Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla

Transkriptio

1 Aineenopettajankoulutuksen vaihtoehdot ja tutkimus Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla Harri Saine Luokanopettaja, Kalaholman koulu, Pori Uskonnonopetuksen tavoitteet ja tunnustuksellisuuden määrittely ovat muuttuneet useaan otteeseen viimeisen sadan vuoden aikana luvun alussa se oli kaikille pakollista evankelis-luterilaisesta uskonnonopetusta. Vuosituhannen vaihtuessa opetusministeriö oli hyväksynyt uskonnon opetussuunnitelmat viidelle ryhmälle luterilaisen ja ortodoksisen kirkkokunnan lisäksi. Uskonnonopetukseen varattu tuntimäärä on pienentynyt kansakoulun 1880-luvun 13 prosentista nyt jo alle viiden prosentin. Tunnustuksellisuus 1900-luvun alkupuolella uskonnonopetuksen tavoitteena oli uskonnäkemyksen sisäistäminen ja henkilökohtaiseen uskonelämään ohjaaminen. Peruskouluun siirryttäessä 1970-luvulla tavoitteeksi asetettiin Raamattuun pohjautuva yleiskristillinen opetus. Samaan aikaan tunnustuksellisuudelle ilmaantui uusia määritelmiä. Vuoden 1985 opetussuunnitelmassa palattiin takaisin henkilökohtaisen vakaumuksen muodostamiseen Raamatun antamien virikkeiden pohjalta. Muutos päinvastaiseen suuntaan tapahtui vuonna 1994, jolloin kasvatustavoitteeksi asetettiin mm. monipuolinen uskonnollinen ja katsomuksellinen yleis- 1

2 Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla sivistys. Tunnustuksellisuutta ryhdyttiin soveltamaan uskontojen opetuksen yleistavoitteiden pohjalta. Asiasanat: tunnustuksellinen uskonnonopetus, evankelis-luterilainen uskonnonopetus, ortodoksinen uskonnonopetus, opetussuunnitelma, kansakoulu, peruskoulu 1 Tutkimustehtävä Tässä suppeassa artikkelissa referoin lyhyesti väitöskirjani keskeisempiä tuloksia. Tutkimukseni tarkoituksena oli selvittää, miten uskonnonopetus on muuttunut Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvun aikana (Saine 2000). Eräänä alaongelmana oli tutkia, miten uskonnonopetuksen tavoitteet, tunnustuksellisuus ja viikkotuntimäärät ovat muuttuneet opetussuunnitelmissa. Tutkimusajanjakso on pitkä, mutta näin saadaan kokonaisnäkemys uskonnonopetuksen selviytymisestä ja muuttumisesta eri koulu-uudistusten aikana. Varsinainen tutkimusaineisto on rajattu virallisiksi opetussuunnitelmajulkaisuiksi. Nämä opetussuunnitelma-asiakirjat ilmentävät suomalaista korkeakulttuuria ja heijastavat yhteiskunnan virallisia pyrkimyksiä ja päämääriä. Tutkimus on kasvatushistoriallinen, ja tutkimusmenetelmää voi luonnehtia historialliseksi analyysiksi. Päälähteinä on käytetty oppivelvollisuuskoulun opetussuunnitelmia, jotka ilmestyivät vuosina Nämä olivat Maalaiskansakoulun opetussuunnitelma (KM 1916 ja KM 1925:14), Varsinaisen kansakoulun opetussuunnitelma (KM 1946:10 ja KM 1952:3), Peruskoulun opetussuunnitelma (KM 1970:A4 ja KM 1970:A5) sekä Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet (Perusteet 1985 ja 1994). Näiden opetussuunnitelmajulkaisujen lisäksi on tutkittu kyseisten komiteoiden arkistot pöytäkirjoineen ja lausuntoineen. Evankelisluterilaisen kirkon kantaa on selvitetty lähinnä kirkolliskokouksen pöytäkirjojen avulla. Eri ryhmien kannanottoja on seurattu kirkollisista ja pedagogisista lehdistä tutkimuskauden aikana. Vertailumateriaalia saatiin oppikoulujen ja lukioiden opetussuunnitelmista, muista alan tutkimuksista ja julkaisuista sekä aikalaiskirjallisuudesta. 2

3 Harri Saine 2 Uskonnonopetuksen tavoitteiden muuttuminen Kansakoulutyön alkuaikoina opetussuunnitelmat ja -metodit vaihtelivat suuresti ja arvioinneissa vallitsi pitkään varsin suuria eroja. Kehityksen jatkuessa tapahtui opetuksessa vähitellen yhdenmukaistumista, mikä johti myös arvostusten vakiintumiseen ja syvällisten periaate- ja mielipidekiistojen tyyntymiseen. Uskonnonopetuksen tavoitteita alettiin muuttaa perusteellisesti lisäämällä elämänläheistä ainesta ja tähdentämällä uskonnollis-siveellisen harrastuksen ja uskonnollisen elämän herättämistä opetuksen päämääränä. Ulkolukua rajoittamalla ja tuntimäärää vähentämällä saatiin oppilaiden mielenkiinto uskonnonopetukseen kasvamaan. Ensimmäisen opetussuunnitelman uskonnonopetuksen tavoitteita määriteltäessä syntyi vastakkainasettelu papiston ja kansakouluväen kesken. Papisto painotti ulkolukua ja tiedollista osaamista kansakouluväen korostaessa joko eettistä kasvatusta tai uskonnollisen kokemuksen tärkeyttä. Komitean (KM 1925:14) suunnitteleman uskontokasvatuksen tähtenä oli oppilaiden sisäistämä kristillinen elämänkäsitys ja aktiivinen osallistuminen seurakuntatyöhön. Tavoitteena oli uskonnollisen mielialan herättäminen. (Soininen 1916, 18-19; KM 1925:14, 35-36, 60; Iisalo 1968, ; Heinonen 1968, 86.) Vuoden 1952 kansakoulun opetussuunnitelmassa pyrittiin irtautumaan verbaali-inspiraation mukaisesta raamatullisuudesta painottamalla oppiaineksen kasvatusarvoa oppilaiden ikäkauden mukaan. Siksi muutettiin raamatunkertomusten järjestystä oppilaille paremmin sopivaksi. Ongelmia syntyi dogmaattisen aineksen määrästä, kristinopin oppikirjan vaikeatajuisuudesta ja rippikoulun suhteesta koulun uskonnonopetukseen. Komitea ei hyväksynyt ajatusta, että koulun uskonnonopetus olisi peruskurssi rippikouluun. Jatkoluokilla tuli seurakunnan ja koulun sopia rippikoulun käymisen ajoittamisesta siten, että se ei haitannut koulunkäyntiä. Tavoitteena oli oppilaiden itsenäistyminen ja yhteiskuntakelpoisuus sekä persoonallisen vakaumuksen syntyminen. (KM 1946:10, 21-23; KM 1952:3, 22, ) Peruskouluun siirryttäessä tavoitteeksi tuli luoda uskonnollisia, eettisiä ja esteettisiä arvoja kunnioittava kulttuuri-ihminen. Koulussa annettavan uskontokasvatuksen tuli antaa eväät toisten vakaumusten ja maailmankatsomuksen arvostamiseen. Luterilaisessa opetuksessa oppilaita tuli perehdyttää kristilliseen perinteeseen omasta kirkko- 3

4 Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla kunnasta käsin sekä laajentaen perspektiiviä muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Ortodoksinen opetus sai oppivelvollisuuskoulun ensimmäisen virallisesti hyväksytyn opetussuunnitelman. Siinä painotettiin luterilaista opetusta enemmän seurakuntaan kasvamista ja siellä toimimista. Näin vähemmistökirkon jäsenen identiteetti saattoi rakentua paremmin. (KM 1966:A12, 17; KM 1970:A5, 232, 253.) Koulutuksen tehtäväksi tuli 1980-luvulla välittää niitä arvoja, joita Suomessa pidetään yleisesti hyväksyttävinä ja toivottavina. Oppilaita tuli kasvattaa tuntemaan vastuunsa arvojen säilyttämisestä ja kehittämisestä samalla, kun erilaisten etnisten ja kieliryhmien yhteenkuuluvuus lisääntyy. Uskonnollisten ryhmien lisääntyminen näkyy selvästi vuoden 1994 opetussuunnitelmien perusteissa. Tällöin luotiin tavoitteet, jotka koskevat kaikkia uskontokuntasidonnaisia ryhmiä. Tarkemmin esitellään evankelis-luterilainen (UE) ja ortodoksinen (UO) uskonnonopetus. Opetushallitus hyväksyy muiden uskonnollisten ryhmittymien (UX) opetussuunnitelmat, jotka tulee laatia yleisperusteiden mukaisesti. Kaikissa näissä muiden ryhmien hyväksytyissä opetussuunnitelmissa (5 kpl) on tärkeätä omaan seurakuntaan tutustuminen ja omakohtainen kokemus. Kognitiivisten tavoitteiden lisäksi esitettiin myös affektiivisia tavoitteita. (Perusteet 1994, ) Vuoden 1985 opetussuunnitelmassa lähdettiin liikkeelle YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta, mutta se jäi vuonna 1994 opetussuunnitelman lopullisesta versiosta pois. Nyt tavoitteeksi asetettiin monipuolisen uskonnollisen ja katsomuksellisen yleissivistyksen saavuttaminen. Lähtökohtana on omaan uskonnolliseen ryhmään tutustuminen, josta saadaan virikkeitä henkilökohtaisen elämänkatsomuksen muodostumiseen. Erilaisten, monikulttuurisessa yhteiskunnassa toimivien ryhmittymien ja uskovien ymmärtämisen kautta pyritään kehittämään vastuullista elämänasennetta ja henkilökohtaisia ratkaisuja. Evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen vuoden 1994 suunnitelmaan on koottu vain kognitiivisia tavoitteita. Ortodoksinen uskonnonopetus eroaa luterilaisesta opetuksesta lähinnä siinä, että se tähtää voimakkaasti omaan seurakuntaan johdattamiseen, siinä kasvamiseen ja tradition ymmärtämiseen. (Perusteet 1985; Perusteet 1994.) 4

5 3 Uskonnonopetuksen tunnustuksellisuuden muuttuminen Koulun uskonnonopetuksen tunnustuksellisuus on merkinnyt opetuksen sisällöllistä liittymistä kirkkoon ja seurakuntaan. Tunnustuksellisuus on ollut kaikkein hankalimpia kysymyksiä siinä laajassa keskustelussa, jota Suomessa on käyty uskonnonopetuksen asemasta ja luonteesta jo yli sadan vuoden ajan. Vuoden 1998 koululaissa todetaan, että opetusta annetaan sen uskontokunnan tunnustuksen mukaan, johon oppilaiden enemmistö kuuluu. Opetuksen luonne on tarkemmin määritelty oppimäärissä eli uskonnon opetussuunnitelmissa. Uskontoa opettavilta edellytetään erityisenä kelpoisuusehtona, että he kuuluvat kyseiseen kirkkokuntaan. Vuodesta 1973 lähtien kirkkoon kuulumattomat ovat voineet saada erivapausteitse oikeuden opettaa uskontoa. Erivapaus myönnetään vain ns. kelpoiselle opettajalle eli käytännössä luokanopettajalle tai uskonnon aineenopetusta antavalle henkilölle (Porkola 2000, 12; kirje). Asiassa on kuitenkin ollut epätietoisuutta, sillä uskonnonopetusta antavat henkilöt eivät aina ole kuuluneet kyseiseen kirkkokuntaan tai yhdistykseen. Vuonna 1916 Mikael Soinisen johdolla toiminut opetussuunnitelmakomitea ehdotti kristinopin opetuksen poistamista kansakoulun uskonnonopetuksesta, sillä kristinoppi kuului komitean mielestä paremminkin kirkon rippikouluopetukseen. Lisäksi komitea ehdotti historiallisen aineksen supistamista uskonnonopetuksesta. Varsinkin kristinopin poistamista koskeva ehdotus herätti vilkkaan ja ajoittain kiivaankin mielipiteitten vaihdon. Komitean ehdotusta ei tältä osin toteutettu missään oppikirjassa eikä koulujen opetussuunnitelmissakaan kuin poikkeustapauksissa. Valtaosassa kouluja kristinoppi luettiin ainakin osittain. Vuoden 1925 komitealle tunnustuksellisuus tarkoitti kirkkokunnan uskonnäkemyksen tietoista sisäistämistä. (KM 1916; KM 1925:14, 24-28, 68, 92-98; Pyysiäinen 1982, ) Kansakoulujen opetussuunnitelmakomitea ehdotti vuonna 1950 valmistuneessa toisessa mietinnössään uskonnonopetuksen tunnustuksellista luonnetta jossakin määrin vähennettäväksi. Osittain tästä syystä komitea joutui tarkistamaan mietintöään tältä osin ja tekemään muutamia muutoksia. Korjattu versio mietinnöstä hyväksyttiin vuonna Komitea käsitti uskonnonopetuksen tunnustuksellisuuden lähin- 5 Harri Saine

6 Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla nä katekismuksen ja kristinopin mukaiseksi. Opetussuunnitelmassa oli suunnitelmat vain evankelis-luterilaista uskonnonopetusta varten. Komitea ei laatinut ortodoksista opetussuunnitelmaa, vaan totesi, että soveltuvin osin käytetään luterilaista suunnitelmaa. (KM 1946:10, 19; KM 1952:3, 64.) Kansanahon (1967, 43-44) mukaan eri vuosikymmeninä uskonnonopetuksen keskusteluissa toistuivat samat vaatimukset ja väitteet. Samankaltaisuus vuosisadan alun ja lukujen kiistoissa oli hämmästyttävän suuri. Kiihkeimmät hyökkäykset tulivat itseään vapaamielisiksi kutsuneilta kulttuuriradikaaleilta ja uskontoa vastaan taistelleilta marxilaisilta. Vuosisadan vaihteessa uskonnonopetuksen vastustajat odottivat uskonnonvapauslain toteutumista. Heidän pettymyksekseen kirkosta eroaminen ei ollutkaan läheskään niin suurta kuin odotettiin. Lain sallimaa vapautusta uskonnonopetuksesta käytettiin vielä vähemmän. Myöhemmin 1960-luvun lopulla ajettiin taas kirkon oikeuksien ja vaikutusmahdollisuuksien kaventamista. Opetussuunnitelmakomitean (KM 1970:A4 ja A5, 232) mukaan evankelis-luterilaisen tunnustuksellisen uskonnonopetuksen tuli olla Raamattuun pohjautuvaa yleiskristillistä opetusta. Kirkon johdossa ja uskonnonopettajien omassa keskuudessa on 1970-luvulta lähtien käytetty käsitettä pedagoginen tunnustuksellisuus, jolla tarkoitetaan lähinnä kotiseutuperiaatteen toteuttamista myös uskonnonopetuksessa. Opetuksessa on luontevaa lähteä oppilaiden omasta uskonnollisesta lähiympäristöstä ja vähitellen laajentaa näkökulmaa koko maailmaa koskevaksi. Tunnustuksellisuus voidaan ymmärtää myös uskonnonopetuksen keskeiseksi sisältöperiaatteeksi eli periaatteeksi, jonka nojalla opetettavat asiat valitaan. Uskonnonopetuksen tunnustuksellisuus merkitsee siis sitä, että omaan seurakuntaan ja luterilaiseen kirkkoon tutustuttaminen on luonnollinen osa koulun uskonnonopetuksen ohjelmaa. Laaja keskustelu uskonnonopetuksen tunnustuksellisuudesta virisi 1970-luvulla. Tällöin tunnustuksellisuus sai useita määritelmiä. Tunnustuksellisuutta valotettiin useista eri näkökulmista. Lähtökohtansa perusteella sitä käsiteltiin juridisesta, teologisesta, pedagogisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta katsottuna. Opetuksen lähtökohdaksi esiteltiin myös Ruotsin mallin mukaista objektiivista uskontotiedon opetusta ja tunnustuksetonta opetusta. (Kähkönen 1976, ; Tamminen & Vesa 1982, 33; Pyysiäinen 1982, 61, 68, ) 6

7 Harri Saine Vuoden 1985 opetussuunnitelmassa otettiin hyvitystä 1970-luvun opetussuunnitelmaan ja opetus tähtäsi selvemmin omakohtaisen vakaumuksen muodostamiseen. Näin siirryttiin kohti tunnustuksellisempaa uskonnonopetusta. Tultaessa 1990-luvulle virisi keskustelu tunnustuksellisuudesta uudelleen. Lähdettiin selkeästi erottamaan koulun ja kirkon toimintaa toisistaan jatkamalla 1970-luvulla omaksuttua linjaa. Opetussuunnitelman katsotaan olevan selkeästi koulun toimintaa, ei kirkon toimintaa koulussa. Yhteistyötä tehdään eri ryhmien kanssa, joista tärkein on kyseinen kirkkokunta. (Iivonen 1998, haastattelu.) Ongelmalliseksi koettiin uskonnollisten yhdyskuntien lukumäärän nopea kasvu, johon vaikuttivat lähinnä pakolaisten ja maahanmuuttajien saapuminen maahamme. Ongelmana oli tunnustuksellisille ryhmille annettavan opetuksen viemä suuri osuus koulun tuntiresurssista. Uusimpiin asetuksiin ei tunnustuksellisuuteen kuitenkaan haluttu tehdä muutoksia. Koulukohtaisissa opetussuunnitelmissa tunnustuksellisuutta tulee soveltaa uskontojen yleistavoitteiden pohjalta. Tällöin on tärkeää, että oppilas saavuttaa monipuolisen uskonnollisen ja katsomuksellisen yleissivistyksen. Seuraavassa taulukossa on esitetty lyhyesti eri opetussuunnitelmissa esiintyneet päätavoitteet ja tunnustuksellisuuden muutokset. Uskonnonvapauskysymystä pohdittiin useaan otteeseen vuosisadan vaihtuessa. Monien mietintöjen jälkeen ja valtiollisten olojen muuttuessa julistettiin hallitusmuodossa vuonna 1919 kansalaisille täydellinen uskonnonvapaus. Laki uskonnonvapaudesta hyväksyttiin vuonna Uuden vuosituhannen vaihteessa, yhteiskunnallisten olojen muuttuessa, tuli ajankohtaiseksi myös uskonnonvapauslain muuttaminen. Eri uskonnolliset ja aatteelliset ryhmittymät antoivat lausuntojaan ja kannanottojaan uskonnonvapauskomitealle, jonka välimietintö valmistui vuonna 1999 (KM 1999:5). 4 Uskonnonopetuksen viikkotuntimäärien supistuminen Uskonnonopetukselle varattu suhteellinen tuntimäärä on pudonnut. Kokonaisprosentti opetustunneista vuonna 1925 oli 12 %, vuonna 1952 se aleni seitsemään prosenttiin ja vuonna 1970 vielä yhdellä prosentil- 7

8 Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla Taulukko 1: Opetussuunnitelmien tavoite ja tunnustuksellisuuden muutokset. (Saine 2000, 211.) la. Laskua vuodesta 1925 vuoteen 1970 oli 6 %-yksikköä. Rinne totesi, että uskonnon osuuden väheneminen todistanee moraalisen opetussuunnitelmakoodin heikkenemistä. Uskonnossa suurin osuuden pieneneminen tapahtui siirryttäessä vuoden 1952 opetussuunnitelmaan. (Rinne 1984, ). Laskeva suhdanne on jatkunut siitä eteenpäin. Vuonna 1994 tulivat käyttöön minimituntimäärät. Koulun toimintasuunnitelmassa määritellään vuosittain kunkin aineen tarkka opetustuntimäärä valtioneuvoston hyväksymän vaihteluvälin puitteissa. Opetussuunnitelmien tuntijako sisältää tiedon oppiaineen tuntimäärästä koulun eri luokkatasoilla. Suunnitelmia laadittaessa esiintyy yleensä aina yksityiskohtaista pohdiskelua siitä, miten suuren tunti- 8

9 Harri Saine määrän kukin oppiaine vaatii opetussuunnitelmassa. Tuntijakoja suunniteltaessa tuntimääriä sovitetaan pitäen kriteerinä kunkin aineen tärkeyttä. Tärkeille aineille omistetaan yleensä enemmän tunteja, ja vastaavasti vähemmän tärkeille vähemmän. Vaikka aineen tuntimäärä opetussuunnitelmassa ei tarkasti ilmaise aineen merkittävyyttä, se kuitenkin näyttää suoranaisesti määräytyvän sen mukaan. Kun opetussuunnitelmien tuntijako kytketään välillisesti yleisten arvostusten ja arvojen yhteyteen, muutoksiin suhtaudutaan vakavasti ja uudistusehdotuksen tekijä joutuu toimimaan varovaisesti. Siksi muutosehdotukset ovatkin yleensä vähäisiä. (Heinonen 1968, ) Taulukko 2: Uskonnon vuosiviikkotuntimäärien keskiarvot ja suhteelliset osuudet kansa- ja peruskoulussa (luokat 1-9). (Saine 2000, 213.) Taulukkoon on koottu vuosien uskonnonopetukseen varattujen vuosiviikkotuntimäärien vaihtelu. Oppilaan saama uskonnonopetus on määrällisesti laskenut kahdestakymmenestä yhteentoista vuosiviikkotuntiin. Samalla koulukäyntivuodet ovat nousseet kuudesta yhdeksään. Vuosittainen keskimääräinen vuosiviikkotuntimäärä osittaa sekin jatkuvaa laskua 3,3:sta 1,2:een. Oppilaan koko kouluaikana saama opetus laskettuna vuosittaisina viikkotunteina nousi 1970-luvulle tultaessa noin sadalla tunnilla verrattuna vuoteen Taloudellisten säästöpäätösten jälkeen oppilaan saama kokonaisopetusaika laski noin viidelläkymmenellä tunnilla. Valinnaisuutta lisäävät minimituntimäärät 9

10 Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla otettiin käyttöön 1990-luvulla. Koska maksimitunteja ei voida enää laskea tai niiden vaihtelu on niin suuri, on tässä tyydytty minimituntimääriin. Uskonnonopetuksen saama prosentuaalinen osuus tuntimääristä saattaa olla siis vielä pienempi, jos kokonaistuntimäärä nousee. Harvoissa kouluissa on panostettu uskonnonopetuksen lisäämiseen; lisäys on lähinnä luonnontieteissä, kielissä, musiikissa, kuvaamataiteessa, matemaattisissa aineissa tai liikunnassa. Uskonnonopetuksen saama prosentuaalinen osuus oppiaineksesta on jatkuvasti pienentynyt. Tosin vuoden 1985 kokonaistuntimäärän pienentyessä uskonnon saama prosentuaalinen osuus saattoi, riippuen oppilaan ja opettajien suorittamasta tuntivalinnasta, jopa hieman nousta. Mutta pitkään vallinnut vähennystrendi jatkui vuoden 1994 päätöksissä. Opetussuunnitelman tuntijaot osoittavat oppiaineen arvostusta, mutta ei aina sen tärkeyttä. Siksi useissa opetussuunnitelmissa kiinnitetäänkin huomiota opetuksen ja työskentelyn tehokkuuteen, ei niinkään suureen tuntimäärään. Useat tutkimukset osoittavat kiistatta, että uskonto on vähiten suosittujen oppiaineiden joukossa (esimerkiksi Uusikylä & Kansanen 1988, 66-67, 72-73; Salonen 1995, 40). Oppiaineen tuntijakoa ja oppisisältöjä tulisikin voida tarkistaa ja korjata niin, että myös oppilaat kokisivat aineen tarpeelliseksi. Tärkeämpää kuin suuri tuntimäärä on tietysti tehokas työskentely. Kaikesta tästä nousee kysymys: Onko jo nyt päästy maksimaaliseen tasoon? Lähteet Heinonen V Kansakoulun oppiaineiden arvioinnit. Oppilaiden ja opettajien käsitykset aineitten tärkeydestä, vaikeudesta ja mieluisuudesta. Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteen laitos. Iisalo T Suomen koulujen uskonnonopetus Suomen Kirkkohistoriallisen seuran julkaisuja 78. Helsinki. (diss.) Iivonen P Opetushallitus. Haastattelu Kansanaho E Koulun uskonnonopetus ja kirkon tunnustus. Teoksessa Kristillinen usko ja kirkko ajassamme. Suomen piispojen synodaalikirja. 10

11 Harri Saine Porvoo: WSOY, Kähkönen E Uskonnonopetuksen asema Suomen koulunuudistuksessa Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 101. Helsinki. (diss.) KM Kansakoulun opetussuunnitelmakomitea, sen toiminta ja suuntaviivoja kansakouluopetuksen uudistamiseksi. Helsinki. KM 1925:14. Maalaiskansakoulun opetussuunnitelma. Helsinki. KM 1946:2. Kansakoulukomitean mietintö. Helsinki. KM 1946:10. Kansakoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö 1. Helsinki. KM 1966:A12. Koulunuudistustoimikunnan mietintö. Helsinki. KM 1952:3. Kansakoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö 2. Varsinaisen kansakoulun opetussuunnitelmakomitea. Helsinki. KM1970:A4. Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö. Opetussuunnitelman perusteet. Helsinki. KM 1970:A5. Peruskoulun opetussuunnitelman mietintö 2. Oppiaineiden opetussuunnitelmat. KM 1999:5. Uskonnonvapauskomitean välimietintö. Opetusministeriö. Perusteet Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet Helsinki: Kouluhallitus. Perusteet Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet Helsinki: Opetushallitus. Porkola H Opetusministeriö. Sähköposti Pyysiäinen M Tunnustuksellinen, tunnustukseton ja objektiivinen uskonnonopetus. Opetussuunnitelma-analyysi Suomen ja Ruotsin p eruskoulun uskonnonopetuksen tavoitteista ja sisällöstä. Jyväskylä: Kirjapaja. (diss.) Rinne R Suomen oppivelvollisuuskoulun opetussuunnitelman muutokset vuosina Turun yliopiston julkaisuja C:44. Turun yliopisto. (diss.) Saine H Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa

12 Uskonnonopetus Suomen oppivelvollisuuskoulussa 1900-luvulla luvulla. Turun yliopiston julkaisuja C:165. Turun yliopisto. (diss.) Salonen A Peruskoululaisten käsityksiä koulusta ja elämästä. Opetushallituksen monistesarja 12/1995. Helsinki: Opetushallitus. Soininen M Maalaiskansakoulun uudistuksesta. Suunnitelmia ja kokeiluja kansakoulun opetussuunnitelmakomitean työmaalta. Helsinki: Otava. Tamminen K. & Vesa L Miten opetan uskontoa - Uskonnon didaktiikka. Saarijärvi: Kirjapaja. Uusikylä K. & Kansanen P Opetussuunnitelman toteutuminen. Helsingin yliopisto. OKL. Tutkimuksia