. Historiallisen ajan hautapaikkoja Kangasniemellä. Immonen, V. & Haimila, M. (toim.): Mustaa valkoisella: ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisäselle: Turun yliopisto, arkeologia: Turku. Ruohonen, J. 2010: Kuolleiden saaret. Historiallisen ajan keskisuomalaisten saarihautausmaiden luonne ja käyttö hautapaikkoina. 8(17): Rydving, H. 1993: The End of Drum-Time. Religious Change among the Lule Saami, 1670s 1740s. Acta Universitatis Upsaliensis. Historia Religionum 12. Uppsala University: Uppsala. Rydving, H Saami responses to Christianity. Resistence and change. Olupona, J. K. (toim.): Beyond Primitivism. Indigenous Religious Traditions and Modernity (2. painos): Routledge: New York. Salmi, A.-K., Äikäs, T. & Lipponen, S. 2011: Animating rituals at Sámi sacred sites in Northern Finland. Journal of Social Archaeology 11(2): Schanche, A. 2000: Graver i ur og berg. Samisk gravskikk og religion fra forhistorisk til nyere tid. Davvi Girji OS: Karasjok. Serning, I. 1956: Lapska offerplatsfynd från järnålder och medeltid I de svenska Lappmarkerna. Almqvist & Wiksells Boktryckeri AB: Uppsala. Sköld, P. 1999: Seime staembe. Brännivinet I den samiska religionen. Oknytt 20(1 4): Slunga, N. 1993: Kirkko ja koulu Papisto ja kirkollinen elämä. Hederyd, O. & Alamäki, Y. (toim.): Tornionlaakson historia II luvulta vuoteen 1809: Torniolaakson kuntien historiatoimikunta: Tornio. Strang, V. 2004: Meaning of Water. Berg Publisher: Oxford. Thomas, K. 1971: Religion and the Decline of Magic. Studies in Popular Beliefs in Sixteenth and Seventeenth Century England. Weidenfeld & Nicolson: Lontoo. Turi, J [1910]: Kertomus saamelaisista. WSOY: Porvoo. Turner, S. 2004: Christianity and the conversion period landscape of south-west Britain. Insoll, T. (toim.): Belief in the Past. The Proceedings of the 2002 Manchester Conference on Archaeology and Religion: BAR International Series Archaeopress: Oxford. Urtāns, J. 2008: Ancient Cult Sites of Semigallia. Zemgales senās kulta vietas. CCC Papers: 11. Nordic: s.l. Virrankoski, P. 1973: Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1600-luvulla. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III. Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntaliittojen yhteinen historiatoimikunta: Oulu. Wallerström, T. 2000: The Saami between east and west in the Middle Ages: an archaeological contribution to the history of reindeer breeding. Acta Borealia 17(1): Äikäs, T. painossa: Quartzite at a sieidi: a new life of an offering site? British Archaeological Reports. Äikäs, T. 2011: Rantakiviltä tuntureille Pyhät paikat saamelaisten rituaalisessa maisemassa. Studia Archaeologica Septentrionalia 5. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Oulu. 93

94 Tiina Äikäs & Anni Guttorm 94

95 Käymäjärven riimukivi TORNIONLAAKSON KÄYMÄJÄRVEN RIIMUKIVI TIETEENHISTORIAN FANTASIAA Matti Enbuske Tornionjokilaakson yläosassa Vinsavaaran kupeella 255 metriä merenpinnan yläpuolella 1 lepää yksi Pohjoiskalotin merkillisimmistä muinaismuistoista, näyttävyydessään perin vaatimaton mutta maineeltaan mittava. Se on Ruotsin Pajalassa sijaitsevan pienen Käymäjärven kylän riimukivi. Oikeastaan viimeksi mainittu sana on pantava lainausmerkkeihin, siis riimukivi, sillä kyse on alun perin luonnonmuodostelmasta, jonka ympärille on vuosisatojen saatossa kietoutunut mielenkiintoinen historia. Tässä artikkelissani pureudun tämän merkillisen muinaismuiston vaiheisiin: miksi Pajalasta löydettiin 1600-luvun lopulla nimenomaan riimukivi, jonka ajateltiin todistavan Ruotsin olleen tarujen Atlantis ja kaiken sivistyksen alkukoti. Entä millainen jälkivaikutus kivellä on ollut? Riimukivi löydetään Riimukivi putkahtaa esille varsin äkillisesti 10. kesäkuuta Upsalan yliopiston monipuolinen oppinut, professori ja antikviteettikollegion vaikutusvaltainen jäsen Olof Rudbeck kirjoitti kivestä innostuneena yliopistonsa kanslerille Bengt Oxenstiernalle, joka oli kansliapresidentti ja kuningas Kaarle XI:n lähimpiä miehiä. Asia oli kiireellinen. Rudbeckin mukaan ylhäällä Torniossa oli riimukivi, jossa oli kolme kruunua ja joka sijaitsi alueella, jossa meidän vanhimmat esi-isämme ovat ensimmäisinä tarkkailleet Auringon ja Kuun kulkua. Hän ehdotti Oxenstiernalle, että antikviteettikollegion kanslisti Johan Peringer (myöhemmin aateloituna von Peringskiöld) matkustaisi välittömästi pohjoiseen tutkimaan riimukiveä. Ajankohta oli Rudbeckin mielestä otollinen, sillä olihan käsillä keskiyön auringon aika ja yötön yö helpottaisi matkantekoa, jopa niin, että Peringer ehtisi tarkistamaan paluumatkallaan muitakin Helsinglannissa sijainneita riimukiviä. Rudbeckin mielessä oli erityisesti nykyisen Östersundin kaupungissa Frösön saaressa sijaitseva riimukivi. 2 Se on Ruotsin pohjoisin tunnettu riimukivi. Rudbeck oli ehtinyt puhua matka-asiasta myös laajemmalle joukolle. Nimittäin samana päivänä 10. kesäkuuta 1687 valtakunnanantikvaari Johan Hadorph kirjoitti armol- 1 Riksantikvarieämbetet: Norrbotten, Pajala, Käymäjärvi. < 2 Schück 1933a: 422;1933c:

96 Matti Enbuske lisen anomuksen Kaarle XI:lle rahoituksen järjestämiseksi tutkimusmatkaa varten pohjoiseen ja viittasi kirjeessään Rudbeckin keskustelusta kuninkaan kanssa. Hadorph kirjoitti, kuinka aivan vastikään oli tullut tietoon, että 20 peninkulmaa Tornion kaupungista pohjoiseen sijaitsi suuri riimukivi, jossa oli kolme kruunua ja niiden ympärillä riimukirjoitusta. Se lienee ikiaikainen ja merkillinen kolmen kruunun Monumentti, arveli Hadorph. Hän pyysikin kuninkaalta 100 riikintaalerin matkarahoitusta kolmelle henkilölle. 3 Tieto riimukivestä olikin kiirinyt ensimmäisenä todennäköisesti juuri antikvaari Hadorphille Upsalaan, jossa myös antikviteettikollegio toimi tuolloin. Rudbeckin ja Hadorphin innostuneisuus tarttui saman tien myös kuninkaaseen. Suurvaltainen Ruotsi oli voimiensa tunnossa eikä sen hallitsija tuntenut olevansa yhtään valtakuntaansa vähäisempi. Jo seuraavana päivänä Hadorphin anomuksesta Kaarle XI myönsi matkarahat ja toivoi samalla matkan alkavan mahdollisimman pian. 4 Olihan luvassa todisteita Ruotsin mahtavasta menneisyydestä. Kirjeistä käy siis ilmi, että riimukivi oli juuri tuolloin löydetty. Ajankohta ei ollut suinkaan sattumaa. Myöskään ruotsalaisoppineiden matkustelu muinaismuistojen perässä ei 1600-luvun jälkipuolella ollut mitenkään poikkeuksellista tai epätavallista: päinvastoin. Antikviteettikollegion nimissä pyrittiin kartoittamaan vuosittain Ruotsin emämaan maakuntien muinaismuistoja, vanhoja rakennuksia ja kirjoituskokoelmia. On pidettävä selvänä, että Käymäjärven riimukivenkin esiinnousu johtui juuri tästä innokkuudesta. Muinaismuistojen kartoittaminen johtui puolestaan suurvaltakaudella huippuunsa muotoutuneesta gööttiläisestä historianäkemyksestä, götisismin ideologiasta, jonka mukaan gootit olivat lähtöisin Skandinavian niemimaalta ja Ruotsi sivistyksen kehto. 5 Ideologialle oli löydettävä myös todisteita menneisyydestä. Kiinnostus muinaismuistoihin Yksi keskeinen taustatekijä Käymäjärven riimukiven löytöhistoriassa voidaan asettaa vuoteen Tuolloin käynnistyi valtakunnankansleri Magnus Gabriel De la Gardien toimesta antikviteettikollegion toiminta, jonka voimahahmot Johan Hadorph ja Johan Peringer alkoivat kerätä järjestelmällisesti muinaisesineitä. De la Gardie osallistui itsekin suorastaan vimmaisella kiinnostuksella Ruotsin varhaishistorian kartoitukseen, jossa ei vältytty ylilyönneiltäkään muun muassa asiakirjaväärennösten saralla. 6 Muinaismuistojen kartoittamista varten annettiin marraskuussa 1666 kuninkaallinen plakaatti vanhojen monumenttien ja muinaisesineiden suojelemiseksi. Plakaatissa kehotettiin myös Upsalan hiippakunnan kaikkien seurakuntien kirkkoherroja, kuudennusmiehiä ja kirkkoväärtejä selvittämään ja etsimään pitäjissään muinaisesineitä, kaikenlaisia riimukiviä ja kalliopiirroksia sekä suuria että pieniä. Tornionlaakso oli kuulunut Upsalan hiippakuntaan ja sen yläosa Ylitornion pastoraatti muodosti laajan alueen Hietaniemestä Pajalaan. Sen alaisuuteen kuului myös Köngäsen ruukinseurakunta, joka oli muodostettu 3 Schück 1933a: Schück 1933a: Broberg 2009: 118; Eriksson 2009: Schück 1933b:

97 Käymäjärven riimukivi vuonna 1646, 7 ja myös Käymäjärvi pastoraatin pohjoisosassa lähellä Köngästä. Kirkonmiehillä ja ruukin väellä Tornionjokilaakson yläosassa oli siten hyvin tiedossa antikviteettikollegion kiinnostus muinaisesineisiin. Vuoden 1666 plakaatissa oli vahva De la Gardien kädenjälki, sillä hieman aikaisemmin hän oli julistanut Ruotsin valtakunnan kaikille kirkkoherroille, että jokaisen tuli etsiä ja kartoittaa pitäjissään kaikki sellainen materiaali, joka valaisisi Ruotsin mahtavaa menneisyyttä. Riimukivet olivat keskeistä materiaalia. Toki De la Gardienkin julistuksen taustalla oli oma historiansa. Upsalan arkkipiispa oli jo vuonna 1628 toimittanut kiertokirjeen kaikille hiippakuntansa kirkkoherroille ja kehottanut heitä selvittämään seurakuntansa mahdolliset muinaisesineet, vanhat käsikirjoitukset ja riimukirjoitukset. 8 Kehotuksen motiivit juontuivat puolestaan kahdesta 1500-luvun loppupuolen ja 1600-luvun alkupuolen maineikkaasta ruotsalaistutkijasta, Johannes Bureuksesta ja Johannes Messeniuksesta, joista Bureus oli 1500-luvun lopulla nostanut hollantilaisoppineiden innoittamana esille ajatuksen Ruotsista eri kansakuntien kotimaana. Bureuksen mukaan ruotsalaiset polveutuivat muinaisista hyperborealaisista, joilta antiikin kreikkalaiset olivat saaneet sivilisaationsa ja uskonsa. Bureus oli vakuuttunut, että riimukirjoitukset osoittivat tämän. Hän pyrki intohimoisesti selvittämään riimujen sisältöjä, jopa niin, että hän näki riimut myös maagisina merkkeinä, joilla oli tavallisen merkityksen lisäksi jotain salaisempaa tietoa. Bureus ehti kartoittaa 1640-luvulle jatkuneessa elämäntyössään 150 riimukiveä, joista pohjoisimmat sijaitsivat Helsinglannissa ja Medelpadissa. Yhtäältä juuri Bureuksen riimukivikiinnostukseen liittyi myös Upsalan arkkipiispan kiertokirje vuonna 1628, joskin toisaalta kirjeen taustalla oli myös kilpailu tanskalaisten kanssa riimujen kotimaasta; oliko se Ruotsi vai Tanska. 9 Vielä 1600-luvun alkupuolella ei sentään haaveiltu mahdollisuudesta, että Lapista olisi tavattu riimukiviä, vaikka Johannes Messenius riimitteli vankeusaikanaan Kajaanissa ( ) kirjoittamassaan Suomen riimikronikassa sarmaattien maasta ja sen kuninkaasta Uiskosta: 10 Sins Rikes siälf; dess Gräntser är, Från Renströmmen til Tanats här. Suomennos muotoiltiin 1930-luvulla varsin vapaasti alkuperäisiä säkeitä tulkiten: 11 Se Pohjoisesta Tenojoelt ulottui Rein virtaan etelässä. Messenius asetti sarmaateille myös riimukirjoituksen taidon: 12 De Runska Bokstäfwer kan skje, Som wi än i dag hos dem se. Bureuksen ja Messeniuksen esityksillä luotiin pohjaa ajatukselle, että myös Ruotsin valtakunnan pohjoisosassa oli ollut asutusta aikojen alkuhämärästä lähtien ja siksi myös muinaisesineitä. 7 Slunga 1993: Schück 1932: Schück 1932: 40 95, Messenius [1865]: Messenius [1932]: Messenius [1865]: 4. 97

98 Matti Enbuske Schefferuksen ja Rudbeckin kamppailu Lappi oli noussut valtiovallan kiinnostuksen kohteeksi Kaarle IX:n aikana 1500-luvun loppuvuosina, ja sen jatkumona laaja Lapinmaa liitettiin monin sitein yhtenäiseksi osaksi Ruotsin valtakuntaa 1600-luvun kuluessa. Alkuvuodesta 1671 sai Magnus Gabriel De la Gardie ajatuksen Lapin kuvauksesta, jossa esiteltäisiin alueen asukkaita, luonnonoloja, uskontoa ja elämäntapaa. Tehtävä lankesi saksalaissyntyiselle Upsalan professorille Johannes Schefferukselle. Hän oli ehkä lahjakkain Ruotsin 1600-luvun tiedemiehistä, monipuolinen antiikin, filologian ja historian tuntija. 13 Schefferus sai laajan avustajajoukon ansiosta Lapin-kuvauksensa nopeasti valmiiksi; Lapponia ilmestyi vuonna Siinä ei ollut jälkeäkään muiden upsalalaisten oppineiden gööttiläisyyden kiihkosta, vaan se oli toteutettu hyvin kriittisen etnologisella otteella. Niinpä kun Schefferuksen kollega Olof Rudbeck valmisteli 1670-luvulla omaa fantasiatäyteistä suurteostaan Atlanticaa, sen ankarin kriitikko oli Schefferus. 14 Schefferus analysoi Lapponiassaan neutraalin tutkijan otteella lappalaisten alkuperää ja piti heitä kieli- ja asutushistorian perusteella suomalaisista polveutuneina. Oletettavaa olisi, että hän olisi maininnut alkuperää esitellessään myös riimukiven, jos sellainen olisi tuolloin 1670-luvun alussa ollut tiedossa, mutta sellaiseen hän ei edes viitannut teoksessaan. Sen sijaan Schefferus nosti esille kaksi Tornion Lapin kivijumalaa, jotka mainio nuorimies herra Grape oli hänelle piirtänyt. Kivet oli Grape toimittanut antikviteettikollegion kokoelmiin. Schefferus piti niitä tavallisina luonnon muovaamina harmaakivinä. 15 Nuoriherra oli Johan [Johannes Arnoldi] Grape, joka oli Köngäsen ruukinpatruunan Arendt Grapen poika. Johan oli mennyt opiskelemaan Upsalaan vuonna 1664, toimi opiskelujensa jälkeen jonkin aikaa kauppakollegion sihteerinä Tukholmassa ja virkamiehenä Turussa, kunnes otti johdettavakseen loppuvuodesta 1686 lyhyeksi aikaa Köngäsen ruukin. 16 Tosiasiallisesti isä-arnedt johti vielä talousvaikeuksissa kamppaillutta ruukkia vuoteen 1687 saakka. Arendt Grape oli myös Tornion Lapin lapinvouti sekä läheinen ystävä lapinpappi ja kirkkoherra Gabriel Tuderuksen kanssa. 17 Arendtin nuorin elossa ollut poika Jakob jatkoi isänsä tehtäviä lapinvoutina ja nimismiehenä vuodesta 1683 lähtien. 18 Johanin kautta yhteydet olivat välittömät Köngäsestä antikviteettikollegioon, jonka jäsen oli myös Schefferus. Tuderuksen oli puolestaan tarkoitus antaa seikkaperäinen kuvaus Schefferuksen käyttöön Lapponia-teosta varten, mutta se ei ehtinyt valmistua ennen teoksen valmistumista. Tuderus toimi vuodesta 1684 lähtien Alatornion seurakunnan kirkkoherrana. Hänellä oli vankka gööttiläinen käsitys siitä, että lappalaiset olivat skyyttien perillisiä. 19 Schefferuksen teos Lapista jäi jossain määrin varjoon Ruotsissa, vaikka se sai suuren suosion muualla Euroopassa. Mutta kun Olof Rudbeckin teos Atlanticasta eli Atlantiksesta muinaisena Skandinaviana ilmestyi vuonna 1679, sai se innostuneen joskin ris- 13 Schück 1933a: ; Ekedahl 2009: Eriksson 2009: Schefferus 1673 [1956]: Grape 1947; Bernström 1959: Awebro 1993: Grape 1947; Torikka Gabriel Tuderus,: En kort underrättelse om the Österbothniske Lappar som under Kiemi Gebiet lyda. 98

99 Käymäjärven riimukivi tiriitaisen vastaanoton Ruotsissa. Rudbeckin teorioiden vahvin vastustaja oli Schefferus, 20 mutta hän kuoli juuri vuonna Schefferuksen poistuttua Rudbeck alkoi valmistella todistelujensa vakuudeksi Atlantican toista osaa 1680-luvulla, joten kaukaa valtakunnan pohjoisosasta löytynyt riimukivi oli kuin taivaan lahja hänelle. Rudbeckin innostuksen läpikuultama kirje kesäkuussa 1687 kansleri Oxenstiernalle on siten hyvin ymmärrettävissä. Antoihan kaukaa pohjoisesta löytynyt riimukivi kerrassaan mahtavan todistusvoiman Pohjolasta sivistyksen kehtona. Rudbeck oli myös hyvin kiinnostunut riimujen kartoittamisesta 1680-luvulla ja suorastaan kiihkoili tuolloin kaikkien riimukivien löytämiseksi Ruotsissa. 21 Tutkimusmatka Käymäjärvelle 1687 Kysyttävä on, mistä Hadorph ja Rudbeck saivat tietoonsa Käymäjärven kiven. Antikviteettikollegioon tulivat tiedot muinaisesineistä vuoden 1666 plakaatin mukaisesti säännöllisesti paikallisilta papeilta, 22 eikä ole syytä olettaa, että Käymäjärvikään oli poikkeus. Edellä esitetyn perusteella on selvää, että tieto oli lähtöisin Köngäsen ruukinseurakunnasta ja Grapen suvusta ja matkasi nopeasti antikviteettikollegioon Hadorphin korviin. Johan Grapen kiinnostus muinaisesineisiin ja seitakivien toimittaminen jo 1670-luvulla Upsalaan ruokkivat varmasti vastaaviin muinaismuistojen kartoittamiseen Tornionlaakson pohjoisosassa, tai ainakin paikallisilla tiedoilla mahdollisista muinaisesineistä oli kaikupohjaa lähellä. Käymäjärven kivi ei sijainnut varsinaisesti Lapinmaassa, eikä seudulla asunut 1600-luvulla saamelaisia vaan jokilaakson talonpoikia. He olivat ilmeisesti kytkeneet merkillisen kiven kuuluvaksi muinaisaikojen pyhiin palvontapaikkoihin. Käymäjärven riimukiveen, tai ehkä paremmin ilmaistuna kuvakiveen, täytyi liittyä paikallista perimätietoa sen mystisyydestä. Ehkäpä se oli ollut muotonsa ja kuvioidensa vuoksi seita, josta perimätieto oli säilynyt 1600-luvun lopulle. Mikäpä ettei se vielä tuolloin olisi ollut yhä salaperäinen palvontakohde. Tieto muinaisaikojen kuvakivestä kantautui myös Grapen ja paikallisten pappien tietoon 1680-luvulla ja eteenpäin antikviteettikollegioon. Sattumaa Käymäjärven kivi ei siis ollut. Suhdanteet olivat myös perin otolliset juuri tuolloin, kun sekä Olof Rudbeck että Johan Hadorph olivat molemmat valmistelemassa suurteoksia, Hadorph riimuista, ja gööttiläinen ideologia eli kukoistusvaihettaan. Antikviteettikollegion retkikunta myös toteutti matkansa kesällä 1687 Tornionlaaksoon ja Käymäjärvelle. Perillä pohjoisessa se oli 3. heinäkuuta. Johan Hadorphin mukaan matka kesti kaikkiaan kymmenen viikkoa. Itse hän ei osallistunut siihen, vaan mukana olivat Johan Peringer, Johan Hadorph nuorempi ja yksi avustaja. 23 Todisteena matkasta on jäänyt ilmeisesti Peringerin tekemä piirros antikviteettikollegion käsikirjoituskokoelmaan 20 Schück 1933a: 357, Rudbeckska brefven till Acad. Canzlern Gr. M. G. DelaGardie [1684]. DelaGardiska Archivet VIII 1837: 19, Gödel 1930: 73. Antikviteettikollegion luettelot saapuneista tiedoista ovat säilytteillä Ruotsin Kuninkaallisessa kirjastossa. 23 Gödel 1930: 87; Schück 1933c:

100 Matti Enbuske Kuva 1: Johan Peringerin piirros Käymäjärven kivestä vuonna Piirroksen yhteydessä on myös lyhyt selostus kivestä. Ruotsin Kuninkaallisessa kirjastossa 24 ja lyhyt toteamus 3 ½ kyynärän [noin 2 metriä] pituisesta kivestä, joka oli leveämmästä päästä rikkoontunut (Kuva 1). Piirroksen mukaan kiven keskellä oli kolme kruunua, aivan kuten Hadorph ja Rudbeck olivat jo Upsalassa mainostaneet, ja reunaa kiersi kaksikehäinen merkkien rivistö. Merkkejä Peringer ei osannut tulkita. Yöttömän yön maa vedenpaisumuksen jälkeen On helppo havaita, että Tornionkivi, niin kuin sitä kutsuttiin, oli Hadorphille pettymys, eikä hän matkan jälkeen enää sen kummemmin palannut sen luonteeseen. Hän myös ajautui Rudbeckin kanssa riitoihin. Hadorph oli tuolloin parhaillaan valmistelemassa mittavaa teosta riimuista, eikä hän hyväksynyt Käymäjärven kiveä mukaan teokseensa. Riimujen asiantuntija oivalsi siis heti, ettei kyseessä voinut olla todellinen riimukivi. Sen sijaan Olof Rudbeckia tulos ei masentanut. Hän jopa suunnitteli Tornionlaakson vastapainona tutkimusretkeä Egyptiin ja Persiaan etsimään gööttien jälkiä. 25 Atlantican toinen osa ilmestyi vuonna 1689, 26 ja se nosti Rudbeckin aikalaisten silmissä suurmieheksi. Siinä myös sivu- 24 Schück 1933c: Eriksson 2002: ; Eriksson 2009: Nelson 1939:

101 Käymäjärven riimukivi taan Köngäsen ruukkia. Teossarjasta tuli yhdessä vielä kolmannen ja neljännen osan kanssa ruotsalaisten kansalliseepos 1700-luvun alkuvuosina. 27 Rudbeck selvitti Atlantican II osassa muun muassa auringon palvontaa menneinä aikoina sekä auringon ja kuun kiertoa. Niinpä roomalaisetkin olivat lainanneet gööteiltä eli ruotsalaisilta kalenterinsa. Maailman iäksi Rudbeck laski tarkalleen 5687 vuotta ja riimujen iäksi 3828 vuotta. Ja vanhimmat riimut oli hänen mukaansa sepitetty dher uppe, ofwan Torne, missä myös auringon ja kuun kiertoa oli ensimmäisenä tarkkailtu. Ruotsi oli myös asutettu vedenpaisumuksen jälkeen ensimmäiseksi pohjoisesta osastaan. Jaafetin lapset olivat Rudbeckin mukaan asettuneet asumaan aluksi pohjoisimpaan Suomeen, Lappiin ja Helsinglantiin. 28 Mielenkiintoista kyllä, Rudbeck ei esittele varsinaisesti Käymäjärven kiveä, vaikka olisi ollut oletettavaa, että hän olisi alkuinnostuneisuutensa vuoksi nostanut sen tärkeään rooliin todisteluketjussaan. Myöskään piirrosta kivestä ei ole mukana teoksessa, vaikka kuvia muun muassa noitarummuista on useita. Pohjoinen riimu jää selvästi Atlanticassa viittauksenomaiseksi, vaikka Rudbeck toteaakin Peringerin ja Hadorph nuoremman käyneen Köngäsen ruukissa 3. heinäkuuta. Asia liittyi auringon kiertokulkuun. Rudbeck yhdistikin kiven merkiksi muinaisesta auringonpalvonnasta paikalla, missä alkoi kesäinen yötön yö. 29 Johan Peringerin piirroksessa on mielenkiintoista, että hän näki muinaiseen riimukiveen hakatun kolme kruunua; yksi olisi tosin ollut havaittavissa vain yläreunastaan. Mutta miksi riimukivessä olisi ollut kolme kruunua? Symbolihan oli hakattu yleensä valtakunnan rajakiviin. Itse kolmen kruunun symboli oli keskiaikaista perua Saksasta ja vakiintui Ruotsin valtakunnan tunnukseksi kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen aikana 1360-luvulla. Johan Peringerin luonnostelemat kruunun kuviot edustivat tyyliltään 1500-luvun loppupuolella ja vielä 1600-luvullakin käytössä ollutta mallia. Vastaavat kruunun symbolit ovat nähtävissä vaikkapa vuoden 1595 Täyssinän rauhan rajakivissä. Mutta kolme kruunua sopi erinomaisesti gööttiläisyyden ideologiaan, suorastaan liiankin täydellisesti. Olihan jo Upsalaan kantautuneessa ennakkotiedossa julistettu kiven kolmea kruunua, mikä kielii löytäjien olleen hyvin tietoisia gööttiläisestä symboliikasta. Tunnus näet todisti Ruotsin valtakunnan pyhästä kolminaisuudesta, joka oli gööttiläisyyden perusideologiaa. 30 Symbolista oli 1600-luvulla myös kiistaa tanskalaisten kanssa, jotka pyrkivät omimaan kolme kruunua itselleen, ja asia oli työllistänyt antikviteettikollegiota erityisesti 1670-luvulla. 31 Siksikin kaukaa pohjoisesta löytyneet kuviot olivat omiaan vahvistamaan niiden ruotsalaista juurta. Kuten myöhemmin 1730-luvulla tehdyt piirrokset kivestä selvästi osoittavat, ei siinä todellisuudessa ollut nähtävissä kruunuja, joskin muutamat viivat pystyi vahvalla intuitiolla tulkitsemaan sellaisiksi. Johan Peringeriä eivät jälkipolvet voi syyttää suoranaisesti väärentäjäksi, vaan oman aikansa toivotunlaisen tiedon hankkijaksi: kuviot ymmärrettiin sopivalla tavalla. Selvää on, että juuri tämänkaltaisen symbolin liittäminen mukaan osoittaa Käymäjärven kivestä 1680-luvulla tehdyt merkinnät ylitulkituiksi. 27 Broberg 2009: Rudbeck 1689 [1939]: , Rudbeck 1689 [1939]: Kiitän gööttiläisyydestä väitöskirjaa valmistelevaa Tero Anttilaa valaisevista tiedoista. 31 Schück 1933c:

102 Matti Enbuske Käymäjärven riimukivi olisi ehkä jäänyt 1600-luvun loppupuolen kuriositeetiksi, elleivät historiankulun erikoiset sattumat olisi kohdanneet toisiaan. Johannes Schefferuksen ja eritoten Olof Rudbeckin Atlantican kuvauksilla oli nimittäin kauaskantoisia seurauksia. Yöttömän yön maine kohosi 1600-luvun lopulta lähtien Euroopassa ja veti matkailijoita tutustumaan salaperäiseen Lappiin. Myös kuningas Kaarle XI oli niin innostunut Rudbeckin esittelemästä auringon kiertokulusta ja yöttömästä yöstä, että hän halusi itse kokea sen paikan päällä. Kuten pappismies Erik Brunnius kuvaili 1730-luvun alussa: Hänen kuninkaallinen Majesteettinsa halusi nähdä valtakuntansa rajojen sisällä laskeutumattoman auringon, tuon niin monilla kielillä ylistetyn ja lauletun ihmeen. Kesäkuussa 1694 kuningas matkasi korkean seurueensa kera Tornioon ihailemaan aurinkoa, ja sen kunniaksi lyötätettiin muistomitali ja vähemmän vaatimattomat sanat: 32 Laskeutumattomalle auringolle toinen Toinen Suopea Aurinko. Kuninkaan toimesta lähti vuonna 1695 astronomien retkikunta tutkimaan keskiyön auringon ilmiötä Tornionlaaksoon. Tutkimusta johtivat Upsalan matematiikan ja astronomian professorit Johannes Bilberg ja Anders Spole. Osan matkasta mukana kulki myös Olof Rudbeck nuorempi, josta kasvoi sittemmin Ruotsin kasvitieteen tutkimuksen uranuurtaja. Yksi hänen oppilaistaan oli Carl Linné. Rudbeck vietti aikaa vuoden 1695 matkallaan myös Köngäsessä 33, mikä kertoo osaltaan ruukin läheisistä kontakteista Upsalan suuntaan. Paitsi kasveja hän etsi myös isänsä innoittamana vuorta, johon Nooan arkki olisi vedenpaisumuksen jälkeen rantautunut. Valitettavasti Olof Rudbeck nuoremman muistiinpanot tuhoutuivat Upsalan palossa vuonna 1702, 34 emmekä tiedä, millaisiin tuloksiin hän päätyi tutkimusmatkallaan Tornionlaakson yläosassa ja löytyikö vuorta. Maupertuisin ja Celsiuksen tutkimuksista luonnonkiveksi Yksi merkittävimmistä seurauksista gööttiläisyyden herättämästä kiinnostuksesta aurinkoista Tornionlaaksoa kohtaan oli ranskalaisen tiedemiehen Pierre Louis Moreau de Maupertuisin astemittausretkikunta, jonka pohjoisen pallonpuoliskon mittausalueeksi valikoitui Tornionlaakso vuosina Maupertuisin tieteelliset tulokset maapallon litistyneisyydestä newtonilaisen teorian mukaisesti nousivat maailmanmaineeseen, mutta myös Käymäjärven riimukivi sai retkikunnan johtajalta huomiota osakseen. Syynä oli ylitorniolainen pappismies Erik Brunnius, joka oli väitellyt maisteriksi vuonna 1731 Upsalan yliopistossa kotiseutuansa käsitelleellä aiheella De urbe Torna, eique adjacentibus paroeciis eli Tornion kaupungista ja sen lähipitäjistä. 35 Brunnius oli omaksunut aidon rudbeckilaisen näkemyksen Ruotsista sivistyksen kehtona ja sen pohjoisosat kansojen alkukotina. Rudbeckiin vedoten Brunnius totesi väitöskirjassaan, kuinka Ruotsinmaassa oli kirjoitettu vanhimmat riimukivet ja siellä oli yhäkin älykkäimmät asukkaat. Ja Käymäjärvellä oli yksi vanhoista riimukivistä, jossa oli näkynyt kolme kruunua ja riimukirjoitus. Brunniuksen mukaan kirjoitus oli tosin ollut 32 Brunnius 1731 [1965]: Awebro 1993: Pekonen 2005: Weinz 1977:

103 Käymäjärven riimukivi niin himmeä, ettei sen merkitystä ollut pystytty selittämään. 36 Kun Maupertuis saapui Tornionlaaksoon retkikuntansa kanssa, Brunniuksen kuvaus jokilaaksosta kuului itseoikeutetusti hänen lukemistoonsa. Tiedot vanhasta riimukivestä herättivät ranskalaisen tiedemiehen kiinnostuksen niin, että hän päätti ankarilla talvikeleillä lähteä tutustumaan siihen. Vielä maaliskuun lopulla 1737 pakkanen laski -20 asteeseen. 37 Mukana oli yksi Ruotsin 1700-luvun maineikkaista tiedemiehistä, Upsalan professori Anders Celsius, joka oli ollut keskeinen vaikuttaja siihen, että astemittaus toteutettiin Tornionlaaksossa. 38 Celsius oli myös syvällinen riimujen tuntija niin kuin oli ollut myös hänen setänsä Magnus Celsius, jonka kanssa Anders oli tutkinut aikoinaan Helsinglannin riimuja. 39 Parempaa asiantuntijaa Maupertuis tuskin olisi saanut mukaansa, ja innostus lähteä tutkimaan Käymäjärven kiveä keskellä syvimmän lumen aikaa oli ilmeisesti lähtöisinkin juuri Anders Celsiukselta. Herrat löysivät kiven pienen etsinnän jälkeen Vinsavaarasta. Maupertuis kertoo kuvauksessaan, kuinka he Celsiuksen kanssa kumpainenkin jäljensivät huolellisesti kivestä kaiken minkä pystyivät erottamaan. 40 Molempien piirrokset ovat myös säilyneet, 41 ja kuten kuvista näkyy (Kuvat 2 & 3), ei niissä ollut havaittavissa mitään erityistä kehämäistä kirjoitusta, kuten Johan Peringer oli viisi vuosikymmentä aiemmin hahmottanut. Celsius totesikin Maupertuisille, että vaikka hän oli hyvin perehtynyt riimukirjoitusten kieleen, ei hän pystynyt lukemaan kivessä olleita merkkejä. 42 Myös kruunuista ei ollut nähtävissä jälkeäkään. Maupertuis totesi kuitenkin armollisesti, että vaikka kyseessä olisikin vain luonnon leikki, tämän kiven seudulla osakseen saama kuuluisuus olisi oikeuttanut minut antamaan siitä kuvauksen. Mutta ranskalaisen oppineen aatelismiehen ominaisuudessa hän lisäsi, ettei voida toki olettaa, että tässä maassa olisi muinoin ollut muita, sivistyneempiä asukkaita. 43 Maupertuisin jälkeen Käymäjärven kiven maine alkoi vähitellen hiipua. Osasyynä oli myös gööttiläisen ideologian murtuminen modernin tieteellisen ajattelun paineessa ja tutkimuksen kehittyessä 1700-luvulta lähtien. Ei Käymäjärvi aivan unohduksiin jäänyt. Esimerkiksi Pohjois-Ruotsista laajoja kuvauksia 36 Brunnius 1731 [1965]: Maupertuis 1738 [1977]: Tobé 1999, 1 46; Pekonen 2010: Schück 1933b: 173; Schück 1933c: Maupertuis 1749 [1977]: Kuvat on julkaistu mm. Pekonen 2005, kuvaliite. 42 Schück 1933c: Maupertuis 1749 [1977]: Kuva 2: Maupertuisin tekemä piirros Käymäjärven kivestä talvella Kuva 3: Anders Celsiuksen piirros kivestä talvella

104 Matti Enbuske laatinut Abraham Hülphers mainitsi riimukiven 1780-luvulla ilmestyneessä teoksessaan. Luulajalainen rehtori K. A. Fredholm kävi puolestaan perehtymässä 1880-luvulla kiveen ja päätyi toteamukseen, että kuviot olivat muodostuneet kalkkikiven murenemisesta. 44 Tähän päätyivät myös ruotsalaiset tutkijat 1990-luvulla. Riksantikvarieämbetetin luetteloinnissa se on ytimekkäästi luokiteltu 2 x 3 metrin kokoiseksi luonnonkiveksi, johon liittyy perimätietoa. 45 Fantasia elää Riimukivi pulpahti esille uudelleen 2000-luvulla, kun dosentti Osmo Pekonen kiinnostui sen vaiheista. Yhdessä uskontotieteilijä Juha Pentikäisen kanssa hän kävi tutustumassa syksyllä 2003 paikkaan, mutta matka päättyi Pekosen mukaan sekaviin tunteisiin. Mitään merkkejä ei kivessä näkynyt, mutta auringon valo loi kiveen ikään kuin kivijumalan kasvot. 46 Sen sijaan Tornionlaakson maineikas kirjailija Bengt Pohjanen vaati syksyllä 2008 kirjoittamaan Ruotsin historian uusiksi. Hän viittasi Käymäjärven kiveen, joka olisi ollut hänen mielestään muinaisten kveenien maan ja Saamenmaan rajalla. Kivessä olevan kolmen kruunun symbolin ruotsalaiset olivat varastaneet meiltä siis kveeneiltä Pohjanen painotti. 47 Suomen puolella on 2010-luvun alussa ympyrä tavallaan sulkeutunut gööttiläisestä fantasiasta modernin ajan pseudotieteelliseen fantasiaan. Käymäjärven kivi on ruokkinut muinaissuomalaisten kadonnutta kuningaskuntaa etsivien mieliä, ja se nähdään yhtenä keskeisenä todisteena kuningaskunnan mahtavuudesta. Kelttien ogham-kirjaimien avulla on jopa pystytty lukemaan kiven teksti tarkoittamaan kyläkunnan tavaroiden säilytyspaikkaa. Innokkaat kuningaskunnan luojat arvelevat, että Käymäjärven kivessä piilee Suomen muinaishistorian kannalta todellinen vallankumous. 48 Ajatukset ovat toki täyttä fantasiaa ja tyypillistä näennäistiedettä, jonka tunnuspiirteitä yhdysvaltalainen antiikin historian professori Garret T. Fagan on luokitellut osuvasti. Niitä ovat muun muassa suuret väitteet, valikoiva ja vääristelevä esitystapa, näennäinen monialaisuus, pinnallisuus ja hatara käsitteiden määrittely. 49 Maineikkaan menneisyyden omaava muinaismuisto lepää yhä Vinsavaaran kupeella. Käymäjärven riimukivi on luonnonmuodostelma, johon paikalliset asukkaat ovat ehkä tehneet aikojen saatossa myös lisäkuvioita. Kuitenkin kovinkaan moneen yksittäiseen muinaismuistokohteeseen Pohjoiskalotilla ei voida liittää yhtä vaikuttavaa tutkimustraditiota kuin on ollut Käymäjärven riimukivellä. Sen vaikutus on ulottunut kokonaiseen ideologiaan vaikka vain fantasiaa tuottaneena kuriositeettina. 44 Lassinantti 1965: 180; Lundholm 1991: Lundholm 1991, s. 48; Riksantikvarieämbetet: Norrbotten, Pajala, Käymäjärvi. < se/cocoon/fornsok/> 46 Pekonen 2005: Ruotsin historia uusiksi. Pohjolan Sanomat < 48 Esim. Hermeetikko-verkkosivuilla pohditaan Käymäjärven kiven arvoitusta: < Vastaavasti myös blogisivustolla Vanha uskonto ja uusi ajattelu: < com>. 49 Fagan 2006: 27 42; myös Ikäheimo & Perttola 2010:

105 Käymäjärven riimukivi Bibliografia Painetut lähteet Brunnius, E [1731]: Tornion kaupungista ja sen lähipitäjistä (suom. T. Itkonen). Lions Club: Tornio. DelaGardiska Archivet eller Handlingar ur Grefl. DelaGardiska Bibliotheket på Löberöd Åttonde delen. P. Wieselgren: Lund. Maupertuis, P [1738]: E. Weinz (toim.): Jordens Figur, Upfunnen af Herrar De Maupertuis, Clairaut, Camus Le Monnier, Ledamöter af Kongl. Vetenskaps Academien i Paris, och Herr Abbotn Outheir, Correspondent af samma academia. Stockholm Tornedalica. Nr 23. Maupertuis, P [1749]: Kertomus retkestä Lapin perukoille erään vanhan muistomerkin luo (suom. Marja Itkonen-Kaila). Tornionlaakson vuosikirja 1977: Tornio. Messenius, J. [1865]: Joh. Messenii Rimkrönika om Finland och dess Inbyggare: Helsinki. Messenius J. [1932]: Johannes Messeniuksen Suomen Riimi-Kronikka. Esihistoriallinen osa. (suom. ja kust. O.V. Itkonen): Helsinki. Rudbeck, O [1689]: Atlantica II. Lychnos-bibliotek 2:2. Almqvist & Wiksell: Tukholma. Schefferus, J [1673]: Lappland (käännös H. Sundin). Acta Lapponica VIII. Nordiska Museet: Gebers. Tuderus, G. 1695: En kort underrättelse om the Österbothniske Lappar som under Kiemi Gebiet lyda. Bidrag till kännedom om de svenska landsmålen och svenskt folkliv XVII:6: Uppsala. Tutkimuskirjallisuus Awebro, K. 1993: Tornionlaakson ruukkitoiminnasta. Tornionlaakson historia II luvulta vuoteen 1809: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Jyväskylä. Bernström, J. 1959: Noter. Johannes Schefferus Lappland (käännös H. Sundin). Acta Lapponica VIII. Nordiska Museet: Gebers. Broberg, G. 2009: Olof Rudbeck ( ). R. Björk & A.W. Johansson (toim): Svenska historiker från medeltid till våra dagar: Norstedts: Tukholma. Gödel V. 1930: Riksantikvarieämbetet. Akademiens förlag: Tukholma. Ekedal, N. 2009: Johannes Schefferus ( ). R. Björk & A.W. Johansson (toim): Svenska historiker från medeltid till våra dagar: Norstedts: Tukholma. Eriksson, G. 2002: Rudbeck. Liv, lärdom, dröm i barockens Sverige. Atlantis: Tukholma. Eriksson, G. 2009: Den lärda kulturen. J. Christensson (toim.): Signums svenska kulturhistoria. Stormaktstiden. Bokförlaget Signum: Lund. Fagan, G. G. 2006: Diagnosing pseudoarchaeology. G.G. Fagan (toim.): Archaeological Fantasies. How pseudoarchaeology misrepresents the past and misleads the public: Routledge: London & New York. Grape, E. 1947: Den gamla släkten Grape. Almqvist & Wiksell: Uppsala. Ikäheimo J. & Perttola W. 2010: Näennäisarkelogisia linjanvetoja Suomen muinaisuuteen. Muinaistutkija 4/2010: Lassinantti, R. 1965: Maupertuis och Niemiberget. Synpunkter och skildringar: Luleå. Lundholm, K. 1991: Ruotsin Tornionlaakson esihistoriaa. Tornionlaakson historia I. Jääkaudelta 1600-luvulle: Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta: Tornio. Nelson, A. 1939: Efterskrift. Olof Rudbeck. Atlantica II: Lychnos-bibliotek 2:2. Almqvist & Wiksell: Tukholma. Pekonen, O. 2005: Käymäjärven merkillinen kivi. Tieteessä tapahtuu 1/2005: Pekonen, O. 2010: La Recontre des religions autour du voyage de l abbé Réginald Outhier en Suède en Lapin yliopistokustannus: Rovaniemi. 105

106 Matti Enbuske Schück, H. 1932: Kgl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien. Dess Förhistoria och Historia I. Almqvist & Wiksell: Tukholma. Schück, H. 1933a: Kgl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien. Dess Förhistoria och Historia II. Almqvist & Wiksell: Tukholma. Schück, H. 1933b: Kgl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien. Dess Förhistoria och Historia III. Almqvist & Wiksell: Tukholma. Schück, H. 1933c: Torneåstenen. Meddelanden från K. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien. Fornvännen 1933: Slunga, N. 1993: Kirkko ja koulu Papisto ja kirkollinen elämä. Tornionlaakson historia II luvulta vuoteen 1809: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Tornio. Tobé, E. 1999: Maupertuis. Berättelse om en färd till det inre av Lappland för att finna ett gammalt minnesmärke. Oknytt 1 4. Johan Nordlander-sällskapets tidskrift: Umeå. Torikka, S. 1986: Arendt Grape : utgiven inför 300-års jubiléet den 12 juli Luleå. Weinz, E. 1977: Personer och händelser kring gradmätningen i Tornedalen Tornedalica. Nr 23.Kalix. Elektroninen aineisto Hermeetikko: Pohjolan Sanomat: Riksantikvarieämbetet: Vanha uskonto ja uusi ajattelu: pakanat.blogspot.com 106

107 Itsensä hautaavat ITSENSÄ ELÄVÄNÄ HAUTAAVAT RUUMIIT VAINAJAT HAUTAPAIKKANSA SUUNNITTELIJOINA RAUTAKAUDELLA Johdanto: materiaalinen kulttuuri sosiaalisena kommunikaationa Jari-Matti Kuusela Kuoleman arkeologiassa on jo jonkin aikaa ollut tuttu käsite, jonka mukaan kuolleet eivät hautaa itseään vaan haudat ja hautaukset tulisi nähdä ensisijaisesti elävien aikaansaannoksena ja heidän ideologisen maailmansa kuvastajina. 1 Väite on luonnollisesti totta, sillä lopulta hautaustoimitus, kuten myös siihen liittyvät rituaalit, ovat elävien suorittamia. Koska harva asia on kuitenkaan yksinkertainen, otan tässä kirjoitelmassa kannan, jonka mukaan kuollut yksilö on läsnä omassa hautausrituaalissaan muutenkin kuin passiivisena toiminnan kohteena. 2 Väitän, että on teoreettisesti perusteltua olettaa vainajien hautaavan itsensä vielä eläessään, koska hautarituaali on ollut tärkeä osa yhteisöjen sisäisiä valtarakenteita. Koska materiaalisen kulttuurin sekä sosiaalisen aseman ja statuksen välinen yhteys on olennainen osa tätä kirjoitusta, katson aiheelliseksi perustella näkemykseni teoreettisesti siitäkin huolimatta, että kyseessä on kenties eräs arkeologisessa tutkimuksessa tavallisimmista lähestymistavoista. Koska mitään ei tule hyväksyä ilman perusteita, jopa vakiintuneita käsityksiä pitää tarkastella niiden teoreettisen uskottavuuden kannalta, ja käsillä olevassa tarkastelussa näkökulma, jonka kautta päätän asiaa tarkastella, on sosiaaliteoreettinen. Edesmennyt sosiologi Erving Goffman on tutkinut tapaa, jolla yhteisön toimijat omaksuvat erilaisia rooleja 3 ollessaan tekemisissä yhteisönsä muiden toimijoiden kanssa. 4 Toimijat haluavat eri tilanteissa viestittää muille yhteisönsä toimijoille tietoa omasta persoonastaan, ominaisuuksistaan ja roolistaan, toisin sanoen, toimijat haluavat viestittää muille tiettyä imagoa itsestään. 5 Tästä johtuen toimijoiden, jotka omaavat yhteisössään tietyn roolin, oletetaan myös omaksuvan tämän roolin ulkoiset, siis havaittavat, piirteet. Roo- 1 Esim. Bradley 1989; Oestigaard & Goldhahn 2006; Fahlander 2008: 31; Fahlander & Oestigaard 2008: 9; Goldhahn Vastaavaa ajattelua on esitetty aiemminkin, ks. esim. Fahlander 2003; Fahlander & Oestigaard 2008: 5 9; Gansum Tässä artikkelissa tarkoitan roolilla ihmisen sosiaalista asemaa, joka voi määräytyä esimerkiksi sukupuolen, iän, ammatin tai syntyperän perusteella tai useamman eri tekijän yhteisvaikutuksesta. 4 Goffman 1984 [1959]; Goffman Goffman 1966: 24 30; Goffman 1982 [1967]:

108 Jari-Matti Kuusela lien ja sosiaalisten ominaisuuksien sanaton viestittäminen on jatkuvaa koodikieltä, joka on ymmärrettävää niille, jotka tuntevat koodin. 6 Kommunikaatio on mahdollista ja toimijat kykenevät viestittämään haluamaansa viestiä, jos he hallitsevat itseään sekä henkisesti että fyysisesti 7 jälkimmäiseen aspektiin liittyy myös materiaalinen kulttuuri ja sen manipulointi. Materiaalisen kulttuurin manipulointi tulee erityisen tärkeäksi silloin, kun halutaan viestittää sosiaalista asemaa. Sosiaalinen asema yhteisössä on aina tavalla tai toisella johdettavissa materiaaliseen todellisuuteen, koska materiaalinen kulttuuri on nopea tapa viestiä asioita muille yhteisön toimijoille ilman verbaalista kommunikaatiota, minkä vuoksi tämä kommunikaation muoto on erityisesti arkeologian kannalta oleellinen ilmiö. 8 Materiaalinen kulttuuri toimii kommunikaatiovälineenä liittyen toimijan sosiaalisiin rooleihin ja ominaisuuksiin. Siksi sitä voi käyttää sosiaalisen erottautumisen keinona 9 sekä oikeuksien ja etuuksien symbolina. Tuolloin asemaa viestivän materiaalisen kulttuurin osan, tai materiaalisen pääoman, omistaminen muotoutuu tietyssä asemassa olevan toimijan velvoitteeksi, mikäli hän aikoo asemansa säilyttää. 10 Statuksen osoittaminen materiaalisen pääoman kautta on ilmeisintä toimijan ollessa vielä elossa, mutta on oletettavaa, että se siirtyy muodossa tai toisessa myös hänen hautaamisensa aikana suoritettuihin rituaaleihin. Lisäksi on todennäköistä, että itse hautarakennelma sekä hauta-antimet ovat myös liitoksissa kuolleen toimijan ja hänen edustamansa ryhmän sosiaaliseen rooliin, koska nämä roolit vaikuttavat kuolemanjälkeisiin rituaaleihin. 11 Valtarakenteet ja rituaalit Rituaali voidaan määritellä säännellyksi, usein samassa paikassa toistuvaksi toiminnaksi. 12 Sellainen voi liittyä useisiin elämänalueisiin ja sen luonne voi olla vaihteleva 13, mutta kun kyseessä on hautaus, niiden on katsottava liittyvän uskonnolliseen tai sakraaliin kontekstiin. Tällaisille rituaaleille on ominaista, että niihin liittyvä ideologia iskostuu rituaalin osanottajiin ja/tai seuraajiin, minkä lisäksi toimijoiden välinen ryhmäkoheesio on rituaalin aikana korkealla tasolla. 14 Tästä voidaan päätellä, että rituaalit liitetään helposti yhteisön valtarakenteisiin. 15 Lisäksi toimija, joka kykenee kontrolloimaan tai manipuloimaan uskonnollis-sakraaleja rituaaleja, voi esimerkiksi vakiinnuttaa ja legitimoida eri sosiaalisten ryhmittymien asemaa yhteisössä. 16 Monet metallikauden kalmistot ja hautarakenteet, kuten röykkiöt, ovat luonteeltaan pysyviä rakenteita, jotka ovat tilassa selkeästi määriteltyjä ja rajattuja symboleja. Siksi 6 Goffman 1966: 33 35; Goffman 1982 [1967]: Goffman 1982 [1967]: Morris 1995: 431; Neitzel 1995: Bourdieu Elias 1983: 53, 63, Trinkaus 1995: Kertzer 1988: Kertzer Collins 1988: ; Bayman 2002: Kertzer 1988; Chapman 1995: 46; Fox 1996; Lewellen 2003: 65 67; Oestigaard & Goldhahn 2006: Kertzer 1988: 13 14, 29, 38; DeMarrais et al. 1996: 15 17; Earle 1997: 144; Bayman 2002:

109 Itsensä hautaavat niiden voidaan katsoa edustavan muun muassa niitä rakentaneiden sosiaalisten ryhmien pysyvyyttä. Täten ne ovat voineet toimia sosiaalisten ryhmien ryhmäidentiteetin symboleina ja vahvistajina, 17 joihin assosioitumalla yhteisön sosiaalinen eliitti on helpottanut asemansa legitimaatiota. 18 Hautarituaalin luonne rautakaudella sosiaaliteorian kannalta Kirjoitelman teeman kannalta on tärkeää liittää hautarituaalit nimenomaan valtarakenteisiin, koska silloin, kun valtarakenteet eivät ole institutionalisoituja, on rakenteille keskeisen toimijan kuolema vaarallinen, koska se on potentiaalinen epävakauden lähde. Kuolemanrituaalien muodollinen kontrollointi on tällöin tärkeää, jotta siirtyminen vanhasta valtarakenteesta uuteen tapahtuisi ilman ongelmia. 19 Päättelyketjua voidaan jatkaa toteamalla, että koska kuolemanrituaalit ovat tärkeitä valtarakenteiden kannalta, on myös ilmeistä, että ne ovat olleet normatiivisia eikä niissä todennäköisesti ole ollut kovinkaan paljon liikkumavaraa: epänormatiivisuutta on vaikea hallita. Edelleen on pääteltävissä, että kuolemaan on todenäköisesti osattu varautua, siinäkin tapauksessa, että valtarakenteille keskeiset toimijat eivät ole olleet välittömässä vaarassa menehtyä. Koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ei ole erityistä syytä olettaa rautakautisten hautaajien toimineen puhtaasti ad hoc -periaateella alkaen suunnitella kuolemanrituaaleja vasta silloin, kun haudattava henkilö on jo kuollut. Todennäköisesti suunnitelmia on tehty tämän vielä eläessä. Tästä puolestaan seuraa, että vainaja on mahdollisesti itse osallistunut suunnitteluun, tai ainakaan ei ole syytä olettaa, ettei näin olisi voinut olla. Hautausten suunnitelmallisuudesta rautakaudella viestii kalmistojen olemassaolo selväpiirteinen paikka, jonne vainaja on viety haudattavaksi. Suunnitelmallisuus sisältää paljon muutakin kuin vainajien loppusijoituspaikan; esimerkiksi hautarituaalit, jotka ovat saattaneet olla hyvinkin pitkäkestoisia. 20 Hautapaikalla on kuitenkin merkityksensä, sillä kalmistoissa voi olla sisäinen rakenne, joka on riippuvainen hautauksen suorittavan yhteisön sosiaalisesta rakenteesta. Esimerkiksi hautarakenteiden koolla ja sijainnilla voi olla merkitystä kalmiston sisäisessä rakenteessa. Tällainen on esimerkiksi Laihian Viirikallion esiroomalainen latomuskalmisto, missä suurimmat latomukset vaikuttavat sijaitsevan korkeammilla ja dominoivammilla kohdilla kuin pienemmät latomukset, mikä voi heijastella yhteisön sosiaalista rakennetta. 21 Arkeologista todistusaineistoa ennalta suunnitelluista hautapaikoista? Hautarakenteen ja haudan paikan ollessa tärkeitä on mahdollista, että ainakin hautapaikka on päätetty etukäteen, mutta voi myös olla, että itse hautarakennetta on, ainakin osaksi, rakennettu jo ennen haudattavan henkilön kuolemaa. Luonnollisesti arkeologinen näyttö 17 Kertzer 1988: Okkonen 2003: Oestigaard & Goldhahn Esim. Goldhahn Kuusela et al

110 Jari-Matti Kuusela Kuva 2. Välikankaan kalmiston röykkiö 1. Rakennekivet värjätty harmaiksi. Huomattavaa on, kuinka rakenne vaikuttaa keskeneräiseltä. Alkuperäisestä kuvasta (Mäkivuoti 1996: Liite 6) muokannut Jari- Matti Kuusela. Kuva 1. Välikankaan, Tervakankaan, Tahkokankaan ja Muhojoen etelärannan kohteiden sijoittuminen Pohjois-Pohjanmaalla. tällaisesta toiminnasta on vaikeasti tavoitettavissa, mutta ainakin yksi esimerkki Oulusta saattaisi suoraan indikoida ennakoivaa haudanrakentamista. Oulun Välikankaan kalmisto (Kuva 1) käsittää neljä tutkittua röykkiötä, joista on todettu merkkejä ainakin kahdestatoista hautauksesta. Ne ajoittuvat nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta kansainvaellusajalle eli noin jkr. 22 Röykkiöstä 1 todettiin useita arkkurakenteita, joihin hautaukset oli suoritettu. 23 Kohteen tutkinut Markku Mäkivuoti on pannut merkille, kuinka röykkiössä oli havaittavissa merkkejä rakenteen keskeneräisyydestä ikään kuin sitä olisi ollut tarkoitus laajentaa, mutta tämä oli jäänyt tekemättä (Kuva 2). 24 Mikäli tulkinta pitää paikkansa, on se katsottava ennakoivaksi haudanrakentamiseksi. Välikankaan kohteessa on havaittavissa lisäksi, kuinka esimerkiksi röykkiö 1:n kaikkia hautauksia ei ole tehty helppoon paikkaan, vaan arkkurakenteiden pohjia on usein pitänyt ensin muokata, jotta ne on saatu tasaiseksi. 25 Merkityksettömältä tuntuva ilmiö muuttuu merkitykselliseksi, kun huomioidaan tällaisen vaivannäön tarkoittavan, että hautaus on tahdottu tehdä juuri kyseiseen kohtaan rakentamisen vaivalloisuudesta huolimatta. Jos haudan paikalla ei olisi ollut väliä, olisi se voitu rakentaa helpompaan paikkaan vaivaa säästäen. Koska haudan paikalla on ollut merkitystä, voidaan olettaa, että kohta johon hauta tulisi rakentaa on ollut etukäteen tiedossa. Toisin sanoen haudanrakentamista ovat todennäköisesti ohjanneet sosiaaliset säännöt eikä hautaus ole ollut sattumanvarainen ad hoc -tapahtuma. Välikankaan rakenteessa havaittavat piirteet saattavat olla suora viite suunnitelmallisesta ja ennen kaikkea ennakoivasta haudanrakentamisesta. Muu todistusaineisto on 22 Mäkivuoti Mäkivuoti 1996: Mäkivuoti 1996: Mäkivuoti 1996:

111 Itsensä hautaavat Kuva 3. Oulun Tahkokankaan mahdollisesti varhaiselle rautakaudelle ajoittuva latomuskalmisto. pakko johtaa röykkiöiden ominaispiirteistä, minkä vuoksi todisteet ovat ainakin jossakin määrin spekulatiivisia. Kuten seuraavat esimerkit pyrkivät osoittamaan, joskus jo röykkiön ulkoisesta olemuksesta on pääteltävissä, että haudanrakentaminen on todennäköisesti ollut suunnitelmallista ja ennakoivaa. Oulun Välikankaan kalmistosta noin kilometri pohjoiseen (Kuva 1) sijaitsee Tahkokankaan kalmisto. Tahkokangas käsittää yhdeksän kivirakennelmaa, jotka ovat mahdollisesti varhaiseen rautakauteen ajoittuvia hautoja (Kuva 3). 26 Käsiteltävän aiheen kannalta Tahkokankaan kohteen tekee mielenkiintoiseksi latomusten sijoittuminen. Tahkokankaan kivirakennelmat sijoittuvat karkeasti luode-kaakko-suuntaisen kivisen harjanteen laelle kuitenkin siten, että aivan harjanteen huipulla olevat latomukset (Kuva 3) poikkeavat muodoltaan harjanteen eteläpuolella olevista kivirakkaan rakennetuista rakennelmista. Rakenteet ovat kaikki jokseenkin nelikulmaisia matalia latomuksia, kun taas eteläisemmät kivirakkaan rakennetut röykkiöt tai latomukset ovat muodoltaan vaihtelevia ja useassa on selkeä rakenteellinen kuoppa, mikä puuttuu latomuksista. 27 Tätä artikkelia kirjoitettaessa Tahkokankaan rakenteet ovat kaivaustutkimuksen kohteena ja alustavasti vaikuttaa vahvasti siltä, että kyseessä on varhaisrautakautinen latomuskalmisto. Mikäli tämä pitää paikkansa, vaikuttaa rakenteiden muodolla ja niiden sijainnilla suhteessa toisiinsa olleen merkitystä. Vastaavanlainen tilanne on osittain tutkitussa Tervakankaan kalmistossa, Raahessa (Kuva 1). 26 Kuusela Tämän artikkelin kirjoittamisen aikana Tahkokankaalla käynnissä olevat tutkimukset ovat tarkentaneet kohteen luonnetta ja esimerkiksi vuoden 2011 raportissa ilmoitettu latomusten määrä on supistunut kahdestatoista yhdeksään. 27 Kuusela

112 Jari-Matti Kuusela Tervakankaan kalmisto käsittää kaksitoista kivirakennelmaa, joista kahdeksan on tutkittu vuosina Hautausten ajoitus on vanhemmalta roomalaiselta rautakaudelta nuoremmalle roomalaiselle rautakaudelle tai kansainvaellusajan alkuun eli noin jkr. 29 Kohde muistuttaa Tahkokangasta, sillä kymmenen Tervakankaan latomusta on rakennettu kivirakkaan. Niistä useassa on havaittavissa kuoppa, joka voi olla penkomiskuoppa, mutta ainakin joissain tapauksissa se on myös rakenteel- Kuva 4. Raahen Tervakankaan rautakautinen kalmisto. linen (Kuva 4). Kaksi latomusta, latomukset 7 8, ovat selvästi erillään kalmiston muista rakenteista. Lisäksi niiden muoto ja koko on poikkeava ne ovat nelikulmaisia tai soikeita arkkumaisia rakennelmia eivätkä varsinaisia röykkiöitä kuten muut kalmiston haudat. Niiden tutkimuksen aikana havaittiin, että rakennelmien täyttö koostui reunakiviä selkeästi pienemmistä kivistä sekä maasta, mikä poikkesi Tervakankaan muista latomuksista lukuun ottamatta latomusta 5, jonka täyttö oli osittain maansekainen. 30 Myönnettäköön, että latomusten 7 8 muoto tai koko sinänsä on tuskin merkillepantavan poikkeava kohteen muihin kivirakenteisiin verrattuna, mutta kun näihin tekijöihin yhdistetään latomusten sijainti suhteessa kohteen muihin kivirakennelmiin, on jossain määrin perusteltua olettaa, että kyseessä on kaksi kalmistonsisäistä poikkeustapausta. Kun Tervakankaan kalmiston rakennetta tarkastelee kokonaisuutena (Kuva 4), huomio kiinnittyy siihen, kuinka suurin osa kivirakenteista on tiiviissä ryppäässä, osa jopa kiinni toisissaan siten että niiden voi katsoa muodostavan yhtenäisen rakenteen. Koska kaikkia hautoja on tuskin rakennettu täysin samanaikaisesti, on ne tietoisesti haluttu tehdä juuri tällä tavoin. Latomuksen muutkin ulkoiset piirteet kuin vain koko ja muoto voivat tehdä siitä poikkeavan kalmiston muihin rakenteisiin verrattuna. Eräs tällainen piirre on esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalta ja Satakunnasta tunnettu pääosin esiroomalaisen rautakauden ilmiö, jossa kivilatomuksen kivet ovat silmiinpistävän punaisia. 31 Erityisen merkillepantavaa tässä tavassa on, että punaisella kivellä katettuja latomuksia on yhdessä kalmistossa yleensä vain yksi tai korkeintaan muutama. 32 Lisäksi nämä punaiset latomukset sijaitsevat usein kalmiston keskeisellä kohdalla ja kuuluvat usein sen kookkaimpiin hautarakennelmiin Forss et al. 1991; Forss et al. 1992; Forss et al. 1993; Forss et al Forss & Jarva 1992; Jarva 1999: 97 98; Leppiaho 2005: Forss et al. 1993: 3 5; Forss et al. 1994: Miettinen 1986; Miettinen 1998: Miettinen 1998: Miettinen 1998:

113 Itsensä hautaavat Tapaa kattaa latomukset punaisella kivellä on pidetty Etelä-Pohjanmaalle ja Satakunnalle tyypillisenä varhaisen rautakauden ilmiönä. 34 Kuitenkin Iissä Pohjois-Pohjanmaalla vuonna 2008 tutkittu röykkiö (Kuva 1) oli katettu hyvin punaisella kivellä, kun taas röykkiön sisältä havaitussa nelikulmaisessa hautarakenteessa tätä punaista kiveä ei ollut käytetty. 35 Yhteys Etelä-Pohjanmaalla havaittuun samankaltaiseen ilmiöön antaa olettaa, että taustalla on mahdollisesti samankaltainen hautarituaaleihin liittyvä ideologia. 36 Kaikkia edellä kuvattuja piirteitä yhdistää poikkeavuus suhteessa kalmiston muihin latomuksiin. Tahkokankaalla maantasaiset suuret nelikulmaiset latomukset on rakennettu erilleen mahdollisen kalmiston muista rakenteista. Tervakankaalla kaksi muodoltaan ja kooltaan poikkeavaa latomusta on rakennettu erilleen kalmiston kymmenestä muusta haudasta. Etelä-Pohjanmaan punaiset röykkiöt erottautuvat yleensä kalmistojensa suurimpina ja sijainniltaan dominoivina rakenteina. Palaten artikkelin alussa esille tuotuun ajatukseen siitä kuinka ihmiset korostavat materiaalisella kulttuurilla omaa rooliaan ja kuinka tämä heijastuu myös kuolemanjälkeisiin rituaaleihin, on houkuttelevaa tehdä oletus, että nämä haudat edustavat jotakin muuta kuin kalmiston muut latomukset. Toisin sanoen ne kertovat kenties haudattujen eriävästä roolista, minkä vuoksi kyseisten hautojen rakenne ja sijainti poikkeaa muista haudoista. Jos kyseinen rooli on ollut aktiivinen osa latomuksiin haudattujen henkilöiden elämää, on heidän tulevien hautapaikkojensa sekä niiden suhde muihin kalmiston hautoihin ollut todennäköisesti tiedossa jo ennen kuolemaa. Mikäli tämä ajatus hyväksytään, on täysin mahdollista, että vainaja on eläessään voinut itse määrittää oman hautapaikkansa perustaen sen omaan rooliinsa. Kuolema on luonnollisesti voinut olla yllättävä, esimerkiksi tapaturmainen, jolloin hautapaikkaa ei ehkä ole etukäteen päätetty, mutta edellä esitettyä tulkintaa ei pidä tämän vuoksi hylätä. Erityisesti siinä tapauksessa, että eroava piirre toistuu systemaattisesti ja laajalla alueella, kuten esimerkiksi röykkiöiden punainen kate, on syytä olettaa, että kyseessä on normatiivinen rituaalikäyttäytyminen, joka voi liittyä haudattujen henkilöiden sosiaaliseen rooliin tai -rooleihin heidän omissa yhteisöissään. Mikäli näin on, nämä henkilöt ovat mahdollisesti tienneet, mihin heidät tullaan hautaamaan, ja he ovat voineet aktiivisesti vaikuttaa tähän ollessaan vielä elossa esimerkiksi osittain rakentamalla/rakennuttamalla oman hautamonumenttinsa etukäteen. Tämä pätee luonnollisesti ainoastaan siinä tapauksessa, että henkilö on saavuttanut elämässään roolin, joka on lopullinen ennen kuolemaa. Yksilöllä on elämänsä aikana monta eri roolia ja ne voivat muuttua. Siksi ei voida varmuudella sanoa, mitkä rooleista lopulta ovat vaikuttaneet siihen miten hautarituaalit suoritetaan. Samaten on uskaliasta kovin yksityiskohtaisesti spekuloida arkeologisen aineiston perusteella, miten esimerkiksi eri hautamuodot ilmentävät niihin haudattujen henkilöiden rooleja. 37 Silti jo kalmistonsisäisen variaation sekä systemaattisten ja laajalle levinneiden ilmiöiden olemassaolo paljastaa, että vaikka me emme 34 Etelä-Pohjanmaan ja Satakunnan punaiset röykkiöt eroavat toisistaan kuitenkin siten, että siinä missä Etelä-Pohjanmaan latomuksissa punaista kiveä on käytetty yksinomaan latomusten pintarakenteissa, on Satakunnan alueella punaista kiveä käytetty tasaisesti koko rakenteessa (Miettinen 1986; 1998: 67). 35 Okkonen 2008; 2010: Okkonen 2010: Fahlander & Oestigaard 2008:

114 Jari-Matti Kuusela kenties pysty varmuudella rekonstruoimaan sosiaalisia rakenteita, jotka vaikuttivat hautarakennelmiin ja -rituaaleihin, ne olivat olemassa eikä niitä tule jättää huomiotta. Päätelmiä Jos oletetaan, että tuleva vainaja on voinut eläessään vaikuttaa hautarituaaleihinsa ja -paikkaansa, voidaan todeta, että toteamus kuolleet eivät hautaa itseään ei lopulta olekaan niin yksiselitteisen tosi. Epäilemättä hautauksen suorittavat elävät ja hautarituaali heijastanee elävien ideologista maailmaa, mutta on myös huomioitava se mahdollisuus, että vainaja on eläessään itse vaikuttanut näihin rituaaleihin. Tällöin hautapaikat muuttuvat monisyisemmiksi. Sen sijaan että ne olisivat ainoastaan elävien ideologiaa korostavia monumentteja, ne voivat kertoa jotakin myös niihin haudatuista henkilöistä ja heidän rooleistaan yhteisössä yksilötasolla. Tällä perusteella voidaan todeta, että kenties osa vainajista on sittenkin haudannut itsensä. Bibliografia Painamattomat lähteet Forss, A., Itäpalo, J. & Jarva, E. 1992: Saloisten Tervakankaan rautakautisen kalmiston tutkimus Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, Historian laitos: Oulu. Forss, A., Itäpalo, J. & Jarva, E. 1993: Saloisten Tervakankaan rautakautisen kalmiston tutkimus Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, Historian laitos: Oulu. Forss, A., Itäpalo, J. & Jarva, E. 1994: Saloisten Tervakankaan rautakautisen kalmiston tutkimus Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, Historian laitos: Oulu. Kuusela, J.-M. 2011: Oulu Tahkokangas. Rautakautisen röykkiöalueen kartoitus ja lähialueiden koekaivaus syksyllä Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, arkeologia: Oulu. Mäkivuoti, M. 1996: Oulun Kaakkurin Välikankaan rautakautinen kalmisto. Lisensiaattityö. Oulun yliopisto, Historian laitos: Oulu. Okkonen, J. 2008: Iin Muhojoen etelärannan röykkiötutkimus keväällä Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, arkeologia: Oulu. Tutkimuskirjallisuus Bayman, J. 2002: Hohokam craft economies and the materialization of power. Journal of Archaeological Method and Theory 9(1): Bourdieu, P. 1984: Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste. Cambridge University Press: Cambridge. Bradley, R. 1989: Darkness and light in the design of megalithic tombs. Oxford Journal of Archaeology 8(1): Chapman, R Ten years after megaliths, mortuary practices, and the territorial model. Beck, L. (toim.): Regional Approaches to Mortuary Analysis: Plenum Press: New York. Collins, R. 1988: Theoretical Sociology. Harcourt Brace Jovanovich: San Diego. DeMarrais, E., Castillo, J. & Earle, T. 1996: Ideology, materialization and power strategies. Current Anthropology 37(1): Earle, T. 1997: How Chiefs Come to Power: The Political Economy in Prehistory. Stanford University Press: Stanford. 114

115 Itsensä hautaavat Elias, N. 1983: The Court Society. Pantheon Books: New York. Fahlander, F. 2003: The Materiality of Serial Practice a Microarchaeology of Burial. GOTARC. Series B, Gothenburg archaeological theses 23. University of Gothenburg: Gothenbug. Fahlander, F. 2008: A piece of the Mesolithic. Horizontal stratigraphy and bodily manipulations at Skateholm. Fahlander, F. & Oestigaard, T. (toim.): The Materiality of Death Bodies, Burials, Beliefs: BAR International Series Archaeopress: Oxford. Fahlander, F. & Oestigaard, T. 2008: The materiality of death: bodies, burials, beliefs. Fahlander, F. & Oestigaard, T. (toim.): The Materiality of Death Bodies, Burials, Beliefs. BAR International Series 1768: Archaeopress: Oxford. Forss, A. & Jarva, E. 1992: Raahen seudun varhaishistoria Saloisten Tervakankaan löytöjen valossa. Julku, K. (toim.): Suomen varhaishistoria. Tornion kongressi : Studia historica septentrionalia 21. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Forss, A., Itäpalo, J. & Jarva, E. 1991: Raahen Saloisten Tervakankaan rautakautisen kalmiston tutkimus Arkeologian tutkimusraportti 2. Oulun yliopisto: Oulu. Fox, J. 1996: Playing with power: ballcourts and political ritual in Southern Mesoamerica. Current Anthropology 37(3): Gansum, T. 2008: Reproduction and relocation of death in Iron Age Scandinavia. Fahlander, F. & Oestigaard, T. (toim.): The Materiality of Death Bodies, Burials, Beliefs. BAR International Series 1768: Archaeopress: Oxford. Goffman, E [1959]. The Presentation of Self in Everyday Life. Penguin Books: New York. Goffman, E Behavior in Public Places. Notes on the Social Organization of Gatherings. The Free Press: New York. Goffman, E [1967]. Interaction Ritual. Essays on Face-to-Face Beahvior. Pantheon Books: New York. Goldhahn, J. 2008: From monuments in landscape to landscapes in monuments: monuments, death and landscapes in early Bronze Age Scandinavia. Jones, A. (toim.): Prehistoric Europe. Theory and Practice: Wiley-Blackwell: Chichester. Jarva, E. 1999: A look at ankles: two bronze rings from the Roman Iron Age necropolis of Tervakangas (Raahe) in Northern Ostrobothnia. Faravid 22 23: Kertzer, D. 1988: Ritual, Politics & Power. Yale University Press: New Haven. Kuusela, J.-M., Vaneeckhout, S. & Okkonen, J. 2010: Places of importance and social communication: studying the Pre-Roman cairnfield of Viirikallio in Laihia, Finland. Estonian Journal of Archaeology 14(1): Lewellen, T. 2003: Political Anthropology: An Introduction. 3rd edition. Praeger: Westport. Meinander, C.F. 1954: Die Bronzezeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 54. Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Miettinen, M. 1986: An Early Iron Age cairn from Frönäsudden, Southern Ostrobothnia. Fennoscandia Archaeologica 3: Miettinen, M. 1998: Laihian historia 1 esihistoria. Laihian kunta: Jyväskylä. Morris, C, 1995: Symbols to power. Styles and media in the Inka state. Carr, C. & Neitzel, J.E. (toim.): Style, Society and Person: Plenum Press: New York. Neitzel, J.E. 1995: Elite styles in hierarchically organized societies. The Chacoan regional system. Carr, C. & Neitzel, J.E. (toim.): Style, Society and Person: Plenum Press: New York. Oestigaard, T. & Goldhahn, J. 2006: From the dead to the living: death as transactions and renegotiations. Norwegian Archaeological Review 39(1): Okkonen, J. 2003: Jättiläisten hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Unviersitatis Ouluensis B 52. Oulun yliopisto: Oulu. Okkonen, J. 2010: Excavation of an early metal age burial cairn in Ii, Northern Ostrobothnia. Faravid 34: Trinkaus, K. 1995: Mortuary behavior, labor organisation, and social rank. Beck, L.A. (toim.): Regional Approaches to Mortuary Analysis: Plenum Press: New York. 115

116 Jari-Matti Kuusela 116

117 Muinaismuistoja Kuusamosta MUINAISMUISTOJA KUUSAMOSTA RAJAN MOLEMMIN PUOLIN Jari Okkonen Arkeologisiin kenttätöihin kuuluu ripaus seikkailua ja jopa vaaran tuntua. Seuraavassa esitellään muutamia muinaistieteellisiä havaintoja Kuusamosta molemmin puolin nykyistä valtakunnan rajaa. Kohteet ja niihin liittyvät muistot ja muistiinpanot ovat paljolti jäsentymättömiä ja ajan hampaan kaluamia. Lisäksi on muistettava, että kentällä liikkuminen on inhimillistä toimintaa, jossa tunnetilat, väsymys ja iloisesti yllättävät löydöt vähäiseltä mutta silti tärkeältä osalta määrittävät suhtautumistamme arkeologisiin kohteisiin 1. Paikat ovat siten aina enemmän kuin pelkkiä pisteitä kartalla; kulkijan subjektiivinen kokemus, tunnetila, kuten esimerkiksi nostalgia ja asenteet, kiinnittyvät myös arkeologisiin kohteisiin ja toisinaan myös niistä tehtyihin huomioihin 2. Tähän liittyy myös se kuinka helposti arkeologinen kohde liitetään sen löytäjän tai tutkijan persoonaan. Kohteet tulevat osaksi löytäjäänsä ja erityisesti koskemattomat kohteet, joita kukaan muu ei ole määrittänyt, voivat olla löytäjälleen tärkeitä. Keskustelu, joka liittyy kohteen informaatiopotentiaalin tai arvon kiistämiseen, käy helposti epäloogisesti ja epäreilusti löytöihin assosioituun tutkijaan. On vaikea löytää toista tiedettä, joka samalla tavalla olisi paikkaan liittyvään subjektiiviseen emootioon sidoksissa kuin arkeologia. Oulun yliopistolla on kertynyt kokemusta Kuusamossa tehdystä arkeologisesta kenttätyöstä jo kotvan verran. 3 Paljolti tämä on johtunut vetävistä voimista, ei niinkään työntävistä. Erityisen merkittävä rooli arkeologiselle kenttätutkimustoiminnalle on ollut Kuusamon kansanopistolla, joka on toiminut tukikohtana monille inventoinneille ja kaivauksille 1990-luvun lopulta alkaen. Vaikka tutkimuskohteiden valinnassa hyvän muonituksen ja erinomaisten majapaikkojen ohjaavaa merkitystä ei voikaan väheksyä, voimme kuitenkin havaita pyrintöjä perustella kenttätutkimuksia myös objektiivisemmasta näkökulmasta. Idän ja lännen raja-alueena ja kahden meren välillä tapahtuneen sisävesiliikenteen solmukohtana Kuusamon muinaisjäännöksiin kajoamiselle voidaan nähdä myös tieteellisempi syy. 4 1 Ks. Okkonen 2009c: Ks. Okkonen 2003: Ks. Okkonen 2002a: 5 11; Okkonen 2002b: 58 66; Viljanmaa 2002: 52 55; Miettinen 2009: Ks. Paavola 2002:

118 Jari Okkonen 1009 Tervajoki Mäntyjoki 1011 Pirttilahti Astervanjoki Oulankajoki Kuusinkijoki Haukilampi Mäntykoski Selkäjoki Ahvenlampi KM Kuva 1. Kartta Kuusamon Paanajärvestä ja sen tunnetuista muinaisjäännöskohteista. VANHA RAJA 1012 Ensimmäiset muistot koskevat luovutetulla alueella sijaitsevan Paanajärven muinaisjäännöksiä. Alue kuuluu Paanajärven kansallispuistoon, ja järven länsiosassa liikkumiseen tarvittiin paikallisen rajavartioston päällikön lupa. Suomen rajan tuntumassa maastotarkastus tapahtui venäläisen rajavartijan valvonnassa suomalaisten vierailijoiden passit oli kerätty pois tätä ennen. Tämän artikkelin kirjoittaja sekä Eeva-Riitta Majoinen ja Juha-Pekka Joona liikkuivat muinaisjäännösorientoituneesti palokärjen ja paimenpojan maisemissa viiden päivän ajan kesäkuussa vuonna Kuusamon luovutetun alueen muinaismuistot oli kartoitettu postuumisti ilman maastotarkistusten mahdollisuutta Aarni Erä-Eskon toimesta vuonna Sama listaus ja tiivistelmät näistä kohteista esitettiin Anja Sarvaksen kirjoittamassa Kuusamon esihistoriassa vuonna Erä-Eskon koostamista tiedoista käy ilmi, että Paanajärveltä tunnettiin kaikkiaan kymmenen muinaisjäännöskohdetta. Ne keskittyvät toisaalta järven länsipäähän Oulankajoen ja Kuusinkijoen suualueella sekä järven itäpäähän lähelle vanhaa valtakunnan rajaa (Kuva 1). Kohteista enemmistö on muinaisesineiden löytöpaikkoja: näistä kolme on luonteeltaan kivikautisia (kohteet 1001, 1002 ja 1003) ja yksi rautakautinen (1004). Pyyntikuopaksi tulkittuja kuoppajäänteitä tunnetaan kahdesta paikkaa, nekin hieman kauempaa järven rannasta (1010 ja 1013). Toisaalta yhdestä kivikautisesta löytöpaikasta on havaintoja kuopista (1002), mikä viittaa kiinteään muinaisjäännökseen eli kivikautiseen asuinpaikkaan. Yksi Paanajärven kiinnostavimpia kohteita on Mannilan lappalaiskalmisto (1004), josta tunnetaan myös myöhäisrautakautinen nelikorvakkeinen kirves (KM 5409:3) 7. Järven kummastakin päästä tunnetaan lappalaisten asuinpaikka (1012 ja 1008) sekä muutama mahdollisesti historiallisen ajan asumuksiin liittyvä omituinen kumpu (1009 ja 1011). Löytöpaikat kielivät kiinteistä muinaisjäännöksistä ja asumisesta. Kesän 1999 kenttäkäynnillä Mäntykosken suussa huomattiin merkkejä kivikautisesta asuinpaikasta, jonka todisteena metsäpolulta rikkoutuneesta maasta löydettiin kvartsikaavin (Kuva 2) 8. 5 Erä-Esko Sarvas 1986: Kirvestyypistä ja ajoituksesta, ks. Okkonen 2009c: Paanajärven Mannilan kirves oli löydetty pellon ojaa kaivettaessa. Kirves saatiin valtion kokoelmiin vuonna Sarvas 1986: Löytöpaikka on polulla Mäntykosken tulipaikasta noin 20 m koilliseen ja noin 15 metriä järven rannasta pohjoiseen. Löytökohdan luona on vanha kaivo noin viiden metrin päässä. 118

119 Muinaismuistoja Kuusamosta Pirttilahti Astervanjoki Paanajärvi cm Kuva 2. Paanajärven Mäntykoskelta löydetty kvartsikaavin. Kuusamo, Paanajärvi, Pirttilahti Kivikautinen asuinpaikka Pirttilahti Kvartsien löytöpaikka Asumuspainanne Kuva 3. Yleiskartta Alipään Pirttilahden kivikautisesta asuinpaikasta. Paanajärvi m Järven itäpäässä sijaitseva Alipään löytöpaikka (1001), josta saatiin talteen vuonna 1896 tasataltta (KM 3254:8) 9, näyttäisi vuoden 1999 maastotutkailujen perusteella kivikautiselta asuinpaikalta (Kuva 3). Pitkän niemen tyvessä on asumuspainanteeksi luokiteltava kuoppatalon jäännös, sekä sen luona Pirttilahden rantahiekalla molemmin puolin vesirajaa kvartsi-iskoksia. Ulkoasultaan vastaavia neoliittiseen aikaan ajoittuvia kuoppatalon jäännöksiä on kaivettu Oivangin Kotaniemellä 10 ja Yli-Kitkan Kuorikkikankaalla 11. Paanajärvellä näyttäisi vuoden 1999 maastotutkimusten perusteella olevan kivikautisia asuinpaikkoja, joista irtolöydöt jo antoivat vahvan viitteen. Kivikautinen kuoppatalon jäännös liittää alueen muuhun Koillismaahan. Rautakauden kirves löytyi järven länsipäästä paikasta, jossa oli lappalaisten hautoja ja poltettuja ihmisenluita. Lisäksi kuoppien ounasteltiin liittyvän lappalaisten asusteluun paikalla. 12 Kiinnostavaa on se, että samanlaisia toistu- 9 Sarvas 1986: 208. Tasataltan löysi isäntä Elias Karjalainen ja sen toimitti valtion kokoelmiin kerääjä Kaarlo Moilanen. 10 Viljanmaa 2004: Kotaniemi E ajoittuu tyypillisen kampakeramiikan aikaan. 11 Pesonen 1996: Sarvas 1986:

120 Jari Okkonen Kuva 4. Kuusamon Kiitämän Mouruniemen kivikautisen asuinpaikan vedenalaisia kvartsilöytöjä. Kuva 5. Kuusamon Pökkelöniemen asuinpaikalta löydetyt kaksi saviastian palaa, jotka liittyvät koristelultaan itäiseen kuoppakeramiikkaan. mia rautakautisten irtolöytöjen konteksteista nousee esiin muualtakin Pohjois-Suomesta oli kyseessä sitten loistosolki tai työkirves 13. Nyt tehdyt havainnot todistavat, että varsin pienimuotoinenkin kenttätoiminta voi tuoda uusia havaintoja tutkimuksen piirin. Kuitenkin vasta Paanajärven alueen muinaisjäännöskohteiden systemaattinen inventointi tarjoaisi perustan tarkastella Pohjois-Pohjanmaan rannikon kannalta keskeisen seudun varhaista asutushistoriaa 14. Alipään Pirttilahden kivikautisen asuinpaikan kvartsilöytöjen sijoittuminen rantaan osittain veden alle ei näyttäisi olevan mitenkään epätyypillistä. Kuusamon Kiitämäjärven Mouruniemessä tutkittiin vuonna 2009 kivikautista asuinpaikkaa 15, jonka rannan asuinpaikkalöydöt ulottuvat liki metrin syvyydelle saakka (Kuva 4). Näyttää siltä, että joidenkin Kuusamon järvien vedenpinta on noussut kivikautisesta tasosta, mikä on aiheuttanut asuinpaikkakerrosten eroosiota ja sortumista rantaveteen. Ilmiö liittynee ilmaston ja ympäristön muutokseen ei ihmisen toimintaan. Kuusamon Kantokylän Pökkelöniemellä tehtiin pienimuotoisia kaivaustutkimuksia vuosina 1999 ja Jälkimmäisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää maanpinnalta löydetyn kahden tyypiltään erikoisen saviastian palan (Kuva 5) kontekstia. Kyseessä ovat lähinnä itäiseen kuoppakeramiikkaan kuuluvat löydöt. Koristelukuosin levintä painottuu Venäjän Karjalaan, Pohjois-Karjalaan, Etelä-Savoon ja Kymenlaaksoon 17. Pökkelöniemen aiemmissa tutkimuksissa ounasteltu ajoitus ei löydön myötä muutu: kohde ajoittuu tyypillisen kampakeramiikan aikaan noin ekr. 13 Esim. Utajärven Juorkunan kirveslöytö ja Rovaniemen Alajärven solkilöytö. Ks. Koivunen 1975: 3 23; Okkonen 2009c: Paanajärven asutuksen monikulttuurisesta (itäkarjalaisesta, suomalaisesta ja saamelaisesta) luonteesta ja 1600-luvulla, ks. Julku Paanajärven muinaisjäännöksiin on laskettava myös erikoiset kivipöydät Nuorusella ja Kivakkatunturissa. Ks. Manjuhin 1993: 96, Okkonen 2009a. 16 Okkonen 2002: 5 11; 2009b. 17 Pesonen 1999, luettu Suomen esihistoriallinen keramiikka. [WWW-dokumentti]. <www. helsinki.fi/hum/arla/keram/ikuoppa.html>. 120

121 Muinaismuistoja Kuusamosta Bibliografia Painamattomat lähteet Erä-Esko, A. 1975: Kuusamon muinaisjäännökset luettelo vuodelta Inventointikertomus. Museovirasto, arkeologian osasto, topografinen arkisto: Helsinki. Okkonen, J. 2009a: Kuusamon Mouruniemen kivikautisen asuinpaikan koekaivaus elokuussa Kaivauskertomus. Museovirasto, arkeologian osasto, topografinen arkisto: Helsinki. Okkonen, J. 2009b: Kuusamon Pökkelöniemen kivikautisen asuinpaikan koekaivaus Kaivauskertomus. Museovirasto, arkeologian osasto, topografinen arkisto: Helsinki. Tutkimuskirjallisuus Julku, K. 1974: Kuusamon vanhimmat valtarajat, Koillissanomat Koivunen, P. 1975: A Gilded Relief Brooch of the Migration Period from Finnish Lapland. Acta Universitatis Ouluensis B4. Oulun yliopisto: Oulu. Manjuhin, I. 1993: Esihistoria. Koutaniemi L. (toim.), Paanajärven kansallispuisto: Paanajärvi Oulanka-säätiö: Kuusamo. Miettinen, E. 2009: Viisikko ja muinaisveneen arvoitus Kuusamolaisen luonnontieteellis-arkeologisen kohteen tutkimus kesällä Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (toim.): Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle: Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta: Oulu. Okkonen, J. 2002a: Pökkelöniemen kivikautisen asuinpaikan tutkimus Pieni pala kuusamolaista esihistoriaa. Faravid 26/2002: 5 11 Okkonen, J. 2002b: Kuusamon myöhäisrautakautiset aarrelöydöt. Alavuotunki, J. & Lindvall, E. (toim.): Viikinkejä Koillismaalla Vikingar i Nordöstra farleden?: Kuusamon kansanopisto: Kuusamo. Okkonen, J. 2003: Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis B 52. Oulun yliopisto: Oulu. Okkonen, J. 2009c: Moneen kertaan hukattu ajatuksia arkeologisesta tiedosta, tulkinnasta ja rautakautisesta kirveestä. Faravid 33/2009: Paavola, K. 2002: Johdanto: Koillismaan viikinkiaikaisia yhteyksiä. Alavuotunki, J. & Lindvall, E. (toim.): Viikinkejä Koillismaalla Vikingar i Nordöstra farleden?: Kuusamon kansanopisto: Kuusamo. Pesonen, P. 1996: Posion Kuorikkikankaan asumus. Muinaistutkija 1/1996: Pesonen, P. 1999: Suomen esihistoriallinen keramiikka. [WWW-dokumentti]. < hum/arla/keram/ikuoppa.html>. Sarvas, A. 1986: Kuusamon esihistoria. Kuusamon historia IV: Koillissanomat: Kuusamo. Viljanmaa, S. 2002: Kuusamo 201 Oivanginjärvi Kotaniemi E asuinpaikka neoliittiselta kivikaudelta. Alavuotunki, J. & Lindvall, E. (toim.): Viikinkejä Koillismaalla Vikingar i Nordöstra farleden?: Kuusamon kansanopisto: Kuusamo. Viljanmaa, S. 2004: Ehjää liuske-esineistöä asuinpainanteista kätkettyjä muinaiskaluja?. Muinaistutkija 3/2004:

122 Jari Okkonen 122

123 Kiimingin kiilleriipus KIIMINGIN KIILLERIIPUS LISÄ SUOMEN KIVIKAUTISEEN KORUSTOON Mika Sarkkinen Johdanto Pieniä liuskerenkaita on tavattu useita kampakeraamisen kauden yhteyksistä erityisesti Lounais-Suomesta. Pohjois-Suomesta niitä tunnetaan vain muutamia. Renkaita käytettiin ehkä koruina tai amuletteina nahkavaatteeseen ommeltuina tai hihnaan pujotettuina. 1 Näin valotti kuulijoilleen Kirsti Paavola Kiimingin esihistoriasta pitämässään yleisöluennossa Kiimingin [14] Hannuksen kivikautiselta asuinpaikalta löydettyä liuskerengasta (PPM 6819:7) ja sen käyttötarkoitusta. Yhden kunnan esihistoriaan keskittyvässä lyhyessä esitelmässä ei luonnollisestikaan ole mahdollisuutta tarkemmin syventyä yksittäiseen esineeseen tai esineryhmään, mutta suppeudessaan ja tietyssä varovaisuudessaan maininta on mitä tyypillisin, kun puheena ovat kivikautisiksi koruiksi arvellut esineet. Kivikautista ihmisen pukeutumista ja siihen läheisesti liittyvää korustoa koskevat osuudet ovat toistuvan niukkoja etenkin Suomen esihistorian yleisesityksissä. 2 Jonkin verran laajemman käsittelyn aihe saa maakunta- tai kuntaesihistorioissa 3 luonnollisesti kulloisenkin alueen korulöytöjen määrästä ja luonteesta sekä kirjoittajan mielenkiinnosta riippuen. Osaltaan asiaan vaikuttaa myös se, että kivikautista korujen käyttöä ja etenkin pukeutumista on vaikea arkeologisesti tavoittaa. Kivikautisina koruina mainitaan liuskerenkaiden ohella liuskeesta, luusta, eläintenhampaista tai meripihkasta valmistettuja, yleensä reiällisiä esineitä, joita kutsutaan oletetun käyttötapansa mukaan riipuksiksi, helmiksi tai napeiksi 4. Vakiintunut käsitys näyttää olevan, että etenkin luusta valmistettuja koruja on ilmeisesti ollut enemmänkin, mutta meille maaperässä säilyneet korut ovat enimmäkseen joko liusketta tai meripihkaa. 5 Kivikauden lopulta tunnetaan myös muutamia kuparisia esineitä, joista osaa on pidettävä ko- 1 Paavola 1986: 6. 2 Tallgren 1931: 58; Kivikoski 1961: 43 46; Huurre 1979: 54; Edgren 1984: 49, 55, Esimerkkeinä Huurre 1983: ; Lehtosalo-Hilander 1988: 60 64; Kotivuori 1996: 91 92; Leskinen & Pesonen 2008: , Napeiksi kutsutut meripihkaesineet ovat itse asiassa napinmuotoisia helmiä, kuten eräät hautalöydöt näyttävät osoittavan, ks. Siiriäinen 1967: Huurre 1998: ; Leskinen & Pesonen 2008:

124 Mika Sarkkinen Kuva 1: Kiimingin kiilleriipus (Mk. 2:1). Kuva: Mika Sarkkinen runa. Tällaisia ovat ainakin Polvijärven Suovaaran rengas sekä Jomalan Jettbölen ja Saarijärven Rusavierron reiälliset levyt. 6 Kristiinankaupungin Lappväärtin Rävåsenista löydetty muodoltaan meripihkanappia muistuttava saviesine sekä Vantaan Sandlidenin ja Maarinkunnaksen asuinpaikoilta tavatut savihelmet osoittavat, että koruiksi tulkittavia esineitä on valmistettu myös savesta. 7 Kesällä 2009 tehtiin Kiiminki [46] Paasonsadinmaa W -nimiseltä asuinpaikalta 8 löytö, joka tuo oman lisänsä kivikautiseen korukirjoon, ei niinkään muotonsa kuin poikkeuksellisen materiaalinsa puolesta. Kyseessä on reiällinen riipus (KM 37950:1; Kuva 1), joka on valmistettu muskoviitiksi määritellystä kiillelevystä. 9 Kiilteestä valmistettuja esihistoriallisia koruja tai kiillettä korumateriaalina sivuavia suomalaisia mainintoja en ole onnistunut löytämään kirjallisuudesta. Käsitykseni mukaan kyseessä on maamme oloissa toistaiseksi ainutkertainen löytö, jonka julkaisemiseksi Kirsti Paavolan juhlakirja on mitä sopivin foorumi. 10 Kiiminkijokisuu kivikauden lopulla Neljännesvuosisata sitten tiedot Kiimingin muinaisuudesta perustuivat runsaaseen tusinaan kohteita. Kivikautisia asuinpaikkoja tunnettiin pari, röykkiöitä tiedettiin olevan neljällä paikalla. Merkittävin muinaisjäännös oli kuten on edelleenkin Kiimingin [1] Linnasaaren jätinkirkko, jossa vuonna 1977 toteutetut kaivaukset ovat yhä ainoat Kiimingissä tehdyt kaivaustutkimukset. Enimmät tunnetuista kohteista olivat kiviesineiden löytöpaikkoja, nekin pääosin tarkemmin paikantamattomia. Aineiston pääpaino oli kivikaudessa, ja alueellisesti se näytti painottuvan, joskaan ei kovin selvästi, kunnan kaakkois- ja eteläosiin kivikauden rantakorkeuksille nykyisen Huttukylän lähialueille. 11 Vuoden 2011 alussa Kiimingistä oli tiedossa 49 kiinteää muinaisjäännöstä, 12 jotka alueellisesti painottuivat entistä selvemmin kivikauden lopun aikaiseen Kiiminkijoen 6 Pesonen, P. 2001: Kuparikoristeet. Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos: arkeologia Museovirasto. kuparikorut.htm; Halén 1996: ; Leskinen & Pesonen 2008: 200. Varhaisista kuparimetallilöydöistä ks. Lavento 2001: sekä Ikäheimo & Pääkkönen Uino 2005; Leskinen & Pesonen 2008: Muinaisjäännöstunnus Kiitän Pekka Tuiskua (Oulun yliopisto/geotieden laitos) materiaalin määrittelystä ja muskoviitin esiintymistä Kiimingin lähialueella koskevista tiedoista (tapaaminen ). 10 Koska elokuun puolimaissa juhlapäiväänsä viettävät ovat tähtimerkiltään leijonia, on tässä aiheellista tuoda esille se, että muskoviitti on yksi kyseisen tähtimerkin onnenkivistä, ks. Varjojen kirja. Muskoviitti Onnenkivet ja niiden käyttäminen. (luettu ). 11 Paavola Muinaisjäännösrekisteri

125 Kiimingin kiilleriipus suuhun Kiimingin nykyisestä kirkosta 5 9 km kaakkoon. Kunnan kaakkoisosaan hahmottuu Kalliomaan, Koitelinkosken, Kokkokankaan, Linnasaaren, Kalimeenlammen ja entisen Ylikiimingin kunnanrajan rajaama alue, jonka keskellä sijaitsevalta Paasonsadinmaalta noin 3,5 4 kilometrin säteellä on kaikkiaan 25 kiinteää muinaisjäännöstä. Siis alueella, joka vastaa noin seitsemäsosaa koko kunnan pinta-alasta on puolet kunnan tunnetuista kiinteistä muinaisjäännöksistä. Tämän nykyistä merenpintaa noin metriä korkeammalla olevan alueen muinaisilta rannoilta ja jokisuun saarilta tunnetaan 20 kivikautista asuinpaikkaa, joista kymmenellä on asumuspainanteita. 13 Lisäksi Oulun (ent. Ylikiiminki) puolella Kiiminkijoen eteläpuolella on kolme asumuspainannekohdetta, joista etäisinkin, Järvikangas, on vain runsaan kilometrin päässä kunnanrajasta. 14 Asumuspainanteita näillä alueen kolmellatoista asumuspainannekohteella on kaikkiaan 63. Painanteiden lukumäärä asuinpaikoilla vaihtelee kahdesta kahteentoista. Alueen pohjoislaidalla Kalliomaan kahden painanneryhmän läheisyydessä on vierekkäin kiviröykkiö ja kivilatomus sekä hieman etäämpänä kvartsilouhos. 15 Alueen kaakkoisosassa sijaitsevan Jäkälämaan pohjoisreunalla olevien asumuspainanteiden viereisen harjanteen päällä on ainakin yksi kiviröykkiö ja epämääräisiä kivirakenteita. Läheisen Mieskankaan röykkiön läheisyydestä ei asuinpaikkaa tunneta, ei myöskään alueen eteläreunan Kalimeenharjun vaatimattoman röykkiön luota. 16 Tunnetuin muinaisjäännös on alueen länsikulmalla oleva jo mainittu Linnasaaren jätinkirkko. Paasonsadinmaalta vain seitsemisen kilometriä itäkaakkoon, Kiiminkijoen etelärannalla, on valtakunnallisestikin ottaen huomattavan laaja Oulun (ent. Ylikiiminki [51]) Rekikylän asuinpaikka, jonka alueelta on kartoitettu 137 asumuspainannetta. Korkeutensa perusteella, noin 62,5 66 metriä meren pinnan yläpuolella, kohde ajoittuu tyypillisen kampakeramiikan aikaan. 17 Rekikylän kanssa samalla korkeudella ovat alkuaan saarilla sijainneet Oulun Järvikankaan ja Kiimingin Ilvesmaan asumuspainannekohteet, joissa molemmissa on 6 7 asumuspainannetta 65 67,5 metrin korkeudella. Molemmat kohteet ovat nykyisten pienten korkeahkojen kankaiden laella. Kohteiden käyttöaikainen rantakorkeus voi olla jopa puolenkymmentä metriä alempi kuin painanteiden korkeus. Näin ne olisivat ajallisesti ehkä vain hieman vanhempia tai jokseenkin samanaikaisia kuin Lamukangas W:n ja Kangastalon kohteet, joissa painanteita on kolmesta neljään. Kaikki Paasonsadinmaan 13 Kohdetiedot perustuvat seuraaviin inventointi- ja tarkastusraportteihin: Alakärppä 1996, Sarkkinen 1994; 2004; 2009a-e. Tässä kivikautisiksi asuinpaikoiksi on laskettu myös muutama kvartsilöytöpaikka, jotka eivät sisälly muinaisjäännösrekisterin kiinteisiin muinaisjäännöksiin. Asuinpaikat ovat: Kiiminki [12] Karjalainen, [19] Sivukangas, [25] Koitelinkosken itäranta, [26] Syvälamminkangas, [38] Takkisenkangas sorakuoppa, [43] Kaarrelampi NW, [44] Kokkokangas SE, [49] Paasonsadinmaa NE, [50] Haisunjärvi NE ja [51] Lamukangas S. Asumuspainannekohteet ovat: Kiiminki [27] Kokkokangas, [39] Kalliomaan itäosa, [40] Kalliomaan itäosa, sähkölinja, [42] Kokonpää S, [45] Paasonsadinmaa SW, [46] Paasonsadinmaa W, [47] Paasonsadinmaa NW, [48] Paasonsadinmaa, [52] Lamukangas W ja [53] Ilvesmaa. 14 Oulu (Ylikiiminki) [48] Jäkälämaa sekä Oulu Kangastalo ja Järvikangas. 15 Kiiminki [11, 23 ja 24] Kalliomaa. 16 Kiiminki [3] Kalimeenharju ja [20] Mieskangas. 17 Pesonen 1999; Alueen rannansiirtymisestä, sen ajoituksesta ja rantavaiheista ks. Okkonen 2003: 88 96, 110, kuva

126 Mika Sarkkinen neljä asumuspainannekohdetta ja näiden yhdeksän painannetta, samoin kuin molemmat Kalliomaan kohteet, joissa on yhteensä 18 painannetta, sijaitsevat 55 57,5 metriä mpy. Linnasaaren jätinkirkko sijaitsee noin 55 metrin korkeudella ja voisi vanhimmillaan olla samalla korkeudella olevien asumuspainannekohteiden ikäinen. Pienen kangassaarekkeen laella olevaan jätinkirkkoon kuuluva rantavaihe lienee jonkin verran alempana. Ajallisesti se saattaa liittyä lähinnä Kokkokankaan ja Kokonpää S:n 50 52,5 metrin korkeuksilla oleviin asumuspainannekohteisiin, joissa molemmissa on puolenkymmentä painannetta. Pöljän keramiikkavaiheen ( ekr.) puoliväliä vastaavassa 50 metrin rantavaiheessa on Kokkokankaalta ollut suora näköyhteys parin kilometrin päässä etelässä olevalle Linnasaarelle. Kaikkinensa kerralliseen Kiiminkijoen suuhun hahmottuu toisiaan seuraaviin rantavaiheisiin kytkeytyvä tiheä asuinpaikkojen sarja, joka ajallisesti kuuluu kivikauden lopulle keski- ja myöhäisneoliittiselle ajalle ja joka loppuvaiheissaan nivoutuu niin kutsuttuun jättiläiskirkkokulttuuriin. 18 Kiilleriipus Paasonsadinmaalta Kohteen sijainti ja ympäristö Oulun keskustasta 18 km itäkoilliseen sijaitsevalta Paasonsadinmaalta löytyi Pohjois-Pohjanmaan museon vuonna 2003 toteuttaman Kiimingin Huttukylän osayleiskaava-alueen arkeologisen inventoinnin aikana asumuspainanteita neljältä eri alueelta, joiden lisäksi tavattiin jälkiä tuhoutuneesta kvartsiasuinpaikasta. 19 Kankaan keskellä on viiden asumuspainanteen ryhmä noin 57,5 metriä mpy. Kankaan luoteis-, länsi- ja lounaislaidalla hieman 55 metrin korkeuskäyrän yläpuolelta tavatuissa kohteissa oli jokaisessa kaksi asumuspainannetta. Painanteiden ulkoasu on jokseenkin tavanomainen; muoto pyöreähkö tai hieman pitkänomainen, edellisten halkaisija 4 8 metriä ja jälkimmäisten ala noin 4 5 x 6 8 metriä. 20 Poikkeuksen muodostaa kohteen Kiiminki [46] Paasonsadinmaa (länsi) eteläisempi asumuspainanne. Paasonsadinmaan länsilaiteella, Kiiminkijoesta ja Huttukylästä noin 2,4 km lounaaseen oleva asuinpaikka on löytänyt sijansa jokiuoman ja muinaisen merenrannan väliin jäävän niemekemäisen laajan hiekkakankaan merenpuoleiselta rannalta. Asumuspainanteet sijaitsevat hyvin loivasti länteen viettävän kankaan reunalla, lännessä olevaa suota kohti jyrkemmin laskevan rinteen partaalla, hieman yli 55 metrin korkeuskäyrän yläpuolella ja noin 30 metriä suon reunasta. Aivan asuinpaikan eteläpuolella on matala lahdelma. Kankaan reuna jatkuu runsaat 200 metriä pohjoista kohti. Kohteesta noin yhden kilometrin päässä lännessä oleva nykyinen Haisunkangas ja muutamat pienemmät lähikankaat ovat 55 metrin rantavaiheessa olleet saaria, jotka ovat vaimentaneet pahimmat asuinpaikkaa kohti aavalta mereltä vyöryneet vedet. 18 Jättiläiskirkkokulttuurista ks. Okkonen Okkonen (2003: 116) hahmottelee kivikauden korkeuksilla olevien kohteiden pohjalta alueellisia keskuksia, joista Kiimingin ryppään hän toteaa vain osin dokumentoiduksi. Uusien inventointien myötä rypäs on täydentynyt erityisesti asumuspainanteiden osalta. 19 Sarkkinen 2004, kohteet Painanteiden muodosta ja koosta yleensä esim. Huurre 1998: 80; Pesonen 1999:

127 Kiimingin kiilleriipus Kohteen asumuspainanteet Kun kohde löytyi vuonna 2003, todettiin paikalla kaksi asumuspainannetta, joiden luonne varmistettiin koepistoin. Eteläisempää asumuspainannetta peitti suhteellisen runsas puusto, kookkaat männyt ja kuuset, mutta myös jokunen pienempi mänty ja kuusen näre. Lisäksi painanteen alalla oli useita sammaloituneita vanhoja kantoja sekä yksi tuulen kaataman puun juurakko. Peitteisen kasvillisuuden vuoksi paikalla aluksi epäiltiin olevan kaksi vierekkäistä painannetta, mutta lopulta rakenne hahmottui pitkäksi yhtenäiseksi painanteeksi. Rannan mukaisesti pohjoisluoteesta eteläkaakkoon suuntautuneen painanteen pituus askelmitalla mitattuna on noin metriä ja leveys 7 8 metriä. 21 Painannetta ympäröivän matalan vallin leveydeksi arvioitiin 2,5 3 m. Vallien ulkopuoliseen maanpintaan nähden vallien korkeus oli cm ympäröivää maanpintaa korkeammalle. Painanteen sisäosa on hieman rakennetta ympäröivää maanpintaa syvemmällä. Poikkeuksellisen kookkaan painanteen luonteen selvittämiseksi siihen tehtiin kaksi koekuoppaa. Eteläpäähän tehdystä kuopasta tavattiin likamaata ja palanutta kiveä ja jokseenkin keskelle tehdystä kuopasta työstettyä kvartsia (KM 34442:1 2) ja likamaata. Painanteessa olleesta kaatuneen puun juurakosta ei löytöjä tehty. Melko tarkkaan painanteen keskeltä kulkee poikittainen tilaraja. Pitkän painanteen pohjoispäästä vajaat 10 metriä pohjoiseen havaittiin hieman epämääräinen pyöreähkö painanne, jonka halkaisija on 4 5 metriä ja syvyys cm. Painanteeseen tehdystä koekuopasta löytyi kvartsi-iskos (KM 34442:3). Rikkoutunutta maanpintaa ei painanteiden lähialueella ollut, joten painanteita ympäröivän asuinpaikkapinnan laajuus jäi määrittelemättä. Kesällä 2009 Paasonsadinmaan kohteissa käytiin uudelleen lähialueelle suuntautuneen tarkastusmatkan yhteydessä. Tarkoitus oli pikaisesti katsoa kohteiden kunto ja tarkastaa niille aiemmin tehdyt paikannukset. Puheena olevaa kohdetta etelästä lähestyttäessä havaittiin jo kaukaa, että kohteen eteläinen palsta oli vastikään hakattu ja äestetty. Kohde ympäristöineen erottui nyt aiempaa käyntiä selvemmin. Eteläisen painanteen itä- ja kaakkoispuolella oli vain muutamien aarien laajuinen, selvästi muuta äestettyä kankaanosaa hiekkaisempi alue. Etenkin suota kohti viettävä painanteen länsipuolinen rinne oli kivikkoinen. Painanteen keskeltä kulkevan tilarajan eteläpuolinen painanteen osa oli äestetty niin, että rakenteen poikki kulki kuusi jokseenkin itä-länsisuuntaista äestysuraa 1,5 2 metrin välein. Kohteen asumisjäljet, löydöt ja ajoitus Puolittain äestetty painanne ympäristöineen tarjosi hyvät mahdollisuudet asuinpaikan laajuuden ja kohteen tarkastelemiseksi. Painanteen itä- ja kaakkoispuolisella vähäkivisellä ja hiekkaisella alueella havaitut muutamat kvartsit keskittyivät painanteen läheisyyteen vain metrin etäisyydelle painanteesta. Tulenpidon jälkiä palaneine kivineen erottui vain yhdessä, hieman ympäröivää aluetta tummemmassa kohdassa. Laajoja likamaa-alueita tai muuta pitkäaikaisesta paikalla asumisesta kertovia jälkiä tai löytöjä ei havaittu. 21 Painanteiden koosta Pohjanmaalla ks. Okkonen 2003: Paasonsadinmaan painanne kuuluu kookkaimpien tunnettujen asumuspainanteiden joukkoon. 127

128 Mika Sarkkinen Painanteen sisäosa ei värjäymiltään juuri eronnut ympäröivästä kentästä, mutta löytötiheys painanteen alueella oli hieman suurempi. Asumuksen lattia-alueen äestysurista laskettiin puolen tusinaa kvartsi-iskosta. Maanpinnan rikkoneet urat olivat syvimmillään vallien kohdalla. Alempana olleen painanteen sisäosassa äestys oli urien kohdalla rikkonut turpeen, ja pääosin myös sen alapuolisen huuhtoutumiskerroksen. Äestys ei kuitenkaan ollut tuonut esiin erityisen voimakkaasti likaantunutta lattia-alaa. Ainoastaan pohjoisesta lukien toisen äestysuran paljastamana ja osin rikkomana erottui painanteen leveyssuunnassa keskellä ollut, voimakkaan värjäytynyt liesi kuumuuden haurastuttamine kivineen. Kokonaisuudessaan asumuspainanne ei vaikuttanut olevan löydöiltään erityisen runsas. Esimerkiksi keramiikkaa ei onnistuttu löytämään lainkaan, mutta paikalla oli myös talteen otettavia löytöjä. Ensimmäiseksi poimittiin jo mainitusta lieden paljastaneesta äestysurasta kääntyneen turpeen päältä tasataltan aihio (KM 37950:2). Painanteen itäisen vallin ulkoreunalta löytynyt esine on ilmeisesti jo työstövaiheessa kantaosastaan lohjennut ja jätetty kesken. Teelmä on harmaata sädekiviliusketta eli emäksistä tuffiittia, eikä siinä ole lainkaan hiontaa. Toinen talteen otettu löytö oli painanteen sisäosan eteläpäästä poimittu kvartsinen iskukivi (KM 37950:3). Kyseessä on pyöreähkö, hyvin käteen sopiva muotoiltu kvartsikappale, jossa on useita iskupintoja. Kohteen tarkastukseen kului aikaa niin, että aurinko alkoi taittua jo hieman alemmas, niin heinäkuinen kesä kuin olikin. Kuljettaessa länteen samaista painanteen rikkonutta liedellistä äestysuraa, josta jo aiemmin oli löydetty kiviesineen teelmä, heijastui silmään kirkas välähdys, joka paikantui äestysuran eteläreunaan noin 1,3 metriä liedestä itään. Vasta kun auringon säteet heijastanut kiillepala oli paikaltaan poimittu, havaittiin siinä hiekan pois varistua pieni reikä, joka selvästi on tarkoituksellisesti tehty. Ohuesta kiillelevystä valmistettu riipus on nurkistaan pyöristetty neliön muotoiseksi niin, että se muistuttaa muodoltaan peukalonkynttä. Kooltaan levy on noin 18 x 18 mm ja paksuutta sillä on vain vajaa millimetri, sekin kahdeksi osaksi haljenneena. Väriltään vaalean kellertävän levyn paino on 0,4 grammaa. Levyn keskikohdan ja yhden reunan puoliväliin on porattu pieni reikä, jonka halkaisija on noin 2,5 mm. Toisella puolella reiän reunoilla on selvä tasainen poraamisjälki, joka hieman kapenee syvemmälle ulottuessaan. Levyn toisella puolella vastaavaa suppilomaisuutta ei ole, joten reikä ilmeisesti on puhkaistu vain toiselta puolen poraamalla. Kyseessä kaiketi on kvartsiteräisen poran jälki. 22 Jossakin vaiheessa riipus on rikkoutunut, jolloin levystä on viistosti lohjennut osa toisesta reiän yläpuolisesta kulmasta. Löytö on luontevinta määritellä koruksi tai koristeeksi. Poikkeuksellisen löydön vuoksi painanteen sisäpuolista liettä kaivettiin hiilinäytteen saamiseksi. Näyte saatiin, mutta sitä ei toistaiseksi ole ajoitettu. Näytehiiliä kerättäessä otettiin liedestä talteen 11 pientä kvartsi-iskosta (KM 37950:4) sekä vajaat kahdeksan grammaa palanutta luuta (KM 37950:5). Luita ei ole tarkemmin analysoitu, mutta merenranta-asuinpaikoille tyypilliseen tapaan ne näyttävät olevan hylkeen luuta. Luiden joukossa on myös yksi kookas kalan selkänikama. 22 Mohsin asteikolla muskoviitin kovuus on 2 2,5, mikä vastaa kipsin kovuutta. Kun kvartsin kovuus on seitsemän, on se hyvinkin soveltunut reiän tekoon. Kovuusasteista ks. Taipale 2010: 78, 105,

129 Kiimingin kiilleriipus Kohde on selvästi merenrantasidonnainen ja maastollisesti sellainen, että se voidaan jokseenkin luotettavasti ajoittaa korkeutensa perusteella. Paikalla ei ole tehty tarkempia korkeusmittauksia, mutta kohde sijoittuu hieman 55 metrin korkeuskäyrän yläpuolelle, arviolta noin metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Kohteen alapuolella olevan suon pinta on karttatarkastelun perusteella metrin korkeudella. Todennäköisin rantavaihe sijoittuu metrin korkeudelle, mikä merkinnee sitä, että asuinpaikka olisi ollut käytössä joskus vuosien ekr. paikkeilla Pöljän keramiikkavaiheen alkupuolella. Asuinpaikka ympäristöineen ja rakenteineen, samoin kuin kohteesta tehdyt löydöt, ovat sellaiset, että painanteesta löydetty kiilleriipus on epäilyksettä kivikautinen. Arvotonta kissankultaa? Kiilteistä ja niiden nykykäytöstä Muskoviitti on pinnaltaan metallikiiltoinen mineraali, joka muiden kiilteiden tapaan on rakenteeltaan suomuista ja erittäin helposti lohkeavaa. Ohuina levyinä se on kimmoisen taipuisaa ja joustavaa sekä sitkeää. Se on väriltään vaaleaa, yleensä harmaaseen, kellertävään tai vihreään, joskus punaiseen vivahtavaa, ja kiilloltaan helmiäis- tai silkkimäistä mineraalia. Epämääräisesti rajautuneina levyinä esiintyvä muskoviitti on yleinen ja laajalle levinnyt mineraali, jota on erityisesti pegmatiiteissa, graniiteissa, gneisseissä, fylliiteissä ja liuskeissa. Muskoviitin kovuus Mohsin asteikolla on 2 2,5. Erilaisia kiillemineraaleja tunnetaan miltei 40. Muskoviitin ohella yleisin Suomesta tavattu kiillemineraali on biotiitti, joka sävyltään on hieman tummempaa, sävyltään ruskeaa, mustaa tai tummanvihreää. 23 Löytöpaikkaa lähimmät laajemmat muskoviittiesiintymät ovat Muhoksella Pyhäselkä-Sanginjoki -alueella. 24 Muskoviitti voi esiintyä hyvinkin kookkaina suomuina ja levyinä. Intiasta on löydetty muskoviittisuomupinkka, jonka pinta-ala on peräti 15 neliömetriä. Kookkaita kiillelevyjä tavataan myös Venäjällä, missä niitä aikoinaan käytettiin ikkunoissa. Moskovalaiset kauppiaat toivat kiillelevyjä (Muscovy Glass) myös Länsi-Eurooppaan, mikä antoi kyseiselle mineraalille sen nimen. 25 Vienanmeren piirissä Keretin Kantalahden Koudan alueella köyhempien talojen ikkunoissa käytettiin lähiseuduilta saatua niin sanottua marianlasia (marienglass) eli katinkultaa vielä 1820-luvulla. 26 Suomessa louhitusta pegmatiitista kiillettä ei oteta talteen. 27 Hyvien lämpöä ja sähköä eristävien ominaisuuksiensa ansiosta muskoviittia käytetään teknisiin tarkoituksiin kuten eristeenä sähkölaitteissa sekä uunien ja kerosiinilämmittimien ikkunoissa. Tasaisia levyjä käytetään elektronimikroskooppien näytealustoina. Keinotekoisiin kiviin sekoitettu kiillesuomumassa antaa niille luonnonmukaista välkettä. Sama pyrkimys on myös hienoksi jauhetun kiilteen käytöllä hammastahnoissa ja ihovoi- 23 Hytönen 1999: 230; Taipale 2010: Pekka Tuisku kirjoittajalle Taipale 2010: Fellman 1906: Taipale 2010:

130 Mika Sarkkinen teissa. Kipsilevyissä muskoviitti toimii sideaineena ja täytteenä parantaen levyjen työstettävyyttä ja estäen massan rakoilua. 28 Kiilteet ovat muihin mineraaleihin ja kiviin verrattuna poikkeuksellisen kiiltäviä ja hohtavia, mihin niiden suomalainen nimitys suoraan viittaa. Kiilto muistuttaa jossain määrin metallien vastaavaa ominaisuutta, mikä osaltaan selittää kiilteen kansanomaisen nimityksen kissankulta. 29 Samainen piirre heijastuu myös ruotsin kiillettä merkitsevässä sanassa glimmer. Myös englannin mica viitannee tuohon ominaisuuteen, sillä sen on ajateltu juontuvan loistavaa tai välkkyvää merkitsevästä latinan sanasta micare. 30 Kun kiillemineraalit ovat eri kielialueilla saaneet nykyiset nimensä juuri voimakkaasti valoa heijastavan tasaisen pintansa perusteella, on tuota ominaisuutta pidettävä niin poikkeuksellisena, että kivikauden ihminen tuskin on ollut sitä huomaamatta. Kiillettä astioissa ja koristeissa Kiilteen käyttö keramiikan seosaineena on tuttua arkeologeille. Saviastioiden valmistamiseen käytettyyn savimassaan on lisätty erilaisia sekoitteita. Näistä tunnetuin lienee asbesti, jota käytettiin keramiikassa varhaisneoliittiselta ajalta aina roomalaiselle rautakaudelle pohjoisen Fennoskandian alueella ja Venäjällä. 31 Muita käytettyjä sekoitteita ovat muun muassa palaneen saven murut, erilaiset orgaaniset ainekset, kuten eläinten karva, luumurska ja ruoho, sekä mineraalit, kuten talkki ja kvartsi. Mineraalisiin keramiikan sekoiteaineisiin kuuluvaa kiillettä on sitäkin käytetty kivikaudelta varhaismetallikaudelle. Teknisten ominaisuuksiensa lisäksi kiilteen käyttöön keramiikassa ovat voineet vaikuttaa myös sen ulkoiset ominaisuudet. Tekstiilikeramiikassa kiille ei ole mitenkään leimallinen sekoite, mutta kiillesekoitetta esiintyy Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöalueilla, minkä lisäksi sitä tavataan myös Saimaan ja Oulujoen alueilta 32. Kiilteen pitkäaikainen ja laajalle levinnyt käyttö keramiikassa osoittanee mineraalin ilmeistä tunnettuutta ja sen yleistä saatavuutta. Ulkoisten ominaisuuksiensa vuoksi kiillettä on käytetty myös koristeena. Historiallisen ajan saamelaiset ovat käyttäneet kasinkultaa [kissankultaa] tuohiastioiden ko- 28 Laitakari 1953: 21; Taipale 2010: Kiilteiden perinteinen kansanomainen nimitys suomessa on kissan- eli katinkulta. Ks. Lönnrot 1958 [ ]: Suomalais-ruotsalainen sanakirja Finskt-svenskt lexikon I: kissankulta; Laitakari 1953: 21; Otavan iso tietosanakirja 4 (1966): Katinkulta, Kiille ja Kissankulta. Joskus kissankultana on pidetty lähinnä biotiittia (Schumann 1988: 28; Taipale 2010: 169). Katinkulta -nimitys on yhdistetty myös pyriittiin eli rikkikiisuun (Taipale 2010: 89). Englanninkielen termille fool s gold suomalaista käännöstä etsittäessä kieltämättä nousee helposti mieleen samalta ajatukselliselta pohjalta muodostettu sana kissankulta, joka vastaavalla tavalla tarkoittaa paitsi kiillettä myös vähäarvoista korutavaraa, kuten Nykysuomen sanakirja (1966) sanan määrittelee. Nimitykset viittaavat kuitenkin eri mineraaleihin. Cassell Concise English Dictionary (1994) antaa termille fool s gold selityksen iron pyrites (su. rikkikiisu), jota siis ei siis tule kääntää suomen kiillemineraalia tarkoittavalla sanalla kissankulta (engl. yellow mica [Uusi suomi-englanti suursanakirja, WSOY: Porvoo 1984]). 30 Taipale 2010: 142. Sama sana esiintyy myös muissa kielissä (it., esp., & ra. mica, saks. mika). Latinan micans merkitsee loistavaa, hohtavaa, välkkyvää ( Toisaalta latinan sanalla mica on merkitys rae, muru, minkä puolestaan voisi katsoa kuvaavan kiilteen liuskamaista rakennetta. 31 Carpelan Sekoiteaineista yleensä ja etenkin tekstiilikeramiikan ja kiilteen osalta ks. Lavento 2001:

131 Kiimingin kiilleriipus ristelussa asettamalla kiillelevy astian pohjalle osaksi astian rakennetta niin, että sen peitteeksi on tullut koristeleikattu puhkonainen tuohinen koristenauha, jonka aukoista kiille on näkynyt. Kyseistä tapaa pidetään pohjoisvenäläisenä. Sopivaa kiillettä on saatu ainakin Saariselän Luton eteläpuolelta. 33 Saman pohjoisvenäläisen perinteen vaikutusta voi olla myös inkeriläisten tyttöjen nauhamaisen pääkoristeen eli säppälin koristelu helmien ohella katinkultaliuskoin. 34 Pohjois-Ruotsista tunnetaan toistakymmentä rautakauden lopulle ja varhaiselle keskiajalle ajoittuvaa uhri- tai kätkölöytöä, jotka koostuvat pääosin pienistä metalliesineistä. Inga Serningin julkaisemista yhdestätoista löydöstä peräti viidessä on myös kiillelevyjä. 35 Aineiston esittelyssä kiillelevyt saavat lyhyen parin rivin maininnan, jossa kerrotaan ainoastaan, että useimmissa levyissä on reikä ripustamista varten ja että niitä on käytetty koristeina. Koristekäytön puolesta puhuu myös se, että löytöjen metalliset pienesineet ovat valtaosaltaan joko koruja tai pukujen ja asusteiden koristeita. 36 Pohjois-Amerikan keski- ja itäosista tunnetaan kiilteen käyttö koristeina alkaen ja jatkuen ensimmäiseltä esikristilliseltä vuosituhannelta aina Amerikan valloituksen alkuun saakka. Kiillettä pidettiin eksoottisena ja arvokkaana kauppatavarana, jota muiden kalleuksien ohella tiedetään lahjoitetun vuosina alueella liikkuneille eurooppalaisille. Etenkin Hopewell-kulttuurin (noin 500 ekr. 400 jkr.) massiivisista maakumpuhaudoista on löydetty erittäin taidokkaasti muotoiltuja eläin- ja ihmishahmoisia sekä geometriskuvioisia kiillekoristeita. 37 Myös Pohjois-Afrikasta Nubian Kermasta on löydetty kiilteestä tehtyjä päähineiden koristeina käytettyjä eläinhahmoja, jotka ajoittuvat Egyptin keskimmäisen valtakunnan ( ekr.) lopulle tai sitä seuranneelle toiselle välikaudelle; peilien heijastavana pintana käytettiin kiillettä jo vanhan valtakunnan aikaan (n ekr.). 38 Nykyisen Egyptin eteläosasta Niilin länsipuoliselta aavikolta on löydetty neoliittiseen kulttuuriin kuuluva noin 6000 vuotta vanha kalmisto, jonka useissa haudoissa on halkaisijaltaan yli kymmensenttisiä ja sentin paksuisia kiillepaloja. Joukossa on muun muassa kalanmuotoinen kiilleveistos. 39 Koska kiille esiintyi haudoissa yhdessä muiden koriste-esineiden kanssa, joista arvokkaimmat karneolia tai agaattia, koska se oli asetettu usein lähellä vainajan päätä ja koska se oli tuontitavaraa Punaisen meren rannikolta, se on selvästikin ollut arvokasta tuolla alueella. Suomessa kiillettä on tavattu kivikautisesta yhteydestä ainakin Kemijärven Neitilän asuinpaikalta 4. Vähäistä kiillelöytöä ei sen enempää käsitellä, mutta kiilteet materiaalina nousevat tekstissä esiin keramiikan sekoiteaineita pohdittaessa. 40 Ruotsin Länsi- 33 Itkonen 1984: , Lehtinen & Sihvo 2005: Serning 1956: 116, 119, 133, 134, 160; Ilmeisesti myös Gråträskin löytöön on kuulunut kiillettä, vaikka Serningin kattavassa luettelossa ei mainitakaan pientä kiillepalaa, joka sisältyy vuonna 1907 Gråträskistä saatuun löytökokonaisuuteen SHM 13019, ks. Fornvännen 1907: Serning 1956: 94, Fagan 1995: 24, ; Ohio Historical Societyn arkeologien keskustelu Hopewell-kulttuurin kiillekoristeista: 38 Trigger 1976: 42, 86 87, Fig Kobusiewicz & Schild Esim. Kehusmaa 1972: 16, 24 26; Museoviraston rekisteriportaalin muinaiskalupäiväkirjan sanahaku 131

132 Mika Sarkkinen pohjan Överkalixin Lillbergetin kampakeraamiselta asuinpaikalta on löydetty kiillepalasia asumusten sisältä. Paikalta löydetyn kiilteen on ajateltu olevan keramiikan sekoiteaineeksi tarkoitettua ja sen on katsottu olevan osoitus keramiikan paikallisesta valmistuksesta. 41 Kiimingin kiilleriipus kuitenkin osoittaa, että pohjoisilta asuinpaikoilta löydetyt kiillesuomut voivat olla peräisin myös koristeista. Lopuksi Kulttuurihistoriallisesti Kiimingin kiilleriipus on monellakin tapaa merkittävä. Ensinnäkin se tuo uuden materiaalin vähäiseen koruaineistoomme, vaikka kiillekoristeiden käytön yleisyys kivikaudella, saati muilla esihistorian jaksoillamme, jää toistaiseksi täysin arvailujen varaan. Toiseksi se osoittaa, että kaikki muinaisjäännöksistä tavattava kiille ei ole tarkoitettu vain savimassaan sotkettavaksi. Muutamat kaukaa haetut esimerkit näyttäisivät viittaavan siihen, että kiille, ehkä kookkaat kiillekappaleet, ovat olleet jonkinmoisessa arvossa ainakin sellaisilla alueilla, missä kiillettä ei tavata luontaisena. Meillä kiilteet ovat kuitenkin varsin yleisiä mineraaleja, joten niillä ei ilmeisestikään ole ollut kovin tavatonta harvinaisuuteen perustuvaa arvoa. Kenties kiillettä keramiikan sekoitteeksi kerättäessä on osa kookkaimmista kiillepaloista pantu syrjään koruina käytettäväksi. Pohjois-Ruotsin rautakautisten kiillelöytöjen joukossa on paloja, joihin Kiimingin riipus kokonsa puolesta hyvinkin vertautuu. Suomalaiseen löytöaineistoon korut ilmaantuvat varsinaisesti kampakeramiikan myötä, vaikka esikeraamiseltakin ajalta on muutamia karkeatekoisia liuskeriipuksia. Koruiksi luettavat esineet yleistyvät etenkin tyypillisen kampakeramiikan aikana, jolloin liuskeesta ja luusta tehtyjen korujen määrä näyttää lisääntyvän ja jolloin myös tuontitavaraa olevat meripihkakorut ja kupari ilmaantuvat suomalaiseen esineistöön. 42 Korujen määrän lisääntyminen tuohon aikaan on liitettävissä koko kivikauden kulttuurissa tapahtuneeseen muutokseen, jossa on nähty merkkejä niin varallisuuden keskittymisestä, sosiaalisen hierarkian kasvusta kuin hierarkkisen yhteisömallin synnystä. 43 Pohjois-Pohjanmaan kivirakenteita tutkineen Jari Okkosen mukaan jotain perustavanlaatuisesti uutta näyttää syntyneen ekr. tienoilla, ei vain materiaalisessa kulttuurissa, vaan myös maailmankuvassa. 44 Tapahtunut muutos ilmenee Okkosen mukaan uudenlaisina, maastosta erottuvina, siinä näkyvinä ja sen paikkoja merkitsevinä asuinpaikkoina ja kivirakenteina, jotka näkyvät erittäin selvästi Pohjanmaalla, missä kiinteiden muinaisjäännösten määrä kasvaa merkittävästi juuri Pöljän keramiikan aikaan 3000 ja 2500 ekr. ajoittuvien rantavaiheiden aikana. Kivirakenteista kookkaimmista, jätinkirkkoina tunnetuista kehävalleista on esitetty, että kyseessä olisivat peräti astronomiset, vuoden kulkua seu- Kiille hakukenttä Luokitus antaa neljä tulosta, joista kolme viittaa kiilleliuskeeseen ja yksi kiillegneissiin (haettu ). Mahdollisten kiillelöytöjen kartoittamiseksi ei tätä artikkelia varten ole lähdetty käymään läpi kivikautisten asuinpaikkojen löytöluetteloita. 41 Halén 1996: Huurre 1998: ; Leskinen & Pesonen 2008: Leskinen & Pesonen 2008: Okkonen 2003:

133 Kiimingin kiilleriipus raamaan tarkoitetut kalendaariset rakennelmat. 45 Jättiläiskirkkokulttuuri hahmottuu myös esineistössä, etenkin eksoottisina raaka-aineina [meripihka, kupari, pii] ja esineinä. 46 Kiimingin kiilleriipus osoittaa liuskeen, luun, sarven ja saven ohella, että koristeiksi on kelpuutettu myös tuttua ja läheltä saatavaa materiaalia. Korujen merkityksen kannalta materiaali ei välttämättä ole ratkaisevaa; korun aines ja muoto ilmentävät usein korun kantajan persoonallisia tai kulttuurisia kauneuskäsityksiä. Koruihin liittyy runsaasti paljon sellaista, jota yksin materiaalin ja muodon perusteella ei voi päätellä. Koruja on kautta aikojen käytetty toisaalta onnea tuottavina tai pahalta suojaavina amuletteina toisaalta yksilön yhteisöllistä, sosiaalista tai taloudellista asemaa heijastavina symboleina. 47 Kaikkia kivikauden ihmisen koruihin tai eri materiaaleihin mahdollisesti liittämiä käsityksiä on kuitenkin mahdotonta tavoittaa. 48 Tässä olennaista on korujen yleistyminen samaan aikaan kun muinaisjäännöksissä ja muussa materiaalisessa kulttuurissa tapahtuu poikkeuksellisen voimakkaita muutoksia. Heijastaako tämä samaa mentaalista muutosta kuin maisemaan erottuviksi tehdyt muinaisjäännökset? Oliko paitsi yhteisöllä myös yksilöllä tarvetta erottautua aiempaa enemmän? Jos näin, niin kiilleriipuksen löytyminen juuri kivikauden lopulle jättiläiskirkkokulttuurin aikaan ajoittuvasta asumuspainanteesta ei ole yllättävää. Itse asiassa pieni onnekas löytö osaltaan täydentää muun arkeologisen aineiston esille tuomaa muutosta. Kiimingin kiilleriipus osoittaa kuinka osuva on ajatus, johon A.M. Tallgren päätti kivikautisia koruja käsittelevän vajaan kahdeksan rivin osuuden vuonna 1931 julkaistussa Suomen esihistorian yleisesityksessään: Niin harvalukuisia kuin kivikauden koruesineemme ovatkin, ne ovat sivistyshistoriallisesti hauskoja ja tärkeitä Okkonen & Ridderstad Okkonen 2003: Untracht 1987: On ajateltu, että meripihkan sähköiset ominaisuudet on tunnettu jo kivikaudella (Kotivuori 1996:91). Mahdollisesti metalleihinkin on liittynyt muita huomioon otettavia seikkoja kuin pelkästään sen teräaineksena edulliset ominaisuudet (kupariin liittyen Ikäheimo & Pääkkönen 2009: 171). Useilla materiaaleilla, erityisesti metalleilla ja kivillä, on nykyäänkin eri yhteyksissä erilaisia merkityksiä ja symboliarvoja, ks. esim. alaviite Tallgren 1931:

134 Mika Sarkkinen Bibliografia Painamattomat lähteet Alakärppä, J. 1996: Koitelin ja sen ympäristön muinaisjäännösten inventointi. Inventointikertomus. Kiimingin kunta & Metsähallituksen kiinteistöpalvelut: Kiiminki & Oulu. Paavola, K. 1986: Kiimingin esihistoriasta. Yleisöluento Kiimingissä Käsikirjoitus, kopio Oulun yliopiston kirjastossa. Oulun yliopisto, Historianlaitos: Oulu. Sarkkinen, M. 1994: Kiimingin inventointi Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Sarkkinen, M. 2004: Kiiminki, Huttukylä, osayleiskaava-alueen inventointi Inventointikertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Sarkkinen, M. 2009a: Oulu, Kiiminkijokivarren osayleiskaava-alue, Arkeologinen inventointi Inventointikertomus. Oulun kaupunki: Oulu. Sarkkinen, M. 2009b: Kiiminki [27] Kokkokangas. Tarkastuskertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Sarkkinen, M. 2009c: Kiiminki [42] Kokonpää (etelä). Tarkastuskertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Sarkkinen, M. 2009d: Kiiminki [45] Paasonsadinmaa (lounas). Tarkastuskertomus. Pohjois- Pohjanmaan museo: Oulu. Sarkkinen, M. 2009e: Kiiminki [46] Paasonsadinmaa (länsi). Tarkastuskertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Painetut lähteet Fellman, J [ ]: Anteckingar under min vistelse i Lappmarken. Första delen. Finska litteratursällskapets tryckeri: Helsinki. Tutkimuskirjallisuus Carpelan, C. 1979: Om asbestkeramikens historia i Fennoskandinavien. Finskt Museum 1978: Edgren, T. 1984: Kivikausi. Suomen historia 1: Weilin & Göös: Helsinki. Fagan, B.M. 1995: Ancient North America: the Archaeology of a Continent. 2nd, revised and expanded paperback edition. Thames and Hudson: Lontoo. Fornvännen 1907: Statens historiska museum och k. myntkabinettet tillväxten under år [s.n.]. Fornvännen 5/1907: Halén, O. 1996: The north Swedish comb ceramic site Lillberget, överkalix-finno-ugrian cultural manifestations in a BC context. Julku, K. [et al.] (toim.): Historia fenno-ugrica I:1. Congressus primus historiae fenno-ugricae: Societas Historiae Fenno-Ugricae: Oulu Huurre, M. 1983: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihistoria. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin Historia 1. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta: Oulu. Huurre, M. 1979: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Otava: Helsinki. Huurre, M. 1998: Kivikauden Suomi. Sakari Pälsin, Aarne Äyräpään ja Ville Luhon muistolle. Otava: Helsinki. Hytönen, K. 1999: Suomen mineraalit. Geologian tutkimuskeskus: Espoo. Ikäheimo, J. & Pääkkönen, M. 2009: Kierikin kupariveitsi uusimpia tutkimustuloksia. Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (toim.): Ei kiveäkään kääntämättä Juhlakirja Pentti Koivuselle: Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta: Tornio. Itkonen, T. I. 1984: Suomen lappalaiset vuoteen Ensimmäinen osa. Toinen painos. Kuvattu vuonna 1948 ilmestyneestä laitoksesta. WSOY: Porvoo. 134

135 Kiimingin kiilleriipus Kehusmaa, A. 1972: Kemijärven Neitilä 4. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Moniste n:o 3. Helsingin yliopiston arkeologian laitos: Helsinki. Kivikoski, E. 1961: Suomen Esihistoria. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian I osa. WSOY: Porvoo. Kobusiewicz, M. & Schild, R. 2005: Prehistoric Herdsmen. Academia. The Magazine of the Polish Academy of Sciences. No. 3 (7): ( Kotivuori, H. 1996: Pyytäjistä kaskenraivaajiksi. Rovaniemen asutus n ekr jkr. Saarnisto, M., Kotivuori, H., Vahtola, J. & Enbuske, M. (toim.): Rovaniemen historia vuoteen Kotatulilta savupirtin suojaan: Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta: Rovaniemi. Laitakari, A. 1953: Jokamiehen kivikirja. Erikoisesti Suomen oloja silmälläpitäen. Toinen, korjattu laitos. Otava: Helsinki. Lavento, M. 2001: Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthmus. Nine Variations and Fugue on a Theme of C. F. Meinander. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 109. Suomen muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Lehtinen, I. & Sihvo, P. 2005: Rahvaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. 3. uudistettu painos. Museovirasto: Helsinki. Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1988: Esihistorian vuosituhannet Savon alueella. Savon historia I. Toinen kokonaan uudistettu laitos: Kustannuskiila Oy: Kuopio. Leskinen, S. & Pesonen, P. 2008: Vantaan esihistoria. Vantaan kaupunki: Vantaa. Okkonen, J. 2003: Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis B 52. Oulun yliopisto: Oulu. Okkonen, J. & Ridderstad, M. 2009: Jätinkirkkojen aurinkosuuntauksia. Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (toim.): Ei kiveäkään kääntämättä Juhlakirja Pentti Koivuselle: Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta: Oulu. Pesonen, P. 1999: Rekikylä kivikautinen kylä Ylikiimingissä. Muinaistutkija 1/1999: Schumann, W Kivet ja mineraalit värikuvina. Seitsemäs painos. Otava: Helsinki. Siiriäinen, A. 1967: Yli Iin Kierikki. Asbestikeraaminen asuinpaikka Pohjois-Pohjanmaalla. Suomen museo 1967: Taipale, K. 2010: Kivet ja mineraalit Suomen luonnossa. Otava: Helsinki. Tallgren, A.M. 1931: Suomen muinaisuus. Suomen historia I. WSOY: Porvoo. Trigger, B. 1976: Nubia under the Pharaohs. Ancient Peoples and Places 85. Thames and Hudson ltd: London. Uino, P. 2005: Bärnstenssmycken, föremål av lera samt kåda. Finskt Museum 2002: Untracht, O. 1987: Jewelry Concepts and Technology. Robert Hale: London. 135

136 Mika Sarkkinen 136

137 Nappeja Hailuodosta RAHVAAN MUOTI KUKKAKUVIOISET KANSANPUVUN NAPIT HAILUODON KIRKON KAIVAUSAINEISTOSSA Katja Mutka & Matleena Riutankoski Johdanto Oulun yliopistossa on tehty ja tehdään enenevissä määrin arkeologista tutkimusta liittyen esineisiin, joita on hyvin vähän tutkittu, mutta jotka ovat edelleen jokapäiväisessä käytössä. 1 Napit ovat yleinen pukeutumiseen liittyvä esineryhmä, jota löytyy usein kaupunkiarkeologisilta kaivauksilta. Oulusta niitä on löytynyt useiden vuosien varrella runsaasti yli sata. Useimmat säilyneistä napeista ovat metallisia, mutta lisäksi on löytynyt puisia, luisia, lasisia ja jopa yksi nahasta ja yksi helmiäisestä valmistettu nappi. Metallinapeista monet ovat koristeettomia, mutta koristelluissa aiheet vaihtelevat hyvin runsaasti, eikä samanlaisiin nappeihin törmää kovin useasti. Eräs koristelu- ja nappityyppi näyttää kuitenkin toistuvan niin Oulussa kuin muuallakin. Muodoltaan napit ovat pyöreitä ja jonkin verran koveria. Niiden etupuolen koverassa keskustassa on kukkakuvio ja reunaa kiertää vinoviivakoristelu. Niitä on valmistettu erikokoisina erilaisista kupariseoksista. 2 Oulun lisäksi lähes identtisiä nappeja on löytynyt arkeologisilta kaivauksilta ainakin Rovaniemeltä, Torniosta, Pietarsaaresta ja Turusta. Lisäksi tällaisia nappeja säilytetään Pohjanmaan museon ja Kansallismuseon kokoelmissa Vaasassa ja Helsingissä. Halusimme selvittää, mitä näistä napeista voisi saada selville ja mitä ne kertovat käyttäjistään. Valitsimme tarkastelumme kohteeksi Hailuodon kirkon kaivauksilta löytyneet kukkakuvioiset napit, joita on yhteensä viisi kappaletta (Kuva 1). On viitteitä siitä, että käsittelemiämme nappeja on käytetty miesten kansanpuvun liiveissä. 3 Kutsummekin niitä jatkossa kansanpuvun napeiksi. Nappeja on aina käytetty ja käytetään niin pukukiinnittiminä kuin koristetarkoituksessa. Nappimaisia esineitä on ollut käytössä Suomessa jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Yli-Iin kivikautisesta kohteesta Kierikistä on löytynyt v-porauksellisia meripihkanappeja, 1 Riutankoski 2011; Mutka (julkaisematon); Kuokkanen (julkaisematon). 2 Tiedot nappien valmistusmateriaaleista pohjautuvat kaivauskertomukseen ja kirjoittajien omiin päätelmiin. Varsinaista tarkkaa analyysia metallinappien koostumuksesta ei ole tehty. 3 Kaukonen 1985: 199; TMM

138 Katja Mutka & Matleena Riutankoski jotka ajoittuvat suhteellisesti noin vuosiin ekr. 4 Pronssi- ja rautakautiset napit ovat ensimmäisiä, joita tiedetään käytetyn pukukiinnittiminä. Maskun Humikkalan rautakautisesta kalmistosta löytyneitä nappeja ei voida pitää pelkkinä koristeina, vaan niillä on ollut käytännön merkitys. 5 Keskiaikaisia nappeja luvuilta on löydetty muutamia luvun loppupuolella Suomeen tuotiin runsaasti muun muassa teräksestä, tinasta, messingistä, kristallista, lasista, hiuksista ja silkistä valmistettuja nappeja luvulla erityisessä suosiossa olivat arvokkaat hopeanapit. Niiden sijaan voitiin käyttää halvempia hopean- ja kullankiiltoisia messinki- ja tinanappeja. Kotimaisia pukujen väreihin sopivia tekstiilinnappeja tehtiin tilaustyönä. 7 Napintekijöitä Suomen suurimpiin kaupunkeihin tuli 1600-luvulla. 8 Kansanpuvuissa, eli rahvaan käyttämissä asuissa, nappeja käytettiin enemmän miesten kuin naisten vaatetuksessa. Naisten vaatetuksessa niitä käytettiin pääasiallisesti liiveissä, joissa nappikiinnitys yleistyi vasta 1800-luvun alussa. Naisten paitojen hihansuissa nappeja käytettiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. 9 Miesten puvuissa nappeja käytettiin paitojen kauluksissa ja hihansuissa, housuissa, liiveissä, takeissa, röijyissä ja viitoissa. Metallinapit olivat arvokkaita ja periytyivät usein isältä pojalle. Liivit vaatekappaleina olivat myös hyvin arvokkaita niiden tekoon käytettyjen tekstiilien ja metallinappien vuoksi. Myös tekstiilipäällysteisiä nappeja käytettiin niissä yleisesti, kuten Turun maakuntamuseossa säilytettävistä miesten kansanpukujen liiveistä voi havaita. 10 Puku yhteiskunnan peilinä Kuva 1. Hailuodon kirkon kaivauksilta löytyneet kukkakuvioiset napit. Vasemmalta oikealle n:ot 31, 36, 54, 86. Kuva: Katja Mutka ja Matleena Riutankoski. Mittakaava 1:1. Pukeutumiseen liittyvien pienten löytöjen, kuten nappien ja solkien kautta meille avautuu mahdollisuus perehtyä ihmisten menneisyyteen. 11 Ihmiset kaunistavat ja ilmaisevat itseään vaatetuksen ja somisteiden kautta, sillä ne ilmentävät kantajansa yhteiskuntaluokkaa, ikää, sukupuolta ja rodullista sekä etnistä identiteettiä. 12 Vaatteet vahvistavat yksilön ja ryhmän identiteettiä, ja vastavuoroisesti sitä luodaan ja ylläpidetään vaatteiden avulla Oikarinen 2002: Pälsi 1928: 77; Kivikoski 1943: 25 27; 1973: 56 57, kuvat Immonen 2009a: ; 2009b: Pylkkänen 1956: , ; Pylkkänen 1970: Talve 1980: Sihvo 1984b: 54;.Kaukonen 1985: Passim. Lehtinen 1984b; FK Katja Mutka on pro gradu -tutkielmansa yhteydessä tutustunut TMM:n miesten kansanpuvun liiveihin. 11 Kuokkanen et al. 2009: White 2005: Lönnqvist 1979:

139 Nappeja Hailuodosta 1500-luvulla Ruotsissa säädettiin ensimmäiset ylellisyyttä rajoittamaan tarkoitetut asetukset. 14 Niiden tehtävä oli kaksijakoinen: Ylellisyystavaroiden käyttöä sekä niiden ulkomailta tuontia rajoitettiin. Tuontirajoituksilla pyrittiin pitämään ruotsalainen tuotanto elinvoimaisena. 15 Ylellisyysasetusten mukaan ihmisten tuli pukeutua asemansa mukaisesti eikä missään nimessä ylempiensä tavoin. Ylellisyyden leviämistä kaikkien säätyjen keskuuteen pyrittiin estämään. Äkillisesti rikastuneiden porvareiden pukukomeilun katsottiin vaarantavan valtiontalouden sekä loukkaavan aateliston etuoikeuksia. 16 Vaatetuksella ilmaistiin siten omaa säätyä, ja ihmiset tunnistettiin tiettyyn luokkaan kuuluvaksi vaateparren avulla. Erityisesti ero korostui säätyläisten ja rahvaan välillä. 17 Pukeutumiseen liittyvä esineistö kertoo meille paljon niin aikansa arvoista ja normeista kuin yhteiskunnallisesta tilanteestakin. Pienet esineet, kuten napit, olivat materiaalisessa kulttuurissa vallan ilmentymiä. 18 Lehtisen mukaan miesten pukujen koristeellisuus ilmeni lähinnä asusteissa. Nuorten miesten koreilunhalua paheksuttiin, sillä teräs-, messinki- ja tinanappien käyttöä vaatteissa pidettiin turhana ylellisyytenä. Papiston mukaan saman viran olisi voinut toimittaa samasta kankaasta tehdyt napit ja säämyskävyöt. 19 Napit eivät siis olleet vaatetuksessa välttämätön kiinnitin, vaan ne olisi voitu halutessa korvata jollain toisella kiinnitystavalla. Papiston hyväksymät, vaatimattomat kankaiset napit eivät olleet vaatteessa erikoisuus, vaan kiinnostavan ja halutun napista teki sen valmistusmateriaali, metalli. Metallinapeilla koreiltiin ja tuotiin yksilöllisyyttä esille. Täten niillä ei ollut arvoa pelkkänä käyttöesineenä, vaan ne olivat käyttäjilleen arvokkaita myös itsessään, ja niillä pyrittiin nostamaan käyttäjänsä sosiaalista asemaa. Nappien avulla voidaan selvittää, millaisia vaatteita ihmiset käyttivät ja mitä he halusivat ulkoasullaan viestittää, sillä muoti, vaatetus ja asu olivat kommunikaation välineitä. 20 Eri vaatekappaleista yhdistetty puku välittää viestiä yksilön ja sen ryhmän välillä, johon hän haluaa kuulua. Yksilön on myös mahdollista korostaa vaatteiden avulla itselleen ja yhteisölleen sitä roolia, jota hänen täytyy tai jota hän haluaa tuoda esiin. 21 Hailuodon kirkon vaiheet ja tutkimukset Hailuodon saari sijaitsee Oulun edustalla noin 20 kilometriä rannikolta länteen. Hailuodon asutus vakiintui maatalouden harjoittamisen perusteella jo 1200-luvulla, ja saarella on ollut Salon seurakunnan alainen katolinen kappeli 1400-luvulla. Kappelirakennuksesta saatiin viitteitä vuosina tehtyjen restaurointitöiden aikana. Kirkon rakenteista löydettiin vanhemmasta rakennuksesta peräisin olevia hirsiä sekä tervalla maalattuja keskiaikaiseen kuvamaailmaan liittyviä kuva-aiheita. Myös kirkon rakennustavat ja -materiaa- 14 Pylkkänen 1956: Jahnsson 1904: Pylkkänen 1970: Sihvo 1984a: 5. Säätyjako käsitti säädyt aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat. Rahvaan muodostivat talonpojat ja säätyihin kuulumattomat, säätyläisiä olivat näitä ylemmät. 18 Kuokkanen et al. 2009: Sirelius 1915: 269; Lehtinen 1984a: White 2005: Lönnqvist 1979:

140 Katja Mutka & Matleena Riutankoski lit viittaavat siihen, että kappeli olisi sijainnut nuoremman, noin vuonna 1620 rakennetun puukirkon sisällä. 22 Hailuodosta tuli kirkkopitäjä vuonna 1557, ja saarelta mainitaan ensimmäinen pappi veroluettelossa vuonna luvulla rakennettu kirkko tuhoutui tulipalossa vuonna 1968, vain muutama vuosi sen restauroinnin jälkeen. 24 Hailuodon kirkon arkeologiset tutkimukset järjestettiin vuosina , ja ne toteutettiin Suomen Akatemian ja Oulun yliopiston monitieteellisen yhteistyöprojektin Hailuodon keskiaika puitteissa. 25 Pyrkimyksenä oli löytää viitteitä palanutta kirkkoa vanhemmasta kirkollisesta rakennuksesta, kuten katolisen kauden seutukirkosta tai kappelista. Tutkittava alue sijoitettiin palaneen kirkon kivijalan sisäpuolelle. 26 Kirkon lattian alapuolista maata oli käytetty hautauksiin, mikä oli hyvin yleistä keskiaikaisissa kirkoissa. Tutkituista haudosta osa ajoittui luvuille, mutta myös 1300-luvulta peräisin olevia hautauksia dokumentoitiin. Tuolloin löydettiin myös muutamia vanhempaa rakennuskantaa ilmaisevia puurakenteita, joista merkittävin ajoittui 1400-luvulle. Kyseessä oli mahdollisesti vanhemman kappelin kellarirakennelma. Kaivausten tulosten tulkintaa hankaloittivat kirkkorakennukseen eri aikoina tehdyt muutostyöt, kuten vuosien 1756 ja peruskorjaukset, joiden vuoksi lattian alapuoliset kerrokset olivat sekoittuneet. 27 Myös esinelöydöt, erityisesti 1400-luvulta peräisin olevat brakteaatit, vahvistavavat alueella olleen ainakin 1500-luvulle ajoittuva katolinen kappelirakennelma. Valtaosa esinelöydöistä on kuitenkin ajoitettu luvuille lukua nuorempien esineiden niukka määrä on mahdollista selittää vuoden 1756 kirkon peruskorjauksella, jolloin lattia uudistettiin: lattiasta tuli tiiviimpi, eikä sen alle enää haudattu vainajia. 28 Hailuodon kirkon tapauksessa nappilöydöt eivät liity hautoihin, sillä niistä ei löydetty yhtään nappia. Yleensä vain varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat henkilöt saivat hautapaikan kirkon lattian alta, joten on epätodennäköistä, että kansanpuvun nappeja tällaisista haudoista löytyisi luvuille painottuva löytömateriaali kertonee uuden kirkon käyttöönotosta. Kansanpuvun napit Hailuodon kirkon aineistossa Hailuodon kaivauksilta löytyi vuosien aikana yhteensä 19 nappia. Näistä metallisia oli 17 ja lisäksi löytyi yksi nahkainen (208) ja yksi lasinen (471) nappi. Löytö 235 on kadonnut, mutta siitä on jäljellä diakuva. Suurin osa napeista on valmistettu kupariseoksista, mutta mukana on myös muutama tinanappi sekä nappi, jossa on sekä messinkiä että rautaa. Suurin osa metallinapeista on koristeltu erilaisin kuvioinnein. 30 Kaivauslöytöjä säilytetään Oulun yliopistossa. 22 Paavola 1988: Julku 1988: ; Vahtola 1991: 159, Paavola 1988: Paavola 1991: Paavola 1987: 128, Paavola 1988: Paavola 1987: Paavola 1988: Paavola

141 Nappeja Hailuodosta Kuva 2. Miehen kansanpuvun liivi Tiukasta ja yksityiskohta liivin napista. TMM: Napin halkaisija 1,7 cm. Kuva: Katja Mutka. Erityisesti kukkakuvioiset napit nousevat esiin omana erillisenä ryhmänä. Niitä on viisi, napit 31, 36, 54, 86 ja 235. Löytö 235 on voitu tunnistaa diakuvan avulla kukkakuvioiseksi napiksi. Toini-Inkeri Kaukonen on kuvaillut vastaavanlaisen koristellun napin Ikaalisista ja mainitsee, että niitä käytettiin kansanpuvuissa liivin nappeina. 31 Tätä käsitystä vahvistaa Turun maakuntamuseossa säilytettävä, alun perin Tiukasta saatu miehen kansanpuvun liivi, jossa on edellä kuvatut kukalliset messinkinapit (Kuva 2). 32 Ne ovat edelleen hyvässä kunnossa. Poikkeuksellisesti näissä napeissa ei ole kiinnityskantaa vaan -lenkki. Lisäksi nappien reunan vinoviivakuviointi on näkyvissä myös niiden takapuolella. Kuviointi on todennäköisesti painettu napin takaa. Joka tapauksessa tämä osoittaa, että kyseisiä nappeja käytettiin miesten kansanpuvun liivissä. Taulukossa 1 ovat kaikkien Hailuodon kaivauksilta löytyneiden nappien tarkemmat tiedot. Niistä voi nähdä, että kansanpuvun nappeja on valmistettu erikokoisina. Painon ja koon vaihtelusta huolimatta niiden koristekuviointi pysyy samantyylisenä. Oulusta ja Hailuodosta löytyneet kansanpuvun napit ovat poikkeuksetta kannallisia nappeja. Kannat ovat suorakulmion muotoisia ohuita levyjä, joihin on porattu reiät kiinnitystä varten. Kannan sijaan napeissa on usein käytetty lenkkiä tai jotain muuta kiinnitystapaa. Hailuodon kirkon napit löytyivät kaivetuista kerroksista 4, 14 ja 16 (ks. Taulukko 1). Kerros 4 oli syntynyt Hailuodon kirkon palon jälkeen. Näin ollen se oli myöhäinen ja sekoittunut kerros, josta löytyi niin luvuille kuin vuoteen 1865 ajoittu- 31 Kaukonen 1985: Tiukka oli Pohjanmaalla sijainnut kunta, joka on nykyisin osa Kristiinankaupunkia. 141

142 Katja Mutka & Matleena Riutankoski Taulukko 1. Hailuodon kirkon kaivausten nappilöydöt 1986 (KM 86088:) ja 1987 (KM 87131:) Vuosi Alanro/yhteys Materiaali Ø Paino Kuvaus 1986 :36 krs 14 hopea? 1,6 cm 1,6 g Kansanpuvun nappi. Kiinnityskanta katkennut, tausta kulunut sileäksi. Kaivausraportissa määritelty hopeiseksi mutta luultavasti kupariseosta. Vrt. nappi nro 50. :42 krs 4 kupari 1,8 cm 2,6 g Etupuolella reunassa viivakoristelua, keskeltä kovera ja koristeeton. Kiinnityskanta. :50 krs 4 pronssi? 1,5 cm 1,7 g Koristelu osin kulunut. Keskellä pieni rengas, jota ympäröi isompi. Reunassa palloja. Kiinnityskanta rikkoutunut. Takana valinsauma. Väriltään harmaa, metallimääritelmä väärä? Vrt. nro 36. :54 krs 14 pronssi 1,7 cm 2,1 g Kansanpuvun nappi. Ehjä kiinnityskanta. Ks. nro. 36 :82 krs 14 messinki 1,3 cm 1,1 g Messinkiä reunoilla ja keskellä rautaa. Korrosioitunut, kiinnityslenkin paikalla pieni kolo. ja rauta :86 krs 4 pronssi 2,0 cm 2,2 g Kansanpuvun nappi. Kiinnityskannallinen. Ks. edellä numerot. 36 ja 54 :98 krs 14 messinki 2,0 cm 2,5 g Ontto nappi. Etupuolelta painunut, katkenneen kiinnityslenkin kohdalla reikä, lisäksi kaksi kaasureikää. Etupuolella kehämäistä pistekoristelua. :206 krs 14 (S) kupari 1,3 cm 0,9 g Pieni tasainen nappi. Kiinnityslenkillinen, lenkki napin takana olevassa ulokkeessa. :208 krs 14 (S) nahka 1,0 cm 0,2 g Nahan etupinta epätasainen. Pronssinen taittunut kiinnityslenkki. :225 krs 14 messinki 1,6 cm 1,7 g Etupinta epätasainen. Kiinnityslenkki tai -kanta litistynyt, taustassa kaksi pyöreää litteää metallitäplää. Takana jälkiä valinsaumasta. :251 krs 14 (S) tina 1,6 cm 2,0 g Kupera nappiosa, etupuolella teksti NORIE TINKNAP ja miehen profiilikuva, jossa näkyy pää sekä osa rintaa. Taustan valinsaumaan kiinnittynyt tekstiilinpala. Kiinnityskanta tai - silmukka katkennut. :372 krs 14 (S) tina 1,4 cm 1,3 g Keskellä etupuolella kartion muotoinen kohouma, muutoin sileä. Kiinnityslenkki juotettu :31 krs 14 messinki 2,1 cm 3,9 g Kansanpuvun nappi. Koristelut osin kuluneet. Kiinnityskannallinen. :218 krs 14 rauta 1,6 cm 3,0 g Mahdollisesti koristeltu, pinta rosoinen. Taipunut kiinnityslenkki. :235 krs 16 (S) messinki - - Dian (DIA 16896) perusteella kansanpuvun nappi. Kannallinen. Kadonnut. :243 krs 14 (S) messinki, 1,0 cm 0,3 g Koristeeton, taipunut. Kiinnityslenkillinen, lenkki juotettu. tinattu :414 krs 4 (S) kupari 1,4 cm 1,0 g Koristeeton. Takana reikä sekä kohouma, jossa ehkä ollut kiinni lenkki. :460 krs 4 (S) messinki 1,4 cm 0,8 g Etuosa koristeeton, kupera pinta osin rikki. Kiinnityslenkillinen. :471 krs 14 (S) lasi 1,1 cm 1,0 g Kuusikulmainen, jokaisessa kulmassa ja keskellä kohouma. Kohoumien päissä valkoinen koristepisara, keskuspisara muita korkeammalla. Muutoin tummanvihreä. Metallinen kiinnitin kadonnut. Selite: Alanro= Kansallismuseon (KM) löytöluettelon alanumero; krs= löytökerros; (S)= seulalöytö. via rahoja. Kerros 14 koostui vuoden 1756 peruskorjauksen yhteydessä hautojen täytöksi tuodusta hiekasta. Kerroksesta löytyi jopa lukujen rahoja. Tosin tämän lisäksi löytyi myös vuosien 1840 kopeekka ja 1914 kuparipenni. Rahat kuvaavat hyvin kerrosten sekoittuneisuutta. Ilmeisesti kerros on sekoittunut vielä 1960-luvulla kirkon restauroinnin yhteydessä. Kerrosta 16 oli monin paikoin vaikea erottaa kerroksesta 14, mihin viittaavat 142

143 Nappeja Hailuodosta myös luvuilta peräisin olevat rahat. 33 On myös huomattava, että kaivausten yhteydessä puhtaista geologisista kerroksista löydettiin lohkareita, jotka olivat peräisin kirkon palon jälkeen puretusta betonikuorisesta lämpökeskuksesta. 34 Muotia säätyläisiltä rahvaalle Kansanpuvut ovat muotipukujen vastakohta. Muotipuvut heijastavat ympäristön taloudellisia, aatteellisia ja tyylillisiä muutoksia luvuilla taloudellista valtaa Euroopassa pitänyt Espanja saneli muodin. Vallan siirryttyä Hollannille ja Ranskalle myös pukumuoti muuttui ammentaen vaikutteita uusilta johtovaltioilta. 36 Yhdenmukainen muotipuku levittäytyi kaikkiin Euroopan kaupunkikeskuksiin. Kansanpuku puolestaan muuttuu hitaasti mutta siinä on runsaasti alueellisia vaihteluita. Siihen omaksuttiin vaikutteita yleiskansallisesta muodista sovellettuna tavallisen rahvaan tarpeisiin. Kokonaisia asukokonaisuuksia rahvas ei omaksunut käyttöönsä, vaan suosi tiettyjä pukujen osia. Muodin muutosten pyörteissä kansanpuvut pysyivät lähes muuttumattomina aina 1800-luvulle saakka. Lopulta ne väistyivät uuden muodin tieltä vuosisadan aikana, jolloin vaatetuksella ei enää pyritty jyrkästi erottamaan eri kansanosia toisistaan. Säätyjen välinen erottelu ei vielä loppunut. Talonpoikien asema ja valtiollinen vaikutusvalta kuitenkin kasvoi ja heistä tuli näkyvämpi kansanosa luvun lopulla kiinnostus kansanperinteeseen ja -pukuihin heräsi, minkä seurauksena puvuista ryhdyttiin valmistamaan jäljennöksiä ja toisintoja. Tällöin nykyisin käytetty kansallispuku sai alkunsa. 38 Raja kansan- ja muotipuvun välillä ei kuitenkaan ollut niin jyrkkä kuin voisi kuvitella, sillä rahvas lainasi vaikutteita pukeutumiseen säätyläisiltä. Tapaan ei suhtauduttu säätyläisten piirissä suopeasti, joten ylellisyysasetusten avulla pyrittiin estämään muodin leviäminen alempiin kansanluokkiin. Aateliset toimivat muodin luojina, ja estämisyrityksistä huolimatta muoti valui hitaasti alempiin säätyihin ja sitä kautta edelleen tavallisen kansan käyttöön. Rahvaan saattoi tietty muoti saavuttaa vasta siinä vaiheessa, kun aateliset olivat jo hylkäämässä sitä ja luomassa uusia muotisuuntia. Rahvaan toiminta saattoi osaltaan myös vauhdittaa tietyn muodin hylkäämistä säätyläisten keskuudessa. Tällä tavoin muoti oli jatkuvassa muutoksen tilassa. 39 Suomeen saapui 1670-luvulla eurooppalainen säätyläismiesten omaksuma pukumuoti, johon kuuluivat takki, housut ja liivi. Näissä vaatekappaleissa käytettiin runsaasti nappeja. Ison- ja pikkuvihan vuoksi ( ja ) tämän pukuparren vaikutukset kansanomaiseen puvustoon tulivat myöhään, mutta sotien jälkeinen varallisuuden nousu mahdollisti kalliimpien vaatekappaleiden hankkimisen. 40 Tämän myötä rahvaan 33 Paavola Paavola 1988: Lönnqvist 1979: Pylkkänen 1970: Apunen 1987: Lönnqvist 1979: 24, 75, ; Lehtinen & Sihvo:1984: 4; Sihvo 1984a: Pylkkänen 1956: ; Simmel 1986: Lehtinen 1984b:

144 Katja Mutka & Matleena Riutankoski puvustossa alkoi esiintyä yhä enemmän säätyläisten käyttämiä vaatemuotoja. Metallinapit rahvaan vaatetuksessa olivat ehkä yksi säätyläisiltä omaksuttu muodin osa. Ne tulivat kansanpukuihin 1700-luvun loppupuolella. 41 Metallinapit olivat osa ylellisimpiä ja arvokkaimpia kansanpuvun vaatekappaleita, kuten liivejä. Myös säämiskähousut olivat arvokkaita osin sen vuoksi, että niissä käytettiin koristeellisia kannallisia metallinappeja. 42 Napit rahvaan muodissa Kansanpuvun napeista on poikkeuksellisesti mahdollista saada selville varsin yksityiskohtaista tietoa. Tiedämme nyt, että napit voidaan yhdistää tiettyyn pukutyyppiin eli kansanpukuihin, joita käyttivät talonpojat ja muu rahvas luvuilla ja todennäköisesti jo tätä ennen. 43 Lehtinen ja Sihvo ovat selvittäneet vanhojen tuomio- ja perukirjojen avulla, millainen 1700-luvun suomalainen kansanpuku oli. Tätä vanhemmasta kansanpukumuodista on vaikea sanoa mitään varmaa. Ei myöskään tiedetä, oliko puvuissa jo ennen 1700-lukua alueellista vaihtelua. 44 Parhaimpia ja arvokkaimpia kansanpukuun kuuluvia vaatteita käytettiin juhla- ja pyhäasuina esimerkiksi kirkonmenoissa, joten ei ole yllättävää, että Hailuodon kirkon kaivauksilta löytyi niihin liittyviä nappeja. 45 Miten napit ovat joutuneet kirkon lattian alaisiin kerroksiin? Osa on varmasti irronnut vaatteista vahingossa, sillä niiden kannat ovat ehjät. Tästä huolimatta emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että niitä olisi irroitettu vaatteista tahallisesti. Kaiken kaikkiaan seitsemän napin kanta on katkennut, muissa se on edelleen paikallaan tai taipunut. Rikkoutuminen on voinut johtua nappien heikoista kannoista, jotka ovat murtuneet tai irronneet juotoskohdastaan. Kannat on saatettu myös rikkoa, jotta napit mahtuisivat paremmin lattialautojen raoista. Tällöin niitä olisi rahojen tapaan tietoisesti pudotettu kirkon lattian alle. Rahoja jätettiin vainajille, tuotiin kolehtia varten, hukattiin ja tiputettiin myös tahallisesti lautojen väleistä. Metallinappeihin tuskin suhtauduttiin huolimattomasti niiden arvon vuoksi, mutta toisaalta Hailuodon kirkon lattian alta on löydetty runsaasti ostovoimaltaan arvokkaita rahoja, jotka on jätetty sinne tarkoituksella. Napit ovat voineet joutua lattian alle jo ennen vuotta 1756, jolloin kirkon peruskorjauksen aikana lattiasta tehtiin tiiviimpi. Tämän jälkeen pienten esineiden oli vaikeampi mahtua putoamaan lattialautojen raoista. Samaan aikaan myös kolikoiden esiintyminen lakkaa ja niitä alkaa ilmestyä uudelleen vasta 1800-luvun taitteessa, jolloin kirkkoon tehtiin seuraavan kerran korjauksia. 46 Näin ollen on mahdollista, että myös napit ovat päätyneet lattian alle vasta tässä vaiheessa. Napit kertovat siitä vaatetuksesta ja pukumuodista, jota tavallinen kansa käytti tiettynä aikana. Kansanpuvun nappien suuri suhteellinen määrä (noin 30 %) koko aineistosta kertoo myös Hailuodon väestökannasta, joka koostui 1500-luvulta 1700-luvun loppuun asti 41 Sirelius 1915: Lehtinen 1984b: Vahtola 1991: Sirelius 1915: 4; Lehtinen & Sihvo 1984: Lönnqvist 1979: Nurmi et al. 2009:

145 Nappeja Hailuodosta lähinnä talollisista eli rahvaasta. Asutus oli hyvin köyhää, mitä ilmensivät veronmaksuvaikeudet ja tilojen autioitumiset, joihin tosin vaikuttivat myös sodat ja katovuodet. Perimätiedon mukaan isonvihan jälkeen saari olisi ollut jonkin aikaa jopa täysin autio. 47 Osa kansanpuvun napeista voi olla peräisin kokonaan muusta yhteydestä, sillä ne löydettiin vuoden 1756 kirkon peruskorjausten yhteydessä alueelle tuodusta täytemaasta. Maa on voitu tuoda jostain kauempaa ja sen on täytynyt olla melko puhdasta, koska siitä ei löytynyt kirkkokaivauksille epätavallisia löytöjä, kuten eläinten luita. Sen sijaan täytemaakerroksen löytöaineisto on yhtenäistä ja siihen liittyy esineistöä, jota pidetään kirkkokaivauksille yleisinä löytötyyppeinä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat uskonnollisten kirjojen, kuten virsikirjojen, helat, joita kyseisestä kerroksesta löytyi noin 20 kappaletta. Kyseiset löydöt ovat voineet kulkeutua alapuolisista kerroksista kirkon korjausvaiheiden aikana. Löytöaineiston yhtenäisyys kuitenkin puoltaa ajatusta, että maa olisi tuotu kirkon alueelta. Se myös saattoi olla kirkon lattian alta korjausten vuoksi poistettua maata, joka tuotiin takaisin korjausten loputtua. Lopuksi 1700-luvulla kasvanut vauraus loi tavalliselle rahvaalle mahdollisuuden hankkia ylellisyystavaroita. Metallinapit, jotka aikaisemmin olivat olleet lähinnä säätyläisten etuoikeus, otettiin käyttöön nyt myös rahvaan puvussa. Metallinapeilla ei ollut rahvaalle ainoastaan käytännön merkitystä vaan niillä oli myös sosiaalinen tehtävä. Omaksumalla arvokkaampaa pukumuotia säätyläisiltä rahvas pyrki kohottamaan sosiaalista arvostustaan ja horjuttamaan sääty-yhteiskunnan jyrkkiä rajoja. Hailuodon väestö oli köyhää ja suhteellisen yhtenäistä, sillä suurin osa asukkaista oli talonpoikia ja palvelijoita. Tällöin suurta vastakkainasettelua rahvaan ja säätyläisten välillä tuskin pääsi syntymään. Rahvaan keskuudessa erot ovat kuitenkin olleet riittävän suuret, jotta rikkaampien ja köyhempien talollisten välillä on esiintynyt varallisuuseroja. Varallisuuseroista kertoo 1700-luvun lopun hailuotolaisten talonpoikien verotus, jonka kautta voidaan nähdä talonpoikien taloudellinen tilanne. Kruunu laski köyhimpien tilojen veroa, mutta varakkaimpien tilanomistajien verotusta nostettiin. 48 Säätyläisten tapaan talonpojat korostivat pukeutumisen kautta taloudellista asemaansa suhteessa toisiin. Hailuodon kirkon kaivauksilta löytyneitä kansanpuvun nappeja on käytetty osana rahvaan pukua luvuilla. Mikään ei varsinaisesti sulje pois mahdollisuutta, että helposti valmistettavia puu- ja luunappeja olisi käytetty kansanpuvuissa runsaasti jo ennen 1700-lukua. Artikkelissamme käsittelemiämme kukallisia kansanpuvun nappeja on todennäköisesti käytetty etenkin miesten liiveissä, mutta on mahdollista, että niitä olisi käytetty muissakin vaatekappaleissa. Ne eivät myöskään olleet ainoa liiveissä käytetty nappityyppi, sillä esimerkiksi tekstiilinappeja käytettiin runsaasti metallisten rinnalla. Kukallisten kansanpuvun nappien levinneisyys on laaja ja ulottuu tietojemme mukaan ainakin Rovaniemeltä länsirannikkoa pitkin Turkuun saakka. Tämä osoittaa, että ei ole kyse vain paikallisesta muodista vaan laajemmasta ilmiöstä. 47 Vahtola 1991: , 296, 309, Vahtola 1991:

146 Katja Mutka & Matleena Riutankoski Kansanpukujen perinne elää edelleen kansallispuvuissa, mikä on mahdollistanut myös perinteikkään kukkakuvioisen napin uudistuotannon. Kalevala Koru valmistaa edelleen kansallispukujen nappeja, ja sen Internet-sivuilla kuvatuista napeista yksi vastaa tutkimiamme kukkakuvioisia nappeja. 49 Kyseinen nappityyppi on vain yksi kansanpuvuissa käytetty nappimuoto. Se on kuitenkin tähän mennessä ainoa arkeologisilta kaivauksilta löytynyt nappityyppi, joka voidaan yhdistää laajempaan kontekstiin Nappi numero

147 Nappeja Hailuodosta Bibliografia Painamattomat lähteet Kuokkanen, T. (julkaisematon): Sukupuolisuus kaupungin sosiaalisessa rakenteessa Arkeologinen näkökulma lukujen Ouluun. Kaupunkiarkeologisen väitöskirjan tutkimussuunnitelma. Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, arkeologia: Oulu. Mutka, K. (julkaisematon): Napit vastakkain Arkeologinen tutkimus historiallisen ajan metallinapeista Perämeren rannikkoalueiden kaupungeissa. Pro gradu -tutkimussuunnitelma. Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, arkeologia: Oulu. Oikarinen, T. 2002: Yli-Iin Kuuselankankaan asuinpaikan meripihkalöydöt Osa Kierikin kivikautta. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja antropologian laitos, yleinen arkeologia: Oulu. Riutankoski, M. 2011: Pietarsaaren napit. Valmistustavat vuoden 2008 kaivausten nappilöydöissä. Kandidaatintutkielma. Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, arkeologia: Oulu. Tutkimuskirjallisuus Apunen, O. 1987: Rajamaasta tasavallaksi. Avikainen, P. et al. (toim.): Suomen historia 6: Weilin+Göös: Espoo. Immonen, V. 2009a: Golden moments: artefacts of precious metals as products of luxury consumption in Finland c I. Suomen keskiajan arkeologian seura: Turku. Immonen, V. 2009b: Golden moments: artefacts of precious metals as products of luxury consumption in Finland c II Catalogue. Suomen keskiajan arkeologian seura: Turku. Jahnsson, Y. 1904: Ylellisyysasetukset Ruotsissa vapauden ajalla. Historiallinen aikakausikirja 5/1904: Julku, K. 1988: Hailuodon keskiaika. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.): Hailuodon keskiaika: Studia Historica Septentrionalia 15. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Kaukonen, T. 1985: Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY: Porvoo. Kivikoski, E. 1943: Uusia Pronssikauden löytöjä. Suomen museo XLIX: Kivikoski, E. 1973: Die Eisenzeit Finnlands. Suomen muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Kuokkanen, T. et al. 2009: Knappologian alkeet napit lukujen suomalaisessa pukeutumisessa. Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (toim.): Ei kiveäkään kääntämättä Juhlakirja Pentti Koivuselle: Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta: Oulu. Lehtinen, I. & Sihvo, P. 1984: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto: Helsinki. Lehtinen, I. 1984a: Kansanpuvun yleisluonne, Miesten puku. Lehtinen, I. & Sihvo, P. (toim): Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin: Museovirasto: Helsinki. Lehtinen, I. 1984b: Miesten puku. Lehtinen, I. & Sihvo, P. (toim): Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin: Museovirasto: Helsinki. Lönnqvist, B. 1979: Kansanpuku ja kansallispuku. Otava: Helsinki. Nurmi, R., Kallio-Seppä, T., Kuokkanen, T. & Ylimaunu, T. 2007: Uuden ajan alun kuparikolikot Pohjois-Suomessa - rahaa kuin roskaa? Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (toim.): Ei Kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta: Oulu. Paavola, K. 1987: Hailuodon kirkon arkeologiset tutkimukset. Wigren, H.E. (toim.): Tapahtumia vuosisatojen varrelta Hailuodon seurakunta 400 vuotta: Hailuodon seurakunnan julkaisuja 1. Hailuodon seurakunta: Hailuoto. 147

148 Katja Mutka & Matleena Riutankoski Paavola, K. 1988: Domus pro templo Hailuodon kirkon varhaisvaiheet. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.): Hailuodon keskiaika: Studia Historica Septentrionalia 15. Pohjois-Suomen Historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Paavola, K. 1991: Hailuodon kirkon arkeologiset tutkimukset vuosina Meteli, Arkeologian tutkimusraportti 3. Oulun yliopisto, Historian laitos, arkeologia: Oulu. Pylkkänen, R. 1956: Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla Suomen muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Pylkkänen, R. 1970: Barokin pukumuoti Suomessa Weilin & Göös: Helsinki. Pälsi, S. 1928: Puvustoaineksia Maskun Humikkalan kalmistosta. Suomen Museo 1928: Sihvo, P. 1984a: Kansanpuvun yleisluonne, Pukeutuminen ja ylellisyys. Lehtinen, I. & Sihvo, P. (toim): Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin: Museovirasto: Helsinki. Sihvo, P. 1984b: Liivit. Lehtinen, I. & Sihvo, P. (toim): Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin: Museovirasto: Helsinki. Simmel, G. 1986: Muodin filosofia. Odessa: Helsinki. Sirelius, U. E. 1915: Suomen kansanpukujen historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Talve, I. 1980: Suomen kansankulttuuri, Historiallisia päälinjoja. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Vahtola, J. 1991: Oulujokilaakson historia keskiajalta 1860-luvulle. Huurre, M. & Vahtola, J. (toim.): Oulujokilaakson historia kivikaudelta vuoteen 1865: Hailuodon kunta et al: Oulu. White, C.L. 2005: American Artifacts of Personal Adornment, : A Guide to Identification and Interpretation. Altamira Press: Lanham. Elektroniset lähteet KalevalaKoru: (Käytetty ). 148

149 Tuomiokirkon kuolinpuvuista HAUTA-ASUT ELÄMÄN KUVAAJINA OULUN TUOMIOKIRKON KUOLINPUVUISTA Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin Kirjalliset lähteet kertovat Oulun tuomiokirkon tontilla sijainneen kirkon kaupungin perustamisesta saakka; Johannes Snellman puhuu väitöskirjassaan uudesta, 1610-luvun alkupuolella rakennetusta puukirkosta. Ensimmäisen kerran kirkko löytyy kartalta vuonna Sekä kirkkoa että kirkkotarhaa laajennettiin useaan otteeseen, sillä hautausmaana käytetty alue täyttyi vainajista. Arvostetuimmat paikat vainajille löytyivät kirkon kuorin lattialautojen alta. Uuden kivikirkon rakentamisen myötä vainajia ei enää vuoden 1777 jälkeen haudattu kirkkoon. 1 Oulun tuomiokirkon tonttia on tutkittu kirkon ja kirkkotarhan kunnostamisen yhteydessä arkeologisin kaivauksin kaksi kertaa (1996 ja 2002). Vaikka alkuperäisen puukirkon ja kirkkotarhan paikat tunnetaan suhteellisen varmasti kirjallisten lähteiden perusteella, saatiin tutkimuksissa lisävalaistusta sekä kirkon että kirkkomaan vaiheisiin. Kirkkoon liittyvien rakenteiden lisäksi dokumentoitiin noin 500 vainajaa, jotka lepäsivät 17 kammiohaudassa ja noin 300 ruumishaudassa. Kammiohaudoista yksi sijoittui vanhan puukirkon sisälle. Kaikki muut sekä multa- että kammiohaudat ovat sijainneet kirkkotarhassa. Näiden hautausten perusteella saadaan tietoa tavallisista oululaisista, joilla ei ollut varaa sijoituttaa itseään kirkon lattialautojen alle, mutta joiden kuolinpuvut kertovat meille juuri heidän elämästään. 2 Vuoden 1996 tutkimusten aikana löydettiin 131 hautaa, joiden runsasta luuaineistoa on tutkittu kolmessa opinnäytetyössä. 3 Haudoista 36 sisälsi kuitenkin myös esineistöä, jonka anti ei ole tähän saakka juuri tutkijoiden mielenkiintoa herättänyt. Esinelöydöt koostuivat suurimmaksi osaksi tekstiilien jäännöksistä, neuloista sekä hiuskoristeista, eli pienistä henkilökohtaisista esineistä, joiden tutkimus on kansainvälisestikin ollut melko vaisua. Usein kuitenkin juuri näiden pienten esineiden avulla pystytään vastaamaan kysymyksiin sosiaalisesta kontekstista ja identiteetistä. 4 Identiteettiin liittyvien kysymysten tutkijoille haudan numero 10 vainaja on antoisa tapaus, sillä hänet oli lähetetty lopulliselle matkalleen muihin 1 Palola 2000; Niskala 2005; Paavola 2005; Sarkkinen Kehusmaa 1997; Sarkkinen & Kehusmaa 2002; Sarkkinen Maijanen 2003; Niinimäki 2005; Sala Ks. esim. DiPaolo Loren & Beaudry

150 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin hautauksiin verrattuna runsaasti varustettuna. Artikkelissaan Oulun kirkon ja kirkkomaan vainajista (2005) Kirsti Paavola pohti vainajien identifioimisen ongelmaa. Jatkamme samoilla jäljillä. Artikkelin tarkoituksena on selvittää, mitä miehen päällä olleet asusteet kertovat vainajasta, hänen identiteetistään ja asemastaan. Lisäksi perehdymme löytöaineiston valossa siihen, millaisessa puvussa luvulla kuolleet vainajat on haudattu. Kuolinpuvut Tuomiokirkon hautausmaalla Hautausmaan perustamisen aikaan vainajien pukemisessa noudatettiin samaa säätyyn perustuvaa käytäntöä kuin muussakin vaatetuksessa. Suurin ero säätyjen välillä näkyy kankaiden laadussa sekä asujen koristuksessa. 5 Rahvas ja säätyläiset oli erotettava toisistaan, kunkin säädyn pukeutuminen oli asetuksin määritetty luvun alussa vainajan pukeminen oli yksinkertaista, mutta vuosisadan loppua kohden asut muuttuivat juhlaviksi. 6 Tämä ei kuitenkaan sopinut valtiolle, joka sääteli pukeutumista ylellisyysasetuksin. Valtiovallan pyrkimykset ylellisyyttä vastaan sopivat hyvin alemmalle aatelistolle, joka ei pystynyt vastaamaan ylhäisaatelin koreisiin hautauskäytäntöihin. Uusi kirkkolaki vuonna 1686 oli osa valtion taistelua ylellisyyttä vastaan. Sen mukaan Hautauksessa kunkin tulee ojentautua annettujen asetusten mukaan, käyttäytyä säätynsä mukaisesti ja luopua kalliista ruumisarkuista ja ruumiin puettamisesta. Jo aiemmin oli pyritty puuttumaan hautajaiskäytäntöjen turhaan ylellisyyteen. Arkkuja ei saanut enää koristaa, kuten myöskään ruumiin pukemisessa ei saanut enää käyttää hopeaa, kultaa, pitsiä, jalokiviä, käätyjä eikä helmiä. 7 Riitta Pylkkäsen mukaan hauta-asukäytäntö muuttui lukujen vaihteessa aiempaa yksinkertaisemmaksi luvulla kuolinvaatteita ei enää ommeltu puvuiksi vaan asut on järjestelty kauniisti verhoasetelmiksi. Asut saattoivat koostua yhdestä tai useammasta suorakaiteen muotoisesta kankaasta, jotka ommeltiin yhteen, tai kiinnitettiin pelkillä neuloilla. Asuissa ei ollut käyttömukavuutta lisääviä, todellisiin vaatteisiin kuuluvia leikkauksia, ja joskus niistä on voinut puuttua selkäpuoli. Ainoastaan poikkeustapauksissa vainaja puettiin todelliseen asuun. Vaikka puku oli tehty hautausta varten, se on silti saattanut olla koristeltu ja muodin mukainen. 8 Tuomiokirkon hautojen tekstiilianalyysit ovat vielä kesken, 9 mistä huolimatta voidaan sanoa, että erilaisten myssyjen ja neulottujen päähineiden lisäksi haudoissa oli säilynyt sukkien ja kuolinpukujen jäännöksiä (joista osa on taulukossa 1). Joissakin haudoissa on lisäksi rippeitä turkiksista ja osa tekstiileistä voi olla muidenkin vaatteiden kuin kuolinpukujen tai käärinliinojen jäännöksiä, kuten hauta 10 osoittaa. Lisäksi joukossa saattaa olla arkun sisustukseen liittyviä tekstiileitä. 10 Seuraavassa keskitytään kuolinpukuihin. 5 Pylkkänen 1955: Rimpiläinen 1971: Pylkkänen 1955: 35; Rimpiläinen 1971: , Pylkkänen 1955: 15, 26, 29; Drazkowska 2004, Tätä artikkelia varten tutkittiin vuonna 1996 kaivettujen hautojen jalkojen ja keskiruumiin alueiden tekstiilijäännöksiä, keskittyen suurempiin tekstiilijäännöksiin, joiden tunnistaminen on ristiriidatonta ja joissa on selkeitä valmistamistekniikkaan tai käyttöön liittyviä piirteitä. Hum. kand. Mariko Palomaa valmistelee parhaillaan pro gradu -tutkielmaansa pääalueen löydöistä. 10 Arkkujen sisustuksesta on löytynyt esimerkkejä Turun tuomiokirkon lattianalaisista haudoista (Pylkkä- 150

151 Tuomiokirkon kuolinpuvuista Kuolinpuku vainajan verhona On ilmeistä, että suurin osa Oulun tuomiokirkon hautausmaalle haudatuista puettiin joko yksinkertaiseen kuolinpukuun tai pelkkään käärinliinaan, sillä useimmista haudoista ei ole löytynyt mitään pukeutumiseen liittyviä merkkejä. Osalla naisvainajista on kuitenkin ollut päässään myssy tai hiuskoristeita sekä muita koristeita yläruumiin alueella, ja monilla vainajilla on ollut jalassaan sukat. Pylkkänen kertoo, että vainajien pää ja kädet vaatetettiin, naisilla mahdollisesti myös kaulan ja rintamuksen seutu. 11 Tuomiokirkon hautausten säilyneet tekstiilit ovat joko villaa tai silkkiä. Villa ja silkki ovat eläinkuituja, jotka säilyvät Suomen happamassa maaperässä, kun kasvikuidut, kuten pellava, vaativat säilyäkseen emäksisen maaperän. 12 Muiden hauta-aineistojen perusteella tiedetään, että pellava alkoi syrjäyttää silkin kuolinpuvun materiaalina 1700-luvun alussa. 13 Jos Oulussakin on käytetty pellavasta valmistettuja käärinliinoja tai kuolinpukuja, ne ovat tuhoutuneet. Toistaiseksi Oulun tuomiokirkon hautausten tekstiilien joukosta on analysoitu vain yksi palmikoitu pellavanaru, joka osoittaa, että pellava on säilynyt vain otollisissa olosuhteissa. Silkki näyttäisi säilyneen parhaiten, 14 sillä hautauksista on löydetty jopa kokonaisia myssyjä. Villavaatteiden rippeet ovat sen sijaan yleisimmin säilyneet metalliesineiden kuten pronssineulojen yhteydessä. Silkkimyssyjen ja koristeiden hyvän säilyneisyyden ja kunnon perusteella voidaan päätellä, että vaatteet ja muut hautatekstiilit ovat olleet pääosin villaa ja mahdollisesti pellavaa. Osasta (23) haudoista on löytynyt nuppineuloja, joita on todennäköisesti käytetty kuolinpuvun kiinnittämiseen. Käytäntö on ilmeisesti ollut Suomea ja Eurooppaa laajempi, sillä 1600-luvun Marylandissä, Yhdysvalloissa, ne vainajat joita ei haudattu arkuissa kiedottiin käärinliinoihin, jotka kiinnitettiin reunoistaan joko ompelemalla ja/tai kuparisekoitteisilla neuloilla. Siellä neulat ovat yleensä tuonaikaisten hautojen ainoita löytöjä, ja käärinliinat ovat yleensä hajonneet. Useimmat neuloista ovat löytyneet pään ympäriltä ja ovat saattaneet kiinnittää päätä peittäneen kankaan tai leukaa tukeneen liinan päähineeseen. 15 Noin puolet tuomiokirkolta löytyneiden kuolinpukujen kankaista on säilynyt hautojen jalkopäädyssä, ja toinen puolisko on löytynyt muualta haudasta kuten rintakehän päältä, jossa osa puvun osista on koristeita. 16 Monet päähineet tai pääkoristeet on kiinninen 1955: 18, 29, kuvat 15 ja 29). Oulun Tuomiokirkon löydöissä arkun sisustukseen viittaa kammiohaudasta 7 löytynyt höyhen- ja untuvatukko (PPM12161:20), joka lienee jäännös pään alla olleesta tyynystä. 11 Pylkkänen 1955: Rast-Eicher 2003: Pylkkänen 1955: Turun tuomiokirkon hautaholveista ja lattian alaisista haudoista löytyneet tekstiilit ovat suurimmaksi osaksi silkkiä, ks. Pylkkänen 1955: DiPaolo Loren & Beaudry 2006: Hautojen dokumentointilomakkeihin on yleensä piirretty tekstiilien löytöpaikat. Joissakin tapauksissa kangasta on piirretty suuremmalle alalle kuin talteenotettu kankaan kappale on. Lomakkeissa myös mainitaan, että kankaita on otettu talteen näytteinä ja joskus eri puolilta vainajaa löytyneet kangasnäytteet on pistetty samaan pussiin. Tässä yhteydessä on todettava, että tekstiileitä ei milloinkaan tule ottaa talteen näytteenomaisesti, sillä talteenottamattomat tekstiilinosat saattavat sisältää enemmän informaatiota kuin satunnaisesti talteenotetut. Eri puolilta vainajaa löytyneet tekstiilit voivat myös olla eri vaatteista, ja jos niiden kontekstia ei dokumentoida, tieto hukkuu. Tekstiileitä ei myöskään koskaan tule 151

152 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin Kuva 1. Silkkimyssyn jäännökset (PPM12161:85) lapsen haudasta 23 B. Kuva: Tiina Kuokkanen. Mittakaava 1:1. tetty nuppineuloin (Kuva 1), mutta nuppineuloja löytyy myös keskivartalon paikkeilta sekä jalkaterien luota. Nuppineulojen sijainnit ilmaisevat ne paikat, joissa kuolinpukujen eri osat on kiinnitetty tai kangasta on laskostettu. Monet nuppineulat ovat löytyneet selkänikamien yhteydestä, joten voidaan olettaa, että niillä on kiinnitetty joko kuolinpuvun takahalkio tai käärinliina edestä pituussuuntaisesti. Tuomiokirkon vainajien kuolinpukujen kiinnitysneulat ovat, yhtä mahdollisesti hopeista neulaa lukuun ottamatta, pronssisia. Suurin osa neuloista on katkenneita, kokonaiset ovat mm pitkiä, eli keskenään samaa kokoluokkaa. Tutkimuksissa usein niputetaan lähes kaikki neulat niiden koosta ja materiaalista välittämättä ompeluvälineisiin, jotka puolestaan yhdistetään naisiin. Tämä karkea yleistys jättää huomioimatta kaikki muut lukuisat käyttötarkoitukset kaulusten ja peruukkien kiinnityksestä pitsin valmistukseen. 17 Varhaismodernissa Oulussa nuppineuloja käytettiin ompelun lisäksi ainakin kuolinpukujen kiinnitykseen. Toisaalta tuomiokirkon viereisen NMKY:n tontin kaivauksissa löytyneistä 22 neulasta 20 on hopeisia pituuden vaihdellessa mm. 18 Eli hautauksista löytyneet neulat eivät mitä luultavimmin olleet muihin toimiin käytettyjä. Kuolinpuvut kiinnitettiin juuri tietyn tyyppisillä, pienehköillä neuloilla 19, joita löytyy niin miesten, naisten kuin lastenkin haudoista. 20 Neulan koko korreloi käyttötarkoituksen kanssa, kankaiden kiinnitykseen tarkoitetut neulat valittiin kankaan laadun mukaan. Kuolinpuvuissa pieniä neuloja oli mahdollista käyttää paksumpaankin kankaaseen, koska kiinnityksen ei tarvinnut kestää liikkumista. Jalkopäässä kuolinpuku on ilmeisesti laskosteltu ja nämä laskokset on kiinnitetty neuloilla. Oulun tuomiokirkon aineistossa on useita tapauksia, joissa nuppineula löytyy laskoksesta. Kahdessa tapauksessa kaksi erilaista villakangasta on kiinnittynyt toisiinsa pakata muovipussiin, vaan ne tulee pistää pahviselle tai vankemmalle alustalle ja pakata hapottoman paperin kera laatikkoon. Lisää aiheesta Gillis & Nosch Beaudry 2006: Kuokkanen et al. 2011: 1, Vrt. Beaudry 2006: 24, taulukko. 20 Neuloja löytyy kolmesta miehen, viidestä naisen ja kahdeksasta lapsen hautauksesta. 152

153 Tuomiokirkon kuolinpuvuista Kuva 2. Vasemmalla sukka ja kuolinpuvun osa kiinnitetty toisiinsa nuppineulalla. Oikealla sukan oikea puoli. Alhaalla kolmannen kankaan palanen (PPM12161:60). Kuva: Sanna Lipkin. Mk. 1:1. nuppineuloin. Haudasta 13 on löytynyt kolme erilaista tekstiiliä jalkateränluiden yhteydestä (Kuva 2, PPM12161:60, Taulukko 1). Yhteen kiinnittyneistä tekstiileistä toinen on toimikassidoksista villakangasta ja toinen villaneulosta. Samasta yhteydestä on löytynyt myös toimikassidoksisen tekstiilin rippeitä. Kyseessä voi olla vainajan housuista tai käärinliinoista jäljelle jääneet kudotut kankaat sekä kappale neulottua sukkaa. Tekstiilit eivät välttämättä ole kiinni toisissaan tarkoituksellisesti, vaan nuppineula on voitu pistää sukankin läpi kääriliinan kiinnittämisen yhteydessä. Toisaalla haudan 20 jalkaluiden vieressä yhteen kiinnittyneinä oli niin ikään kaksi neulottua kangasta (PPM12161:75), joista toinen oli ohuemmasta langasta. Nämä neulokset ovat oikeat puolet vastakkain, siten että neula jää ohutlankaisemman nurjalle puolelle. Kyseessä on selkeästi kahden eri vaatteen kappaletta, mahdollisesti sukasta sekä tossusta tai säärystimistä. Taulukko 1. Joitakin hautatekstiileitä Oulun tuomiokirkon vuoden 1996 kaivauksilta. Lanka Kangas Hauta Tekstiili Alanro Kuitu Kier P (mm) Sidos Tiheys 10 (M) kaulus 48 silkki Pa 57/27 takki/pusero 48,51 villa z/ssz 0,5 2/2 To 8/16 vyö 44 villa s 0,2 20 housut 47 villa s/z 1/0,1 2/2 To 6/14 sukka 47 villa s 1 Nk 13 (N) sukka? 60 villa s 0,5 Ne (2) kuolinpuku 60 villa z/z 2/2 To 16/18 housut? 60 villa z/s 2/2 To 16/20 18 (N?) kuolinpuku 70 silkki 0,5/0,3 St, Da 28/52 20 (N?) sukka/säärystin 75 villa 0,2 Ne (1) tossu/säärystin 75 villa s 1 Ne (3 4) 21 (L) kuolinpuku 78 villa s/z 0,2 0,4 2/2 To 22/22 alusmekko? 78 silkki St, Sa 16/30 39 (A) kuolinpuku 130 villa z/s 0,4 0,5/0,8 Pa 16/12 42 (N) kuolinpuku 140 silkki 0,1 Pa 38/24 ommellanka 140 villa zzs (M?) kuolinpuku 149 silkki Pa, Sa 13/18 51 (N) kuolinpuku 154 silkki St, Da 24/ (M) sukka 271 silkki 1 Ne (3) Selite. Hauta: A= aikuinen, L= lapsi, M= mies ja N= nainen. Kier= langan kierteisyys (kude/loimi. Kierteisyys tarkoittaa langan kiertämissuuntaa: s-kierre myötäpäivään ja z-kierre vastapäivään kierrettyä. Yleensä loimi ja kude on kierretty vastakkaiseen suuntaan, jotta kankaasta tulisi pehmeä ja joustava. Kun langasta on haluttu tehdä vahvempaa, se on kerrattu. Kertaamisen suunta on merkitty sarakkeeseen isolla kirjaimella). P (mm)= langan paksuus millimetreinä. Sidos: Da= damasti, Ne= neulos, Nk= neulakinnassidos, Pa= palttina, Sa= sametti, St= satiini, To= toimikas. Sidoksen leveys suluissa millimetreinä. Tekstiilianalyysit Sanna Lipkin ja Mariko Palomaa. 153

154 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin Kuva 3. Nuppineula laskoksessa. Silkkipuvun alareuna on ommeltu paksulla villalangalla. (PPM12161:140). Kuva: Sanna Lipkin. Mk. 1:1. Haudan 39 varvasluiden yhteydestä löytynyt palttinasidoksinen villakangas (PPM12161:130) on myös ollut kiinnitetty nuppineuloilla. Kaksi neuloista on jäänyt jäljelle, mutta kankaassa olevat useat reikäparit viittaavat siihen, että nuppineuloja olisi ollut useampiakin. Haudassa 47 sen sijaan on nuppineuloin kiinnitetty silkkistä samettikangasta (PPM12161:149). Myös haudan 42 jalkopäädystä löytynyt pala silkkikangasta on esimerkki laskoksiin kiinnitetyistä nuppineuloista. Sen reuna on käännetty 2,2 cm levyisesti nurjalle puolelle ja ommeltu kaksinkertaisella villalangalla (Kuva 3, PPM12161:140). Silkkinen kuolinpuku (tai käärinliina) on laskosteltu sopivasti vainajan ylle ja kiinnitetty nuppineuloilla, joista kaksi on yhä paikoillaan. Vaatteesta näkee, että se on nimenomaisesti tehty hautausta varten, 21 sillä sen taitteen huolitteluun ei ole kiinnitetty suurempaa huomiota. Kangas on osittain purkaantunut ja ainoastaan yksinkertaisesti käännetty. Kaksinkertainen päärme olisi ollut huolitellumpi. Lisäksi se on ommeltu karkealla villalangalla suurin pistovälein. Selkeästi ei ole ollut väliä sillä, miltä sauma on näyttänyt. Huolittelemattoman kuolinpuvun kappale on löytynyt myös haudan 18 jalkopäästä, jossa silkkinen damastikankaan 22 (PPM12161:70) reuna on käännetty (mahdollisesti silittämällä) ja laskosteltu. Käännöstä ei ole ommeltu, mutta kankaan kulman leikattu reuna on taitettu näkymättömiin. Haudan 21 jalkopäästä on säilynyt kaksi taitettua villakankaan kulmaa (Kuva 4, PPM12161:78), mutta näiden kulmien kääntämiseen on panostettu enemmän. Päärme on tehty kaksitaitteiseksi, siten että leikattu reuna on jäänyt piiloon kankaan kaikilla reunoilla. Ommellangan pistoskohdat ovat selkeästi näkyvissä. Itse lanka ei ole säilynyt tai kulkee niin syvällä tekstiilissä, ettei sitä pysty erottamaan. Villakankaan läheisyydestä on löytynyt myös silkkistä damastikangasta, joka on saattanut olla lapsivainajan alusmekon osa. Kaikkiin kankaisiin ei vaivauduttu tekemään minkäänlaista päärmettä, vaan helposti purkaantuvat, leikatut kankaan reunat on saatettu vain asetella piiloon. Sellainen silkistä valmistetun damastikankaan kappale on löytynyt haudasta 51 (PPM12161:154). Reunapalat paljastavat, että vainajan ylle laskostellut tekstiilit eivät ole olleet käyttövaatteita. Ne ovat voineet olla myös yksinkertaisia vainajan päälle laskettuja kankaita. Säilyneet villatekstiilit ovat tiheäsidoksisia ja ohutlankaisia, mikä viittaa niiden olleen laadultaan parhaimmasta päästä. 23 Materiaalina silkki jo yksistään kertoo arvokkuudesta. Silkkikankaat 21 Turun tuomiokirkon kartoituksissa löytyneet kuolinpuvut ovat myös valmistetut vartavasten hautauksiin. Ne ovat selästä avoimet ja selkähalkio on kiinnitetty parittaisilla nauhoilla (Pylkkänen 1955: 4). Ne on siis ollut helppo pukea vainajan päälle. 22 Damasti on satiinisidoksella kuvioitu kangas. 23 Muutamia poikkeuksia toki löytyy. Esimerkiksi haudoista 66 ja 104 on löytynyt karkeaa tekstiiliä, joissa 154

155 ovat olleet villaisia arvokkaampia, joten voidaan olettaa, että varakkaammista perheistä tulleet vainajat on haudattu silkkivaatteissa. Hauta-asun ja sen materiaalien valinta on siis todennäköisesti ollut yhteydessä vainajan korkeaan sosiaaliseen asemaan. Myös lasten haudoissa on havaittavissa useita erilaisia tapoja pukea vainaja. Oulun tuomiokirkolta tutkituista 35 lasten haudasta 18 ei sisältänyt muita jäännöksiä kuin arkun nauloja. Melkein puolessa oli kuitenkin asusteisiin, lähinnä päähineisiin, liittyviä tekstiileitä tai koristeita. Tuomiokirkon kuolinpuvuista Vauvat on saatettu haudata kapaloituina tai kastevaatteissa osoitukseksi siitä, että heidät on kastettu sekä taivaaseen pääsyn takaamisen vuoksi. Lapset on kaiketi sen sijaan haudattu kuten aikuiset, 24 mikä on ilmeistä myös tuomiokirkon materiaalin perusteella. Yhdet runsaimmin varustellut haudat kuuluvat kaivausraportissa sisaruksiksi epäillyille vainajille haudoista 23A ja B. Näistä pienempi hautaus (A) kuuluu keskoselle tai vastasyntyneelle vauvalle, jolla on ollut päässään silkkimyssy, jaloissaan silkkitossut ja vyötärön ympäri on kulkenut kaivausraportissa kapalovyöksi tulkittu silkistä ja kuparisekoitteisesta langasta valmistettu vyö. 25 Samanlainen vyö on ollut myös vanhemman lapsen (B) vyötäisillä. Hänelläkin oli päässään silkkimyssy (Kuva 1). Toisaalla haudassa 91 lapsivainajan rinnalta ja jaloista on löytynyt rusetteja sekä päästä silkkinauhaa. Rusetit ovat koristaneet kuolinpukua. 26 Osa vainajista, sekä aikuisista että lapsista, on haudattu kalliista materiaaleista valmistetuissa vaatteissa, muut taas ovat saaneet tyytyä yksinkertaiseen pukuun, josta ei ole välttämättä jäänyt mitään jäljelle. Valtavirrasta poikkeava miehen hauta Kuva 4. Kuolinpuvun huolellisesti taitettu reuna (PPM12161:78). Kuva: Sanna Lipkin. Mittakaava n. 1:2. Oulun tuomiokirkon vuoden 1996 kaivauksissa dokumentoidut hautaukset sisälsivät ainakin 141 yksilöä. Vaihtelevasti säilyneiden luiden perusteella aineistosta on määritetty 26 naista, 31 miestä sekä 37 lasta. 27 Runsaalla materiaalillaan muista erottuu hauta numero 10. huomionarvoista on se, että niissä loimi ja kude ovat olleet eriväristä villaa mahdollisesti värjäyksen myötä, ensimmäisessä punaista ja vaaleanruskeaa (PPM12161:181) ja toisessa vaalean- ja tummanruskeaa (PMM12161:246). 24 Pylkkänen 1955: 29; Oosterwijk 2007: Kehusmaa Myös lukujen St. Maryn kirkossa Kostrzynissä, Puolassa on säilynyt silkkisiä lapsen asuja, joissa toiseen kuuluu silkkimekko, silkkimyssy ja tekstiilikengät ja toiseen rusetein koristeltu silkkimekko (Drazkowska 2004). Rusetit ovat olleet muodissa erityisesti ja 1660-luvuilla (Pylkkänen 1955: 25). 27 Kaikki sukupuolenmääritykset eivät ole varmoja, 13 % niistä on merkitty raportissa kysymysmerkillä 155

156 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin Taulukko 2. Haudan numero 10 löydöt. N:o Materiaali Kuvaus kpl mm g muuta 40 K: valkosavi piippu 1 keskikokoinen koppa 41 M: kupari raha 3 22 yhteen korrodioituneita 42 puukko ja tuppi 2 vainajan vyöllä 43 tuluspii + rikki 3 puukon viereltä 44 T: kangas/ vyön jäännökset 1 26x23 4,5 soljen tiedot: M: kuparisekoite 45 M: kuparisekoite "sääriside" 1 31x25 15,5 nahkaremmit 46 M: kuparisekoite "sääriside" 1 31x24 16,5 metallisoljella 47 T sukka/ ei paikalla, säärisiteiden yhteydestä säärystin? 48 T: silkki, villa kaulus ja pusero 1 kaulan kohdalta 49 luu/puu rasia ei paikalla 50 puu nappula 15 0,3 reikä keskellä, puukon läheltä 51 T: villa/ M: rauta pieni pala esinettä 1 esineessä kiinni tekstiiliä, kauluksen alta Selite: Materiaali. K= keramiikka, M= metalli ja T= tekstiili; mm= mitat millimetreinä; g= paino grammoina Kuva 5. Hahmotelma haudan 10 miehen asusta. Kuva: Sanna Lipkin. Miehen kaulan kohdalta on löytynyt kauluksellisen takin jäännökset ja polvien alapuolelta nahkaremmit solkineen sekä tekstiilinjäännöksiä (Taulukko 2). Soljet ovat tuomiokirkon kaivauksilta ainoat laatuaan. Kauluksen alta löytyi pieni rautainen esine, jonka yhteydessä oli myös tekstiiliä, ilmeisesti takista. Vainajan päällä olleen asustuksen lisäksi hänen mukaansa oli laitettu poikkeuksellisesti myös käyttöesineitä. Vyölle on ollut liitettynä pieni rasia, puukko sekä tulukset. Puukon läheisyydestä löytyi myös pieni puinen nappula. Kankainen vyö on ollut kiinnitettynä kuparisekoitteisella, neliskanttisella soljella. Vasemman reiden viereltä löytyi keskikokoinen liitupiipun koppa 28 ; vasemman nilkan läheisyydessä oli rahoja (Kuva 5). Seuraavaksi pohdimme, mitä juuri tämän miehen viimeiselle matkalleen saama asu sekä siihen liittyvät esineet kertovat hänen persoonastaan sekä tuon ajan Oulusta. Polvihousut soljilla - herrainpukineita vai rahvaan vaatteita? Nahkahihnoissa polvien alapuolella kiinni olleet soljet on raportissa tulkittu säärystimen tai säärisiteen kiinnittimiksi (Kuva 6), mikä on mielestämme kyseenalainen tulkinta, koska ne voivat hyvin olla polvihousujen lahkeissa käytetyt nahkahihnat. Koska haudasta ei löytynyt (Kehusmaa 1997: 17 21). 28 Risto Nurmelta saadun suullisen tiedonannon mukaan piippu on valmistettu Englannissa 1600-luvulla. 156

157 Tuomiokirkon kuolinpuvuista Kuva 6. Haudan 10 soljelliset nahkaremmit (PPM12161:45 ja :46) edestä ja takaa. Kuva: Tiina Kuokkanen. Mittakaava 1:2,5. merkkejä nahkahousuista, mutta nahkaremmit olivat säilyneet, vainajan pöksyt ovat todennäköisesti olleet valmistetut kankaasta, mihin viittaavat myös tekstiilijäännökset. Polvihousut olivat osa eurooppalaista säätyläispukua jo 1500-luvulla, mutta saapuivat Ruotsiin vasta seuraavalla vuosisadalla. Siirtymäkausi pitkistä housuista polvihousujen käyttöön kesti aina 1700-luvulle saakka, jolloin uutuus omaksuttiin laajasti myös kansanpukuun. Pitkät housut tulivat uudelleen käyttöön 1800-luvun alussa, jolloin polvihousujen käytöstä vähitellen luovuttiin. Polvihousuja valmistettiin moninaisista materiaaleista, aluksi käytettiin vasikan, pukin, hirven tai poron säämisköityä nahkaa, mutta myöhemmin käytettiin myös kangasta, sarkaa, verkaa tai jopa rohdinta arkikäyttöön. Seuduilla, joilla polvihousut omaksuttiin, niitä käytettiin myös arkisissa toimissa. Kaikilla alueilla uutuuteen ei kuitenkaan suhtauduttu kovin innostuneesti. Maininta vuodelta 1732 kertoo, etteivät polvihousut vielä tuolloin olleet vakiintuneet Tornion seudulle. 29 Pohjanlahden rannikon kaupungit olivat kuitenkin omaleimaisia yhteisöjä näennäisen homogeenisine, mutta paremmin tarkastellen varsin monivivahteisine asukkaineen. Oulu ja Tornio olivat siis taustoiltaan ja väestöiltään erilaisia kaupunkeja. Lisäksi vuoden 1732 maininta koskee Tornion seutua, ei välttämättä itse kaupunkia. Oululainen porvari saattoi siis hyvin käyttää polvihousuja mainittuna ajankohtana. Housujen kiinnitys tapahtui polven kohdalta joko vaskisilla, tinaisilla tai nahkaisilla napeilla tai soljellisella nahkahihnalla. 30 Toivo Vuorela puhuu muusta tutkimuskirjallisuudesta poiketen soljellisista sukkanauhoista, eli oletettavasti hihnat saattoivat olla myös kangasta. 31 Solkien materiaalina käytettiin yleensä terästä; hopea ja messinki olivat harvinaisempia. U.T. Sirelius mainitsee yleisesti polvihousujen kanssa käytettyjen sukkasiteiden olleen vaskiheloilla ja kielekkeillä koristettuja nahkahihnoja. Lisäksi hän mainitsee mielestään merkillisen seikan; paikoitellen oli tapana sitoa pitkät housut polven alapuolelta. 32 Savossa pitkien housujen lahkeet kiinnitettiin kinttusiteillä. 33 Myös nämä polvien ala- 29 Sirelius 1915: ; Vuorela 1977: ; Kaukonen 1985: ; Talve 1990: Sirelius 1915: 182; Kaukonen 1985: Vuorela 1977: Sirelius 1915: Lehtinen & Sihvo 2005:

158 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin puolella pitkissä housuissa käytetyt siteet oli kiinnitettävä, joten solkia voitiin mahdollisesti käyttää myös niissä. Kengän- ja polvihousunsoljet kuuluivat varhaismodernissa ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin säätyläisten kuin jossain määrin rahvaankin pukeutumiseen. Niitä käytettiin usein pareittain, solkikengät kuuluivat yhteen polvihousujen kanssa, joten niiden koon ja muodon muutokset kulkivat myös käsi kädessä, poikkeuksia lukuun ottamatta. 34 Soljet olivat meillä osa erityisesti läntistä kansanpukua. 35 Sekä polvihousun- että kengänsolkien käyttö yleistyi 1700-luvun loppua kohden, muotihuipun ajoittuessa 1780-luvulle. Solkien poistuminen muodista Ranskan vallankumouksen seurauksena oli nopeaa. Vuonna 1793 usealla paikkakunnalla pidettiin kokouksia ylellisyyttä vastaa, joissa soljet päätettiin jättää pois käytöstä. 36 Nahkaremmien ja solkien läheisyydessä on säilynyt kahdenlaista villatekstiiliä: toimikassidoksista kangasta housuista ja neulakinnastekniikalla suomeksi 37 valmistettu sukankappale. 38 Sukan kappale on parhaiten säilynyt, sillä se on ollut osittain soljen ympärillä. On mahdollista, että sukka on ollut soljen alla ja sukkaa on painautunut hieman myös soljen päälle. Sukan kappaleen perusteella voimme olettaa remmien ja solkien liittyvän polvihousuihin. Polvisukat kuuluivat nimittäin olennaisesti yhteen polvihousujen kanssa. 39 Niin miesten kuin naistenkin sukat ovat olleet yleensä polvipituisia. Naisten sukat kiinnitettiin polven alapuolelle kiedotulla sukkanauhalla. Hienoimmat olivat silkkisiä, mutta arkikäydössä käytettiin virkattuja nauhoja tai villanauhoja. 40 Oulun tuomiokirkon vuoden 1996 kaivauksissa sukkien jäännöksiä löytyi yhteensä yhdeksästä multahaudan jalkopäästä. Haudan 10 sukista poiketen kaikki muut olivat neulotut. 41 Yksikään sukka ei ole säilynyt kokonaisena. Villaa arvokkaampi materiaali myös sukissa on silkki. Oulun tuomiokirkon vuoden 1996 kaivauksilta on löytynyt vain yksi silkkisukan kappale 42 miesvainajan haudasta 121 (PPM12161:271, Taulukko 1). 34 Ks. esim. Hazelius-Berg 1952: 102; Kaukonen 1985: Ks. esim. Lehtinen ja Sihvo 2005: Sirelius 1915: ; Pylkkänen 1970: ; Kaukonen 1985: ; Sarkkinen 1998: 74; White 2009: Neulakinnastekniikassa voidaan neuloa yksivaiheisesti, kaksivaiheisesti eli suomeksi, kolmivaiheisesti eli venäjäksi tai pyöräyttäen. Neulakinnastekniikassa neulominen tapahtuu tylppäpäisellä paksulla neulalla. Lisää aiheesta mm. Kaukonen 1960; Vajanto Tulkinta käyttötarkoituksista perustuu löytökontekstiin sääriluiden ja nahkaremmien viereltä sekä siihen, että neulakinnastekniikkaa on käytetty yleisesti sukkien ja hansikkaiden tekemiseen. 39 Lehtinen ja Sihvo 2005: Pylkkänen 1982: Sukat ovat erotetut muista tekstiilinkappaleista neuloksen tai neulakinnastekniikan perusteella. Neulakinnastekniikalla valmistettuja tekstiilin kappaleita löytyi myös kammiohaudasta 7, mistä löytyi kaksi suomeksi ommeltua palasta (PPM12161:22 ja 25) sekä yksi villaneuloksen pala (PPM12161:24). Niiden löytökonteksti ei ole selvä, sillä kammion hautaus on häiriintynyt. Neulos ja neulakinnaspalaset ovat todennäköisesti joko sukista, käsineistä tai päähineestä. 42 Myös vuoden 2002 kaivauksilta on löytynyt yksi neulotun silkkisukan kappale (KM :1040). Kyseinen sukka on kammiohaudasta ja valmistettu 0,2 mm paksusta langasta. 158

159 Puukko ja tuluskivet vyöllä Haudan numero 10 miehellä oli vyötärönsä ympärillä pienellä soljella (Kuva 7) varustettu villainen vyö, jonka tekstiilistä on jäänyt jäljelle vain yksittäisiä lankoja ja paljon villakuituja. Langoista ei voida päätellä millainen sidos vyössä on ollut, mutta on mahdollista, että se on tehty joko lautanauha- tai pirtanauhatekniikalla. Molemmista tekniikoista on esimerkkejä muualla tuomiokirkolta kaivetuissa materiaaleissa. Vyössä ollut solki on tulkinnallisesti polvihousunsolkia haasteellisempi tapaus. Polvihousunsolkien mallit ja materiaalit vaihtelivat riippuen siitä, kuka, missä ja milloin niitä käytti, mutta ajallisesti Ruotsin solkisesonki painottuu luvuille. Toisin on vyönsolkien laita, niiden juuret juontavat paljon pidemmälle. Soljen Tuomiokirkon kuolinpuvuista Kuva 7. Haudasta 10 löydetty vyön solki (PPM12161:44). Kuva: Tiina Kuokkanen. Mittakaava 2:1. pieni koko sekä jäännökset villaisesta vyöstä johdattavat meidät kuitenkin käyttäjän jäljille. Löytöyhteytensä perusteella vyön voidaan olettaa kannatelleen housuja. Puukkoa ja tuluksia kantanut vyö oli rahvaan puvussa villaa. 43 Toisaalta arkivöiden materiaali oli yleensä nahka 44, eli vyön materiaali kertoo ristiriitaisia viestejä käyttäjänsä asemasta. Näyttäviä villavöitä käytettiin kansanpuvuissa myös erityyppisten takkien kiinnitykseen, sillä varsinaisia kiinnittimiä, kuten nappeja tai solkia, ei asuissa aina ollut. Vaatteen vyöttäminen vartalon ympärille teki siitä lämpimämmän. 45 Käytännöllisyytensä lisäksi varustevyö oli myös henkilökohtainen esine vaihtelevine merkityksineen. Keskiajan säätyläispuvussa hopeasoljella varustettu vyö merkitsi kunniaa. 46 Samoin arvokkaimmat soljet varhaismodernissa puvussa olivat hopeisia. Kupariseoksesta valmistettu solki sen sijaan oli edullisempaa ja yleisempää materiaalia. Se ei kuitenkaan ollut metalliseoksista helpoin työstettävä, eikä näin ollen edullisin. Tässä soljessa on näkyvissä myös kuviointia, mikä varmasti lisäsi esineen arvoa. Paljinta vailla olevan soljen vaatimaton koko paljastaa, ettei sitä ole todennäköisesti tarkoitettu takin päällä esiteltäväksi. Lisäksi palkimen puuttuminen rajoittaa olennaisesti soljen käytettävyyttä. Myöskään kovin leveää ja näyttävää vyötä tällä pienellä soljella ei ole kiinnitetty. Sekä kuparisekoitemetallin että ylipäänsä solkien käyttö kuitenkin kertoo, ettei kyseessä ollut aivan tavallinen rahvaan edustaja. Takki silkkikauluksella ylellisyyttä arkisen rinnalla Miehen villasta valmistetussa takissa tai puserossa on ollut silkkinen kaulus (Kuva 8, PPM12161:48), joka on ollut irrallinen ja kiinnitetty takkiin erikseen. Kiinnitystapaa ei kuitenkaan voida sanoa varmasti, sillä villainen tekstiili on hyvin huonosti säilynyt. Kauluksen reunan kohdalla on kuitenkin säilynyt villatakin reunaa, ja siitä lähtee myös villana- 43 Lehtinen ja Sihvo 2005: 174, Kts. esim Vuorela Kts esim. Lehtinen ja Sihvo 2005: Kaukonen 1985: 245; Vuorela 1977:

160 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin Kuva 8. Silkkikaulus ja takki (PPM12161:48). Kuva: Sanna Lipkin. rukimppu, jota on voitu käyttää kauluksen kiinnittämiseen. Tekstiilin reunat ovat harvemmin säilyneet, mutta silloin kun näin on käynyt, on tekstiilin sidoksesta mahdollista erottaa varmasti loimi ja kude toisistaan. 47 Kuten olettaa saattoi, takki on kudottu siten, että loimi kulkee pituussuunnassa (vertikaalisesti) ja takin kude leveyssuunnassa (horisontaalisesti). Sidos on 2/2 toimikasta siten, että kudelanka kulkee aina kahden loimilangan yli tai ali muodostaen kankaan pintaan diagonaalisen kuvioinnin. Sidos on myös loimivoittoinen, mikä tarkoittaa sitä, että loimilankoja on kaksinkertainen määrä kudelankoihin verrattuna. Siten takista on saatu paksumpi kuin jos kude-ja loimilankoja olisi ollut saman verran. Villakankaan keskellä, osittain sen sisällä, on pieni pronssinen rengasmainen nappi tai hakanen. Se sijaitsee hieman kauluksen alapuolella. On ilmeistä, että sillä on pistetty takki kiinni. Hieman kauluksen alapuolella rautaesineessä kiinni ollut tekstiili on huomattavasti paremmin säilynyt. Se on langantiheydeltään ja sidokseltaan samanlaista, joten todennäköisesti sekin on osa takista. Silkki on ollut 1700-luvulla erityisen arvokas materiaali. Siksi kaulus on ollut ylellinen lisä muuten tavallisen villatakin koristeena. Tämän miesvainajan pukeminen silkkikaulukseen poikkeaa muiden tuomiokirkon miesvainajien asuista. Tosin tätä artikkelia varten tutkituissa tekstiileissä on joukossa silkkinen kuolinpuvun osa sekä silkkisukan jäännökset, jotka ovat molemmat miehen haudoista (Taulukko 1). Naisten haudoissa silkki näyttää olleen yleisempi materiaali etenkin myssyissä mutta myös kuolinpuvuissa. Millainen mies? Tässä yhteydessä emme pyrkineet hautauksen tarkkaan ajoitukseen, sillä löytöaineisto sekä haudan sijainti antavat vainajalle ristiriitaisen ajoituksen. Haudasta löytynyt esineistö, kuten polvihousunsoljet, edustaa muotia, joka on voinut olla oululaisten saatavilla jo 1600-luvulla, mutta todennäköisesti vasta 1700-luvulla. Samoin kankaasta valmistetut polvihousut voivat olla 1600-luvulta, mutta todennäköisemmin 1700-luvulta, sillä siirtymäkausi pitkistä housuista polvihousuihin oli pitkä ja nahkahousut tulivat käyttöön kankaisia aiemmin. 47 Takista on säilynyt reunaa vain 0,7 cm. 160

161 Tuomiokirkon kuolinpuvuista Toisaalta haudasta löydetty piipun koppa ajoittuu alustavan päätelmän mukaan 1600-luvulle. Haudan ajoittaminen sijainnin perusteella on lähes mahdotonta. Hautakorttien sisältämien tietojen perusteella hautojen korkeuserot eivät ole suuria, mutta tämä hauta on yksi korkeimpana sijainneista, eli sen perusteella nuorimmasta päästä. Talven mukaan 1700-luvulla vainajat puettiin parhaimpiinsa. 48 Toisaalta nimenomaan 1700-luvulla vainaja oli tapana verhota tekstiileihin, jotka eivät olleet oikeita asuja. 49 Suurimmalla osalla tuomiokirkolta löydetyistä vainajista oli päällään erityisesti hautausta varten tehty puku. Haudan 10 miesvainaja muodostaa siis selkeän poikkeuksen, joka voi olla yhteydessä hänen poikkeavaan yhteisölliseen asemaansa. Materiaalivalinnat viittaavat varallisuuteen, mutta hänen sijansa yhteisössä saattoi olla korkeahko myös ammatin tai aseman vuoksi. Hän saattoi myös olla muukalainen, sillä Oulussa tiedetään asuneen ulkomaalaista alkuperää olevia kaupunkilaisia. 50 Toisaalta juuri asusteet kertovat meille ristiriitaisia viestejä miehen identiteetistä, erityisesti hänen sosiaaliseen asemaansa liittyen. Miehen asuun kuuluvat polvihousunsoljet on valmistettu solkimateriaalina harvinaisemmasta kuparisekoitteesta, mikä ei ollut solkien yleisin, mutta ei toisaalta kaikkein arvokkainkaan materiaali. Kauluksessa oli käytetty arvokasta silkkiä, mutta takki on ollut villaa. Eli aivan korkeinta eliittiä mies tuskin edusti. Ehkä miehen hautaamisessa on vain hienosteltu suurimmalla sallitulla tavalla hänen säätyynsä nähden. Muista haudoista poikkeava varustus kertoo myös hautatapojen moninaisuudesta. Aina ei toimittu samalla tavalla, vaan hautapuvuksi saatettiin valita käytössä olleet vaatteet. Myös muualla Euroopassa löytyy esimerkkejä, etteivät hautaamistavat välttämättä ole olleet aikaan sidoksissa, vaan erilaiset tavat ovat olleet käytössä samanaikaisesti. 51 Yhteenveto Kuolinpuku siihen liittyvine kankaineen ja asusteineen kertoo sekä kuolleesta itsestään että hänet haudanneesta yhteisöstä. Vainajat haudattiin oman yhteiskunnallisen säätynsä mukaisesti, mutta ilman liiallista hienostelua, koska vainajan pukemista ainakin periaatteessa säätelivät ylellisyysasetukset. Suurimmalla osalla yhteisön jäsenistä ei ollut varaa haudata omaisiaan yksinkertaisia koristeettomia vaatteita tai käärinliinoja kummemmin. Naisten ja miesten kuolinpuvut ovat eronneet toisistaan ja olleet aikansa muodin mukaisia. Näin siitäkin huolimatta, että yleensä puvut oli tehty vain hautausta varten ja tekniset ratkaisut ovat olleet yksinkertaisia, käyttövaatteisiin soveltumattomia. Lasten kuolinpuvut ovat olleet samanlaisia kuin aikuisilla. Hautaamistavat ovat olleet moninaiset, sillä jotkut vainajat haudattiin käytössä olleissa vaatteissa. Miesvainaja tuomiokirkolta kaivetusta haudasta 10 on paras esimerkki Oulusta. Hänellä oli yllään villainen takki, villainen vyö, jolla oli puukko ja tulukset, sekä villaiset sukat ja polvihousut, jotka oli kiinnitetty nahkaremmein. Hänen hauta-asunsa 48 Sama käytäntö päti vielä seuraavan vuosisadan alussa, valkoisten kuolinvaatteiden tullessa vähitellen käyttöön (Talve 1990: 170). 49 Pylkkänen 1955: 15, 26, Oulussa kävi myös kauppamiehiä muun muassa Karjalasta (Virkkunen 1907: 156, ). 51 Esim. Drazkowska

162 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin on mitä ilmeisimmin ollut oikeassa käytössä ja siinä on joitakin korkeahkosta sosiaalisesta asemasta kertovia seikkoja: takin silkkikaulus ja kuparisekoitteiset soljet polvihousun remmeissä sekä vyöllä. Vaikka miehen henkilöllisyys ja ammatti jäävät meille pimentoon, hänen hauta-asunsa kertoo aikansa hautaamistavoista ja antaa mahdollisuuden päätellä, millainen mies hän on ollut suhteessa muihin oululaisiin. Bibliografia Painamattomat lähteet Dokumentointilomakkeet Oulun tuomiokirkon kaivauksilta Pohjois-Pohjanmaan museon arkisto: Oulu. Kehusmaa, A. 1997: Oulun tuomiokirkon kaivaukset Raportti. Pohjois-Pohjanmaan museon arkisto: Oulu. Kuokkanen, T., Kallio-Seppä T., Nurmi R., Ylimaunu T. 2011: Cross-dressing and decent clothes- Gender identities in early modern Oulu. käsikirjoitus. Interarchaeologica 4. Maijanen, H. 2003: Pituusarvioita luvun oululaisille tuomiokirkon luuaineiston perusteella. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja antropologian laitos, arkeologia: Oulu. Niinimäki, S. 2005: Kasvorekonstruktioiden käyttömahdollisuudet Suomessa. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja antropologian laitos, arkeologia: Oulu. Sala, S. 2007: Torus palatinus: suulakivallin esiintyminen Oulun tuomiokirkon lukujen hautalöydöissä. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja antropologian laitos, arkeologia: Oulu. Sarkkinen, M. & Kehusmaa, A. 2002: Oulun tuomiokirkon kirkkotarhasta: arkeologinen tutkimuskertomus. Oulun ev.lut. seurakuntayhtymä: Oulu. Vajanto, K. 2003: Euran emännän neulakintaat. Tutkielma Luistarin haudan 56 neulakinnasfragmenteista. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto: Helsinki. Tutkimuskirjallisuus Beaudry, M.C. 2006: Findings: The material culture of needlework and sewing. Yale University Press: New Haven. Drazkowska, A. 2004: 17th 18th century clothing from children's graves discovered in the church at Kostrzyn on the Oder, Poland. J. Maik (toim.): Priceless Invention of Humanity Textiles, Nesat VIII: Acta Archaeologica Lodziensia Nr 50/1. Łódzkie Towarzystwo Naukowe: Łódź. Drazkowska, A. 2006: Children's burial clothes from the 17th and 18th century. Kwartalnik Historii Kultury Materialnej 54(2): DiPaolo Loren D.D. & Beaudry, M.C. 2006: Becoming American: Small things remembered. Hall, M. & Silliman, S.W (toim.): Historical archaeology: Blackwell: Malden. Gillis, C. & Nosch, M.-L.B. (toim.) 2007: First Aid for the Excavation of Archaeological Textiles. Oxbow Books: Oxford. Hazelius-Berg, G. 1952: Dräktsmycken. Brynolf, H. (toim.): Smycken i svensk ägo: Nordiska museet: Stockholm. Kaukonen, T.-I. 1960: Kinnasompelun levinneisyys ja työtavat Suomessa. Suomen Museo LXVII: Kaukonen, T. 1985: Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY: Porvoo. 162

163 Tuomiokirkon kuolinpuvuista Lehtinen, I. & Sihvo, P. 2005: Rahwaan puku: Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Kolmas, uudistettu ja laajennettu painos. Museovirasto: Helsinki. Niskala, K. 2005: Kirkko Oulun kaupunkikuvassa. Kallio T. & Lipponen S. (toim.) Historiaa kaupungin alla: Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa: Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Oosterwijk, Sophie 2007: Swaddled or shrouded? The interpretation of the Chrysom effigies on Late Medieval tomb monuments. Kathryn M. Rudy & Barbara Baert (toim.): Weaving, Veiling, and Dressing. Textiles and their Metaphors in the Late Middle Ages: Brepols: Turnhout. Paavola, K. 2005: Oulun kirkon ja kirkkomaan vainajista. Kallio T. & Lipponen S. (toim.) Historiaa kaupungin alla: Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa: Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Palola, A. 2000: Oulun kirkkohistoria. 1, Vuoteen 1870: Kirkko keskellä kaupunkia. Oulun evankelis-luterilainen seurakuntayhtymä: Oulu. Pylkkänen, R. 1955: 1600-luvun kuolinpukuja Turun tuomiokirkkomuseossa. Turun kaupungin Historiallinen Museo: Turku. Pylkkänen, R. 1970: Barokin pukumuoti Suomessa Weilin+Göös: Helsinki. Pylkkänen, R. 1982: Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla. Suomen muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Rast-Eicher, A Bast before Wool: the first textiles, P. Bichler, K. Grömer, R. Hofmann-de Keijzer, A. Kern, H. Reschreiter (toim.): Hallstatt textiles. Technical Analysis, Scientific Investigations and Experiments on Iron Age Textiles: BAR International Series Archaeopress: Oxford. Rimpiläinen, O. 1971: Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. Suomen kirkkohistoriallinen seura: Helsinki. Sarkkinen, M. 2005: Oulun tuomiokirkon kaivaukset. Kallio T. & Lipponen S. (toim.) Historiaa kaupungin alla: Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa: Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Sirelius, U.T. 1915: Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura: Helsinki. Talve, I. 1990: Suomen kansankulttuuri. Kolmas, tarkistettu ja täydennetty painos. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Virkkunen, A.H. 1907: Oulun kaupungin historia. Oulun kirjapaino: Oulu. Vuorela, T. 1977: Suomalainen kansankulttuuri. WSOY: Porvoo. White, C. 2009: Knee, garter, girdle, hat, stock, and spur buckles from seven sites in Portsmouth, New Hampshire. International Journal of Historical Archaeology 13(2):

164 Tiina Kuokkanen & Sanna Lipkin 164

165 Hirsisalvoskaivot Oulussa HIRSISALVOSKAIVOT OULUN KAUPUNKIARKEOLOGIASSA Marika Hyttinen & Teija Oikarinen Artikkelissa käsitellään Oulun kaupunkiarkeologisissa tutkimuksissa löytyneitä hirsisalvoskaivoja, joiden määrä on vähäinen. Kaikki dokumentoidut kaivot sijaitsevat ja 1700-lukujen kaupunkialueella tai aivan sen tuntumassa. Kaikkia Oulun kaivolöytöjä ei ole julkaistu 1, eikä kaivoista ole aiemmin kirjoitettu yleistä kokoavaa artikkelia. Tämän artikkelin tarkoitus on esitellä kaikki kaivolöydöt ajoituksineen. Artikkeliin on myös kerätty kaivoja koskevia tietoja Oulun kaupungin historiasarjasta sekä Oulun kaupungin perunkirjoista 2. Mainintoja löytyy kirjallisista lähteistä paljon. Yhdistämällä arkeologiset ja kirjallisten lähteiden tiedot saadaan monipuolinen kuva Oulun kaivoista ja niiden käytöstä. Historialliset lähteet kertovat kaivojen ominaispiirteistä, rahallisesta arvosta ja kaivojen yleisyydestä. Arkeologinen aineisto täydentää kuvaa tiedoilla, joita historialliset lähteet eivät kerro esimerkiksi kaivojen rakentamistekniikkaa, sijaintia ja kokoa on pystytty selvittämään. Kaivot arkeologisessa materiaalissa vuosina Oulusta on dokumentoitu kaikkiaan kahdeksan hirsisalvoskaivoa eri puolilta vanhaa kaupunkialuetta tai sen tuntumasta. Kaivolöydöt on koottu taulukkoon (Taulukko 1), jossa on kerrottu myös kaivojen tutkimusvuosi, löytöpaikka, kaivojen syvyys ja säilyneiden hirsikertojen määrä. Lisäksi taulukko kertoo salvostyypin ja rakenteen ajoituksen. Dokumentoidut kaivot ovat hirsisalvoskaivoja toistaiseksi ainoatakaan kivestä rakennettua kaivoa ei ole kaupungin alueelta löydetty. Ensimmäiset kaivolöydöt tehtiin Oulusta NMKY:n tontin kaupunkiarkeologisissa tutkimuksissa vuosina Tontilta kaivettiin esiin neljä hirsisalvoskaivoa, joista yksi ajoitettiin löytöjen perusteella 1600-luvulle ja kaksi aikaisintaan 1700-luvun loppu- 1 Ainoastaan Oulun NMKY:n tontin kaupunkiarkeologisissa tutkimuksissa vuosina 1986 ja 1987 löytyneet kaivot on julkaistu, ks. Mäkivuoti 1991; Brenner 1963; 1964; Oulun kaupungin perunkirjoista vuosilta löytyy runsaasti mainintoja ja yksityiskohtaista tietoa kaupunkilaisten kaivoista. Tähän artikkeliin ei ole mahdollista koota kaikkia mainintoja, vaan ainoastaan osa niistä on otettu mukaan esimerkinomaisesti. 165

166 Marika Hyttinen & Teija Oikarinen Taulukko 1. Oulusta dokumentoidut hirsisalvoskaivot tai niiden osat. Vuosi Tontti Mitat m Hk Salvos Ajoitus 2010 Aleksanterinkatu 15 1,8 x1, 8 x 2,4 16 Lohenpyrstö 1740-l.*) 2009 Pakkahuoneenkatu 1,6 x 1,6 x 1,3 7 8 Lohenpyrstö 1760-l.*) 2008 Vanha Paloasema 1,6 x 1,7 x 1,1 7 Lohenpyrstö l Aleksanterinkatu 8 sivu n. 1,5 x NMKY 1 x 1 x 3,5 4 Lohenpyrstö 1600-l. x x 4 Lohenpyrstö 1700-l. loppu x x 4 Lohenpyrstö 1700-l. loppu 16 Lohenpyrstö 1800-l. Selite: Mitat: pituus x leveys x syvyys; Hk= hirsikerrat; *) Rakenne on ajoitettu dendrokronologisella iänmäärityksellä. puolelle. Kaikissa tontin kaivoissa salvostyyppinä oli lohenpyrstösalvos, ja niissä oli myös lankkupohjat. 3 Nuorin hirsisalvoskaivoista, joka mainitaan vain kaivausraportissa, on ajoitettu löytöjen perusteella 1800-luvulle. 4 Vuonna 1997 tutkittiin Aleksanterinkatu 8:n tonttia koekaivauksin. Alueen naapuritontilla tehtiin samaan aikaan kaivu- ja rakennustöitä. Niiden yhteydessä todettiin kaivannossa pirstoutuneita hirsiä, jotka muodostivat selkeän kaivorakenteen. 5 Kartasta, johon on hahmoteltu kaivon säilynyt osa, voidaan kaivon sivun mitaksi karkeasti arvioida 1,5 metriä. Kaivo sijoittui nykyisen Aleksanterinkadun kohdalle. 6 Vuosina kaupunkiarkeologisten valvontojen ja rakennustyömaiden yhteydessä on tullut esille kolme uutta julkaisematonta hirsisalvoskaivolöytöä, joita käsitellään seuraavissa luvuissa. Pakkahuoneenkatu Kesällä 2009 tehtiin Museoviraston Rakennushistorian osaston toimesta Oulun Pakkahuoneenkadulla välillä Torikatu Aleksanterinkatu kaupunkiarkeologinen konekaivun valvonta katualueen kunnostustöiden yhteydessä. Katualueelta löytyneestä kaivosta dokumentoitiin pintataso sekä yksi seinämä, joka paljastettiin koneellisesti. Kaivon pohjaa päästiin tutkimaan esiin kaivetun ulkoseinämän alta. Kaivoa ei lähdetty tarpeettomasti purkamaan, vaan se päätettiin jättää paikoilleen odottamaan mahdollisia tarkempia lisätutkimuksia. 7 Lyhytnurkkasalvostekniikalla, jossa salvostyyppinä oli lohenpyrstösalvos, rakennettu kaivo oli kooltaan 1,6 x 1,6 m (Kuva 1). Hirsikertoja oli säilynyt kaikkiaan 7 8 kappaletta. Hirret oli veistetty sivuiltaan tasaisiksi, kun taas pintaosiltaan ne olivat muotoilemattomat. Jokaisen hirren alapinnalle oli veistetty varaus, jonka avulla hirret liittyivät toisiinsa tiiviisti. Kaivon ulkopuolella, aivan seinämien vieressä, havaittiin jäännöksiä muutamista jämäköistä pyöröpuista tai hirsistä. Puut liittyvät mahdollisesti kaivon rakennustekniikkaan. 8 3 Mäkivuoti & Mäkivuoti 1990: 12 14; Mäkivuoti 1991: Mäkivuoti 1990: 12 ja erityisesti kartta 4. 5 Sähköpostiviesti A. Kehusmaalta Kehusmaa 1997: kartta 2 sekä negatiivit Muita dokumentteja kaivosta ei ole. 7 Hyttinen 2010: 92 94, Hyttinen 2010:

167 Kaivon ulkopinta oli vuorattu tiiviisti koivutuohella. Tuohikerros on suojannut hirsiseinämiä laholta ja kaivovettä pilaantumiselta. Ahtaassa kaupunkitilassa kaivot jouduttiin usein sijoittamaan lähelle muuta rakennuskantaa, ja tuohivuorauksella varmistettiin, etteivät läheisten rakennusten likavedet päässeet pilaamaan kaivovettä. 9 Tapa oli tunnettu: myös Turun kaupunkiarkeologisessa kaivomateriaalissa on tavattu yleisesti tuohivuorauksia. 10 Edellisen perusteella Pakkahuoneenkadun kaivo on todennäköisesti sijainnut korttelialueella lähellä muuta rakennuskantaa. Kaivon välittömästä läheisyydestä dokumentoitiinkin erilaisten rakenteiden kuten rakennusten jäännöksiä. 11 Kaivo oli täytetty ylimmiltä osiltaan karkealla keltaisella hiekalla, jonka seassa oli halkaisijaltaan cm kiviä. Suurimmaksi osin kaivo oli kuitenkin täytetty puhtaalla karkeahkolla hiekalla, joka Hirsisalvoskaivot Oulussa ulottui aivan kaivon pohjaan saakka. Rakenteen alaosassa esiintyi kerrostunutta savea. Kaivo on todennäköisesti poistunut käytöstä kuivumisen takia, jonka jälkeen se on täytetty. 12 Kaivo ajoitettiin kahdella dendrokronologisella iänmäärityksellä. Molemmat näytteet olivat mäntyä (Pinus sylvestris L), joiden kaatoajankohdaksi arvioitiin 1760-luku. Todennäköisesti kaivo on rakennettu 1760-luvun loppupuolella. 13 Aleksanterinkatu 15 Kuva 1. Pakkahuoneen hirsisalvoskaivo. Paljastetun seinän alaosassa tuohilevyä eristeenä. MV:RHOA. Loppukesästä 2010 tehtiin Aleksanterinkatu 15:n tontilla kaupunkiarkeologinen koekaivaus Museoviraston Rakennushistorian osaston toimesta. Tutkimuksen perusteella katsottiin tontin kulttuurikerrokset täysin tuhoutuneiksi. Kuitenkin syksyllä tontin piha-alueen kunnostustöiden yhteydessä tuli esille kaukolämpöputkien alta osin säilynyt hirsisalvoskaivo. Kaivo kaivettiin esiin pääosin koneellisesti, ja rakenteesta dokumentoitiin pinta- ja pohjataso sekä yksi seinämä Ks. esim. Ylimaunu 2007: 60, viittaa Kolehmainen 1998: Saloranta & Seppänen 2000; Kykyri 2003: 115, viittaa Kykyri 1989; Kykyri 2007: Hyttinen 2010: kartta Hyttinen 2010: Zetterberg Hyttinen

168 Marika Hyttinen & Teija Oikarinen Pakkahuoneen kaivon tapaan salvoksena oli käytetty lyhytnurkkaista lohenpyrstösalvosta. Kaivo oli kooltaan 1,8 x 1,8 m, ja syvyyttä sillä oli 2,40 m. Rakenteesta oli säilynyt peräti 16 hirsikertaa, joista lounaisseinämän ylin hirsi oli osin hiiltynyt. 15 Kaivo oli täytetty suurimmaksi osaksi karkealla hiekalla ja osin palaneella rakennusjätteellä, joka sisälsi isohkoja kiviä (ø cm), tiilenpaloja ja puunkatkelmia. Täyttökerroksen paksuus oli noin 2 m, ja löytönä siitä oli muuan muassa osin palanut puuvartinen metalliteräinen kuokka. Täyttökerroksen alla kaivon pohjalla oli liettynyt harmaa savi, jonka paksuus oli noin 20 cm. Löytöinä talletettiin lapsen nahkainen jalkine sekä puinen kimpisanko (Kuva 2). Saavi oli osin koristeltu kalanruotokuviolla, ja pohjaan oli kaiverrettu todennäköisesti tekijän puumerkki ja vuosiluku Kyseessä lienee kaivon vedennostosanko. Kaivo oli kaivettu pohjasaveen ja perustettu osin suoraan peruskallion päälle. Kuva 2. Aleksanterinkatu 15:n hirsisalvoskaivon vedennostosanko in situ. MV:RHOA. Paikoitellen kallion päälle ja liettyneen saven alle oli kerääntynyt orgaanista ainesta. Kaivon alimmat hirsikerrat oli vuorattu ulkopuolelta koivutuohella. Kuten Pakkahuoneenkadulta löytynyt kaivo, myös tämä kaivo on tuohieristeen perusteella sijainnut lähellä muuta rakennuskantaa. Rakenteiden jäännöksiä ei kuitenkaan tontilla ole havaittu, mutta tontin myöhempi rakennustoiminta lienee tuhonnut alueen kulttuurikerrokset lähes kokonaisuudessaan. 17 Kaivo ajoitettiin kahden dendrokronologisen näytteen avulla. Molempien näytteiden puulajiksi määriteltiin kuusi (Picea abies Karsten) tai lehtikuusi (Larix sp) ja kaatoajankohdaksi talvikaudet 1745/1746 ja Ajoitusta tukee myös kaivon pohjalta talletettu vuosiluvullinen sanko. Kaivon lounaisseinämän osin hiiltynyt hirsi ja osin palanut täyttömateriaali antavat viitteitä käytöstä poistumisesta. On mahdollista, että kaivon maanpäälliset hirsikerrokset ovat tuhoutuneet tulipalossa ja rakenteesta on tullut käyttökelvoton. 19 Palon seurauksena kaivo on ehkä saastunut tai niin pahoin tuhoutunut, ettei rakennetta ole lähdetty korjaamaan. Kaivon pohjakerrostumista otettiin kolme maanäytettä, joista tutkittiin sekä kasvi- että hyönteisjäänteet. 20 Liettyneestä savikerroksesta otettiin kaksi näytettä, jotka molem- 15 Hyttinen 2011: Hyttinen 2011: Hyttinen 2011: 18, 20, Zetterberg & Zetterberg Hyttinen Tranberg

169 Hirsisalvoskaivot Oulussa mat sisälsivät lähinnä sarakasvien siemeniä (Carex sp., 2-/sarat ja Carex sp., 3-/sarat). Sarat kuuluvat kosteikko-, suo- ja rantakasviryhmään. Maanäytteissä esiintyi myös kultturirikkaruohojen siemeniä, kuten peltotaskuruohoa (Thlaspi arvense), savikkaa (Chenopodium sp.), leinikkiä (Ranunculus), rönsyleinikkiä (Ranunculus repens), syysmaitiaista (Leontodon autumnalis), nurmihärkkiä (Cerastium fontanum) ja isonokkosta (Urtica dioica). Muita näytteistä analysoituja jäänteitä olivat kuusen neulaset (Picea abies) ja muutamat vadelman (Rubus idaeus) siemenet. Näistä kahdesta maanäytteestä löydettiin hyvin niukalti hyönteisten osia: muutamia sukaskärpäsen (Muscidae sp.) sekä lyhytsiipisen (Coleoptera Staphylinidae) osia, punkki (Acari sp.) ja kovakuoriaisen osia (Coleoptera Carabidae ja C. Elateridae Hypnoidus sp.). 21 Kolmas näyte otettiin kaivon pohjalta mustasta savi- ja hiilipitoisesta orgaanisesta aineksesta, jota sijaitsi paikoitellen peruskallion päällä. Näyte sisälsi muutamia kosteikko-, suo- ja rantakasvien siemeniä ja yhden rönsyleinikin (Ranunculus repens) siemenjäänteen, joka oli näytteen ainoa kulttuuririkkaruoho. Muita jäänteitä olivat rantaluikan (Elocharis palustris) siemen ja kuusen (Picea abies) neulaset. Näyte sisälsi varsin paljon hyönteisten jäänteitä ja joitakin kalannikamia. 22 Näytteissä esiintyneet kasvit kasvavat tyypillisesti ihmisasutuksen läheisyydessä tai suosivat ihmisen muokkaamaa maata. Kaivon voidaankin todeta sijainneen todennäköisesti talon pihapiirissä. Osa siemenjäänteistä oli peräisin kasveista, jotka viihtyvät kostealla maalla ja vedessä. Kaivon pohjakerroksen runsas hyönteismäärä ja muutamat kalannikamat voivat viitata kaivoa käytetyn tunkiona ennen lopullista käytöstä poistumista. 23 Kerros, jossa hyönteisjäänteitä esiintyi runsaasti, oli kuitenkin melko ohut ja paikallinen yksikkö. Jos kaivoa olisi käytetty tunkion tavoin, olisi jätekerros ollut luultavasti huomattavasti paksumpi ja laaja-alaisempi. Mädäntyneeseen ainekseen viittaavat hyönteiset voivat myös kertoa pilaantuneesta tai huonolaatuisesta vedestä. 24 Kaikki kolme maanäytettä sisälsivät rohtosuopayrtin (Saponaria officinalis) siemeniä. Kyseessä on rohdos- ja koristekasvi, jota on viljelty Turun seudulla jo 1700-luvun puolessa välissä. Oulun alueella rohtosuopayrttiä, jonka kuivattua juuriosaa käytettiin yleisesti lääkeaineena, tiedetään kasvatetun varmuudella vasta 1800-luvun loppupuolella. 25 Edellisen perusteella Aleksanterinkatu 15:n kaivo on voinut olla käytössä vielä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Oulun Vanha Paloasema Vuonna 2008 löydettiin yllättäen hirsisalvoskaivo Oulun Vanhan Paloaseman kellaritiloista rakennuksen saneerauksen yhteydessä, ja siitä tehdyn ilmoituksen perusteella rakenne tarkistettiin ja dokumentoitiin Museoviraston Rakennushistorian osaston toimesta 21 Tranberg 2011: Ibidem. 23 Tranberg 2011: Hyttinen 2011: Tranberg 2011:

170 Marika Hyttinen & Teija Oikarinen Kuva 3. Yleiskuva Vanhan Paloaseman kellarista ja kaivorakenteesta. MV:RHOA. (Kuva 3). 26 Museoviraston kaupunkiarkeologisen inventoinnin yhteydessä asemoitujen karttojen perusteella kortteli, jossa rakenteen osa sijaitsi, sijoittuu vuoden 1649 kartassa kaupunkirajojen ulkopuolelle. Myös vuoden 1651 asemointikartassa tontilla sijaitsee peltoaluetta. Vielä C. L. Engelin vuoden 1824 kartan asemoinnin mukaan löytöpaikka oli edelleen silloisen kaupunkialueen ulkopuolella. 27 Historiallisia tietoja pelloille rakennetuista kaivoista ei ole säilynyt, mutta toisaalta ne ovat mahdollisia, koska kaupunkialueiden ulkopuolella oli laajasti peltoja. Historiallisten lähteiden mukaan tulliaidan ulkopuolella oli myös porvareiden aittoja ja jopa taloja, joita koskevia määräyksiä annettiin ainakin vuosina 1642, 1664 ja Näistä viimeisin oli talojen hajottamismääräys. 28 Vaikka kyseisen kaivon läheisyydessä on virrannut Kaupunginoja, 29 on puhtaalla vedellä näin ollen voinut olla tarvetta myös kaupungin ulkopuolella. Löytö ja historialliset maininnat todistavat myös, että lukujen kaupunkialueiden ulkopuolella on voinut säilyä kaupunkiarkeologisesti kiinnostavia rakenteita, koska annettuja määräyksiä ei ole useinkaan noudatettu. 30 Oulun Vanha Paloasema, joka on kaksikerroksinen kivitalo, rakennettiin vuosina Rakennuksen tontilla tiedetään jo 1800-luvulla sijainneen palokunnan kalustohuone ja puinen kalustovaja. 31 Todennäköisesti tontilla oli ollut jo pidemmän aikaa 1800-luvulla kalustohuoneen ja kalustovajan lisäksi myös kaivo palokunnan toimintaa varten viimeistään kuitenkin vuoden 1823 palomääräysten 32 jälkeen. Saneerauksessa löydetty nurkistaan salvottu neliömäinen puurakenteen osa oli säilynyt erittäin tiiviiksi ja kovaksi painuneessa pohjasavessa. Rakenteen päällä oli paikoin ollut ruskeaa karkeaa hiekkaa. 33 Osa rakenteesta oli tuhoutunut aikojen saatossa ja sanee- 26 Oikarinen Ikonen & Mökkönen 2002: liitteet Virkkunen 1953: Ikonen & Mökkönen 2002: liitteet Ks. myös Oikarinen 2009: 8 9, Hautala 1982: Ks. myös Huusko & Teppo 1986: 40; Arkkitehtuuritoimisto HML Oy Hautala 1953: Oikarinen 2009:

171 Hirsisalvoskaivot Oulussa raustöiden yhteydessä kaivosta oli poistettu kahdeksan hirttä, jotka oli pinottu kellaritilaan. 34 Näin ollen kaksi hirsikertaa oli poistettu ennen dokumentointia. Myös rakennetta ympäröineet kulttuurikerrokset olivat hävinneet jo aiempien kaivutöiden yhteydessä. Lisäksi työmaahenkilökunta kertoi muutamista Vanhan Paloaseman rakennuksen perustusten alla sijainneista lyhyistä, noin puolen metrin pituisista pystypaaluista, jotka oli jo poistettu kaivutöiden yhteydessä. Paalut ovat mahdollisesti liittyneet rakennuksen perustuksiin tai olleet jäännöksiä paikalla sijainneista vanhemmista rakenteista. 35 Kaivoksi tunnistetusta rakenteen osasta oli näkyvissä kaksi hirsikertaa kaakkoisseinämässä sekä lounaisseinämässä yksi hirsikerta. Rakenteen koko oli 163 cm x 168 cm, mutta kaivinkone oli hieman pirstonut eteläisintä rakenteen kulmausta. Ylin dokumentoitu hirsikerta oli korkeudessa 3,21 m mpy. Kaivoon liittyi rakenteen luoteispuolella noin 50 cm etäisyydellä sijainnut pieni katkennut pyöröpuu, joka oli halkaisijaltaan 6 cm. Myös rakenteen lounaissivulla oli pyöröpuu rakennetta vasten. Puun halkaisija oli jokseenkin puoliympyrän muotoinen, ja se oli leveimmillään noin 20 cm. Lisäksi kaivon ulkopuolella hirsiseinää vasten oli pystylauta korkeudella 3,27 m mpy. Laudan leveys oli noin 38 cm ja paksuus 4 cm. 36 Pystylaudat ja pyöröpuut ovat todennäköisesti tukeneet tai tiivistäneet rakennetta. Kaivosta dokumentoitiin koillisja luoteisseinämät, jotka olivat kaksi parhaiten säilynyttä seinämää. Molemmissa oli esillä kolme hirsikertaa, joiden lohenpyrstösalvoksiset hirret olivat sivuiltaan veistettyjä ja pääosin hieman suorakulmaisia. Pyrstön pituus oli 10 cm, leveys 10 cm ja paksuus 7 11 cm. Hirret oli varattu alapuoleltaan, jotta ne asettuisivat vastakkain tiiviisti alempana olevan hirren kanssa. 37 Menetelmä on yleinen lämpimiksi halutuissa rakennuksissa, mutta lienee myös yleinen muissa tiiviiksi halutuissa puurakenteissa. 38 Hirsissä oli käytetty lyhytnurkkasalvostekniikoista lohenpyrstösalvosta (Kuva 4), joka on tarkoitettu veistettyjen tai sahattujen hirsien salvoksiin Oikarinen 2009: Oikarinen 2009: 12, Oikarinen 2009: Ibidem. 38 Valonen & Vuoristo 1994: Hakalin 2005: 29, 32. Kuva 4. Aleksanterinkadun hirsirakenteen länsinurkan lohenpyrstösalvokset, vastaavanlaiset kuin Vanhan Paloaseman kaivossa. Kuva: MV/RHOA. 171

172 Marika Hyttinen & Teija Oikarinen Dokumentoinnin jälkeen rakenne purettiin, minkä jälkeen kaikki hirret mitattiin. Poistamisen aikana todettiin, että dokumentoitujen hirsien alla oli vielä kaksi hirttä jokaisessa seinämässä. Mitattujen puiden paksuuden perusteella rakenteen syvyydeksi voidaan arvioida noin 2,10 m mpy, 40 joten syvyyttä kaivolla oli säilynyt vain 1,11 metriä. Ennen dokumentointia oli poistettu kahdeksan hirttä, joten poistetuksi voidaan tulkita kaksi hirsikertaa. Säilyneitä hirsikertoja oli kolme ja alla vielä kaksi hirsikertaa. 41 Näin ollen voidaan olettaa, että alkujaan rakenteessa oli säilyneenä seitsemän hirsikertaa. Yhdestä rakenteen hirrestä otettiin dendrokronologinen puunäyte, joka oli kuitenkin kasvuhäiriöinen ja lustomäärältään niukka näyte kuusta (Picea abies Karsten) tai lehtikuusta (Larix sp), eikä sitä voitu ajoittaa. 42 Kaivon yhteydestä talletettiin punasavikeramiikkaa ja piiposliinia. 43 Löytöaineisto oli vähäistä, mutta piiposliinilöytöjen perusteella rakenne ajoittuisi varhaisimmillaan vuoden 1700-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin piiposliinia on alettu valmistaa Englannissa. Löytynyt piiposliini on ns. simpukkakoristeista tyyliä, jota valmistettiin suuria määriä vuosien välisenä aikana. 44 Keramiikkapalojen ajoitus ei kuitenkaan luotettavasti ajoita kaivoa, koska niiden löytökonteksti on epävarma ne voivat olla myös sekoittuneista konteksteista kaivon ympäriltä. Kaivo ajoittuu läheisyydestä talteen otettujen löytöjen perusteella varhaisimmillaan 1700-luvun jälkipuoliskolle. Historiallisten tietojen perusteella kyseessä voi olla myös 1800-luvun kaivo, joka liittyisi mahdollisesti Oulun palotoimen alkuaikoihin tontilla. Vanhan Paloaseman kaivo on kuitenkin kooltaan lähes samankokoinen kuin Pakkahuoneenkadun hirsisalvoskaivo ja hieman pienempi kuin Aleksanterinkatu 15:n kaivo. Tämän perusteella kaivo voisi ajoittua myös 1700-luvun puoleen väliin tai sen alkupuolelle. Lohenpyrstösalvostekniikka oli käytössä Oulussa kuitenkin jo 1600-luvulla, 45 joten rakennustekniikkakaan ei ajoita rakennetta tarkasti. Sen perusteella kaivo voi olla siis aikaisintaan 1600-luvulta, mutta se ei ole aivan niin pieni kuin NMKY:n kaivo, eikä siinä ollut lankkupohjaa, vaikka 1600-luvun kaivonkin löytyminen on mahdollista. Ajoitukseksi voidaan näin ollen todennäköisimmin arvioida vertailun avulla aikajakso noin 1740-luvulta 1800-luvulle. Kaivoja tarvittaisiin vertailuaineistoksi kuitenkin enemmän, jotta se olisi luotettavampi. Kaivo on voinut olla pitkään käytössä, josta todistaa esimerkiksi Aleksanterinkadulta löytynyt kaivon osa. Kaivon hylkäämisen syy on voinut olla kaivon kuivuminen tai tontin rakennuskäytön laajentuminen. Esimerkkejä kaivoista kirjallisissa lähteissä Oulun perustamisvuosisadalta tiedetään, että kaivot eivät olleet taloissa harvinaisia. 46 Esimerkiksi Pietari Fransinpojan omistukseen kuului vuonna 1680 salvotulla kehällä va- 40 Oikarinen 2009: Oikarinen 2009: Zetterberg Oikarinen 2009: Tarna 2006: Piiposliinia alettiin valmistaa Englannissa Josiah Wedgewoodin toimesta. 45 Ylimaunu 2007: Virkkunen 1953:

173 Hirsisalvoskaivot Oulussa rustettu kaivo, jonka arvo oli kymmenen taaleria, ja seppä Jaakko Pertunpojan talossa oli vuonna 1676 kaivo, jonka päällä oli puukehä. Kaivon arvo oli 30 taaleria. 47 Kaivojen arvot on mainittu kuten myös koko omistuksen arvo, joka Pietari Fransinpojalla oli 201 taaleria (kaivon osuus noin 5 %) ja Jaakko Pertunpojalla 340 taaleria (kaivon osuus noin 9 %), joten kaivoilla oli melko suuri osuus omistuksen arvosta, ja todennäköisesti niiden rakentaminen on ollut myös vaativaa. 48 Paloturvallisuuden takia annettiin 1700-luvun alkupuolella määräyksiä, jotka kertovat kaivoista epäsuorasti sen, että niitä oli, mutta ei kaikilla. Vuoden 1722 palokokouksessa määrättiin muuan muassa, että mikäli talossa ei ollut kaivoa tai vettä lähellä, niin kesäaikana oli pidettävä tynnyrillinen vettä saatavilla muiden tarvittavien sammutusvälineiden lisäksi. Määräyksiä valvottiin sakoin, mutta leväperäisesti. 49 Jos 1700-luvun tietoja verrataan 1600-luvun tietoihin, ei jälkimmäiseltä ajalta ole paloturvallisuusmääräyksissä mainintoja kaivoista. Tuolloin porvareille annettiin määräyksiä esimerkiksi vesitynnyreistä ja -astioista ja muista sammutusvälineistä, mutta myös talonpojan täytyi omistaa sammutusvälineet. 50 Oulun vuoden 1823 rakennusjärjestys määräsi edellisen vuoden suurpalon jälkeen, että jokaisella tontilla tuli olla oma kaivonsa. Vinttikaivot määrättiin poistettaviksi vähitellen, koska ne rumensivat kaupunkia. Niiden tilalle tuli hankkia veden nostoa varten köysiä, ja varakkaimmille suositeltiin myös rautaketjuja tai pumppuja. 51 Oulun kaupungin perukirjoissa vuosilta löytyy useita mainintoja yksityis- tai yhteisomistuksessa olleista kaivoista. 52 Vaikka kaivot ovat olleet kalliita rakentaa, perukirjojen valossa lähes jokaisella taloudella on ollut oma kaivo tai vähintään yhteisomistus toisen talouden kanssa. 53 Sen sijaan vain harvoilla kaupungin asukkailla näyttää olleen useampia kaivoja pihassaan. Esimerkiksi varapormestari ja raatimies Zachris Wacklinilla 54 ja leski Anna Wacklinilla 55 oli pihassaan kaksi kaivoa. Myös kauppias Johan Candelinilla oli pihapiirissään kaksi kaivoa, joista toinen sijaitsi tuvan vieressä. 56 Kaivojen sijainti on määräytynyt suotuisan paikan lisäksi ilmeisesti myös veden käyttötarpeen mukaan. Tietojen mukaan kaivoja oli sijoitettu keittiön, leivintuvan ja karjakeittiön läheisyyteen. 57 Löytyypä maininta myös kaivosta, joka sijaitsi kadulla. 58 Kaivo- 47 Virkkunen 1953: Myös Oulun kaupungin perunkirjoista (Brenner 1963; 1964; 1966) voidaan selvittää useasti kaivon arvo ja omaisuuden arvo. Tähän artikkeliin ei kuitenkaan ole voitu mahduttaa taulukkoa kaikista maininnoista eikä kaivo-omistuksien arvojen osuuksista suhteesta koko omaisuuteen, koska mainintoja on kymmeniä. 49 Halila 1953: Virkkunen 1953: Hautala 1953: Brenner 1963; 1964; Esimerkiksi Brenner 1963: 63, 83, 86, 90, 91, 95, 107, 113, 114, 116, 128, 130, 145, 188; Brenner 1964: 219, 225, 226, 233, 250, 265, 294, 321; Brenner 1966: 400, 402, 405, 418, 479, 509, 518, Brenner 1964: Brenner 1966: Brenner 1966: Brenner 1966: 452, 525, Brenner 1963:

174 Marika Hyttinen & Teija Oikarinen vesien laatu ja määrä näyttää vaihdelleen. Esimerkiksi kultaseppä Mickel Gaddin kaivo oli kirkasvetinen, ja Johan Saxan kaivo oli vanha, mutta joltisenkin hyvävetinen. Kauppias Jakob Toppeliuksen omistamalla tontilla oli keittiön edessä kaivo, jossa oli melko hyvä vesi ympäri vuoden, kun taas kultaseppämestari Johan Collinin omistuksessa oli kaivo, jossa oli ainoastaan talvisaikaan käyttökelpoista vettä. 59 Kauppias Lars Tasanen omisti pienikokoisen kaivon, josta riitti vettä vain karjalle. Kauppias Henrik Henriksson Niskan kaivossa tiedettiin veden käyneen jo vähiin. 60 Kaivojen kuntoa on ylläpidetty vaihtelevasti. Esimerkiksi Erik Korpelon kaivo oli vastikään puhdistettu ja todennäköisesti myös korjailtu uusimalla rakenteita. 61 Sen sijaan kauppias ja raatimies Paul Florinin kaivo oli päässyt huonoon kuntoon, kuten myös rouva Margareta Kälkäjän kaivo. 62 Kaivojen rakenteesta kerrotaan myös joitain yksityiskohtia. Osa kaivoista oli kattamattomia 63, osa puolestaan katettuja. 64 Porvari Knut Fiskarella todetaan olleen kaivo ilman vinttiä, kun taas kauppias Johan Jakobsson Niskalla oli vinttikaivo. Kauppias Henrik Andersson Niskalla oli puolestaan salvottu kaivo, jossa oli veivi. 65 Vinssi- eli veivikaivolla oli mahdollista ottaa vettä syvemmältä kuin vinttikaivolla. 66 Yhteenveto Arkeologisen aineiston perusteella kaikki Oulun luvuille ajoittuvat kaivot on rakennettu lyhytnurkkasalvostekniikalla. Salvostyyppinä on käytetty poikkeuksetta lohenpyrstösalvosta. Vaikka kaivot ovat samalla salvostekniikalla rakennettuja, löytyy rakennustekniikastakin eroavaisuuksia osassa hirsikaivoista on ollut lankkupohja, kun taas kolmessa kaivossa lankkupohjaa ei ole havaittu. Muutamien kaivojen ulkoseinien tuohivuorauksen perusteella osa kaivoista on sijainnut lähellä rakennuksia, joista valuvat pintavedet ovat olleet uhka kaivoveden puhtaudelle. Aleksanterinkatu 15:n ja Pakkahuoneenkadun kaivot oli vuorattu ulkopuolelta tiiviisti tuohilevyillä. Vanhan Paloaseman kaivossa ei tuohivuorausta kuitenkaan ollut. Kaivo on ehkä sijainnut kaukana rakennuskannasta, esimerkiksi peltoalueella, jolloin pintavesien pääsy maakerrosten läpi ei ollut todennäköistä. On myös mahdollista, että Vanhan paloaseman kaivo ei ollut juomavesikaivo, jolloin veden laadusta ei ole ollut tarpeen huolehtia tuohivuorauksella. Yksi mahdollisuus on, että vuorausta ei vain ole säilynyt. Yleisen katsauksen mukaan tavallisimmat kaivotyypit Oulussa olivat historiallisten lähteiden perusteella vintti- eli vipukaivo ja vinssi- eli veivikaivo. Arkeologinen aineisto sen sijaan ei kerro paljoakaan vedennostolaitteista. Aleksanterinkatu 15:n kaivon pohjalta 59 Brenner 1963: 19, 100, 104, Brenner 1963: 58, Brenner 1963: Brenner 1964: 197, Brenner 1963: Brenner 1966: Brenner 1963: 60, 89, Katko 1996:

175 Hirsisalvoskaivot Oulussa on talletettu vedennostosangoksi tulkittu puusanko. Sinällään sanko ei anna viitteitä kaivon vedennostotekniikasta. Arkeologisen tutkimuksen perusteella suurin osa kaivoista on poistunut käytöstä kuivumisen takia, kuten esimerkiksi Vanhan Paloaseman ja Pakkahuoneenkadun kaivot. Varmoja arkeologisia todisteita kaivovesien saastumisesta ei ole, vaikka historialliset lähteet tästä kertovat. Aleksanterinkatu 15:n kaivon vesi on mahdollisesti ollut ainakin huonolaatuista. Tähän viittaavat makrofossiilianalyysissä löydetyt mätänevään ainekseen liitetyt hyönteisjäänteet. Kaivo on todennäköisesti jäänyt lopullisesti pois käytöstä tulipalon takia, mistä vihjaavat rakenteen hiiltyneet osat. Vaikka kirjallisten lähteet osoittavat kaivojen olleen kalliita rakentaa, on lähes jokaisella taloudella ollut oma kaivo. Tätä näyttäisi tukevan myös se, että arkeologisissa tutkimuksissa dokumentoidut 1700-luvulle ajoittuvat hirsikaivot sijaitsevat lähellä toisiaan kaivoja voidaan siis olettaa sijainneen melko tiheästi kaupunkialueella. Tämän perusteella on ehkä hieman yllättävääkin, että kaivoja on tähän mennessä löydetty Oulusta suhteellisen vähän. Bibliografia Painamattomat lähteet Arkkitehtitoimisto HML Oy. 2007: Oulun vanha Paloasema. Oulu. Hyttinen, M. 2011: Oulu, Aleksanterinkatu 15, tontti I/6/3. Kaupunkiarkeologiset koe-kaivaukset , hirsisalvoskaivon dokumentointi ja tarkastus-käynti Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Hyttinen, M. 2010: Oulu, Pakkahuoneenkatu. Katutöiden arkeologinen valvonta Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Ikonen, T. & Mökkönen, T. 2002: Oulu Uleåborg. Kaupunkiarkeologinen inventointi. Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Kallio-Seppä, T. 2008: Oulu Uleåborg. Kaupunkiarkeologisen inventoinnin päivitys Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Kehusmaa, A. 2011: Aleksanterinkadun hirsisalvoskaivosta. Sähköpostiviesti ( ). Kehusmaa, A. 1997: Oulu, Aleksanterinkatu 8:n kaivaukset Kaivauskertomus. Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Mäkivuoti, M. & K. 1990: Oulu, NMKY:n tontin kaivaus, kortteli n:o OPM-86, INS- 87). Kaupunkiarkeologinen tutkimus. Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, Historian laitos: Oulu. Mökkönen, T. & Ikonen, T. 2002: Oulu Uleåborg. Kaupunkiarkeologinen inventointi Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Oikarinen, T. 2009: Oulu, Vanha paloasema (OVP-08) hirsirakenteen dokumentointi Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Tranberg, A. 2011:Oulu, Aleksanterinkatu 15, tontti I/6/3. Hirsisalvoskaivon dokumentointi. Makrofossiilitutkimus Tutkimusraportti. Oulun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, arkeologia: Oulu. Zetterberg, P. & Zetterberg, T. 2011: Museoviraston Rakennushistorian osaston Oulun Aleksanterinkatu 15:n (tontti (I/6/3) kaupunkiarkeologisen koekaivauksen puunäytteiden F4O5101 ja F4O5102 dendrokronologinen iänmääritys. Itä-Suomen yliopisto Joensuu, Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta, Metsätieteiden osasto, Dendrokronologian laboratorio, ajoitusseloste 376:

176 Marika Hyttinen & Teija Oikarinen Zetterberg, P. 2010: Museoviraston Rakennushistorian osaston Oulun Pakkahuoneenkadun arkeologisen valvonnan puunäytteiden iänmääritys, dendrokronologiset ajoitukset FIO4401- FIO4405. Joensuun yliopisto, Biotieteiden tiedekunta, Ekologian tutkimusinstituutti, dendrokronologian laboratorio, ajoitusseloste 358: 1 5. Zetterberg, P. 2009: Museoviraston Rakennushistorian osaston Oulun kaupunkiarkeologisen kaivauksen (PSL-08) puunäytteen F dendrokronologisen tutkimus. Dendrokronologian laboratorio. Ekologian tutkimusinstituutti. Biotieteiden tiedekunta. Dendrokronologian laboratorion ajoitusseloste 342. Joensuun yliopisto. (Kaivaustunnus Oulu Vanha Paloasema (OVP-08), kirjoittajien huomautus.) Painetut lähteet Brenner, A. 1966: Oulun kaupungin perunkirjoituksia. Bouppteckningar i Uleåborgsstad Suomen sukututkimusseuran julkaisuja XXV:3: Tampere. Brenner, A. 1964: Oulun kaupungin perunkirjoituksia. Bouppteckningar i Uleåborgsstad Suomen sukututkimusseuran julkaisuja XXV:2: Tampere. Brenner, A. 1963: Oulun kaupungin perunkirjoituksia. Bouppteckningar i Uleåborgsstad Suomen sukututkimusseuran julkaisuja XXV:1: Tampere. Tutkimuskirjallisuus Hakalin, P. 2005: Rakennan hirrestä. Rakennustieto oy: Tampere. Halila, A Oulun kaupungin historia II Kirjola Oy: Oulu. Hautala, K. 1982: Oulun kaupungin historia V. Kirjapaino Osakeyhtiö Kaleva: Oulu. Huusko & Teppo, Arkkitehtitoimisto 1986: Oulun kaupungin kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet. Oulun Kirjateollisuus Oy: Oulu. Katko, T. S. 1996: Vettä! Suomen vesihuollon kehitys kaupungeissa ja maaseudulla. Vesi- ja viemarilaitosyhdistys: Helsinki. Kykyri, M. 2007: Österbladin tontin tutkimukset Arkeologisia kaivauksia Turussa 1990-luvulla: Turun maakuntamuseon raportteja 20. Turun maakuntamuseo: Turku. Kykyri, M. 2003: Puurakentaminen Turun kaupungissa. Seppänen, L. (toim.): Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan: Suomen keskiajan arkeologinen seura: Turku. Mäkivuoti, M. 2005: NMKY:n tontin pelastuskaivaukset. Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.) Historiaa kaupungin alla. Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16: Pohjois-Pohjanmaan Maakuntamuseo: Oulu. Mäkivuoti, M. 1991: Oulun NMKY:n korttelin kaupunkiarkeologinen tutkimus. Faravid 14/90: Tarna, T. 2006: Kustavilainen keramiikka. Kokki, K-P. & Aminoff, A. (toim.): Suomen antiikkiesineet. Kustavilaisuudesta empireen: Weilin Göös: Helsinki. Valonen, N. & Vuoristo, O. 1994: Suomen kansanrakennukset. Museovirasto: Helsinki. Virkkula, A., H Oulun kaupungin historia I. Kirjola Oy: Oulu. Ylimaunu, T. 2007: Aittakylästä kaupungiksi arkeologinen tutkimus Tornion kaupungistumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Studia archaeologica septentrionalia 4. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. 176

177 Lyijysinetit Pohjois-Suomessa PAREMMAN LAADUN PUOLESTA? LYIJYSINETIT POHJOISSUOMALAISESSA LÖYTÖAINEISTOSSA Tiia Ikonen & Marika Hyttinen Tässä artikkelissa esitellään Oulun ja Tornion kaupunkiarkeologissa kaivauksissa löydetyt lyijysinetit sekä pureudutaan ruotsalaiseen tullitoimeen ja kangasteollisuuteen luvuilla. Lisäksi artikkelissa pohditaan sinettien merkitystä historiallisessa kontekstissaan ja niiden ulottuvuuksia arkeologisessa tutkimuksessa. Plombien eli lyijysinettien tutkimus on toistaiseksi ollut mittakaavaltaan vaatimatonta niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Kiinnostus aihetta kohtaan on kuitenkin ollut kasvamaan päin. 1 Suomessa aiheesta on kirjoittanut aiemmin ainoastaan J.P. Taavitsainen. Hän on julkaissut kaksi plombeja käsittelevää artikkelia, joista vanhempi keskittyy plombien lisäksi keskiajan kangaskauppaan 2 ja tuoreempi Helsingin vanhankaupungin sinettilöytöihin 3. Aikaisempi plombitutkimus on vahvasti painottunut keskiaikaan sillä seurauksella että uudempien lyijysinettien käyttö ja identifiointi ovat jääneet tutkimukselliseen paitsioon. Tämä saattaa osin johtua siitä, ettei löydettyjä plombeja ole tunnistettu. Plombeja on perinteisesti pidetty kankaiden laadunvalvontamerkkeinä, joita tekstiiliteollisuus käytti. Lyijysinetit ilmaisivat kankaan alkuperän lisäksi laadun, pituuden ja leveyden. 4 Sinettimalleja oli erilaisia, joista yleisin muodostui kahdesta alle viisi senttimetrisestä pyöreästä levystä, joita yhdisti kapea suikale. Toisessa levyssä oli keskellä reikä, johon vastakappaleessa oleva tappi yhdistyi. Plombin reiällinen osa taivutettiin tapillisen osan päälle niin että kankaan reuna jäi kahden levyn väliin. 5 Käytössä oli myös yksiosaisia sinettejä, joiden läpi oli puhkaistu reiät ripustuslankoja varten. Plombi leimattiin molemmin puolin leimasimella, joissa kuva-aiheina esiintyivät muun muassa vuosiluvut, kaupunkien vaakunat ja kirjaimet. 6 Joissakin sineteissä on naarmuttamalla tai kaivertamalla tehtyjä merkkejä, kuten kirjaimia, viivoja tai muita merkintöjä. Sekundaaristen jälkien on arveltu liittyvän kaupankäynnin vaiheisiin. 7 1 Taavitsainen 1994: Taavitsainen Taavitsainen Taavitsainen 1982: Taavitsainen 1994: Taavitsainen 1982: 26 7 Taavitsainen 1994: 334,

178 Tiia Ikonen & Marika Hyttinen Plombilöytöjä tehdään kaupunkiarkeologisilla kaivauksilla melko harvoin, joka saattaa johtua plombien arvokkaasta ja helposti uudelleen käytettävästä raaka-aineesta, lyijystä. Plombit on todennäköisesti sulatettu ja kierrätetty pian kankaiden käyttöön oton jälkeen. 8 Silkkiä, samettia, sarkaa, verkaa Plombeja käytettiin jo keskiajalla kankaan laadun merkitsemiseen. Viranomaiset valvoivat kankaiden valmistuksen eri vaiheita ja tietyt laatuvaatimukset täyttäneet kankaat varustettiin 1300-luvulta alkaen lyijysinetein. 9 Plombien käyttötarkoitukset lisääntyivät ajan kuluessa ja valmiiden kankaiden lisäksi aloitettiin myös käsittelemättömien, värjättyjen ja pingoitettujen kankaiden sinetöiminen. Kankaat saatettiin tarkastaa useamman kerran eri kiltojen, kaupungin valvojan tai jopa kuninkaan edustajan toimesta. Yhdessä pakassa saattoi olla useitakin sinettejä. 10 Ruotsissa varsinaisia kangastehtaita perustettiin vasta 1600-luvulla ja ensimmäinen laaja verkatehdas nousi Jönköpingissä harjakorkeuteen vuonna 1616 hollantilaisten tehtaanperustajien johdolla. Tehdas sai merkittäviä verohelpotuksia ja tullivapauksia sekä kuninkaalta tilauksia sotaa varten. Vuosisadan loppupuolella puhuttiin tehtaan uudelleen eloon herättämisestä, joten tehtaan menestys sodan jälkeen lienee hiipunut. Seuraava tehdas perustettiin vuonna 1646 Norrköpingiin, jonne kolmaskin tehdas rakennettiin vuonna Molemmille tehtaille luvattiin kamarikollegion puolesta pääsy sotilasveran hankkijoiksi ja tehtaat yhdistyivätkin 1600-luvun lopulla luvulta eteenpäin kuningashuoneen jo aiemmin aloittama yritteliäisyyttä suosiva suunta johti useiden uusien tuotantokykyisten verkatehtaiden perustamisiin. Tämän ajan kangastehtaista tunnetuin oli leskikreivitär Maria Sofia de la Gardierin Tukholman läheisyyteen perustettu tehdas, jonne hankittiin värjäreitä ja muita ammattimiehiä ulkomailta saakka. 11 Jacob Gavelius perusti oman kangastehtaan vuonna 1687 Tukholman lähistölle. Hän toi tehtaalleen Ranskasta, Englannista ja Hollannista oppeja, mestareita ja koneita. Tehdas vaatetti kuninkaan rykmenttiä, jonka lisäksi se tuotti kansalaisille myytäväksi hienompia ja karkeampia kankaita. Samainen tehdas vaatetti muun muassa Turun läänin henkirykmenttiä ja tehtaan yhteydessä kerrotaan ensi kertaa kankaiden ulkomaan viennistä, joka kohdistui Persiaan luvun loppupuolella Kaarle XI kielsi kovien rangaistusten uhalla kankaiden tuonnin sotilastarkoituksiin, tällä pyrittiin tukemaan omaa kotimaista tuotantoa. Tuolloin useat tehtaat olivat toiminnassa ja tuottivat riittävästi kangasta armeijalaitoksen tarpeisiin. Kuitenkin vuosisadan vaihteessa kangastehtaiden tuotanto oli vähentynyt radikaalisti sotien ja köyhtymisen seurauksena Taavitsainen 1994: Taavitsainen 1982: Taavitsainen 1994: Koskelainen 1923: Koskelainen 1923: Koskelainen 1923:

179 Lyijysinetit Pohjois-Suomessa Turussa tiedetään olleen kankurimestareita 1650-luvulla, mutta ensimmäinen varsinainen verkatehdas perustettiin vasta vuonna 1738 Littoisille. Tehdas sai 12 vuoden monopolin, jolloin uusia tehtaita ei voitu perustaa lähialueille luvulla Torniolainen Abraham Fougt esitti Tornion maistraatille Kuninkaallisen Tiedeakatemian lausunnon kehruukoneestaan. Hän saikin maistraatilta ja Kauppakollegiolta luvan perustaa kaupunkiin kutomon, jossa olisi tuotettu plyyshi- ja samettikankaita. Tehtaan tuotteita ei kuitenkaan koskaan tullut maistraatin tarkastettavaksi. 15 Ensimmäinen vesivoimalla toimiva kehruukone tuli Ruotsiin 1798 ja Suomen puolelle viimeistään vuonna Onko mitään tullattavaa? Vielä 1600-luvulla ulkomaisesta tuonnista yli 20 prosenttia koostui erilaisista kankaista. Suomeen tuotiin 1600-luvun alkupuolella tulliluetteloiden mukaan sellaisia kangaslaatuja kuin atlas, damasti, pakkauslakana, piuk, dosineken, saltvedelsk, kierssen, skotlantilainen, markkilainen ja meisseniläinen. Kankaita eteenpäin myyneet porvarit olivat tiettävästi kotoisin Saksasta ja Hollannista luvun loppupuolelle tultaessa kankaiden osuus verotettavasta tuontitavarasta oli jo vähentynyt viiteen prosenttiin. 18 Suurvalta-ajalla tullilaitos kehittyi selkeästi viranomaislaitokseksi, sääntöineen ja ammattikuntineen. Tapulikaupunkijärjestelmä, joka rajasi ulkomaankauppaa, ja erilaiset tullitaksajärjestelmien säännönmukaisuudet kehittyivät. Vuosien määräyksissä vaadittiin kaupungeilta sekä pakkahuoneen että kaupunginkellarin olemassaoloa. Näiden asetusten mukaisesti pakkahuoneet olisivat olleet jonkinlaisia tullirakennusten ja kauppahallien yhdistelmiä. Tästä huolimatta ne muotoutuivat lähinnä tullihuoneiksi. Tullikontrollia tehostettiin vuonna 1621 annetulla määräyksellä tavaroiden leimaamisesta. Kaikkien maahantuojien oli vietävä tavarat oli se samettia tai puoliksi silkkiä, villaa tai pellavaa... verkahuoneeseen ja annettava merkitä ne Meidän ja Kruunun leimalla. Kaupungin porvarit eivät saaneet ostaa tavaroita ennen kuin ne olivat leimattu. Leimauksesta tuli hyvin pitkäikäinen kontrolliväline. 19 Vaikka leimaaminen aloitettiin jo vuonna 1621, tuli varsinainen leimaussääntö voimaan vasta vuonna Nyt selkiytyi leimamestarin viran olevan kaupungin virka eikä tullilaitoksen, vaikka se liittyi läheisesti tullilaitoksen työhön. Leimaaminen suoritettiin pakkahuoneella ja leimasinta säilytettiin kahdella lukolla varustetussa laatikossa. Toisen lukon avain oli leimamestarilla ja toisen pakkahuoneen tarkastajalla. Leimaamisesta tuli entistä selkeämmin valtiollinen tullikontrollin väline. Leimattu tavara oli tuotu tullin kautta ja ilman leimaa olevat tavarat paljastivat salakuljetuksen. 20 Toinen ohjesääntö annettiin vuonna Tähän Ohjesääntö suuren meritullin palvelusmiehille -vihkoseen oli koottu keskitetysti kaikki tullikäsittelyä koskevat määräyk- 14 Koskelainen 1923: Mäntylä 1993: Kaukovalta & Riipinen 1947: Koskelainen 1923: Heikkinen 1994: 39, 689, Heikkinen 1994: Heikkinen 1994:

180 Tiia Ikonen & Marika Hyttinen set. Ohjeessa mainitaan lastikirja eli merkkirulla. Kaikki mitä hänellä on laivassa on oikein merkiltään ja luvultaan, kuinka se on pakattu ja merkitty, joko tynnyriin, pakkaan, säkkiin, vatiin, kirstuihin, arkkuihin. Tavaran merkki tarkoitti pakkauksessa olevaa merkintää, jonka perusteella tavaraerä voitiin identifioida. Lastikirjassa olleet merkinnät ja määrät kirjattiin pakkahuoneella pakkahuoneluetteloon. 21 Kun ulkomaankauppa keskitettiin tapulikaupunkeihin, väheni Suomessakin tullitoimipaikat. Vuoden 1639 jälkeen meritulli toimi enää Viipurissa, Turussa ja Helsingissä. Hamina sai Tapulioikeudet 1723, jotka siirtyivät vuoden 1743 rauhan jälkeen Loviisalle, kun Hamina jäi Venäjän puolelle. Vuosina saatiin Suomeen lisää tapulikaupunkeja: Kokkola, Pori, Vaasa ja Oulu. Tästä huolimatta ulkomaankauppa alkoi vapautua vasta 1800-luvulla. Pakkahuoneista tuli jo 1600-luvulla tullaustoiminnan keskeisin tila ja se oli sitä vielä pitkälle 1900-lukua. 22 Kuningas määräsi 1600-luvun alkuvuosina Pohjanmaan satamiin purjehtineiden kauppiaiden maksettavaksi täyden tullin, mikäli heillä ei ollut kotikaupunkinsa tullivirkamiesten antamia kuitteja. Pohjanperiltä ostetuista tavaroista ei heidän kuitenkaan tarvinnut maksaa kuin puolikas tullimaksua. 23 Oulun satama-alueella, Hahtiperässä, toimi pakkahuone jo 1600-luvun alkupuolella, 24 kun taas Tornion 1700-luvun alun tullihuoneista kerrotaan niiden olleen vaatimattomia asuinrakennuksia, jotka oli hankittu pikkutullituloilla eli maakaupan tullituotoilla. 25 Suomen siirtyessä Venäjän hallintoon muuttui Pohjanmeren Ruotsin tullitilanne ongelmalliseksi, koska maiden rajalla käytiin kiivasta kauppaa ja Torniota lähinnä oleva Ruotsin tulli sijaitsi nyt Luulajassa. Ongelma tiedostettiin nopeasti ja vuonna 1812 rajatulli perustettiin Haaparantaan, jossa tuontitavarat tullattiin ja merkittiin. Tullihuoneen alueelle rakennettiin 1827 muun muassa pakkahuone. 26 Haaparanta sai kaupunkioikeudet kuitenkin vasta Pohjoisen ulottuvuuden plombit Pohjois-Suomen historiallisen ajan kaivausten plombilöytöjä ei ole julkaistu tai käsitelty kirjallisuudessa lainkaan vuoden 1982 jälkeen. Tuolloin ilmestyneessä artikkelissa 28 Taavitsainen esittelee Oulun lyseon tontilta vuonna 1975 löytyneen sinetin 29, jonka lisäksi hän mainitsee Tornion Oravaisensaaresta vuonna 1973 tehdyn lyijysinettilöydön 30, joka Pentti Koivusen mukaan ajoittuu 1500-luvulle Heikkinen 1994: 79, Heikkinen 1994: Virkkunen 1953: Niskala & Okkonen 2002: Mäntylä 1993: Odencrants 1945: Hederyd 1992: Taavitsainen 1982: Kehusmaa PPM 7495: Koivunen Löydön alanumero 127, löytöjä ei ole luetteloitu mihinkään kokoelmaan. 31 Koivunen 1975: 36,

181 Lyijysinetit Pohjois-Suomessa Taulukko 1. Pohjois-Suomen plombilöydöt vuosilta Kunta Kohde KM-nro Alanro Ø cm Paino g Ajoitus Tornio Oravaisensaari *)127 2,2 3, /1800-l. YIT:n tontti ,4 8, l. Ryhmäkoti - 4,3 4,4 55, , l. puoliväli ,8 8, l. loppupuoli Rakennustuote ,6 10, l. loppupuoli ,8 2,2 5, l. alkupuoli Rukoushuone - 1,7 2,0 6, l. jälkipuoli Oulu Isokatu ,6 1,9 5, l loppu ,8 2,2 6, ,7 3,2 24, l. Turkansaari 1,7 6,6 - Lyseo PPM ,9 9, NMKY *)2584 1,5 2,0 1,8 - Ii Illinsaari PPM ,1 2, l.? Inari Pieni Iivanajärvi ,6 1,7 9,6 - Selite: KM-nro= Museoviraston löytöluettelon päänumero; PPM=Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmanumero, = ei luetteloitu;*) löydöillä juokseva alanumero, ei KM-numeroa tai PPM-numeroa; Ø= halkaisija; Uudet ja tähän asti julkaisemattomat sinettilöydöt on pääasiallisesti tehty Oulusta ja Torniosta, joissa kaupunkiarkeologinen kaivaustoiminta on ollut ja 2000-luvuilla vilkasta. Sen sijaan Kajaanista, Kokkolasta tai Raahesta ei ole tiedossa ainoatakaan sinettilöytöä, vaikka kaikissa kolmessa on tehty kaupunkiarkeologisia kaivaus- ja valvontatutkimuksia 2000-luvulla. Muutamia hajasinettilöytöjä on tehty Iistä ja Inarista. Seuraava käsittely keskittyy Oulun ja Tornion sinettilöytöihin, mutta myös Iin ja Inarin lyijysinettilöydöt esitellään (ks. Taulukko 1; Kuva 1). Iin Illinsaaren hiihtomajan läheisyydestä on maalöytönä talletettu kaksiosainen sinetti, jonka paikallinen harrastaja löysi metallinpaljastimella. Paikalla on 1600-luvun kartan perusteella ollut peltoalue, jonka läheisyydessä on sijainnut asutusta. Sinetin toisella puolella on latinalaisin kirjaimin kirjoitettu Sim ja toisella puolella ovat allekkain numerot 1 ja Plombin reunoilla on useita ulokkeita, jotka ovat todennäköisesti toimineet sinetin kiinnitysmekanismina. Inarin Angelin Pienen Iivanajärven itärannalta on niin ikään tehty plombilöytö. Paikalla on vanha kenttä, joka on rakenteineen pääosin tuhoutunut myöhemmän alueen rakentamisen seurauksena. Paikallinen asukas oli vuonna 2004 löytänyt alueelta lyijysinetin. Löytöalueelle tehtiin tarkastus, jossa havaittiin pari säilynyttä rakennuksenpohjaa. Kyseinen sinetti on muodoltaan pyöreä ja sen reunaa kiertävänä koholeimana ympyrä, jonka sisällä on kapiteeli A. 33 Oulun lyijysinettilöydöt Oulun kaivauksilta on tullut esille kaikkiaan kuusi lyijysinettiä, joista ensimmäinen talletettiin Lyseon tonttia sivunneen valvonnan yhteydessä vuonna Taitettava ja kaksi- 32 Arkeologi Mika Sarkkisen sähköpostiviesti Sarkkinen 2008: Kehusmaa

182 Tiia Ikonen & Marika Hyttinen osainen plombi ajoittuu vuosilukuleimansa perusteella 1600-luvun alkuun. 35 Vuonna 1987 NMKY:n korttelin tutkimuksissa löytyi kaksiosainen taitettava sinetti 36. Pienikokoisen sinetin mahdolliset leimat ovat kuluneet pois. Tuoreimmat sinettilöydöt Oulusta ovat vuodelta Isokatu 11:sta kaivauksissa talletettiin kolme lyijysinettiä, joista ensimmäisessä soikeassa plombissa 37 on teksti STOCKHOLMS HALL STEMPE- / ANNO 1787 ja kolme kruunua. Molempia puolia kiertää nyörimäinen painauma ja plombissa on lankareiät kiinitystä varten. Toisessa soikeassa yksiosaisessa plombissa 38 on neljä reikää todennäköisesti lankakiinnitystä varten. Esineen toisella puolella erottuu heikosti ulommalla tekstikehällä tekstinkatkelma..ebo.. ja kirjaimet W ja T allekkain sisemmässä kehässä. Plombin kääntöpuolella on Fredrik I:n silhuettileima, joka ajoittaa esineen vuosiin eli Fredrik I:n hallituskaudelle. Kolmas Isokatu 11 plombilöydöistä on yhteensulanut taitettava sinetti 39. Toisella puolella on leima, josta heikosti erottuvat ainakin numerot 6, 9, 3 ja ¾. Esineessä on nähtävissä kohouma, joka liittyy taitettavan sinetin kiinnitysmekanismiin. Plombin löytöyhteys on ajoitettu väljästi 1700-luvulle. 40 Viides plombilöytö vuodelta 2010 on Oulun Turkansaaren kirkosta, jonka saneerauksen yhteydessä tutkittiin kirkon lattiaa. Kaksipuoleinen taitettava sinetti on erittäin kulunut, jonka seurauksena mahdolliset leimat ovat kuluneet pois. Löytömateriaali oli varsin sekoittunutta ja sisälsi esimerkiksi ja 1700-luvun rahoja, joten löytökentekstinsa perusteella sinetti ei ole ajoitettavissa. 41 Tornion lyijysinettilöydöt Vuoden 1973 Oravaisensaaren plombilöydön jälkeen Torniosta on tehty seitsemän plombilöytöä. Vanhan Rukoushuoneen tontilta 42 talletettiin vuoden 1999 kaivauksissa yksiosainen, muodoltaan soikea sinetti 43. Plombissa on teksti STOCKHOLMS HALL STEMP/ ANNO Vuosilukutekstin ympärillä on kolme kruunua, joita kiertää soikea kierrenauhakuvio. Vuonna 2002 Ryhmäkodin ja Rakennustuotteen tontilla Keskikatu kaivauksissa 44 talletettiin viisi plombia. Ryhmäkodin tontin isokokoisimman ja taitettavan sinetin 45 leimat ovat epäselvät. Kaksiosaisen sinetin toisella puolella on ympyräleiman sisässä kaksi tasasivuista ristiä allekkain ja niiden välissä kaksi pienempää rengaskuviota. Ylemmän ristin päällä ovat kirjaimet AD. Samalla puolella on myös pienikokoisessa ympyräpainaumassa monogrammi HL. Lisäksi sinettiin on ilmeisesti leiman painamisen jälkeen raaputettu kirjaimet TF, E tai Z. Esineen kääntöpuolella on epäselvä kuvio, joka mahdol- 35 Taavitsainen PPM 7495: Mäkivuoti Löytöluettelo, löytönumero KM : KM : KM : Oikarinen 2011: liite Modarres Ylimaunu Vanhan Rukoushuoneen tontin löytöjä ei ole luetteloitu toistaiseksi. 44 Herva Otettu talteen irtolöytönä, ei luetteloitu. 182

183 Lyijysinetit Pohjois-Suomessa Kuva 1. Pohjois-Suomen plombilöydöt , Oulun Lyseon vuoden 1975 plombilöytö poislukien. 183

184 Tiia Ikonen & Marika Hyttinen lisesti esittää leijonaa, jolla on kotkan pää ja siivet. Samalle puolelle on raaputettu teksti GRO. Koska sinetti talletettiin pintamaan poiston yhteydessä, sen ajoitukseen ei saada apua stratigrafiasta. Toinen Ryhmäkodin tutkimuksissa talletettu taitettava plombi 46 on kaksiosainen, jonka toinen osa on heikosti säilynyt. Ehjällä puolella on leima, jossa käsi pitelee vaakaa kolmen pisteriviympyrän sisällä. Toisella puolella esiintyy mahdollisesti puolitoista tasasivuista ristiä allekkain. Tällä puolella voidaan myös erottaa kangaspainanteiden jäänteitä. Löytökontekstinsa perusteella sinetti on ajoitettavissa 1600-luvun puoleen väliin. 47 Kolmas Ryhmäkodin sinetti 48 on osin rikkoontunut. Kaksiosaisen taitettavan lyijysinetin rikkinäisen puolen leimassa esiintyy mahdollisesti kirjain B ja ristimäistä kuviota, kun taas ehjällä puolella on mahdollisia raaputusjälkiä. Esine ajoittuu löytökontekstinsa perusteella 1600-luvun myöhemmälle puoliskolle. 49 Tornion Rakennustuotteen tontilta talletettiin kaksi kangaspakan lyijysinettiä. Plombeista 50 ensimmäisessä on leima, jossa mahdollisesti luku 86 ja nelilehtinen kukka. Esine on kaksiosainen ja kiinnitystavaltaan taitettava. Plombin löytökontekstin perusteella esine ajoittuu 1600-luvun toiselle puoliskolle. 51 Toinen löytö on yksiosainen sinetti 52, jonka leimassa on vuosiluku 1743 ja teksti STOCKHOLMS PACKHUS EMPEL2_:QU_N tai R ja kolme kruunua. Esineen toisella puolella on Fredrik I:n silhuettileima. Lisäksi plombissa on kaksi reikää lankakiinnitystä varten. Vuosiluku ja Fredrik I:n kuva ajoittavat esineen viimeistään 1700-luvun puoliväliin. Tuorein Tornion sinettilöytö on peräisin vuoden 2010 YIT:n tontin kaivauksilta. Lähes ehyen kaksipuolisen taitettavan sinetin 53 toisella puolella on kuvattu takajaloillaan seisova kruunattu leijona. Sinetin kääntöpuolella on kruunattu teksti HAPARANDA PACKHUS STEMP. Kiinnitysmekanismi on poikkeava: plombi muodostuu kahdesta erillisestä levystä, joista päällimmäisessä on neljä uloketta. Todennäköisesti kangas on aseteltu kahden levyn väliin, jolloin taittamalla ylemmän levyn neljä uloketta alemman levyn päälle, on plombi saatu kiinnitettyä kankaaseen. Sinetti talletettiin 1800-luvun lopulle ajoittuvasta yhteydestä. 54 Leima, koko ja kirjasin? Kuudestatoista esitellystä lyijysinetistä kahdeksasta löytyy piirteitä, joita voidaan käyttää sinettien tunnistamiseen ja ajoittamiseen. Oulun lyseolta löydettyä turkulaista meritullin sinettiä ei käsitellä tässä yhteydessä koska se on aiemmin identifioitu ja julkaistu KM : Nurmi 2005: 16; ks. myös Nurmi KM : Nurmi 2005: 20 21; ks. myös Nurmi KM : Nurmi 2005: 2; ks. myös Nurmi KM : KM : Hyttinen 2011: Taavitsainen 1982:

185 Lyijysinetit Pohjois-Suomessa Taavitsainen mainitsee mahdollisina identifioivina piirteinä sinettien koon, kirjasimet 56 ja leimat 57. Toisaalta hän huomioi ongelmalliseksi sinettien kontrolloimattomat löytöyhteydet, jotka vaikeuttavat ajoittamista. 58 Taavitsainen toteaa, että keskiaikaisissa sineteissä suuri koko korreloi nuoremman ajoituksen kanssa ja pieni koko vastasi vanhempaa ajoitusta. 59 Pohjois-Suomen lukujen sinettimateriaalissa lähes kaikki ovat pienikokoisia, halkaisijoiden ollessa 1,5 2,6 cm. Materiaalissa on ainoastaan yksi halkaisijaltaan 4,4 cm oleva isokokoinen plombi 60 Tornion Ryhmäkodin tontilta. Esine on ajoittamaton. Toinen hieman kookkaampi sinetti 61 on kooltaan 2,7 3,2 cm, joka kontekstin perustella ajoittuisi väljästi 1700-luvulle 62. Pohjois-Suomen sinetit ovat kooltaan varsin homogeenisia, joten kokoa ei ole mielekästä käyttää ainakaan uudemman ajan sinettitutkimuksessa ajoittavana piirteenä. Sinettejä on pyritty ajoittamaan myös kirjasinten avulla. Tornion Oravaisensaaren lyijysinetti 63 on ajoitettu säilyneen latinalaisen A-kirjaimen perusteella 1500-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin latinalaisten kirjainten tiedetään yleistyneen. Toisena ajoittavana, ja myös identifioivana, piirteenä on pidetty sinetissä kuvattua takajaloillaan seisovaa kruunattua leijonaa. Leiman perusteella Koivunen on määritellyt kyseessä olevan 1500-luvun Flanderilaisen sinetin. 64 Taavitsainen on arvellut sinetin olevan kuvan perusteella peräisin pikemminkin Braunschweigista. 65 Ilmeisesti molemmat ovat päätyneet johtopäätelmiin kyseisten paikkojen vaakunoissa 66 esiintyvien leijonahahmojen perusteella. On kuitenkin huomattava, ettei kummankaan alueen vaakunassa oleva leijona ole kruunattu toisin kuin Oravaisensaaren sinetin leijona. Vuoden 2010 Tornion YIT:n tontin tutkimuksissa otettiin talteen lyijysinetti 67, jonka kuva-aihe on identtinen Oravaisensaaren sinetin kanssa. Toisin kuin Oravaisensaaren sinetti, tämä oli säilynyt kokonaisuudessaan. Sinetin toisella puolella on teksti HAPARANDA PACKHUS STEMP, jonka perusteella sinetti on identifioitavissa ruotsalaiseksi ja ajoittuu aikaisintaan vuoteen 1827, jolloin Haaparannan tullilaitoksen pakkahuone perustettiin. 68 Löytökontekstin perusteella sinetti näyttäisi kuitenkin ajoittuvan vasta 1850-luvun jälkeiseen aikaan. 69 Kirjasintyyli ja leiman kuva-aiheet eivät edellisen pohjalta ole välttämättä luotettavia identifioinnin välineitä ellei tarkkaa vastaavuutta sinetille ole löydettävissä. 56 Taavitsainen 1982: Taavitsainen 1994: Taavitsainen 1994: Taavitsainen 1982: 24, Löytö talletettu pintamaasta, ei luetteloitu. 61 KM : Oikarinen 2011: liite Koivunen Löytöluettelo, löytönumero Koivunen 1975: Taavitsainen 1982: Vaakunoiden kuvia voi katsoa esimerkiksi seuraavilta sivustoilta < KM : Odencrants 1945: Hyttinen Yksikköliite 5(8/30) ja yksikkömatriisiliite 7(3/3). 185

186 Tiia Ikonen & Marika Hyttinen Neljä Pohjois-Suomen sineteistä on varmuudella ruotsalaisia. Näistä kolme voidaan yhdistää Tukholman kaupunkiin tekstiensä perusteella. Kolmesta tukholmalaisesta sinetistä kahdessa on teksti STOCKHOLMS HALL STEMPE 70 ja yhdessä STOCKHOLMS PACKHUS STEMPEL 71. Sana packhus viitannee pakkahuoneeseen, jonne tuotiin leimattaviksi kaupunkiin saapuneet kankaat. 72 Tällöin kyseessä voisi olla tuontikankaaseen viittaava sinetti. Sen sijaan hall-sanan merkitys sinetissä on avoin. Taavitsainen on suomentanut tekstin Tukholman hallileimaksi. 73 Mikäli hall-sana viittaa kaupungin hallintoon, esimerkiksi kaupungintaloon, voisivat sinetit olla laadun kontrollimerkkejä. Mäntylän mukaan kotimaisten kankaiden laatua valvottiin. 74 Toisaalta hall-sana voi viitata myös tullirakennukseen ja kauppahallin yhdistelmään. 75 Tällöin kyseiset sinetit voisivat olla tullimerkintöjä. Molemmat STOCKHOLMS HALL STEMPE tekstillä varustetut sinetit ovat ajoitettavissa tarkasti niiden toisen puolen vuosilukuleiman avulla. Toisessa on vuosiluku ja Tornion Rakennustuotteen tontilta löydetyn packhus-leimalla varustetun sinetin 78 toisella puolella on myös Fredrik I:n silhuetti ja kääntöpuolella vuosiluku Fredrik I:n kuva esiintyy myös Isokatu 11:n tontilta löydetyssä sinetissä 79. Fredrik I hallitsi vuosina , joka ajoittaa sinetit tarkasti. Isokatu 11 sinetin toisella puolella ei kuitenkaan ole vastaavaa Tukholman pakkahuoneleimaa kuten Tornion Rakennustuotteen tontilta löydetyssä sinetissä. Mahdollisesti kuninkaan kuvaa on käytetty valtion leimana eri tarkoituksissa ja Tukholman lisäksi kenties muissakin kaupungeissa. Huomattavasti edellisiä epävarmempia identifionteja voidaan esittää vielä kahdesta Pohjois-Suomesta löydetystä sinetistä. Toinen plombeista on jo aiemmin mainittu suurikokoinen sinetti 80. Plombissa on molemmin puolin kuviointia. Toisella puolella on mahdollisesti kuva kotkanpäisestä siivellisestä leijonasta eli griffinistä. Kääntöpuolen kuvaaiheena ovat ympyrän sisällä sijaitsevat kaksi tasasivuista ja allekkaista ristiä, joiden päällä ovat todennäköisesti kirjaimet AD. Samankaltainen kahden ristin sarja on löydettävissä myös Tornion Ryhmäkodin tutkimuksissa talletetusta sinetistä 81. Danzigin kaupungin vaakunassa esiintyy kaksi allekkaista tasasivuista ristiä. 82 Sinettien kuvat poikkeavat kuitenkin selvästi vaakunan muusta kuvituksesta, joten suoranaista yhtäläisyysmerkkiä ei näiden välille voida laittaa. Plombien kiinnitysmekanismit ovat jääneet lähes huomioitta aiemmassa tutkimuksessa. Mekanismit voivat olla sekä ajoittavia että identifioivia piirteitä. Pohjois-Suo- 70 KM :1085 ja Tornion Vanhan Rukoushuoneen sinetti. 71 KM : Heikkinen 1994: 79, Taavitsainen 1982: Ainakin uudet tehtaat joutuivat tarkastuttamaan kangaslaatunsa 1800-luvulla. Mäntylä 1993: Heikkinen 1994: KM : KM : KM : KM : Sinetti otettu talteen pintamaasta Tornion Ryhmäkodin tontin kaivauksissa. 81 KM : Taavitsainen 1982:

187 Lyijysinetit Pohjois-Suomessa men materiaalin perusteella sinettien kiinnitystavat poikkeavat huomattavasti toisistaan ja niissä voidaan nähdä mahdollisia ajallisia muutoksia. Tornion ja Oulun sinettilöytöjen perusteella 1600-luvun sinettien kiinnitysmekanismit ovat lähes poikkeuksetta taitettavaa mallia 83, jossa kahta pyöreää lyijylevyä yhdistää kapea lyijysuikale. Lyijylevyt on taitettu, jolloin kangas on jäänyt niiden väliin ja plombi on kiinnittynyt kankaaseen toisessa levyssä olleen ulokkeen ja toisen levyn reiän avulla luvun materiaalissa näyttäisi sen sijaan esiintyvän lähinnä reiällisiä plombeja, jotka todennäköisesti kiinnitettiin kangaspakkaan langoilla luvun sinettejä materiaalissa on toistaiseksi vain kaksi. 85 Näissä kiinnitysmekanismi on erilainen kuin aiemmissa. Sinetti muodostuu kahdesta erillisestä lyijylevystä, joista toisessa on neljä uloketta. Asettamalla kankaan lyijylevyjen väliin ja painamalla sinetin ulokkeet kiinni toiseen levyyn, on plombi saatu tukevasti paikoilleen. Tämän artikkelin puitteissa ei plombien kiinnitysmekanismeja ole voitu tutkia riittävän laaja-alaisesti, jotta varmoja johtopäätöksiä mekanismeista ajoittavina tekijöinä voitaisiin esittää. Tutkimuksessa olisi kuitenkin tulevaisuudessa syytä kiinnittää huomiota myös tähän piirteeseen. Loppusinetöinti Kotimainen plombitutkimus on ollut toistaiseksi pienimuotoista, eikä aihetta käsitteleviä artikkeleita tai muita julkaisuja juurikaan ole. Aiempi tutkimus on keskittynyt lähinnä keskiaikaisten kangaskaupan ja samanaikaisten sinettien tutkimiseen. Pohjois-Suomen kaupungeista tehdyt lyijysinettilöydöt näyttäisivät kuitenkin pääasiallisesti ajoittuvan ja 1700-luvuille, osa ajoittuu myös 1800-luvulle. Plombitutkimuksen skaalaa olisikin syytä laajentaa ajallisesti myös nuorempaan materiaaliin Perinteisesti sinettitutkimuksessa on nähty, että plombit olisivat muuttuneet ajan kuluessa tullimerkeistä laadunvalvontamerkeiksi. 86 Pohjois-Suomen materiaalissa voidaan nähdä päinvastaista kehitystä. Aiemmassa tutkimuksessa plombeja on pyritty identifioimaan ja ajoittamaan lähinnä leimojen ja koon perusteella. Kuitenkin Pohjois-Suomen materiaalin perusteella nämä piirteet vaikuttavat epäluotettavilta, ellei täydellistä vastaavuutta löydetä. Plombin ajoittaminen ja lyijysinetin avulla kaivauskohteen ajoittaminen voivat tällöin epäonnistua. Plombitutkimuksessa ei ole kiinnitetty huomiota kiinnitysmekanismeihin, jotka artikkelissa tehtyjen havaintojen perusteella voisivat mahdollisesti olla myös apuna ajoituksessa ja identifioinnissa. Asian selvittäminen vaatisi kuitenkin laajempaa tutkimusta, jota tämän artikkelin puitteissa ei ole voitu tehdä. 87 Tulevaisuudessa olisinkin paikallaan kiinnittää tutkimuksessa huomiota tähän erityispiirteeseen. 83 Esimerkiksi KM :10 ja 353, KM :93, KM :1737, PPM 7495:18 84 KM :919; KM :696 ja 1085; Tornion Rukoushuoneen sinetti 85 KM :739 ja Tornion Oravaisensaaren sinetti, alanumero Taavitsainen 1994: Lisäksi tämän artikkelin aineistosta jäi puuttumaan Oulun Pikisaaren vuoden 2002 kaivauksissa löydetyt sinetit (KM :1 ja KM :29 molemmat ilmeisesti taitettavia ja pyöreitä [halk. 1cm]. Ensimmäisessä molemmin puolin tekstiä OKS/M4) sekä Oulun Seurakuntatalon vuoden 2011 kaivauksissa löytynyt sinetti (KM :28). 187

188 Tiia Ikonen & Marika Hyttinen Bibliografia Painamattomat lähteet Herva, V.-P. 2002: Kaupunkiarkeologinen pelastuskaivaus. Tornion Keskikatu Oulun yliopisto, arkeologian laboratorion topografinen arkisto: Oulu. Hyttinen, M. 2011: Tornio, Suensaari, YIT;n tontti (II/2/4), Keskikatu 12. Kaupunkiarkeologiset koekaivaukset ja kaivaukset Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Kehusmaa, A. 2003: Oulu, kaupunkiarkeologisten kohteiden kartoitus kaukolämpökaivannossa Pokkitörmällä (Kajaaninkadulla) ja Linnansaarella. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Koivunen, P. 1980: Oravaisensaaren kaivauslöydöt Oulun yliopisto, arkeologian laboratorion topografinen arkisto: Oulu. Modarress, M. 2011: Turkansaaren kirkon syksyn 2010 tutkimus- ja pelastuskaivaukset. Oulun yliopisto, arkeologian laboratorion topografinen arkisto: Oulu. Mäkivuoti, M. & K. 1990: Oulu, NMKY:n tontin kaivaus, kortteli n:o (OMP-86, INS- 87). Kaupunkiarkeologinen tutkimus. Kaivauskertomus. Museovirasto, Rakennushistorian toimisto: Helsinki. Nurmi, R. 2005: TANK/RYNKS -02. Kaupunkiarkeologinen pelastuskaivaus, Tornio, Keskikatu Stratigrafisten yksiköiden ajoitukset. Oulun yliopisto, arkeologian laboratorion topografinen arkisto: Oulu. Oikarinen, T. 2011: Oulu, Isokatu 11, I/28/1 (OIK-10). Kaupunkiarkeologinen koekaivaus ja kaivaus ja Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Sarkkinen, M. 2008: Lapin kulttuuriympäristöt tutuksi hanke. Kooste hankkeen aikana vuosina tehdyistä muinaisjäännösten tarkastuksista. Museovirasto, Arkeologian osasto, topografinen arkisto: Helsinki. Sarkkinen, M. 2011: Pohjois-Suomen plombilöydöistä. Sähköpostiviesti ( ) Ylimaunu, T. 2001: Tutkimusraportti pelastuskaivauksista Torniossa Vanhalla Rukoushuoneen tontilla (II/3/7) keväällä Tornionlaakson maakuntamuseo: Tornio. Tutkimuskirjallisuus Hederyd, O. 1992: Haparanda efter Tornedalens historia III. Birkkarlens förlag: Haaparanta. Heikkinen, S. 1994: Suomeen ja maailmalle. Tullilaitoksen historia. Painatuskeskus Oy: Helsinki. Kaukovalta, K. V. & Riipinen A.-E. 1947: Tampereen verkatehdas Tampereen verkatehdas: Helsinki. Koivunen, P. 1975: Oravaisen saaren kaivaukset kesällä Alustava raportti. Fält, O.K. (toim.): Scripta Historica IV: Koskelainen, Y. 1923: Littoisten verkatehtaan historia WSOY: Porvoo. Mäntylä, I. 1993: Tornio - kaupunki. Tornionlaakson historia II, 1600-luvulta vuoteen 1809: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Haaparanta. Niskala, K. & Okkonen, I. 2002: Oulun Graadi. Studio Ilpo Okkonen: Oulu. Nurmi, R. 2011: Development of the Urban Mind an Object Biographical Approach. The Case Study of the Town of Tornio, Northern Finland. Oulun yliopisto: Oulu. Odencrants, R. 1945: Haparanda stad 100 år Almqwist & Wiksells: Uppsala. Taavitsainen, J.-P. 1994: Helsingin vanhankaupungin kangaspakan lyijysinetit. Kallio, P., Savolainen, I. &Vainio, S. (toim.): Narinkka, Helsinki : Helsingin Kaupunginmuseo: Helsinki. Taavitsainen J.-P. 1982: Keskiajan kangaskaupasta kirjallisten ja esineellisten lähteiden valossa.linkola, M. (toim.): Suomen museo 1982: Suomen Muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Virkkunen, A. H. 1953: Oulun kaupungin historia I, Kirjola Oy: Oulu. 188

189 Oululainen hopealusikka 1600-LUVUN LOPUN OULULAINEN HOPEALUSIKKA KOEKAIVAUSTUTKIMUKSIA OULUN LYSEON TONTILLA Titta Kallio-Seppä Vuonna 2007 Museoviraston rakennushistorian osasto teki Oulun Lyseon tontilla koekaivauksia, joiden yhteydessä löydettiin 1600-luvun loppupuolen oululaisesta hopeaseppäosaamisesta kertova esine, rotanhäntälusikka. Artikkelissa kerrotaan kaivauksista Pokkitörmällä, 1600-luvun rikkaimpien oululaisten asuinalueella, ja löydetystä lusikasta tuodaan esille ruokailuvälinetyypin tuomat muutokset niin materiaaliseen kulttuuriin kuin yksilön ja yhteisön identiteettiin. Koekaivaukset Oulun Lyseon tontilla keväällä 2007 Vuosi 2007 oli Oulun kaupunkiarkeologisen kenttätutkimustoiminnan saralla aktiivista aikaa. Kenttäkauden aikana kaupungissa tehtiin laajat pelastuskaivaukset niin sanotulla Virastotalon tontilla 1 ja Oulun yliopiston opetuskaivaukset Pikisaaressa 2 sekä arkeologista valvontaa tai seurantaa kaupunginojan 3, Madetojan puiston 4, Pokkisenpuiston 5 ja Virastotalon 6 alueilla. Lisäksi päivitettiin vuonna 2002 valmistunut kaupunkiarkeologinen inventointi 7. Yhtenä tutkimuksen kohteena oli Oulun Pokkitörmällä sijaitsevan Lyseon lukion piha-alue (Kuva 1), jolle kaupunki suunnitteli tekevänsä lisää parkkipaikkoja ja sadevesiviemäröintiä 8. Suunnitelmat ovat kuitenkin toistaiseksi jääneet vielä toteutumatta, koska arkeologisten pelastuskaivausten toteuttaminen alueella maksaisi enemmän kuin itse kunnallisteknisten töiden toteuttaminen. Kaupunkiarkeologisessa inventoinnissa tutkimuksellisesti erityisen kiinnostavaksi 1. luokan kohteeksi määritellyllä tontilla tehtiin ensin koekuopitusta vuonna ja tut- 1 Oikarinen Ylimaunu Hyttinen 2007a. 4 Hyttinen 2007b. 5 Hyttinen 2007c. 6 Hyttinen Ikonen & Mökkönen 2002; Kallio-Seppä 2007a. 8 Kallio-Seppä 2007b. 9 Sarkkinen

190 Titta Kallio-Seppä Kuva 1. Lyseon lukion rakennukset ja piha-alue kuvattuna lännestä. (kuva M. Lehtola, MV/RHO). kimuksia jatkettiin koekaivauksina vuoden 2007 huhti- ja toukokuun aikana. Koekaivaukset toteutettiin Lyseon lukion ja Museoviraston rakennushistorian osaston yhteistyönä. Kaivajina toimivat lukion historian kurssin opiskelijat, ja kaivausten tiedottamisesta vastasivat äidinkielen kurssin osallistujat. Ennen koekaivausten alkamista koululla järjestettiin muutamia luentoja, joilla perehdyttiin tutkimuksen kohteena olevan alueen historiaan, arkeologisiin kaivausmenetelmiin ja käytännön kaivutyöhön sekä ja 1700-lukujen kaupunkikerrostumien tyypillisimpiin löytöihin. Lisäksi käytiin läpi tiedottamista arkeologiassa. Koekaivaukset järjestettiin koulun kevätlukukauden viimeisinä viikkoina, jolloin kaivutyö toimi luontevana osana koulupäivää. Yhteistyö ja tutkimusten liittäminen koulun opetustarjontaan oli onnistunut ratkaisu, jonka avulla aiheesta kiinnostuneet opiskelijat pääsivät hankkimaan konkreettista kokemusta arkeologin työstä ja tutkimaan oman oppilaitoksensa alueen historiaa. Kaivauspaikan eli Pokkitörmän historiasta Oulun kaupungin perustamisen jälkeen kaupunkiin saapui heti uusia asukkaita. Varakkaimpien porvareiden sanottiin asettuneen asumaan silloisen sataman liepeille rantaalueelle, eli nykyiselle Pokkitörmälle, jolla Lyseon lukio sijaitsee luvun puolivälistä peräisin olevassa maanmittari Claes Claessonin kaupunkimittauksessa alueen tontit on merkitty omistajiensa mukaan, minkä perusteella tuonaikaiset omistajat ovat tiedossa. Alueen läpi kulki 1600-luvun alkupuoliskolla kaupungin päätie, joka johti kirkolta torin kautta satamaan. Alkuvaiheissaan kaupunki muodostui säännöttömäksi päätien ympärille rakentuneeksi tilaksi, vaikka perustamisvaiheessa suoritettiinkin mittauksia katujen ja tonttien muodostamiseksi luvun puolivälissä tapahtuneiden kaupunkipalojen jälkeen Oulu sai ruutukaavaihanteen mukaisen säännönmukaisen kaupunkirakenteen, missä yhteydessä Pokkitörmän alueen status rikkaimpien asuinalueena väheni luvulla alueella on asunut enemmän kauppiaita ja käsityöläisiä luvulla nykyinen piha-alue on ollut todennäköisesti jokseenkin rakentamatonta vuoden 1822 kaupunkipalon jälkeisestä ajasta lähtien, minkä jälkeen ensimmäinen nykyisistä koulukäytössä olevista rakennuksista on rakennettu. Lukion vanhimman osan suunnitteli arkkitehti Carl Ludvig Engel ja se valmistui vuonna 1831 alun perinkin koulurakennukseksi. Rakennusta jatkettiin molemmista päistä vuosina Lisärakennus toteutettiin Y.J. Sadeniemen vuoden 1934 suunnitelmien mukaan. Lyseon erillinen voimistelusali tehtiin arkkitehti Theodor Granstedtin vuoden 1907 suunnitelmien mukaisesti Virkkunen 1953; Meurman 1972; Vahtola Kostet 1995: Oulun kaupunki 1986:

191 Oululainen hopealusikka Lukion rakennukset rajaavat tontin reunoja niin, että tontin länsireuna ja sisäosat jäävät avoimeksi sisäpiha-alueeksi viheralueineen ja kivettyine parkkipaikka- ja kulkualueineen. Kaivauslöytönä oululaista hopeasepän työtä Koekaivauksissa kaivettiin esiin rakennusjäännöksiä, jotka ajoittuvat 1600-luvun loppupuolelta 1700-luvun alkuun. Yksi löydetyistä rakenteista oli puurakenteen nurkka, jonka yhteydestä palaneesta maakerroksesta paljastettiin esinesirpaleita ja 1700-lukujen vaihteesta. Fajanssi- ja punasavikeraamisten astioiden palojen, ikkunalasin ja lyijypuitteen lisäksi löydettiin useita rei itettyjä liitupiipun varren katkelmia sekä 1600-luvulle ajoittuvan englantilaisen piipun pesä. Myös pesän kylkeen oli porattu reikä, joka ei kuitenkaan puhkaissut seinämää kokonaan. Rakennejäännökseen liittyen löydettiin myös rahoja: Kristiinan ¼ äyri väliseltä ajalta ja Kaarle XI:n aikainen 1/6 äyri aikaväliltä Odottamattomin löydöistä oli kuitenkin hopeinen lusikka, joka kaivettiin esiin hirsirakenteen yhteydestä pesäosa edellä hirren alle sukeltamasta. Lusikka (Kuva 2) on muodoltaan niin kutsuttu rotanhäntälusikka, joka on ollut yleinen lusikkamalli Ruotsin ja Suomen alueella , joskin valmistus jatkui satunnaisena aina 1700-luvun puoliväliin saakka. Lusikkamalli on saanut nimensä lusikan varren jatkeena pesän päälle juotetusta häntämäisestä harjanteesta, jonka tarkoituksena on ollut tukea pesän ja varren juotossaumaa. Lusikan pesä on soikea ja sen varsi litteä ja leveä. Rotanhäntälusikkaa pidetään muotokielensä perusteella nykyisen ruokalusikan perusmuotona, koska sen mittasuhteet ja muodot ovat hyvin lähellä nykykäytössä olevia lusikoita. Lusikan pää on kolmiosainen, mikä on tavallista vanhimmissa, noin vuodesta 1680 lähtien valmistetuissa lusikkatyypin edustajissa. 13 Lusikan varren taustapuolella on nähtävissä kaiverretut kirjaimet M.I.D.T. sekä valmistajan leima AB. Kirjaimet viittaavat mitä ilmeisimmin esineen omistajaan, jota ei ole pystytty selvittämään. Valmistajan leiman kirjaimet A ja B on liitetty yhteen. Kaupunkileimaa lusikassa ei ole. Lusikan tekijänä on valmistajan leiman ja löytöpaikan perusteella mitä todennäköisimmin pidettävä oululaista kultaseppää Anders Brusea, joka toimi kaupungissa ammatissa vuosina Kuva 2. Hopeinen rotanhäntälusikka (1:2). Yksityskohdat (1:1): valmistajan leima AB lusikan varren ja pesän yhtymäkohdassa sekä kirjaimet M.I.D.T. (kuvat T. Kallio-Seppä). 13 Bengtsson 1969: 28; Fagerström 1983: 60 63; 2000: 44 48; Hagelstam 1993:

192 Titta Kallio-Seppä Brusen sanotaan olleen huomattava 1600-luvun jälkipuoliskon oululainen kultaseppä. 14 Brusen tuotannosta tunnetaan aiemmin kolme barokkiajan miniatyyrijuomakannua, joista yksi kuuluu Vaasan Pohjanmaan museon 15, yksi Oulun Pohjois-Pohjanmaan museon 16 ja yksi yksityiseen kokoelmaan 17. Hopeaesineet olivat ja 1700-lukujen vaihteessa vain harvojen omaisuutta. Niitä omistivat lähinnä ylemmät säädyt: aatelisto, papisto ja porvaristo luvun vaihteessa rikkaimmilla oululaisilla tiedetään olleen runsaastikin hopealusikoita. Raatimies Daniel Pilkarilla oli perukirjan mukaan 61 lusikkaa ja kaupungin rikkaimmalla miehellä Klaus Jenderjanilla 36 sekä yksi matkalusikka. Vuonna 1704 kuolleen Jenderjanin perukirjoissa mainitaan, että näistä lusikoista 20 oli aivan uusia. Fagerström ja Juntikka esittävät, että ajankohdan huomioon ottaen voidaan pitää todennäköisenä, että kyseiset uudet lusikat ovat olleet rotanhäntälusikoita. 19 Lusikoiden lisäksi oululainen varakas porvaristo omisti runsaasti muitakin hopeaesineitä, kuten esimerkiksi juomakannuja 20. Rotanhäntälusikka kuvasti identiteettiä ja muutti ruokailutottumuksia sekä esineen omistusta Keskiajan ja uuden ajan lusikoiden on todettu liittyneen erilaisiin yhteisöjen traditionaalisiin uskomuksiin ja juhliin 21. Rotanhäntälusikoita tiedetään annetun lahjoina tai muistoina erilaisiin tapahtumiin liittyen. Niin sanottuja hautajaislusikoita jaettiin ystäville muistoiksi vainajasta, häälusikan on puolestaan antanut morsiamen äiti sulhaselle häiden yhteydessä. Kodista pois muuttavalle pojalle saatettiin myös antaa hopeinen lusikka luvulla lusikka oli esineenä hyvin henkilökohtainen mukana kulkeva esine, toisin kuin nykypäivän kotitalouksissa, joissa lusikoita on runsaasti eikä niiden käyttö ole henkilöihin sidottua. Yleensä lusikoita omistettiin tuolloin vain yksi kappale. 23 Nimikirjaimin merkittyä lusikkaa voidaan pitää sekä yksilön että sosiaalisen ryhmän identiteettiä kuvaavana esineenä. Erilaisiin juhlatraditioihin liittyvä lusikka kuvastaa osin traditioiden kautta rakennettua yhteisön sosiaalista identiteettiä. Esineen nimikoiminen ja henkilökohtainen käyttö puolestaan korostavat erityisesti yksilön omaa identiteettiä osana tätä laajempaa yhteisöä. Yksilön henkilökohtainen suhde esineeseen on tehty näkyväksi nimikoinnin avulla. 24 Lyseon lusikka oli tyypiltään esine, joka muutti ruokailutapahtumaa. Rotanhäntälusikan muodot muuttivat lusikan käyttöä ja ruokailusuoritusta, eli liittyivät uudenlaisiin 14 Fagerström & Juntikka 1996: 28, Fagerström 1983: 49; Fagerstöm & Juntikka 1996: Juntikka Hagelstam 2005: Fagerström 1983: Fagerström & Juntikka 1996: Esim. Fagerström & Juntikka 1996; Fagerström Immonen 2001: Esim. Fagerström 1983: Fagerström & Juntikka 1996: 22; Fagerström 2000: Vrt. Butler 1990: 136; White & Beaudry 2009: ,

193 Oululainen hopealusikka ruokailutapoihin. Uudenmallisen lusikan varresta sai tukevan otteen vain kolmella sormella kun aiemmin lusikan varteen oli tartuttu koko kämmenellä. Aiemmin lusikan sisältö vietiin suuhun lusikan pesän sivulta, nyt pesän kärjestä, mikä näkyi pesän muodon muuttumisessa pyöreästä soikeaksi, paremmin suuhun sopivaksi. 25 Rotanhäntälusikoiden myötä muuttuivat ei vain ruokailusuoritus, vaan myös vähitellen lusikoiden omistamisen ja yhteisössä tapahtuvan käytön tavat. Uuden lusikkatyypin suuremman koon sekä halvemman ja yksinkertaisemman valmistustavan myötä lusikoita alkoi olla talouksissa entistä enemmän, eikä vieraisille tultaessa enää tarvinnut kuljettaa mukanaan omaa lusikkaa 26. Ruokailutapojen muutokset voidaan liittää laajemmin länsimaisten yhteiskuntien luvuilla tapahtuneeseen yksityistymisprosessiin, jossa uudenlainen materiaalinen kulttuuri synnytti sekä uudenlaisia rakenteellisia tiloja että myös uudenlaisia ja uudella tavalla käytettäviä esineitä. Yksityisyyden ja oman intiimin tilan korostaminen toivat esille uutta tiedostavaa eroa itsen ja muiden välille. Aiemmin yhteiseltä lautaselta syöminen oli yleistä, mutta ruokailutapojen ja materiaalisen kulttuurin muutoksien myötä jokainen ruokailija sai oman lautasensa ja ruokailuvälineet, joilla syömisestä muodostui yksilöllisempi ja intiimimpi kokemus. Muutosten myötä ruumiit erotettiin syömisen yhteydessä toisistaan. 27 Syntyi uusiin käyttäytymistapoihin liittyviä näkymättömiä rajoja ihmisten välille. Oulun lusikka tyyppinsä vanhimpia edustajia Lyseon lukion koekaivauksissa löytyneen rotanhäntälusikan yleisen valmistusajan ( ), hopeamestarin ammatissa toimimisen ajankohdan ( ) ja lusikan varren pään muodon huomioon ottaen voidaan sanoa, että hopealusikka edustaa varhaisimpia Ruotsin ja Suomen alueella valmistettuja rotanhäntälusikoita. Kalliit arvometalleista valmistetut esineet oli 1600-luvulla täälläkin valmistettu viimeisen muodin mukaisesti. Oululaisten kultaseppien kilpailuasema tukholmalaisten ja saksalaisten kultaseppien kanssa vaikutti niin, että oululaisilla ei ollut varaa jäädä muotoilussa ja laadussa huonommalle tasolle. Tämä johti uusien esinemuotojen nopeaan omaksumiseen. 28 Oulun hopeinen rotanhäntälusikka edustaa valmistus- ja käyttöaikanaan uutta ja modernia oululaista hopeasepäntyötä ja harvinaisempaa arkeologista löytöä. Lusikka on päätynyt paikalleen hirsirakennuksen lattian ja seinähirren väliin arkeologien löydettäväksi sen käyttöiässä mitattuna melko varhaisessa vaiheessa 1700-luvun alkupuolella. Koska rakennusjäännökseen liittyi palokerros, voidaan rakennuksen sanoa tuhoutuneen tulipalossa, mitä ilmeisimmin vuonna 1705 sattuneessa Oulun kaupunkipalossa. Vielä 1600-luvun loppupuolella, hopeaesineiden ollessa harvinaisempia, voidaan lusikalla ajatella olleen arvoa sekä maksuvälineenä, koska omaisuutta sidottiin hopeaesineisiin, että myös sosiaalisen statuksen osoittajana 29. Esineen käyttöarvo oli rotanhäntälusikoilla kuitenkin aiempia renessanssin lusikoita suurempi, koska niissä voidaan nähdä 25 Fagerström 1983: 61; 2000: 44; Immonen 2001: Fagerström 1983: 62; 2000: Chartier 2001: Hagelstam 1993: 31; Fagerström & Juntikka 1996: 24; Fagerström 2000: Esim. Bengtsson 1969:

194 Titta Kallio-Seppä aiempia lusikoita enemmän käytöstä johtuvia jälkiä 30. Käyttöarvon lisääntymisen myötä esineen arvo sosiaalisen statuksen osoittajana, varsinkin varakkaammalle väestölle, onkin voinut kyseisellä esinetyypillä laskea ja siirtyä johonkin toiseen hopeaesinetyyppiin. Rotanhäntälusikasta tuli entistä arkisempi ruokailuväline. Kaivauksissa löydetty lusikka ja sen löytökonteksti kuvaavatkin molemmat tietynlaista murrosaikaa: lusikka uusine muotoineen ja käyttötapoineen arkipäiväistymistä ja löytöyhteys aikaa, jolloin Pokkitörmä muuttui rikkaiden asuinpaikasta enemmän kauppiaiden ja käsityöläisten alueeksi. 30 Fagerström 2000:

195 Oululainen hopealusikka Bibiliografia Painamattomat lähteet Hyttinen, M. 2007a: Oulu, Kaupunginojan varsi (KaVa-06/07). Kaupunginojan kunnostustöiden arkeologinen valvonta välillä Torikatu Suisto. Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Hyttinen, M. 2007b: Oulu, Madetojan puisto (MP-07). Puiston kunnostustöiden arkeologinen valvonta Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Hyttinen, M. 2007c: Oulu, Pokkisenpuisto (PP-07). Viemäröintiurakan kaivutöiden arkeologinen valvonta Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Hyttinen, M. 2008: Oulu, Virastotalo I/7/4 (VIRTA-07). Kaupunkiarkeologinen seuranta ja hirsikehikon R19 pelastuskaivaus Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Ikonen, T. & Mökkönen, T. 2002: Oulu Uleåborg. Kaupunkiarkeologinen inventointi. Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. ( Immonen, V. 2001: Suomen vanhanmallisista lusikoista. Pro gradu -tutkielma, Arkeologian laitos, Turun yliopisto: Turku. Kallio-Seppä, T. 2007a: Oulu Uleåborg. Kaupunkiarkeologisen inventoinnin päivitys. Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. ( Kallio-Seppä, T. 2007b: Oulu, Lyseo, 1/1/1. Kaupunkiarkeologinen koekaivaus Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Oikarinen, T. 2008: Oulu, Virastotalo I/7/4 (VIRTA-07). Kaupunkiarkeologinen pelastuskaivaus Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Sarkkinen, M. 2006: Oulu, Lyseon piha. Koekuopitus Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Ylimaunu, T. 2008: Oulun Pikisaaren kaivaustutkimukset vuonna Oulun yliopisto, Arkeologian laboratorio: Oulu. Tutkimuskirjallisuus Bengtsson, B. 1969: Matsilver förr och nu. ICA förlaget: Vesterås. Butler, J. 1990: Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity. Routledge: New York. Chartier, R. 2001: Johdanto. Ariés, P., Duby, G. & Chartier, R. (toim.): Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen: Nemo: Helsinki. Fagerström, R. 1983: Suomalaista hopeaa. WSOY: Porvoo. Fagerström, R. 2000: Hopeaa Suomen kansallismuseon kokoelmissa. Museovirasto: Helsinki. Fagerström, R. & Juntikka, I. 1996: Hopean hohdetta. Oululaista hopeaa 1600-luvulta 1900-luvulle. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 14. Pohjois-Pohjanmaan Museo: Oulu. Hagelstam, W. 1993: Suuri antiikkikirja. WSOY: Porvoo. Hagelstam, W. 2005: Hopeaa, historiaa ja harvinaisuuksia. Glorian antiikki 2/2005: Juntikka, I. 2002: Hopeakannun pitkä matka. Glorian antiikki syksy 2002: 20. Kostet, J. 1995: Cartographia urbium Finnicarum. Suomen kaupunkien kaupunkikartografia 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Monumenta Cartographica Septentrionalia 1. Pohjois- Suomen Historiallinen Yhdistys: Rovaniemi. Meurman, O.-I. 1972: Oulun asemakaavallisen kehityksen vaiheita. Arkkitehti 3: Oulun kaupunki 1986: Oulun kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet. Oulun kaupunki: Oulu. Vahtola, J. 2005: Oulujokisuun keskusasema ennen kaupungin perustamista. Satokangas, R. (toim.): Oulun vuosisadat : Studia Historica Septentrionalia 46. Pohjois- Suomen Historiallinen Yhdistys/Oulun yliopiston historian laitos: Oulu. Virkkunen, A. H. 1953: Oulun kaupungin historia 1, Oulun kaupunki: Oulu. White, C. L. & Beaudry, M. C. 2009: Artifacts and personal identity. Majewski, T. & Gaimster, D. (toim.): International Handbook of Historical Archaeology: Springer: New York. 195

196 Titta Kallio-Seppä 196

197 Lasia Tornionjoelta LASIA TORNIONJOEN RANNOILTA KESKIAIKAISET JA UUDEN AJAN ALUN LÖYDÖT Kati Sarajärvi Johdanto Tämä artikkeli käsittelee Tornion kaupungissa, Oravaisensaaressa ja Kainuunkylässä suoritettujen kaivausten lasimateriaalia. Kaivauksilta tavatut lasipikareiden kappaleet kertovat aikansa juomatavoista ja niiden muutoksesta keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä. Uuden ajan alussa tapahtui muutos eurooppalaisissa ruokailutavoissa. Keskiajan pöytäseurueen yhteiset suola- ja liemikulhot, haarikat ja tapa syödä sormin korvautuivat henkilökohtaisilla lautasilla, juoma-astioilla, lusikoilla ja haarukoilla. Kullekin osallistujalle erikseen katettu astia oli osa modernisoituvan yhteiskunnan käytöskulttuurin muutosta, joka ilmensi yksilökäsitteen muotoutumista. Modernisoitumisella tarkoitetaan tässä yhteydessä keskiajan ja uuden ajan taitteesta lähtien maailmalle levinneen länsieurooppalaisen kulttuurin omaksumista. Länsimainen kulttuuri levisi kaupankäynnin, siirtomaiden hankinnan ja tutkimusmatkojen seurauksena suureen osaan maailmaa, ja sitä myös levitettiin ja yhä levitetään perinteisinä pidettyjen yhteiskuntien keskuuteen. 1 Artikkelissa keskitytään modernisaation moninaisista ilmenemismuodoista juuri yksilökehitykseen eli renessanssin aikana kehittyneeseen ymmärrykseen ihmisestä rationaalisena yksilönä ja muista erottuvana kokonaisuutena. 2 Tarkastelun kohteena on yksilökäsitteen leviäminen Tornionjoen rannoille käytöstapojen, ruokailutottumusten ja tätä kautta lasiastioiden avulla. Voidaanko uuden ajan alun juomalasit liittää yksilökäsitteen kehitykseen Tornionjoen rannoilla? Kohteiden historiaa lyhyesti Oravaisensaaren ja Kainuunkylän kaivaukset olivat osa vuonna 1972 käynnistynyttä suomalais-ruotsalaista projektia nimeltä Pohjois-Suomen varhaisasutuksen tutkimus. 3 Oulun ja Göteborgin yliopistojen välisen projektin päämääränä oli selvittää Tornionjoen varhaisinta asu- 1 Orser 2002: ; Ylimaunu Revel Ruotsiksi Forskningsgruppen för Tornedalens äldre bosättningshistoria. 197

198 Kati Sarajärvi tushistoriaa. 4 Projektin puitteissa suoritettiin Ruotsin puolella Kainuunkylän vastarannalla Hietaniemen kaivaukset, 5 ja lisäksi Suomessa Tornionjoen ulkopuolella tutkittiin Rovaniemen Ylikylää. 6 Tutkimuskohteiden valinta suoritettiin määrittelemällä tuolloiset asutuksen keskittymät varhaisimman Tornionjoen asukasmääriä käsittelevän asiakirjan, vuoden 1543 maakirjan perusteella. Maakirjan tietojen arveltiin heijastelevan varhaisimman kiinteän asutuksen syntysijoja. Kaivauskohteiksi määriteltiin karttojen, kirjallisten lähteiden, paikannimien ja suullisen tradition perusteella Tornionjoen alueen vanhimmat maatilat. 7 Kainuunkylä muodostaa yhdessä Ruotsin puoleisen Hietaniemen kanssa molemmin puolin jokea levittyvän asutuskokonaisuuden. Joen vastarannalla toimi Hietaniemen kauppapaikka, jonka toiminta ajoittuu 1300-luvulta 1600-luvun alkuun. Toiminta lienee lakannut Tornion kaupungin perustamisen myötä. 8 Kainuunkylästä valittiin tutkimuskohteeksi Kannalan talon alue. Valintaan vaikutti tieto talossa 1500-luvulla asuneesta birkarli 9 Niilo Olavinpojasta. Alueelle avattiin kaksi kaivausaluetta, toinen Kannalan perunapellolle ja toinen Vanhan kartanon vainiolle. 10 Alustavien esineajoitusten perusteella Kannalan perunapellon alue oli asutettu koko keskiajan aina 1600-luvulle saakka. Asutusjäänteet perunapellon alla olivat tuhoutuneet pahoin maanmuokkauksessa; Vanhan kartanon vainion alueella säilyvyysaste oli huomattavasti parempi. Alueen merkittävimmäksi esinelöydöksi nimetyn, hiiltyneen puisen haravan kontekstin 11 kalibroitu radiohiiliajoitus osuu vuosiin ja Vanhan kartanon vainiolta tavatut löydöt ovat pääsääntöisesti nuorempia. Alustavat esineistö- ja raha-ajoitukset antavat kapeamman näkymän alueen käyttöön ajoittaen toiminnan luvuille. 13 Siirryttäessä jokivartta etelään saavutaan Oravaisensaareen, joka on runsaan kilometrin mittainen saari Tornionjoessa. Saari kuuluu Vojakkalan kylään ja sijaitsee noin kuusi kilometriä Tornion kaupungin pohjoispuolella. Se kuivui asutuskelpoiseksi maankohoamisen myötä , 14 ja asutuksen keskukseksi se nousi 1500-luvulla. Saari on nimetty Oravaisen suvun mukaan, joka on asunut saaren eteläosassa ainakin keskiajan lopulta lähtien. Vojakkalan kylä oli uuden ajan alussa yksi jokilaakson suurimmista ja väkirikkaimmista kylistä, jonne oli mahdollista purjehtia mereltä. Maakirjojen perusteella tiedetään saaren eteläpäässä 1500-luvun lopulla asuneen kuuluisan lapinvouti ja birkarli 4 Julku 1975: 57; Koivunen 1977: 427; Julku & Sundström 1983: Wallerström Paavola Sundström et al. 1979: 18; Koivunen 1991: Wallerström 1995: Nimitys tulee sanoista birk, joka merkitsee kuninkaan myöntämää erillisoikeutta, sekä karl, vapaa mies, talonpoika (Vahtola 1988: 329). Suomenkielinen käännös pirkkalaiset antaa harhaanjohtavan kuvan, sillä birkarleilla ei nykyisen tietämyksen mukaan ole tekemistä suomalaisen Pirkkalan kanssa (Wallerström 1995: 250; Vahtola 1991: ). 10 Koivunen 1991: Itse haravaa ei ajoitettu, mutta samassa kuopassa ollut puunpala ajoitettiin (Junger 1976: kirje Högne Jungnerilta Pentti Koivuselle Kannalan radiohiiliajoituksista , Koivunen 1988: 104). 12 Koivunen 1991: , Hel - 817: BP; ks. Koivunen 1988: Koivunen 1991: Hjelmroos 1978: 55; Sundström et al. 1979:

199 Lasia Tornionjoelta Niilo Niilonpoika Oravaisen. Kaivaukset keskitettiin saaren eteläkärkeen, missä Oravaisen asumuksen uskotaan sijainneen. 15 Samalta alueelta on löytynyt Suomen keskiajan suurimpiin kuuluva, alkujaan noin 600 äyritystä 16 käsittänyt hopearaha-aarre. 17 Oravaisensaarenkin kaivaukset sijoittuivat kahteen kohteeseen, Alatalon ketoon ja Pöykön peltoon. Ensin mainitun kohteen löydöt ajoittuvat pääosin luvuille. Suurin yhtenäinen rakennelma oli 1700-luvun loppupuolella rakennettu kiviperusteinen talonpohja. Pellon muokkaus oli pääosin hävittänyt merkit vanhemmasta rakennuskannasta, josta löytyi viitteitä alueen pohjoispuolelta, mm. kellarikuoppa. Pöykön pellolta paljastui kaikkiaan kuusi asuinrakennukseksi tulkittua pohjaa sekä muita heikommin säilyneitä rakennelmia. Pääosin esineajoitetut rakenteet ajoittuvat 1400-luvun alusta 1700-luvun puoliväliin asti. Alustavien raporttien mukaan yksi rakenteista olisi kuulunut mainitulle Niilo Niilonpojalle. Tällä kivijalan päälle perustetulla rakennuksella olisi ollut kokoa huikeat 9 x 11 metriä ja se ajoitettiin esinelöytöjen perusteella 1500-luvulle. 18 Eteläisin tutkimuskohde, ja myös ajallisesti myöhäisin, on Tornion kaupunki, joka perustettiin Suensaarelle vuonna Vanhimpien ja vaikutusvaltaisimpien birkarl-sukujen edustajat eivät muuttaneet muiden talonpoikien mukana kaupunkiin, sillä he eivät nähneet tarpeelliseksi hylätä hyvinvoivia maatilojaan. Kauppaa käytiin pitkään maalta käsin muiden töiden ohessa. Kruunu pyrki kuitenkin keskittämään kaiken kaupan kaupungin porvareiden haltuun. Näin kyettiin helpommin valvomaan ja verottamaan kauppaa. Ulkomailta tulleiden kauppiaiden laivat ja 1600-luvun loppupuolelta alkaen torniolaisten omat kauppa-alukset rahtasivat kauppatavaransa Tornion satamaan. 19 Tässä artikkelissa käsiteltävä Tornion kaupungin lasiaineisto on peräisin vuonna 2002 suoritettujen kaupunkiarkeologisten pelastuskaivausten sekä Oulun yliopiston vuoden 2008 opetuskaivausten materiaalista. Keskikadun varteen sijoittuvissa kaivauksissa tutkittiin useita etupäässä ja 1700-luvun rakennusten jäänteitä kaupungin varhaisvaiheilta. Tutkimusten kohteena ollut alue sijoittui vastaperustetun kaupungin keskustaan, raatihuoneen välittömään läheisyyteen. 20 Tornionjoen varren lasilöydöt Varhaisimmat merkit lasin käytöstä Suomessa ajoittuvat jo ja 1300-lukujen vaihteeseen, jolloin islamilaiset ja venetsialaiset emalikoristeiset pikarit saapuivat harvinaisina ylellisyystuotteina Turun kaupunkiin. Kesti kuitenkin noin sata vuotta, ennen kuin lasias- 15 Vahtola 1991b: Portalen för historisk statistik: 600 äyritystä vuonna 1500 olisi saman verran kuin kruunua vuonna 2009, jolloin yksi euro oli 11,41 kruunua, mikä tekee nykyrahassa noin 1490 euroa. 17 Sundström et al. 1979: 18; Koivunen 1991: Koivunen Kaivauskarttojen tarkastelu on kyseenalaistanut rakenteen tunnistamisen suurtuvaksi. Risto Nurmen (suullinen tiedonanto 2010) mukaan kyseessä voisi olla yhden, aikakaudelleen poikkeuksellisen suuren talon sijasta kolme pienempää ja osin eriaikaista rakennusta. Suurtuvan varhainen ajoitus on perustuu vähäiseen määrään huonosti säilynyttä kivisavikeramiikkaa. Lisäksi ensimmäiset kivijalat rakennettiin Tornion kaupungissakin vasta 1700-luvun puolella (ks. Koivunen 1991; Ylimaunu 2007: 33). 19 Heckscher 1963: ; Mäntylä 1971: Puputti 2006:

200 Kati Sarajärvi tioiden voidaan sanoa yleistyneen Itämeren rannoilla. Löytökontekstien perusteella lasin on pitkään uskottu olleen tuolloin vielä vain kaikkein varakkaimpien ulottuvilla. 21 Löytöjen runsaus ja nykytutkimuksen valossa lasin yhä laajeneva levintä osoittaa kuitenkin sen, että 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun lasiastiat olivat aiemmin uskottua laajemman kansanosan käytössä. Turun kaupungista on löytynyt sirpaleita yli sadasta böömiläispikarista, joten harvinaisesta esinemuodosta tuskin on kyse. 22 Ajan tyypillisimpiä astiamuotoja olivat nykyisen Tšekin alueella sijaitsevassa Böömissä valmistetut kapeat ja korkeat pikarit, joiden kylkiä koristivat pienen pienet nypyt. Lasien väri on yleensä vaalean vihreä, lähes kirkas, mikä erottaa böömiläisen tuotannon myöhemmästä voimakkaan vihreästä metsälasituotannosta. Böömiläistä lasia toi Suomenkin markkinoille saksalainen ritarikunta, joka hallitsi Itämeren kauppaa Hansan ohella ja 1400-luvuilla. 23 Rälssimiesten, linnanherrojen ja kaikkein varakkaimpien porvareiden residenssien lisäksi böömiläisten pikareiden paloja on tavattu myös Espoosta Mankbyn maakauppaa harjoittaneiden talonpoikien keskiaikaiselta asuinalueelta. 24 Sekä Kainuunkylän että Oravaisensaaren aineistossa esiintyy korkean böömiläispikarin kappaleita. Oravaisensaaresta on tavattu tällaisen pikarin jalkalaatta, joka on todennäköisimmin valmistettu lasinauhasta kiertämällä (Kuva 1). Kainuunkylästä tavattu sirpale on korkeasta koristellusta böömiläispikarista, jonka yläreunaa koristavat aaltonauha ja sen molemmin puolin vedetyt siniset lasirihmat (Kuva 2). Kyseistä pikarimallia on toistaiseksi tavattu lähinnä Itämeren itäosien kaupungeista. 25 Böömiläisillä pikareilla uskotaan olleen välittömän käyttötarkoituksensa lisäksi myös arvoa hauraana ylellisyysesineenä. Suomesta ei nimittäin ole tämän aikakauden aineistosta tavattu ainoatakaan varmuudella pulloksi, tislausastiaksi tai apteekkilasiksi tunnistettua sirpaletta. Tänä aikana hankittiin vain näyttäviä lasiastioita, ei lainkaan arkista käyttölasia. 26 Kuva 1. Böömiläispikarin jalkalaatta. Kuva: Kati Sarajärvi. Mittakaava 1:1. 21 Haggrén 2005: Haggrén 2005: Haggrén 1999: Haggren 2008: Haggrén 1999: Haggrén 2003:

201 Kuva 2. Böömiläispikarin sinisin lasirihmoin koristeltu reuna. Kuva: Leevi Ikäheimo. Mittakaava: 5:1. Lasia Tornionjoelta Valtaosa Tornionjoen alueen lasilöydöistä ajoittuu uuden ajan alkuun 1600-luvulle tai sitä myöhemmäksi. Böömiläisen aikakauden jälkeen, noin vuosina lasin määrä hupenee Itämeren alueella. Syyksi voidaan esittää Euroopassa vallinnutta epävakautta, sotia ja saksalaisen ritarikunnan aseman heikentymistä. Hansa ei paikannut Itämeren alueen lasinkysyntää luultavasti juuri levottomuuksien vaikeuttamien kauppayhteyksien vuoksi. Renessanssin myötä lasinkäyttö yleistyi jälleen ja levisi kaikkein rikkaimpien kansankerrosten yli tavallisten käsityöläisten ja kauppiaiden ruokapöytiin. 27 Ajalle tyypillisimpien metsälasiperinteen tuotosten, kuten römer-viinipikareiden (Kuva 3) ja passglasoluttuoppien (Kuva 4) sirpaleita on löytynyt runsaasti niin Torniosta kuin Oravaisensaaresta. Kainuunkylästä ei varmoja oluttuoppien sirpaleita ole löytynyt, mutta maaseudulla harvinaiseksi mielletyn römer-viinipikarin kappaleita kylläkin. 28 Tarkoittaako tämä viinin ohittaneen oluen Kainuunkylän asukkaiden mielijuomana? Entä asuiko Kainuunkylässä tai Oravaisensaaressa linnanherroja tai rälssimiehiä? Kuva 3. Römer-viinipikareiden kappaleita Pohjois-Suomesta. Kuva: Kati Sarajärvi. 27 Haggrén 1999: Haggrén 1999:

202 Kati Sarajärvi Kuva 4. Passglas-juomatuoppien kappaleita Pohjois-Suomesta. Kuva: Leevi Ikäheimo. Mittakaava 1:1. Lasiastiat ja juomakulttuuri Oravaisensaaressa ja Kainuunkylän Kannalassa tiedetään asuneen birkarleja, Lapin kaupasta vastanneita Ruotsin kruunun asiamiehiä. Näiden sukujen varakkuus perustui mm. turkisten ja kuivatun kalan rahtaukseen rannikolle, josta laivat kuljettivat ne etelään. 29 He olivat alueen varakkaimpia ihmisiä, eikä siksi ole syytä ihmetellä heidän lasinkäyttöään. He eivät kenties olleet aatelisia tai porvareita, mutta heidän asemansa ja varallisuutensa oli varmasti verrannollinen kaupunkien ylimpiin kansankerroksiin. Kainuunkylän ja Oravaisensaaren asuinpaikat vertautuvat eteläiseen Espoon Mankbyhyn ainakin siten, että kohteilla harrastettiin vilkasta maakauppaa ja näin niiden asukkaat olivat aktiivisissa yhteyksissä vieraisiin kauppiaisiin. Lasin hankinta vaikeiden kulkuyhteyksien päähän Peräpohjan sisämaan jokivarsille on tästä hyvä osoitus. Näiden tietojen valossa ei tule ihmetellä myöskään maaseudulla harvinaisten renessanssin aikaisten viinipikareiden ilmaantumista Kainuunkylän aineistoon. Lasin käytön jo keskiajalle ulottuvat perinteet antoivat edellytykset myös erikoisempien lasimuotojen hankinnalle ja ehkä myös lasin muotokielen syvemmälle tuntemukselle. Ei ole kuitenkaan syystä olettaa, että eurooppalaisen lasin muotokieli ja käyttötavat olisivat välittyneet astioiden mukana Manner-Euroopasta Pohjolan perukoille. Lasiastioiden alkuperäiset käyttötavat lienevät unohtuneet sitä perusteellisemmin mitä kauemmas valmistuspaikasta siirryttiin. Alkujaan mm. oluen nautintaan tarkoitettua passglas-tuoppia käytettiin 1500-luvulla Ruotsin hovissa viinipikarina, ja vielä vuosisata myöhemmin samasta astiatyypistä juotiin Suomessa paloviinaa Mäntylä 1971: Haggrén 2003:

203 Lasia Tornionjoelta Eurooppalainen lasiastia valmistettiin ja muotoiltiin palvelemaan tiettyjä tarkoituksia. Lasinen juoma-astia oli paljon muutakin kuin vain astia nesteen tarjoiluun. Uuden ajan alussa ruokailutavat ja -välineet saivat keskiajan käytänteistä poikkeavia merkityksiä ja toimintoja. Euroopan ylhäisöstä käsin levisi tapa kattaa kullekin osallistujalle henkilökohtaiset lautaset ja juoma-astiat. Ruokaa jaettiin tarjoiluvadeilta ottimilla, ja omiin tehtäviinsä erikoistuneet lusikat, haarukat ja veitset ilmaantuivat ruokapöytiin. Fyysinen kontakti ruokaan ja muihin ruokailijoihin minimoitiin. 31 Uudenlaiset ruokailutavat olivat osa yleiseurooppalaista erottautumisen trendiä, joka juonsi juurensa Euroopassa riehuneisiin levottomuuksiin ja uskonpuhdistukseen. Katolilaisen yhtenäiskulttuurin murruttua vanhat hierarkiat olivat heikentyneet perustuksiaan myöten ja uusille oli tilausta. Uudelleen järjestäytyvä yhteiskunta tarvitsi keinoja muotoilla ja vahvistaa hierarkioitaan ja sääntöjään, ja tässä tilanteessa astuivat mukaan käytöstavat, joihin myös uudenlaiset ruokailutavat kuuluivat. Ne tarjosivat yhteistä kieltä ja uusia kiinnekohtia oloissa, joissa sosiaaliset suhteet monimutkaistuivat, muuttuivat vapaammiksi ja tiiviimmiksi. 32 Tässä muuttuvassa yhteiskunnallisessa tilanteessa nousi voimakkaasti esiin uusi yhteiskuntaluokka, porvaristo. Heidän asemansa perustui hyvin pitkälle kaupan tuomaan varallisuuteen, jota he olivat kerryttäneet feodaalikriisin ja kolonialismin kasvattamilta markkinoilta. Porvaristo oli juuri se yhteiskuntaluokka, joka kehitti ja hioi käyttäytymisen taidon huippuunsa pyrkiessään korostamaan asemaansa ja erottautumaan alhaisemmistaan. 33 Lasiastiat ja modernisoituva yhteiskunta Uuden ajan alussa Manner-Euroopassa lasiastioilla oli roolinsa uuden eliitin aseman uudistamisessa ja vahvistamisessa. Hankkimalla ja käyttämällä köyhemmille vaikeasti saatavilla olevia esineitä ylhäisö korosti asemaansa alemmista kansankerroksista erottuvana ryhmänä. He hallitsivat haarukoiden käytön ja asianmukaisen pöytäetiketin. He kykenivät sivistyneeseen kanssakäymiseen muiden samanveroisten kanssa tuntemalla käytöstavat. He osasivat arvostaa oikeanlaista taidetta, nauttia oikeanlaisista huvituksista ja syödä oikeanlaisia ruokia. Asenteet olivat selkeästi erilaiset kuin keskiajan kulttuurissa, jossa ihmiset elivät ja jakoivat kaiken tilan yhdessä. 34 Ruokailun rakenteessakin tapahtui muutoksia. Ennen oli tavanomaista, että koko talous söi samassa pöydässä, mutta uudella ajalla palvelusväki ja arvoltaan vähäisemmät vieraat eristettiin ylempiarvoisista isännistään. Ruokailusta tuli tasaveroisten välinen tapahtuma, jossa kukin osallistuja erotettiin ryhmästä, määriteltiin omaksi yksilökseen ja omalle paikalleen vallitsevaan maailmanjärjestykseen. Näin ruokailutavoilla ja niihin elimellisesti kuuluvilla välineillä luotiin ja vahvistettiin vallalla olevaa arvojen hierarkiaa. Kirjapainotaidon ansiosta hyvien tapojen normit kulkeutuivat maaseudun perukoille asti Manner-Euroopassa Flandrin 2001: Revel 2001: 35 36, Goodwin 1999: Goodwin 1999: 43, 51; Flandrin 2001: Flandrin 2001: 182; Revel 2001:

204 Kati Sarajärvi Yksilökäsitteen kehitykseen ja juomakulttuuriin liittyy myös humoraaliteoria. Sen oppien mukaan ihmisen hyvinvointi perustui nesteiden tasapainoon ja kullekin sopivan lämpötilan ylläpitoon. Tämä tapahtui mm. nauttimalla kullekin ruumistyypille sopivia nesteitä ja ruokia. 36 Kaikki juomat eivät sopineet jokaiselle. Viinistä sanottiin myöhäiskeskiaikaisessa ruotsalaisessa lääkärikirjassa: Jokamies ei voi käyttää kaikenlaisia viinejä, sillä se, joka on hyvää toiselle, voi olla pahaa toiselle, aina ruumiinrakenteen mukaan. 37 Erilaisten juomien tarjoilu samassa pöytäseurueessa loi arvatenkin tarpeen myös erikoistuneille juoma-astioille. Humoraaliteorian leviämisestä Tornionjoen alueella ei ole säilynyt tietoa, mutta juomalasien kirjo on monipuolinen. Erityisesti Tornion kaupungin aineistossa on tunnistettavissa astioita monimutkaisin lasivaluin koristelluista passglas-pikareista yksinkertaisimpiin optisesti puhallettuihin astioihin ja aina emalimaalauksin koristeltuihin tuoppeihin. Muodot vaihtelevat yksinkertaisista katkaistuista kartioista erilaisiin säärellisiin viinipikareihin. Vaikka näiden astioiden todellinen käyttötapa jäänee lopulta arvoitukseksi, on muutamia mainintoja torniolaisista juomatavoista säilynyt. Erityisen maininnan ansaitsee ranskalaisen näytelmäkirjailija Jean-Francois Regnardin matkakertomus Torniosta. Vuonna 1681 Tornioon saapunut matkailija todistaa torniolaisten tavasta juoda hautajaisten yhteydessä. Surunvalittelijoille tarjottiin kahdenlaista viiniä ja paloviinaa runsain määrin. Siunaustilaisuudessa tarjoiltiin mm. oluen ja paloviinan seosta sekä oluen, viinin ja sokerin seosta. Kirjailija kauhistelee moisten juomien makua sanoen, että ne tuskin menivät ihmisen kurkuista alas. Vaikka lasia ei tässä yhteydessä mainitakaan, on Regnardin kertomus hyvä esimerkki juoma-astioiden monenkirjavista sisällöistä. 38 Näille juomille tuskin omistettiin ainakaan mannereurooppalaisissa lasin valmistusmaissa omaa astiamuotoaan, mutta sellainen hyvinkin saattoi muotoutua paikallisessa käytössä. Suhtautuminen lasiin materiaalina on vaihdellut aikojen saatossa. Keskiajalla eurooppalainen eliitti hankki kultaa ja hopeaa, arvometalleja, joiden rahallinen arvo säilyi muotien muuttuessa. Uudella ajalla eliitti ryhtyi investoimaan statusesineisiin, joiden arvo laski muodin muuttuessa. 39 Lasi on esimerkki materiaalista, jota ei voi käyttää uudelleen sen rikkouduttua tai muodin muuttuessa. Tällaisten esineiden statusarvo perustuu saatavuuteen. Ne ovat merkki vauraudesta siinä mielessä, että niiden ostohinta huikeasti ylittää niiden raaka-ainearvon. Ne ovat arvokkaita myös siksi, että ne ovat aluksi harvinaisia eivätkä ole saatavilla kuin yhteiskunnan ylimmille luokille. 40 Ajan myötä näistä esineistä kuitenkin tulee arkisia. Ne menettävät statusarvonsa, kun ne tulevat kaiken kansan saataville. Tässä näkyy muutos keskiajalta ja uudelle ajalle siirryttäessä. Keskiajan eliitin statusesineet olivat uudelleen käytettäviä jalometalleja, kun taas uuden ajan eliitin statusesineet olivat kertakäyttöisiä hyödykkeitä. 36 Kaartinen 2006: Mäntylä 1998: Regnard 1982:16, Mäntylä 1971: Flandrin 2001:

205 Lasia Tornionjoelta Lasiastiat Torniossa Torniossa tilanne poikkesi Manner-Euroopan olosuhteista. Tornionjoen varsi oli kaupungin perustamiseen asti suhteellisen harvaan asuttu. Siellä ei siis ollut suuria ihmiskeskittymiä, eikä yhteiskunta ollut voimakkaasti kerrostunut. Ihmiset olivat läheisissä tekemisissä keskenään ja luultavasti myös pitkälti sukua toisilleen. Voimakasta elitististä kansankerrosta ei ollut, eivätkä varakkaat birkarl-sukujen edustajat muodostaneet keskenään yhtenäistä yhteiskuntaluokkaa. Kyseenalaista on, miten pitkälle birkarlit tunsivat olevansa keskenään yhdenvertaisia tai erottautuivatko he mitenkään muuten kuin varallisuutensa perusteella muista alueen talonpojista. Kaupungin perustamisenkin jälkeen noin 1600-luvun puoliväliin asti harjoittivat kaupungin porvarit samoja toimia (viljelyä, karjanhoitoa, kalastusta) kuin maaseudulla asuvat talonpojat. 41 Tilanne muuttui vähitellen samalla kun Tornion kaupungin asukkaiden suhtautuminen ympäröivään maaseutuasutukseen muuttui. Kaupungin porvaristosta muotoutui vuosisadan lopulla oma yhteiskuntaluokkansa, kun sen jäsenet ryhtyivät omaksumaan muista alamaisista eroavia oikeuksia ja velvollisuuksia. 42 Muutos oli lähtöisin kaupunkilaisista itsestään, ei ulkopuolelta tullut pakote. Kaupunkilaiset näkivät itsensä erilaisina maaseudun asukkaisiin nähden, mistä johtuen he muun muassa vaativat kaupungille omaa kirkkoa. 43 Vasta tässä vaiheessa voidaan puhua ylimmän kansankerroksen erottautumisesta, joskin luultavasti melko laimeassa muodossa Manner-Eurooppaan verrattuna. Tornion porvarit ryhtyivät sijoittamaan harvinaisiin hyödykkeisiin, kuten Euroopasta tuotuihin huonekaluihin. Peruukkien ja lipastojen lisäksi he kuitenkin sijoittivat keskiaikaiseen tapaan edelleen myös arvometalleihin. 44 Juomalaseja ei voida enää liittää torniolaisten porvareiden erottautumispyrkimyksiin, sillä 1600-luvun lopulla lasilla ei enää ollut statusarvoa. Lasia oli kaiken kansan saatavilla, minkä lisäksi tätä materiaalia oli käytetty alueella jo vuosisatojen ajan. Korkeintaan voidaan ajatella, että erityisen hienot lasiesineet ovat vielä voineet sisältää jonkin verran näyttöarvoa. Missään nimessä lasilla ei ollut samaa roolia eliitin erottautumisessa kuin sillä oli vuosisata aiemmin ollut Manner- Euroopassa. Yksilökäyttöön tarkoitetut astiat saapuivat Tornioon lähes vuosisata ennen niitä yhteiskunnallisia muutoksia, joita varten ne luotiin Euroopassa. Siksi lasiastioilla ei ollut Torniossa vastaavaa vaikutusta asenteisiin kuin Keski-Euroopassa. Ne olivat kuin kaloja kuivalla maalla ilman olosuhteita, joissa niiden alkuperäinen merkitys olisi päässyt esille. Arvatenkin ne otettiin käyttöön aivan kuten edeltäjänsä, ja uskon uuden ajan uusia lasiastiamuotoja käytetyn pitkälti samoin tavoin kuin keskiaikaisia vastineitaan. 45 Sanalla sanoen, emme voi pitää uuden ajan lasiastioiden ilmestymistä Tornioon merkkinä yksilökäsitteen rantautumisesta alueelle. Korkeintaan voidaan ajatella yksilökäyttöön tarkoitettujen astioiden joko lisänneen astioiden lukumäärää tai astioiden täyttökertoja. Eihän pöytäseurueessa 41 Mäntylä 1971: Mäntylä 1971: Ylimaunu 2007: 76; Nurmi 2011: Mäntylä 1971: Vrt. Nurmi 2011:

206 Kati Sarajärvi kiertävien astioiden välttämättä tarvitse olla tilavuudeltaan suuria toimittaakseen tehtävänsä. Pienikin astia voi kiertää pöydässä, kunhan sen täyttämisestä huolehditaan. Lasin käyttö Tornionjoen alueella on jo keskiaikainen ilmiö, mistä voidaan kiittää Lapin kaupan tuomia yhteyksiä Eurooppaan. Birkarl-sukujen hankkimat koristeelliset lasipikarit tutustuttivat alueen asukkaat lasiin materiaalina, ainakin välillisesti. Birkarlien kodeissa asuvilla palkollisilla ja siellä käyneillä läheltä ja kaukaa saapuneilla vierailijoilla oli mahdollisuus ainakin havainnoida esineiden käyttöä, vaikka lasin hankintaan ei vielä tuolloin olisi ollutkaan keinoja. 46 Mikään uutuus lasi ei siis ollut uuden ajan alun tuodessa suuret määrät massatuotettuja astioita Tornionjoen rannoille. Uuden ajan alun muutos ruokailutavoissa on kuitenkin merkittävä länsimaisen modernin yksilön kehityksessä. Vaikka ilmiöön liittyvien rituaalien ja sosiaalisten merkitysten puuttuminen vesittivät muutoksen vaikutusta Tornionjoen varrella, oli muutos tulossa. Yksilökäsitys saapui Tornioon aikanaan, mutta yksin lasisia juoma-astioita siitä tuskin on kiittäminen. 46 Goodwin 1999:

207 Lasia Tornionjoelta BIBLIOGRAFIA Painamattomat lähteet Haggrén, G. 2008: Espoo, Espoonkartano, Mankbyn kylätontti. Kaivauskertomus. Kulttuurien tutkimuksen laitos, Arkeologia, Helsingin yliopisto: Helsinki. Puputti A.-K. 2005: Analyysi Tornion Keskikadun kaivausten eläinten luista alueiden 1 ja 5 Isoavihaa edeltävään aikaan ajoittuvat luut. Pro gradu-tutukielma. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja antropologian laitos, arkeologia: Oulu. Tutkimuskirjallisuus Flandrin, J.-L. 2001: Maku Erottautumisen keinona. Ariés, P., Duby, G. & Chartier, R. (toim.): Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen (suom. J. Ilmakunnas): Nemo: Helsinki. Goodwin, L.B.R. 1999: An Archaeology of Manners The Polite World of the Merchant Elite of Colonial Massachusetts. Kluwer Academic/Plenus Publishers: New York. Haggrén, G. 1999: Skål! Sirpaleita keskiajalta. Aboa Vetus & Ars Nova: Turku. Haggrén, G. 2003: Sirpaleita Hansan kulttuuripiiristä keskiaikaiset lasiastialöydöt. Seppänen, L. (toim.): Kaupunkia pintaa syvemmältä arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX: Suomen Keskiajan Arkeologian Seura: Turku. Haggrén, G. 2005: Lasiastiat keskiajan ja renessanssin Suomessa. SKAS 4/2005: Haggrén, G. 2008: Mankbyn kylä ja sen viimeiset asukkaatepilogi. Kylä keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoon kaupunginmuseon tutkimuksia: Espoon kaupunginmuseo: Espoo. Heckscher, E.F. 1963: An Economic History of Sweden. Harvard University Press: Cambridge. Julku, K. 1975: Tornedalens bosättningshistoria. Historiskt Tidskrift för Finland 10(1): Julku, K. & Sundström, H. 1983: Tornedalens bosättningshistoria i ny belysning. Huvudresultat från det tvärvetenskapliga tornedalsprojektet. Sandnes, J., Kjelland, A. & Østerlie, I. (toim.): Folk og Ressurser i Nord (Foredrag fra Trondheims-symposiet om midt- og nordskandinavisk kultur 1982): Tapir: Trondheim. Kaartinen, M. 2006: Arjesta ihmeisiin, eliitin kulttuurihistoriaa luvun Euroopassa. Kustannusosakeyhtiö Tammi: Helsinki. Koivunen, P. 1977: Oravaisensaari och Kainuunkylä medeltida boplatser i Tornedalen. Historisk Tidskrift för Finland 1977/4: Koivunen, P. 1988: Leikkauskoristeinen, hiiltynyt harava Peräpohjolasta. Korkeakoski-Väisänen, K. et al. (toim.): Baskerilinja, Unto Salo 60 vuotta: Turun yliopistosäätiö: Turku. Koivunen, P. 1991: Suomen Tornionlaakson historiaa. Hederyd, O., Alamäki, Y. & Kenttä, M. (toim.): Tornionlaakson historia I, jääkaudelta 1600-luvulle: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Tornio. Mäntylä, I. 1971: Tornion kaupungin historia , 1. osa, Tornion historiatoimikunta: Tornio. Mäntylä, I. 1998: Viinissä totuus, viinin historia Suomessa. Otava: Helsinki. Nurmi, R. 2011: Development of the Urban Mind an Object Biographical Approach, the Case Study of the town of Tornio, northern Finland. Oulun Yliopisto, Oulu. Orser, C.E. 2002: Encyclopedia of Historical Archaeology. Routledge, Lontoo. Paavola, K. 1985: Historiallisen ajan maaseutuarkeologiaa Rovaniemen maalaiskunnassa. Faravid 8/1984:

208 Kati Sarajärvi Puputti, A.K. 2006: Bones, economic strategies and socioeonomic status: an analysis of two bone assemblages from 17th century Tornio. Fennoscandia archaeologica XXIII: Regnard J.-F. 1982: Retki Lappiin. Otava, Helsinki. Revel, J. 2001: Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat. Ariés, P., Duby, G. & Chartier, R. (toim.): Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen (suom. J. Ilmakunnas): Nemo: Helsinki. Sundström, H., Vahtola, J. & Koivunen, P. 1979: Den äldsta bosättningen i Tornedalen, ett exempel på interdiciplinär forskning. Nordiska ödegårdsprojektet: [s.l.]. Vahtola, J. 1988: Birkarlarproblemet. Historica Septentrionalia 14(1): Vahtola, J. 1991a: Kansojen moninaisuus. Hederyd, O., Alamäki, Y. & Kenttä, M. (toim.): Tornionlaakson historia I, jääkaudelta 1600-luvulle: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Tornio. Vahtola, J. 1991b: Jokilaakson kylät ja yhteiskunta. Hederyd, O., Alamäki, Y. & Kenttä, M. (toim.): Tornionlaakson historia I, jääkaudelta 1600-luvulle: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Tornio. Wallerström, T. 1995: Norrbotten, Sverige och Medeltiden, Problem kring makt och bosättning i en europeisk periferi, del 1. Lund Studies in Medieval Archaeology 15:1. Almqvist & Wiksell International: Tukholma. Ylimaunu, T. 2007: Aittakylästä kaupungiksi arkeologinen tutkimus Tornion kaupungistumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Studia Archaeologica septentrionalia 4. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. 208

209 Ylikylän potit Johdanto PALUU POHJOIS-SUOMEN HISTORIALLISEN AJAN MAASEUTUARKEOLOGISEEN AINESTOON - ROVANIEMEN YLIKYLÄN PUUTTUVIEN POTTIEN TAPAUS Risto Nurmi Eurooppalainen historiallisen ajan arkeologian kenttätutkimus on erittäin voimakkaasti painottunut kaupunkikohteisiin. Maaseutukohteiden tutkimus on jäänyt hyvin vähäiseksi, 1 ja siitä on yleisesti ottaen vähän saatavilla olevaa julkaistua tutkimusaineistoa. 2 Syyt lienevät kaikkialla Euroopassa samat. Historiallisen ajan kohteiden kaivaminen on usein niin sanottua lakisääteisten tutkimusvelvoitteiden täyttämistä alueilla, joissa modernin infrastruktuurin kehittäminen vaatii säilyneiden kulttuurihistoriallisesti merkittävien maakerrostumien tuhoamista. 3 Tällainen toiminta taas on yleisintä moderneilla kaupunkialueilla, joten siis tutkimusaineistokin koostuu pääosin kaupunkien menneiltä vuosisadoilta. Maaseutukohteet ovat jääneet huomiossa paitsioon, ja vaikka tarvetta tutkimuksille olisikin ehkä ollut, ei kohteita ole välttämättä osattu tunnistaa, tai ei ole tiedostettu olemassa olevaa tutkimusvelvoitetta. Ruotsalaista maaseutututkimusta pidetään Euroopassa pisimmälle vietynä. 4 Ruotsissa onkin tehty huomattava määrä systemaattisia maaseutukohteiden tutkimuskaivauksia ja niistä on myös julkaistu tukku tutkimuksia. 5 Varhaisimmat maaseutukohteiden arkeologiset tutkimuskaivaukset Pohjois-Suomessa tehtiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alkuvuosina, jolloin yhteispohjoismaisen tutkimusprojektin 6 yhteydessä dokumentoitiin laajalti useita keskiajalta aina nykypäivään ajoittuneita talonpoikaisia asuinpaikkoja. 7 Näiden kenttätutkimuksien aineisto jäi aikanaan pääosin julkaisematta ja niiden tutkimuksellinen potentiaali hyödyntämättä. Viime aikoina uusi tutkijasukupolvi on kuitenkin alkanut pyyhkiä pölyjä laatikoiden päältä tuoden vanhat kaivausaineistot takaisin tarkastelun alle. 8 1 Dyer 1997: Groover 2003; Rosén 2004; ks myös Courtney Vertaa esim. Niukkanen Courtney 2009: Esim. Lagersted 2004; Rosén Forskningsgruppen för Tornedalens äldsta bosättningshistoria. 7 Koivunen 1974, 1991; Kostet & Närhi 1980; Kostet et al. 1981; Paavola 1984a, 1984b. 8 Luostarinen 2006; Nurmi et al. 2009; Nurmi 2011; Sarajärvi

210 Risto Nurmi Aikanaan dokumentoiduista aineistoista suurin mielenkiinto on kohdistunut Tornionjoen varren kohteisiin: Kainuunkylään 9, Hietaniemeen 10, Oravaisensaareen 11 sekä myöhemmin vielä Tornion kaupunkiin 12. Yksi syy tähän on todennäköisesti ollut se, että etenkin varhaisten maaseutukohteiden osalta päästiin käsiksi haluttuun keskiaikaiseen kontekstiin. Sen sijaan Rovaniemen Ylikylän kaivausaineisto ajoittuu vasta 1600-luvulta 1800-luvulle, mikä koettiin aikanaan lieväksi pettymykseksi, koska tähtäimessä olivat tuolloin nimenomaan keskiaikaiset kulttuurikerrokset. 13 Ylikylän kun tiedettiin historiallisen lähdeaineiston perusteella syntyneen jo 1300-luvulla. 14 Ylikylän aineisto jäi aiheetta huomiosta syrjään. Aineisto on kuitenkin tällä hetkellä ainoa dokumentoitu ja kattava arkeologinen materiaali, joka edustaa Kemijokivarren uuden ajan alun talonpoikaista kulttuuria. Ylikylän esineistö on tyypillistä tuon aikakauden tarve-esineistöä, joka on tuttua muilta saman aikakauden kohteilta niin maalta kuin kaupungeistakin. Aineistoa tarkastellessa huomio kiinnittyy kuitenkin pian erääseen selkeästi poikkeavaan piirteeseen. Ylikylän arkeologisessa aineistossa ei ole käytännössä juuri ollenkaan keramiikkaa. Ylikylän tutkimukset ja esineistö Ounasjoki Ylikylä Rovaniemi keskusta Kemijoki Kartta 1. Ylikylän sijainti nykyisen Rovaniemen keskustan pohjoispuolella Ounasjoen länsirannalla (piirros: Risto Nurmi). 5 km Rovaniemen Ylikylä sijaitsee muutamia kilometrejä Rovaniemen nykyisestä kaupunkikeskuksesta pohjoiseen Ounasjoen länsirannalla (Kartta 1). Tutkimusten alkaessa alue oli vielä maaseudun peltomaisemaa, jonka Rovaniemen kaupungin lähiörakentaminen oli juuri nielaisemassa. Alueella tehtiin vuonna 1978 kattava koekuopitusinventointi, jota laajennettiin muutamissa kohteissa koeojilla. Kartoituksen tulosten perusteella tulevien vuosien tutkimukset keskitettiin kahteen kohteeseen Ahon tonttiin (1979, 1982) ja Muuskonniemeen (1982). Molemmat kohteet olivat täysin 9 Koivunen 1991: Wallerström 1995a. 11 Koivunen 1991: Herva & Ylimaunu 2006; 2009; 2010; Nurmi 2007; 2009; 2011; Ylimaunu 2007; Herva & Nurmi 2009; Herva Kirsti Paavola, keskustelu. 14 Kostet & Närhi 1980:

211 Ylikylän potit Muuskonniemi Aho Kartta 2: Muuskonniemen ja Ahon tonttien sijainnit vanhan Ylikylän tien varrella. (Närhi 1984:168; päällepiirros: Risto Nurmi autioituneita tontteja keskellä viljeltyä peltoa. Muuskonniemi näkyi maastossa matalana kumpareena keskellä peltoa joen rannan läheisyydessä (Kartta 2). Ahon tontti vuorostaan sijaitsi Maunun tilan pihapiirin läheisyydessä samoin joen varressa (Kartta 2). Dokumentaatio suoritettiin 2 x 2 metrin ruutuina ja avatut pinta-alat olivat varsin laajat Muuskonniemessä n. 600 neliömetriä ja Ahossa kahtena vuonna yhteensä jopa 930 neliömetriä. 15 Pellonmuokkaustöiden takia Muuskonniemen aineistot olivat pahoin sekoittuneet ja pintakerrokset tuhoutuneet. Rakennuksien paikat oli kuitenkin vielä tunnistettavissa, vaikka rakennusten puuaines oli lähes tyystin tuhoutunut. Alueella oli lisäksi huomattava määrä kaivettuja kuoppia, joista monet oli täytetty kivillä ja palaneella maa-aineksella. 16 Edellä mainituista syistä johtuen Muuskonniemen aineisto on dokumentoitu ruututiedon lisäksi käytännössä kahteen tasoon peltokerrokseen ja kulttuurikerrokseen 17. Peltokerros 15 Kostet & Närhi 1980; Paavola 1984a. 16 Paavola 1984a: Kulttuurikerros jakautuu pääsääntöisesti 1. ja 2. kerrokseen sekä kokonaisuuksiksi tulkittuihin rakenteisiin. Suurin osa kulttuurikerroksen materiaalista on dokumentoitu 1. kerrokseen (Koivunen, julkaisematon). 211

212 Risto Nurmi sisältää aikalaisesineistön lisäksi myös huomattavan määrän modernimpaa aineistoa, jota on kertynyt peltoon todennäköisesti lannanlevityksen yhteydessä. Muuskonniemellä tutkittu alue käsittää kaksi toisistaan erillään olevaa rakennuskeskittymää, joiden erillisten rakennusten tarkkaa sijaintia ja lukumäärää ei pysty määrittämään. Rakennusten yleislinjaus on kuitenkin nähtävissä. Lisäksi esineistön levinnästä voi päätellä selvästi, että keskittymistä itäinen, rannan puoleinen, on asuinalue ja läntinen selkeästi työ- tai muu aktiviteettialue. Myös Ahon tontin alue oli vaurioitunut peltotöissä. Alueelta pystyttiin kuitenkin määrittämään kahden tai mahdollisesti kolmen asuinrakenteen, sekä kahden rautasulaton jäännökset. 18 Ahon tontin aineistoa leimaa monipuolinen metallin, lähinnä raudan, jalostukseen ja käsittelyyn liittyvä aineisto. Sulattojen lisäksi alueelta dokumentoitiin kahden ahjon jäännökset sekä runsas rautaesineaineisto, joka koostui hyvin erilaisista työ- ja tarvekaluista. 19 Ylikylän kaivausten dokumentoitu esineistö on runsas. Löytöluettelo käsittää yli 6000 alanumeroa, ja aineistosta on tätä ennen poistettu moderniksi tulkitut esineet. 20 Ylikylän esineistöstä on julkaistu vielä hyvin vähän yksityiskohtaisia tietoja. Kuten edellä mainittiin, esineistö painottuu erilaisiin tarve- ja työkaluihin ja niiden osiin. Näitä ovat muun muassa erilaiset veitset niin puukot kuin pöytäveitset sekä nuolenkärjet, avaimet ja tulusraudat. Aineistossa oli kuitenkin myös lasia ja keramiikkaa sekä rahoja, ja luonnollisesti erilaista jätemateriaalia, kuten savitiivistettä, kuonaa ja eläinten luita. 21 Radiohiiliajoitukset Ahon tontin yhdestä sulatosta sekä kaivausalueen viereisen peltosaran likamaasta ajoittuvat myöhäiselle keskiajalle, 22 mutta näitä ajoituksia ei voi yhdistää muihin konteksteihin eikä esineistöön. Aineisto ajoittuu esineistön perusteella luvuille. Mukana on toki useampia 1500-luvun lopun Juhana III:n lyöttämiä hopearahoja, mutta ne eivät yksinään ajoita kontekstia 1500-luvulle. Rahojen käyttöikä huomioiden ne viittaavat ennemminkin 1600-luvun alkuvuosikymmeniin. Näitä Ruotsin kuparikantaa edeltäviä rahoja on löytynyt myös esimerkiksi Tornion kaupungista, missä kontekstit eivät voi käytännössä olla 1620-lukua vanhempia. 23 Ylikylän aineiston osalta liitupiiput ovat paras ajoittava aineisto. Konteksteista löytyy piippuja aivan 1600-luvun puolivälin tienoilta aina 1700-luvun lopulle saakka. 24 Ylikylän dokumentoitu keramiikka-aineisto on silmiinpistävän vähäinen. Löytöluetteloon on Muuskonniemen ja Ahon osalta kirjattu yhteensä 117 keramiikka-astian katkelmaa. Näistä noin puolet on punasavikeramiikkaa ja vajaa puolet fajanssiksi kirjattuja erilaisia valkoisen keramiikan muotoja. Esinekuvien perusteella fajansseista suurin osa on itse asiassa 1800-luvun piiposliinia. 25 Näiden keramiikan kappaleiden lisäksi aineistossa on muutamia yksittäisiä kivisavikeramiikan ja posliinin kappaleita, jotka samoin ajoittuvat 18 Kostet et al. 1981; Mäkivuoti 1983: Paavola 1984b. 20 Koivunen, julkaisematon. 21 Paavola 1984a: 94 95; 1984b: Koivunen Raha-ajoituksista enemmän, katso Nurmi et al Makkonen 1991: Valkoisen keramiikan tarkempi tyyppijaottelu yleistyi suomalaisissa kaivausraporteissa vasta 1990-luvun lopulta alkaen. 212

213 Ylikylän potit Taulukko 1. Rovaniemen mlk. Ylikylän Muuskonniemen ja Ahon kaivausalueiden keramiikkalöydöt Muuskonniemi Aho Tyyppi Peltokrs 1. krs 2. krs Peltokrs 1. krs 2. krs Yht. Punasavi Fajanssi Kivisavi Posliini Muut Yhteensä luvulle, sekä kolme katkelmaa tunnistamatonta keramiikkaa, joista kaksi on hyvin todennäköisesti peräisin upokkaasta (Taulukko 1). Keramiikasta ¾ on löytynyt peltokerroksesta. Tämä sopii ajatuksena hyvin yhteen yllä mainitun suuntaa antavan ajoituksen kanssa. Tontti näyttäisi muun aineiston perusteella autioituneen viimeistään lukujen taitteessa, mutta peltokerrokseen on kertynyt, todennäköisesti tunkiojätteen mukana erilaista esineistöä aina aivan toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmeniin saakka. Keramiikka-aineistossa on tonttien kesken myös selkeä painotusero. Ahon aineistossa on huomattavasti enemmän keramiikka-astian katkelmia kuin Muuskonniemellä ja painotus pysyy samana, vaikka verrattaisiin keskenään vain alempien kerrosten aineistoja (Taulukko 1). Ylikylän arkeologinen aineisto painottuu selkeästi enemmän metallin käsittelyyn ja maatalouteen viittaavaan aineistoon kuin pohjoisen historiallisen ajan tutkimuskohteen keskimäärin. Muissa kohteissa painotus on enemmän kotitalouden esineistössä. Tämä viittaa siihen, että dokumentoidut kontekstit eivät ole osuneet kokonaan varsinaisiin asuinrakennuksiin. Tämä selittää painotuseron, mutta ei edelläänkään sitä, että kaivausten keraaminen aineisto on poikkeuksellisen vähäistä. Pohjoissuomalaiset uuden ajan alun asuinpaikat ja toiminta-alueet ovat yleensä erittäin voimakkaasti sekoittuneita jo aikalaisväestön toimesta. Esineet ja niiden kappaleet ovat liikkuneet paikasta toiseen maaliikuntojen ja jätteenkäsittelytapojen mukana. In situ -esinekontekstit ovat siksi erittäin harvinaisia tapauksia, päinvastoin esineet ovat voineet levitä ainakin kymmenien metrien säteelle ympäristöön. 26 Historiallisen ajan keramiikka pohjoisessa Keramiikka palaa suomalaiseen arkeologiseen aineistoon keskiajan myötä. Toki myöhemmältä rautakaudella on viitteitä keramiikan käytöstä, mutta yleensä ottaen keramiikan käyttö oli lähes näivettynyt pois. Tämän lienee korvannut monipuolinen puuastioiden käyttö. 27 Keskiajalla eurooppalainen massatuotantokeramiikka valtasi pohjoisen keramiikkamarkkinat, jos sillä nyt oli mitään vallattavaa. Riitti kun tuli saataville. Keskiajalta peräisin oleva keramiikkatraditio on siis kiinteästi yhteydessä ajan kansainväliseen kauppaliikenteeseen. Esineet olivat kauppatavaroita, jotka piti ostaa, ja sitä ennen jonkun piti ne rahdata saataville. Perämeren rannikon ja pohjoisten jokilaaksojen varhaisimmat keskiaikaiset keramiikkalöydöt liittyvät selkeästi 1300-luvun Ruotsin siirtolaispolitiikan myötä alueelle saa- 26 Nurmi 2011: Sirelius 1919: ; Vuorela 1975:

214 Risto Nurmi puneeseen voimakkaaseen muuttoliikkeeseen. 28 Vanhimmat ajoitetut keramiikka-astian katkelmat ovat löytyneet Piitimen Gamla Kyrkbystä ja ajoittuvat 1300-luvulle. 29 Myös Tornion Oravaisensaaresta on löydetty katkelma keskiaikaiseksi tulkittua kivisavikeramiikkaa. 30 Lisäksi vastikään Limingasta löydettiin keskiaikaisten kylätonttien pintapoimintalöytönä katkelma 1400-luvulle ajoittuvaa Langerwehen kivisavikeramiikkaa sekä katkelma punasavikannun nokasta. 31 Punasavikannun katkelmaa ei tosin materiaalinsa puolesta voi ajoittaa keskiaikaiseksi, sillä sitä valmistettiin käytännössä muuttumattomana 1400-luvulta 1800-luvulle. Keramiikka-aineiston määrä pohjoisessa kasvaa räjähdysmäisesti 1600-luvun alussa, jolloin Perämeren rannikon kaupungit perustetaan. Alueen kauppa tehostuu ja kaupunkien kautta kulkeva kauppaliikenne kasvaa. Aiemmin vain markkina-aikoina markkinapaikoilla käyty kaukokauppa laajenee nyt koko purjehduskauden kattavaksi. Kaupungin kehityksen myötä alkaa pikku hiljaa myös kaupunkilainen kulttuuri ja kaupunkilaisidentiteetti kehittyä. 32 Kiinteämmät yhteydet muualle Ruotsiin, lähinnä Tukholmaan ja sitä kautta maailmalle, tuovat vaikutteita ja muokkaavat niitä kaupunkilaisten keskuudessa. Keramiikan käytön lisääntyminen on todennäköisesti yksi osa tätä kehitystä. Kaupunkien väestö pohjautuu voimakkaasti alun perin paikallisiin keskiaikaista perua oleviin talonpoikaissukuihin. 33 Keramiikan voimakas ja nopea ilmaantuminen Tornion kaupungin aineistoon viittaa siihen, että Tornionjoen alueen talonpoikaisväestö oli jo tutustunut tuontikeramiikkaan ja oppinut käyttämään sitä, ja heti kun markkinat ja saatavuus paranivat, kaupungin talouksien keramiikkamäärä kasvoi. Sama on havaittavissa lasiesineistön suhteen. 34 Oravaisensaaren ja Kannalan kohteiden keramiikka-aineisto tukee tätä tulkintaa. Vaikka aineiston ajoitukset ovat vielä hieman epäselviä, on niissä paljon viitteitä kaupunkiaikaa edeltävästä tuontikeramiikan käytöstä. Pohjoisen historiallisen ajan keramiikkakulttuuri rakentui puhtaasti tuontikeramiikan varaan. Pohjanlahden alueelta ei ole Turkua 35 lukuun ottamatta tunnistettu yhtään paikalliseen keramiikantuotantoon viittaavaa kohdetta. Tässä suhteessa Pohjanlahden alue poikkeaa merkittävästi eteläisen Ruotsin kehityslinjasta, missä eurooppalaisen keramiikkatradition myötä omaksuttiin nopeasti paikallinen keramiikanvalmistus. Etelä-Ruotsin keramiikanvalmistuksessa oli mukana selkeää lainaa vanhasta tanskalaisesta keramiikkaperinteestä. Osin tästä syystä paikallinen keramiikka poikkesi siellä tuontikeramiikasta ja asettui hinnaltaan ja statukseltaan tuontikeramiikan alapuolelle. 36 Pohjoiseen tuotu keramiikka ei kaikki ollut ulkomailta tuotua. Tämä koskee erityisesti punasavikeramiikkaa. Pohjoiseurooppalaista punasavikeramiikkaa valmistettiin käytännössä samannäköisenä 28 Pohjanlahden asutuksesta 1300-luvulla, katso Vahtola 1980; Wallerström 1995a. 29 Wallerström 1995b: Koivunen 1974: 37, Salmi & Nurmi Ks. Nurmi 2011: Mäntylä 1971: Sarajärvi, julkaisematon. 35 Tulkki Augustsson 1985: 77 78; Pihlman 1989: 104; Elfwendahl 1999: 41; Rosén 1999: 52, 2004: 113,

215 Ylikylän potit Pohjois-Saksassa, Hollannissa ja eteläisessä Skandinaviassa. 37 Onkin todennäköistä, ettei osa pohjoisen punasavikeramiikka-astioista ole tullut Tukholman seutua kauempaa. Muu keramiikka on aika lailla varmasti ulkomailta tuotua aina vuoteen 1726 saakka, jolloin Rörstrandin fajanssitehdas aloittaa toimintansa. Tätä ennen ei Ruotsissa tiedetä olleen kotimaista valkoisen keramiikan tuotantoa. 38 Kotimaisen fajanssin ilmaantuminen markkinoille piristi selkeästi kyseisen keramiikkatyypin leviämistä. 39 Muu keramiikka pysyy edelleen ulkomaisena. Samoihin aikoihin alkaa pohjoisen aineistoon ilmaantua pieniä määriä kiinalaista posliinia, joka sittemmin muuttuu Venäjän vallan aikana pääosin pietarilaiseksi luvun lopulla merikaupan vapautumisen myötä pohjoisen aineistossa alkaa esiintyä myös englantilaista piiposliinia, joka yleistyy voimakkaasti 1800-luvulla. Paikallisen esinekulttuurin kehitys Tornion- ja Kemijokivarsien maaseutuaineistot näyttäisivät viittaavan siihen, että vaikka nämä yhteisöt elivät samalla seudulla, samanlaisessa ympäristössä ja niiden talous perustui pitkälti samoihin elementteihin, niille kehittyi silti hyvin omanlaisensa paikallinen kulttuuri ja esinekäsitys. Jostain syystä Ylikylässä Ounasjoen suulla ei omaksuttu käyttöön keramiikkaesineistöä, vaan niiden asemasta käytettiin jotain muuta esineistöä todennäköisesti esimerkiksi puuesineistöä. Arkipäivän elintavat jokien varsilla tuskin poikkesivat kovin voimakkaasti toisistaan. Suuret joet olivat viimeistään keskiajalta lähtien pohjoisten syrjäseutujen kaupan valtateitä ja kulttuurivaikutteiden kulkuväyliä, joita pitkin tavara, ihmiset ja tieto liikkuivat edestakaisin. Ennen 1600-luvun alkua ja kaupunkien aikaa ihmisten väliset kontaktit keskittyivät jokisuiden markkinapaikoilla pidettyihin kausittaisiin markkinoihin. Etelän kauppalaivat saapuivat markkinapaikkojen satamiin ja vaihtoivat tavaransa sisämaasta saapuneiden talonpoikien kanssa. Tämän jälkeen molemmat tahot suuntasivat matkansa takaisin kotikonnuilleen. On ymmärrettävää, ettei tällainen hyvin liikkuva kaupankäyntimuoto suosi herkästi hajoavien, suuren tilan vievien ja hinnaltaan halpojen tuotteiden kaupan edistymistä. Jonkin verran niitä tuli, kuten aineisto Piitime- ja Tornionjoen varrelta antaa ymmärtää, mutta määrät pysyivät pieninä. 40 Tornion kaupungin perustamisesta lähtien materiaalin saatavuus paranee ja yhtä lailla keramiikka ja lasi yleistyvät niin kaupungissa kuin Tornionjoen varren maaseudulla. Kemijokivarressa kaupunkien perustaminen ei kuitenkaan näytä vaikuttavan keramiikkaaineistoon, vaikka Kemin Lappi oli jopa kahden kaupungin markkina-aluetta, sillä sekä Oulun että Tornion porvareilla oli oikeus käydä kauppaa Kemin markkinoilla. 41 Käytännössä Kemijokivarren asukkaiden näkökulmasta juuri mikään ei muutu Pohjanlahden kaupungistumisen myötä. Kemijoen suulle perustetaan Kemin kaupunki vasta Kauppaa käydään edelleen virallisesti markkina-aikoina Haminasaaren markkinapaikalla sekä epä- 37 Augustsson 1985: ; Bergold et al. 2004; 38 Rosén 2004: Vrt. Rosén 2004: ; Nurmi 2011: Vrt. Wallerström 1995b; Sarajärvi Virkkunen 1953: 178; Vahtola 1997:

216 Risto Nurmi virallisesti kotoa käsin alueella luvatta liikkuvien porvarien kanssa. Tämä etenkin Oulun porvarien harrastama tapa aiheutti närää Tornion ja Oulun porvarien kesken. 42 Tornion seudulla muutos keramiikan saatavuudessa oli kirjaimellisesti näkyvä. Kaupungin porvareilla oli kaupungin rannassa varastot, joissa saattoi olla tavaraa saatavissa jopa ympäri vuoden. Lisäksi porvarit itse olivat omaksuneet ajan ruotsalaisen muodin ja esineistön (niissä rajoissa mitä Pohjanlahden kauppapakko mahdollisti), joten muun esineistön muassa keramiikkaa ja niiden käyttöä oli alati talonpoikien nähtävänä heidän vieraillessaan kaupungissa kaupanteossa. Periaatteessahan porvarien ja talonpoikien välisen kaupan tuli tapahtua kaupungin avoimilla markkinoilla markkina-aikoina, mutta käytännössä majamiesjärjestelmä oli vallitsevana käytäntönä aina 1700-luvun lopulle saakka. 43 Majoittuessaan porvarin kotiin talonpojat tutustuivat hyvin läheltä ajan pikkukaupungin porvariston arkeen ja omaksuivat sieltä vaikutteita enemmän tai vähemmän alitajuisesti. 44 Koska Kemijoen varren asutuksen ja porvarien välinen kauppa keskittyi joko markkinapaikalle tai talonpoikien kotiin, ei keramiikka ollut juuri läsnä talonpoikien elämässä eikä vaikutteita siten pääse helposti siirtymään. Porvareilla oli kyllä Haminasaaren markkinapaikalla markkinatuvat ja aitat, mutta niitä tuskin sisustettiin vastaamaan porvarin kotioloja. Tuvat olivat ensisijaisesti varasto- ja yöpymistiloja markkina-aikaa varten. Tällaiseen käyttöön tuskin kuljetettiin paljoa tilaa vievää ja haurasta keramiikkaa. Toinen tilaa vievä ja hauras materiaali sen sijaan löysi tiensä markkinapaikoille ja siitä tuli itse asiassa keskeinen osa markkinahumua. Haminasaaren arkeologisessa aineistossa on tasaisesti lasia etenkin pullo- ja astialasia. 45 Paloviina oli Lapin kaupan keskeisiä voiteluaineita jo 1600-luvulla. 46 Haminasaaren markkinat olivat hamaan loppuunsa vuoteen 1821 tunnettuja ja paheksuttuja railakkaan ja kostean markkinahumunsa takia. 47 Ylikylän aineistossa esiintyy jonkin verran lasia, sekä astioista, pulloista että myös ikkunoista. Juomalasien kallistelu omaksuttiin siis varsin nopeasti. Lasin määrä aineistossa on tosin pieni, mutta se vastaa hyvin määrältään Kannalan lasiaineistoa, joka yhtä lailla oli pitkän ja hankalan matkan takana joen yläjuoksulla. 48 Saatavuus ja kuljetuskysymykset eivät Ylikylän osalta näytä kuitenkaan olleen esineistön koostumusta määräävänä tekijänä. Kuljetuskysymyksistä huolimatta Ylikylän taloissa oli jo käytössä ikkunat viimeistään 1700-luvulla. Ihmiset olivat myös omaksuneet pöytäveitsien käytön kotoisen puukon rinnalle. Ylikylän 89 tunnistetusta veitsestä 17 on määritetty pöytäveitseksi. 49 Pöytä- tai hedelmäveitset ovat yleisiä löytöjä Pohjanlahden kaupunki- ja maaseutukohteissa, ja muutamat niistä on tunnistettu hyvin vanhoiksi. 50 Näyttää siltä, että nimenomaan pöytäveitsi on yksi ensimmäisiä pohjoisen talonpoikaskulttuuriin omaksuttuja tuontiesineitä. 42 Virkkunen 1953: ; Mäntylä 1971: 73; Vahtola 1997: Ranta 1980: Vrt. Ikäheimo Cleve Mäntylä 1985: 18; Lundholm 1993: Fellman 1907; Cleve Sarajärvi Koivunen, julkaisematon. 50 Koivunen 1991: ; Wallerström 1995b:

217 Ylikylän potit Uuden esinetyypin käyttöönotto tarvitsee aina jonkinlaisen liikkeelle panevan sysäyksen tarpeen tai kontaktin jota kautta esine tulee osaksi kulttuuria ja se omaksutaan käyttöön. Tornionjoen alueella tällaisena liikkeelle panevana voiman näyttäisivät toimineen talonpoikien ja porvarien suorat kontaktit ja porvarin arkipäivän näkyvyys yhdessä helpottuneen saatavuuden kanssa. Talonpojat tuskin tietoisesti pyrkivät imitoimaan porvarillista elämäntapaa, mutta sitä mukaa kun esineistö tuli tutuksi, se osattiin yhdistää myös osaksi omaa elämäntapaa. Sitä mukaa kun talonpojat oppivat käyttämään keramiikkaa, sen kysyntä kasvoi, ja porvarit tietysti pyrkivät vastamaan kasvaneeseen kysyntään. Ylikylän väestö kyllä tunsi keramiikan. Siihen viittaavat ne muutamat yksittäiset keramiikan sirpaleet, jotka ajoittuvat kontekstinsa perusteella rakenteiden käyttöaikaan. Lisäksi Haminasaaren markkinatupien kaivausaineistossa on hieman keramiikkaa, jota tosin on hankala ajoittaa kontekstinsa perusteella. Keramiikan käyttö ei silti näytä yleistyneen. Kemijoen varren asutuksen yhteydessä yllä mainittua sysäystä ei päässyt syntymään, koska talonpoikien ja porvarien välinen vuorovaikutus tapahtui markkinapaikoilla tai talonpoikien kotona. Porvarit tuskin olivat kovin innokkaita kuljettamaan tarjolle tavaraa, jolle ei juuri ole kysyntää, eikä talonpoikaisväestölle muodostunut tarvetta esinetyypille, jota se ei ollut tottunut käyttämään. Kaupan rattaat vain eivät yksinkertaisesti pyörähtäneet liikkeelle keramiikkakaupan osalta. Lopuksi Rovaniemen Ylikylän arkeologisen aineiston keramiikan vähyys ei viittaa siihen, että alueen väestö olisi ollut mitenkään eristyksissä kansainvälisistä kauppakontakteista uuden ajan alussa. Ei se myöskään viittaa mitenkään köyhempään tai jollain tapaa naapurialueita vähemmän kehittyneeseen yhteisöön. Materiaalinen kulttuuri ja paikallinen käyttöesineistö vain muotoutuivat erilaisiksi ja eri tavalla kuin naapurissa Tornionjoella. Saatavuus ja kuljetuskysymykset toki vaikuttivat valintoihin, mutta Ylikylän väestö pystyi halutessaan hankkimaan haluamiaan esineitä ja hyödykkeitä ja heillä myös todennäköisesti riitti siihen varallisuutta. He myös hankkivat haluamiaan tavaroita. Keramiikka-astiat vain eivät muodostuneet osaksi paikallista taloutta, vaan samat tehtävät hoidettiin jollain muulla tavalla, niin kuin oli perinteisesti opittu. Lopulta teollisesti massatuotettu keramiikka löysi tiensä Kemijoen yläjuoksulle, mutta se tapahtui 1800-luvulla uusien kontaktien ja laajenevan modernisaatiokehityksen myötä. 217

218 Risto Nurmi Bibliografia Painamattomat lähteet Cleve, N. 1947: Kemi mlk Haminasaari, Kaivauskertomus. Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Koivunen, P. julkaisematon: Ylikylän kaivauslöydöt. Löytöluettelo. Oulun Yliopisto, Arkeologian laboratorio: Oulu. Koivunen, P Kirje Helsingin yliopiston radiohiililaboratorion johtajalle Högne Jungerille. Oulun yliopisto, Arkeologian laboratorio: Oulu. Kostet, J., Närhi, K. & Koivunen, P. 1981: Rovaniemen mlk., Ylikylä, Aho 1978 (YK-79). Tutkimuskertomus. Oulun Yliopisto, Historian laitos: Oulu. Luostarinen, M-R. 2006: Valkosavikeramiikan tunnistaminen ja tyypittely: Pohjois-Suomen löydöt. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja antropologian laitos, arkeologia: Oulu. Makkonen, M. 1991: Pohjois-Suomen kaivausmateriaalien savipiippujen ajoittaminen ja tyypittely, Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, Historian laitos, yleinen historia: Oulu. Mäkivuoti, M. 1983: Varhainen raudanvalmistus Pohjois-Suomessa. Pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto, Historian laitos, yleinen historia: Oulu. Salmi, A-K. & Nurmi, R. 2011: LIH-2010, Liminka Heiskari, Keskiaikaisen talotontin koekaivaus Kaivauskertomus. Oulun Yliopisto, Arkeologian laboratorio: Oulu. Sarajärvi, K. julkaisematon: Pro gradu -tutkielman käsikirjoitus. Oulun Yliopisto, arkeologia: Oulu. Tutkimuskirjallisuus Augustsson, J-E. 1985: Keramik I Halmstad ca production distribution function. Halland Länsmuseers skriftserie no 2: Lund. Bergold, H., Bäck, M., Johansson, M., Menander, H., Niukkanen, M., Tulkki, C. & Wallebom, U. 2004: Handled with care on the typology and symbolism of redware pottery. Muinaistutkija 2/2004: Cleve, N. 1955: Kemin Haminasaaren markkinapaikka. Jatuli V: Kemin kotiseutu ja museoyhdistys: Kemi. Courtney, P. 2009: The current state and future prospects of theory in European post-medieval archaeology. Majewski, T. & Gaimster, D. (toim.): International Handbook of Historical Archaeology: Springer Publishing: New York. Dyer, C. 1992: Small-town conflict in the later middle ages: events at Shipton on Stour, Urban History, vol. 19 part 2: , Cambridge university press: Cambridge. Elfwendahl, M: Frän skärva till kärl. Ett bidrag till vardagslivets historia i Uppsala. Almqvist & Wiksell International: Tukholma. Fellman, J. 1907: Meurman, A. (toim.): Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, WSOY: Porvoo. Groover, M. D. 2003: An archaeological study of rural capitalism and material life the Gibbs farmstead in Southern Appalachia, , Kluwer Academic/Plenum Press: New York. Herva, V-P. 2010: Building as persons: relationality and the life of buildings in the northern periphery of early modern Swedish town, Antiquity 84: Herva, V-P. & Nurmi R. 2009: Beyond consumption: functionality, artefact biography, and early Modernity in a European periphery. International Journal of Historical Archaeology 13(2): Herva, V-P. & Ylimaunu, T. 2010: What s on the map? Reassessing the first urban of Torneå and early map-making in Sweden, Scandinavian Journal of History 2010 ifirst:

219 Ylikylän potit Herva, V-P. & Ylimaunu, T. 2009: Folk beliefs, special deposits, and engagement with the environment in early modern northern Finland. Journal of Anthropological Archaeology 28(2): Herva, V-P. & Ylimaunu, T. 2006: Posliiniastiat, varallisuus ja kuluttajakäyttäytyminen 1700-luvun Torniossa. Suomen Museo 2005: Ikäheimo, J.P. 2006: Resistance is futile, you will be assimilated!, Porcelain finds from 17th-18th century Tornio, Herva, V-P. (toim.): People Material Culture and Environment in the North, Proceedings of the 22nd Nordic Archaeological Conference, University of Oulu, August Studia Humaniora Ouluensia 1: , Oulun Yliopisto: Oulu. Koivunen, P. 1991: Suomen Tornionlaakson esihistoriaa. Hederyd, O., Alamäki, Y. & Kenttä, M. (toim.): Tornionlaakson historia I, jääkaudelta 1600-luvulle: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Tornio. Koivunen, P. 1974, Oravaisen saaren kaivaukset kesällä Scripta Historica VI: Kostet, J. & Närhi, K. 1980: Arkeologiset tutkimukset Ylikylässä Rovaniemen maalaiskunnassa kesällä Faravid 3/1979: Lagersted, A. 2004: Det norrländska rummet, Vardagsliv och socialt samspel i medeltidens bondesamhälle. Skrifter från forskningsprojektet Flexibilitet som tradition. Ängersjöprojektet 10. Lundholm, K. 1993: Matkailijoita Tornionlaaksossa, Alamäki, Y. (toim.): Tornionlaakson historia II 1600-luvulta vuoteen 1809: Gummerus: Jyväskylä. Mäntylä, I. 1971: Tornion kaupungin historia , 1. osa. Tornion historiatoimikunta: Tornio. Mäntylä, I. 1985: Suomalaisen juoppouden juuret, viinanpoltto vapaudenaikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Niukkanen, M. 2004: Kaupungit muinaisjäännöksinä kaupunkiarkeologiaa Suomessa. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 25: Helsinki. Nurmi, R. 2007: Shop till you drop or not, Material culture and socioeconomic status in the 17th-century Tornio. Merkevičius, A. (toim.): Colours of archaeology. Material culture and society, Papers from the second theoretical seminar of the Baltic archaeologists (BASE) held at the University of Vilnius, Lithuania, October 21-22, Interarchaeologia 2: Nurmi, R. 2011: Development of the Urban Mind an Object Biographical Approach. The Case Study of the town of Tornio, Northern Finland. Oulun yliopisto: Oulu. Nurmi, R., Kallio-Seppä, T., Kuokkanen, T. & Ylimaunu, T. 2009: Uuden ajan alun kuparikolikot Pohjois-Suomessa Rahaa kuin roskaa? Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (toim.): Ei kiveäkään kääntämättä Juhlakirja Pentti Koivuselle: Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta: Oulu. Paavola, K. 1984a: Historiallisen ajan maaseutuarkeologiaa Rovaniemen maalaiskunnassa. Faravid 8/1984: Paavola, K. 1984b: Rovaniemen maalaiskunnan Ylikylän tutkimukset. Brusila, H., Drake, K. & Mikola, E. (toim.): Historiallisen ajan arkeologia Suomessa. Turun maakuntamuseon raportteja 6, Turun Maakuntamuseo: Turku. Pihlman, A. 1989: Saviastiat. Kostet, J. & Pihlman, A. (toim.): Turun Mätäjärvi: Turun Maakuntamuseon raportteja 10. Turun maakuntamuseo: Turku. Ranta, R. 1980: Ulkomaan- ja kotimaankauppa. Jutikkala, E., Kaukiainen, Y. & Åström, S.-E. (toim.): Suomen taloushistoria I, Agraarinen Suomi: , Kustannusosakeyhtiö Tammi: Helsinki. Rosén, C. 2004: Stadsbor och Bönder Materiell kultur och social status i Halland från medeltid till 1700-tal. Riksantikvarieämbetet arkeologiska undersökningar skrifter 53. Riksantikvarieämbetet: Stockholm. Rosén, C. 1999: Föremål och social status i Halmstad ca Göteborgs universitet: Göteborg. 219

220 Risto Nurmi Sarajärvi, K. 2011: Lasia Tornionjoen rannoilta - keskiaikaiset ja uuden ajan alun löydöt. Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.): Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja: Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta: Oulu. Sirelius, U. T. 1919: Suomen kansanomaista kulttuuria I, esineellisen kansantieteen tuloksia, Otava: Helsinki. Tulkki, C. 2003: Oliko punasaviastioiden valmistus mahdollista uuden ajan alun Turussa?, Seppänen, L. (toim.): Kaupunkia pintaa syvemmältä arkeologisia näkökulmia Turun historiaan. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IX: Suomen keskiajan arkeologian Seura: Turku. Vahtola, J. 1997: Vaikea vuosisata ( ). Satokangas, R. (toim.): Keminmaan historia: , Gummerrus, Jyväskylä. Vahtola, J. 1980: Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty : nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia Historica Septentrionalia 3. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Virkkunen, A.H. 1953: Oulun kaupungin historia I, Kaupungin alkuajoilta isovihan loppuun. Oulun kaupunki: Oulu. Vuorela, T. 1975: Suomalainen kansankulttuuri. WSOY: Porvoo. Wallerström T. 1995a. Norrbotten, Sverige och medeltiden : problem kring makt och bosättning i en europeisk periferi del 1. Lund Studies in Medieval Archaeology 15:1. Almqvist & Wiksell international: Tukholma. Wallerström, T. 1995b: De arkeologiska undersökningarna i G:a Kyrkbyn, Piteå landörsamling. Wallerström, T. (toim.): Norrbotten, Sverige och medeltiden : problem kring makt och bosättning i en europeisk periferi del 2. Lund Studies in Medieval Archaeology 15:2: Almqvist & Wiksell international: Tukholma. Ylimaunu, T. 2007: Aittakylästä kaupungiksi arkeologinen tutkimus Tornion kaupungistumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Studia Archaeologica Septentrionalia 4. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. 220

221 Maaseudun ruokakulttuurista RIISTAA, KALAA JA KONTTILUITA POHJOIS-SUOMEN MAASEUDUN RUOKAKULTTUURISTA N AD Anna-Kaisa Salmi Johdanto Arkeologisiin kerrostumiin jää monenlaisia merkkejä menneisyyden ruuista ja ruokailutavoista, esimerkiksi ruuanjätteitä ja tarjoilu- ja valmistusastioiden kappaleita, joten arkeologinen tutkimus tarjoaa herkullisen mahdollisuuden kurkistaa menneisyyden ruokakulttuuriin. Eläinten luut ovat historiallisen ajan arkeologisilla kaivauksilla tavallisesti yleisin löytöryhmä, ja niiden avulla on mahdollista tutkia ruokavalion lihasta ja muista eläinperäisistä tuotteista koostuvaa osaa. Pohjois-Suomen väestön elinkeinot keskittyivät keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla eränkäyntiin, karjanhoitoon ja maanviljelykseen 1. Erityisesti karjatalous oli tärkeässä roolissa, sillä viljanviljely oli luonnonolojen takia pienimuotoista ja epävarmaa, ja viljan osalta luotettiinkin pitkälti tuontitavaraan 2. On arveltu, että ruokakulttuurissa tärkeässä osassa olivat maitotuotteet, suolakala ja leipä 3. Tuontitavarana tuotiin myös kuivattuja hedelmiä, mausteita ja viinejä 4. Arkeologisissa tutkimuksissa on tullut esille, että monipuolisia kasvikunnan tuotteita, kuten viikunoita, herneitä ja villejä marjoja, kuului myös ruokavalioon 5 ja että riistaeläinten lihaa hyödynnettiin kaupungeissakin runsaasti etenkin 1600-luvulla 6. On myös mahdollista, että hiilihydraattipitoisten ruokien, kuten viljatuotteiden, osuus ruokavaliosta oli luultua pienempi etenkin ennen 1600-lukua 7. Taloudessa, toimeentulossa ja ruokakulttuurissa tapahtui huomattavia muutoksia keskiajan ja varhaisen uuden ajan kuluessa. Talouden painopiste siirtyi hiljalleen erätaloudesta maatalouteen 8. Savunjohdolliset liedet yleistyivät kartanoissa ja pappiloissa 1600-lu- 1 Luukko 1954; Virrakoski Virrankoski 1973: Mäntylä 1971: 206; Virrankoski 1973: Mäntylä 1971: Lempiäinen 2004a; 2004b; 2007a; 2007b; Tranberg Puputti Vilkama & Niinimäki, painossa; Vilkama Halila 1953: ; Luukko 1954: ; Virrankoski 1973: 270; Puputti

222 Anna-Kaisa Salmi vulla 9. Pohjois-Suomeen rantautui myös uusia ruuan tarjoiluastioita ja ruokailuvälineitä, jotka muuttivat ruokailu- ja kattaustapoja 10. Pohjois-Suomen ensimmäiset kaupungit, Oulu, Kajaani ja Tornio, perustettiin 1600-luvulla. Uudet kaupungit olivat varsin pieniä ja niissä asuvilla kauppiailla oli kiinteät yhteydet ympäröivän maaseudun talonpoikiin; kauppakontaktien lisäksi kaupunkilaiset saattoivat omistaa maatiloja ja osa heidän ruuastaan oli talonpoikien kasvattamaa 11. Toisaalta kaupunkilaiset myös viljelivät maata ja pitivät karjaa kaupungin maalla, ja on arveltu, että he saattoivat olla melko omavaraisia maataloustuotteiden suhteen 12. Kaupungistumisen ja modernisaation myötä, etenkin 1700-luvulla, muuttui myös kaupunkilaisten ruokakulttuuri eurooppalaisempaan suuntaan uusien viljelykasvien tullessa suosituiksi ja riistan hyödyntämisen vähentyessä 13. Valtaosa arkeologisesta tutkimusaktiviteetista on viimeisen vuosikymmenen aikana keskittynyt rakennuspaineiden alla tehtävään kaupunkiarkeologiseen tutkimukseen 14. Suurin osa julkaistusta ruokakulttuuria koskevasta arkeologisesta aineistosta on myös peräisin kaupungeista. Oulussa ja Torniossa on suoritettu useita kaupunkiarkeologisia kaivauksia ja niiden tuloksena käytettävissä on runsas ja 1700-luvuille ajoittuva materiaali. Kaivauksilta on löytynyt runsaasti eläinten luita ja ruuan valmistus- ja tarjoiluastioiden kappaleita, joista osa on analysoitu 15. Myös kasvijäännöksiä sisältäviä maanäytteitä on analysoitu 16. Kaupunkeja ympäröivissä maaseutupitäjissä on myös suoritettu arkeologisia kaivauksia. Tornion Oravaisensaaressa, Ylitornion Kainuunkylässä sekä Rovaniemen Ylikylässä on suoritettu laajoja kaivauksia jo ja 1980-luvuilla. Haukiputaan Kellossa ja Limingan Heiskarissa on suoritettu pienimuotoisempia maaseutuarkeologisia tutkimuksia. Näiden kaivausten löytöaineisto ajoittuu keskiajalta 1700-luvulle ja on jäänyt vielä lähes hyödyntämättä ruokakulttuurin arkeologisessa tutkimuksessa. Tässä artikkelissa tarkastelen maaseutuarkeologisista kohteista (Kuva 1; Taulukko 1) löytyneiden eläinten luiden avulla Pohjois-Suomen maaseudun ruokakulttuuria luvuilla AD. Tornion Oravaisensaaren eläinluuaineisto on tutkittu jo aiemmin, 17 ja tämän artikkelin puitteissa analysoin Limingan Heiskarin ja Rovaniemen Ylikylän kaivausten luuaineistot. Ruotsin puolella arkeologisesti Kuva 1. Kartta tutkimuksessa tarkastelluista arkeologisista kohteista. 9 Tamminen & Morelius 2009: Kallio-Seppä 2011; Sarajärvi Mäntylä 1971: 52; Virkkunen 1953: Virrankoski 1973: Mäntylä 1971: 412; Salmi käsikirjoitus. 14 Kallio-Seppä Esim. Nurmi 2009; Puputti Esim. Tranberg Ohtonen tutkittujen Hietaniemen Kirkkoniemen ja Piitimen Gamla Kyrkbyn kaivausten eläin- 222

223 Maaseudun ruokakulttuurista Taulukko 1. Arkeologiset kohteet ja eläinluuaineistot. Kohde Ajoitus Määrä Paino Luuanalyysi Viite Haukipudas Kello 1) l. 10 A. Ohtonen Koivunen & Sarkkinen 1994 Hietaniemi Kyrkudden l ,7 M. Vretemark Vretemark 1995 Piteå Gamla Kyrkby l ,1 M. Backe Backe 1995 Rovaniemi Ylikylä l ,5 A. Salmi tämä julkaisu Tornio Oravaisensaari 1) l. 220 A. Ohtonen Ohtonen 1984 Liminka Heiskari ,9 A. Salmi tämä julkaisu Oulu l. 2) ,7 A. Salmi Puputti 2005; 2007 Tornio ,1 A. Salmi Puputti 2010 Selite: 1) Tunnistamattomia luita ei ole laskettu eikä luita punnittu; 2) 1700-luvun alkupuoli; Määrä= luiden kappalemäärä; Paino= paino kilogrammoina. luuaineistoja 18 sekä Haukiputaan Kellon eläinluuaineistoa 19 käytän vertailumateriaalina, vaikka ne ovatkin ajoitukseltaan hieman varhaisempia, noin 1200-luvulta 1400-luvulle (Taulukko 1). Vertailen tuloksia myös Pohjois-Suomen varhaismodernien kaupunkien, Oulun ja Tornion, eläinluuaineistoihin 20. Vertailen maaseutukohteista löytyneitä eläinluuaineistoja ja tarkastelen niiden perusteella sitä, millainen osa koti- ja riistaeläinten lihalla, kalalla ja maitotuotteilla oli eri alueilla asuvien ihmisten ruokatottumuksissa ja millaisia ruuan valmistuksesta ja nauttimisesta kertovia merkkejä eläinten luista löytyy. Tarkastelen myös sitä, onko kaupunkien ja maaseudun ruokakulttuureissa eroja. Maaseutuarkeologiset eläinluuaineistot Limingan Heiskari Limingan Heiskarissa suoritettiin koekaivauksia syksyllä Vanhojen karttojen mukaan Heiskarin talo on ennen 1600-lukua sijainnut tutkimuksen kohteena olleella pellolla Liminganjoen rannalla. Aiemmin suoritetussa inventoinnissa paikalta oli löytynyt peltomullan seasta irtolöytöinä keskiaikaista keramiikkaa. Kaivauksilla tutkittiin puukehikkoon rakennetun lieden kiviperustaa. Kivipanosta ympäröi musta hiilen- ja puunkappaleiden sekainen likamaa, josta tuli löytöinä mm. tiilenkappaleita, savitiivisteen kappaleita, punasavipadan jalka ja muuta punasavikeramiikkaa, naudan, lampaan ja linnun luuta sekä silkin kappale. Likamaakerrosten laajuutta kartoitettiin koekuopan ympärille tehtävillä lapionpistoilla, ja niiden perusteella vaikuttaa siltä, että rakennuksen laajuus olisi ollut vähintään 3 x 6 m. Ajoittavia löytöjä ei rakenteen yhteydestä tullut, mutta historiallisten dokumenttien mukaan talo on siirretty ja paikka ollut asumattomana jo 1600-luvulla; näin rakenne ajoittuisi 1500-luvulle tai vanhemmaksi. Myöskään selkeästi 1600-luvulle tai myöhemmäksi ajoittuvaa materiaalia ei löytynyt, ja etenkin liitupiippulöytöjen puute antaa olettaa rakenteen olevan 1600-lukua vanhempi. 18 Backe 1995; Vretemark Koivunen & Sarkkinen Puputti 2005; 2007; Nurmi & Salmi käsikirjoitus. 223

224 Anna-Kaisa Salmi Taulukko 2. Kotieläinten iänmääritykset epifyysien luutumiseen sekä hampaiden puhkeamiseen ja kulumiseen perustuen (Silver 1969; Miller 1974; Hufthammer 1995). Kohde Laji Luu ja epifyysi Kpl Epifyysi Ikäarvio Rovaniemi Ylikylä nauta alaleuanluu 1) kk nauta alaleuanluu 2) 1 n. 6 kk nauta olkaluu dist. 1 luutunut yli 1 v. nauta värttinäluu dist. 3 luutunut yli 3,5 v. nauta värttinäluu prox. 1 luutunut yli 1 v. nauta lapaluu prox. 3 luutunut yli 7 kk nauta kyynärluu prox. 1 luutunut yli 3,5 v. peura alaleuanluu 3) 1 yli 6 v. peura olkaluu dist. 1 luutunut yli 6 kk peura sorkkaluu prox. 2 luutunut yli 6 kk Liminka Heiskari nauta olkaluu dist. 2 luutunut yli 1 v. nauta värttinäluu prox. 1 luutunut yli 1 v. nauta kämmen- tai jalkapöydänluu dist. 1 ei luutunut alle 2 v. hevonen med. sorkkaluu 1 luutunut yli 9 kk Selite. Luu ja epifyysi: dist.= distaalinen, prox.= proksimaalinen, 1) M1 puhjennut, M2 puhkeamassa (M= pysyvä poskihammas), 2) dp3 4, M1 juuri puhjennut (dp= välihampaan maitohammas), 3) M2 3. Liesirakenteeseen liittyvistä kulttuurikerroksista löytyi 138 eläinluufragmenttia, joista 12 oli palaneita (Taulukko 1). Luut kuuluivat (ks. Liite 1) naudalle (Bos taurus), lampaalle tai vuohelle (Ovis aries/capra hircus), sialle (Sus scrofa domesticus), hevoselle (Equus caballus), metsolle (Tetrao urogallus) ja päästäiselle (Sorex sp.). Ikä oli mahdollista määrittää joistakin pitkien luiden päistä eli epifyyseistä (Taulukko 2). Näistä kolme kuului yli vuoden ikäisille eläimille ja yksi alle kahden vuoden ikäiselle eläimelle. Yksi naudan kämmenluu ja yksi jalkapöydänluu oli rikottu tuoreena kraniokaudaalisesti eli selkärangan suuntaisesti luuytimen hyödyntämiseksi. Lampaan tai vuohen luut olivat kaksi irtonaista poskihammasta ja jalkapöydänluun varren kappale. Lajinmääritys ei näistä luufragmenteista onnistunut, sillä lampaan ja vuohen luurangot muistuttavat morfologialtaan toisiaan varsin paljon. Sian luut olivat kulmahammas ja sorkkaluu. Hevosen luu oli luutunut keskimmäinen kavioluu, joka kuului arviolta yli 9 kuukauden ikäiselle yksilölle. Metson luu oli jalkapöydänluu (tarsometatarsus). Rovaniemen Ylikylä Vuosina ja tutkittiin arkeologisesti Ounasjoen länsirannalla sijaitsevaa Ylikylän aluetta, jossa on kirjallisen aineiston mukaan ollut asutusta jo viimeistään myöhäisellä keskiajalla 22. Muuskonniemen, Ahon ja Oinaan tonttien alueelta löytyikin runsaasti erilaisia talonpoikaiskulttuuriin liittyviä rakenteita ja esineellisiä löytöjä 23. Muuskonniemen alueelta, josta löytyneitä eläinten luita käsittelen tässä artikkelissa, tavattiin limittäisiä ja eri-ikäisiä rakennusten jäännöksiä, muun muassa kellareiden ja säilytyskuoppien jäännöksiä 24. Lisäksi alueelta tavattiin useita palaneen kiven ja hiilen täyttämiä kuoppia, jotka saattavat olla esimerkiksi liesien jäännöksiä 25. Vanhimmat rahalöydöt alueelta olivat 22 Kostet & Närhi 1979; Paavola 1984; 1988; Paavola 1988; 76 77; 1985: Paavola 1984; Paavola

225 Maaseudun ruokakulttuurista Taulukko 3. Rovaniemen Ylikylän Muuskonniemen radiohiilimenetelmällä ajoitetut kontekstit. Radiohiiliajoitusten kalibrointi suoritettiin OxCal v4.1-ohjelmalla perustuen Reimer et al. (2009) kalibrointikäyrään. Konteksti Näyte nro Ajoitus nro Ajoitus cal. AD Määrä Paino Kaksoiskuoppa YK-82 4 Hel ,4 YK-82 5 Hel-2331 Nuolenkärkikuoppa YK-82 8 Hel ,0 Fatiman kuoppa YK-82 2 Hel ,9 Paalun ympärillä oleva liesi YK-82 3 Hel ,8 Ruudun p=110, i=780 kuoppa YK Hel , luvulta, mutta radiohiiliajoitukset paljastivat, että eräät rakenteet saattoivat olla peräisin jo 1300-luvulta 26. Suurin osa Muuskonniemen ajoitetuista puunäytteistä ajoittui kuitenkin 1600-luvulle 27. Aterialuita löytyi Ylikylän kaivauksilta sekä sekoittuneesta peltokerroksesta että rakenteiden yhteydestä. Koska Ylikylästä tavattujen rakenteiden ja arkeologisten kontekstien ajoittaminen oli ohuiden kulttuurikerrosten ja päällekkäisten rakenteiden vuoksi hankalaa 28, valitsin luuaineistoa tutkittavaksi ainoastaan sellaisista luita sisältävistä konteksteista, jotka on ajoitettu radiohiilimenetelmällä. Kaikki nämä kontekstit olivat mahdollisiksi liesiksi epäiltyjä kuoppia, jotka ajoittuivat noin AD (Taulukko 3). Aineisto käsitti yhteensä 584 luufragmenttia, joista 242 oli palaneita (Taulukko 1). Luuaineisto oli melko huonosti säilynyttä, minkä vuoksi kovimmat luurangon osat, kuten hampaat sekä kämmen- ja sormiluut olivat selvästi yliedustettuina tunnistettujen luufragmenttien joukossa. Suurin osa tunnistetuista luista (ks. Liite 1) kuului naudalle (Bos taurus). Ikä oli mahdollista määrittää joistakin leukaluun kappaleista ja pitkien luiden epifyyseistä (Taulukko 2). Näiden ikäarvioiden perusteella aineiston naudat olivat pääosin yli vuoden tai yli 3,5 vuoden ikäisiä, mutta myös 5 18 kuukauden ja noin kuuden kuukauden ikäisille yksilöille kuuluvat alaleuanluut tavattiin aineistosta. Naudan ruumiin painoa pystyttiin arvioimaan kahden värttinäluun ja yhden olkaluun distaalipään mittojen perusteella Scottin 29 kaavoihin perustuen. Arvioiden mukaan yksi värttinäluu kuului noin kilon painoiselle yksilölle, toinen värttinäluu noin 155 kilon painoiselle yksilölle ja olkaluu noin 155 kilon painoiselle yksilölle. Painoarviot ovat varsin matalia verrattuna 1900-luvun alun suomenkarjan painoon, joka oli noin 300 kiloa 30. Yhtä pieniä painoarvioita on kuitenkin saatu myös Tornion luvun naudoista, jotka painoivat keskimäärin runsaat 150 kiloa ja joiden säkäkorkeus oli keskimäärin metrin 31. On kuitenkin huomioitava, että arvioinnissa käytetyt regressiokaavat saattavat aliarvioida nautojen painoa noin 20 %:iin saakka 32. Muuskonniemen luuaineistossa toiseksi yleisin laji oli peura (Rangifer tarandus). Metsäpeuran (R.t.fennicus) ja poron (R.t.tarandus) luiden erottaminen on morfologian perusteella yleensä mahdotonta, eikä Muuskonniemen aineistossa ollut luustonmittoihin 26 Paavola 1995: Paavola 1995: Paavola Scott Grotenfelt 1916: Puputti 2010: Scott 1990:

226 Anna-Kaisa Salmi perustuvaan tunnistusmenetelmään soveltuvia ehjiä luita tai niiden epifyysejä, joten osteologisesti ei ole mahdollista ottaa kantaa siihen, kummalle alalajille Muuskonniemen aineistosta tavatut peuranluut kuuluvat. Enbusken 33 mukaan peuranpyynti kuitenkin mainittiin kaikkien Rovaniemen kylien elinkeinona, eikä alueella harjoitettu vielä tutkittavalla ajanjaksolla porotaloutta. Joissakin Rovaniemen taloissa kuitenkin pidettiin muutamaan poroa liikkumis- ja kuljetustarkoituksissa 34. Näin ollen vaikuttaa todennäköiseltä, että Muuskonniemen aineistosta tavatut peuranluut kuuluvat pääosin metsäpeuralle. Peuran luut olivat hampaita ja kallon osia (7 kappaletta), raajojen pitkien luiden kappaleita (4 kappaletta) sekä sorkkien ja nilkkojen luita (15 kappaletta). Suurin osa raajojen pitkistä luista sekä kämmen- ja jalkapöydänluista, yhteensä 14 kappaletta, oli rikottuja luun fragmentteja 35. Ikäarvioita oli mahdollista suorittaa yhdestä alaleuan fragmentista, joka hampaiden kulumisen perusteella kuului yli kuuden vuoden ikäiselle yksilölle, sekä kahdesta luutuneesta proksimaalisen sorkkaluun epifyysistä ja yhden luutuneen olkaluun epifyysistä, jotka kuuluivat noin yli kuuden kuukauden ikäisille yksilöille. Aineistosta (ks. Liite 1) löytyi kaksi lampaan tai vuohen poskihampaan kappaletta sekä yksi olkaluun varren kappale. Pienriistan, kuten metsäjäniksen (Lepus timidus), metson (Tetrao urogallus) ja teeren (Tetrao tetrix) luita löytyi myös aineistosta. Lisäksi löytyi kuhan (Sander lucioperca) luita. Pöydässä sekä riistaa että maataloustuotteita Kaikki tutkimuksessa käsitellyt kohteet kuuluvat maanviljelysasutuksen piiriin, mutta maatalouselinkeinojen rinnalla harjoitettiin aktiivista eränkäyntiä, etenkin pohjoisemmissa kohteissa. Riistalla ja kalalla oli siis varsin suuri osuus ruokavaliosta. Tutkituissa maaseutukohteissa riistaeläinten luiden osuus kaikista lajin tai suvun tarkkuudelle tunnistetuista luufragmenteista oli 4 35 % (Kuva 2). Kaikkein vähiten riistaeläinten luita tavattiin Limin- Kuva 2. Riistalajien prosentuaalinen osuus lajin tai suvun tarkkuudella tunnistetuista koti- ja riistaeläinlajeista (NISP). Osa Tornion peuranluulöyödöistä on määritetty alalajin tarkkuudella osteometristen mittausten avulla (Puputti & Niskanen 2009). Näistä porot on laskettu kotieläimiin ja metsäpeurat riistaeläimiin. Muista kohteista ei ole ollut mahdollista määrittää peuranluulöytöjen alalajia ja peuran luut on laskettu riistaeläimiin. Hietaniemen Kirkkoniemen aineisto ei ole mukana, sillä se on ilmoitettu ainoastaan minimiyksilömäärinä (Vretemark 1995). Minimiyksilömäärä ja fragmenttimäärä eivät ole keskenään vertailukelpoisia (esim. Lyman 2008: 27 68). 33 Enbuske 1995: 171, Enbuske 1995: Tuoreena rikotun luun tunnistaminen perustui Villan & Mahieun (1991) kriteereihin. 226

227 Maaseudun ruokakulttuurista gan Heiskarissa, josta löytyi vain yksi metson luu. Suurin riistaeläinten määrä oli puolestaan Rovaniemen Ylikylässä, jossa riistan osuus oli hieman yli 35 %. Pohjoisemmissa kohteissa, kuten Rovaniemen Ylikylässä ja Tornion Oravaisensaaressa riistan osuus on huomattavasti suurempi kuin eteläisemmissä Limingan Heiskarissa ja Piitimen Gamla Kyrkbyssä. Tämä heijastelee luultavasti sekä pohjoisen maanviljelykselle epäedullisempia olosuhteita että paikallisia perinteitä. On kuitenkin huomioitava, että riistaeläinten lihan osuus ruokavaliosta on useimmissa kohteissa ollut hieman pienempi kuin mitä prosenttiosuuksien perusteella vaikuttaa, sillä suurin osa riistalajeista useimmissa kohteissa on ollut kotieläimiä pienempiä lajeja, kuten lintuja ja jäniksiä. Rovaniemen Ylikylässä suurin osa riistasta oli kuitenkin peuraa, joka ei kooltaan juuri poikkea pohjoisen pienikokoisista kotieläimistä 36, joten siellä riistan prosentuaalinen osuus luultavasti vastaa tarkemmin riistalihan osuutta kaikesta nautitusta lihasta. Kalan suhteellisen osuuden määrittäminen arkeologisissa aineistoissa on ongelmallista, sillä kaivaustekniikan valinta vaikuttaa erityisesti pienten ja hentojen kalan luiden löytymiseen kaivauksilla 37, ja tässä tutkimuksessa käsitellään erilaisin kaivausmenetelmin hankittuja aineistoja. Esimerkiksi Oulun ja Tornion aineistoihin kuuluu sekä seulottuja että seulomattomia aineistoja, joten kalan luun osuus arkeologisesta aineistosta ei välttämättä kuvasta kovinkaan tarkasti kalan ruokataloudellista roolia 38. Tutkituissa aineistoissa kalan luiden prosentuaalinen osuus koko aineistosta oli 0 20 %, joskin suurimmassa osassa kohteita se oli alle 10 % (Kuva 3). Historiallisen aineiston mukaan kalastus oli Pohjois-Suomessa kuitenkin tärkeä elinkeino ja talonpojat harjoittivat meri-, järvi- ja jokikalastusta ja lohenpyynti oli kaupallisesti hyvinkin tärkeää 39. Kalan luiden melko vaatimaton osuus arkeologisista aineistoista saattaa johtua yllä mainituista kaivausteknisistä ja säilymiseen liittyvistä syistä. Kalalajeista olivat edustettuina hauki, ahven, lahna, säyne, made ja kuha (Liite 1). Valtaosa arkeologista kohteista tavatuista riistaeläimistä oli syötäviä lajeja, kuten metsäkanalintuja, sorsalintuja, peuroja ja jäniksiä (Liite 1). Vain joitakin turkiseläinten, kuten ketun ja kärpän luita tavattiin aineistoista. Useimmissa kohteissa tavattiin vain alle kymmentä riistalajia, tavallisimmin metsoa, teertä, metsäjänistä, peuraa ja joitakin Kuva 3. Kalan luiden prosentuaaliset osuudet kaikista luufragmenteista (NISP). 36 Puputti O Connor 2003: Puputti 2005; Luukko 1954: , ; Virrankoski 1973: sorsalintulajeja luvun Tornion arkeologisista kerrostumista tavattiin kuitenkin yhteensä 21 riistalajin luita. Aineistossa tavattujen lajien määrä ei 227

228 Anna-Kaisa Salmi Kuva 4. Otoskoon (lajin tai suvun tarkkuudella tunnistetut luufragmentit, NISP) ja lajimäärän suhde. kuitenkaan välttämättä heijastele sitä, kuinka laajaa riistalajien kirjoa kohteessa hyödynnettiin, vaan lähinnä tutkitun aineiston kokoa. Tavattu lajimäärä tavallisesti kasvaa otoskoon kasvaessa, joten hyvin erikokoisia aineistoja vertailtaessa täytyy otoskoko ottaa huomioon 40. Artikkelissani tarkastelluissa arkeologisissa maaseutu- ja kaupunkiarkeologisissa kohteissa otoskoot olivat hyvin erilaisia, , ja tavattujen riistalajien määrä näyttää olevan riippuvainen otoskoosta (Kuva 4). Poikkeuksena on kuitenkin Piitimen Gamla Kyrkby, jonka suurikokoisesta aineistosta tavattiin vain seitsemän riistalajin luita. Tutkittavan alueen maantalouselinkeinoissa karjanhoidolla oli viljanviljelyä suurempi rooli, sillä pohjoisen lyhyt ja epävarma kasvukausi ei ollut otollinen viljalajeille 41. Yleisin kotieläin alueella oli nauta, ja myös kaikissa tutkituissa arkeologisissa kohteissa naudan luut olivat kotieläinten luista yleisimpiä (Kuva 5). Naudan luiden osuus kaikista kotieläinten luista oli %. Lampaan tai vuohen osuus oli 5 29 % ja sian 0 27 %. Eniten lampaan ja sian luita tavattiin Tornion Oravaisensaaressa, kun taas Rovaniemen Ylikylässä ei tavattu sian luita lainkaan ja lampaan tai vuohen luita oli aineistossa ainoastaan 5 % kaikista kotieläinten luista. Vahtolan 42 mukaan nauta olikin Rovaniemellä ehdottomasti yleisin kotieläin, muutamia lampaita pidettiin lähes joka talossa, mutta sikoja harvemmissa taloissa. Myös maitotaloustuotteet kuuluivat pohjoiseen ruokakulttuuriin. Arkeologinen eläinluuaineisto viittaa siihen, että maitotalous oli karjanhoidossa ensisijaista. Valtaosa kaupunkiarkeologisista aineistoista tavatuista naudoista on saavuttanut ainakin yli kahden vuoden iän, ja monet ovat eläneet yli 4- tai 5-vuotiaiksi, joten kyseessä ovat luultavasti lypsylehmät 43. Torniosta on myös viitteitä siitä, että sonnit luultavasti teurastettiin ruuaksi noin alle kahden vuoden iässä, kun taas lypsylehmät saavuttivat korkeamman iän 44. Maaseutukohteista nautojen ikää on arvioitu Hietaniemen Kirkkoniemessä ja Piitimen Gamla Kyrkbyssä, joissa vaikuttaa myös siltä, että nautoja kasvatettiin etupäässä maitotaloustarkoituksessa 45. Rovaniemen Ylikylän ja Limingan Heiskarin pienet aineistot saattavat myös viitata siihen suuntaan. 40 Lyman 2008: Virrankoski 1973; Lundholm 1993; Vahtola 1995: Vahtola 1995: Puputti 2005; 2007; Puputti 2010: Backe 1995; Vretemark

229 Maaseudun ruokakulttuurista Kuva 5. Kotieläinten lajijakauma fragmenttimäärään (NISP) perustuen. Samaa ruokaa syötiin sekä maalla että kaupungissa Kaupunkien ruokatalous liittyi monin sitein ympäröivän maaseudun ruuantuotantoon. Keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla suurten kaupunkien asukkaat olivat usein täysin riippuvaisia talonpoikien tuottamasta ruuasta, joka hankittiin välikäsien, kuten teurastajien ja kauppiaiden kautta, kun taas pienempien kaupunkien asukkaat olivat läheisessä suhteessa talonpoikiin ja saattoivat tuottaa ja pyytää suurenkin osan omasta ruuastaan 46. Ruotsin valtakunnassa, ja etenkin sen pohjoisen osan pienissä kaupungeissa, kaupunkilaisten suhteet talonpoikiin olivat yleensä läheiset ja ruuantuotanto hyvin pitkälti paikallista ja omavaraista tiettyjä mausteiden kaltaisia tuontituotteita lukuun ottamatta 47. Ruuanjäteaineistojen perusteella vaikuttaa siltä, että kaupungeissa syötiin samaa ruokaa kuin ympäröivällä maaseudullakin. Samoja kotieläinlajeja hyödynnettiin (Kuva 5) ja maitotaloutta harjoitettiin. Myös riistan määrä Oulussa ja Torniossa heijastelee riistan osuutta ympäröivän maaseudun kohteissa; 1600-luvun Oulussa riistan osuus on noin 14 % ja 1600-luvun Torniossa se on noin 32 % (Kuva 2). Ei siis näytä siltä, että 1600-luvun kaupunkilaisten ruokavalio olisi eronnut merkittävästi ympäröivän maaseudun asukkaiden ruokavaliosta. Pohjois-Suomen kaupunkien ja maaseudun tuotannollisten suhteiden arvioiminen arkeologisen aineiston perusteella on kuitenkin haastavaa, sillä suurin osa maaseutuarkeologisesta aineistosta ajoittuu kaupunkien perustamista edeltävälle ajalle. Esimerkiksi Limingan Heiskarin ja Haukiputaan Kellon aineistot ovat Oulun perustamista vanhempia, kun taas Tornion Oravaisensaaren ja Rovaniemen Ylikylän aineistot ajoittuvat varsin laajalle aikavälille, 1400-luvulta ja 1700-luvuille, joten osa aineistosta ajoittuu kaupunkien aikaiseksi. Eläinluulöytöjen tarjoaman rajoitetun todistusaineiston perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että eläinperäisten tuotteiden osalta ruokavaliossa ei tapahtunut merkittäviä muutoksia Pohjois-Suomessa 1200-luvulta 1600-luvulle, sillä havaitut erot näyttävät heijastelevan nimenomaan kohteen maantieteellistä sijaintia, eivätkä niinkään ajoitusta (Kuvat 2-5). Maaseutuarkeologisten kohteiden ajoitukseen liittyvistä ongelmista huolimatta arkeologisten aineistojen perusteella on mahdollista tehdä joitakin päätelmiä kaupungin ja 46 Bowen 1998; Vretemark Virrankoski 1973: 148; Vretemark

230 Anna-Kaisa Salmi maaseudun ruuantuotannollisista suhteista. Oulussa ja valtakunnan eteläisemmissä kaupungeissa oli tapana, että lihakauppias tai teurastaja hankki maaseudulta karjaa myytäväksi kaupunkilaisille; kaupunkilainen osti kokonaisen eläimen, jonka lihakauppias tai teurastaja sitten teurasti häntä varten 48, kun taas Torniossa teurastajan ammatti mainitaan ensimmäisen kerran vasta 1700-luvun loppupuoliskolla 49. Sekä Oulun että Tornion kaupunkiarkeologisista aineistoista löytyneiden naudan luiden anatominen jakauma viittaa myös siihen, että kaupungeissa teurastettiin kokonaisia nautoja, ei niinkään ostettu erillisiä lihapaloja kauppiaalta 50. Peuran ja lampaan tai vuohen anatomiset jakaumat kaupunkiarkeologisissa aineistoissa kuitenkin viittaavat siihen mahdollisuuteen, että kaupunkeihin olisi tuotu jonkin verran parempia ruhonosia myyntiin 51. Rovaniemen Ylikylän, Limingan Heiskarin ja Tornion Oravaisensaaren naudan, lampaan tai vuohen ja peuran anatomiset jakaumat eivät viittaa siihen, että tiettyjä ruhonosia olisi myyty kaupunkeihin, vaan eri ruumiinosat näyttävät olevan suhteellisen tasaisesti edustettuja, kun tarkastellaan minimielementtimääriä 52 (Taulukko 4). Tosin lampaan tai vuohen luiden määrä on niin vähäinen sekä Heiskarissa että Ylikylässä, ettei niistä voi tehdä luotettavia päätelmiä. Oravaisensaaren aineistosta ei ollut mahdollista laskea minimielementtimääriä luuraportista 53 puuttuvien tietojen vuoksi. Aineistossa parhaiten edustettuina olevat ruhonosat, kallo, sorkat ja jalkapöydänluut, ovat kuitenkin erittäin hyvin säilyviä ja helposti lajin tasolle tunnistettavia ja luultavasti siksi yliedustettuja, joten vaikuttaa siltä, että myöskään Oravaisensaaresta ei ole myyty naudan, peuran tai lampaan ruhonosia. Osa materiaalista saattaa kuitenkin ajoittua kaupunkien perustamista edeltävälle ajalle eikä si- Taulukko 4. Naudan (N), lampaan tai vuohen (L/V) ja peuran (P) anatominen jakauma fragmenttimäärinä ja minimielementtimäärinä (sulkeissa) Pohjois-Suomen maaseutuarkeologisissa kohteissa. Liminka Heiskari Tornio Oravaisensaari *) Rovaniemi Ylikylä N L/V N L/V P N L/V P kallo 12 (1) 2 (1) (2) 2 (1) 7 (2) atlasnikama 1 1 (1) nikama 3 2 (2) lapaluu (1) olkakuu 3 (2) (1) 1 (1) 1 (1) värttinäluu 1 (1) (3) 2 (2) kyynärluu (1) 1 (1) kämmenluu 1 (1) 1 (1) ranne 6 (2) sorkka (2) 3 (2) lantio (2) reisiluu sääriluu nilkka (1) 1 (1) jalkapöydänluu 1 (1) 1 (1) (2) *) Minimielementtimääriä ei mahdollista laskea raportista puuttuvien tietojen vuoksi 48 Virkkunen 1953: 158; Vretemark 2001: Mäntylä 1971: Puputti 2005; 2009; 2010: Puputti 2005; 2010: 28 29, Minimielementtimäärä ilmoittaa pienimmän mahdollisen lukumäärän kyseistä luuta, josta aineistossa havaitut luufragmentit voivat olla peräisin. Ks. esim. Lyman 2008: Ohtonen

231 Maaseudun ruokakulttuurista ten kerro kaupungin ja maaseudun tuotannollisista suhteista. Backen 54 mukaan Piitimen Gamla Kyrkbyn aineiston perusteella vaikuttaa siltä, että talonpojat möivät naudan lihaisempia ruhonosia, mutta on huomioitava, että teurasjäteosien yliedustus aineistossa saattaa johtua myös siitä, että suurin osa niistä on irtonaisia hampaita, alaleukoja ja jalkapöydänja kämmenluita, jotka ovat monia muita luurangon osia paremmin säilyviä 55. Maaseutukohteista löytyneiden naudanluiden perusteella tehdyt ikäarviot eivät viittaa siihen, että nuorta lihakarjaa olisi myyty kaupunkeihin, sillä maaseutukohteista löytyi sekä nuorten että vanhojen nautojen luita 56 (Taulukko 3). On kuitenkin huomioitava, että pohjoissuomalaiset aineistot ovat varsin pieniä ja niistä on pystytty arvioimaan ikää vain muutaman naudanluulöydön perusteella. Osa kaupunkilaisten ruuasta saattoi siis tulla ympäröivän maaseudun talonpojilta, kun taas osa varmasti kasvatettiin ja pyydettiin itse. Kaupunkien ja maaseudun ruokakulttuurien yhtäläisyydet johtuivatkin varmasti sekä tuotannollisista suhteista että alueellisista perinteistä. Konttiluut pohjoisena herkkuna Varsinaisista ateriakokonaisuuksista ja ruokalajeista, etenkin talonpoikaisväestön piirissä, on tutkittavalta ajanjaksolta melko vähän tietoa. Hieman myöhemmin, 1700-luvulta eteenpäin, tunnetaan jonkin verran ateriakuvauksia muun muassa matkakertomuksien yhteydessä. Vieraille tarjottiin esimerkiksi lohta, porsas- ja poronpaistia, makkaroita, olutta, teetä, kahvia ja vohveleita 57. Syrjäsen 58 mukaan oululaisessa porvarisperheessä syötiin 1800-luvulla kolmesti päivässä, ja ateriat koostuivat liha- ja kalakeitoista, padoista ja puurosta. Eräs tyypillinen ruokalaji tai ruokailutapa näkyy useimmissa pohjoisissa eläinluuaineistoissa; etenkin peurojen mutta myös nautojen kämmen- ja jalkapöydänluiden luuydin on syöty siten, että luu on joko kokonaan rikottu pitkittäissuuntaisesti, tai sen sekä proksimaalisesta että distaalisesta päästä on poistettu pitkittäinen kappale, jotta luuytimeen on päästy käsiksi (Kuva 6). Tällä tavalla rikottuja luita on tavattu Oulusta 59, Torniosta 60, Limingan Heiskarista sekä Rovaniemen Ylikylästä. Ylikylässä kaikki peuran kämmen- tai jal- Kuva 6. Rovaniemen Ylikylän kaivauksilta löytynyt peuran konttiluu (jalkapöydänluu), joka on halkaistu luuytimen syömistä varten. Mittakaava 1:2. 54 Backe Backe 1995: Fig Backe Regnard 1750 (1982); Wacklin 1844 (1924). 58 Syrjänen Puputti Puputti

232 Anna-Kaisa Salmi kapöydänluut oli käsitelty näin. Tapa on siis ollut yleinen Pohjois-Suomessa ja se tunnetaan myös saamelaisten parista. Saamelaiset ovat nauttineet poron konttiluita tai sääriluita, anatomisesti kämmen- tai jalkapöydänluita, värttinäluita ja sääriluita, yllä kuvatulla tavalla 61. Vaikka tapa on kansantieteellisissä kuvauksissa leimallisesti saamelainen, vaikuttaa siltä, että luvuilla se oli pohjoissuomalaiselle ruokakulttuurille yhteinen piirre. Talonpoikien ja kaupunkilaisten joukossa saattoi toki olla saamelaisia henkilöitä ja perheitä 62, mutta se, että naudan luita käsiteltiin samalla tavalla ja etenkin se, että esimerkiksi Torniosta tällä tavoin käsiteltyjä luita löytyi jokaiselta tutkitulta tontilta 63, viittaavat siihen, että kyseessä on ollut eri etnisten ryhmien jakama yleinen ruokailutapa. Lopuksi Tutkimusretki Pohjois-Suomen maaseutuarkeologisten kohteiden ruokakulttuuriin osoittaa, että alueella vallitsi omaleimainen pohjoinen ruokakulttuuri. Eläinluuaineiston perusteella vaikuttaa siis siltä, että riistaeläinten liha ja kala olivat keskeisessä osassa pohjoisessa ruokapöydässä, joskin riistan osuus oli pienempi Pohjois-Pohjanmaalla kuin Lapissa. Pohjoisten kaupunkien ja maaseutupaikkakuntien ruokakulttuureja yhdistää myös maitotalouden tuotantoeläiminä toimineiden nautojen päätyminen ruokapöytään, ja maitotalouden tuotteista osa varmasti kulutettiin paikallisesti. Pohjoisten paikkakuntien ruokakulttuureja yhdisti runsas riistan lihan syöminen. Riistan rooli kasvoi pohjoista kohti mentäessä, mikä johtui varmasti sekä luonnonolosuhteista että paikallisista perinteistä. Eräänä tyypillisenä ja alueelle omaleimaisena ruokatapana oli peuran ja naudan jalkapöydän- ja kämmenluiden rikkominen ja luuytimen syöminen. Vaikka peuranluiden rikkominen tällä tavalla on myöhempinä aikoina ollut leimallisesti saamelainen tapa, ei sitä voida 1600-luvun Pohjois-Suomessa liittää mihinkään tiettyyn etniseen ryhmään, vaan kyseessä lienee ollut alueen asukkaiden yhteinen tapa. Maaseutukohteiden ja kaupunkien välillä ei ollut eroa 1600-luvulla, vaan kaupungissa syötiin samaa ruokaa kuin ympäröivällä maaseudullakin. Paikallisilla perinteillä oli varmasti roolinsa tässäkin ilmiössä, sillä sekä Oulu että Tornio perustettiin vasta 1600-luvulla ja niiden väestö muodostui paljolti ympäröivän alueen talonpojista. Ruokakulttuuristen perinteiden lisäksi sukusiteet ja kauppakontaktit yhtenäistivät ruokakulttuuria maaseudun ja kaupungin välillä. 61 Itkonen 1921: 10; Hambleton & Rowley-Conwy 1997: 62; Lahti 2006: Vahtola 1991; Enbuske 1995: Salmi, käsikirjoitus. 232

233 Maaseudun ruokakulttuurista Bibliografia Painamattomat lähteet Lempiäinen, T. 2004a: Oulu Virastotalo makrofossiilitutkimus Tutkimusraportti. Biodiversiteetti- ja ympäristötutkimusosasto, Turun yliopisto: Turku. Lempiäinen, T. 2004b: Oulu Byströmin talo makrofossiilitutkimus Tutkimusraportti. Biodiversiteetti- ja ympäristötutkimusosasto, Turun yliopisto: Turku. Lempiäinen, T. 2007a: Oulu, Lyseo, makrofossiilitutkimus Tutkimusraportti. Turun yliopisto, Biodiversiteetti- ja ympäristötutkimusosasto: Turku. Lempiäinen, T. 2007b. Oulu Virastotalo Arkeologinen pelastuskaivaus makrofossiilitutkimus Tutkimusraportti. Turun yliopisto, Biodiversiteetti- ja ympäristötutkimusosasto: Turku. Nurmi, R. & Salmi, A-K. käsikirjoitus: LIH-2010, Liminka Heiskari, Keskiaikaisen talotontin koekaivaus Kaivauskertomus. Oulun Yliopisto, Arkeologian laboratorio: Oulu. Ohtonen, A. 1984: Tornion Oravaisen saaren luumääritykset. Käsikirjoitus Oulun yliopiston arkeologian laboratorion topografisessa arkistossa. Oulun yliopisto: Oulu Puputti, A. 2007: Oulun Lyseon kesän 2007 kaivausten eläinten luut. Osteologinen raportti. Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Salmi, A. käsikirjoitus: Becoming urban Food culture and idenity in early modern Tornio, Northern Finland. Vilkama, R. & Niinimäki, S., painossa. Hammasterveys Suu täynnä elämän jälkiä. Iin Vanhan Haminan kirkko ja hautausmaa. Arkeologisia tutkimuksia. Oulun Yliopisto/Iin kunta: Oulu/Ii. Tutkimuskirjallisuus Backe, M. 1995: Osteologisk analys av benmaterial från G:a Kyrkbyn. Wallerström, T. (toim.): Norrbotten, Sverige och medeltiden. Problem kring makt och bosättning i en europeisk periferi. Del 2 Bilagor: Lund Studies in Medieval Archaeology 15:2. Almqvist & Wiksell International: Stockholm. Bowen, J. 1998: To market, to market: animal husbandry in New England. Historical Archaeology 32(3): Enbuske, M. 1995: Ankarat ajat 1630-luvulta isoonvihaan. Saarnisto, M., Kotivuori, H., Vahtola, J. & Enbuske, M. (toim.): Rovaniemen historia vuoteen Kotatulilta savupirtin suojaan: Rovaniemen kaupunki: Rovaniemi. Grotenfelt, G. 1916: Vanhanaikainen suomalainen maitotalous. Otava: Helsinki. Halila, A. 1953: Oulun kaupungin historia II Kirjola: Oulu. Hambleton, E. & Rowley-Conwy, P. 1997: The medieval reindeer economy at Gaeccevaj njar ga 244 B in the Varanger Fjord, North Norway. Norwegian Archaeological Review 30(1): Hufthammer, A. K. 1995: Age determination of reindeer (Rangifer tarandus L.). Archaeozoologia 7(2): Itkonen, T.I. 1921: Lappalaisten ruokatalous. Société Finno-Ougrienne: Helsinki. Kallio-Seppä. T. 2010: Uuden ajan alussa perustettujen kaupunkien arkeologiaa kahdella vuosikymmenellä. SKAS 1/2010: Kallio-Seppä, T. 2011: 1600-luvun lopun oululainen hopealusikka. Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.): Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja: Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta: Oulu. Koivunen, P. & Sarkkinen, M Haukiputaan Kellon historiallisen ajan arkeologinen tutkimus. Arkeologian tutkimusraportti 9. Oulun yliopisto: Oulu. Kostet, J. & Närhi, K. 1979: Arkeologiset tutkimukset Ylikylässä Rovaniemen maalaiskunnassa kesällä Faravid 3/1979:

234 Anna-Kaisa Salmi Lahti, E. 2006: Bones from Sápmi: reconstruction of the everyday life of two ancient Saami households. Herva, V.-P. (toim.): People, Material Culture and Environment in the North. Proceedings of the 22nd Nordic Archaeological Conference: University of Oulu: Oulu. Lundholm, K. 1993: Elinkeinojen kehitys. Hederyd, O. & Alamäki, Y. (toim.): Tornionlaakson historia 1. Jääkaudelta 1600-luvulle: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Tornio. Luukko, A. 1954: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta: Oulu. Lyman, R.L. 2008: Quantitative Palaeozoology. Cambridge University Press: Cambridge. Miller, F.L. 1974: Biology of the Kaminuriak Population of barren-ground caribou. Part 2. Dentition as an indicator of sex and age: composition and socialization of the population. Canadian Wildlife Service Report Series 31. Canadian Wildlife Service: Ottawa. Mäntylä, I. 1971: Tornion kaupungin historia. 1. osa Tornion kaupunki: Tornio. Nurmi, R. 2009: The others among us? Saami artefacts in a 17th century urban context in the town of Tornio, Northern Finland. Äikäs, T. (toim.): Máttut Máddagat, The roots of Saami ethnicities, societies and spaces/places: Giellagas Institute: Sastamala. O Connor, T.P. 2003: The Analysis of Urban Animal Bone Assemblages: A Handbook for Archaeologists. Council for British Archaeology: York. Paavola, K. 1984: Historiallisen ajan maaseutuarkeologiaa Rovaniemen maalaiskunnassa. Faravid 8/1984: Paavola, K. 1988: Från ödemarksgårdar till en avkroksby. Rovaniemis bebyggelsehistoria betraktad ur en arkeologisk synvinkel. Julku, K. (toim.): Nordkalotten in en skiftande värld Kulturer utan gränser och stater över gränser: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Paavola, K. 1995: Kissalla mitattu kylä. Ylikylän kaivaukset vuosina ja Saarnisto, M., Kotivuori, H., Vahtola, J. & Enbuske, M. (toim.): Rovaniemen historia vuoteen Kotatulilta savupirtin suojaan: Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta: Rovaniemi. Puputti, A. 2005: Eläinluututkimuksia 1600-luvun Oulusta Kajaaninkadun ja Byströmin talon luulöydöt. Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.): Historiaa kaupungin alla Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa: Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Puputti, A. 2007: Ruuanjätteitä tunkiolla. Pikisaaren kesän 2006 kaivausten eläinluulöydöt. Faravid 31: Puputti, A. 2008: A zooarchaeology of modernising human-animal relationships in Tornio, Post-Medieval Archaeology 42(2): Puputti, A. 2010: Living with animals. A zooarchaeological analysis of urban human-animal relationships in early modern Tornio, BAR International Series Archaeopress: Oxford. Puputti, A. & Niskanen, M. 2009: Identification of semi-domesticated reindeer (Rangifer tarandus tarandus, Linnaeus 1758) and wild forest reindeer (R.t.fennicus, Lönnberg 1909) from postcranial skeletal measurements. Mammalian Biology 74(1): Regnard, J (1982): Retki Lappiin. Otava: Keuruu. Reimer, P.J., Baillie, M.G.L., Bard, E., Bayliss, A., Beck, J.W., Blackwell, P G., Bronk Ramsey, C., Buck, C.E., Burr, G.S., Edwards, R.L., Friedrich, M., Grootes, P.M., Guilderson, T.P., Hajdas, I., Heaton, T.J., Hogg, A.G., Hughen, K.A., Kaiser, K.F., Kromer, B., McCormac, F.G., Manning, S.W., Reimer, R.W., Richards, D.A., Southon, J.R., Talamo, S., Turney, C.S.M., van der Plicht, J., & Weyhenmeyer, C.E. 2009: IntCal09 and Marine09 radiocarbon age calibration curves, 0-50,000 years cal BP. Radiocarbon 51(4):

235 Maaseudun ruokakulttuurista Sarajärvi, K. 2011: Lasia Tornionjoen rannoilta keskiaikaiset ja uuden ajan alun löydöt. Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.): Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja: Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta: Oulu. Scott, K.M. 1990: Postcranial dimensions of ungulates as predictors of body mass. Damuth, J. & MacFadden, B.J. (toim.), Body Size in Mammalian Palaeobiology. Estimation and Biological Implications: Cambridge University Press: Cambridge. Silver, I.A. 1969: The ageing of domestic animals. Brothwell, D. & Higgs, E. (toim.): Science in Archaeology. A Survey of Progress and Research: painos. Thames and Hudson: London. Syrjänen, A. 2001: Oulun kauppaporvareiden seuraelämää 1800-luvun alkupuolella. Aartomaa, U., Grönholm, K. & Tamminen, M. (toim.): Kulttuurihistoriallinen keittokirja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Tamminen, M. & Morelius, B. 2009: Keittiöantiikkia. Otava: Helsinki. Tranberg, A. 2005: Hyönteisfossiileja Oulun kaupungintalon tontilta. Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.): Historiaa kaupungin alla Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa: Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16. Pohjois-Pohjanmaan museo: Oulu. Vahtola, J. 1991: Kansojen moninaisuus. Hederyd, O. & Alamäki Y. (toim.): Tornionlaakson historia 1. Jääkaudelta 1600-luvulle: Tornionlaakson kuntien historiatoimikunta: Tornio. Vahtola, J. 1995: Kiinteän asutuksen synnystä kappeliseurakunnan perustamiseen. Saarnisto, M., Kotivuori, H., Vahtola, J. & Enbuske, M. (toim.): Rovaniemen historia vuoteen Kotatulilta savupirtin suojaan: Rovaniemen kaupunki: Rovaniemi. Vilkama, R. 2011: Iin Vanhan Haminan vainajien hammassairaudet pohjoisen ruokavalion kuvastajina n AD. Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.): Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja: Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta: Oulu. Villa, P. & Mahieu, E. 1991: Breakage patterns of human long bones. Journal of Human Evolution 21: Virkkunen, A.H. 1953: Oulun kaupungin historia I. Kaupungin alkuajoilta isonvihan loppuun, painos. Oulun kaupunki: Oulu. Virrankoski, P. 1973: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III. Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1600-luvulla. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta: Oulu. Vretemark, M. 1995: Analys av benmaterialet från Kyrkudden. Wallerström, T. (toim.): Norrbotten, Sverige och medeltiden. Problem kring makt och bosättning i en europeisk periferi. Del 2 Bilagor: Lund Studies in Medieval Archaeology 15:2. Almqvist & Wiksell International: Stockholm. Vretemark, M. 2001: Om nyttan av nötdjur. Andrén, A., Ersgård, L. & Wienberg, J. (toim.): Från stad till land. En medeltidsarkeologisk resa tillägnad Hans Andersson: Almqvist & Wiksell International: Stockholm. Wacklin, S (1924): Satanen muistelmia Pohjanmaalta. Gummerus: Jyväskylä. 235

236 Anna-Kaisa Salmi Liite 1. Lajijakaumat maaseutuarkeologisissa kohteissa fragmenttimäärinä. Liminka Heiskari Rovaniemi Ylikylä Tornio Oravaisensaari *) Piteå Gamla kyrkby *) Hietaniemi Kirkkoniemi ) Haukipudas Kello *) Nauta (Bos taurus) Lammas/vuohi (Ovis aries/capra hircus) Sika (Sus scrofa domesticus) Peura (Rangifer tarandus) Hirvi (Alces alces) Sorkkaeläin (Artiodactyla) Hevonen (Equus caballus) Koira (Canis familiaris) 1 Kissa (Felis catus) 6 Rotta (Rattus sp.) 1 Majava (Castor fiber) 1 1 Päästäinen (Sorex sp.) 1 Karhu (Ursus arctos) 4 Hylje (Phocidae) Metsäjänis (Lepus timidus) Ihminen (Homo sapiens) 3 Nisäkäs (Mammalia) Metso (Tetrao urogallus) Teeri (Tetrao tetrix) Riekko (Lagopus lagopus) 4 2 Pyy (Bonasa bonasia) 1 Kana (Gallus domesticus) 1 Kanalintu (Galliformes) Merihanhi (Anser anser) 2 Kuikka (Gavia arctica) 1 Varpushaukka (Accipiter nisus) 1 Lintu (Aves) Hauki (Esox lucius) Ahven (Perca fluviatilis) Lahna (Abramis brama) 6 Säyne (Leuciscus idus) 5 Made (Lota lota) 1 Kuha (Sander lucioperca) 4 Särkikala (Cyprinidae) 7 1 Kala (Pisces) Yhteensä *) Tunnistamattomien fragmenttien määrää ei ole ilmoitettu ) Lajijakauma ilmoitettu minimiyksilömäärinä. Tunnistamattomien fragmenttien lukumäärää ei ole ilmoitettu 236

237 Kasvimaiden historiaa KASVIMAIDEN HISTORIAA POHJOIS-POHJANMAAN RANNIKOLLA JA PERÄPOHJOLASSA 1500-LUVULTA 1800-LUVULLE Annemari Tranberg Johdanto Tarkastelen tässä artikkelissa Pohjois-Pohjanmaan ja Peräpohjolan asukkaiden kasvien käyttöä osana jokapäiväistä talouttaan. Tavoitteena on esittää yleiskuva alueen varhaisesta puutarha- ja kasvimaakulttuurista sekä luontaisten kasvien käytöstä perustuen kirjallisuuteen ja makrofossiilitutkimukseen. Keskeisinä tarkastelun kohteina ovat Oulun ja Tornion kaupungit ja 1700-luvuilla. Pyrkimyksenä on rakentaa mielikuva siitä, mitä yrtti-, mauste- ja ruokakasveja tavalliset ihmiset todellisuudessa kasvattivat pihoillansa tuona puutarhakulttuurin varhaisaikana. Puutarhahistorian keskeiset termit, kuten ryytimaa (ruotsin kielen sanasta kryddgård) ja kaalimaa (ruotsin kålgård), ovat tarkoitusperiltään epämääräisiä, koska kumpaakin termiä on käytetty puhuttaessa kasvimaasta. 1 Siitä, kuvaako kulloinkin käytetty termi todellisuutta, ei ole aina näyttöä. Kaalimaassa ei kasvatettu vain kaalia, vaan kaali oli yleissana vihanneksille. Ryyti-sana taas viittaa mausteeseen. Ryytimaassa kasvatettiin mausteita ruokaan. Todellisuudessa kumpaisessakin tarhassa kasvatettiin sekalaista joukkoa sekä ruokaettä lääkekasveja. Puutarha-sana viittaa puihin ja niistä erityisesti hedelmäpuihin. Nämä määritelmät ovat käytössä tässä artikkelissa. Käytän modernia kasvimaa-sanaa, mikäli lähteessä ei erikseen viitata ryyti- tai kaalimaahan. Joka tapauksessa keskiaikaisissa luostarilähteissä yleensä kirjoitetaan yrttien ja ruokakasvien kasvatuksesta, mutta talonpoikaisessa yhteydessä painotus on yleensä kaalien eli minkä tahansa syötävän kasvin kasvatuksessa. Uudelle ajalle siirryttäessä variaatio termien käytössä kasvaa. Ryytimaiden, kaalimaiden ja puutarhojen historiaa on tutkittu hyvinkin kattavasti, kun kyseessä ovat Etelä- ja Lounais-Suomi. Pohjois-Suomen ja Pohjanmaan varhaiset vaiheet, aina 1500-luvun loppuun asti, ovat puolestaan jokseenkin tietämättömyyden peitossa. Uuden ajan kaupunkien asukkaiden todellisesta kasvikokoelmasta ei myöskään ole tietoa. Yksi merkittävä tekijä tähän asiantilaan on lähteiden puuttuminen. Tieto siitä, mitä kasveja ihmiset kasvattivat, koskee varhaisessa vaiheessaan luostarien ja kartanoiden tai 1 Yrtti eli yyrtti tulee sanast ört (Ganander 1997: 1163). Yrttikasveja käytetään pääosin muuhun kuin ruoaksi, esimerkiksi hajusteiksi, mausteeksi ja värjäykseen. 237

238 Annemari Tranberg linnojen sekä myöhemmin säätyläisten harrastusta luvulla Oulun alueen kasveista kirjoittivat Johannes Snellman sekä apteekkari Johan Julin. Näistä jälkimmäinen luetteloi kasveja myös Kemistä ja Torniosta. 2 Säätyihin kuulumattomien ihmisten jokapäiväisestä elämästä, tavasta käyttää ympäristön kasvillisuutta lääkintään tai ruoaksi ynnä muuhun, on kuitenkin vähemmän kirjallista tietoa. Historiallisissa lähteissä, esimerkiksi erilaisissa vero- ja tulliluetteloissa, näkyvät taloudellisesti tärkeät asiat, joten historian tutkimuksessa huomio on perinteisesti kohdistunut niihin. Kaalimaiden ja ryytimaiden sekä myöhemmin myös puutarhojen kehitykseen Suomen alueella ovat vaikuttaneet niin ulkomaiset vaikutteet, kuten hansakauppa, kuin paikallisetkin tekijät. Merkittävä tekijä on ollut paikallinen ilmasto ja maaperä. Puutarhakulttuuri olisi saattanut rantautua pohjoiseen nopeammin, ellei kylmä ilmanala olisi ollut niin suuri este. Pohjolan ja koko Euroopan ilmastossa oli kylmä vaihe 1500-luvun alkupuolelta 1700-luvun puoleen väliin. Pohjoisen näkökulmasta vaativat kasvit, kuten hedelmäpuut, alkoivat menestyä Torniossakin 1700-luvun loppupuolella, jolloin ilmasto alkoi olla puutarhaharrastusta ajatellen suopeampi. Keskiajan tuulet puutarhahistoriassa Suomen puutarhahistorian ensiaskeleet, jotka siis alkavat yrttien kasvatuksesta, otettiin kruunun ja kirkon edustajien piirissä. Katolinen kirkko hallitsi ja kontrolloi lääkintätointa koko keskiajan ja edisti lääkitsevien yrttien viljelyä alueellaan 3. Luostareista, linnoista ja kartanoista tuli puutarhakulttuurin edelläkävijöitä. Ilmeisesti Koroisten niemen piispankartanossa on ollut puutarha jo 1200-luvulla. Varmempaa tietoa on 1249 Turkuun perustetusta Pyhän Olavin luostarista, jossa oli kaalimaa. Turun linnassa kerrotaan olleen ryytimaa 1300-luvun lopulla. Yrtti- ja ruokakasvien kasvattamista vaikeampaa oli puuvartisten kasvien, esimerkiksi hedelmäpuiden, kasvattaminen. Se vaati jo sitoutumista asiaan. Yritystä hedelmäpuiden kasvatukseen oli jo 1339, jolloin valtioneuvos Fleming tilasi Tallinnasta omena- ja päärynäpuita. 4 Virossa tietotaito oli päässyt kehittymään aikaisemmin jo pelkästään suotuisamman ilmaston ansiosta. Luostarien aika oli suhteellisen lyhyt, ja siksi niiden todellinen vaikutus ympäristön kasvi-innostukseen on ollut ajalleen vähäinen. Keskiajan ryytimaiden kasvivalikoima koostui enemmän lääkintäkasveista kuin ruokatalouden tuotteista. Lääkintätietous perustui paljon antiikin ajan oppeihin, ja nämä perustuivat taas Välimeren alueen kasveihin. Välimerellisiä kasveja on hankala kasvattaa kylmässä pohjoisessa. Tästä syystä osa lääkintäkasveista tuli hansakauppiaiden matkassa muualta. Lisäksi joitakin vaikeasti saatavia kasveja korvattiin kotoperäisillä kasveilla. Korvaavan kasvin valinta ei aina perustunut todelliseen tietoon sen vaikuttavista aineista, vaan valinnan perusteena on ollut esimerkiksi kasvin ulkonäkö. Myrtti esimerkiksi saatettiin korvata suopursulla 5. Hyvä esimerkki paikallisen kasviston hyödyntämisestä on havaittavissa Naantalin birgittalaisluostarin kirjasta 1400-lu- 2 Ks. Väre et al. 2005: Vuorela 1975: Ruoff 2002: 8. 5 Ruoff 2002: 14,

239 Kasvimaiden historiaa vulta. Siinä annettiin neuvoja terveyden- ja sairaudenhoidosta ja ruoan maustamisesta paikallisilla kasveilla. 6 Vielä 1400-luvulla katolisella kirkolla oli johtava rooli yhteiskunnassa, mutta uskonpuhdistuksen myötä luterilainen kirkko otti hiljalleen saman roolin 1500-luvun kuluessa itselleen. Mikael Agricolan rukouskirja 7 luettelee muun muassa 1500-luvulla käytettyjä lääkekasveja. Kirja on erinomainen kuvaus kasveista, joita kasvatettiin nimenomaan kirkon hoivissa 8. Vaikka kirja onkin ensimmäinen suomenkielinen kansantajuinen teos, tavallinen kansa ei lukutaidottomuuttaan ja köyhyyttään - siihen yltänyt. Rahvaan kasviharrastuksista se ei kerro. Hansakauppa oli ollut merkittävä virkistävä tekijä ryytimaiden ja puutarhojen kasvitarjontaan. Suurten löytöretkien aikaan myös pohjoisen maailmankuva laajeni muun muassa tuontitavaroiden monipuolistuessa luvulta onkin enemmän mainintoja kasvien kasvatuksesta Suomessa. Kuusiston piispanlinnassa oli jo 1400-luvun lopulla kirsikkatarha, yrttitarha sekä palsternakkamaa. Kustaa Vaasan aikana kuninkaankartanoista tehtiin mallitiloja ympäristön asukkaille. Varhaisin maininta talonpoikaisista kaalimaista tulee Espoosta 1500-luvun puolivälistä. 9 Tuohon aikaan kasveja joko kasvatettiin tai kerättiin yhä enemmän myös ruokavalion täytteeksi. Samaan aikaan Pohjanmaalta tai Lapista ei ole erikseen mainintoja ryyti- tai kaalimaista, vaikkakin Vaasassa, Korsholmassa, mainitaan herneenviljelyn alkaneen 1500-luvun lopulla luvun vireämpi puutarhakulttuuri 1600-luvulla Ruotsin aatelisto keskittyi yhä enemmän puutarhoihin. Tavalliselle kansalle kaalimaiden salat eivät nähtävästi kuitenkaan päässeet kunnolla avautumaan. Vaikka aikaa leimasivat edeltävää kautta laajemmat kansainväliset yhteydet, 1600-luvun huono varallisuustilanne ja runsas määrä katovuosia hidastivat uusien puutarhatrendien omaksumista. Lisäksi valtakunnan kireä rahatilanne alkoi näkyä myös puutarhan pidossa erityisesti vuosisadan loppupuolella. Monet suomalaiset nuorukaiset opiskelivat ulkomailla ja saivat sieltä uusia vaikutteita. Niin oululaiset kuin torniolaisetkaan eivät olleet tässä poikkeus. Lisäksi Ruotsiin ja Suomeen tuli ulkomailta ihmisiä, jotka perustivat omat puutarhansa luvun puolivälistä on tietoja siitä, että muun muassa Vaasan kaupungissa oli ulkomaalaisten perustamia vihannesviljelmiä. 11 Myös porvareilla alkoi siis olla kasvimaita. Vuosilta 1656 ja 1657 on maininta oululaisen pormestarin ja raatimiehen toimenpiteistä liittyen kaalimaan ja puutarhan hankin- 6 Ruoff 2002: Lempiäinen & Häkkinen Luettelo Agricolan rukouskirjan kasveista: maarianverijuuri, selleri, rohtopähkämö, saksankumina, mustaselja, inkivääri, galangajuuri, koiruoho, valkosipuli, punakoiso, salaatti, selleri, neilikka, nokkonen, omena, päärynä, pippuri, puolanminttu, ruuta, salvia, sinappi, ruokasipuli, viiniköynnös, raparperi, aaloe. 9 Ruoff 2002: 8, Piispala 2002: Piispala 2002:

240 Annemari Tranberg Kuva 1: Keskiajalla perustetun (Limingan Virkkulan) Annalan tilan nykyinen kasvimaa. Puuceen läheisyydessä ja navetan takana kasvatetaan yhä perinteisiä kasveja, mutta myös uudempia lajikkeita. Kuva: Annemari Tranberg. taan. 12 Puutarhaharrastuksen on täytynyt olla kuitenkin yleisempää, kuin dokumentaatio antaa ymmärtää, koska Oulussa kerrotaan olleen tuolloin jo useampi ammattipuutarhuri. Tavanomaista kaalimaata varten tuskin palkattiin ammatti-ihmistä. Pohjois-Pohjanmaalla herneen viljely oli vielä vähäisempää, mutta kaalimaat olivat jo kaupungeissa yleisiä. Niiden perustaminen kaupunkiaidan sisäpuolelle oli merkki suotuisasta sosiaalisesta asemasta yhteisössä. Puutarhan tai kaalimaan perustaminen kaupunkiin oli luvanvaraista. Porvarille se suotiin helposti. Tässä maanjakopolitiikassa oli myös poikkeuksia, kuten esimerkiksi 1700-luvun alun Torniossa, jossa suuri osa saaren väestöstä oli paennut sodan jaloista ja yhteisön köyhimmät viljelivät kaupungin mailla miltei rajoituksetta. 13 Vielä 1500-luvun pikkukaupunki ei erottunut paljon maaseudusta. Elinkeinollinen ja yhteiskunnallinen eriytyminen erotti ne toisistaan luvulla suoritettiin hallinnollisia toimenpiteitä, jotka ajan saatossa vaikuttivat kaupunkien fyysiseen ja elinkeinolliseen rakenteeseen. Suurvalta-ajalla ( ) kaupungit haluttiin rakenteellisestikin erottaa maaseudusta. Säännönmukaisuus alkoi näkyä sekä ruutukaavassa että puutarhoissa. Suljetut pihat ja tulliaidat kaupungeissa alkoivat olla normi, kuten esimer- 12 Virkkunen 1953: Mäntylä 1971: 203, 123; Piispala 2002: Virrankoski 1973: 747; Nurmi 2011:

241 Kasvimaiden historiaa kiksi Vaasan kaupungissa. 15 Samantapainen ulkoasu oli myös Tornion kaupungilla. Tontit olivat umpeen rakennettuja ja ahtaita. Myös ulkonäköseikkoihin alettiin kiinnittää huomiota. Porvareiden tuli pitää katuosuutensa ja pihansa kunnossa ja siisteinä. Torniosta on maininta, jossa asukkaita kehotetaan pitämään portit kiinni, jotta sisäpihalla oleva tunkio ei näkyisi. 16 Tunkiota ei kuitenkaan tarvinnut kuljettaa muualle, koska asukkaat halusivat varastoida kallisarvoisen lannoitteensa vastaisen varalle (Kuva 1). Omalla pihalla tunkiota pystyi valvomaan paremmin luvun arkkitehtuurille ominainen säännönmukaisuus näkyy myös puutarhoissa, joiden piti koostua suorakulmaisista alueista. Ylempien luokkien elämää siis säätelivät muoti-ilmiöt, kuten nykyäänkin. Täten myös puutarhatietous oli sivistyksen osa-alue, joka tuli hallita. Vuosisadan alussa uusien kasvien kasvattaminen oli vielä vireätä. Vaasan Korsholman linnassa oli vuonna 1652 puutarhureita ja heidän renkejään hoitamassa päärynä- ja omenapuita. Tietotaito erilaisista metodeista kasvoi, ja esimerkiksi Turussa kasvatettiin viinirypäleitä viinikasteissa. 17 Kun ihmisiä yritettiin saada istuttamaan puita maillensa, neuvonnassa toimi paremmin hyötynäkökulma kuin visuaalinen näkökulma. Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe esimerkiksi kehotti turkulaisia istuttamaan puita, jotta ne suojelisivat taloja tulipalolta. 18 Siinä missä porvarit, myös pappilat omaksuivat kasvien kasvatusharrastuksen. Olihan kirkolla siinä perinteitä. Suomen pappiloiden puutarhoista on tältä vuosisadalta hajanaista tietoa. Esimerkiksi Siikajoen pappilassa harrastettiin 1670-luvulla monipuolista yrttien ja vihannesten viljelyä. Kasvit 19 koostuivat sekä omasta tuotannosta että muualta tilattavista kasveista. 20 Vaikka kasvatettavien puutarhakasvilajien määrä näyttäisikin olleen pieni, on pohjoisen asukas päässyt maistamaan myös monipuolisempaa ruokaa. Oulun kaupungin pikkutulliluettelossa vuodelta 1669 on mm. nauriita, kaalia, herneitä, porkkanaa, omenaa, kurkkua, sipulia, katajanmarjoja sekä puolukoita. 21 Torniolainen talonpoika Erkki Erkinpoika tuotti itselleen nykyisen mittapuun mukaan kotoisia mausteita, kuten pippuria, suolaa ja inkivääriä. Tämä tapahtui 1600-luvun alussa. Ruokakulttuuri pääsi monipuolistumaan: tämän vuosisadan loppupuolella torniolaisesta pitopöydästä saattoi löytyä mm. ranskalaista viiniä, simaa, sokeria, korppuja, rinkeleitä, leivoksia, munia, jauhoja, manteleita, rusinoita, muun paikallisen perusruoan eli kalan lisäksi. Myös omenoita tuotiin tuolloin Tukholmasta. 22 Muutos vuodesta 1614 oli huomattava. Esimerkiksi Oulussa vierailleen kuningas Kustaa II Adolfin vierailullakaan ei ruokavaliossa nimittäin ollut ollenkaan lisukkeita. 23 Näinkin arvokkaan vierailun yhteydessä luulisi pöydässä olleen parhaat mahdolliset antimet. 15 Piispala 2002: 8; Ylimaunu 2007: Mäntylä 1971: Ruoff 2002: 26, Ruoff 2002: Ruoff 2002: 30, viittaa Siikajoen pappilan lääkitys- ja ruoanlaitto-ohjekirjaan, jossa on lueteltu 1670-luvulla viljeltyjä kasveja. Kasviluettelo on kasvivalikoimaltaan monipuolinen. 20 Ruoff 2002: Virkkunen 1953: Mäntylä 1971: Virkkunen 1953:

242 Annemari Tranberg Sotien ja hyödyn aikakausi 1700-luku 1700-luku jatkui samanlaisissa merkeissä kuin 1600-luku päättyi. Pohjolassa sodittiin, nähtiin nälkää ja kuoltiin kulkutauteihin. Melkein kaikki puutarhatietous hävisi vuosisadan alussa, koska se oli suurilta osin kokemus- ja vierasperäistä. Varsinkin 1600-luvun loppupuolella pakkaset olivat tappaneet hienojen hedelmätarhojen vierasperäiset puut. Kirkko oli noudattanut pitkää perinnettä kirjata tietoa lääke- ja maustekasvien kasvatuksesta. Näistä syistä uuden vuosisadan kasvimaavalikoima oli pitkälti samanlainen kuin edellisellä vuosisadalla. 24 Suuren Pohjan sodan ( ) jälkeen varallisuus koheni huomattavasti myös Pohjanmaan rannoilla 25 ja porvaristo alkoi perustaa puutarhoja yhä yleisemmin. Puutarhakulttuurin leviämistä edistivät valtakunnan politiikka ja ajan muoti-ilmiöt. Ulkomailta kumpuavat arkkitehtoniset tyylit ja eksoottiset kasvit maustoivat hyödyn aikakautta. Puutarhaharrastuksen leviäminen kulki käsi kädessä vaurauden ja hyödynajan politiikan kanssa. Suurena vaikuttajana puutarhakulttuurin vilkastumiseen oli siis politiikka, jolla kansaa yritettiin saada kasvattamaan uusia kasveja myyntiin. Tämä hyödyn aikakausi ( ) näkyi myös Pohjanmaalla. Kokkolassa yritettiin kovasti käynnistää tupakan kauppaviljelyä. Tässä tehtävässä onnistuttiinkin väliaikaisesti: 1763 saatiin Kokkolan tupakkatehdas käyntiin, mutta sen tappoi osaltaan Pietarsaaren oma tupakkatuotanto sekä Venäjältä salakuljetettu halpa tupakka. 26 Vaasalaiset olivat melko haluttomia uusiin kokeiluihin, 27 ja tämä olikin yleinen suhtautuminen Pohjanmaalla ja Perämeren pohjukassa. Esimerkiksi Torniossa oli useaa maaherran vuonna 1782 suosittelemaa kasvia jo kokeiltu ja ne oli havaittu alueelle sopimattomaksi. Tuolloin hampun, perunan ja ryytikasvien viljelyä päätettiin jatkaa. Muun muassa perunan, värimorsingon ja tupakan viljelyä yritettiin edistää. Näistä menestynein oli peruna, kuten historia on osoittanut. Perunan kokeiluja tehtiin jo 1720-luvulla, mutta sen läpimurto tapahtui vasta 1800-luvun alussa, jolloin sen viljely siirrettiin peltoon. 28 Tätä ennen perunaa yritettiin viljellä, vaihtelevin menestyksin, ihan omalla tontilla kasvimaalla. Viimeistään 1770-luvun katovuodet saivat länsipohjalaiset suosiollisiksi perunankasvatukselle luvulla peruna oli tavallinen kasvi ryytimailla sekä Vaasan ympäristössä että Oulussa ja Torniossa. 30 Yleinen kiinnostus puutarhoja kohtaan heräsi voimallisemmin luvuilla, jolloin puutarha alkoi olla jo vakiona pappiloissa ja virkataloissa. 31 Näin oli myös ryytimaiden laita. Jonas Cajanuksen Vaasan kartassa vuodelta 1750 kaupungin tonteilla on runsaasti ryytimaita. 32 Sama piirre on havaittavissa esimerkiksi 1800-luvun Tornion palo- 24 Ruoff 2002: Piispala 2002: Nikander 1945: Piispala 2002: Talve 1990: Halila 1984: Halila 1953: 443; Mäntylä 1971: 411; Piispala 2002: Vuorela 1975: Piispala 2002:

243 Kasvimaiden historiaa vakuutuskirjojen kartoista. Yhä edistyneemmät puutarhaideat tulivat maahan samaa tuttua reittiä noudattaen. Pomeranssihuoneiden rakentaminen mahdollisti yhä eksoottisempien kasvien kasvatuksen. Suomeen nämä ansarit eli uranssit tulivat aika lailla samalla aikataululla kuin muuallekin Eurooppaan. Niitä alettiin perustaa pikkuvihan jälkeen, ja 50-luvulta lähtien niitä oli myös kartanoissa ja pappiloissa. 33 Oulun ja Tornion seudulta näistä ei ole vielä mainintaa. Vaikka hyödyn näkökulma oli olennaisin lähtökohta puutarhaa perustettaessa, toivat ylemmän luokan kansalaiset myös koristeellisia kasveja ulkomailta. Niin sanottujen hyödyttömien kasvien voittokulku puutarhoissa alkaa vasta 1800-luvulla. Syreeni tuotiin Tukholmasta Turkuun vuonna Vaasan seudulla kokeiltiin 1730-luvulla muun muassa kirsikkapuita. Tuolloin Vaasassa kasvoi kirsikka-, päärynä- ja omenapuita sekä syreeniä. Tästä voidaan päätellä, että syreeni levisi nopeasti ympäristöön. Kauneudelle oli jo tilausta luvulla hedelmäpuut eivät kuulemma menestyneet Vaasan pohjoispuolella. 35 Tosin tätä tietoa kohtaan voidaan olla varautuneita. Torniossa ensimmäinen puutarha perustettiin 1776 ja toinen ilmeisesti viimeistään 1782, jolloin Merckell piirsi karttaansa kaksi puutarhaa. Joka tapauksessa tässä Tornion toisessa puutarhassa menestyivät kaalin lisäksi myös päärynä- ja omenapuut. 36 Nämä eivät olleet Tornion ensimmäiset kasvimaat. Närän talon edustalle on piirretty muotoon rakennettu tarha. Tämä kartta on peräisin vuodelta , jolloin Maupertuis n retkikunta matkasi Tornioon. Seurueen kirjuri, Outhier, kuvailee nähneensä matkallaan myös Uumajan maaherran puutarhan. Heidän ollessaan Torniossa sinne tuotiin laivalla mm. omenia ja appelsiineja. 37 Vaikka ruokavaliota monipuolistettiin hedelmillä ja vihanneksilla, ulkomaiset ruokatavarat ja ennen kaikkea mausteet ovat olleet vielä 1730-luvulla torniolaisille aika uutta. Tähän viittaa se, että Outhier kertoo paikallisten panevan paljon ja sopimattomasti mausteita ruokaan. Kuka tietää, oliko kyseessä kulttuuriero vai vain yksittäistapaus arvoisan vieraan kunniaksi. Mausteina oli käytetty mm. sokeria, sahramia, inkivääriä, sitruunan ja appelsiinin kuorta ja kuminaa. Mäntylä kirjoittaa, että vuonna 1751 torniolaiseen juhlaruokapöytään kuului kalan, maitotuotteiden ja kotitilan eläinten lihan lisäksi herneitä, riisiryynejä, sokeria ja viikunoita. Mausteina oli tuolloin käytetty kanelia, muskottia, sahramia sekä kardemummaa, mutta vihannesten määrä oli vähäinen. 38 Ouluun tuotiin ja 1770-luvuilla mm. kuivattuja luumuja, viikunoita, rusinoita, manteleita, inkivääriä, anista, kanelia, saagoryynejä, pippuria, riisiryynejä, korintteja, sitruunoita sekä vuonna 1767 jopa ananasta. 39 Vuonna 1799 Oulussa vieraillessaan Acerbi 40 ja Clarke kuvailevat runsasta ruokatarjontaa. Pitopöydässä oli tuolloin mm. ulkomaisten hedelmien lisäksi paikallisia mar- 33 Ruoff 2002: Ruoff 2002: 46, Piispala 2002: Mäntylä 1971: Outhier 1975: 47, , Mäntylä 1971: Halila 1953: Italialainen seuramies Giuseppe Acerbi teki seurueineen huvi- ja opintomatkan Lappiin vuonna 1799, samaan aikaan kuin englantilainen Edward Daniel Clarke. 243

244 Annemari Tranberg joja, mesimarjoja ja suomuuraimia. Elintason nousu monipuolisti myös Oulun ja Tornion porvareiden ruokavaliota. Samana vuonna Clarke kertoo kestikievarissaan Torniossa kasvatetun perunaa, kaalia, porkkanaa, kurkkua, tupakkaa, salaattia, punajuurta ja palsternakkaa luvun puolelle mentäessä myös torniolaisessa pitopöydässä oli Oulun porvarien tapaan tarjolla tuontituotteiden lisäksi paikallisia marjoja sekä puutarhavihanneksia. 42 Puutarhatietoa makrofossiileista Kirjallinen lähdeaineisto kertoo pääsääntöisesti taloudellisesti tärkeät seikat sekä ylemmän luokan kasviharrastukset. Tällä hetkellä käsillä oleva makrofossiilitieto ei anna sekään enempää valaistusta alemman luokan puutarha- ja kasvimaakäytännöistä. Osaltaan tähän on vaikuttanut makrofossiilinäytteiden vähyys sekä myös niiden ottamisen perusteet. Kaupunkiarkeologiset kenttätutkimukset ovat nykyään pääsääntöisesti pelastuskaivauksia, joissa ei pyritä hankkimaan aineistoa minkään tietyn tutkimusongelman selvittämiseen, vaan dokumentoinnissa pyritään saamaan talteen maksimaalinen tieto. Makrofossiilinäytteet otetaan tällöin samalla periaatteella. Tällöin yksityiskohtaiset tutkimuskysymykset, kuten ihmisten ruokavalion, kasvimaiden lajivalikoiman tai käymälöiden jätteiden määrittely, eivät ole ensisijaisia, vaan pikemminkin tärkeää on eri kulttuurikerrostumien sijoittuminen tutkimuskontekstissaan. Peräpohjolan ja Pohjois-Pohjanmaan keskiaikaa ei ole käytännössä tutkittu makrofossiilien avulla. Iin Haminan keskiaikaisista kerrostumista löydetyt siemenet ovat ainoat viittaukset aiheeseen. Ne viittaavat luontaisiin kasveihin, joita ihminen on saattanut hyödyntää 43. Savikat (Chenopodium) ja sarat (Carex) ovat kaikki niin sanottuja villejä lajeja, joita on käytetty joko karjan tai ihmisen ruoaksi. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi nämä kasvit ovat erityisen hankalia määriteltäviä. Ei voida sanoa, onko jäänne kontekstissaan luonnostaan vai ihmisen ansiosta. Keskiajan ruokatalouden kasvit olivatkin suurilta osin jalostamattomia lajeja. Puhuttaessa myöhäisemmistä arkeologisista kohteista, on suurin osa näytteiden tunnistetuista siemenistä yleensä kosteikkokasveja ja kulttuuririkkaruohoja. Tämä on odotettavissa Tornion ja Oulun kaltaisissa lukujen kaupungeissa, joissa luontainen ympäristö on märkää merenranta- ja lampimaisemaa. Varsinaisista keittiökasveista tai koristekasveista ei ole juurikaan merkkejä. Viikunaa (Ficus carica) ja humalaa (Humulus lupulus) esiintyy muutamassa kohteessa. 44 Humala onkin yleinen talonpoikainen viljelykasvi aina keskiajalta saakka, ja viikunaa löytyy usein uuden ajan kaupunkilaisten ruokapöydästä. Arkeologisessa makrofossiiliaineistossa kuusi (Picea abies) on luontaisista kasveista parhaiten edustettuna. Kuusen neulaset runsaana esiintymänä viittaavat yleensä karjasuojaan, sillä kuusen havuja käytettiin karjan alustana 45. Katajan (Juniperus communis) ja vadelman (Rubus idaeus) jäänteitä löytyy myös ihmisasumusten liepeiltä useasti. Ne voivat olla luon- 41 Mäntylä 1971: 682; Clarke 1997: Mäntylä 1971: Tranberg Esim. Hyttinen & Oikarinen 2007: liite Halila 1954: 185; Ylimaunu 2007:

245 Kasvimaiden historiaa taista kasvustoa, mutta niitä on käytetty myös ruokana (vadelma) tai mausteena (kataja). Tosinaan näytteissä on myös hillaa (Rubus chamaemorus). Pohjois-Pohjanmaan ja Peräpohjolan kaupunkien makrofossiilimateriaali kertoo tällä hetkellä enemmän kaupunkiympäristöstä itsestään kuin ihmisten todellisesta ruokavaliosta ja kasvatetuista kasveista. Pohdintaa kasvien hyödyntämishistoriasta Vertauskohdetta kyseisen alueen maanviljelysväestön suhteesta kasveihin voidaan hakea alkuperäiskansan kasvienkäytöstä. Varhaisten saamelaisten keskuudessa käytettävien kasvilajien määrä on ollut vähäinen. Luonnonkasveista, joita voi käyttää vihanneksen tapaan, tärkeimmät ovat olleet väinönputki (Angelica archangelica), suolaheinät (Rumex), hapro (Oxyria digyna) ja maitohorsma (Epilobium angustifolium). Vaikka kasvilajien määrä onkin pieni, niillä on ollut runsaasti käyttötapoja. 46 Liikkuvassa elämänrytmissä luontaiset kasviesiintymät ovat olleet osa aikataulua. Luonnon marjat ovat runsaalla esiintymällään ihmetyttäneet jo varhaisimpia Lapin ja Pohjanmaan kulkijoita. Marjojen käyttötavat ovat vaihdelleet samalla tavalla kuin asenne niihin eri alueilla ja eri aikoina. On saatettu ajatella niiden olevan enemmän eläinten kuin ihmisten ruokaa. Toisaalta, katovuodet ovat luultavasti tehostaneet marjojen käyttöä. Käyttöasteeseen on vaikuttanut myös varastoinnin mahdollisuus. Marjojen varastoinnin on uskottu lisääntyneen siirryttäessä maanviljelyyn. 47 Voidaan kuitenkin pitää vallitsevana piirteenä, että luontainen kasviravinto on aina ollut lisukkeenomaista, joko mausteena, herkkuna tai hätäravintona käytettyä. Missä määrin puutarhakulttuurin kehittymisessä on jatkumoa entisestä luontaisten kasvien käyttämisestä, tai missä määrin puutarhakulttuuri ajatusmaailmanakin on kokonaan ulkopuolelta tuotua? Siirtyminen maanviljelyyn on yksinkertaistanut ruokavaliota ainakin siitä näkökulmasta, että perhekuntien on täytynyt keskittää voimavaroja enemmän tiettyjen ruoanhankintatöiden suorittamiseen. Siitä, että pohjalainen olisi lisännyt työtaakkaansa keräilyyn tai kasvien kasvattamiseen pelkästään ruokavaliota monipuolistaakseen, ei ole juurikaan merkkejä ennen 1700-lukua. Tämä kasvimaa- ja puutarhaharrastuksen herääminen näyttäytyy pääosin ulkopuolelta tuodulta. Vuonna 1799 Clarke kuvailee erään Tornion pohjoispuolen kylän asukkaita näin: Itsensä vuoksi he eivät tunnu näkevän sen enempää vaivaa, mitä toimeentulon kannalta on juuri välttämätöntä, sen hankittuaan he käyvät makaamaan. 48 Juuri tämä kuvaus koskee rahvasta. Matkakertomuksista käy ilmi, että eri matkailijat kiinnittävät huomiota eri asioihin. Esimerkiksi Linné, matkallaan 1732, kiinnittää huomionsa myös kansan käyttämiin yrtteihin ja lääkintään, kun taas Clarke, Outhier ja Acerbi huomioivat ruokatarjontaa enemmän makunystyröillään. Linné mm. kertoo, että lähes kaikissa torniolaisissa taloissa kuivatettiin pietaryrttiä (Tanacetum vulgare) ja mahdollisesti malia (koiruoho, A. absinthium) lääkkeeksi. Vaasan tienoilta hän mainitsee lääkekasveina käytetyt punakoison (Solanum dulcamara), nukulan (Leonurus cardiaca) ja hullukaalin (Hyoscyamus niger). 49 Punakoiso 46 Lempiäinen 1997: Ylimaunu 1995: 35 37; Lempiäinen 1997: Clarke 1997: Linné 1993:

246 Annemari Tranberg on luontainen laji eteläisimmästä osasta Suomea. Vaikka paikallisten luontaisten kasvien käytöstä ei muualla mainintaa olekaan, Linné antaa ymmärtää, että sitä on esiintynyt. Onhan tällaiseen hyötykäyttöön viittauksia jo keskiajalta, kun birgittalaisnunnat ottivat ruokatuotteita ympäröivästä kasvillisuudesta. Tällaisen paikalliseen ympäristöön sopeuttamisen olisi luullut saaneen aikaan suotuisan reaktion rahvaassa. Toisaalta, keskiajalla kiinnostus tuskin keskittyi gastronomiaan. Kasvien käyttö oli heille edelleen enemmän lääkinnällistä ja siten kansanparantajan hallussa. Matkustaessaan Lapissa 1799 Clarke kiinnittää huomion siihen, että ihmiset hyödynsivät hyvin marjansa. Tornion ja Kemin ympäristössä erityisesti köyhät talonpojat keräsivät hillaa ja mesimarjaa (Rubus arcticus) myyntiin. Sitä, kuinka suurta osaa marjat näyttelivät talonpojan ruokavaliossa, ei voi sanoa. Nousiko niiden arvostus myynnin myötä ja miten niiden ravintoarvo ymmärrettiin? Saiko tärkeää myyntiartikkelia poimija itse syödä määrättömästi? Joka tapauksessa aikalaisten porvarien pöydissä nämä kotoperäisetkin hedelmät olivat arvossaan. Siikajoen pappilan kasviluettelossa luvulla suurin osa kasveista on yrttinä käytettäviä, mauste- ja lääkekasveja. Noin 40 % kasveista oli syötäviä kasveja, juureksia tai vihanneksia. Kasvimaan perinne kotiapteekkina näkyy siis selvänä vielä 1600-luvullakin. Lisäksi melkein kaikki valikoiman lajit olivat vierasperäisiä. Osa maininnoista on epämääräisiä, jolloin vain suku on mainittu. Tällöin ei voida tietää, onko kyseessä ollut alkuperäinen laji vai tuontilaji. Tällainen on esimerkiksi maininta marunasta. Se on nimitys suvulle, jonka lajeista pujo (Artemisia vulgaris), koiruoho ja ketomaruna (A. Campestris) esiintyvät maassamme luontaisina tai ainakin muinaistulokkaina 51. Maustemaruna eli tunnetummin rakuuna (Artemisia dracunculus) on tuontilaji. Rantakaali 52 voidaan luokitella paikalliseksi lajiksi. Kaikki muut luettelon kasvit ovat joko juuri tuontilajeina yleistyneet (esimerkiksi punajuuri, Beta vulgaris var. rubra) tai jo pitkän keskiajalta jatkuneen kasvatushistorian esiintymiä. Tilanne ei ole juurikaan muuttunut Agricolan ajoilta. Suurin osa lajeista on ollut jo tuolloin alkuperältään vieraita yrttejä luvun kasvimaalla viljeltiin kuitenkin huomattavasti enemmän vihanneksia ja juureksia. Voitaisiin päätellä, että yrtit ovat tulleet tunnetuksi ennen vihanneksia ja juureksia. Tässä voidaan kuitenkin todeta, että vanhojen kasviluetteloiden tulkitseminen on vaikeaa, koska ei voida olla aina varmoja siitä, onko nimitys oikea tai vastaako se nykyistä nimistöä. Agricolan luettelossa on suhteessa enemmän luontaiseksi luokiteltavia lajeja. Maarianverijuurta (Agrimonia eupatoria) löytyy luontaisena kantana eteläisimmästä Suomesta, mutta muualla Suomessa, missä sitä kasvaakin, se on karannut vanhoilta rohdosviljelmiltä 53. Teenkin mausteena käytetty punakoiso menestyy myös eteläisimmässä osaa Suomea 54. Paikallinen ruoka- ja lääkekasvimme nokkonen (Urtica dioica) omaa hyvin vanhan ja vahvan perinteen kulttuurissamme Ruoff 2002: Piirainen et al. 2004: 355, 498. Pujosta on käytetty nimitystä maruna. Hiitonen & Kurtto 2000: Ilmeisesti joko rantakanankaali Barbarea stricta tai merikaali Crambe maritima. 53 Hiitonen & Kurtto 2000: Piirainen et. al. 2004: 83, Piirainen et. al. 2004: 130,

247 Kasvimaiden historiaa Luontaisen ympäristön hyödyntäminen näkyy parhaiten katovuosista selviytymisen asteessa. Maanviljelyksen osuuden kasvu heikensi väestön selviytymistä katovuosista, mutta karjankasvatusalueilla katovuosista selviydyttiin paremmin. Virrankosken mukaan Tornionjokilaakson väestö selvisi huomattavasti paremmin suurista kuolonvuosista kuin muu Pohjanmaa, joka menetti arviolta kolmasosan väestöstään. 56 Itse asiassa on arveltu, että koko muu Suomi menetti kolmasosan väestöstään noina vuosina. 57 Paikallisen kasvillisuuden hyödyntämisen laajuus katovuosinakaan ei kuitenkaan näy historiallisissa lähteissä. Kasviravinnon määrä ruokavaliossa on luultavasti noussut katovuosina. Kuitenkin esimerkiksi pettuleipä, jonka yleensä on ajateltu kuuluvan hätäruokiin, on ollut osana ruokavaliota myös normaalin elon vuosina. Sen käyttö on itse asiassa alentanut keripukin esiintymistä 58 ja se on siten ollut jopa parempi ruoka-aine kuin tavanomainen vaalea viljanjauho ja 1700-luvun torniolaiset ovat käyttäneet ruokavaliossaan hyvin paikallisia resursseja. Tämä näkyy runsaana riistan osuutena. 59 He ovat osaltaan siksi olleet vähemmän haavoittuvia katovuosina kuin jokin muu väestö, jonka ruokavalio perustuu raskaasti tuontiviljaan. Myös torniolaisten runsas kalan käyttö on saattanut vaikuttanut asiaan. Vauraus toi tuontitavaran matkassa myös uusia nautintoaineita. Kahvin käyttö kasvoi huimasti lukujen aikana. Lisäksi kiinalainen tee saapui Venäjälle 1700-luvun alussa. 60 Ennen teen saapumista sekä myös sen jälkeen suomalaiset joivat maustettua vettä. Tätä paikallista teetä varten täytyi kuivattaa joko luonnosta kerättyjä tai tontilla kasvatettuja kasveja. Mikael Agricola luettelee rukouskirjassaan eri kasveja, joista yllättävän suurta osaa voitiin hänen mukaansa käyttää juoman mausteena 61. Clarke mainitsee matkallaan Lapissa juoneensa neilikalla maustettua teetä. 62 Ennen teen yleistymistä maustettu vesi on ollut niin yleinen juoma, että pelkästään tätä juomaa varten on täytynyt olla tietotaitoa myös luontaisista kasveista. Tuontimausteilla maustamisen yleistyminen oli keskiaikaa myöhäisempää perua. Kaupunkimaiseen ympäristöön siirtyminen ei ole tarkoittanut sitä, että suhde luontoon olisi katkennut. Se on muuttanut muotoaan. Luontosuhteen muuttumiseen liittyy myös suhtautuminen puihin. Talonpoika on perinteisesti yrittänyt pitää puut ja pensaikot poissa pelloiltansa. Oli hyödyllisempää kaataa ne polttopuuksi. Kun puita alettiin suosia esteettisyyden takia ja kuten edellä mainittiin, myös paloturvallisuuden vuoksi, suurin haaste oli luultavasti maata viljelevän porvarin asenne. Niin asenne erilaiseen ruokaankin muuttui hitaasti. Uudet ajatusmallit juurtuivat tavallisen kansan mieliin pikku hiljaa, vaikka fyysinen ympäristö olisikin ollut niille otollinen. Joitakin innovaatioita siivitti nälänhätä, kuten esimerkiksi perunan havaitsemista edulliseksi ruokakasviksi. 56 Virrankoski 1973: Ruoff 2002: Lempiäinen 1997: Puputti 2009: Vuorela 1975: 285, Lempiäinen & Häkkinen Clarke 2000:

248 Annemari Tranberg Yhteenveto Pohjoisen asukkaalla on ollut luontaiset edellytykset esimerkiksi marjojen hyödyntämiseen. Myös joitakin kasveja on keräilty ympäristöstä eri tarkoituksia varten. On totta, että paikalliset kasvit ovat jossakin vaiheessa väistyneet jalostettujen ja taloudellisesti tärkeitten lajien tieltä. Perinteinen kasvien käyttö lääkinnässä on kuitenkin säilyttänyt jonkinasteisen käyttösuhteen niihin. Lääkintätoimi perustui perinteiseen kansanparannukseen vielä 1800-luvulla. 63 Kuten edellä ilmenee, rahvaan kasviharrasteet eivät tule esiin kirjallisista tai makrofossiilisista lähteistä. Ei olisi kuitenkaan yllättävää, että Torniossa olisi kokeiltu eksoottisempia kasveja jo varhaisemmin 1700-luvulla tai jopa 1600-luvulla. Osa Tornion kaupungin asukkaista omisti kirjastoja ja keskittyi erityisesti tiedekirjallisuuteen. Lisäksi osa Tornion asukkaista oli yhteydessä Tukholman kautta edelleen muuhun Eurooppaan, eli heillä oli siten edellytykset perustaa Tornioon statukselleen sopiva kasvitarha. Sama pätee oululaisiin porvareihin: ulkomailta tulevat ideat olivat heidät saavutettavissaan jo 1600-luvulla. Maininnat jo edistyneemmästä puutarhauksesta vuosisadan puolesta välistä viittaavat siihen. Pohjanmaan ja Peräpohjolan puutarhahistoriaa ja kasvien hyödyntämisen perinteitä selvittääkseen täytyy keskittyä makrofossiilien tutkimiseen. Vaikka alan tutkimusten suorittaminen Pohjanmaan ja Peräpohjolan alueilla on vilkastunut, vielä ei voida antaa selvennyksiä edellä käsiteltyyn aiheeseen. Erityisesti ympäristöarkeologia voisi hyvin tuoda lisävalaistusta yksilön elämään. Jos haluaa saada tietoa siitä, mitä kasveja tavallinen kansa kasvatti tai toi ympäröivästä luonnosta kotiinsa hyödynnettäväksi tai mikä ylipäänsä oli todellinen kasvivalikoima ihmisten kasvimailla, on tieto otettava dokumentoiduista ryytimaista, kasvimaista, kaalimaista ja puutarhoista sekä määritellyistä maakerrostumista löytyvistä esineistä ja makrofossiileista. 63 Vuorela 1975:

249 Kasvimaiden historiaa Bibliografia Painamattomat lähteet Hyttinen, M. & Oikarinen, T. 2007: Oulu, Virastotalo I/7/4 (VIRTA-07) Kaupunkiarkeologinen seuranta ja hirsikehikon R19 pelastuskaivaus Museovirasto, Rakennushistorian osasto: Helsinki. Painetut lähteet Clarke, E.D [1838]: J. Ojala (suom.): Napapiirin takaa alas Pohjanmaalle Ideanova: Jyväskylä. Clarke, E.D [1838]. j. Ojala (suom.): Matka Lapin perukoille Ideanova: Lahti. Ganander, C. 1997: Nuutinen, L. (toim.): Nytt Finskt Lexicon. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Linné, C [1889]: Itkonen, T. (suom.): Lapinmatka Karisto Oy: Hämeenlinna. Outhier, R. 1975: Itkonen-Kaila, M. (suom.): Matka Pohjan perille Otava: Helsinki. Regnard, J-F [1731]: Itkonen-Kaila, M. (suom.): Retki Lappiin. Otava: Helsinki. Tutkimuskirjallisuus Halila, A. 1954: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia IV. Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta. Osakeyhtiö Kalevan kirjapaino: Oulu. Halila, A. 1953: Oulun kaupungin historia II Kirjola Oy: Oulu. Hjelmroos, M. 1975: Kulttuurin vaikutuksesta Tornionjokilaakson kasvillisuuteen. Eripainossarja N:o 22. Oulun yliopisto, historian laitos: Oulu. Lempiäinen, T. & Häkkinen K. 2007: Agricolan yrtit: Mikael Agricolan Rucouskirian terveyttä tuovat kasvit, niiden esiintyminen ja käyttö 1500-luvulla. Kirja-Aurora: Turku. Lempiäinen, T. 1997: Kasvillisuuden historiaa Suomen Lapista: Kannattaako makrofossiilitutkimus 65-leveysasteen pohjoispuolella? Varhain pohjoisessa. Varhain pohjoisessa -hankkeen artikkeleita. University of Helsinki. Helsinki Papers in Archaeology. No. 10: Mickwitz, A. & Möller, S. 1984: Kokkolan kaupunginhistoria osat 1-2 ajanjakso Vaasa Oy. Vaasa. Mäntylä, I. 1971: Tornion kaupungin historia. 1. osa Tornion kaupunki: Tornio. Nikander, G. 1945: Kokkolan kaupungin historia, II osa, ajanjakso Kokkolan kaupunki: Kokkola. Piispala, E. 2002: Vanhan Vaasan puutarhojen ja puistojen historiaa. Alueelliset ympäristöjulkaisut 281. Länsi-Suomen ympäristökeskus: Vaasa. Puputti, A.-K. 2009: Living with animals: A Zooarchaeological Study of Urban Human-animal Relationships in early modern Tornio, Oulun Yliopisto, Humanistinen tiedekunta, arkeologia: Oulu. Ruoff, E. 2002: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Otava: Helsinki. Talve, I. 1990: Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Tranberg, A. 2011: Eläin- ja kasvinäytteitä. Kallio-Seppä, T., Ikäheimo, J. & Paavola, K. (toim.): Iin vanhan Haminan kirkko ja hautausmaa. Arkeologisia tutkimuksia : Iin kunta: Ii. Virkkunen, A.H. 1953: Oulun kaupungin historia I kaupungin alkuajoilta isonvihan loppuun. Kirjola Oy. Oulu. Virrankoski, P. 1973: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III. Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1600-luvulla. Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntaliitojen yhteinen historiatoimikunta: Oulu. Vuorela, T. 1975: Suomalainen kansankulttuuri. WSOY. Porvoo-Helsinki. 249

250 Annemari Tranberg Ylimaunu, T. 2007: Aittakylästä kaupungiksi arkeologinen tutkimus Tornion kaupungistumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovaniemi. Ylimaunu, T. 1995: Kvenland 1000 Perämeren rannikon ihminen rautakaudella. Gummerus: Saarijärvi. 250

251 Iin hammassairaudet Johdanto IIN VANHAN HAMINAN VAINAJIEN HAMMASSAIRAUDET POHJOISEN RUOKAVALION KUVASTAJINA N AD Rosa Vilkama Arkeologisten ihmisluiden tutkimuksessa hampaat muodostavat keskeisen lähdemateriaalin, jonka perusteella tehdään tulkintoja menneisyyden ihmisten elintavoista ja oloista. Hammassairauksien esiintymistä pidetään ennen kaikkea ravinnon laadusta kertovana tekijänä. 1 Vaikka ihmisluihin keskittyvä osteoarkeologia on Suomessa vielä varsin tuore tutkimusala, hampaiden mahdollisuuksia ruokakulttuurin kuvastajina on kuitenkin myös täällä jo jonkin verran mietitty. Turun Julinin tontin luvulle ajoittuvien vainajien hampaat paljastavat, että keskiajan väestö kärsi reikiintymisestä nykyväestöä vähemmän. Ruoka oli kuitenkin nykyistä kuluttavampaa ja vaati ankaraa pureskelua. 2 Uudemmassa tutkimuksessa mahdollisia ravitsemustilanteesta kertovia jälkiä, kuten hampaiden reikiintymistä, on löydetty muun muassa Porvoon kirkon ja Lappeenrannan Lappeen kirkon kaivauksilla paljastuneista luurangoista. 3 Kesällä 2009 suoritettiin koe- ja pelastuskaivaukset Iin vanhan Haminan luvuille ajoittuvalla hautausmaalla. Alueelta tavattiin yhteensä 70 yksittäistä hautausta. Kaivauksissa tutkittiin myös maahan kaivettu kuoppa, joka oli täytetty ihmisluilla. Luukuopan aineston minimiyksilömäärä oli 160 vainajaa. Lisäksi konekaivun seurannan yhteydessä dokumentoitiin 20 irtokalloa aiemmin kaivetusta maasta. 4 Vainajien hampaistoille suoritetussa paleopatologisessa analyysissa löydettiin osteoarkeologeille tuttuja, pääasiallisesti juuri ravintoon yhdistyviä suun sairauksia, kuten kariesta, leukaluun tulehdusta ja hammaskiveä. 5 Iin vanhan Haminan vainajien hampaista löytyneet patologiat eli tautimuutokset antavat vihjeitä siitä, mitä asukkaat Pohjois-Suomessa keskiajalla söivät. Tässä artikkelissa tahdon nostaa esille joitakin keskeisimpiä ruokavalioon yhdistettyjä hammaspatologioi- 1 Varrela 1996; Roberts & Manchester 1999: 44; Hillson Varrela Salo Kallio-Seppä et al. 2009; Kallio-Seppä Vilkama & Niinimäki

252 Rosa Vilkama ta, selvittää niiden syntymekanismia ja pureutua keskiajan iiläisten hammassairauksien ja ruokavalion yhtymäkohtiin arkeologisen luumateriaalin avulla. Tutkin sitä, mitä patologioita ja kuinka paljon löytyi Iin Haminan vainajilta ja mikä niiden suhde mahdollisesti on erilaisiin ruoka-aineisiin. Katson myös sitä, tukevatko keskiaikaisten iiläisten hampaista tehdyt löydökset historiallisten lähteiden antamaa kuvaa paikallisesta ruokavaliosta. Millainen ravinto tuottaa huonot hampaat? Päivittäin nauttimamme ruoka koostuu pääasiallisesti kolmesta osatekijästä: rasvoista, proteiineista ja hiilihydraateista. 6 Kaikki nämä vaikuttavat hampaiston terveyteen hieman eri tavoin. Tiettyjen ruoka-aineiden suhde hampaiston sairauksiin, esimerkiksi karieksen yhteys hiilihydraattipitoiseen ruokaan ja sokereihin, on jo pitkään ollut hyväksytty. 7 Toiset arkeologisessa luumateriaalissa esiintyvät patologiat kuten hammaskivi taas ovat etiologialtaan epäselvempiä, vaikka ruuan osuus myös niiden synnyssä on kiistaton. 8 Sekä suussa elävä bakteerikanta että päivittäisestä käytöstä johtuva mekaaninen ja kemiallinen kuluminen uhkaavat terveen suun tasapainoa. Arkeologisista hampaistoista voidaan tehdä päätelmiä menneisyyden elintavoista ja ruokailutottumuksista juuri sen vuoksi, että ravinto vaikuttaa olennaisesti sekä suun bakteeritasapainoon että ruokaa jauhavien hampaiden kulumisnopeuteen. Ruoka prosessoidaan ihmisen elimistössä ensimmäiseksi suussa, jolloin se joutuu kontaktiin hampaiden kanssa ja vaikuttaa niihin suoraan. Tässä vaiheessa hampaita voivat vahingoittaa esimerkiksi erilaiset karieksen kehittymiselle suotuisat ruoka-aineet. Toisaalta ravinto vaikuttaa hammasterveyteen myös välillisesti eli epäsuorasti, kun syödyt ravintoaineet imeytyvät verenkiertoon ja muuttavat sitä kautta syljen ph:ta. 9 Esimerkiksi runsas proteiinipitoisen ravinnon nauttiminen on yhdistetty välillisesti hammaskiven muodostumiseen siten, että elimistöön imeytyessään proteiini nostaa syljen ph:ta ja tekee syljestä emäksisempää, jolloin hammaskivi mineralisoituu nopeammin. 10 Karieksen kehittymistä puolestaan vauhdittaa suun happamoituminen ph:n laskiessa. 11 Hampaiden reikiintyminen eli karies ja leukaluun tulehdus eli parodontiitti ovat olleet tavallisia suun sairauksia menneisyydessä samoin kuin nykyäänkin. Karies ja parodontiitti ovat infektiotauteja, joiden synnyssä on monia osatekijöitä; muun muassa suun bakteeriplakin koostumus ja isäntäkudoksen vastustuskyky vaikuttavat siihen, miten herkästi reikiä muodostuu tai kuinka pahaksi ientulehdus äityy. Ravinnon koostumus ja laatu voivat osaltaan edesauttaa tai ehkäistä reikiintymistä ja leukaluun tulehdusta. 12 Yleisimmät hampaita vaivaavat sairaudet ovat yhteydessä hammasplakkiin. Nämä taudit ovat jo tuhansien vuosien ajan aiheuttaneet ihmisille hammastauteja ja hampaanlähtöä. Hammasplakin bakteerit saavat ravintonsa pääasiallisesti syljestä ja ientaskunesteestä. Ientaskuneste sisältää 6 Isaksson 2000: Varrela 1996; Larsen 1999; Hillson Lieverse Varrela Lieverse Dynesen et al Varrela

253 Iin hammassairaudet proteiineja, peptidejä, aminohappoja ja glykoproteiineja, joita kaikkia suun bakteerikanta pystyy hyödyntämään. Suun kautta kulkeva ruoka sinänsä on vähemmän tärkeä ravinnonlähde suun bakteereille, vaikkakin plakin bakteerit pystyvät kyllä hajottamaan tärkkelyksen ja sokerin kaltaisia nopeasti fermentoituvia hiilihydraatteja ja samaten kaseiinia, fosforipitoista proteiinia, jota on maidossa ja maitotuotteissa. 13 Osteoarkeologia lähestyy luurankojen terveysongelmia ja niiden ravinnosta kertovaa merkitystä tyypillisesti lääketieteen katsantokantojen kautta: runsas karies kertoo ylenpalttisesta mono- ja disakkaridien nauttimisesta, toisin sanoen hiilihydraattipitoisesta ruuasta, ja hiilihydraatit kertovat esimerkiksi viljan käytöstä. Kuvan ruokakulttuurista saa kuitenkin laajennettua vielä monitahoisemmaksi, kun tarkasteluun ottaa mukaan myös historialliset lähteet. Vaikka onkin syytä muistaa, että historiankirjoitus keskittyy yleensä mieluummin kuvaamaan harjoitettuja elinkeinoja kuin elinkeinonharjoittajan omaa ruokapöytää, se antaa kuitenkin jonkinlaisen vihjeen myös arkipäiväisen ruuan laadusta. Myös Pohjois-Suomessa varhaisella uudella ajalla vierailleet matkalaiset ovat jättäneet jälkeensä sivumainintoja pohjoisessa kohtaamastaan ruokakulttuurista. Muuta arkeologisin keinoin saavutettua todistusaineistoa ei myöskään pidä vähätellä; hammassairauksien ohella pohjoista ruokakulttuuria heijastaa lahjomattomasti esimerkiksi eläinosteologinen luumateri- aali. 14 Ruokaan liittyvät hammassairaudet Iin vanhan Haminan vainajilla Iin vanhan Haminan vainajien hammasanalyysiä varten tutkittiin 303 kalloa tai leukaa, joissa oli yhteensä 1197 hammasta. Tutkimus osoitti, että Iin vanhan Haminan hautausmaalle haudatut olivat eläessään kärsineet hammasmädästä eli karieksesta, hammaskivestä, kiilteen vajaakehityksestä eli hypoplasiasta, leukaluun tulehduksesta eli parodontiitista, juurenkärkiin kehittyneistä märkäpesäkkeistä ja elinaikaisesta hampaanlähdöstä. 15 Keskityn seuraavassa niihin patologioihin, joilla on ruokavalion kanssa selvimmin todettu yhteys, eli kariekseen, parodontiittiin, hammaskivenmuodostukseen ja hampaanlähtöön. Kiillehypoplasian muodostuminen yhdistetään yleensä heikkolaatuiseen ravintoon tai ravinnon puutteeseen, 16 mutta varsinaisesta ruokakulttuurista sen ei voi sanoa kertovan, joten se jää tämän tarkastelun ulkopuolelle. Absessit, jotka ovat yleensä hampaan alueelta leukaluuhun levinneitä tulehdustiloja, 17 eivät myöskään selkeästi liity ravitsemukseen. Tutkitut vainajat jaettiin kolmeen ikäryhmään: nuoret vuotta, aikuiset vuotta ja ikääntyneet yli 50 vuotta. Tutkituille aikuisille ja ikääntyneille määriteltiin myös sukupuoli, jos sukupuolta määrittäviä piirteitä oli säilynyt. 18 Kariesta ja kiinnityskudossairauksia esiintyi nuorilla ja aikuisilla melko vähän, joten ainakaan kovin runsaassa määrin keskiajan Iissä ei nautittu nopeasti fermentoituvia hiilihydraatteja, kuten sokeria. 13 Hillson 2003: Salmi Vilkama & Niinimäki Goodman & Rose Dias & Tayles Vilkama & Niinimäki

254 Rosa Vilkama Toisaalta kariesta kuitenkin jonkin verran oli kaikilla tutkituilla ryhmillä ja etenkin hampaiden purupinnoilla, joissa se nimenomaan on yhdistetty länsimaiseen pehmeään ravintoon, joka tarttuu fissuuroihin eli kuoppiin. 19 Vanhinta ikäryhmää edustavilla iiläisillä oli eniten parodontiittia, hammaskiveä ja hampaanlähtöä. Erot ikääntyneiden ja nuorten parodontiitin, hammaskiven ja hampaanlähdön määrässä heijastavat mahdollisesti eroja vanhusten ja nuorten ruokavalioissa. Toisaalta etenkin parodontiitin ja hammaskiven on todettu olevan ikäsidonnaisia ja tyypillisempiä vanhalle iälle toisin kuin karieksen, joten syytä ryhmien välisiin eroihin voi olla siinäkin. 20 Mitä tulee elinaikaisen hampaanlähdön suureen määrään vanhuksilla, on kliinisesti tutkittu, että hammaskiven ylenmääräinen kertyminen tyypillisesti johtaa parodontiittiin, joka taas edetessään johtaa hampaanlähtöön. Myös hampaiden jatkuva puhkeaminen kovan kulutuksen myötä voi johtaa hampaan surkastumiseen pieneksi juurenpalaksi ja viimein juuren jäännösten irtoamiseen. 21 Karies Tiedot ruoka-aineiden vaikutuksesta hampaiden reikiintymiseen perustuvat kliinisiin tutkimuksiin, joissa on osoitettu, että karieksen muodostumisessa olennaisia tekijöitä ovat ruuan sisältämien hiilihydraattien määrä, käyttöfrekvenssi, ruuan fysikaalinen koostumus ja se, kuinka nopeasti ruoka-aineet poistuvat suusta. Kun reikiintymistä tutkitaan arkeologisista hampaistoista, karieksen esiintyvyyden perusteella yritetään selvittää, onko tutkittu väestö nauttinut vähän vai paljon nopeasti fermentoituvia hiilihydraatteja. Ruokavalio on karieksen synnyssä ensiarvoisen tärkeä tekijä, koska eläinkokeilla on osoitettu, että ilman hampaiden suoraa kosketusta ravintoaineisiin ei synny myöskään kariesta. 22 Ruuan hiilihydraatit muodostuvat monosakkarideista (glukoosi, fruktoosi, galaktoosi), disakkarideista (sukroosi, maltoosi, laktoosi) ja oligosakkarideista. Ruuan kariogeenisyyteen eli kariesta kiihdyttäviin ominaisuuksiin vaikuttavat muun muassa ruuan valmistusmenetelmät. Raakaravinnon prosessoiminen ruuanvalmistuksen yhteydessä, esimerkiksi viljojen keittäminen puuroksi, pilkkoo ruoka-aineiden hiilihydraatit yksinkertaisiksi sokereiksi eli mono- ja disakkarideiksi ja muuttaa siis ruuan ominaisuuksia kariekselle suotuisampaan suuntaan. 23 Esimerkiksi monissa maanviljelysyhteisöissä on tavallista valmistaa kasviksista ja viljoista ruokaa keittämällä niitä, kunnes ne ovat koostumukseltaan pehmeitä ja puuromaisia. 24 Keittämisen tuloksena syntyviä yksinkertaisia sokereita kutsutaan nopeasti fermontoituviksi hiilihydraateiksi, ja suun bakteerit pystyvät hyödyntämään niitä aineenvaihdunnassaan huomattavasti tehokkaammin kuin oligosakkarideja. 25 Koostumukseltaan tahmaiseksi keitetty ruoka ei myöskään huuhtoudu suusta yhtä helposti syljen mukana kuin raakaravinto vaan tarttuu hampaiden kuoppiin ja hammasväleihin antaen kariekselle mahdollisuuden hyödyntää sitä pidempään. 19 Hillson 2003: Hillson 2003: Miles 2001; Varrela Varrela Varrela Larsen Varrela

255 Iin hammassairaudet Ravinnon proteiinien ja rasvojen merkitys karieksen kehittymiselle ei ole yhtä selkeästi tiedossa kuin hiilihydraattien rooli. Mahdollisesti tietyillä proteiinipitoisilla ruokaaineilla, kuten esimerkiksi kaseiinia sisältävillä maitotuotteilla, saattaa olla jopa kariekselta suojaava vaikutus. Eläinkokeissa on saatu tuloksia, jotka viittaavat siihen suuntaan, että proteiini, rasva, fosfori ja kalsium ruokavaliossa alentavat karieksen esiintyvyyttä. 26 Reikiintymiseen vaikuttaa myös esimerkiksi pohjaveden fluoripitoisuus. Jonkin verran fluoria vedessä suojaa hampaita luonnollisesti reikiintymiseltä. 27 Iin Haminan väestöllä kariesta oli 119 hampaassa, 10 % tutkituista hampaista. Modernissa väestössä purupintojen karies on erityisesti lasten ja nuorten vaiva. 28 Keskiajan iiläisillä karieksen levinneisyys 10-vuotiasta yli 50-vuotiaiksi arvioituihin oli kuitenkin tasainen. Kaikkien ikäluokkien hampaistoista löytyi sama prosenttimäärä eli 9 % karieksen vaurioittamia hampaita. Naisten hampaista 13 % oli reikiintynyt, kun taas miehillä reikiintyneitä oli vain 5 % hampaista. 29 Eri ikäryhmien kesken tasaisesti jakaantuneesta karieksen esiintyvyydestä voisi päätellä, että kaikki ikäluokat söivät jossain määrin samankaltaista ruokaa, joka ei koostumukseltaan ollut erityisen kariogeenistä, eli reikiintymistä kiihdyttävää. Naisten ja miesten hampaissa tavatut erot herättävät kysymyksen siitä, miksi naisilla oli enemmän kariesta. Etenkin maanviljelyä harjoittaneissa yhteisöissä kariesta tyypillisesti tavataan enemmän naisilla kuin miehillä. Tämän on tulkittu heijastavan sukupuolieroja erilaisten ruoka-aineiden käytössä ja saatavuudessa. 30 Mahdollisesti naiset ja miehet nauttivat erilaisista ruokavalioista myös keskiajan Iissä. Hammastutkimus viittaa mahdolliseen tulkintaan, että nopeasti fermentoituvilla hiilihydraateilla on ollut suurempi osuus naisten kuin miesten ruokavaliossa. Toinen mahdollinen syy sukupuolieroihin voisi olla esimerkiksi naisten raskaudenaikainen hampaiden reikiintyminen. 31 Arkeologiset ja antropologiset tutkimukset toisaalta eivät ole tukeneet tätä olettamusta. 32 Historiallisten lähteiden mukaan Pohjois-Pohjanmaalla hallitsi voimakkaasti erätalous keskiajalla ja vielä myöhään 1500-luvulla. Metsästys ja kalastus olivat pääasiallisia elinkeinoja ja myös päivittäisessä ravinnonsaannissa keskeisiä toimia. Maanviljely oli vähäistä, kun taas karjataloutta harjoitettiin runsaammin. Karja antoi lihan lisäksi muun muassa maitoa, voita ja juustoa. 33 Ulkopuolisten tarkkailijoiden kirjaamat matkakertomukset korostavat samoin kalan ja lihan merkitystä pohjoisen asukkaiden ravinnonsaannissa. 34 Etenkin pitkillä metsästys- ja kalastusmatkoilla kulkevat miehet turvautuivat ravintonaan muun muassa suolattuun kalaan. 35 Runsas lihan ja kalan käyttö ruokavaliossa on voinut ehkäistä karieksen edistymistä, koska pääosin proteiinipitoinen ruoka ei tarjoa reikiinty- 26 Hillson 2003: Larsen 1999: 65; Hillson 2003: Varrela Vilkama & Niinimäki Larsen 1999: Hunter & Arbona Larsen 1999: Luukko 1954: 186, Regnard 1982 [1731] : Acerbi 1953 [1802] :

256 Rosa Vilkama mistä aiheuttaville bakteereille kylliksi ravintoa. Myös maitotuotteiden käytön on ehdotettu voivan osaltaan suojata kariekselta johtuen siitä, että maitotuotteet sisältävät kalsiumia ja fosforia. 36 Matkakertomukset mainitsevat, että pohjoisessa Suomessa juotiin maitoa ja piimää. Ruokapöydistä löytyi myös juustoja, voita ja kermaa. 37 Eläinosteologinen aineisto vahvistaa, että pohjoisessa harjoitettiin karjataloutta ja lehmiä pidettiin muun muassa maidontuotannon takia. Maidontuotantoon osallistuneita tuotantoeläimiä myös syötiin. 38 Toisaalta iiläiset kuitenkin kärsivät karieksesta jossain määrin. Tutkituilta yksilöiltä löytyi myös pääasiallisesti purupinnan kariesta, joka liitetään länsimaiseen hiilihydraattipitoiseen ruokavalioon ja sokerin käyttöön. 39 Keskiajalla Iissä tuskin nautittiin sokerista. Iiläisten hampaista löytyvään maltilliseen kariekseen saattaa olla riittävänä selityksenä makeiden marjojen, hedelmien ja viljan, kuten leivän ja puurojen syönti. Myöhemmillä vuosisadoilla, alkaen 1700-luvulta, pohjan perillä matkailijat saivat ihmeteltäväkseen makeampiakin herkkuja, muun muassa sokeroituja herneitä, joita de Maupertuisin mittausretkikunnalle Torniossa tarjottiin. Outhierin sanoin: Rouva Brunnius lähetti meille vaaralle vadillisen muhennosta ja kulhollisen vihreitä herneitä, mutta maan tavan mukaan hän oli sokeroinut ne ja maustanut ne sitruunankuorella niin ettemme voineet syödä niitä. 40 Sokerin tullessa mukaan ruokavalioon karieksen esiintyvyyskin tyypillisesti nousee nopeasti. 41 Matkakertomukset 1700-luvulta kertovat myös siitä, että pohjoisen kaupunkeihin, esimerkiksi Tornioon, tuotiin eteläisistä maista makeita hedelmiä kuten appelsiineja. 42 Naisten ja miesten hampaista löytyvän karieksen esiintyvyyden erot herättävät kysymyksen, mikä miesten ja naisten päivittäisessä ruuassa oli niin erilaista, että eroa pääsi syntymään. Muissa patologioissa ei iiläisillä kuitenkaan erityisiä sukupuolieroja näyttänyt olleen, joten siinä mielessä naisten karieksen määrä (13 %) näyttää suurelta miesten karieksen määrään (5 %) verrattuna. Historialliset lähteet keskiaikaisesta Pohjois-Suomesta eivät vastaa siihen, oliko naisilla yleensä tapana syödä erilaista ruokaa kuin miehillä. Historiankirjoitus mainitsee erämiesten nauttineen muun muassa suolattua kalaa ja suolattua, kuivattua linnunrintaa eli -säkää ravintona pitkillä erämatkoillaan. 43 Tällainen ravinto ei ainakaan kuulosta karieksen kannalta edulliselta. Pohjoisen Suomen miesten on arveltu viettäneen liikkuvaa elämää kiertäessään metsästys- ja kalastusretkillään naisten viettäessä paikallaan pysyvämpää kyläelämää. 44 Ehkä naisten hiilihydraattipitoisempi ravinnonsaanti voisi selittyä tätä kautta. Hammaskivi Hammaskivi ja hammasplakki eivät ole sama asia. Hammasplakki tarkoittaa pääasiallisesti bakteereista koostuvaa, vaalean kellertävää tai harmaata tahnaa, joka peittää pehmeänä hampaiden pintoja. Plakki sisältää muun muassa solun ulkopuolisia polysakkarideja ja syl- 36 Hillson 2003: Outhier 1975 [1744]: 67, Salmi Hillson 2003: Outhier 1975 [1744]: Larsen Outhier 1975 [1744]: Luukko 1954: Luukko

257 Iin hammassairaudet jen glykoproteiineja. Suun olosuhteista riippuen plakki voi mineralisoitua kovaksi kerrokseksi hampaan pinnalle ja muodostaa täten hammaskiveä. 45 Hammaskivenmuodostuksen syntymekanismi on astetta monimutkaisempi linkittää ravintoon. Toisaalta hammaskiveä kertyy suuhun suoraan sitä mukaa kun plakkikerrostumat tarjoavat siihen mahdollisuuden. Toisaalta hammaskivenmuodostusta vauhdittavat myös aineenvaihduntaan liittyvät välilliset tekijät, sillä proteiinipitoinen ravinto nostaa syljen emäksisyyttä ja nopeuttaa plakin mineraalien saostumista. Plakin olemassaolo on välttämätöntä hammaskiven synnylle, 46 mutta toisaalta suuret plakkimäärätkään eivät välttämättä johda runsaaseen hammaskiveen vaan hammaskivenmuodostus voi olla kiinni yksilöstä. Hammaskiven merkityksen tulkinnassa ruokavalion suhteen on todettu hyväksi ottaa huomioon myös muista hammassairauksista saatu tieto ennen tulkintojen tekemistä, koska hammaskivi sinällään on niin monitulkintainen ilmiö. 47 Muodostumien koostumusta tutkimalla hammaskivestä on myös onnistuttu löytämään erinäisiä ruokavaliosta kertovia jälkiä, esimerkiksi ruuan jäänteitä ja karvoja. 48 Hammaskiven määrän mittaamista kuitenkin pidetään ruokavalion rekonstruoinnissa olennaisempana metodina kuin hammaskiven sisältämien jäänteiden etsintää, koska varsinaisia ruuanpaloja kuitenkin harvoin jähmettyy plakin sekaan. 49 Hammaskivestä on hyvä muistaa myös se, että erilaiset kulttuuriset tekijät, kuten hygienia tai työnteko hampaistoa käyttäen, voivat poistaa plakkia ja siten vähentää hammaskiven kertymistä vääristäen samalla kuvaa hammaskivestä pelkkään ruokavalioon liittyvänä tekijänä. Kova pureskelu poistaa plakkia ja siten vähentää hammaskivenmuodostusta, vaikka sille olisi syntymahdollisuudet. Toisaalta on todettu, että kovan pureskelun aiheuttama syljenerityksen vilkastuminen voi myös nimenomaan lisätä hammaskiveä, jos syljen ph on proteiinipitoisen ravinnon vuoksi kohonnut. 50 Myös kenttä- ja jälkitöistä vastaavien arkeologien työteho voi sanottavasti vaikuttaa siihen, miten edustava otos hammaskiveä paleopatologin käsiin lopulta päätyy. Esimerkiksi liian innokas hampaiden puhdistaminen jälkityövaiheessa voi tuhota hammaskivikerrokset, jotka eivät välttämättä ole kovin lujasti kiinni. 51 Hammaskiveä Iin Haminan vainajilla oli 123 hampaassa, eli 10 % tutkituista hampaista. Kliinisissä tutkimuksissa on todettu hammaskiven olevan runsaampaa miehillä kuin naisilla, 52 mutta Iin aineisto ei näytä tukevan tätä, sillä erot sukupuolten välillä olivat pienet: miehillä oli vain hieman enemmän hammaskiveä (14 %) kuin naisilla (12 %). Nuorimman ikäryhmän hampaistosta hammaskiveä ei tavattu ollenkaan, kun taas aikuisilla sitä oli saman verran kuin kariesta (9 %) ja ikääntyneillä kaikkein eniten (31 %). 53 Hammaskiven määrä ja levinneisyys tyypillisesti kasvavat ikääntymisen myötä Varrela Hillson 2003: Lieverse Lieverse 1999; Hillson 2003: Greene et al Lieverse Roberts & Manchester 1999: Hillson 2003: Vilkama & Niinimäki Hillson 2003:

258 Rosa Vilkama Hammaskivi vaatii muodostuakseen plakkia, ja etenkin pehmeät ja tarttuvat ruuat kerryttävät sitä hampaistoon. Paljon pureskelua vaativan liharuuan syöminen on mahdollisesti puhdistanut iiläisten hampaiden pintoja plakista ja ehkäissyt täten hammaskiven muodostumista. Toisaalta jokapäiväisen lihan- tai kalansyönnin voisi kuvitella pikemminkin lisänneen iiläisten hammaskiveä runsaan proteiininkulutuksen seurauksena. 55 Karieksen vähyys tukee ajatusta, että iiläisten nauttima ravinto olisi ollut vain vähän hiilihydraatteja sisältävää, pääasiallisesti liha- ja kalapitoista, mutta iiläisten hampaissa ei näy merkkejä siitä, että proteiinin runsas syönti olisi johtanut liioitellun suureen hammaskivenmuodostukseen. Iiläisten kohdalla tällainen proteiinien ja hammaskiven suhde ei siis näytä pitäneen paikkaansa. Toisaalta ihmiset itsekin ovat voineet aktiivisesti puhdistaa hampaitaan. Esimerkiksi hammastikun käyttö vähentää hammasväleihin kertyvän plakin määrää. Iin vanhan Haminan vainajilta on löydetty hammastikun jälkiä. 56 Plakin muodostumista voi ehkäistä myös hampaiden toistuva käyttö työkaluna. 57 Paleopatologin kannalta hammaskiven merkityksen selvittely on jossain määrin ongelmallista, sillä hammaskiven yhteydet toisaalta hiilihydraatteihin ja pehmeän ruokaan, toisaalta runsaaseen proteiinin nauttimiseen tekevät mainitun patologian kovasti tulkinnanvaraiseksi. Runsas pehmeän, viljapitoisen ravinnon suosiminen kasvattaa plakkikerroksia, jotka saattavat johtaa hammaskiven syntyyn, ellei hampaiden pintoja puhdisteta harjaamalla tai sitkeämpää, kovempaa ravintoa pureskelemalla. Pehmeiden leipien ja puurojen syönti runsastuttaa plakkikerroksia ja voi näin ollen lisätä hammaskiveä. Toisaalta vähäinen viljan käyttö ja runsas lihansyönti voivat johtaa hammaskiveen ihan yhtä lailla. Matkakertomukset ja historiankirjat toteavat toistuvasti, ettei Pohjois-Suomen asukkaiden ravinnonhankinnassa viljanviljelyyn perustuvalla maataloudella ollut keskeisen tärkeää asemaa keskiajalla. 58 Toisaalta, vaikka maanviljelystä ei massiivisessa määrin harjoitettukaan pohjoisessa vielä keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla, viljaa kuitenkin alueelle tuotiin ja leipääkin tehtiin. 59 Iin Haminan nuorilla hammaskiveä ei ollut juuri lainkaan. Aikuisilla sitä oli jonkin verran ja ikääntyneillä eniten. Jos ajatellaan teoriaa suun emäksisyydestä ja hammaskivestä, runsaan lihansyönnin olisi pitänyt aiheuttaa suuret määrät hammaskiveä. Toisaalta, koska hammaskiveä oli vain vähän, luultavasti plakkiakaan ei kertynyt suuhun paljon. Plakin vähyys tukee taas sitä näkökantaa, että ravintona ei suosittu pehmeitä, hiilihydraattipitoisia ruoka-aineita. Myös Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin alueen eläinosteologinen aineisto tukee kuvaa lihan ja kalan keskeisestä asemasta pohjoissuomalaisessa ruokakulttuurissa, jossa pöydän antimiksi saattoi päätyä kalan ja maitotuotteiden lisäksi sekä riistaeläinten että karjataloudessa toimineiden tuotantoeläinten lihaa. 60 Hammaskiven muita ikäryhmiä suurempi frekvenssi ikääntyneillä saattaa osoittaa, että ikääntyneet söivät nuorista ja aikuisista poiketen hiilihydraattipitoisempaa ja peh- 55 Lieverse Vilkama Vilkama & Niinimäki Luukko 1954: 110, , Acerbi 1953 [1802]: 118; Outhier 1975 [1744]: 124; Luukko 1954: Salmi

259 Iin hammassairaudet meämpää ruokaa, joka edesauttoi myös plakin kertymistä ja sitä myöten hammaskiven muodostumista. Myös tietyt luonnossa esiintyvät aineet kuten pii, jota normaalisti löytyy runsaasti joistakin yleisistä kasvikunnan tuotteista kuten jyvistä, voivat lisätä suuhun kertyvän hammaskiven määrää. Piitä on muun muassa oluessa. 61 Olutta nautittiin myös keskiajan pohjoisessa Suomessa, jossa erätuvillakin kerrottiin olevan omat humalatarhansa erämiesten oluenpanoa ajatellen. 62 Parodontiitti Kiinnityskudossairauksien ja ruokavalion yhteys ei myöskään ole yhtä selvä kuin esimerkiksi karieksen ja hiilihydraattien yhteys. Kaikenkaikkiaan leukaluun tulehduksen syntymekanismia on ongelmallista tiivistää muutamaan yksittäiseen tekijään, koska sairaustumisalttiuteen liittyvät sekä perintötekijät, ympäristö, ruokavalio että hygienia yhdessä. 63 Tämän lisäksi ientulehduksen kehittymiseen vaikuttaa hormonitoiminta. 64 Ruoka vaikuttaa ientulehduksen ja leukaluun tulehduksen kehittymiseen luultavasti hieman välillisemmin: hampaiden pinnalle kasaantuva plakki aiheuttaa ienrajalle ärsytystä, joka pitkittyessään johtaa tulehdustilaan ja viime vaiheissaan leukaluun tulehtumiseen. Plakin kertymistä hampaisiin edesauttaa pehmeä dieetti. Kovaa pureskelua vaativa ravinto, esimerkiksi raakaravinnon suosiminen tai lihan jauhaminen hampaissa, puhdistaa hampaiden pintoja plakista ja saattaa ehkäistä parodontiitin syntyä sitä kautta. Toisaalta voimakas pureskeluaktiviteetti aiheuttaa rasitusta hampaiden fysiologiselle kestävyydelle. Vuosia jatkuvan voimakkaan jäystämisen seurauksena hampaat puhkeavat jatkuvasti yhä enemmän esiin leukaluusta, kun hampaisto pyrkii sillä tavoin mitätöimään purupinnan kulumisesta johtuvan hammaskruunujen pienenemisen ja pitämään leukojen purentaetäisyyden samana. 65 Hampaiden kova kuluminen ja juurten paljastuminen luo parodontiitin synnylle oivat edellytykset, koska etenkin monijuuristen hampaiden kuten poskihampaiden juuristo on ruuanjäänteille ja plakille otollinen paikka kasaantua eikä sylki helposti pääse huuhtelemaan juurten alaista aluetta. Plakiksi kertyvät nopeasti fermentoituvat hiilihydraatit saattavat karieksen lisäksi myös hyödyttää joidenkin parodontiitissa aktiivisesti toimivien bakteerien kasvua. Ruuan kemiallisella koostumuksellakin voi olla vaikutusta. 66 Iin Haminan aineistosta suun terveyden tutkimukseen päätyi yhteensä 179 yläleukaa ja 122 alaleukaa. Osa aineistosta oli fragmentaarista ja koostui vaihtelevan kokoisista leuan kappaleista. Tutkituista 43 yläleukaa (24 % kaikista yläleuoista) ja 29 alaleukaa (24 % kaikista alaleuoista) osoitti merkkejä leukaluun tulehduksen aiheuttamista luumuutoksista. Miesten tutkituissa ylä- ja alaleuoissa parodontiittifrekvenssi oli hieman suurempi kuin naisten leuoissa, mutta ero sukupuolten välillä ei ollut yhtä huomattava kuin esimerkiksi karieksen kohdalla. Miesten yläleuoista 35 % ja alaleuoista 32 % oli kärsinyt parodontiitista, naisilla tautimuutoksia havaittiin 23 % yläleuoista ja 28 % alaleuoista. Ikäryhmien välillä 61 Lieverse Luukko 1954: , Hillson 2003: Hunter & Arbona Schwartz 1995: ; Varrela Varrela

260 Rosa Vilkama erot olivat suuret. Nuorilla leukaluun tulehdusta ei ollut lainkaan, aikuisilla sitä havaittiin 15 % yläleuoista ja 17 % alaleuoista. Ikääntyneillä tautimuutoksia oli selkeästi eniten. Ikääntyneiden yläleuoista 83 % ja alaleuoista 63 % oli kärsinyt leukaluun tulehduksesta. 67 Karieksen eli reikiintymisen ohella parodontiitti on yksi tavallisimmista osteologisesti tavatuista hampaiden ja leukaluun patologioista, 68 mikä kävi ilmi myös Iin Haminan aineiston kohdalla. Leukaluun tulehtuminen vaikutti kiusanneen erityisen ankarasti ikääntyneiden ryhmää, mikä saattaa tietysti osaltaan johtua taudin erityisestä taipumuksesta yleistyä vasta vanhemmalla iällä. 69 Myös hormonaaliset vaihtelut naisilla raskauden aikana voivat helposti johtaa gingiviittiin eli ientulehdukseen, josta pitkittyessä saattaa seurata luuhun asti yltävä tulehdustila eli parodontiitti ja hampaiden irtoaminen. 70 Näiden tekijöiden lisäksi kuitenkin myös ruokavalion laadulla on varmasti ollut oma vaikutuksensa keskiajan Iin ikääntyneen väestön leukojen tilaan. Iiläisten leukojen perusteella voi tehdä sen päätelmän, että mahdollisesti voimakasta pureskeluaktiviteettia vaatinut ruokavalio on suojannut nuoria aikuisia ienrajaan muodostuvalta hammasplakkikerrokselta ja sitä ajan myötä seuraavalta parodontiitilta. Vanhemmilla yksilöillä taas parodontiitin suuri määrä viittaa pehmeämmän ravinnon nauttimiseen. Kun infektio suun pehmytkudoksissa on syntynyt, kovaa pureskelua vaativan ravinnon käyttö on joka tapauksessa tullut vähintäänkin epämiellyttäväksi kivun takia, jolloin pehmeän ravinnon nauttiminen on otaksuttavasti jäänyt ainoaksi ravintovaihtoehdoksi ja puutteellisen hoidon kera ennestään pahentanut tautia. Toisaalta kehitys on voinut mennä niinkin päin, että eliniän kestävän kovan pureskelun aiheuttama hampaiden kuluminen ja siitä aiheutuva jatkuva puhkeaminen on ajan myötä paljastanut hampaiden haarautuvat juurialueet, jolloin ruoka on alkanut pakkautua juurten alaiseen tilaan ja siten aiheuttanut plakkiärsytyksen myötä leukaluun tulehduksen. 71 Juurien haarauma-alueelle syntynyt tulehdus on puolestaan johtanut voimallista pureskelua vaativasta ruuasta luopumiseen ja pehmeisiin ruokiin siirtymiseen. Elinaikainen hampaanlähtö Arkeologisessa luumateriaalissa usein tavattu hammaspatologia, elinaikana tapahtunut hampaanlähtö, on samaten vaikea yhdistää suoraan ravinnon laatuun ja koostumukseen. Elinaikaiseen hampaanlähtöön vaikuttavat voimakkaasti muut suuta vaivaavat patologiset tilat. Parodontiitti heikentää hampaiden kiinnityskudoksia ja saattaa aiheuttaa hampaanlähtöä. Samaten pitkälle edennyt karies voi johtaa hammasytimen tulehtumiseen ja nekroosiin, jonka seurauksena hammas irtoaa. Voidaan myös todeta, että karkean ja suuria purentavoimia vaativan ravinnon suosiminen voi johtaa hampaanlähtöön äärimmäisen kulumisen myötä. 72 Modernilla väestöllä suurin hampaanlähtöä aiheuttava yksittäinen tekijä on karies. Modernilla väestöllä karieksen tuhoaman hampaiston ja siitä 67 Vilkama & Niinimäki Schwartz 1995: Hillson 2003: Hunter & Arbona Varrela Larsen

261 Iin hammassairaudet seuranneiden elinaikaisten menetysten määrän on todettu olevan moninkertainen verrattuna menneisyyden ihmisiin, joilla karieksen määrä ja siitä seuraava hampaanlähtö oli vähäistä. 73 Yhteensä 299 hammasta keskiaikaisten iiläisten leuoissa todettiin elinaikana menetetyiksi. Aikuisten leuoista elinaikana menetettyjä hampaita todettiin 93 ja ikääntyneiden leuoista 205. Nuorimmalla ikäryhmällä elinaikaista hampaanlähtöä ei havaittu. Naisilla hampaanlähtöä oli hieman enemmän, mutta ero ei ollut suuri: naiset olivat menettäneet yhteensä 127 ja miehet yhteensä 116 hammasta. Elinaikainen hampaanlähtö on tyypillisintä poskihampaissa. 74 Tästä poikkeuksena Iin Haminan vainajilta havaittiin runsaasti hampaanlähtöä myös suun etuosassa. On mahdollista, että esimerkiksi hampaiden avulla tehty työ on vaikuttanut niiden ennenaikaiseen kulumiseen ja irtoamiseen. 75 Iin Haminan ikääntyneiden korkea parodontiittifrekvenssi viittaa siihen suuntaan, että kiinnityskudosten tuhoutuminen ja leukaluuhun asti yltänyt tulehdus ovat olleet pääsyyllisiä myös suurimpaan osaan ikääntyneiden hampaanlähdöstä. Toisaalta suuri hampaanlähdön määrä vanhuksilla saattaa osaltaan johtua karieksesta. Vanhuksilla karieksen määrä on voinut olla odottamattomasti suurempi pehmeämmän viljapitoisen ruuan syönnin myötä, ja reikiintyneitä hampaita on esimerkiksi poistettu, tai ne ovat tuhoutuneet itsestään koko hammaskruunun tuhoavan reikiintymisen seurauksena. Karieksen osuutta hampaanlähdöstä voi kuitenkin vain arvailla, sillä vaikka reikiintyminen voi olla osasyy hampaiden puuttumiseen, osteologisin menetelmin tätä ei pysty todentamaan. Tyhjästä hammaskuopasta ei myöskään pysty määrittämään, onko hammas tahallisesti vedetty irti vai onko se itsekseen tuhoutunut. Viimeiseksi on todettava, että elinaikainen hampaanlähtö voi olla myös luonnollista seurausta ikääntymisestä: kun hammas kovan kulutuksen vuoksi puhkeaa yhä enemmän ja juuret paljastuvat lähes kokonaisuudessaan, hammas menettää lopulta kiinnityskudoksensa ja irtoaa. Arkeologisessa materiaalissa elinaikaisen hampaanlähdön on todettu lisääntyvän iän karttuessa jopa siinä määrin, että yli 50-vuotiaat ovat voineet menettää hampaistostaan puolet. 76 Elinaikaisen hampaanlähdön puuttuminen vuotiailta tukee sitä päätelmää, että reikiintyminen ei ollut suuri kiusa keskiajan iiläisillä nuorilla, koska kerran hampaita ei tarvinnut ennenaikaisesti kiskoa pois karieksen tai muunkaan syyn pakottamana. Vertailun vuoksi sanottakoon, että suomalaiset nuoret 1900-luvun alussa saattoivat olla jo varhain hampaattomia voimakkaan reikiintymisen takia. Hampaanpoistoa käytettiin hoitokeinona surutta, joskin naimaikää lähestyvät nuoret pyrkivät mahdollisimman kauan suojelemaan niin sanottuja naima- tai kauppahampaitaan eli etuhampaita. Ei myöskään ollut 1900-luvun alkupuolella epätavallinen käytäntö antaa rippilapselle lahjaksi tekohampaat rippikuvaa varten. 77 Tätä taustaa ajatellen keskiaikaisten nuorten hyvähampaisuus varmaankin kertoo nimenomaan siitä, että ruokavalioon ei vielä kuulunut hampaita pilaavia nopeasti fermentoituvia hiilihydraatteja, joita seuraavat vuosisadat toivat tullessaan. 73 Varrela Van der Merwe et al Vilkama & Niinimäki Miles Sotamaa 2004:

262 Rosa Vilkama Aikuisilta ja ikääntyneiltä havaitussa hampaanlähdössä saattaa olla kysymys hampaiden vetämisestä tai sitten niiden irtoamisesta omia aikojaan. Kenties hampaanlähdöstä eniten kärsineiden vanhimpien ruokavaliossa nimenomaan ruuan kemiallinen koostumus on edesauttanut sairauksien, kuten karieksen ja parodontiitin, kehittymistä. Suomalaiseen ruokakulttuuriin kuuluvat laatikkoruuat ja puurot ovat etenkin voineet olla kiinnityskudossairauksia kiihdyttäviä ruokia. Laatikkoruokia ja puuroja valmistetaan perinteisesti useiden tuntien ajan imellyttämällä, jolloin niiden kariogeenisyys nousee entisestään, vaikka ruokaan ei sinänsä lisättäisikään ylimääräistä sokeria. 78 Koska syljeneritys ei myöskään vanhoilla ihmisillä ole enää yhtä aktiivista kuin nuorilla, 79 kariogeeniset ruokaaineet eivät huuhtoudu suusta yhtä nopeasti, ja tämä osaltaan lisää reikiintymisen riskiä. 80 Karkeamman ravinnon kuluttamiseen pystyneillä nuoremmilla ikäryhmillä hampaat sitä vastoin ovat säilyneet paremmassa kunnossa. Lopuksi Hampaiden ja leukaluun sairaudet, kuten karies, hammaskivi ja parodontiitti, kertovat muun muassa tutkitun yhteisön kuluttamien hiilihydraattien määrästä. Lisäksi hammaskiven runsas kertyminen voi liittyä välillisesti runsaaseen proteiininkulutukseen. Elinaikainen hampaanlähtö seuraa yleensä suuhun syntynyttä vakavaa tulehdustilaa, esimerkiksi hammasytimen tulehtumista karieksen myötä tai kiinnityskudoksia tuhoavaa leukaluun tulehdusta. Toisaalta hampaanlähtöä tapahtuu luonnollisesti myös ikääntymisen myötä. Iin vanhan Haminan hautausmaan vainajien leuoista löytyneet hammassairaudet antavat olettaa, että nopeasti fermentoituvien hiilihydraattien kuten viljatuotteiden osuus päivittäisestä ruokavaliosta oli vielä melko pieni keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla. Luultavasti viljatuotteita kuitenkin jonkin verran nautittiin. Mahdollisesti sukupuolten välillä oli eroja viljatuotteiden kulutuksessa. Ikääntyneiltä löydetty runsas parodontiitti ja elinaikainen hampaanlähtö viittaavat siihen suuntaan, että rakenteeltaan pehmeämpien, enemmän hiilihydraatteja sisältävien ruokien kulutus oli tässä ikäryhmässä runsaampaa. 78 Varrela Suonpää Dynesen et al

263 Iin hammassairaudet Bibliografia Painamattomat lähteet Kallio-Seppä, T. 2010: Iin Hamina, Yläkadun kunnostustyöt. Hautausmaan arkeologinen koe- ja pelastuskaivaus ( ) sekä seuranta (elo syyskuu 2009). Kaivausraportti. Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Salo, K. 2007: Osteologinen analyysi. Porvoo, Porvoon kirkko Museovirasto, rakennushistorian osasto: Helsinki. Painetut lähteet Acerbi, G (1953): Korpi- Anttila, H. (suom.): Matka halki Suomen v WSOY: Porvoo. Dias, G. & Tayles, N. 1997: Abscess Cavity a Misnomer. International Journal of Osteoarchaeology 7/1997: Dynesen, A.W., Jensen, S.B., Holten-Andersen L., Jensdóttir T., Pedersen, A.M.L., Bardow A. & Nauntofte B. 2006: Sylki nykytieto ja mahdollisuudet. Suomen Hammaslääkärilehti 13(6): Goodman, A.H. & Rose, J.C. 1991: Dental Enamel Hypoplasias as Indicators of Nutritional Status. Kelley, M.A. & Larsen, C.S. (toim.): Advances in Dental Anthropology: Wiley-Liss Inc: USA. Greene, T.R., Kuba, C.L. & Irish J.D. 2005: Quantifying calculus: A suggested new approach for recording an important indicator of diet and dental health. HOMO Journal of Comparative Human Biology 56: Hillson, S Dental anthropology. Cambridge University Press, Lontoo. Hunter, J.M. & Arbona, S. I. 1995: The tooth as a marker of developing world quality of life: A field study in Guatemala. Social Science & Medicine 41(9): Isaksson, S Food and Rank in Early Medieval Time. Stockholm University: Tukholma. Kallio-Seppä, T., Junno, J.-A., Niinimäki, S., Korpi, H.-K., Tanska, T., Heikkilä, T. & Kamula, K Excavations at Ii Hamina discontinued cemetery Preliminary results and implications. Fennoscandia archaeologica XXVI: Larsen, C.S. 1995: Biological changes in human populations with agriculture. Annual Review of Anthropology 24: Larsen, C.S. 1999: Bioarchaeology Interpreting Behavior from the Human Skeleton. Cambridge University Press: Cambridge. Lieverse, A.R. 1999: Diet and the Aetiology of Dental Calculus. International Journal of Osteoarchaeology 9: Luukko, A. 1954: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta: Oulu. Miles, A.E.W. 2001: The Miles Method of Assessing Age from Tooth Wear Revisited. Journal of Archaeological Science 28: Outhier, R. 1975: Itkonen-Kaila, M. (suom.): Matka Pohjan perille Otava: Helsinki. Regnard, J-F [1731]: Itkonen-Kaila, M. (suom.): Retki Lappiin. Otava: Helsinki. Roberts, C. & Manchester, K. 1999: The Archaeology of Disease. 2nd edition. Cornell University Press: Ithaca. Salmi, A. 2011: Riistaa, kalaa ja konttiluita Pohjois-Suomen maaseudun ruokakulttuurista n AD. Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.): Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja: Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta: Oulu. Schwartz, J. 1995: Skeleton Keys. An Introduction to Human Skeletal Morphology, Development, and Analysis. Oxford University Press: New York. 263

264 Rosa Vilkama Sotamaa, M. (toim.) Hammashoidon perinne. Suomen Hammaslääkäriliitto: Helsinki. Suonpää, J. 2001: Pahanhajuinen hengitys. Aikakauskirja Duodecim 117(8): Van der Merwe, A.E., Steyn, M. & Maat, G.J.R. 2010: Dental Health of 19th Century Migrant Mineworkers from Kimberley, South Africa. International Journal of Osteoarchaeology 2010; DOI: /oa Varrela, T.M. 1991: Prevalence and distribution of dental caries in a late medieval population in Finland. Archives of oral Biology 36: Varrela, T. 1996: Plaque related diseases in different dietary environments. An anthropological study of five ethnically different human skeletal samples from bronze age to new era. Turun yliopisto, Turku. Varrela, T.M. 1997: Mitä hampaistot kertovat Julinin tontin vainajat. Vuorinen, H. S. & Vala, U. (toim.): Vanhojen luiden kertomaa: Yliopistopaino: Helsinki. Vilkama R. 2011: Hammasterveydenhoitoa menneiltä vuosisadoilta. Kallio-Seppä, T., Ikäheimo, J. & Paavola, K. (toim.): Iin vanhan Haminan kirkko ja hautausmaa. Arkeologisia tutkimuksia: Iin kunta: Ii. Vilkama, R. & Niinimäki, S. 2011: Hammasterveys Suu täynnä elämän jälkiä. Kallio-Seppä, T., Ikäheimo, J. & Paavola, K. (toim.): Iin vanhan Haminan kirkko ja hautausmaa. Arkeologisia tutkimuksia : Iin kunta: Ii. 264

265 Rungiuksen muumio RUNGIUKSEN MUUMION OSTEOANTROPOLOGINEN TUTKIMUS Sirpa Niinimäki, Tiina Heikkilä, Jaakko Niinimäki, Markku Niskanen, Milton Núñez & Juho-Antti Junno, Keminmaan vanha kirkkoherra Nikolaus Rungius ja filosofian lisensiaatti Kirsti Paavola tapasivat ensimmäistä kertaa Keminmaan vanhan kirkon kryptan vainajien inventoinnin yhteydessä. Kirsti Paavola ja hänen väitöskirjaohjaajansa Milton Núñez ideoivat tuolloin kattavaa Pohjois-Pohjanmaan kirkkohautojen muumioiden tutkimusta. Nyt 15 vuotta myöhemmin tämä tutkimus pääsee alulle seuraten Kirsti Paavolan osoittamaa suuntaa. Muumiot ja niiden tutkiminen Luonnollinen muumioitumien on yleistä vanhojen kirkkojen lattioiden alla johtuen siellä vallitsevista olosuhteista. 1 Viileä ja hyvin tuulettuva paikka on ihanteellinen ruumiin pakastekuivumiselle. 2 Muumioiden tarkempi tutkiminen vaurioita aiheuttamatta on varsin haasteellinen tehtävä. Muumion säilymiseen liittyvien olosuhteiden muutos kuljetuksessa sekä kuljetukseen mekaanisena tekijänä liittyvät vaurioitumisriskit ovat suuret, joten on paras pyrkiä kuvaamaan muumiot jo niiden löytöpaikoilla, jotta niiden kunto ei muuttuisi. Pelkän ulkopuolisen tarkastelun avulla saadaan selville useita seikkoja kuten sukupuoli, ikä, etnisyys sekä lukuisia muita yksityiskohtia. Laajentamalla tarkastelua muumion sisäosiin voidaan tutkia luurankoa, lihaksistoa ja jopa sisäelimistöä ja tehdä syvällisempiä päätelmiä esimerkiksi muumion elinaikaisesta terveydentilasta ja mahdollisesti myös kuolinsyystä. Aiemmin tällaiset tutkimukset ovat olleet haitallisia muumion säilymistä sekä koskemattomuutta ajatellen, mutta radiologisten menetelmien kehittymisen myötä voidaan tutkimuksessa hyödyntää niin sanottuja noninvasiivisia eli ei-tuhoavia menetelmiä. Muumioiden kenttätutkimuksissa voidaan hyödyntää erilaisia röntgenlaitteita ja saada kaksiulotteinen läpivalaisukuva jopa koko vartalon alueelta. Lääketieteelliseen kuvantamiseen erikoistuneissa yksiköissä kuten sairaaloissa tai museoissa on mahdollista mennä vielä pidemmälle ja suorittaa muumiolle tietokonetomografinen tutkimus, joka 1 Paavola Núñez et al

266 Niinimäki et al. mahdollistaa muumion sisäosien tarkastelun kolmiulotteisesti. Tietokonetomografiaa (jatkossa CT) käytetään varsin yleisesti suuremmissa museoissa dokumentoinnin apuvälineenä. Esimerkiksi museokokoelmiin kuuluvat muumiot voidaan kuvata ja saada siten tallennettua paitsi fyysisenä kokonaisuutena myös digitaalisessa muodossa. Toki kuvantamisella saatua informaatiota käytetään myös tutkimustarkoituksiin, kuten tässä Nikolaus Rungiuksen tapauksessa. Pyrimme edistämään muumioiden tutkimuksellista hyödyntämistä tulevaisuudessa Nikolaus Rungiuksen muumion CT-tutkimuksella. Erityisesti Pohjois-Suomen kirkoissa tiedetään olevan lukuisia muumioituneita ruumiita, joiden tarkastelu voi tarjota uutta tietoa menneisyyden elintavoista, terveydentilasta ja useista muista yksityiskohdista, joihin Nikolaus Rungiuksen kohdalla perehdymme. Hautaukset Keminmaan kirkossa Keminmaan kirkkoon haudatuista ihmisistä on tietoja tilikirjoista vuodesta 1649 lähtien ja kuolleiden luetteloista vuodesta 1751 lähtien. 3 Vuonna 1629 kuollut kirkkoherra Nikolaus Rungius haudattiin kirkon alle jo ennen näiden arkistolähteiden kattamaa ajanjaksoa. 4 Luultavasti ainakin pappeja haudattiin kirkon alle heti sen valmistuttua 1500-luvun alussa. Vuoden 1728 kirkkomaa- ja kirkkohautoja koskevien luetteloiden mukaan kirkossa oli tuolloin kahdeksan hautaa, joista yksi on Rungiuksen hauta kuorissa, sekä kaksi kirstuosastoa miesten penkkien alla täynnä ruumiita. Vuoden 1728 jälkeen kirkkohautausten määrä kasvoi huomattavasti. Kaiken kaikkiaan lähes sata vainajaa haudattiin kirkon alle vuodesta 1678 vuoteen 1768, jolloin kirkkoon hautaaminen päättyi. Kun Keminmaan uusi kirkko valmistui 1790-luvulla, alettiin vanhan kirkon alle haudata uudelleen, ja tapa jatkui todennäköisesti ainakin 1870-luvulle saakka vuonna 1822 julistetusta kirkkohautauskiellosta huolimatta. Todennäköisesti näitä vanhaan kirkkoon tehtyjä hautauksia ei kuitenkaan pidetty varsinaisesti kirkkohautauksina, vaan kirkkomaahautauksina. 5 Täten näillä myöhemmillä hautauksilla tuskin on vastaavaa sosiaalisen statuksen arvoa kuin kirkkohaudoilla yleensä. Rungius arkistolähteissä Rungiuksesta on arkistomerkintä vuoden 1704 tileissä 75 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Niissä mainitaan maksetun neljä taaleria uuden arkun teosta Rungiuksen muumiolle. 6 Tämä tieto kertoo, että todennäköisesti jo tästä ajankohdasta alkaen Rungiuksen ruumiin muumioitumisesta tiedettiin. Toinen maininta on vuonna 1728 laaditussa hautarekisterissä, joka tehtiin kirkon ja kirkkopihan haudoista. 7 Nikolaus Matinpoika Rungius syntyi vuoden 1560 paikkeilla Loimaalla Ryngön ratsutilalla. Hän tuli vuonna 1600 Kemin kappalaiseksi 3 Paavola Itkonen 1976; Vahtola Paavola Itkonen 1976; Paavola Paavola

267 Rungiuksen muumio Uudenkaarlepyyn kappalaisen virasta ja 1615 Keminmaan kirkkoherraksi. 8 Ennen Rungiusta Keminmaan seurakunnassa oli ollut kuusi luterilaista kirkkoherraa. Papisto lahjoitti yleensä rahaa ja esineitä kirkolle, mutta Rungiuksen lahjoitus oli tavallista runsaampi: hän kustansi yhdessä Helena-puolisonsa kanssa Kemin kirkon maalatun saarnatuolin, joka sittemmin siirrettiin Rovaniemen kirkkoon. Helena Ruuth oli edellisen Keminmaan kirkkoherran Simon Nicolai Ruuthin tytär. Rungius kuoli vuonna 1629 noin vuotiaana. Ei tiedetä, oliko Rungius sananjulistajana sen voimallisempi kuin muutkaan, mutta maine alkoi muodostua sen jälkeen, kun hänen ruumiinsa löytyi muumioituneena kirkon lattian alta joko arkun vaihdon yhteydessä tai viimeistään hautarekisteriä laadittaessa vuonna Utsjoki-Inarin kirkkoherra Jaakko Fellmann kertoo Itkosen 10 mukaan kesän 1821 matkakertomuksessa visiitistään Keminmaan vanhaan kirkkoon, jolloin Rungiuksen muumio oli jo tuolloin vieraille näytettävä nähtävyys. Fellmann kertoo, että tätä pidettiin paikallisena pyhimyksenä, jonka haudalla jokaisen kemiläinen tuli kerran eläessään käydä. Puhuttaessa Rungiuksen muumion autenttisuudesta Itkonen viittaa sitkeään kansanperinteeseen ja muutamiin vanhempiin kirjallisiin lähteisiin: vanhassa Turun hiippakunnan Paimenmuistoissa on maininta Rungiuksen balsamoidusta ruumiista. 11 Muumioitumisen aiheuttajaksi Itkonen arvelee kuitenkin luonnollisia syitä, eikä varsinaisesti balsamointia. 12 Rungius legendoissa Fellmann kertoo Rungiuksen legendasta Itkosen mukaan 13 : Eräänä keväänä seudun kärsiessä tavattomasta kuivuudesta Rungius kutsui väen koolle yhteiseen rukoukseen. Hän ojensi käsivartensa ja sanoi: Niin totta kuin tämä käsivarsi ja koko ruumiini kuoltuani jää muuttumatta tomuksi ja tuhkaksi vaan pysyy kokonaisena tuomiopäivään asti, armahtaa Herramme meitä ja kostuttaa maan ennen auringon laskua, jos teidän rukouksenne ovat vilpittömät yhtyen minun rukouksiini. Itkonen esittää myös K.J. Cajanuksen version Rungiuksen rukouksesta: Jos minun sanani eivät ole tosia, niin ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat tosia, se ei mätäne. 14 Tämä mahtipontisuus johtui Cajanuksen mukaan siitä, että Rungius oli ensimmäisiä luterilaisia pappeja ja vakuutti näin seurakuntalaisiansa. 15 Koska Rungius oli järjestyksessä kuitenkin jo seitsemäs luterilainen pappi, tämä legenda on Itkosen mukaan perua myöhäisemmältä puhdasoppineisuuden ajalta. 16 Tuorein Rungiuksesta kertova suullinen perimätieto kertoo muumion oikean käden katkenneen kyynärnivelestä railakkaassa tanssituksessa toisen maailmansodan aikana. 8 Itkonen Vahtola Itkonen Itkonen Itkonen Itkonen Itkonen Itkonen Vahtola

268 Niinimäki et al. Rungiuksen muumion CT-tutkimus Nikolaus Rungiuksen muumioitunut ruumis kuvattiin Oulun yliopistollisen sairaalan kliiniseen käyttöön tarkoitetulla CT-laitteella (Kuva 1). Kuvauksessa käytettiin 0,6 mm:n leikepaksuutta ja siitä saatu data muodostuu 1,2 mm x 1,2 mm x 0,6 mm kokoisista kuvavokseleista. Tällainen resoluutio mahdollistaa varsin pienienkin yksityiskohtien havaitsemisen muumiosta, ja esimerkiksi luuston patologioista ja mitoista voidaan tehdä varsin tarkkoja havaintoja. Rungiuksen antropometria Nikolaus Rungius syntyi vuoden 1560 tienoilla 17, joten kuollessaan hän oli noin kuusissakymmenissä. Tätä ikäarviota tukee kallonsaumojen luutuminen. Kallon saumat olivat selkeästi näkyvissä, koska päälaen iho oli maatunut. Muumion pituus kantaluun pohjasta kallon yläosaan oli CT-kuvasta määriteltynä 163 cm. Tähän pituuteen voidaan lisätä noin 1 cm pehmytkudosta ottaen huomioon muumioitumisen aiheuttaman kuivumisen ja puuttuvan päänahan. Kyseinen pituus ei kuitenkaan todennäköisesti vastaa Rungiuksen elinaikaista pituutta, sillä muumiolta puuttuivat kaularangan nikamat C1-C6, eli kuusi ensimmäistä kaulanikamaa. 17 Itkonen Kuva 1. Nikolaus Rungiuksen muumio CT -kuvina: yleiskuvina läpivalaisukuva ja poikkileikkauskuva, lähikuva nikamaluhistumasta. 268

269 Rungiuksen muumio Näiden puuttuvien nikamien vaikutus pituuteen on huomattava. Näiden nikamien keskimääräinen korkeuksien summa miehillä on 9,2 cm, johon lisätään välilevyjen ja muiden pehmytkudosten paksuuksien summa 3,5 cm. Puuttuvan kaularangan pituus näin ollen olisi noin 12,7 cm, joten Rungiuksen kokonaispituus olisi täten ollut 176,7 cm. Oikeanpuoleisen reisiluun maksimipituudeksi mitattiin 49,6 cm ja sääriluun pituudeksi 38,2 cm. Jos pituus arvioidaan valkoisille miehille kehitetyllä kaavalla 18 reisiluun ja sääriluun yhteispituudesta, pituusarvioksi saadaan 177,7 cm. Keskiajan pohjoismaalaisille kehitetyn pituusarviokaavan 19 vastaavien luiden pituuksien mukaan Rungius olisi noin 177,2 cm. Nämä kaikki pituusarviot antavat samansuuntaisen tuloksen, joten Rungius olisi ollut eläessään noin 10 cm pitempi kuin 1600-luvulla elänyt pohjoiseurooppalainen mies keskimäärin. Eurooppalaiset olivat 1600-luvulla keskimäärin selvästi lyhytkasvuisempia kuin keskiajan ja nykypäivän eurooppalaiset. Täytyy kuitenkin muistaa, että vielä viime vuosisadan alussa yhteiskunnan parempiosaiset olivat keskimäärin huomattavasti pitkäkasvuisempia kuin tavallinen kansa. Rungius ei siten olisi ollut poikkeuksellisen pitkä yläluokan edustajaksi. Pituuden lisäksi Rungiukselle arvioitiin myös paino. Painoarvio ei tietenkään vastaa yksilön kehon todellista painoa, vaan heijastaa yksilön yleistä ruumiin kokoa perustuen luuston mittoihin ja/tai kehon raameihin. Luustokehikon koko kertoo, kuinka paljon ihminen on suunniteltu painamaan, mutta rasva- ja lihaskudoksen määrä vaihtelee elintavoista riippuen. Painon arvioinnissa käytettiin miehille tarkoitettua sylinterimalliin perustuvaa kaavaa. 20 Paino arvioitiin Rungiuksen muumion arviopituudesta (176,7 cm) ja CT-kuvasta mitatun lantion luukehikon leveydestä (28 cm), joka muunnettiin elävän yksilön mitoiksi (1.17 x luisen lantion leveys - 3 cm). Painoarvioksi näillä mitoilla saatiin 75 kg. Rungiuksen lantio oli keskimääräistä hieman kapeampi, mutta hän ei ollut poikkeuksellisen kapealanteinen. Kapealanteisuus vaikuttaa tietenkin painoarvioon, ja Rungiuksen paino suhteessa hänen pituuteensa oli täten siis hieman alhainen. Reisiluun pään halkaisijan (5,03 cm) perusteella hänen niveltensä koko oli keskimääräistä kokoa (4,83 ± 0,22 cm) lähes yhden keskihajontayksikön verran suurempi, ja hieman suurempi kuin voisi olettaa reisiluun pituuden perusteella. Hän oli täten keskimääräistä hieman jykevänivelisempi. Muumion säilyneisyys ja patologiat Rungiuksen muumiolta puuttui oikea käsi kyynärnivelestä alaspäin (Kuva 2) sekä kuusi kaularangan nikamaa. Pehmytkudosta on säilynyt eri puolilla vartaloa, mutta kallon alueella vain luu ja iho. Kallon sisällä on vain hyvin vähän jäänteitä pehmytkudoksista (Kuva 3). Lihakset itsessään eivät ole kovin hyvin säilyneitä, mutta ne voidaan useissa tapauksissa tunnistaa jänteiden avulla, jotka ovat enimmäkseen säilyneet varsin hyvin jopa kallon alueella. Kallon vasemmanpuoleiset korvalokerostot ovat osin kalkkeutuneet, mikä voi viitata sairastettuun, kroonistuneeseen ja levinneeseen korvainfektioon. Leukanivelet ovat normaalit ja hampaat varsin hyväkuntoiset. Yläleuasta puuttuu molemmin puolin takahampaita. Oikealla puolella hammaspesä on säästynyt, joten hammas on voinut lähteä post mortem tai lähellä kuolinhetkeä. Vasemmalla puolella hammaspesä on ummessa viitaten 18 Trotter & Gleser Maijanen & Niskanen Ruff et al

270 Niinimäki et al. Kuva 2. Nikolaus Rungiuksen muumio. Huomaa vatsan päällä lepäävän vasemman käden asento viitaten muhkeaan vatsanseutuun, sekä oikeasta kädestä puuttuva kyynärvarsi ja kämmen. aikaisempaan hampaanlähtöön. Yleisesti ottaen hampaiden ja hammasjuurten kunto vaikuttaa varsin hyvältä. Puuttuvien kaularangan nikamien lisäksi Rungiuksen muumion kaulan alueen iho on epäyhtenäinen viitaten selvästi siihen, että pää on jossain vaiheessa irronnut ja asetettu takaisin paikoilleen ilman puuttuvaa kaularankaa. Alempana rintarangan yläosassa on neljännen ja viidennen rintanikaman nikamavälissä nikamavälin tulehduksen (spondylodiskiitin) jälkitila, joka on voinut aiheuttanut nikaman luhistumisen. Aikaisemmin tavallinen taudinaiheuttaja spondylodiskiitissä on ollut tuberkuloosi, jolloin taudinaiheuttaja on päässyt leviämään keuhkoista selkärankaan. Tuberkuloosin aiheuttama spondylodiskiitti saattaa kattaa enemmän kuin vain yhden nikamavälin aiheuttaen luustotuberkuloosille tyypillisen kyttyräselän. Tulehduksen rajautuessa vain yhteen nikamaan on sen aiheuttaja voinut olla tuberkuloosibakteerin lisäksi myös esimerkiksi stafylokokkibakteeri. Hoitamaton nikamavälin infektio voi aiheuttaa tai ylläpitää verenmyrkytystä ja aiheuttaa siten kuoleman. Nikamavälin infektion lisäksi Rungiuksella on ollut rintarangassa diffuusi idiopaattinen skeletaalinen fibroosi (DISH). Tämä voisi viitata esimerkiksi kakkostyypin diabetekseen, joka useimmiten yhdistyy liikalihavuuteen. Englantilaista arkeologista luuaineistoa tutkittaessa on havaittu, että papiston edustajilla tätä tilaa esiintyi huomattavasti useammin 270

271 Rungiuksen muumio Kuva 3. Lähikuva Nikolaus Rungiuksen muumion kasvoista. Huomaa puuttuva kaula: pää on asetettu suoraan rintakehän päälle. Lisäksi päälaen iho ja osa kasvojen ihosta puuttuu. kuin rahvaalla. 21 Ikä ja paremmat elinolosuhteet myötävaikuttavat DISH:in esiintymiseen. Kirkonmiehet ovat todennäköisesti saavuttaneet keskimääräistä korkeamman eliniän parempien elinolosuhteidensa ansiosta. Rungiuksen nivelet ovat nykyväestöön verrattuna sekä ikäarvioon nähden varsin hyväkuntoiset. Olkanivelissä ei näy muutoksia. Myös lonkkanivelet ovat siistit, ja vaikka niissä voi havaita vähäiset reunakielekkeet lonkkamaljojen laidalla, tämä ei kuitenkaan varsinaisesti viittaa lonkkien artroosiin. Vasemmalla reisiluun pään sisällä on kalkkeutunut alue. Löydöksen syy jää kuitenkin epävarmaksi. Todennäköisesti kyseessä on hyvälaatuinen luumuutos, kuten luuydinontelokasvain tai luun sisälle rustoisesta kasvulevystä levinnyt rustokasvain. Toisaalta se voi olla myös luun sisäisen mätäpaiseen jälkitila, mutta paikka on epätyypillinen: niitä tavataan yleensä metafyysialueilla. Polvinivelen mediaaliosastossa voidaan havaita vähäistä rustonalaisen luun kalkkeumaa sekä nivelpinnan reunojen pieniä luupiikkejä, jotka voivat viitata lievään mediaaliseen polviartroosiin. Tämän löydöksen tiedetään olevan yhteydessä korkeaan elopainoon. Nilkoissa ei ole artroosin merkkejä, mutta kantaluista löytyy pienet luupiikit. Tämä varsin yleinen löydös voi liittyä DISHiin, jota havaittiin rintarangassa. Samaan tilaan viittaavat myös oikean olan kalkkeutuneet nivelsiteet. 21 Waldron

272 Niinimäki et al. Rungiuksen sisäelimistö ei ole säilynyt kovinkaan hyvin. Sydämestä ja keuhkoista on jäljellä vain kalvorakenteita, mutta kuitenkin esimerkiksi sydämen kammiot ovat edelleen tunnistettavissa. Rintaontelossa vasemman keuhkon alueella on tiiviimpää ryynimäistä materiaalia, jonka seassa on kalkkeutunutta tiivistymää. Tämä on todennäköisesti jäänne keuhkokudoksesta. Keuhkopussin kalkkeuma viittaisi keuhkoissa mahdollisesti olleeseen tulehdukseen. Koska osittain kalkkeutunut keuhkopussi indikoi usein tuberkuloosia, on mahdollista, ottaen huomioon selkärangan tilan, että kyseessä on tuberkuloosin aiheuttama tulehdus. Vasemmalla puolella vatsaonteloa selän tuntumassa on suuri, noin kahden senttimetrin pituinen pistemäinen kalkkeutuma, joka voisi viitata munuaiskiveen. Munuaiskivien esiintyminen on yhdistetty liikalihavuuteen. 22 Myös munuaisiin levinnyt tuberkuloosi saattaa aiheuttaa kalkkeutumista munuaisissa. 23 Kalkkeumaa on havaittavissa myös oikealla puolella, mutta muumio on kärsinyt tällä alueella ulkoisia vaurioita, joten CT-kuvissa näkyvä kohde voi olla peräisin myös muumion ulkopuolelta. Päätelmät Rungiuksen muumiosta CT-tutkimuksen avulla saatu informaatio kertoo useista terveydentilaan liittyvistä asioista. Keräämämme informaation perusteella voimme olettaa, että Rungius oli aikalaisekseen varsin suurikokoinen mies. Ottaen huomioon yleisen keskipituuden 1600-luvulla, hän oli huomattavasti aikalaisiaan pidempi. Jo pelkkä pituus lienee tehnyt hänestä vaikuttavan näyn. Vaikka painoarvio lähes 180 cm pituiselle Rungiukselle oli 75 kg, on todennäköistä, että hän painoi selvästi enemmän ollen todennäköisesti jonkin verran ylipainoinen. Jo muumion ulkoinen tarkastelu paljastaa, että Rungius ei ollut kärsinyt ruoan puutteesta. Hautauksen yhteydessä vatsan päälle asetettu ja muumioitumisen edetessä paikoilleen kuivunut käsi osoittaa melkoisen muhkean vatsan linjan (Kuva 2). Ylipainoon viittaa myös CT-tutkimuksella saatu tieto terveydentilasta. Rungius oli kuollessaan noin vuotias, joten aikalaisiinsa verrattuna hän saavutti korkean iän. Rungiuksen kuolinsyy on voinut olla selkärangassa havaitun tulehduksen aiheuttama verenmyrkytys. Kuoleman on voinut aiheuttaa myös vanhuuteen liittyvät vaivat, kuten nykyäänkin vanhoilla ja ylipainoisilla ihmisillä yleiset sydän- ja verisuonisairaudet. Rungiuksen elämä ei ainakaan viimeisinä aikoina ollut vaivatonta. Esimerkiksi munuaiskivet aiheuttavat kohtauksittaista voimakasta kipua selässä ja kyljessä, mikäli kivet joutuvat virtsateihin. Tuberkuloosi alentaa yleiskuntoa ja vireystilaa ja pesiytyessään keuhkoihin myös voimakkaita yskänpuuskia, joihin saattaa liittyä veriysköksiä. Lisäksi selkärangan nikamien yhteenluutumisen aiheuttava DISH rajoittaa liikkumista. Muumion tutkimus paljasti melkein kaikkien kaularangan nikamien puuttumiseen. Syy kaularangan puuttumiseen ei selvennyt. Legenda muumion tanssituksesta toisen maailmansodan aikana ei kerro kaularankaan kohdistuneesta rikkoontumisesta. On epätodennäköistä, että juuri kaularangan alue olisi maatunut, mutta viitteitä ei ole myöskään siitä, että kaularanka olisi irrotettu väkivalloin ennen tai jälkeen kuoleman. Muumiota on 22 Taylor et al Eastwood et al

273 Rungiuksen muumio kuitenkin siirretty useaan otteeseen aina uuteen arkkuun. Viimeisin siirto uuteen arkkuun tapahtui 1930-luvulla. Rungiuksen CT-tutkimus toimii hyvänä pohjana ja esimerkkinä muumioiden laajemmalle, noninvasiivisillä menetelmillä tehtävälle tutkimiselle. Pohjois-Suomen kirkot tarjoavat huomattavan määrän potentiaalisia tutkimuskohteita. Muumioiden kuvantaminen tarjoaisi sekä erinomaiset mahdollisuudet niiden digitaaliseen dokumentaatioon että katsauksen menneisyyden ihmisten terveydentilaan ja elintapoihin. Tämä Nikolaus Rungiuksen muumion tapaustutkimus toimii lähtökohtana kattavamman Pohjois-Pohjanmaan muumioituneiden vainajien tutkimuksessa. Kiitokset Tutkimustyön toteuttamiseen saimme ensiarvoisen tärkeää apua seuraavilta henkilöiltä. Keminmaan seurakunnan kirkkoherra Yrjö Haapala mahdollisti avarakatseisella suhtautumisellaan Rungiuksen muumion tutkimisen antamalla meille luvan kuljettaa ja tutkia muumiota. Hän oli myös monella tavalla korvaamaton apu käytännön järjestelyissä. Lisäksi haluamme kiittää Keminmaan seurakunnan seurakuntamestaria Matti Halttusta, röntgenhoitaja Anne Konolaa sekä Laura Baiges Sotosta. Bibliografia Eastwood, J. B., Corbishley, C.M. & Grange, J.M. 2001: Tuberculosis and the kidney. Journal of the American Society of Nephrology: 12(6): Itkonen, T. 1945: Keminlapin apostolit J. Pictorius, E. Fellman ja G. Tuderus: piirteitä 1600-luvun lapinlähetyksestä. Lapin sivistysseura, Helsinki. Itkonen, T. 1976: Keminmaan kirkkojen vaiheilta. Kemi Maijanen, H. & Niskanen, M. 2010: New regression equations for stature estimation for medieval Scandinavians. International Journal of Osteoarchaeology 20: Núñez, M., Paavola, K. & Garcia-Guixé et al. 2011: Old forgotten mummies from North and South. Salo, K. & Niukkanen, M. (toim.) Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät: Museovirasto: Helsinki. Paavola, K. 1997: Keminmaan vanhan kirkon hautojen tutkimus. Ojanlatva, E. & Paavola, K. (toim.). Keminmaan kirkkohaudat: 1 5. Oulun yliopistopaino: Oulu. Paavola, K. 1998: Kepeät mullat Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois- Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 28. Oulun yliopisto: Oulu. Ruff, C., Niskanen, M., Junno, J.-A. & Jamison, P. 2005: Body mass prediction from stature and bi-iliac breadth in two high latitude populations, with application to earlier higher latitude humans. Journal of Human Evolution 48: Taylor, E. N., Stampfer, M. J. & Curhan, G. C. 2005: Obesity, weight gain, and risk of kidney stones. Journal of the American Medical Association: 293(4): Trotter, M. & Gleser, G.C. 1958: A re-evaluation of estimation of stature based on measurements of stature taken during life and of long bones after death. American Journal of Physical Anthropology 16: Vahtola, J. 1997: Vaikea vuosisata ( ). Satokangas, R. (toim.): Keminmaan historia: Keminmaan historiatoimikunta: Keminmaa. Waldron, T. 1985: DISH at Merton Priory: evidence for a new occupational disease? British Medical Journal (21-28 December) 291:

274 Niinimäki et al. 274

275 Beheaded man from Hailuoto A STRANGE-LOOKING BEHEADED MAN FROM MEDIEVAL HAILUOTO Milton Núñez Introduction Hailuoto s wooden church, then the oldest of its kind in Finland, was destroyed by fire on August 2, As tragic as this event may seem, it nevertheless placed the ancient site in ideal conditions for archaeological inquiry. Researchers had long wondered about the times before Hailuoto had become an independent parish in 1587 and, especially, whether the old church from the 1620s had had an even earlier medieval chapel predecessor 1. Professor Kyösti Julku could not let the opportunity go. Kyösti Julku was nominated to the Chair of History at the University of Oulu in 1969, and from the very beginning he had the vision of incorporating the instruction of Archaeology to the History Department. To do this he had brought Pentti Koivunen to Oulu in 1972 as lecturer, a position that was made permanent in For this reason, many history students had been able to acquire experience doing archaeological fieldwork under Koivunen s direction at a number of sites within a 200 km radius from Oulu during the 1970s and 1980s. 2 Supported by the Finnish Academy, the Oulu History Department started in the mid 1980s a project to answer the existing open questions about medieval Hailuoto with the help of researchers from various disciplines. 3 This included, among other things, the pollen analysis of several sites on the island 4 and the archaeological investigation of the ruins of the burnt church. The task of directing the excavations was given to Kirsti Paavola, a dedicated student with ample field experience and a marked weakness for Archaeology. It was an excellent choice. Fieldwork was carried out at the church ruins in the summers of (Fig. 1). The investigations and results were duly described by Paavola in her 1988 excavation report and summarized in articles as well as in her licentiate and doctoral theses. 5 1 Mathesius 1734; Nordman 1965; Pettersson Koivunen Julku & Satokangas Hicks Excavation report: Paavola 1991, articles: Paavola 1988; 1989, theses: Paavola 1995; Paavola

276 Milton Núñez Fig. 1. Plan of Hailuoto church ruins showing the excavated area with the location of burial 203 and the position of the eastern wall of the church before its enlargement in The exact location of the walls of the medieval pre-parish chapel is not known, but they probably lay within the plan of the 1620 church (after Paavola 1991; 1998). As Julku put it, the existence of sacral and burial activity at the site in late medieval times was clearly demonstrated by Paavola s results: The archaeological excavations led by Kirsti Paavola had been set the task of ascertaining whether there had been an earlier sacramental structure on the site of the old Hailuoto church. It is my understanding that the objective was fully achieved. My opinion is that after Paavola s work it is certain that the site had been built on, probably at the beginning of the 1400 s, but possibly as early as the end of the 1300 s. The artefacts found by Paavola and her analysis show, without doubt, also that the structure was used for sacramental purposes.... What has been, until now, a possibility has now become certainty. 6 Coins, graves, bones, dates Paavola excavated an area of 155 m2 within the foundations of the burnt church(fig. 1), which had had several construction phases. This produced over 400 coins, 58 minted before 1600, including 29 of late medieval date. The excavations also revealed over 240 partial or complete burials that had been made within a period beginning probably in the late 14th or early 15th century and ending in 1756, when the church was renovated and the practice of burying beneath the church floor ceased. 7 The radiocarbon ages of bones from five graves agree with the coin finds and the few extant historical sources (Table 1). Two dates (graves 203 and 182) fall well within the late medieval period, with single sigma ranges of cal AD and cal AD. A third grave yielded an age range of cal AD, suggesting a late medieval or early historical date, most likely before the construction of the old parish church in the 1620s. The remaining two dates are later and with sigma ranges stretching to Nevertheless, it is very likely that these two graves postdate the construction of then 1620s church on stratigraphical grounds and that they must fall within the active burial period of Julku 1988: Paavola 1988; Paavola 1988;

277 Beheaded man from Hailuoto Grave Bone Date BP cal AD (2σ) 203 tibia 550± cranium 540± cranium 370± cranium 240± * 244 cranium 150± * *) Range relative area >0,9 Table 1. Chronologically arranged conventional (Paavola 1998) and calibrated radiocarbon ages (Stuiver & Reimer 2005) of collagen in bone from 5 Hailuoto graves. The skeletal remains in burial 203 The oldest of the dated graves, 203, lies deeper and further east than the rest of the graves (Figs. 1-2) and it is described as being different in various ways: 9 Fig. 2. Burial 203 with the skeleton and the detached cranium at its right side during the excavation in Observe the abnormal curvature of the right femur. Photo: Laboratory of Archaeology/University of Oulu. Tämä arkuton hauta oli poikkeuksellinen sikälikin että vainajan pää oli katkaistu. Se oli asetettu kasvot ylöspäin, katse itään ruumiin oikean olkavarren viereen, eikä vaikuttanut siis myöhemmin satunnaisesti irronneelta. Haudan päällä ei ollut muita vainajia, vaan ympäröivien hautojen täytekerrokseen verrattuna varsin puhdas, kellertävä hiekka.... Koska 1620-luvun kirkon itäseinän linja jakaa haudan kahtia, oli luontevinta otaksua vainajan saaneen leposijansa ennen kirkon rakentamista. Tällöin hauta olisi voinut olla varhaisen kappelin ulkopuolella, sen koillisnurkan alueella. Tekojaan katumattoman mestatun miehen hautapaikka ei kansanuskon käsitysten mukaan voinut olla kirkossa, kirkkomaallakin ainoastaan rakennuksen pohjoispuolella Paavola 1988: This coffinless grave was exceptional because the deceased had been beheaded. The skull had been placed 277

278 Milton Núñez Fig. 3. Close up of the skull of grave 203 in situ. Observe the anomalous craniofacial features with a marked protuberance in the bregma region and a deformed, somewhat asymmetric face. Photo: Laboratory of Archaeology/University of Oulu. According to the excavation report, grave 203 appears to have been complete and undisturbed. The documents related with the excavations of the Hailuoto church show that the skeletal remains underwent some sort of preliminary anthropological examination in situ and that some bones were collected for further study at the University Odontology Department 11. However, the field documentation form concerning burial 203 does not contain very useful information about the human remains in it. Neither sex nor age has been determined. A possible reason may be that at least the cranium and one bones from grave 203 were collected for dating and further laboratory study. Unfortunately, despite careful packing, the frail skull did not survive transportation and reached the university as a heap of small bone splinters 12. This is regrettable since, as we shall see, the cranium presented a rare pathological anomaly that could have been subjected to X-ray, CT scanning and other analyses. The only possibility left is to try to study the remains on the basis of the few existing photographs. What can be said from the photographs? The close up taken of the skull in situ (Fig. 3) is helpful in determining the sex of the individual from grave 203. Especially the shape of the mandible and the frontal brow region indicate a male. About the age we can only say that he had reached adulthood. This is clear from the photographs of the long bones, which show full epiphyseal union (Fig. 4-5). Also based on the tibia photograph (Fig. 4), it is possible to estimate the maximum tibia length to about 36 cm. This would correspond to a stature of c. 167 cm according to Telkkä s (1950) regression formula. Though less accurate, using the same procedure with the 20 cm ruler in face up and looking east near the right upper arm of the deceased, and it did not seem as if it would had attained accidentally this position after burial.... Since the line of the eastern wall of the 1620s church crosses the grave, it was natural to conclude that the individual had been put to rest before its construction. This way the grave could have been on the outside of the earlier chapel, on its northeastern side. According to tradition, an unrepentant executed person could not be buried within the church, and in churchyard only on the north side of the building. Freely translated, M.Núñez. 11 E.g. Heikkinen 1989; Pirttiniemi & Huggare Paavola, personal communication. 278

279 Beheaded man from Hailuoto Fig, 4. The right tibia from the individual of grave 203. Observe that the epiphyses are fully fused. The estimated length of the bone based on the ruler in original photograph is ca. 36 cm. Photo: Laboratory of Archaeology/University of Oulu. another photograph gives a femur length of slightly below 46 cm. This corresponds to a stature of c. 168 cm 13. The relatively large stature supports the conclusion of a male individual, and it is in good agreement with the mean statures of 168,2 and 168,5 cm for West Finnish men in the late 18th and 19th centuries respectively 14. As stated in the description by Paavola cited above, the man in burial 203 seemed to have been decapitated and his head placed by his right upper arm in the grave. This is based on the position of the bones and the intact status of the grave (Fig. 2). Despite of burial and construction activity in the vicinity (Fig. 1), there were no indications of grave 203 having been disturbed by these. 15 It would have been very helpful if there was some explicit information about the location of the topmost cervical vertebrae, which would have proved beyond doubt a decapitation event. Decapitation generally results in the separation of the skull together with the top three or four cervical vertebrae (C1-C3/C4). If the man in grave 203 had been beheaded and his head buried at his side prior to skeletization, then those vertebrae should occur together with the cranium. Unfortunately, there is no reference to them in the excavation records or the skeleton form (luurankolomake), and the angle of the close-up photograph in situ (Fig. 3) does not allow us to see if they were present. Consequently, nothing can be said to prove or deny a decapitation event on anthropologic/ forensic grounds. On the other hand, based on the length of the cervical portion of the spine jutting beyond the first thoracic vertebra, it is possible to estimate the presence of three, perhaps four, cervical vertebrae in association with the postcranial skeleton: in other words C7-C5, perhaps C7-C4. This would seem to imply that the remaining cervical vertebrae (C1-C4 or C1-C3) were indeed with the cranium and would give some support to a decapitation event. It is obvious from Figure 3 that the individual in burial 203 suffered from a lesion that resulted in an abnormal skull shape and deformed face features. Based on the craniofacial morphology one cannot help wondering whether the man in grave 203 was regarded as a freak, like the circus people with various physical deformities in Tod Browning s 1932 horror classic Freaks. They as the man from burial 203 bore physical deformities. One could speculate on whether the deformity would have made the man from burial 203 also an outcast, perhaps even contributed to his execution. 13 Telkkä Kajanoja Paavola 1988; 1991;

280 Milton Núñez What was wrong with the man in burial 203? He appears to have suffered from a form of craniosynostosis. The pathology was clinically described by Rudolph Virchow 16 in the 19th century, but before that Galén had mentioned the disease and even introduced the term oxycephaly in the 2nd century AD, while some craneosynostosis conditions can be seen among the crania drawn by Andreas Vesalius 17 in the 16th century 18. Craniosynostosis is generally congenital and has a prevalence of 3-5 cases per live births. 19 It is caused by the premature closure of one or more cranial sutures, which leads to the deformation of the craniofacial area and may interfere with intellectual and/or physical development. Nowadays the incidence of such developmental problems is much reduced by relieving the internal cranial pressure through early surgery. There are several types of craniosynostoses depending on the suture(s) involved, but the condition in the skull of grave 203 can be classified as oxycephaly. This type of craniosynostosis is not very common, less than 15% of all craniosynostoses. 20 Oxycephaly often results from the premature closure of the coronal and lambdoid sutures. This limits the normal growth of the brain, which then seeks to expand towards the still open and thus more flexible anterior fontanel area (Fig. 5A-B). The resulting pressure may delay fontanel closure and, if the child survives, the result is usually a pointed conical protuberance at the top of the skull in the bregma region (Fig. 5) 21. Weber et al. 22 described the malformation as follows: In three skulls with oxycephaly, we found a high conical head with bony signs of chronic elevated ICP [intracranial pressure]. The elevation of the bregma region by cm in these skulls indicates chronic elevated ICP with new bone formation in the anterior fontanelle region. As other varieties of craniosynostoses, oxycephaly is often accompanied with some deformation of the face features and, depending on its severity, it may interfere with the intellectual and/or physical development of the affected individuals. 23 For example, a clinical study of 40 Finnish craniosynostosis cases in the1950s showed only 11 patients to be fully normal, while the of remaining 29 ones at least 9 suffered from mental retardation and 28 had some sort of physical disability or developmental syndrome. 24 In the case of the skull from grave 203 there is a clear deformation of the face area, particularly around the orbits, as it if tilted upwards and backwards. There is also a certain degree of dissymmetry. Obviously, nothing can be said about the intellectual level 16 Virchow Vesalius Campillo 2001; Frassanito & Di Rocco Cohen 2000; Oostra et al. 2005; Boulet et al. 2008; Khana et al. 2011; Kolar Laitinen 1956; Renier et al. 2000; Boulet et al. 2008; Kolar E.g. Ogilvie & Poser 1927; Weber et al. 2008; Jamjoom et al Weber et al. 2008: E.g. Virchow 1851; Hutchison 1910; Renier et al. 1997; 2000; Flores-Sarnat 2002; Cohen 2005; Weber et al. 2008; Jamjoom et al Laitinen

281 Beheaded man from Hailuoto Fig. 5. Representations illustrating oxycephaly: (A) Superior view of a normal infant cranium with sutures and fontanels. (B) Skull in A with closed coronal and lambdoid sutures as in oxycephaly. The circle marks the bregma region, which serves as outlet to the growing brain. (C) CT scan of a clinical case of oxycephaly in a 4 year old Saudi boy (in Jamjoom et al. 2009). (D) Sagittal MRI cut of the boy in C, showing the path followed by the growing brain (in Jamjoom et al. 2009). (E) Radiography of a 1½ year old Finnish boy with oxycephaly that shows the so-called beaten copper texture typical of intracranial pressure (in Laitinen 1956). (F) Extreme case of oxycephaly, possibly involving additional sutures, in a woman from modern Mexico (cf. Jiménez López et al. 2005). (G) Frontal and lateral view of a cranium with oxycephaly in the collection of the National Museum of Pathology and Anatomy, Vienna (drawn by Mirette Modarress- Sadeghi after Weber et al. 2005). of this individual or his physical capabilities. However, the apparently abnormal curvature of the right femur in the photograph of Figure 2 could point some sort of malformation. On the other hand, the left femur (Fig. 2) does not show any bowing, though it appears to have a rather short neck. Admittedly, it is impossible to determine whether we are actually dealing with a true defect or whether the curvature is the result of an optical illusion, the manner of excavation or taphonomic factors. It is nevertheless interesting that the malformation of femora and other limb bones have been observed to occur in association with craniosynostoses, including oxycephaly: The cardinal manifestations of this association are craniosynostosis, radiohumeral synostosis, and femoral bowing. 25 The shape of the deformed skull from grave 203 is very similar to other documented archaeological and clinical cases of oxycephaly (Fig. 5) and to the crania illustrated in related literature 26. On this basis, there is little doubt that the man in grave 203 suffered from this condition. Finally, there is the issue of to what extent the disease actually affected the looks of the man from grave 203. Despite the deformity so obvious from the skull, the term freak may be somewhat overdriven. Admittedly, he may have had an asymmetric face, but the protu- 25 DeLozier et al. 1980: 391; see also Flores-Sarnat 2002; Oostra et al. 2005; Boyadjiev 2007; Boulet et al Laitinen 1956; Barnes 1994; Jiménez López et al. 2005; Weber et al. 2008; Jamjoom et al

282 Milton Núñez berance at the top of his head could have been partly or completely obscured by hair and/or headdress. Based on various references by his contemporaries, it has been suggested that the Athenian politician Pericles suffered from scaphocephaly, another form of craniosynostosis, which he and his sculptures hid under a helm. 27 Moreover, at least some of the published photographs of oxycephalous individuals that reached adulthood do not reveal a dramatic craniofacial deformation. 28 Unfortunately this question remains open as many others. Final word About years ago Kirsti Paavola told me about the beheaded individual from Hailuoto. She had been very intrigued by the unusually shaped skull, and the fact that it had been destroyed did not help. She showed me a photograph (Fig. 3), but at the time I was not able to provide an adequate explanation for the obvious deformity. It could have been blamed on taphonomic processes, but I did not feel very comfortable with the idea. Then some years ago Dr. Domènec Campillo, a distinguished neurosurgeon and paleopathologist from Barcelona, suggested a craniosynostosis. I began looking into the subject and, needless to say, the inquiry proved fruitful. Although the absence of the actual skull poses limitations to analysis and interpretation, the following can be summarized from the information extracted from Kirsti Paavola s detailed descriptions and photographs of the Hailuoto church excavations: 1. The individual in grave 203 was an adult male cm tall, who was buried on Hailuoto in the late 14th or early 15th century. 2. He had apparently been beheaded and possibly buried, as a criminal, outside and on the northeast side of the existing medieval chapel. 3. He suffered from oxycephaly, a rare congenital disease which leads to malformation of the craniofacial region and sometimes affects intellectual and/or physical development. 4. Nothing can be said about the intellectual ability of the man from grave 203, but a possible indication for some abnormal physical development may be the apparent abnormal morphology of his right femur. Finally, as a sort of epilogue, one has to applaud the vision of the late Kyösti Julku and the work of Oulu archaeologists, who during the 1970s, 1980s and early 1990s planted the seeds that have grown to the present Oulu Archaeology Department. 27 Di Rocco Marshac et al

283 References Beheaded man from Hailuoto Barnes, E. 1994: Developmental defects of the axial skeleton in Paleopathology. University Press of Colorado: Niwot. Boulet, S. L., Rasmussen, S.A. & Honein, M.A. 2008: A population-based study of craniosynostosis in Metropolitan Atlanta, American Journal of Medical Genetics 146A: Boyadjiev, S.A. 2007: Genetic analysis of non-syndromic craniosynostosis. Orthodontics & Craniofacial Research 10: Campillo, D. 2001: Introdución a la paleopatología. Ediciones Bellaterra: Barcelona. Cohen, M.M. 2000: Epidemiology of craniosynostosis. Cohen, M.M. & MacLean, R.E. (toim.): Craniosynostosis: Diagnosis, evaluation and management: Oxford University Press: New York. Cohen, M.M. 2005: Perspectives on craniosynostosis. American Journal of Medical Genetics 136A: DeLozier, C.D., Antley, R.M., Williams, R., Green, N., Heller, R.M., Bixler, D. & Engel, E. 1980: The syndrome of multisynostotic osteodysgenesis with long-bone fractures. American Journal of Medical Genetics 7(3): Di Rocco, C. 2005: Craniosynostosis in Old Greece: political power and physical deformity. Child s Nervous System 21: 859. Doi: /s Flores-Sarnat, L. 2002: New insights into craniosynostosis. Seminars in Pediatric Neurology 9: Frassanito, P. & Di Rocco, C. 2011: Depicting cranial sutures: a travel into the history. Child s Nervous System 27. DOI /s Heikkinen, T. 1989: luvulta peräisin olevien hailuotolaispääkallojen hampaistotutkimuksia. Faravid 12: Hicks, S. 1988: Siitepölytodisteitä Hailuodon varhaisesta asutuksesta. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.): Hailuodon keskiaika: Studia Historica Septentrionalia 15. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Hutchison, R. 1910: Three Cases of Oxycephaly. Proceedings of the Royal Society of Medicine 3: Jamjoom, A.A.B., Jamjoom, B.A., Waliuddin, A.R. & Jamjoom, A.B. 2009: Lessons from a case of osteopetrosis oxycephaly and Chiari type I malformation: a case report. Cases Journal 2009, 2. Doi: / Jiménez López, J.C., Martínez Sosa, G. & Hernández Flores, R. 2005: Las huellas de las enfermedades en los huesos. Arqueología Mexicana 13(74): Julku, K. 1988: Hailuoto in the middle ages. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.): Hailuodon keskiaika: Studia Historica Septentrionalia 15. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.) 1988: Hailuodon keskiaika. Studia Historica Septentrionalia 15. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Kajanoja, P. 1971: A study in the morphology of the Finns and its relation to the settlement of Finland. Annales Academiae Scientiarum Fennicae A V 146. Khanna, P.C., Thapa, M.M., Iyer, R.S. & Prasad, S.S. 2011: Pictorial essay: The many faces of craniosynostosis. Indian Journal of Radiology and Imaging 21: Koivunen, P. 1998: Oulun yliopiston arkeologinen toiminta ( ). Helsinki Papers in Archaeology 11: Kolar, J.C. 2011: An epidemiological study of nonsyndromal craniosynostoses. Journal of Craniofacial Surgery 22:

284 Milton Núñez Laitinen, L. 1956: Craniosynostosis. Premature fusion of the cranial sutures. Annales Pedriatriae fenniae, vol. 2. suppl. 6. Marchac, D., Renier, D. & Arnaud, E. 2008: Unoperated craniosynostosis patients: Correction in adulthood. Plastic and Reconstructive Surgery 6 (122): Mathesius, P. N. 1743: Disputatio Geographica de Ostrobothnia. Uppsala. Nordman, C. A. 1965: Medeltida skulptur i Finland. Finska Fornminnesföreningens Tidskrift 62. Suomen muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Ogilvie, A. G. & Posel, M. M. 1927: Scaphocephaly, oxycephaly and hypertelorism. With reports of cases. Archives of Disease in Childhood 2: Oostra, R-J., van der Wolk, S., Maas, M. & Henekam, R. C. M. 2005: Malformations of the axial skeleton in the Museum Vrolik: II: Craniosynostoses and suture-related conditions. American Journal of Medical Genetics 136A: Paavola, K. 1988: Domus pro templo Hailuodon kirkon varhaisvaiheet. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.): Hailuodon keskiaika: Studia Historica Septentrionalia 15. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi. Paavola, K. 1989: Hailuodon kirkkohaudat. Faravid 12: Paavola, K. 1991: Hailuodon kirkon arkeologiset tutkimukset vuosina Meteli, Arkeologian tutkimusraportti 3. Oulun yliopisto, Historian laitos, arkeologia: Oulu. Paavola, K. 1995: Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Hailuodon kirkkohaudoista. Lisensiaatin tutkielma, Oulun yliopisto, historian laitos: Oulu. Paavola, K. 1998: Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois- Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis B 28. Oulun yliopisto: Oulu. Pettersson, L.1971: Hailuodon palanut puukirkko ja sen maalaukset. Suomen Muinaismuistonyhdistyksen Aikakauskirja 73. Suomen muinaismustoyhdistys: Helsinki. Pirttiniemi, P. & Huggare, J. 1989: luvulla eläneiden hailuotolaisten kallon ja alaleuan muodon tarkastelua. Faravid 12: Renier, D., Ginalli, G., Lajeunie, E., Arnaud, E. & Marshac, D. 1997: L oxycéphalie, une craniosténose sévère. Á propos d une série de 129 cas. Archives de Pédiatrie 4: Renier, D., Lajeunie, E., Arnaud, E. & Marchac, D. 2000: Management of craniosynostoses. Child s Nervous System 16: Stuiver, M. & Reimer, P. J. 2005: CALIB Radiocarbon Calibration Program. Telkkä, A. 1950: On the prediction of human stature from long bones. Acta Anatomica 9: Vesalius, A. 1543: De humani corporis fabrica. Bssel. Virchow, R. 1851: Über den Cretinismus namenthlich in Franken und über pathologische Schadelformen. Verhandlungen der Physikalisch-medizinische Gesellschaft in Würzburg 2: Weber, J., Collmann, H., Czarnetzki, A., Spring, A. & Pusch, C. M. 2008: Morphometric analysis of untreated adult skulls in syndromic and nonsyndromic craniosynostosis. Neurosurgical Review 31:

285 Rikollisten kuolema RIKOLLISTEN KUOLEMA JA HAUTAAMINEN 1200-LUVULTA 1800-LUVULLE Jani Oravisjärvi Johdanto Vainajan hautaaminen on yhteisön sisäinen yhteisöllinen ja samalla uskonnollinen tapahtuma. Hautajaisissa vainajan ruumista hankkiudutaan eroon, hänelle jätetään jäähyväiset ja hänen merkityksensä yhteisön jäsenenä tunnustetaan. Hautaaminen kaikkine rituaaleineen on aika-, paikka- ja kulttuurisidonnaista, ja se sisältää uskonnollisen, oikeudellisen ja sosiaalisen aspektin. Lopulta se ilmentää yksilöiden välistä eriarvoisuutta seremonioineen ja hautapaikkoineen. Yhteiskunnan parempiosaisten hautapaikat ovat usein arkeologisessa aineistossa hyvin erottuvia ja useimmiten ihmisten aina tuntemia muinaisjäännöksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi Egyptin pyramidit, etruskien runsaasti hautaesineistöä sisältävät hautakummut tai Castel Sant Angelo, Rooman keisari Hadrianuksen hautamausoleumi. Kotimaamme arkeologisessa aineistossa sosiaalinen eriarvoisuus voi ilmetä muun muassa hauta-antimien lukumäärässä ja/tai laadussa. Toisaalta myös hautapaikan sijainti ja/ tai topografia voivat ilmentää yhteisön jäsenten välistä eriarvoisuutta. Historialliselle ajalle tultaessa kirkkohautaaminen on yksi sosiaalisen eriarvoisuuden ilmentymisistä. Kirkkoon haudattiin perinteisesti vain yhteisössä tavalla tai toisella meritoituneiden sukujen jäseniä tai yksilöitä 1. Tässä artikkelissa tutkitaan sitä miten, minne, miksi ja millä tavalla yhteisön kannalta haudattiin ne henkilöt, jotka olivat rikkoneet lakia ja siten teoillaan asettaneet itsensä eriarvoiseen asemaan verrattaessa yhteisön muihin jäseniin. Artikkelissa perehdytään rikollisten hautaamiseen Suomessa myöhäiskeskiajalta historialliselle ajalle. Noitavainoja lukuun ottamatta asiaa on tutkittu Suomessa erittäin vähän. Tämän seurauksena myöhäiskeskiajan oikeuskulttuuriin ja etenkin rikollisten hautaamiseen liittyy joitain väärinkäsityksiä. Rikollisten rangaistukset Keskiajalla lainsäädäntö Suomessa erotti toisistaan tahallisen ja tahattoman teon. Pienistä rikoksista tuomittiin yleensä vain sakkoihin. Lieviin anastuksiin ja siveellisyysrikoksiin 1 Paavola 1998:

286 Jani Oravisjärvi syyllistyneet tuomittiin useimmiten karkotuksiin. Vakavimpia rikoksia tuomittaessa turvauduttiin erilaisiin ruumiinrangaistuksiin, kuten raipaniskujen antamiseen, ruumiinjäsenten silpomiseen ja kuolemanrangaistukseen. Lisäksi käytettiin henkilön kunniaan kohdistuvia rangaistuksia, kuten jalkapuuta, häpeäpaalua ja julkista kirkkorangaistusta. Maunu Eerikinpojan maan- ja kaupunginlaki vuodelta 1350 määräsi, että henkirikoksesta tuomittiin kuolemaan aina, kun tekijä jäi kiinni itse teosta tai pidätettiin tekopaikalta pakenevana vuorokauden sisällä teosta. Lieventävien asianhaarojen johdosta henkirikoksenkin pystyi useasti sovittamaan 40 markan sakolla 2. Suomessa vuoden 1350 lakia ei pääsääntöisesti noudatettu, sillä Pohjanmaalla ja Varsinais-Suomessa vuosina tapahtuneesta 169 henkirikoksesta vain kolme tai neljä johti lopulta rikoksen tekijän teloittamiseen. Lopuissa tapauksissa rikos sovitettiin sakkorangaistuksena. 3 Teloitusten toimeenpano yleistyi Suomessa muun Euroopan tavoin vasta 1600-luvulla ja kasvu jatkui aina vuoteen 1779 saakka 4. Tällöin Kustaa III:n asetus rangaistuksista poisti vankien kidutuksen ja vähensi teloitusten määrää. 5 Uskonnollisen luonteensa kuolemantuomio menetti Euroopassa vasta 1800-luvulla, jolloin siitä tuli täysin maallisen oikeuden vallankäytön väline. Muutoksen yhteydessä kuolemantuomion täytäntöönpanotilaisuudet siirrettiin pois tavallisten ihmisten ulottuvilta. 6 Kuolemantuomioon liittyvän uskonnollisen merkityksen katoaminen näkyy Suomessa selvästi. Vuoden 1826 jälkeen Suomessa kuolemantuomioita ei ole enää vahvistettu, vaan ne muutettiin poikkeuksetta kuritushuonetuomioiksi ja karkotuksiksi 7. Suurvaltakaudella rikollisten rangaistukset olivat samanlaisia kuin aiemminkin. Rangaistuksen toteutustavoiksi tulivat lisäksi kaakinpuu, kaularauta ja kujanjuoksu. Kuolemanrangaistus oli 1600-luvulla yleinen rangaistus, mutta sen sijaan aiemmin kuolemanrangaistukseen yhdistetyt silpomisrangaistukset vähenivät 1600-luvun lopulle tultaessa. 8 Vankilarangaistus vapauden menettämisen muotona oli keskiajalla tuntematon käsite, vaikka esimerkiksi Turun linnassa vankila on toiminut jo 1200-luvulta lähtien. 9 Suomessa vankeudesta tuli erityinen rangaistuksen muoto vasta vuoden 1734 Ruotsin valtakunnan lain myötä. Vankeutta oli aiemmin käytetty ainoastaan tutkintovankeuden muodossa oikeudenkäyntiin saakka, jossa varsinainen rangaistus vasta määrättiin. 10 Tosin keskiajalla vähävaraiset pystyivät suorittamaan sakkorangaistuksen vapauden menetyksenä eli käytännössä vankilatuomiona luvulla pakkotyötä voitiin pitää myös vapaus- 2 Henkirikoksen uhrin omaiset pystyivät osaltaan vaikuttamaan tuomioon, etenkin rikoksen tekijän armahtamiseen, vaikkei tähän olisi ollut mitään laillisia perusteita. Omaiset saattoivat vedota esimerkiksi Jumalan armoon, lähimmäisen rakkauteen tai näytön puutteellisuuteen. Merkittävin syy asianomaisten tyytyminen sakkorangaistukseen johtui korvaussummasta, jonka tarkoituksena oli taata surmatun lähiomaiselle taloudellinen turva. Ylikangas 1999: Ylikangas 1999: 31, Suomessa vuoden 1734 laki sääti kuolemantuomion yhteensä 68 eri rikoksesta. Klemettilä 2004: Klemettilä 2004: 67; Laaksonen 2007: Eilola 2009: Lappi-Seppälä 1982: Kostet 1998: Kostet 1998: Laaksonen 2007:

287 Rikollisten kuolema Kuva 1. Kapinallisia teloitetaan erilaisin menetelmin Prahassa Trustees of the British Museum. rangaistuksen muotona 11. Vuonna 1779 Kustaa III:n antaman asetuksen seurauksena vankien lukumäärä kasvoi nopeasti. Tällöin esimerkiksi Turun linnan vankilan 20 neliömetrin vankikopissa pidettiin vankia 12. Harvat saattoivat sovittaa rikoksensa myös muulla tavoin. Pyövelit itse olivat yleensä kuolemantuomion saaneita rikollisia, joille annettiin mahdollisuus valita joko mestaajan viran vastaanottaminen tai mestatuksi tuleminen. Yhdestätoista Turussa 1600-luvulla toimineesta pyövelistä kolme päätyi lopulta kuitenkin mestattavaksi. 13 Oikeuden työkalut kuolemantuomion täytäntöönpanomenetelmät Kuolemaantuomion toimeenpanomenetelmän määräsi pääsääntöisesti tehty rikos. Rikosten arvottaminen rikoksen syntisyyden ja julmuuden perusteella on haasteellista, koska jokaisella tapauksella on omat erityispiirteensä. Dante Alighierin Jumalaisessa näytelmässä käyttämä Helvetin eri tasojen soveltaminen tiettyyn rikkeeseen tai syntiin on yksi keskiaikainen esimerkki. Siinä rikoksia yritetään arvottaa kuolemansynnin suuruuden mukaan. Erilaisten teloitusmenetelmien tarkoitus oli ennen kaikkea ehkäistä mestatun vainajan kuolemanjälkeinen paluu elävien keskuuteen. Mitä pelätympi rikollinen, sitä varmemmin haluttiin estää hänen kuolemanjälkeinen paluunsa. Mestaustapojen monimuotoisuus kaikkine tarkkoineen yksityiskohtineen on selittävissä ainoastaan uskomusjärjestelmien pohjalta (Kuva 1) Kostet 1998: Laaksonen 2007: Ks. Toropainen Cohen 1993: 136,

288 Jani Oravisjärvi Teloituksen toimeenpanotavan, hautapaikan ja hautaamistavan perusteella Suomessa kaikista syntisimpinä rikoksina voidaan pitää noituutta, lapsen murhaa, täysjärkisen itsemurhaa ja aviopetosta, jonka seurauksena syntyy avioton lapsi 15. Tavanomaista henkirikosta ei arvotettu yhtä suureksi rikokseksi kuin edellä mainittuja, vaikka henkirikokseen syyllistyneet tuomittiin kuolemaan. Henkirikokset eivät ole koskaan olleet harvinaisia, minkä vuoksi ne ovat surullisella tapaa arkipäiväistyneet. Varkaat hirtettiin ja sitä pidettiin häpeällisenä kuolintapana. Yleisin mestaustapa kuitenkin lienee pään katkaisu kirveellä 16. Suomessa ruumiin muumioituminen arkun säilymisen ohella tiedetään olleen toisinaan toivottu tapahtuma. 17 Keskiajalla kristillisen hautakiven tehtävä oli kertoa vainajasta, ylistää häntä ja viitata vainajan tuonpuoleiseen elämään 18. Näiden kolmen asian kieltämistä voitiin käyttää rangaistuskeinona. Joidenkin rikosten kohdalla rikollisten hautaamistavan ja -paikan kohdalla on pyritty saamaan aikaan damnatio memoriae. Näille laajasti vihatuille rikollisille ei haluttu suoda osakseen ruumista saati sitten näyttäviä hautamuistomerkkejä, koska yhteisö halusi heidät unohtaa. Roviorangaistus puolestaan oli vainajan kannalta keskiajan pelätyimpiä kuolemantuomion muotoja. Kyseisen rangaistuksen juuret löytyvät jo Raamatusta 19. Suomessa roviolle joutui muun muassa kerettiläisyydestä, noituudesta ja lapsenmurhasta. Roviolla polttamisella rikollinen erotettiin rituaalisesti yhteiskunnasta ja jättämällä tuhkat luontoon hautaamisen sijasta hänet jätettiin luonnonvoimien armoille. Ruumiin polttamisella tuhkaksi uskottiin tuhottavan vainajan mahdollisuus ylösnousemukseen. Ruumiin ja sielun uskottiin olevan yhteydessä toisiinsa, joten ruumiin tuhoaminen merkitsi samalla sielun tuhoamista. 20 Vainajan polttamisella tuhkaksi asti estettiin lisäksi keskiajalla suosittujen reliikkien ympärille syntyvien kulttien esiintyminen. 21 Roviorangaistukseen liittyen Suomessa täysjärkisenä itsemurhan tehneet täytyi myös polttaa tuhkaksi ja vainaja oli jätettävä metsään. Itsemurhaa pidettiinkin hautaamistavan ja -paikan perusteella yhtenä kaikista vakavimmista rikoksista Jumalaa, kirkkoa ja yhteiskuntaa kohtaan. Itsemurhan tehneisiin rinnastettiin myös muun muassa turnajaisissa kuolleet, minkä vuoksi kunniaton hautapaikka saattoi koitua myös parempiosaisen kohtaloksi 22. Siunaamattomaan maahan hautaamisen myötä myös vainaja jäi siunaamattomaksi. Tällöin kuollutta ei virallisesti erotettu ihmisten maailmasta tuonpuoleiseen. Asianmukaisen hautauksen uskottiin lisäksi varustavan vainaja vaaralliselle matkalleen 15 Ks. Rimpiläinen 1971: ; Nenonen 1992: 224; Kostet 1998: Karonen 2009: 253, Paavola 1998: Kajanto 1980: Ks. esim. 1. Moos. 19:24; Aam. 2:4,5. 20 Eilola 2009: 44. Ks. myös Rimpiläinen 1971: Roviorangaistus voitiin toteuttaa myös siten, että vainajaa ei poltettu tuhkaksi saakka, vaan henkilön kuoltua roviolla hänet poistettiin roviosta ja haudattiin. Näin toimittiin muun muassa Gilles de Rais n kohdalla Nantesissa vuonna Klemettilä 2005: Kostet 1998: 75; Klemettilä 2005: 115; 2007: Rimpiläinen 1971:

289 Rikollisten kuolema tuonpuoleiseen. Virallisten hautajaisseremonioiden avulla vainajan status määriteltiin ja tunnustuttiin julkisesti. 23 Kuolemantuomio ja kidutus lähimmäisenrakkauden muotona Lasten ruumiillista kurittamista pidettiin välittämisen, hyväntahtoisuuden, rakastamisen ja huolenpidon merkkinä. Kurittamisen uskottiin ohjaavan lapsi oikealle polulle. Kuolemaantuomitun kohdalla kiduttamista voidaan pitää yhteiskunnan symbolisena huolenpidon merkkinä, sillä kivulla ja kärsimyksellä uskottiin olevan kasvattava ja pelastava merkitys. Kärsimyksen avulla uskottiin myös pystyvän puhdistautumaan synnistä. Keskiajalla syntinä pidettiin pahantekijöiden rankaisematta jättämistä, koska pahantekijä pystyi saavuttamaan sovituksen ja synnistä puhdistautumisen ainoastaan kärsimyksen kautta. Rikollisen rankaisematta jättäminen olisikin tulkittu laiskuudeksi, joka puolestaan oli yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Teloituksia ja kidutusta voidaankin pitää rangaistusluonteensa lisäksi myös symbolisena lähimmäisenrakkauden muotona. Rohkeaa väittämää tukee se, että kidutetun kivusta ja kärsimyksestä ei saanut nauttia tai saada mitään tyydytystä. Kivusta tyydytyksen tai nautinnon saamista onkin pidetty syntinä ja erityisen tuomittavana. 24 Suomessa teloitettaville tuli antaa 1720-luvulla aina mahdollisuus puheeseen ja katumuksen osoittamiseen pappien läsnä ollessa 25. Symbolisesti tämä osoittaa, että teloitettaville tahdottiin antaa sama mahdollisuus ylösnousemukseen kuin yhteisön muillekin jäsenille. Rikollisten hautapaikat Hautapaikka ei ole merkityksetön. Vaikka vainajan kuolemanjälkeiseen olemassaoloon ei keskiaikaisen lainnäkökulman kannalta virallisesti uskottu, niin muuten usko kuolemanjälkeiseen elämään ja sielun kuolemattomuuteen oli vahva 26. Tällöin hautaamistavalla ja hautapaikalla on katsottu olevan erittäin suuri merkitys myös vainajan ylösnousemuksen kannalta. Ennen uskonpuhdistusta uskottiin elävien ja vainajien välillä olevan tiivis yhteys. Keskiajan ydinalueilla Keski-Euroopassa uskonpuhdistuksen myötä kiellettiin sielunmessut ja kirkkohautaukset, mutta myös hautausmaat pyrittiin siirtämään kaupunkien rajojen ulkopuolelle. Näiden pyrkimyksenä oli ennen kaikkea katkaista uskottu yhteys elävien ja kuolleiden väliltä. 27 Rikollisten kohdalla samaa käytäntöä oli periaatteessa sovellettu jo kauan ennen uskonpuhdistusta. Poikkeavalla hautaustavalla ja hautapaikalla pyrittiin katkaisemaan mestatun rikollisen yhteys eläviin. Etenkin asianmukaisesti hautaamattomien mestattujen rikollisten ja itsemurhan tehneiden kummittelua ja kostoa pelättiin. Kyseisillä hengillä uskottiin olevan käytössään yhä käyttämätöntä elämänvoimaa näiden kuoltua ennenaikaisesti Eilola 2009: Eilola 2009: 36 37; Klemettilä 2005: 60, 85, Boström 1929: Cohen 1993: Koslosfky 1994: 27, , ; Klemettilä 2007: Cohen 1993:

290 Jani Oravisjärvi Michel Foucault ( ) pitää jaottelua, eristämistä (lokalisointia eli jakoa ruutuihin), yhtenä vallankäytön, kurin ja järjestyksen muotona 29. Hänen ajatuksensa voidaan yleistää niin kaupunkisuunnitteluun, vankiloihin, sairaaloihin, koululuokkiin, mutta myös hautausmaihin. Joidenkin teloitettujen tietoinen hautaaminen muista poikkeavaan ja eriarvoiseen hautapaikkaan oli kyse sitten siunaamattomasta maasta tai hautausmaan pohjoisosista voidaan pitää kurin ja ennen kaikkea rangaistuksen muotona. Tätä tukee erityisesti tieto, että esimerkiksi abortoidut lapset täytyi vuoden 1608 kirkkolakiehdotuksen mukaan haudata aina hautausmaan syrjäisimpään osaan. Papin täytyi kuitenkin tällöin korostaa seurakunnalle, että tämä ei tapahtunut lapsen tähden, vaan varoituksena koko seurakunnalle 30. Teloitettujen vainajien eriarvoiset hautapaikat voidaan nähdä rangaistuksen yhtenä muotona, joka kohdistuu teloitettuihin vainajiin mutta toimii samalla varoituksena yhteisölle. Joidenkin teloitettujen eristämisellä muista vainajista on sama symbolinen merkitys kuin vankilalla. Kuoleman jälkeenkin vainaja joutuu ylösnousseista erilleen. Foucaultia lainaten: Eristys takaa, että vanki on kahden häneen kohdistuvan vallan kanssa 31. Lieviin rikoksiin syyllistyneiden ei katsottu syyllistyneen mihinkään anteeksiantamattomaan, joten heidät on haudattu asemaansa kuuluvalla tavalla. Vankilarangaistuksen suorittamisen katsottiin myös sovittaneen tehdyn rikoksen. Tunnetuin esimerkki tällaisesta tapauksesta on Johannes Messenius, joka sai 20 vuoden vankilatuomion, jonka hän kärsi Kajaanin linnassa. Messenius menehtyi Oulussa vapauduttuaan vankeudesta vain vuotta aiemmin. Hän toivoi tulevansa haudatuksi Vadstenan luostarin kirkkoon Ruotsissa, mutta valtioneuvosto ei suostunut tähän. Messenius haudattiin Oulun kirkon kuoriosaan, josta hän sai hautapaikkansa 22 taalarilla 28 äyrillä 32. Yleisen käsityksen mukaan muista poikkeavan hautaustavan saivat osakseen lähinnä teloitetut ja vankeuden tullessa itsenäiseksi rangaistusmuodoksi vankilassa kuolleet rikolliset. Teloitetun rikollisen teot ovat periaatteessa asettaneet hänet asemaan, jossa hän on yhteisölle taakka. Hänet halutaan unohtaa ja hän kantaa kuoltuaankin tekojensa seuraukset. Kangasniemellä esimerkiksi kuolemantuomion kärsineitä vainajia ei haudattu kirkkomaalle, vaan heidät haudattiin kirkonkylän tuntumassa sijainneeseen siunaamattomaan suohon 33. Kirkkomaan eri osien arvottamisen juuret ovat 1300-luvulla. Arvokkaimmat hautapaikat sijaitsivat tällöin kirkon lähellä itä- ja eteläpuolella, jotka olivat valon ja Kristuksen toisen tulemisen ilmansuuntia. Kirkon pohjoispuolta pidettiin pimeyden ja paholaisen ilmansuuntana, jonne kirkon seinät kaatuisivat maailmanlopun koittaessa. Tämän vuoksi sitä pidettiin täysin mahdottomana hautapaikkana, eikä sinne mielellään kirkon jäseniä haudattu. Keskiaikaisissa kivikirkoissa ei yleensä myöskään ollut ikkunoita pohjoiseen kyseisen ilmansuunnan pelon vuoksi. Pohjoispuolelta hautapaikan saivatkin yleensä 29 Foucault 2005: Rimpiläinen 1971: Foucault 2005: Virkkunen 1953 [1919]: 370, 493, L 25; Paavola 1998: Manninen 1953:

291 vain rikolliset ja kastamattomat lapset, joiden ei uskottu selviävän iankaikkiseen elämään. Savonlinnassa vuonna 1707 esimerkiksi huorintekijät ja mestatut rikolliset haudattiin hautausmaan pohjoisosiin 34. Raisiossa pohjoispuolella oli ilmaisia nimettömiä rivihautoja 35. Hirttämällä teloitetut haudattiin kirkkomaan pohjoispuolelle muurien ulkopuolelle tai sitten hirsipuun viereen. 36 Hirsipuunmäelle tuli haudata myös vankilassa kuolleet karkeat rikolliset vuoden 1698 toimintaohjeen mukaisesti 37. Rikollisten kuolema Kuva 2. Hailuodon haudan 203 mestattu vainaja. Kuva: arkeologian laboratorio / Oulun yliopisto. Hailuodossa vuoden 1987 arkeologisissa kaivauksissa löydettiin mestatun miehen ruumis haudasta 203 (Kuva 2). Vainaja ajoittui radiohiiliajoituksen perusteella vuosiin (Hel /- 80 BP), ja hän oli saanut hautapaikkansa kappelin ulkopuolelta koillisnurkan läheisyydestä. 38 Ilmansuuntansa puolesta hautapaikka ei siis ollut kaikkein paras, vaikka se sijaitsikin kappelin välittömässä läheisyydessä. Turussa mestattuja haudattiin 1600-luvulla hautausmaan pohjois- ja eteläosaan. Mestattuja tiedetään haudatun myös Turun tuomiokirkkoon 39. Suomessa viimeistään 1600-luvun alusta lähtien kirkkohautaaminen on ollut myös mestatuille sallittua, mikäli se on ollut taloudellisesti mahdollista ja mikäli vainaja sai tehtyä sovinnon kirkon kanssa ennen kuolemaansa. Vuoden 1602 Kaarle-herttuan hoviagendassa todetaan yksiselitteisesti, ettei pappien tulisi estää minkäänlaisten vainajien hautaamista hautausmaalle. Kiellot vain vahvistaisivat entisestään kansan vääristynyttä mielikuvaa, että hautausmaa on muuta maata pyhempää. 40 Kyseinen hoviagenda ei kuitenkaan saanut kannatusta, sillä vanha kirkkojärjestys säilyi 1600-luvun muuttumattomana. Vanha kirkkojärjestys sisältää muun muassa luettelon niistä ihmisryhmistä, joita kirkkomaahan ei saanut haudata. 41 Vanhan kirkkojärjestyksen mukaan mestatut saivat normaalin hautauksen, mikäli he kuolivat kristillisesti ja jos esivalta ei sitä erikseen kieltänyt 42. Rikollisten hautaustavan määrittäminen siirtyi kokonaan kuninkaalta maalliselle oikeudelle Oikeus pystyi tällöin muun muassa määräämään sekä rikollisen hautapaikan että sen, mitä seremonioita hautajaisissa sai suorittaa Rimpiläinen 1971: Gardberg 2003: Gardberg 2003: Rimpiläinen 1971: Ks. Paavola 1988: 18 19; Paavola 1998: 132, 136 ja liite 5; ks. myös Núñez Hausen 1901: 155, Baelter 1783: 595; Block 1918: 252; Rimpiläinen 1971: Rimpiläinen 1971: Rimpiläinen 1971: 286, Rimpiläinen 1971:

292 Jani Oravisjärvi Kuva 3. Maria Stuartin mestaus Piirros vuodelta 1790 Trustees of the British Museum. Uudelleen haudatut Vainaja saatettiin joutua hautaamaan uudelleen, mikäli ensimmäinen hautaaminen ei noudattanut säädettyjä määräyksiä ja lakia tai mikäli vainaja haudattiin säätynsä vastaisella tavalla. Vainajan uudelleen hautaaminen osoittaa hautapaikan ja -seremonioiden sosiaalisen, uskonnollisen ja juridisen merkityksen. Maria Stuart teloitettiin ja haudattiin Peterborough n katedraaliin vuonna 1587, mutta vuonna 1612 hänet uudelleen haudattiin Westminster Abbeyhin hänen poikansa Englannin kuningas Jaakko ensimmäisen pyynnöstä (Kuva 3). Vastaavasti Ranskassa Ludvig XVI ja Maria Antoinette haudattiin ensin Madeleinen hautausmaalle vuonna 1793, mutta vuonna 1815 heidän ruumiinsa siirrettiin Saint-Denis n kirkkoon, joka on perinteisesti toiminut Ranskan kuninkaiden viimeisenä leposijana 44. Ruumiiden siirto on ymmärrettävää heidän alkuperäisen sosiaalisen asemansa vuoksi. He eivät myöskään olleet syyllistyneet varsinaiseen rikokseen, vaan joutuneet lähinnä poliittisen ajojahdin uhreiksi. Uudelleen hautaaminen voidaankin nähdä näissä tapauksissa symbolisena kunnian palautuksena ja anteeksipyyntönä. Suomessa vastaavasti tiedetään itsemurhan tehneitä uudelleen haudatun. Lain mukaan itsemurhan tehnyt täytyi polttaa ennen metsään hautaamista, kuten edellä on todettu. Vehkalahdella vuonna 1672 vaimon kerrottiin haudanneen itsemurhan tehneen 44 Weiss-Krejci 2008:

293 Rikollisten kuolema miehensä metsään, muttei kuitenkaan polttaneen tätä. Oikeus määräsi vainajan kaivettavaksi ylös ja poltettavaksi ennen uudelleen hautaamista, kuten laki määräsi 45. Ranskassa myöhäiskeskiajalla vastaavasti itsemurhan tehneet täytyi julkisesti hirttää itsemurhatavasta riippumatta. Jopa hirttäytyneet täytyi hirttää uudelleen. 46 Rikollisten ruumiiden kohtelu Kuolemaantuomitun ruumista pystyttiin hyödyntämään monella eri tavalla toisin kuin tavallisten kansalaisten ruumiita. Syyt tähän ovat erittäin moninaiset. Esivalta pystyi käyttämään mestattuja varoittavana esimerkkinä. Mestattujen rikollisten ruumiinjäseniä saatettiin tuoda nähtäville yhteisön keskeisille paikoille, kuten toreille tai kaupungin porttien läheisyyteen. Tavalla pyrittiin osoittamaan yhteisölle oikeuden tapahtuneen ja tapauksen toimivan varoittavana esimerkkinä muille rikoksen polulle astuville. Kuoltuaan rikollisen ruumista saatettiin kostoksi myös silpoa, turmella tai muulla tavoin häväistä 47. Kuolleita kohdeltiin yhä kuin eläviä, ja heidän uskottiin pystyvän tuntemaan ruumiiseen kohdistetut väkivallanteot kuolemankin jälkeen 48. Vastaavasti lääketiede pystyi hyödyntämään rikollisten ruumiita. Pienessä ja tiiviissä yhteisössä vainajan omaisille oli usein erittäin häpeällistä ja nöyryyttävää, mikäli yhteisön muut jäsenet näkivät vainajan alastomana ja leikeltynä. Tämän sosiaalisen paineen vuoksi ruumiinavauksissa ja muissa anatomisissa tutkimuksissa suosittiin rikollisten, ja etenkin ulkopaikkakuntalaisten rikollisten ruumiita 49. Lääketiede hyödynsi rikollisten ruumiita myös kuivaamalla tai balsamoimalla niitä lääkeaineeksi. Tunnetuin rikollisten ruumista valmistettu lääkeaine on mumia vera, jonka käyttö vähentyi 1700-luvun loppuun tultaessa. Kansanparantajat olivat vielä 1800-luvulla yleinen näky teloituspaikoilla, sillä he pyrkivät muun muassa keräämään teloitetun kaulavaltimosta suihkuavaa verta, jonka uskottiin parantavan epilepsian usean muun sairauden ohella. 50 Toisaalta teloitettujen valmiiksi silvottuja ruumiinosia saatettiin hyödyntää hautausmaalla taioissa 51. Hautausmaalla taiottiin pääasiassa anastetun omaisuuden tai tavaran takaisin hankkimiseksi 52. Taikoihin käytettiin kuolemaantuomittujen ruumiita, koska heidän uskottiin olevan vailla kasteen tuomaa uskonyhteyttä rikkoessaan teoillaan kasteen valan. Kastettuihin ei Paholaisen vallan sen sijaan uskottu yltävän. 53 Tämän vuoksi väkivaltaisesti kuollutta henkilöä, joka ei ollut saanut asianmukaisia hautajaisseremonioita, uskottiin pystyttävän käskyttämään toisin kuin asianmukaisesti haudattuja. Tanskassa Helsingörissä muutaman naisen kerrotaan varastaneen hirsipuulta vainajan käden kokonaisuudessaan tarkoituksenaan käyttää sitä kaupunkilaisten yhteisessä 45 Tuomiokirjat Kymenkartanon lääni KOa 2 fol. 320 VA. 46 Ks. Cohen 1993: Harding 2000: Cohen 1993: Park 1995: Eilola 2009: 46 49; Eilola & Einonen 2009: , Heikkinen 1969: 27 34; Cohen 1993: ; Eilola 2003: Tittonen 2008: Nenonen 2006:

294 Jani Oravisjärvi viinapannussa. Naisten yllätykseksi he havaitsivat viinapannussa olevan valmiiksi ruumiinjäseniä edellisen käyttäjän jäljiltä. 54 Tämän uskottiin lisäävän juomaan vainajalta jäljelle jäänyttä spiritusta, elinvoimaa 55. Pohdinta Kuolemantuomio ja mestattuja syrjivä hautauskäytäntö pohjautuivat Suomessa kristilliseen uskomusjärjestelmään. Uskonnollisen merkityksen menetettyään yhtäkään kuolemantuomiota ei enää vahvistettu, eikä kirkkomaan eri osia enää arvotettu, kuten aikaisemmin keskiajalla. Kuolemantuomion ja kiduttamisen uskottiin edesauttavan tuomitun rikollisen Paratiisiin pääsyä, vaikka ristiriitaisesti kuolemantuomittujen hautapaikat yleensä osoittavat täysin päinvastaista. Muista poikkeava hautapaikka osoittaa, ettei yhteisö uskonut kyseisellä vainajalla olevan välttämättä Taivaaseen pääsyä. Katumus, sääty ja varallisuus lopulta kuitenkin ratkaisivat kaiken. Edellä mainitut seikat vaikuttivat mestaustapaan, hautapaikkaan ja hautaseremonioihin. Tällöin mestattujen rikollisten hautaaminen ei välttämättä eronnut mitenkään yhteisön muiden jäsenten hautaamista. Poikkeavuudet jos sellaisia oli saattoivat ilmetä esimerkiksi rajoituksina hautajaisseremonioissa, mutta itse hautapaikka ei välttämättä eronnut mitenkään muista hautapaikoista. Tällöin rikollisen hautaaminen on todennettavissa ainoastaan joko kirjallisten lähteiden tai arkeo-osteologisten löytöjen perusteella. Hautapaikka pohjimmiltaan heijastaa kuitenkin ennen kaikkea haudatun henkilön varallisuutta ja sosiaalista asemaa yhteisössä. Mestatuista useimmat kuuluivat alimpiin sosiaaliluokkiin, eikä heillä ollut varaa parempaan hautapaikkaan. Rikollisten haudat ovat usein anonyymejä ja vaatimattomia. Tämä ei yleensä kuitenkaan johdu siitä, että rikollinen tai rikos tahdottaisiin unohtaa. Kyseiset tekijät heijastavat vainajan köyhyyttä. Samasta syystä uhrien omaiset usein tyytyivät sakkoihin kuolemantuomion sijasta. Sääty ja varallisuus näyttävät lopulta ratkaisseen sen missä kuolemantuomittu ikuisuutensa vietti. 54 Troels-Lund 1908: Eilola & Einonen 2009:

295 Rikollisten kuolema Bibliografia Painamattomat lähteet Valtionarkisto, Helsinki. Tuomiokirjat: Ala-Satakunta I KOa 2. Painetut lähteet Baelter, S. 1783: Historiska Anmärkningar Om Kyrko-Ceremonierna. Peter Hesselberg: Tukholma. Tutkimuskirjallisuus Block, H. 1918: Karl IX som teolog och religiös personlighet. Göteborg. Boström, H.J. 1929: Kuolemantuomioista ja niitten täytäntöönpanoista Suomessa ennen vuotta Defensor legis 10: Cohen, E. 1993: The Crossroads of Justice. Law and Culture in Late Medieval France. Brill s Studies in Intellectual History 36. Brill: Leiden & Boston. Eilola, J. 2003: Rajapinnoilla. Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauksissa. Bibliotheca Historica 81. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Eilola, J. 2009: Ruumis, kuolema ja makaaberi. Eilola, J. (toim.): Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta: Historiallinen arkisto 128. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Eilola, J. & Einonen, P. 2009: Peukalot silkkirievussa. Eilola, J. (toim.): Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta: Historiallinen arkisto 128. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Foucault, M. 2005: Nivanka, E. (suom.): Tarkkailla ja rangaista. Otava: Helsinki. Gardberg, C.J. 2003: Maan poveen: Suomen luterilaiset hautausmaat, kirkkomaat ja haudat. Schildts: Espoo. Harding, V. 2000: Whose body? A study of attitudes towards dead body in early modern Paris. Gordon, B. & Marshall, P. (toim.): The Place of the Dead: Death and Remembrance in Late Medieval and Early Modern Europe: Cambridge University Press: Cambridge. Hausen, R. 1901: Utdrag ur Åbo domkyrkans räkenskaper , BÅSH. Första serien, I. XI XII. Helsinki. Heikkinen, A. 1969: Paholaisen liittolaiset, Noita- ja magiakäsityksiä ja oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n ). Historiallisia tutkimuksia 78. Suomen historiallinen seura: Helsinki. Kajanto, I. 1980: Classical and Christian. Studies in the Latin Epitaphs of Medieval and Renaissance Rome. Annales Academiae Scientiarum Fennicae Ser. B tom Suomalainen Tiedeakatemia: Helsinki. Karonen, P. 2009: Kun miekka osuu harhaan. Eilola, J. (toim.): Makaaberi ruumis. Mielikuvia kuolemasta ja kehosta: Historiallinen arkisto 128. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Klemettilä, H. 2004: Keskiajan pyövelit. Atena: Jyväskylä. Klemettilä, H. 2005: Ritari Siniparta: Gilles de Rais n tarina. Atena: Jyväskylä. Klemettilä, H. 2007: Viimeisellä rajalla kuoleman käsitykset keskiajalla. Suomen historiallinen seura, jäsenlehti no. 3: Koslofsky, G.M. 1994: Death and Ritual in Reformation Germany. University of Michigan: Ann Arbor. Kostet, J. 1998: Turun raadista käräjäoikeuteen: Oikeuslaitoksen turkulaisia vaiheita keskiajalta vuosituhannen lopulle. Turun kaupunki: Turku. Laaksonen, H. 2007: Turun historiaa kahdeksalta vuosisadalta. Turun historiallinen yhdistys: Turku. 295

296 Jani Oravisjärvi Lappi-Seppälä, T. 1982: Teilipyörästä terapiaan. Piirteitä rangaistusjärjestelmän historiasta. Vankeinhoidon historiaprojektin julkaisu no. 9. Oikeusministeriö: Helsinki. Manninen, A. 1953: Kangasniemen historia I. Kangasniemen seurakunta: Kangasniemi. Nenonen, M. 1992: Noituus, taikuus ja noitavainot: Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla Suomen historiallinen seura: Helsinki. Nenonen, M. 2006: Noitavainot Euroopassa: Myytin synty. Atena: Jyväskylä. Núñez, M. 2011: A strange looking beheaded man from medieval Hailuoto. Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R. (toim.): Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja: Kirsti Paavolan juhlakirjatoimikunta: Oulu. Paavola, K. 1988: Domus pro templo Hailuodon kirkon varhaisvaiheet. Julku, K. & Satokangas, R. (toim.): Hailuodon keskiaika: Studia Historica septentrionalia 15. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys: Rovaniemi. Paavola, K. 1998: Kepeät mullat: Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois- Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 28. Oulun Yliopisto: Oulu. Park, K. 1995: The life of the corpse: division and dissection in late Medieval Europe. Journal of the History of Medicine and Allied Sciences: Rimpiläinen, O. 1971: Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 84. Helsingin yliopisto: Helsinki. Tittonen, E. 2008: Nouse ylös vanha väki, lastujen perään! Hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. J@rgonia -elektroninen julkaisusarja n:o 14. Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos: Jyväskylä. Toropainen, V. P. 2004: Piilukirves ja hirsipuu. Turun pyövelit 1600-luvulla. Genos 75(4). Suomen sukututkimusseura: Helsinki. Troels-Lund, T.F. 1908: Dagligt liv i Norden i det sekstende aarhundrede VI: hverdag og fest. Gyldendalske Bokhandel & Nordisk Forlag: Kööpenhamina & Kristiania. Virkkunen, A.H Oulun kaupungin historia 1, Oulun kaupunki: Oulu. Weiss-Krejci, E. 2008: Unusual life, unsual death and fate of the corpse: a case study from dynastic Europe. Murphy, E. M. (toim.): Deviant Burial in the Archaeological Record: Studies in Funerary Archaeology 2. Oxbow Books: Oxford. Ylikangas, K. 1999: Väkivallasta sanan valtaan. Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäiviin. WSOY: Porvoo. 296

297 Tuhkaa tuulessa? TUHKAA TUULESSA? NYKYSUOMALAISET OSTEOARKEOLOGISENA LÄHDEAINEISTONA Janne Ikäheimo Johdanto Kun ajatukset askartelevat keskimääräistä useammin menneisyyden parissa, harva arkeologi tulee pohtineeksi tässä ajassa muodostuvaa tutkimusalansa lähdeaineistoa. Esimerkiksi ihmisiin fokusoituvan osteoarkeologian tulevaisuutta ja tulkintamahdollisuuksia on tuskin koskaan käsitelty julkisesti, ihmisjäänteiden kaivamisen ja tutkimisen eettisyyttä on pohdittu sitäkin enemmän. 1 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä on kuitenkin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana koettu voimakas hautaustavan muutos. Aiemmin vallitseva hautaustapa oli arkku- eli ruumishautaus; sittemmin sen on Etelä-Suomen kasvukeskuksista kohti pohjoista edeten syrjäyttämässä tuhkahautaus, joka on useimmille tutumpi perinteisellä nimellään polttohautaus 2. Tuhkahautauksen dominoivuus 2000-luvun kuoleman kulttuurissa on ollut yllätys monelle, niin arkeologille kuin maallikolle. Syitä etsittäessä on onnistuttu nimeämään monta tuhkahautausta edistävää tekijää 3 : hautausmaiden tilanpuute sekä tuhkahautauksen käytännöllisyys, hygienisyys ja kustannustehokkuus. Etelä-Suomen kasvukeskuksissa tonttimaalle on parempaa käyttöä 4, tuhkaan liittyvät mielikuvat ovat positiivisia verrattuna ajatukseen maatuvasta ja mätänevästä ruumiista, ja jäännösten käsittely ruumishautaukseen verrattuna siistiä ja helppoa. Uusin lainsäädäntö mahdollistaa yksilöimättömät hautaukset ja ilmoitusasiana hoituvan byrokratian jälkeen vainajan tuhkan sirottelun melkein minne vain. Seu- 1 Esim. Salo & Kivikero Tuhkauksessa lämmityspoltin sammutetaan ennen kuin vainaja viedään arkussaan uuniin. Ajatuksena on että liekkiä ei suunnata vainajaan, vaan uunin kuumuudessa syttyy arkku palamaan itsestään ja nostaa lämpötilaa edelleen. Ainoastaan ilmaa puhalletaan uuniin. Tämän vuoksi ei puhuta enää ruumiin polttamisesta vaan tuhkaamisesta. Luettu Käsitteistä ks. myös Lahtinen 1989b: Ks. myös Holm & Lahtinen 1985: 15 16; Nickels 1990: Nickels (1990: 26) toteaa että hautausmaa on vallitsevan yhteiskunnan peili ja ihmettelee epäsuorasti helppoutta, jolla ruuhka-suomeen kuuluvalta Vantaalta löydettiin selvityksessä lukuisia mahdollisia sijoituspaikkoja hehtaarin maa-alan vaativalle golfkentälle. 297

298 Janne Ikäheimo rakuntien tukiessa logistisista ja taloudellisista syistä tuhkahautaamista 5 ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja tietääkseen, että sen suhteellinen osuus hautauksista tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Näistä lähtökohdista artikkelini, joka kunnioittaa 60 vuotta täyttävää filosofian tohtori Kirsti Paavolaa pohjoissuomalaisena arkeologina, historioitsijana ja historiallisen ajan hautakulttuurin asiantuntijana 6, rakentuu kolmen teeman varaan. Aluksi ruumis- ja tuhkahautausta koskevista, määrällisesti edustavasta tilastoista 7 poimitaan esiin suuret linjat ja todennetaan tuhkahautausta suosiva muutoskehitys. Tuhkaamisen kulttuurihistoria ja siihen oleellisena osana kuuluva eettinen sekä teologinen keskustelu on rajattu käsittelyn ulkopuolelle, koska aiheesta on olemassa verrattain tuoretta perustutkimusta. 8 Sen jälkeen tarkastellaan modernin tuhkauksen myötä vainajan ruumiiseen kohdistuvia toimenpiteitä sekä arvioidaan niiden vaikutuksia tulevaisuuden arkeologisen lähdeaineiston muodostumiseen. Tässä yhteydessä sivutaan ruumis- ja tuhkahautaukselle vaihtoehtoisia tapoja käsitellä vainajaa, joiden huomiotalousyhteiskuntaamme heijasteleva olemus on sinänsä kiinnostavampi kuin niiden todellinen merkitys vainajien käsittelyssä. Kolmanneksi artikkelissa pohditaan nykyajan hautaustapojen ja näihin tapoihin liittyvän materiaalisen kulttuurin muutosta suhteessa tulevaisuuden arkeologiseen aineistoon ja sen tulkintaan. Puoli miljoonaa vainajaa ei voi olla väärässä Suomessa koettu hautaustavan muutos on todennettavissa aihetta käsittelevistä tilastoista. Ne sisältävät tiedon evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaille haudatuista vainajista. Kyseiseen kirkkokuntaan kuuluvien (79,9 % Suomen väestöstä) ohella aineisto sisältää myös valtaosan uskontokuntiin kuulumattomista henkilöistä (17,7 %) vapaa-ajattelijoiden tai kunnan ylläpitämiä hautausmaita on toistaiseksi harvassa 9 sekä niiden uskontokuntien edustajista, joiden paikallisyhteisö ei kykene oman hautausmaan ylläpitämiseen. Näin hau- 5 Erämaja 2006: 331. Vuonna 2009 arkkuhautauksen hautasijan keskihinta maassamme oli lähes kaksikertainen vastaavaan uurnahautasijaan verrattuna. Lisäksi hiippakunnat perivät avaus + peitto + peruskunnostus -palvelupaketista noin kolminkertaista hintaa arkkuhautojen osalta. Kontio & Ahtinen 2010: , 218, Esim. Paavola Kirjoittajan käytössä on ollut Kirkkohallituksen kokoama kuntakohtainen hautaustilasto, joka sisältää tiedot vuosina evankelis-luterilaisten seurakuntien ylläpitämiin hautausmaihin haudatuista vainajasta. Kirjoittaja haluaa kiittää Kirkkohallituksen tilastosihteeri Helena Kontiota aineiston koostamisesta ja maankäyttöpäällikkö Harri Paloa aineistoa koskevista kommenteista. Lisäksi artikkelin kirjoittamisessa on käytetty hyödyksi krematoriotoimintaa koskevaa, Suomen Hautaustoiminnan keskusliitto ry:n kokoamaa ja julkisemaa tilastoaineistoa, ks. Näihin aineistoihin ei viitata jatkossa erikseen. 8 Poltto- ja tuhkahautausta koskevasta: a) historiasta Suomessa, esim. Holm & Lahtinen 1985: 11 13; Lahtinen 1989a; Lahtinen 1989b: ; b) asenneilmastosta ja teologisesta keskustelusta: esim. Holm & Lahtinen 1985: 21 30; Koskenvesa Vapaa-ajattelijoiden hautausmaa löytyy seuraavilta paikkakunnilta: Forssa, Jyväskylä, Kajaani, Karkkila, Kemi, Kolari, Kotka, Kuusankoski, Raahe ja Vaasa; kunnallinen hautausmaa vain Kauniaisista ja Turusta. Ks. Luettu

299 Tuhkaa tuulessa? Vuosi < > ,9 6,6 10,1 21,9 46, ,8 8,0 12,2 24,8 57, ,2 8,6 13,7 25,5 58, ,1 9,6 13,8 26,7 61, ,0 11,0 16,2 28,5 61, ,1 13,0 16,2 30,8 63, ,3 12,0 20,1 33,4 62, ,2 14,1 18,0 35,2 63, ,3 13,9 22,0 33,9 64, ,3 16,9 21,9 35,6 65, ,4 16,0 22,3 34,6 62,7 Taulukko 1. Tuhkausten prosenttiosuus seurakunnan tai seurakuntayhtymän haudatuista vuosittain haudattujen vainajien lukumäärään suhteutettuna. taustapojen kehitystä kartoittava aineisto kattaa maamme väestön lähes kokonaan. 10 Taulukko 1 kertoo tuhkauksen olleen kuluvan vuosituhannen alusta lähtien vallitseva hautaustapa suurissa kaupungeissa, 11 siinä missä pienemmissä seurakunnissa tuhkahaudattuja vainajia ei vuonna 2009 ollut edes kuudesosaa. Alle 200 vuosittaisen hautauksen kunnissa tuhkausten määrä on kasvanut lähtötilanteeseen verrattuna yli kaksinkertaiseksi. Tuhkattujen määräosuuden ja asukasmäärää heijastavan hautausten kokonaismäärän positiivisen korrelaation selittäminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen tehtävä useasta muuttujasta johtuen. Väestö- ja elinkeinorakenne sekä paikalliset perinteet piirtävät suuria linjoja, 12 mutta etäisyys lähimpään krematorioon, paikallisseurakunnan työntekijöiden ja erityisesti pappien asenteet tuhkahautaamista kohtaan sekä uskonnollisten herätysliikkeiden vaikutus ovat nekin merkittäviä osatekijöitä. Aineiston vertailu hiippakunnittain (Taulukko 2) ei kuitenkaan lisää, ainakaan merkittävästi, sen tulkittavuutta. Perinteisesti tuhkausmyönteisissä hiippakunnissa (Tur- Taulukko 2. Tuhkausten vuosittainen prosenttiosuus haudatuista vainajista hiippakunnittain. Vuosi ,9 32,8 5,8 12,0 12,0 7,9 12,9 36, ,6 34,3 5,8 12,4 13,6 9,2 13,2 55, ,4 34,7 7,1 14,8 14,6 9,4 14,1 58, ,6 37,1 6,3 15,1 15,6 10,7 15,6 58, ,8 38,8 7,7 17,2 16,3 12,1 15,7 60, ,0 41,8 8,6 18,5 16,1 13,1 17,1 68,3 46, ,7 42,3 9,8 22,2 19,4 13,9 18,4 69,6 51, ,2 44,1 10,2 23,2 18,7 14,1 19,0 69,3 49, ,7 45,9 11,2 23,3 20,4 14,9 21,6 71,7 52, ,4 47,8 12,1 25,1 19,7 17,1 21,9 73,1 53, ,3 48,3 14,3 28,6 24,6 18,5 22,8 74,5 54,6 Selite. Hiippakunnat: 1. Turku, 2. Tampere, 3. Oulu, 4. Mikkeli, 5. Porvoo, 6. Kuopio, 7. Lapua, 8. Helsinki ja 9. Espoo 10 Aineiston edustavuus varmistettiin vertaamalla tietoja Suomen virallisen tilaston tietoihin kuolleiden määrästä kolmen vuoden ajalta seuraavin tuloksin: ,53%, ,42% ja ,47% Suomen virallinen tilasto (SVT): Kuolleet [verkkojulkaisu]. ISSN= Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: ]. Saantitapa: 11 Vuonna 2009 viidensadan vuosittaisen hautauksen raja-arvon ylittivät Salon seurakunta, Joensuun ev.- lut. srky., Kotka-Kymin srky., Vantaan srky., Hämeenlinnan srky., Kuopion ev.-lut. srky., Lappeenrannan srky., Porin ev.lut. srky., Espoon ev.lut. srky., Oulun ev.lut. srky., Jyväskylän seurakunta, Kouvolan srky., Lahden srky., Tampereen ev.-lut. srky., Turun ja Kaarinan srky. sekä Helsingin srky. 12 Kyselytutkimus vuodelta 1983 osoittaa arkkuhautauksen olleen jo tuolloin maaseudulla asuvan, kouluttamattoman ja ikääntyneen väestön suosiossa; tuhkahautauksen ollessa kaupunkilaisten, nuorten ja korkeasti koulutettujen tukema tapa. Ks. Holm & Lahtinen

300 Janne Ikäheimo Vaasa 1967 Pori 1988 Seinäjoki 1979 Tampere 1967, 1989 Oulu 1973 Rauma 2008 Hämeenlinna Imatra 1971 Lahti Hyvinkää 1974 Turku 1967 Kotka 1973 Espoo Vantaa Karjaa Helsinki 1926, 1966 ku, Tampere, Helsinki ja Espoo) osuus on kasvanut 30 % tienoilta ainakin puoleen hautauksista; Helsingin hiippakunnassa vuosituhannen vaihteessa koettu hyppäys nosti ensimmäistä kertaa tuhkahautauksen vallitsevaksi hautaustavaksi kokonaisen hiippakunnan alueella. Oulun ja Kuopion hiippakunnat pitävät odotetusti tuhkaustilaston perää, koska niiden alue on laajin ja krematoriopeitto alhaisin (Kuva 1). Mielenkiintoinen yksityiskohta hiippakuntakohtaisessa tarkastelussa on Porvoon hiippakunnan tuhkahautausten suhteellisen vaatimaton osuus hautaustavan kun esitettiin yleistyvän maassamme nimenomaan ruotsinkielisen väestönosan kautta 13. On tietysti mahdollista, että niin ruotsikielisellä Etelä-Pohjanmaalla kuin muuallakin Suomessa tuhkausten määrää on voinut säädellä krematoriopalvelujen saatavuus. Krematoriopalvelujen läheisyyden ja saatavuuden merkityksestä on mahdollista saada tietoa tutkimalla tarkasteluajanjaksona perustetun tuhkauslaitoksen vaikutusta ympäristöönsä. Ainoa ajallisen kriteerin täyttävä kohde on Imatran Tainionkosken hautausmaalla toukokuussa 2003 käyttöön otettu krematorio (Taulukko 3; Kuva 1). Sen vaikutus näkyi välittömästi Imatran lisäksi myös muutamassa naapurikunnassa: Rautjärvellä ja Ruokolahdella. Vaikutussuhde ei kuitenkaan ole suora ja automaattinen. Vain 30 km etäisyydellä Imatrasta sijaitsevassa Lappeenrannan kaupungissa tuhkahautausten määrä on nelinkertaistunut lähtötilanteeseen verrattuna, mutta ilman välitöntä merkkiä uuden krematorion perustamisen vaikutuksesta hautaustavan suosioon. Etäisyyden merkitys korostuu etenkin Lapissa. Äärimmäiseksi esimerkiksi sieltä poimittakoon Enontekiön kunta, missä koko tarkasteluajanjaksona tuhkahaudattiin vain yksi vainaja; muissa pohjoisen kunnissa (Inari, Utsjoki, Kolari ja Pello) tällä tavoin haudattujen vainajien määrä on jäänyt vuositasolla maksimissaan puoleenkymmeneen. Taulukko 3. Tuhkahautausten prosenttiosuus neljässä Kaakkois-Suomen kunnassa vuosina Imatra 9,6 11,8 14,2 19,2 28,4 35,9 37,6 40,6 47,8 53,2 51,8 Lappeenranta 6,7 7,8 6,9 8,6 10,3 12,8 13,8 13,8 20,8 20,1 24,0 Rautjärvi 0,0 6,5 1,4 3,1 1,5 8,2 10,0 10,4 12,5 9,5 11,8 Ruokolahti 4,6 7,2 5,6 7,8 16,2 12,1 17,0 25,3 20,4 27,4 29,1 13 Holm & Lahtinen 1985: 18, 26, 30. Kajaani 1995 Kuopio 1984 Joensuu 1989 Jyväskylä 1995 Kuva 1. Suomen krematoriot perustamisvuosineen 300

301 Tuhkaa tuulessa? Uskonnon ja eritoten herätysliikkeiden vaikutusta tuhkahautauksen yleisyyteen on vaikea arvioida määrällisesti, mutta lienee tuskin sattuma, että tuhkahautaustyhjiön muodostavan Pohjois-Pohjanmaan kaakkoisosan kunnat sekä niiden rajanaapurit Keski- Pohjanmaan puolella ovat tunnetusti lestadiolaisuuden ja keskustapuoluelaisuuden vahvoja tyyssijoja. Asian tarkasteluun on syytä palata lähitulevaisuudessa, sillä maamme seuraava krematorio valmistuu näillä näkymin Kokkolan Marian hautausmaalle; krematoriorakennusta koskeva arkkitehtikilpailu ratkesi syksyllä Kohti monimuotoista hautaamista Nykyaikaisin välinein suoritettava tuhkaus on osteoarkeologisen lähdeaineiston edustavuuden kannalta äärimmäisen raaka toimenpide. Maakaasua tai kevyttä polttoöljyä käyttävä uuni tuhkaa vainajan arkkuineen C:n lämpötilassa perinpohjaisesti puolessatoista tunnissa. Toimenpiteen lopuksi jäähtynyt luuaines homogenisoidaan jauhamalla se kuulamyllyssä, jolloin lopputuloksena on noin 2,5 kiloa eli 4 5 litraa 15 osteoarkeologisesti lähes käyttökelvotonta tuhkaa. 16 Vainajan ikä, sukupuoli tai mahdolliset patologiset leesiot eivät kuulien jauhamista jäännöksistä hevin hahmotu 17, monistamiskelpoista DNA:ta aineksesta on käytännössä mahdotonta eristää 18 ja radiohiiliajoituksen suorittaminen 19 tai 14 Suomessa toimivien krematorioiden yhteisen käytännön mukaan vainaja on tuhkattava arkkuineen. Siksi tuhka sisältää yleensä parikymmentä grammaa arkusta peräisin olevaa epäorgaanista ainesta (Lahtinen 1989b: 18). Sitä, voisiko tämä aines esimerkiksi vanhentaa tuhkasta tehtävää radiohiiliajoitusta vanhan puun -efektin (esim. Weiner 2010: 255) tavoin, ei kirjoittajan tietämyksen mukaan ole tutkittu. 15 Luuaineksen jauhattamisella pyritään esteettisen vaikutelman parantamisen lisäksi jäännösten tilavuuden pienentämiseen, mikä puolestaan vaikuttaa niiden käsittelyyn ja hautaamiseen tarvitun uurnan kokoon, ks. Murad 1998: 94, 98; Schultz et al. 2008: Lahtinen 1989b: 18; Murad 1998: 97. Kivennäisaineet eli mineraalit ovat ihmiskehossa pääosin luissa ja niiden osuus on noin 4 % kehon kokonaismassasta. Tuhkaus- ja palamisprosessista yleensä, ks. Bohnert et al. 1998; Murad 1998: 89 96; DeHaan 2008: 1 6; Fairgrieve 2008: 23 35; Schultz et al. 2008: Kuulamylly oli käytössä jokaisessa Suomen krematoriolle lähetettyyn kyselyyn vastanneessa seurakunnassa tai seurakuntayhtymässä. Se hienontaa luuaineksen alle 4 mm:n kokoon, jolloin mahdollisesti kokonaisena säilyvien kuuloluiden ohella osa muusta luuaineistosta saattaa säilyttää diagnostisia piirteitä. Yhdysvalloissa on viime vuosina tuhkattujen luiden käsittelyssä yleistynyt teollisuuden käyttämästä tehosekoittimesta viritelty laite, joka hienontaa luut alle 1 mm:n kokoon puolessa minuutissa. Suurin osa aineksesta on tuolloin tuhkapölyä, mutta karkeammasta fraktiosta on mahdollista tunnistaa mm. hampaiden juurten kärkiosia. Schultz et al. 2008: 82 84, Fairgrieve 2008: ; Schultz et al. 2008: AMS-radiohiiliajoitus palaneesta luusta on mahdollinen sen sisältämän kiteisen, rakenteellisesti apatiittia muistuttavan luu-/bioapatiitin eli karbonaatti-hydroksyyliapatiitin [Ca 10 (PO 4 ) 6 (OH) 2 ] ansiosta, jossa hiilen sisältävä karbonaatti esiintyy 0,5 1 p-% osuudella fosfaatin rakenteellisena korvaajana kidehilassa (Lanting et al. 2001: 49, ks. myös Strydonck et al. 2005: 4). Ajoittamisen ensimmäinen edellytys siis on, että näytteestä on ylipäätään saatu eristettyä tarpeeksi rakenteellista karbonaattia. Yleensä bioapatiitti kontaminoituu maaperässä, mutta tuhkauksessa käytettävä korkea lämpötila saa sen kiteytymään uudelleen aiempaa inertimpään muotoon (Lanting et al. 2001: 250, 252; Strydonck et al. 2005: 4 5; Weiner 2010: 122, 255). Periaatteessa tuhkahautauksen ajoittamiseen tarvitaan 1,5 2 grammaa tuhkattua luuta, jossa rakenteellisen karbonaatin osuus on 0,1 % (Lanting et al. 2001: ). Kuitenkin jäännösten homogenisointi kuulamyllyssä on omiaan tuhoamaan rakenteellista karbonaattia suojaavan kidekerroksen (ks. Strydonck et al. 2005: 9), jolloin maaperän kontaminoiva vaikutus voimistuu 301

302 Janne Ikäheimo a. b. Kuva 2. Kaksi näkymää Kirkkonummen uurnahautausmaalta: a. Polttokenttäkalmistoa muistuttava Toivonkallio (vas.) toimii vainajien tuhkan sirottelupaikkana. Vasemmalla vainajien metallisia muistokilpiä varten pystytetyt graniittiset muistomerkit; b. Pohjoismuuri on uurnahautausmaan uurnaholvi eli kolumbaario. Kuvat: J. Ikäheimo. muiden isotooppikemiallisten sovellusten käyttö 20 on yhtä lailla ongelmallista. Tuhkahautauksen paikallistaminen hautausmaakontekstissa on eräs tulevaisuuden arkeologien haasteista, sillä tuhkauurnien valmistuksessa on siirrytty kestävän kehityksen oppeja noudattaen biohajoavien materiaalien kuten puun ja paperimassan käyttöön; alalle on laadittu jopa omat mitoitus- ja maatuvuusohjeetkin 21. Siksi maahan tehdyn yksittäisen tuhkahautauksen elinkaari on huomattavan lyhyt; uurnan tulisi maatua 15 vuodessa ja tuhkauksen jättämä geokemiallinen jälki hävinnee viimeistään parissa vuosisadassa. Aina uurnaa ei edes tarvitse haudata maahan, sillä vainajan tuhkan käsittelymahdollisuudet ja hautapaikan merkitseminen ovat kokeneet nekin radikaalin muutoksen. Modernilla uurnahautausmaalla voi olla vainajan tuhkan yksilöimättömään sirotteluun tarjolla muistolehdoksi kutsuttu alue (Kuva 2a), joka saattaa lainata ulkoisen olemuksensa vaikkapa rautakautiselta polttokenttäkalmistolta. Muistolehdon sirottelualueelle päätynyt vainaja ei tarvitse omaa muistokiveä, vaan muistaminen tapahtuu, jos tapahtuu lainkaan, kollektiiviseen kivimonumenttiin kiinnitetyllä metallilaatalla. 22 Vuosina muistolehtoon päätyi % tuhkatuista vainajista, suhteellisen osuuden ollessa suurissa asutuskeskuksissa muutaman prosentin pieniä korkeampi. Kummassakaan ja muuten käyttökelpoiseksi todetun menetelmän (Naysmith et al. 2007) käyttö estyy. 20 Isotooppikemian kannalta tuhkauksen tuottamien jäännösten homogenisointi kuulamyllyssä on ensimmäinen mahdollinen kontaminaatiolähde, sillä se tapahtuu käytännön eikä mahdollisen analytiikan lähtökohdista. Luiden polttamisen yli 900 ºC:ssa on todettu vaikuttavan mm. hiilen ja typen isotooppikemiaan, ks. Strydonck et al. 2005: 6; Schurr et al. 2008: passim. Vieläkin merkittävämpi tekijä on maaperä, josta hienonnettu luuaines ioninvaihdon kautta absorboi isotooppeja ja kuvastaa näin ollen enemmän hautaamisympäristöään kuin itse vainajaa (Weiner 2010: 122). Lisäksi luiden isotooppikoostumusta tutkivat sovellukset keskittyvät enemmän luun orgaaniseen kuin epäorgaaniseen osaan (esim. Price & Burton 2011: 51) jolloin tuhkattu vainaja on epäkiitollinen tutkittava. 21 Suomen hautaustoiminnan keskusliitto Tuhkahautauksen yleistymisen nopeudesta kertonee osaltaan se, ettei Gardberg (2003: ) hautamuistomerkkejä käsitellessään mainitse tuhkahautauksille ominaisia monumentteja teos tosin fokusoituu suomalaiseen hautausmaakulttuuriin ennen 1900-lukua. Muistolehdoista, ks. Nickels 1990, 21; Heng 1994: passim. 302