FOLIUM CLASSICUM 67 /

Transkriptio

1 FOLIUM CLASSICUM 67 /

2 Tässä numerossa: Valtionapu on nautinta-oikeus Anneli Luhtala 3 Roomalaista elämäntapaa etsimässä Marja-Leena Hänninen ja Maijastina Kahlos 4 Laulaos, oi Runotar: Akhilleus yhteishengen luojana 10. skandinaviske antikkhistoriske seminar Maarit Kaimio 7 Matias Buchholz (toim.) 18 KFY:n kirjapalkinnot 19 KFY:n kokoukset keväällä Kannen kuva: Akhilleus tappaa Penthesileian. Eksekiaan maalaama mustakuvioinen vaasi, n ekr., Vulci. Lontoo, British Museum. YHDISTYKSEN TOIMINTA-AJATUS. Klassillis-filologinen yhdistys (KFY) on tieteellinen seura, jonka tarkoitus on herättää ja ylläpitää harrastusta antiikin kulttuuria kohtaan, edistää sitä koskevaa tieteellistä tutkimusta ja olla yhdyssiteenä tämän alan tutkijain ja harrastajain kesken. Tätä varten yhdistys järjestää esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, harjoittaa julkaisutoimintaa ja edistää muillakin samanlaatuisilla tavoilla antiikin tutkimista tai tuntemista. TOIMIHENKILÖT. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii dos. Anneli Luhtala (anneli.luhtala@helsinki.fi), varapuheenjohtajana dos. Antero Tammisto (antero.tammisto@ide.inet.fi) ja sihteerinä/rahastonhoitajana FM Matias Buchholz (matias.buchholz@helsinki.fi). Yhdistyksen postiosoite on Klassillisen filologian laitos, PL 4, Helsingin yliopisto. YHDISTYKSEEN VOI LIITTYÄ maksamalla jäsenmaksun tilille Sampo ja lähettämällä osoitetietonsa sihteerille. Vuonna 2005 varsinainen jäsenmaksu on 20 euroa, opiskelijamaksu 5 euroa. Yhdistyksen jäsenlehti FOLIUM CLASSICUM ilmestyy kaksi kertaa vuodessa lukukausien alussa sekä painetussa muodossa että sähköisesti yhdistyksen kotisivuilla. Toimitussihteeri: Matias Buchholz (matias.buchholz@helsinki.fi). Yhdistyksen KOTISIVUT: 2

3 Valtionapu on nautinta-oikeus Anneli Luhtala Viime vuoden syyskuussa Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen Akatemia järjestivät tilaisuuden, jossa tieteellisten seurojen edustajat saattoivat esittää kysymyksiä Suomen Akatemian valtionavusta tieteellisille julkaisuille. Tilaisuudessa oli mahdollisuus kuitenkin kysyä vain hakemuksen ja tiliselvitysten teon käytännöllisestä puolesta, eikä esimerkiksi julkaisutuen määrästä tai sen yleisistä jakoperusteista. Päättäviä tahoja ei ollut paikalla. Monet seurat ovat joutuneet siihen ikävään tilanteeseen että Akatemia on perinyt takaisin osan myöntämäänsä ja maksamaansa valtionapua, koska tiliselvityksestä on käynyt ilmi, että julkaisu on tuottanut ylijäämää. Näin ikävästi ei yhdistyksellemme ole käynyt, sillä Arctos ei ole tuottanut ylijäämää. Jouduimme vuonna 2004 maksamaan takaisin vain viisi euroa, koska kansainvälisiin jäsenmaksuihin myönnetty summa alittui viidellä eurolla. Taito valtionavun hoidossa onkin ylijäämän ja alijäämän välillä tasapainottelu: jos on paljon alijäämää, taloudenpito on huonoa, ja jos taas on ylijäämää, valtionapua karsitaan. Arctos, maamme ainoa kansainvälinen antiikintutkimuksen aikakausjulkaisu, saa tukea vain 2500 euroa vuodessa. Pyysin viime vuoden vaihteessa SA:n johtavan tiedeasiantuntijan Maija-Liisa Toikan selvitystä myöntöperusteista. Siteeraan hänen minulle sähköpostitse antamaansa vastausta yleisistä myöntöperiaatteista. Tukea myönnettäessä varmistetaan, että julkaisujen levikki ja talous on hyvin hoidettu. Tuen tarvetta harkittaessa otetaan huomioon hakijayhteisön varallisuus, tulot, toiminnan laatu ja laajuus sekä tieteellistä julkaisutoimintaa varten saadut muut avustukset. Periaatteena on että tukea voidaan myöntää arvioituun julkaisutoiminnan alijäämään. Toimikunta on viime vuosina katsonut, että aikakausjulkaisun omatoimisen tulonhankinnan osuuden tulisi olla vähintään 50%. Tällaisessa tilanteessa asioita on vaikea kehittää eteenpäin. Mitään muuta avustusta ei voi ottaa vastaan menettämättä valtionapua, ja käytännössä valtionapua ei voi saada lisää, vaikka toimisi kuinka hyvin. Valtion myöntämä summa on nimittäin vakio ( euroa), eikä tätä tukimuotoa ilmeisesti haluta kehittää. Yhden seuran osuuden nostaminen tarkoittaisi että joku toinen seura menettäisi osuuttaan, ja uusiakin hakijoita tulee avun piiriin. Valittelinkin tilaisuudessa että esimerkiksi toimitussihteerin palkkiota on mahdotonta nostaa, vaikka julkaisut saatetaan nykyään seurojen piirissä painovalmiiseen muotoon. Siitä taas seuraa että toimitussihteerit vaihtuvat usein. Seurojen ongelmat olivat kyllä hyvin tiedossa, mutta valtionapu on nautintaoikeus, hyvässä ja pahassa, totesi Maija-Liisa Toikka. Saamme siis tulevaisuudessakin olla tyytyväisiä jos saamme nauttia 2500 euron valtionavustusta, eikä tule olemaan vaikea välttää ylijäämän tuomia ongelmia. 3

4 Roomalaista elämäntapaa etsimässä Marja-Leena Hänninen ja Maijastina Kahlos Heinäkuussa Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustantamana ilmestynyt tietoteos Roomalaista arkea ja juhlaa pyrkii tarjoamaan paitsi uutta tietoa, myös uusia näkökulmia antiikin roomalaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Kirjalla halutaan vaikuttaa laajan yleisön Rooma-tietämykseen. Yleisten mielikuvien maailmassahan antiikin Rooma näyttää ennen kaikkea vallan ja spektaakkelien näyttämöltä, jolla liikkuvat suuret sotajoukot, keisari ja hänen juonitteleva hovinsa, gladiaattorit ja ehkä jossain taustalla verenhimoinen kansa. Tällä näyttämöllä ei tuntuisi olevan tilaa pienelle ihmiselle tai intiimille, arkiselle ja rauhanomaiselle elämänpiirille. Osin perinteinen mielikuva Roomasta juontaa juurensa antiikin lähteistä: vanhan ajan historiankirjoitus keskittyi sodankäyntiin ja politiikkaan, eikä historioitsijoita kiinnostanut arkielämä ja vuodesta toiseen samankaltaisena toistuva elämänmeno. Antiikin historiankirjoituksen ulkopuolelle jäivät myös ne ihmisryhmät, jotka olivat virallisen poliittisen toiminnan ulkopuolella, kuten naiset, lapset ja orjat. Vuosisatoja vallinneet tavat tarkastella antiikin Rooman historiaa vaikuttavat edelleen mielikuviimme. Niihin vaikuttavat jo vaikkapa museokokoelmat, joissa yleisön huomio suunnataan keisareihin ja muihin vallankäyttäjiin ja heidän edustamaansa estetiikkaan. Museoissa pidetään mieluiten esillä kauniita esineitä, taiteellisesti korkeatasoisiksi määriteltyjä veistoksia, kuuluisien miesten ja naisten muotokuvia, kultaa ja hopeaa. Kaupunkikuvassa huomiota saavat monumentaalirakennukset tai niiden rauniot asuintalot ja arkiesineet ovat pitkään saaneet tyytyä vähäisempään huomioon. Mielikuviimme antiikin Roomasta sekoittuvat myös monenlaiset arvoarvostelmat. Toisaalta Roomaa ihaillaan, sieltä löydetään modernien poliittisten ideoiden esikuvia, suurenmoista runoutta ja taidetta. Tämä näkökulma on usein varsin elitistinen ja silottaa ristiriidat. Tämä valkoisen antiikin näkökulma tarkastelee antiikin temppeleitä ihailtavina taideteoksina eikä ole niinkään kiinnostunut siitä, miten ja miksi ne rakennettiin. Ihannoivan Rooma-kuvan vastapainoksi on tosin olemassa kuva nautinnonhaluisesta ja ylellisyydessä elävästä Roomasta, joka moraalisesti veltostui ja rappeutui rikkauksien keskellä. Rappio johti väistämättä valtakunnan tuhoon. Myös ylellisyyden ja rappion kuva roomalaisesta elämästä on monella tapaa virheellinen, eikä vähiten sen vuoksi, että suurin osa valtakunnan asukkaista eli toimeentulon rajoilla. Yksipuoliseen ja kliseiseen kuvaan antiikin Roomasta ovat antiikin lähteiden ohella vaikuttaneet osaltaan tutkijat itse, mutta vielä enemmän sitä muokkaavat ehkä populaarikulttuuri, menestysromaanit ja spektaakkelielokuvat. Tämäkin kuva muuttuu, mutta kestää yleensä pitkään, ennen kuin tutkimuksen uudet suuntaukset ja saavutukset päätyvät suuren yleisön luettavaksi tai vaikuttavat massakulttuurin 4 Roomalaista arkea ja juhlaa. Toim. Marja-Leena Hänninen ja Maijastina Kahlos. SKS (Tietolipas, 201.)

5 menneisyydestä tarjoamaan kuvaan. Kirjan tekijät ja heidän näkökulmansa Menneisyys elää aina nykyisyydessä, eikä ole samantekevää, millaista kuvaa historiasta tutkijat tarjoavat. Roomalaista arkea ja juhlaa -kirjan tekijöistä on tärkeää, että kuva roomalaisesta kulttuurista olisi moniulotteinen ja kokonaisvaltainen, ottaisi huomioon eri yhteiskuntaryhmät, sekä miehet että naiset, ja tunnustaisi ne särmät ja ristiriidat, joita tässä kulttuurissa voi havaita. Antiikin Rooma ei ole joko ihailtava tai paheksuttava maailma, vaan siinä on monenlaisia vivahteita. Spektaakkelimaisen maailmanvalloittaja-rooman sijaan kirjan tekijät haluavat kertoa arkisemmasta Roomasta, jossa tehtiin päivästä toiseen työtä, valmistettiin ruokaa ja vaatteita, vietettiin perhe-elämää ja käytiin mahdollisuuksien mukaan seuraamassa julkisia juhlia ja näytäntöjä. Valkoisen antiikin kuvaan on haluttu tuoda lisää värisävyjä ja valaista roomalaista elämää muutenkin kuin vain pienen eliitin osalta. Kirjan eri teemojen puitteissa on käsitelty toisaalta roomalaisen elämän konkreettisia perusrakenteita ravintoa, vaatetusta ja asumista ja toisaalta elämän ajallisia ulottuvuuksia, tapoja ja uskomuksia. Kirja ei pyri olemaan kaikenkattava käsikirja, joten monia mielenkiintoisia ja tärkeitä teemoja jää sen ulkopuolelle. Monipuolisuus on silti ollut yhtenä tavoitteena, samoin poikkitieteellisyys. Kirjan kirjoittajat edustavat historian, klassillisen filologian sekä arkeologian oppialoja. FT Maijastina Kahlos on opiskellut historiaa ja klassillista filologiaa ja työskentelee klassillisen filologian laitoksella. FM Hanna Liekso on klassillisen filologian jatkoopiskelija. FM Ria Berg on opiskellut klassillista filologiaa ja arkeologiaa ja toimii tällä hetkellä Suomen-Rooman instituutin assistenttina. PhD Ulla Rajala on väitellyt klassillisesta arkeologiasta Cambridgen yliopistoon. FT Marja-Leena Hänninen työskentelee Helsingin yliopiston historian laitoksella. Kirjoittajat ovat artikkeleissaan hyödyntäneet myös omia tutkimuksiaan, vaikka roomalainen arki ei suoraan olisikaan niiden aiheena. Suomen Rooman-instituutti Villa Lante yhdistää kaikkia kirjoittajia. He ovat kaikki osallistuneet Villa Lanten kursseille ja työskennelleet instituutissa useaan otteeseen. Mitä uutta? Kirjan tekijät ovat halunneet päivittää ja monipuolistaa kuvaa roomalaisen antiikin maailmasta ja välittää antiikintutkimuksen uusia näkökulmia ja tutkimustuloksia. Uudet tutkimustulokset näkyvät ensinnäkin lähdetilanteen muuttumisena ja toiseksi uusina tulokulmina. Hyödynnettävissämme on arkeologian, epigrafiikan ja papyrologian esille tuomaa uutta aineistoa, joka on osaltaan muuttanut käsityksiämme mm. antiikin taloudellisista ja sosiaalista oloista, elinkeinojen harjoittamisesta, verotuksesta, eri väestönryhmien oloista eri puolilla valtakuntaa ja lasten ja naisten asemasta. Arkeologiassa erilaisten luonnontieteellisten menetelmien hyväksikäyttö on ollut melkoinen mullistus. Tiedämme enemmän ihmisten ravinnosta ja terveydentilasta, koska ruuantähteitä tai ihmisten luita voidaan analysoida entistä tarkemmin. Paleopatologian avulla voidaan tunnistaa tauteja, vammoja, iän ja työn aiheuttamaa kulumista, kehon kehitystä ja jopa aliravitsemusta. Toinen muutos ovat uudet näkökulmat. Antiikin kirjallisuuden määrä ei ole vallankumouksellisesti lisääntynyt, mutta uudet lähestymistavat sekä yhdistäminen piirtokirjoitusten, 5

6 papyrusten ja arkeologisen aineiston tuomaan uuteen antiin ovat laajentaneet kuvaamme antiikin maailmasta. Näkökulman laajeneminen näkyy esimerkiksi arkeologisessa tutkimuksessa. Sata vuotta sitten moni jäänne olisi työnnetty sivuun ei-kiinnostavana ja vähäpätöisenä, koska se ei olisi ollut monumentaalista tai ylevää tai korkeakulttuurista. Kärjistäen voi todeta, että keisariforumeista tiedetään suhteellisen paljon lukuisien kaivauksien ansiosta, Suburran alueesta huomattavasti vähemmän. Arjen näkökulma Arjesta ja arkielämän rakenteista kiinnostuminen on viime vuosikymmenien suuntaus antiikintutkimuksessa. Kysymys on siitä, mitä kirjallisista lähteistä ja arkeologisista aineistosta nostetaan esille. Kysymyksenasettelu kumpuaa meidän ajastamme ja meidän aikamme kiinnostuksen kohteista. Mehän niitä kysymyksiä asetamme. Lähteistä ovat nousseet uudella tavalla esiin naiset ja heidän elämänsä, lapset ja perheet, mutta yhtä lailla eliittiin kuulumattomat miehet sekä orjat, työ, ammatit, elinkeinot. Naishistoria on tuonut näkökulman naisen elämän tutkimiseen, perhehistoria lapsen ja lapsuuden tutkimiseen. On käyty käsiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimiseen. Uutta on esimerkiksi kiinnostus ihmisen elämänkaaren tutkimiseen. Arjen rakenteisiin ja selviytymisen strategioihin on kiinnitetty huomiota. Antiikintutkimuksessa tehdään kaikkea sitä, mitä muussakin menneisyyden tutkimuksessa tapahtuu. Siten antiikintutkimus ei ole mitenkään erillinen ja irrallaan muusta tutkimuksesta, vaan siellä virtaavat samat kiehtovat suuntaukset kuin muuallakin. Olemme kirjassamme tarkoittaneet arjella niitä jokapäiväisen elämän puitteita, joita ihminen tarvitsee selviytyäkseen hengissä. Tarkoitamme siis esimerkiksi ihmisyksilön eloonjäämiseen, lisääntymiseen, syntyvyyden säännöstelyyn, huolenpitoon, ravintoon, lämpimänä pysymiseen, asumiseen, terveydenhoitoon, lääkintään, ym. liittyviä asioita. Arki on käytäntöjä, jotka toistuvat päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Kirjassamme arki on laaja käsite siinä mielessä, että siihen kuuluu myös tapakulttuuri, siksi kirjamme käsittelee myös juhlaa. Pohdimme ihmisten toimintaa erilaisissa tilanteissa ja elämän taitekohdissa. Tällaisia ovat avioliiton solmiminen, lapsen syntymä tai läheisen kuolema. Arkielämälle on ominaista se, että arjen rakenteet muuttuvat hitaasti. Siinä mielessä arjen historia on pitkän keston historiaa. Ravitsemus, asuminen ja sairauksien kanssa kamppailu eivät käyneet läpi kovin suuria mullistuksia Rooman tasavallan aikana ja keisarikaudella aikana, jolloin oli erilaisia poliittisia muutoksia. Muutoksiakin tapahtuu, mutta vähitellen, ja joitakin olemme yrittäneet tuoda esiin. Esimerkkinä voi mainita, miten roomalainen ruokavalio vähitellen monipuolistuu, kun roomalaiset valtakunnan laajetessa ja kansainvälisten yhteyksien vilkastuessa omaksuvat uusia viljelykasveja ja kotouttavat niitä omalle maaperälleen tai tuovat niitä muualta. Antiikin historiaa suomeksi Meille on ollut tärkeää saada välittää antiikintutkimuksen tuloksia ja näkökulmia suomeksi suomenkieliselle yleisölle. Tässä on ollut omat haasteensa, ja olemme joutuneet tekemään erilaisia kompromisseja ja ratkaisuja. Olemme joutuneet 6

7 pohtimaan, miten ilmaista epävarmoiksi jääviä asioita ja tutkimuksessa kiisteltyjä asioita lyhyesti ja ymmärrettävästi ja miten tiivistää tutkimuksessa esitettyjä erilaisia teorioita ja spekulaatioita yleistajuiseen luettavaan muotoon. Usein kirjoittaja on joutunut esittämään jonkin asian varmempana kuin se on. Monia ristiriitaisuuksia on täytynyt silotella, jotta voisi esittää ymmärrettävän ja järkevän tarinan, että on ylipäätään voinut sanoa jotakin. Olemme yrittäneet kuitenkin tuoda esiin myös sen, että tutkimus esittää aina tulkintoja ja usein varsin epävarmoja tulkintoja eikä niinkään vain tosiasioita. Suomeksi kirjoittaminen on ollut paitsi haastavaa, myös antoisaa. Olemme joutuneet pohtimaan asioiden ilmaisemista suomeksi ja erilaisten termien ja käsitteiden selittämistä suomeksi. On ollut antoisaa tuoda esiin myös antiikin arjen vaikutushistoriaa ja tuoda antiikin historiaa lähemmäksi nykyihmistä. Näemme kirjamme osana nykyistä antiikkikiinnostusta ja varsin vilkkaaksi virinnyttä antiikkiaiheista julkaisutoimintaa. Nykyään voidaan puhua varsinaisesta antiikin kirjallisuuden kääntämisen buumista. Lisäksi on ilmestynyt kirjoja Rooman kuningasajasta keisareihin ja erilaisia antiikin kirjallisuuden sitaattien ja runojen kokoelmia. Toivomme, että olemme näiden rinnalle tuoneet myös roomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa kokonaisvaltaisesti pohtivaa otetta. Mikä on kirjoittamisen arvoista menneisyydessä? Tiedämme, mitä mieltä roomalaiset kirjoittajat olivat tästä. Esimerkiksi Plinius nuorempi puolestaan totesi historiankirjoituksen ja puheen erosta, että historia kertoo ja puhe kertoo, mutta eri tavalla. Puheessa on paikallaan käsitellä tavallisia, likaisia ja arkipäiväisiä asioita. Mutta historian piti käsitellä ainoastaan kaukaisia, loistavia ja yleviä asioita. Laulaos, oi Runotar: Akhilleus yhteishengen luojana Jäähyväisluento keskiviikkona klo 16 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa Maarit Kaimio Laulaos, oi Runotar, viha Peleun poian Akhilleun : näin alkaa Otto Mannisen käännöksenä * Homeroksen Ilias, Kreikan kirjallisuuden ja koko länsimaisen kirjallisuutemme varhaisin tunnettu teos, kreikkalaisen kulttuurin perusteos. Jo tämä ensimmäinen säe osoittaa, että Akhilleus kuvataan eepoksessa kaikkea muuta kuin yhteishengen luojana. Eepoksen seitsemän ensimmäistä säettä ehtii jo kertoa että hän riitaantui kreikkalaisten ylipäällikön Agamemnonin kanssa ja että hänen vihanpitonsa oli syynä lukemattomien kreikkalaisten soturien kuolemaan. Kuitenkin eepoksen viimeistä edellisessä, 23. laulussa, joka kuvaa Patrokloksen hautajaismenoihin liittyviä urheilukilpailuja, tapaamme kohteliaan, sovittelevan, yhteishenkeä luovan Akhilleuksen. Tätä laulua ja sen merkitystä eepoksen kokonaisuuden kannalta aion tänään luennossani käsitellä. * Käännösotteet teoksesta Homeros: Ilias, suom. Otto Manninen, 5. painos, WSOY: Porvoo, Helsinki, Juva 1990 (1. painos 1919). 7

8 Kun pidin virkaanastujaisesitelmäni 28 ja puoli vuotta sitten, oli aiheenani niin ikään Homeros otsikkoni oli silloin Homeros tänään. En kuitenkaan ole valinnut tämänpäiväistä aihettani luodakseni jonkinlaisen kaaren professorikauteni alun ja lopun välille. Aiheenvalintaani ei myöskään vaikuttanut se että Akhilleus on juuri nyt varsin populääri ja tunnettu sankari, kiitos viime keväänä ensi-iltansa saaneen Troijaelokuvan ja siinä Akhilleuksen roolissa testosteronia uhkuvan Brad Pittin. En myöskään ajatellut sitä että aiheeni, kisat Patrokloksen kunniaksi, olisi nyt erittäin ajankohtainen juuri päättyneiden Ateenan olympiakisojen takia. Itse asiassa aihe tuli mieleeni pelkästään henkilökohtaisesta syystä, itseäni huvittavana esimerkkinä siitä, miten vanhoilla päivillään onneksi ymmärtää joitakin asioita paremmin kuin nuorena. Asia on nimittäin niin, että kun opintojeni alkuvaiheessa luin Homeroksen Iliasta käännöksenä, juuri 23. laulu tuntui minusta aivan pöljältä. Mielestäni tällä laajalla ja monivaiheisella kuvauksella erilaisista urheilulajeista ei ollut mitään tekemistä itse tarinan kanssa, vaan se keskeytti ikävästi kertomuksen kulun Hektorin surmasta Hektorin ruumiin lunastamiseen. Myöhemmin elämässäni tulin sitten aivan toisenlaisiin ajatuksiin, joita tässä esittelen. Ne kumpuavat omasta Homeroskokemuksestani, mutta eivät ole mitenkään ainutlaatuisia tieteellisiä löytöjä monet tutkijat ovat viime aikoina kiinnittäneet huomionsa tämäntapaisiin seikkoihin. Homeros-tutkimuksessa on kautta aikojen kiistelty siitä kuka Homeros on ja miten ja milloin hänen nimellään kulkevat eepokset ovat syntyneet. Nämä kysymykset ovat suhteellisen epärelevantteja tämänpäiväisen aiheen kannalta. Joka tapauksessa jo Kreikan klassisella kaudella eli 5. vuosisadalla ekr. Ilias tunnettiin kutakuinkin siinä hahmossa missä mekin sen tunnemme, ja tämä Ilias oli sekä lasten koulutuksen perusteos että runoilijoiden innoituksen ja aineiston lähde. Juuri tätä Iliasta Aristoteles ylistää Runousopissaan (23 = 1459a30) kiinnittäen huomiota erityisesti siihen, että Homeros ei eepoksessaan koettanut tehdä runoa koko Troijan sodasta, vaan valitsi sen sijaan vain yhden yhtenäisen tapahtumasarjan sen muutaman kymmenen päivän pituisen jakson Troijan kymmenvuotisen piirityksen viimeiseltä vuodelta, jonka aikana Akhilleuksen viha nousee ja saa täyttymyksensä. Tällä hetkellä ollaan melko yleisesti sitä mieltä, että tämänkaltainen Ilias syntyi erityisen lahjakkaan joonilaisperäisen runonlaulajan tuotoksena kahdeksannella vuosisadalla ekr., vaikka eräät tutkijat sijoittavatkin runoelman muotoutumisen vasta kuudennen vuosisadan Ateenaan. Samalla nykyään pidetään selviönä sitä, että eepos pohjautuu useiden vuosisatojen kuluessa kehittyneeseen suulliseen runonlaulajaperinteeseen, jolle on tyypillistä nk. formulaattinen sepitystekniikka. Tunnetuimpia formuloita ovat sankareista, jumalista ja tietyistä esineistä käytetyt pysyvät adjektiivimääreet eli epiteetit uros askelnopsa Akhilleus, Hektor heiluvaharja mutta säkeet koostuivat muunkinlaisista palasista, jotka olivat runonlaulajan mielessä käyttövalmiina tai helposti muunneltavissa. Lisäksi monia säkeitä voi käyttää sellaisenaan toistuvasti samanlaisissa tilanteissa, ja monille tilanteille oli olemassa valmiita perusmalleja. Tämä helpotti pitkän kertomuksen muistamista ja mahdollisti sen pukemisen uuteen muotoon esityksen kuluessa. Keskinkertainen runonlaulaja ei tästä perinteestä varmaankaan kummempaa tarinaa aikaansaanut, viihdyttipä vain kuulijoitaan pidoissa yhden illan verran. Ylen etevä luova runoilija taas rohkeni vaatia kuulijoiden huomion useaksi illaksi tai päiväksi peräkkäin ja loi sekä mittasuhteiltaan että sisäisiltä jännitteiltään poikkeuksellisen kokonaisuuden. Perinne on Iliaassa selvänä pohjana ja vanhemmat ja uudemmat kerrostumat paikoin erotettavissa, ja varmasti runoilija itsekin rakensi ja kehitteli 8

9 teostaan eri esityskerroilla. Lopputulos on kuitenkin häikäisevän yhtenäinen ja omaleimainen kokonaisuus. Niin kuin totesin, seitsemän ensimmäistä säettä levittää jo eteemme eepoksen keskeisen sisällön, Akhilleuksen vihan, ja tämä teema kantaa loppuun saakka. Akhilleuksen vihan syynä on kreikkalaisten ylipäällikön Agamemnonin käytös: kun tämä mainio ylipäällikkö joka kunnostautuu Iliaassa lähinnä tekemällä kaiken epäviisaasti ja ylimielisesti joutuu luopumaan omasta sotasaaliistaan, Apollonin pappi Khryseen tyttärestä, lauhduttaakseen jumalan vihan, hän vaatii muita kreikkalaisia antamaan omasta sotasaaliistaan neidon tilalle toisen kunnialahjan. Akhilleus ehdottaa että hän ottaisi korvauksen vasta sitten kun Troija on vallattu, mutta Agamemnon haluaa korvikkeensa heti ja iskee Akhilleuksen sotasaaliiseen Briseis-neitoon. Tämän Akhilleus kokee oman kunniansa loukkaukseksi ja vetäytyy joukkoineen taistelusta syrjään. Taistelun erilaisten vaiheiden vellonnassa kokonaisuutta jäsentää selvästi Akhilleuksen vihan teema. Yhdeksännessä laulussa kreikkalaisten tilanne on jo niin vaikea että Agamemnon lähettää lähetystön suostuttamaan Akhilleusta takaisin taisteluun. Vastauspuheessaan Akhilleus yllättäen asettaa kyseenalaiseksi koko perinteisen sankaruuden mallin ja vähättelee kaikkia sodan arvoja, kunniaa ja palkintoja: Taistelit innoin tai koton istuit, yksipä saalis, yksipä kunnia on, olit kehno sa tai uros kelpo, maineeton tai mainehikas saman kuoleman saapi. ( ) Akhilleus kertoo kahdesta mahdollisuudesta, jotka ennustus hänelle suo: hän voi joko jäädä Troijaan taistelemaan ja saada ikuisen maineen kaatumalla siellä, tai hän voi lähteä pois sulo-syntymämaalle, jolloin hukkuva maine on multa, mut eess elinaika on pitkä (9.415). Tässä vaiheessa hän antaa ymmärtää, että hän saattaa valita kodin ja pitkän rauhallisen elämän ja lähteä kokonaan pois Troijasta. Mitkään Agamemnonin tarjoamat hyvityslahjat eivät hänen mieltään muuta. Kuudenteentoista lauluun tultaessa kreikkalaisten tilanne on käynyt yhä tukalammaksi, ja Akhilleuksen ystävä Patroklos moittii häntä armottomaksi, tylyksi, epäinhimilliseksi, kun hän ei suostu auttamaan asetovereitaan, ja pyytää häntä ainakin lainaamaan aseitaan, jotta Patroklos voisi innostaa niillä omia joukkoja ja pelottaa vihollisia. Akhilleus suostuu, kohtalokkain seurauksin, koska Hektor surmaa Patrokloksen. Kahdeksannessatoista laulussa Akhilleus kuulee tämän suruviestin. On kiinnitetty huomiota siihen että tässä kohdassa sankarieepokselle tyypillinen kunniaan ja häpeään perustuva arvomaailma väistyy uuden syyllisyyteen perustuvan arvomaailman tieltä. Akhilleus pakottaa itsensä unohtamaan Agamemnonin loukkauksen vaan ne nyt olkoot olleitaan, miten loukkasivatkin,/ on väkisinkin suistaminen viha riehuvan rinnan ( ). Syyllisyys siitä että ei pystynyt estämään ystävänsä eikä muiden kreikkalaisten kuolemaa saa Akhilleuksen itsetuhoisen raivon valtaan: hänen on surmattava Hektor, vaikka hän tietää ennustuksen mukaan itse kuolevansa pian sen jälkeen. Tästä lähtien Akhilleus taistelee kuin raivohullu, täyttää Skamandros-joen ruumiilla ja verellä ja joenjumalan protestoidessa ryhtyy taistelemaan jumalaakin vastaan. Kahdennessakymmenennessätoisessa laulussa hän tappaa Hektorin ja ryhtyy häpäisemään tämän ruumista vetämällä sitä tomussa vaunujensa perässä, niin että jumalatkin kauhistuvat. Kahdennenkymmenennenkolmannen laulun alussa Patroklos haudataan, ja Akhilleus tappaa kaksitoista troijalaista sotavankia hänen roviolleen. Sen jälkeen, Akhilleuksen raakuuden ja hillittömyyden saavutettua huippunsa, alkavat urheilukisat Patrokloksen kunniaksi. 9

10 Pysähtykäämme hetkeksi pohtimaan mitä jälkimaailma on tästä Akhilleushahmosta ajatellut. Antiikin ajasta lähtien hänestä ollaan oltu kahta mieltä. Toisaalta hän on, niin kuin Homeroskin sanoo, akhaijeista eli kreikkalaisista paras; kukaan ei ole hänen veroisensa jalkojen nopeudessa eikä sotakunnossa. Tämän näkemyksen mukaan hänen vihansa, tuskansa ja raivonsa valtavuus on sekin osoitus hänen sankarillisesta suuruudestaan. Ei liene yllättävää, että Aleksanteri Suuri ihannoi Akhilleusta esikuvanaan niin että nukkuikin Ilias tyynynsä alla (kuten Plutarkhos kertoo). Mutta myös Platonin kuvaama Sokrates nostaa puolustuspuheessaan Akhilleuksen esikuvakseen tosin antamalla sankarin kostonhimolle eettisen selityksen: vaikka tiesi itse kuolevansa pian surmattuaan Hektorin, Akhilleus valitsi tämän tien, koska oikeuden toteutuminen ja kuolema oli hänelle parempi vaihtoehto kuin vääryyden ja häpeän leimaama elämä (Apol. 28c-d). Platonilla näkyy kuitenkin myös toinen näkemys Akhilleuksesta. Valtio -teoksessaan hän ottaa Homeroksen kuvaaman Akhilleuksen esimerkiksi miehestä, jonka hyveellisyys ei kestä ulkoisten olosuhteiden paineessa, ja antaa kuulijalleen kaksi vaihtoehtoa: joko asia tosiaan on niin, että Akhilleus on luonteeltaan kehno, tai sitten Homeros valehtelee antaessaan hänestä sellaisen kuvan. Koska Platon tässä teoksessaan esittää että runous vääristää totuuden, hän tietenkin päätyy siihen että Homeros valehtelee: Ja Hektorin laahaamista Patrokloksen hautakummun ympäri ja vankien teurastusta hänen hautaroviollaan tällaisia juttuja emme myönnä todeksi. (Valtio 291b) Myöhempien antiikin kirjailijoiden teoksissa kuitenkin Akhilleuksen tuomitseminen moraalittomana oli varsin yleistä. Häntä moittivat muiden muassa Horatius, Vergilius, Cicero ja Seneca. Molemmat mielikuvat Akhilleuksesta pohjautuvat Homeroksen itsensä kerrontaan. Eepos tuo ilmiselvästi esiin sen että Akhilleus oli kreikkalaisista sankareista paras; yhtä lailla kuitenkin kerrotaan miten ystävät ja asetoverit paheksuivat hänen kovuuttaan ja itsekkyyttään ja miten itse jumalatkin kauhistuivat hänen kohtuutonta raakuuttaan. Tämä sankariuden problematisointi sopii hyvin Iliaan oletettuun luomisajankohtaan, kahdeksannelle vuosisadalle ekr. Tällöin yleisön arvomaailmaa hallitsi vielä yleisesti perinteinen päällikön ja sankarin ihanne: ylhäisen miehen oli oltava paras, oli tehtävä urotekoja, jotta saavuttaisi sekä maallista rikkautta saaliin muodossa että ympäröivän yhteiskunnan arvonannon, joka perustui toisaalta sankaritekojen luomaan muistoon ja maineeseen, toisaalta vaurauteen. Kahdeksannella vuosisadalla kreikkalaisten maailma oli kuitenkin hyvää vauhtia muuttumassa. Laajan siirtolaisuuden myötä niin talous kuin maailmankuvakin uudistui, taistelustrategiassa yksittäisen soturin urheuden ohitse alkoi nousta yhtenäisen hopliittirintaman merkitys, vanhat kuninkaan hallitsemat yhteisöt alkoivat muuttua myöhemmän kaupunkivaltion suuntaan, häpeäkulttuuri alkoi muuttua syyllisyyskulttuuriksi. Kuten edellä viittasin, Homeros antaa yhdeksännessä laulussa Akhilleuksen itsensäkin lausua epäilyksiä vanhanaikaisen sankarimentaliteetin järkevyydestä, ja vaikka suuri osa Iliasta kuvaakin sankareiden yhteenottoja perinteisessä hengessä, kulkee läpi teoksen juuri Akhilleuksen toiminnan myötä uudenlainen, kyseenalaistava juonne. Platon osuu mielestäni oikeaan kun hän Valtiossa on valmis auliisti myöntämään että Homeros on runoilijoista suurin ja tragediakirjailijoista ensimmäinen (607a). Tämä on tietenkin hänen katsantokantansa mukaan erinomainen syy olla sallimatta Homeroksen lukemista ihannevaltiossa. Ja suurin syy tähän on juuri se että Homeroksen sankarit muistuttavat tunteenpurkauksissaan tragedian hahmoja, joiden käytös ei sovi Platonin tavoittelemalle ihanneihmiselle. Varmasti Platonin mielessä on tässä ensi sijassa ollut 10

11 Homeroksen Akhilleus, ja oikeassa hän on siinä että kuoleman varjostama, syyllisyyden kalvama, hillittömään hybrikseen sortuva Akhilleus on Kreikan kirjallisuuden ensimmäinen traaginen sankari. Mutta kääntäkäämme katse jo vihdoinkin urheilun puoleen! Kun kreikkalaiset ovat poimineet sammuneelta roviolta Patrokloksen luut ja luoneet tilapäisen kummun niiden ylle tilapäisen, koska Patroklos itse oli toivonut saavansa levätä samassa haudassa kuin Akhilleus, he ovat jo lähtemässä pois paikalta kun Akhilleus käskeekiin heidän istua laajaan piiriin, haettaa laivoiltaan huomattavat palkinnot ja julistaa peijaiskisat alkaneiksi. Tapa juhlistaa merkittävän vainajan hautajaisia urheilukilpailuin oli niin kreikkalaismaailmassa kuin muissakin kulttuureissa ilmeisen vanha; siihen on useita viittauksia myös muualla Iliaassa. Tyypillistä näyttää olleen se, että voittajat saivat palkinnoiksi arvokkaita esineitä vainajan jäämistöstä: näin vainajasta jäi elämään konkreettinen muisto osanottajien keskuuteen. Akhilleuksen palkinnoiksi asettamien runsaiden kolmijalkojen, kattiloiden, härkien, muulien ja palvelusneitojen alkuperää ei yleensä mainita, ja vaikutelmaksi jää että ne olivat hänen henkilökohtaisia sotasaaliitaan; vain joissakin yksittäisissä tapauksissa mainitaan jonkun tietyn esineen kuuluneen nimenomaan Patroklokselle. Kiinnostavaa on että kilpailuissa jaetaan useita palkintoja ensimmäinen palkinto on arvokkain, mutta muutkin ovat kallisarvoisia. Useimmissa kilpailulajeissa jokainen osanottaja saa palkinnon, ja Akhilleus jakaa jopa ylimääräisiä palkintoja ohi osanottajalistan. Meillä ei ole mitään tietoa siitä, oliko tällainen käytäntö yleensä tapana peijaiskisoissa vai onko tämä merkkinä Akhilleuksen tavallista suuremmasta rikkaudesta ja anteliaisuudesta. Käytäntö poikkeaa joka tapauksessa siitä minkä tunnemme kreikkalaisten myöhemmistä suurista kisoista. Esimerkiksi Olympian kisoissa palkinnon sai vain voittaja, ja voittajan erikoisasema korostuu ymmärrettävästi myös hänen kunniakseen sepitetyissä voittolauluissa eli epinikioneissa Pindaroksen voittolaulujen maailmassa vain ensimmäinen sija merkitsee jotakin, muista sijoista ei kunniaa koidu. Toisaalta tiedämme että joissakin paikallisissa urheilukisoissa hopeasijakin noteerattiin palkinnolla. Homeroksen jälkeen ensimmäinen todiste tällaisesta käytännöstä on eräässä 5. vuosisadan piirtokirjoituksessa Salamiin saarelta, ja Ateenan suurissa Panathenaia-kisoissa annettiin 4. vuosisadan alkupuolella voittajalle 5 amforaa öljyä ja toiseksi tulleelle yksi amfora. Kisojen kuvaukselle Homeros omistaa noin 650 säettä. Epäilemättä tässäkin oli pitkä sepitystraditio takana. Jos urheilukilpailut olivat yleisiä mahtimiesten hautajaispidoissa, niin varmasti niitä kuvailevat laulutkin olivat yleisiä runonlaulajien ohjelmistossa onhan jännittävän urheilukilpailun vauhdikas selostaminen taattu keino vangita yleisön mielenkiinto vielä tänä television valta-aikanakin. Tällaisen jännittävän urheiluviihteen tarjoaminen oli varmasti yksi Homeroksen 23. laulun funktio. Yleisö oli saanut kuulla ylenmäärin taisteluista, verenvuodatuksesta, kuolemasta ja sen tuomasta tuskasta kuulijoille oli varmaan suorastaan helpotus kuulla jotakin harmittomampaa ja näin saada ikään kuin vetää henkeä ennen kuin runonlaulaja vei teoksensa päätökseen seuraavassa laulussa, jossa Akhilleus luovuttaa Hektorin ruumiin tämän isälle kuningas Priamokselle. (Tätäkään funktiota en aikoinani ymmärtänyt, kun mielestäni kisat olivat vain päälleliimattua urheiluselostusta.) Patrokloksen kisoissa kilpaillaan kahdeksassa lajissa: hevosvaljakkoajo, nyrkkeily, paini, juoksu, asetaistelu, heittolaji joka muistuttaa lähinnä kuulantyöntöä, jousiammunta ja keihäänheitto. Näistä ensimmäisenä kuvattu valjakkoajo saa muihin 11

12 verrattuna valtaosan huomiosta, lähes neljäsataa säettä. Valjakkoajo oli kautta koko antiikin urheilulajeista arvostetuin ja näyttävin; tässä se tosin toteutetaan kahden hevosen vetämin vaunuin, kuten homeeriset sankarit taisteluunkin ajoivat, eikä nelivaljakoin kuten myöhemmin esimerkiksi Olympian kisoissa. On ymmärrettävää että Homeros lataa juuri tähän kilpailuun parhaan urheiluselostuksensa. Samalla sen kerronnassa nousevat jo esiin useimmat näiden kisojen kuvauksen keskeiset piirteet. Ensin kuvataan tarkoin Akhilleuksen tarjoamat palkinnot, joita on viidelle kilpailijalle: naisen ol askarehilt ani-taitavan, kattilan vielä korvakkaan, kokojaan kakskolmatt astiamittaa, parhain saava, mut tamman taas, ken toisena saapui, muulia kantavan, viel ikehettömän, kuussuvikunnan; kolmas saapuja taas nelimittaisen pesumaljan, kauniin, välkkyvän viel ihan liekin koskematonna; kultatalenttia kaks oli neljäs saava, ja viides kattilan korvakkaan, johon ei tuli koskenut ollut. ( ) Asettaessaan miesten eteen nämä palkinnot Akhilleus samalla ilmoittaa ettei hän itse aio osallistua kilpailuun, vaikka olisikin varma voittaja jos niin tekisi. Näemme että hän on itsekin vakuuttunut siitä että on kreikkalaisista paras; tässä puheessaan hän kuitenkin antaa toisten ymmärtää että syynä paremmuuteen ovat pelkästään hänen hevosensa, jotka ovat jumalaista juurta. Syyksi siihen, ettei nyt osallistu kilpailuun, hän ilmoittaa hevostensa murhemielen Patrokloksen kuoleman johdosta. Tässä näemme diplomaattisen Akhilleuksen: hän haluaa antaa toisille tilaisuuden loistaa taidoillaan, eikä hän halua pilata kisojen ilmapiiriä tuomalla esiin omaa tuskaansa. Siirtämällä sekä ylivertaisen taidon että ylenmääräisen murheen eläinten harteille hän vapautuu toimimaan kisoissa vain järjestäjänä ja tuomarina. Viisi miestä ilmoittautuu kilpailuun. Asetelma on yleisön kannalta kutkuttava, koska on vaikea arvata kuka heistä voittaa. Eumelos ei ole muuten eepoksessa mitenkään näkyvä henkilö, mutta hänestä mainitaan että hän oli ylivertainen ajotaituri. Diomedes on yksi eepoksen suurimpia taistelijoita ja siten yksi voittajasuosikki. Menelaos on Agamemnonin veli, ja hänen toinen hevosensa on itsensä Agamemnonin lainaama erinomainen otus. Antilokhos on nuori mies, mutta saa ennen kilpailua erinomaisia neuvoja isältään, vanhalta ja viisaalta Nestorilta. Viides kilpailija on muuan Meriones, pienempiä sankareita eepoksessa; hänen tuskin kuulijat odottavat voittavan. Alkutaival sujuu odotetulla tavalla: Eumelos, ajotaituri, kiitää edellä, Diomedes seuraa aivan hänen kintereillään. Sitten puuttuvat jumalat peliin: niin kuin taistelukohtauksissakin, sankarien ponnistelut ovat tärkeät, mutta ratkaisevaa on jumalten apu. Yksi jumala pyrkii nyt hidastamaan Diomedesta iskemällä ruoskan hänen kädestään; toinen suuttuu, palauttaa ruoskan ja iskee puolestaan Eumeloksen valjakon ikeen poikki. Tähän päättyy ajotaiturin matka: hän suistuu maahan ja loukkaantuu verinaarmuille. Toisen kiistaparin muodostavat Menelaos ja nuori Antilokhos. Antilokhos huomaa tilaisuutensa tulleen kun edessä häämöttää kapeikko, talvisen tulvaveden maahan uurtama wadi. Hän laskettaa täyttä vauhtia sitä kohti Menelaoksen rinnalla, vaikka tällainen menettely tietää väistämättä yhteentörmäystä kapeikossa. Menelaos varoittaa toista, mutta Antilokhos ei piittaa vaan rynnistää eteenpäin: tällöin Menelaoksen on itsensä pakko hiljentää vauhtia ja päästää toinen edelleen. Tässä vaiheessa Homeros siirtää kerrontansa katsojien pariin. He näkevät etummaisten valjakoiden jo lähestyvän, ja syntyy kiista siitä kuka sieltä oikein on 12

13 tulossa ensimmäisenä. Yksi on sitä mieltä että järjestys on sitten lähdön muuttunut ja tulossa on Diomedes; toinen taas solvaa edellistä puhujaa ja vakuuttaa että johdossa on edelleen Eumelos, kuten alkumatkallakin. Aletaan lyödä asiasta vetoa, heitetään herjaa, käydään miltei käsikähmään, kunnes Akhilleus puuttuu asiaan: Älkää noin vihasuin nyt kiistaa viitsikö jatkaa,/ urhea Idomeneus ja sa Aias; ei sovi moinen! / Itsekin nuhtelisitte, jos noin kuka nousisi riitaan. ( ) Tässäpä ensimmäinen kohta jossa riitaan niin helposti syttyvä Akhilleus esiintyykin riidan sovittelijana. Sitten saammekin nähdä jo valjakoiden maaliintulon. Lopullinen järjestys on se minkä matkan aikana jo näimme muotoutuvan: voittaja on Diomedes, toiseksi tulee ohitustemppunsa ansiosta Antilokhos, Menelaos jää kolmanneksi. Meriones, jonka matkanteosta ei mitään ole kerrottukaan, on neljäs, ja viimeisenä saapuu onneton Eumelos: Vaunuja kiskoi mies, hevot eellään hääteli käymään. (23.533) Tässä säkeessä on Iliaassa tuiki harvinaista huumoria: näky on yhtä absurdi kuin jos formulakuski saapuisi maaliin kilpa-autoaan työntäen. Akhilleus vielä toistaa tämän sutkauksen: Viimeisinnäpä käy paras: eell orot, mies peräss astuu! (23.536) Ja koska Eumelos edelleen on hänen Patrokloksen hautajaiskisat. Yksityiskohta Kleitiaan maalaamasta nk. François-vaasista, 570 ekr. mielestään kaikesta huolimatta paras ajaja, hän haluaa antaa toisena palkintona olevan tamman tälle Diomedes tietenkin saa ansionsa mukaisen voittajan palkinnon. Kaikki kreikkalaiset osoittavat suosiotaan Akhilleuksen ratkaisulle, mutta nuori Antilokhos tekee protestin: toinen palkinto kuuluu hänelle, eikä hän siitä luovu; jos Akhilleus haluaa palkita Eumeloksen, niin hänen sopii etsiä joku muu palkinto rikkauksiensa joukosta. Antilokhos on valmis puolustamaan oikeuttaan vaikka nyrkein kenen tahansa kanssa! Nuorukaisen uho huvittaa Akhilleusta, ja hän ymmärtää myös ehdotuksessa piilevän viisauden, ja niinpä hän tekee juuri näin, antaa Eumelokselle ylimääräisen palkintoesineen. Mielissään uros askelnopsa Akhilleus / nauroi intoa Antilokhon (23.555): tämä on ensimmäinen kerta koko Iliaassa, jolloin Akhilleuksesta käytetään verbiä me dhsen, hän hymyili. Tästä seuraa kuitenkin entistä kiivaampi protesti, sillä nyt Menelaos katsoo kärsineensä vääryyttä, koska Antilokhoksen ohitus oli ollut hyvien tapojen vastainen. Tässä vaiheessa käy ilmeiseksi että kilpailijoiden väliset kiistat heijastavat eepoksen ensimmäisessä laulussa noussutta kiistaa Agamemnonin ja Akhilleuksen välillä. Airut ojentaa Menelaokselle puheenvuoroa osoittavan sauvan, jollainen oli Akhilleuksenkin kädessä kun hän ensimmäisessä laulussa arvosteli Agamemnonia; kiivaan puheensa päätteeksi hän paiskasi puhujansauvan maahan. Menelaos syyttää Antilokhosta siitä että tämä on häpäissyt hänen aretensa: æsxunaw m n møn éretæn (23.571). Mannisen käännös taitoni, kuntoni halvensit on tässä liian lievä; kyse on aivan samasta asiasta josta Akhilleus raivostui Agamemnonille kun tämä riisti hänen saaliinsa: sankariteoilla voitetun palkinnon vieminen toiselta merkitsee pahaa kunnianloukkausta. 13

14 Patrokloksen hautajaiskisat ja niissä nousevat riidat muodostavat peilikuvan eepoksen ensimmäisen laulun suurelle riitakohtaukselle ja sitä seuraaville taisteluille. Vähän aikaisemmin, kuvatessaan Hektorin ja Akhilleuksen viimeistä kohtaamista 22. laulussa, Homeros onkin verrannut Hektorin juoksua Akhilleuksen takaa-ajamana ympäri Troijan urheilukilpailuihin, todeten kuitenkin että nyt ei juostu minkään palkintoesineen toivossa, vaan kyseessä oli Hektorin henki. ( ) Tämän vastakohtana Patrokloksen hautajaiskisoissa ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta, vaan kreikkalaiset saavat purkaa paineitaan vaarattomalla tavalla. Nuori Antilokhoskin ymmärtää ettei tässä yhteydessä pidä antaa kunnianloukkauksen mennä liian pitkälle. Hän lepyttää Menelaosta valittaen omaa harkitsematonta yltiöpäisyyttään ja tarjoaa palkintohevostaan vanhemmalle miehelle. Homeros kuvaa kauniin vertauksen avulla Menelaoksen tunteita: vaan sydän valtiahanpa / tuosta jo riemahtui, kuin tähkiä vartevan viljan / virvoittaa suvikaste, kun vainio sankkana kasvaa, / niin sydän riemahtui sun rinnassas, Menelaos. ( ) Leppyneenä hän antaa Antilokhoksen pitää palkintonsa, jott oivaltais väki kaikki, / ettei suostumaton, tyly, töykeä mull ole mieli. ( ) Näin pitkällä siis ollaan jo yhteishengen tiellä, toisin kuin ensimmäisessä laulussa tai yhdeksännessä, jossa Akhilleus torjui kaikki kreikkalaisten sovitteluehdotukset. Pienenä huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että sekä Antilokhos että Menelaos viittaavat palkintona olleeseen tammaan omana omaisuutenaan. Tarjoan itse sinulle tamman, jonka voitin palkintona, sanoo Antilokhos, ja Menelaos sanoo: Annan sinulle tamman, vaikka se onkin minun. (23.591; ) Näin he kumpikin tavallaan pitävät itsellään kilvoittelemansa 2. palkinnon tuoman kunnian ja säilyttävät kasvonsa toisten edessä. Tamma menee siis Antilokhokselle, kattila Menelaokselle ja neljäs palkinto Merioneelle, ja näin on kaikki viisi osanottajaa palkittu, mutta yksi palkinto on vielä jäljellä muistammehan että Eumelokselle oli noudettu ylimääräinen palkinto. Viidennen palkinnon Akhilleus ojentaa nyt Nestorille, kreikkalaisten vanhimmalle, muistoksi Patrokloksen peijaisista. Vanhus on kovin mielissään ja kiittää Akhilleusta siitä, että tämä antaa hänelle sen arvon jonka hän kreikkalaisten keskuudessa ansaitseekin. Näin on valjakkokilpailun herättämät jännitteet ratkaistu, kiitos Akhilleuksen tahdikkuuden ja taitavan tuomaroinnin, joka heijastuu muidenkin käytöksessä. Kaikki ovat saaneet kunnian joka heille kuuluu: niin voittajat kuin hävinneet, niin nuoruuden into kuin vanhuus joka ei enää kilpailuun pysty. Tässä kilpailussa näimme jo monta sankaria, jotka ovat Iliaassa esiintyneet merkittävinä toimijoina, ja seuraavissa kilpailuissa tapaamme heitä lisää. Onkin aivan oikein todettu, että eräs Patrokloksen kisojen funktio teoksen kokonaisuuden kannalta on tuoda tärkeimmät sankarit vielä kerran esiin heille luonteenomaisten tekojen ja käytöksen valossa. Menelaoksen ja Antilokhoksen välistä kiistaa kuunnellessaan yleisö saattoi hyvin muistaa eräitä aikaisempia kohtauksia Iliaasta, joissa nämä kaksi sankaria esiintyvät: esimerkiksi 5. laulussa Menelaos astuu uhkarohkeasti yksin troijalaista Aineiasta vastaan, mutta juuri Antilokhos huomaa tämän ja rientää hänen vierelleen, eikä Aineias halua käydä yksin kahta vastaan. ( ) Antilokhos on siis aiemmin pelastanut Menelaoksen hengen. Patrokloksen peijaiskisojen muissa lajeissa tapaamme lisää näitä merkittäviä toimijoita luonteensa mukaisissa rooleissa. En aio käydä kaikkia kilpailuja läpi, mutta poimin niistä vielä muutaman yksityiskohdan. Juoksukilpailuun asetetaan kolme palkintoa, voittajalle taidokkaasti valmistettu hopeamalja, toiseksi tulleelle härkä ja viimeiselle puoli talenttia kultaa. Kilpaan 14

15 ilmoittautuvat Odysseus, Antilokhos ja Oileun poika Aias, sama mies joka valjakkokilpailun katsojana soitti ikävästi suutaan. Aias johtaa, Odysseus pinkoo aivan kintereillä, kunnes oivaltaa pyytää apua Athene-jumalattarelta. Athene valaakin vauhtia hänen niveliinsä ja aikaansaa myös että aivan loppumetreillä Aiaan jalka liukastuu lantakasaan kisapaikka kun on lähellä Patrokloksen roviota jossa oli härkiä teurastettu. Kohtaus on ilmiselvästi huvittavaksi tarkoitettu voisipa sanoa että tässä on käytössä sama komiikan lähde kuin kermakakun läjähtäessä naamaan. Aias lentää kasvoilleen lehmänläjään ja saa suun ja sieraimet täyteen lantaa. Siinä hän seisoi nyt, käsin härkää tarttuen sarviin, / lantoja suustaan sylki ja lausui noin, sanan virkkoi: / Voi, jalat altani vei nyt tuon jumalattaren juoni, / aina jok auttelemassa on kuin emo luona Odysseun! ( ). Hänen sanojensa jälkeen kaikki kreikkalaiset nauroivat makeasti. No, mitä he nauroivat? Varmaan ensi sijassa lantaa sankarin naamassa. Kannattaa huomata, että kompastujana on juuri se mies joka sopimattomasti haastoi riitaa katsomossa. Toisaalta nauru kajahtaa vasta kun hän on saanut lannat suustaan ja murjaissut pienen sutkauksen Athenesta, joka aina hoivaa Odysseusta kuin äiti lastaan. Näin nauru tuntuu myös palkitsevan Aiaan sanavalmiuden. Muutenkaan Homeros ei tässä tee Aiaasta huonoa kilpajuoksijaa: hän saa epiteetin loistava Aias ja on aivan vähällä voittaa koko kisan. Nuori Antilokhos jää selvästi viimeiseksi. Hän osoittaa sosiaalisen taitavuutensa painottamalla hänkin huumorinsävyisesti sitä, että jumalat selvästi aina suosivat vanhempaa polvea, jota Odysseus edustaa: he tekevät hänestä niin nopean ettei kukaan pysty kilpasille hänen kanssaan, paitsi Akhilleus. Tämän kehaisun Akhilleus heti palkitsee panemalla Antilokhokselle palkinnoksi vielä toisen puoli talenttia kultaa. Lyhyydestään huolimatta tämä kilpajuoksun kuvaus on mainio esimerkki siitä, miten oikean sävyinen sana sopivalla hetkellä lausuttuna estää mahdolliset riidat, auttaa säilyttämään oman ja toisten arvokkuuden ja luo yleisen hyvän mielen ilmapiirin. Iliaassa esiintyy kaksi Aias-nimistä sankaria, ja heistä kaikin tavoin suurempi hahmo on toinen Aias, Telamonin poika. Hän ottaa osaa peräti kolmeen kilpailuun, mutta ei voita niistä yhtäkään. Tämän Homeros tekee selvästi tahallaan. Vaikka Aias on mahtava sankari, usein mainittu toiseksi parhaaksi Akhilleuksen jälkeen, hän ei ole aggressiivinen hyökkääjätyyppi, vaan nimenomaan väkivahva puolustaja. Osittain varmaan tämän roolin takia hänen ei sovi voittaa yhtään kilpailua. Ensin hän käy painiotteluun Odysseuksen kanssa. Ottelu kestää ja kestää eikä kumpikaan onnistu saamaan yliotetta, ja niin Akhilleus vihdoin keskeyttää ottelun julistaen sen päätyneen tasatulokseen: myös palkinnot on jaettava tasan.( ) Tämä sinänsä diplomaattinen päätös on Homerokselta humoristinen murjaisu, johon kuulijat todennäköisesti osasivat kiinnittää huomiota. Palkinnoiksi oli näet pantu kahdentoista härän arvoinen kattila voittajalle ja neljän härän arvoinen orjatar hävinneelle. Tämä on kisojen kerronnassa ainoa kohta, jossa tällä tavalla määritellään voittoesineiden tarkka arvo ja juuri tässä on voittopalkinto pantava tasan puoliksi. Mutta miten se käy? Toinen kilpailu johon Aias osallistuu on kaksintaistelu asein kenties hautajaiskisojen vanhin perinnelaji, on arveltu. Hänen vastustajansa on Diomedes. Palkintona ovat Patrokloksen troijalaiselta Sarpedonilta riistämät aseet. Ne luvataan panna tasan, samoin luvataan molemmille osanottajille juhla-ateria, mutta voittaja on saava hopeakoristeisen miekan. Tämä kilpailu saa tummemman sävyn kuin muut: se on varsin tasainen, mutta lopulta Diomedeen keihäs uhkaa Aiaan kaulaa, ja kreikkalaiset käskevät heidän lopettaa, peläten Aiaan hengen puolesta. Ottelu julistetaan tasapeliksi, mutta miekan saa kuitenkin Diomedes. ( ) Tässä 15

16 kohtauksessa on selviä kaikuja aikaisemmasta, oikeasta kaksintaistelusta, jonka 7. laulussa käyvät samainen Aias ja Troijan Hektor. Tämäkin taistelu keskeytetään kreikkalaisten ja troijalaisten airuet vetoavat siihen että molemmat ovat Zeun suosimia taistelijoita ja yö on jo tulossa. Itse asiassa Aias on tässä taistelussa ollut voiton puolella hän on saanut jo veren vuotamaan Hektorin kaulasta. Eepoksen kulun kannalta on kuitenkin mahdotonta että Aias tappaisi Hektorin. Tämän kaksintaistelun päätteeksi Hektor antaa Aiaalle lahjaksi hopeakoristeisen miekan ja Aias taas lahjoittaa purppuraisen vyön. Illalla kreikkalaiset panevat toimeen juhlaaterian Aiaan kunniaksi. ( ) Näemme että Patrokloksen kisojen kaksintaistelu selvästi peilailee edellisen kaksintaistelun kulkua ja yksityiskohtia näin selittyy myös yllättävä maininta juhla-ateriasta nimenomaan tämän lajin osanottajien kunniaksi. Silloin voiton puolella ollut Aias on nyt häviöllä. Tämä seikka ennakoi myös Aiaan synkkää tulevaisuutta, taruston tapausta josta ei Ilias enää kerro, mutta josta laulettiin muissa Troijan sotaan liittyvissä runoelmissa. Niin kuin Aias tässä taistelee Sarpedonin aseista ja jää ilman pääpalkintoa, niin hän myöhemmin Akhilleuksen kuoltua kiisteli Odysseuksen kanssa siitä, kumpi saa periä Akhilleuksen aseet, ja hävisi tämän kiistan Odysseukselle. Näin tässä Patrokloksen kisojen taistelulajissa Aiaan kaulaa kohti kurkottuva peitsenkärki jo ennakoi Aiaan tulevaa tappiota, joka johtaa hänet itsemurhaan tilannetta, josta myöhemmin Sofokles kirjoitti Aias-tragediansa. Aiaan kohtalo häviäjänä kiteytyy hänen kolmannessa kilpailussaan, jossa muuten täysin tuntematon sankari heittää palkintona olevan rautakimpaleen selvästi hänen merkkinsä ohitse. ( ) Viimeinen kilpailulaji on keihäänheitto keihäs oli Troijan sodassa käytetty raskas peitsi. Tähän kilpailuun astuvat Agamemnon ja Meriones. Ylipäällikkö Agamemnon, Akhilleuksen vihan alkuperäinen kohde, onkin ollut kisoissa tähän asti täysin taustalla, mutta koska hän on yksi tärkeimmistä Iliaan hahmoista, on hänenkin toki osallistuttava kilpailuun. Kohtaus on lyhyt, mutta merkittävä. Akhilleus toteaa ennen kilpailun alkamista: Atreun poika, ken ei sua tietäis muit etevämmäks, / että on voittajaton sun voimasi, heittäjätaitos! Niinpä hän kehottaa kohteliaasti Agamemnonia ottamaan itselleen voittopalkinnon ilman ottelua. Näin minä kehotan (k lomai går gvge), Akhilleus sanoo, ja Homeros toteaa että Agamemnon totteli (oèd' ép yhsen). ( ) Näin roolit ovat kisatilanteessa vaihtuneet: kisojen järjestäjä Akhilleus kehottaa ja ylipäällikkö tottelee. Diplomatiaan kuuluu kuitenkin että Akhilleuksen kehotus antaa kaiken kunnian Agamemnonille. Näin lyhyen ytimekkäästi Homeros päättää kisakuvauksensa, ja päätöksenä on Iliaan ensimmäisen laulun kuvaaman riidan ja vihan täydellinen vastakohta. Olemme nähneet miten Patrokloksen kisat toimivat Iliaan kokonaisuudessa viihteellisenä, paikoin jopa humoristisena suvantona sodan ja kuoleman keskellä; miten kisat vertautuvat taisteluihin, mutta vaarattomana miesten välisten jännitysten purkamiskeinona; miten eepoksen merkittävimmät sankarit saavat niissä vielä kerran esittäytyä luonteensa mukaisesti toimien; miten kisojen tapahtumien kuvaukset heijastavat aiemmin eepoksessa kuvattuja tapahtumia ja ennakoivat tulevaisuutta, jota Iliaassa ei kerrota mutta jonka yleisö tunsi. Olemme myös nähneet Akhilleuksen aivan toisenlaisena kuin koko muussa eepoksessa: hän on pannut syrjään oman tuskansa ja esiintyy ystävällisenä, oikeudenmukaisena, jalomielisenä, kohteliaana, sovinnollisena. Tällainen täytyy tietysti hyvän kilpailutuomarin ollakin, ja näin Akhilleus ottaa tapojen ja runoperinteen saneleman roolin. Mutta eepoksen kokonaisuuden kannalta tämä ei jää pelkäksi rooliksi. Kisojen Akhilleus-kuva saa lopullisen merkityksensä vasta kun yleisö on kuullut eepoksen loppuun. 16

17 Heti kun kisat ovat ohi, Homeros kuvaa viimeisen laulun alussa Akhilleuksen mielialaa, joka ei ole lainkaan parantunut. Akhilleus ei pysty nukkumaan, tuska Patrokloksen takia kalvaa häntä yhä, ja niin hän nousee ja ryhtyy taas kauheaan puuhaansa, laahaamaan Hektorin ruumista vaunujensa perässä. Jumalat käskevät hänen lopettaa jo ja luovuttaa ruumiin lunnaita vastaan; Akhilleus myöntyy jumalten tahtoon. Eepoksen huipennuksena poikaansa tulee hakemaan itse Priamos ylen vaarallinen yritys, joka yllättää Akhilleuksen täysin. Yösydännä nämä kymmenen vuotta toisiaan vastaan taistelleet viholliset kohtaavat, ja vaikka Akhilleus on jo ikään kuin muodollisesti luvannut jumalille luovuttaa Hektorin ruumiin, kuvaa Homeros unohtumattomalla tavalla sitä monenlaisten tunteiden myllerrystä joka valtaa Akhilleuksen mielen, kun hän näin kohtaa uhrinsa isän armonanojana. Hän tuntee sääliä, myötätuntoa ja ihailua, mutta yhtä voimakkaasti myös surua ja katkeruutta oman isänsä kohtalosta, kun tämä ei koskaan tule saamaan Troijasta edes poikansa ruumista. Suostuttuaan Priamoksen pyyntöön Akhilleus osoittaa jälleen suurta hienotunteisuutta ja kohteliaisuutta, joka leimasi hänen käytöstään jo Patrokloksen kisoissa. Hän antaa palvelusneitojen pestä ja pukea Hektorin ruumiin syrjemmällä, ettei isä näe sitä ja joudu sellaisen mielenkuohun valtaan joka vaarantaisi näiden kahden vihollisen saavuttaman herkän tasapainon, ja hän nostaa omin käsin Hektorin ruumiin makuusijalle vankkureihin. Hän kestitsee Priamosta ja pyytää tätä jäämään leiriinsä yöksi, jopa keventää tunnelmaa leikillisesti pikertom vn, sanoo Homeros toteamalla että kreikkalaisten päälliköillä on tapana juoksennella yhtenään hänen teltassaan neuvoa pitämässä, joten on parempi että Priamos nukkuu teltan toisessa osassa, ettei häntä huomata. ( ) Tämä antaa Priamokselle tilaisuuden poistua yön kuluessa leiristä Akhilleuksenkaan huomaamatta. Viimeinen mitä Akhilleuksesta tässä eepoksessa kuulemme on että hän nukkui, vienona vierellään Briseis kukkeaposki. (24.676) Tämä sanotaan niin ohimennen, että voisi arvella sen olevan pelkkää eeppistä formulatekniikkaa, johon kuuluvat myös nukkumaanmenoilmaukset ja kukkeaposkiset naiset. Mutta yksinkertaisten sanojen ei pidä antaa pettää. Homeros kuvaa usein tärkeitä asioita painokkaasti, liittäen komean yksityiskohdan toisensa perään ja korostaen asiaa vielä laajoin vertauksin, mutta hän saattaa myös käyttää aivan lyhyttä ilmaisua ja yksinkertaisia sanoja. Näin esimerkiksi Patrokloksen kuolema ilmoitetaan Akhilleukselle yksinkertaisimmalla mahdollisella ilmaisulla: ke tai Pãtroklow, kaattu on Patroklos (18.20) ja kuitenkin on kysymyksessä koko eepoksen käännekohta. Se että Akhilleus eepoksen viimeisessä laulussa vaipuu uneen vierellään Briseis on oiva osoitus siitä, että eepoksen alun välirikko, joka johtui juuri Briseiksen riistämisestä, on onnellisesti saatu korjattua, mutta nämä kaksi säettä kertovat muutakin. Saman viimeisen laulun alussa Akhilleuksen äiti, jumalatar Thetis sai tehtäväkseen ilmoittaa Akhilleukselle jumalten tahdon Hektorin ruumiin palauttamisesta. Thetis hyväilee poikansa poskea ja aloittaa puheensa näin: Poikani, oi, miten kauan noin surun katkeran annat kalvaa mieltäs, et unta, et ruokaa aattele lainkaan. Ois sylitellä ja lempiä sun hyvä neitoa nuorta, sill elon ilmoill etp ole kauan, vaan liki liikkuu kuolo jo kohdallas sekä salliman ankara valta. ( ) Nämä sanat kaikuvat vielä kuulijan mielessä, kun Akhilleus viimein nukahtaa Briseiksen syliin. Niiden vaikutuksesta tärkeämmäksi kuin kunnian palautus Briseiksen paluun myötä nousee Akhilleuksen mielenrauha. Patrokloksen kisat osoittivat, että halutessaan kunnioittaa ystävänsä muistoa hän kykeni vihdoin taas 17

18 itsehillintään ja hyvään käytökseen. Hänen kohteliaisuutensa, diplomatiansa ja hymynsä näissä kisoissa oli välttämätön askel kreikkalaisten yhteishengen palauttamisessa, mutta Akhilleukselle itselleen se oli vielä ulkokohtaista näyttelemistä. Hänen sydämensä tuskan pesivät pois vasta vihollisen, Priamoksen kanssa yhdessä vuodatetut kyyneleet, ja tämän jälkeen hänen oli mahdollista palata normaaliin elämään niin kuin äiti toivoi. Akhilleus jää siis nukkumaan; runoilija ei enää palaa hänen kohtaloonsa, vaan eepoksen lopussa kuvataan Priamoksen paluuta Troijaan ja Hektorin hautajaisia. Akhilleus ja Priamos olivat sopineet yhdentoista päivän aselevosta; viimeisenä päivänä oli tarkoitus luoda umpeen Hektorin hautakumpu. Aivan eepoksen lopussa tämä tapahtuu, ja runoilija sanoo: Joutuen luotiin kumpu; ja eempänä vartiat istui jott äkin yllättää ei vois varusääret akhaijit. ( ) Tässakin vain yksinkertainen säe ja kuulijan mielen täyttää tietoisuus siitä että kahdennentoista aamun sarastus on lähellä, kohta taistelu Troijasta jatkuu, kohta Akhilleuksen uudelleen löytämä elämä on ohi. Voiko tämä olla totta? Voiko Kreikan kirjallisuuden varhaisin tunnettu tuote olla näin taidokas kokonaisuus, näin täynnä monivivahteisia yksityiskohtia, vai onko tämä kaikki vain nykylukijan ja tutkijan kuvittelua? Siinäpä homeerista kysymystä kerrakseen. Ehkä riittävän hyvän vastauksen antaa kuitenkin se että antiikin kreikkalaiset itse pitivät Homerosta suurimpana runoilijanaan, että Ilias on kohta kolmetuhatta vuotta pitänyt kuulijat ja lukijat kerrontansa pauloissa ja että 60-luvun vastahankainen opiskelija vihdoin siirtyessään professorinvirastaan eläkkeelle ymmärtää mistä Patrokloksen hautajaiskisoissa on kysymys. 10. skandinaviske antikkhistoriske seminar I 1978 stiftet representanter fra Danmark, Finland, Sverige og Norge det Nordiske Antikkhistoriske Samfunn. Foreningens hovedformål er å avholde et seminar hvert tredje år hvor yngre forskere får mulighet til å legge fram sine prosjekter og sin forskning for et større nordisk publikum og få tilbakemelding fra sine kolleger. Seminaret har gått på rundgang mellom de nordiske landene, og i 2005 er turen igjen kommet til Norge. Historisk Institutt ved Universitetet i Bergen har gleden av å invitere til det 10. skandinaviske antikkhistoriske seminar i Bergen mai Årets seminar finner sted i idylliske omgivelser i Alversund like nord for Bergen. Vi ber om at interesserte deltakere så snart som mulig melder seg på og oppgir emne for sine innlegg til kontaktpersonene i sine respektive land: Finland: Antero Tammisto, Helsinki Universitet: antero.tammisto@ide.inet.fi Sverige: Ida Östenberg, Lunds Universitet: Ida.Ostenberg@klass.lu.se Danmark: Jesper Carlsen, Syddansk Universitet: jca@hist.sdu.dk Norge: Eivind Heldaas Seland, Universitetet i Bergen: eivind.seland@hi.uib.no 18

19 KFY:n kirjapalkinnot Perinteiseen tapaan Klassillis-filologinen yhdistys luovutti Reinhold Ekholmin säätiön lahjoittamat palkintokirjat syksyn 2004 latinan kielen pitkän tai lyhyen oppimäärän ylioppilaskirjoituksissa erityisen hyvin menestyneille oppilaille. Latinan pitkän oppimäärän laudatur: Antti Ijäs Miika Kallasoja Heidi Silander Anniina Valkama Helsingin normaalilyseo Tampereen klassillinen lukio Tampereen klassillinen lukio Helsingin normaalilyseo eximia cum laude approbatur: Sanna Kaistinen Lauri Kälviäinen Helsingin normaalilyseo Helsingin normaalilyseo Latinan lyhyen oppimäärän laudatur: Jens Nilsson Annaliina Soikkanen Mika Nevalainen Vesa Laurio Pauliina Tapio Sami Honkasalo Mikko Mankinen Ressun lukio, Helsinki Helsingin normaalilyseo Oulun lyseon lukio Eiran aikuislukio, Helsinki Jyväskylän lyseon lukio Tampereen klassillinen lukio Haminan lukio eximia cum laude approbatur: Milka Manerus Riikka Huhta Laura Korteoja Tommi Lankila Saara Flinck Anna Rämä Juuso Välimaa Piia Hytönen Voionmaan lukio, Jyväskylä Helsingin normaalilyseo Jyväskylän lyseon lukio Tikkurilan lukio, Vantaa Jyväskylän lyseon lukio Helsingin normaalilyseo Jyväskylän lyseon lukio Cygnaeus-lukio, Jyväskylä 19

20 KFY:n kokoukset keväällä 2005 Tiistaina 8.2. klo 18 (Helsingin yliopiston päärakennus, Fabianink. 33, ls. 7) prof. Olli Salomies (HY) pitää esitelmän aiheesta Keisariajan senaattorit ja puhetaito. Esitelmän jälkeen pidetään vuosikokous. Tiistaina klo 18 (Helsingin yliopiston päärakennus, Fabianink. 33, ls. 7) FT Janne Ikäheimo (HY) pitää esitelmän aiheesta Nuo viheliäiset fennit luisine kärkineen. Tiistaina klo 18 (Helsingin yliopiston päärakennus, Fabianink. 33, ls. 7) prof. Corinne Jouanno (Caenin yliopisto) pitää esitelmän, jonka aihe ilmoitetaan myöhemmin. TERVETULOA! 20