60K Energiamarkkinavirasto Selvitys Suomen kanta- alue- ja jakeluverkkojen rajauksesta ja ehdotus rajauskriteereiksi

Transkriptio

1 60K Energiamarkkinavirasto Selvitys Suomen kanta- alue- ja jakeluverkkojen rajauksesta ja ehdotus rajauskriteereiksi 1

2 Esipuhe Energiamarkkinavirastossa on käynnissä laaja-alainen Tiekartta 2020-hanke, jonka tavoitteena on selvittää sähköverkkotoiminnan hinnoittelun kohtuullisuuden valvonnan kehitystarpeita vuoteen 2020 mennessä. Hankkeen yhteydessä virasto selvittää, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia sähköverkkotoiminta kohtaa lähitulevaisuudessa, millaisia odotuksia asiakkailla, omistajilla ja koko yhteiskunnalla on sähköverkkotoimintaa kohtaan ja miten nämä asiat voitaisiin ottaa huomioon valvonnassa. Osana tätä hanketta Energiamarkkinavirasto on antanut Pöyrylle toimeksiannon selvittää kehitystarpeita Suomen kanta-, alue- ja jakeluverkon rajaamisessa sekä luoda kriteerit verkkoportaiden määrittämiseksi. Työ on tehty lumisen talvikauden aikana Pöyryn energiakonsultoinnissa. Selvitystyön puitteissa olemme haastatelleet yli kymmentä verkonhaltijaa. Haastattelujen lisäksi verkkoluvanhaltijoilla on ollut mahdollisuus antaa kommentit raporttiluonnoksesta. Haluammekin esittää lämpimät kiitokset kaikille haastatelluille ja kommentteja antaneille yhtiöille arvokkaasta panoksesta Suomen kanta- alue- ja jakeluverkkojen rajauskriteereiden selvittämisessä. Selvityksen laatimiseen Pöyryllä ovat osallistuneet Kaj Saarnio (projektipäällikkö), Päivi Aaltonen ja Joonas Päivärinta. Yhteyshenkilönä Energiamarkkinaviraston puolelta on toiminut Martti Hänninen. Espoossa maaliskuussa 2010 Kaj Saarnio Päivi Aaltonen Joonas Päivärinta Yhteystiedot: Pöyry Management Consulting Oy PL 93 (Tekniikantie 4 A) Espoo Kotipaikka Vantaa Y-tunnus: FI Puh Faksi

3 Yhteenveto Selvityksessä Suomen kanta-, alue- ja jakeluverkkojen rajauksesta on paneuduttu rajauskysymykseen ennen kaikkea periaatteelliselta näkökannalta. Rajausperiaatteet on puettu kriteereiksi, jotka toimivat työkaluna arvioitaessa tulevia verkkorajauksen muutostarpeita. Rajausperiaatteiden ja -kriteerien luonnissa on paneuduttu myös kysymyksen vaikutuksiin sähkömarkkinalain ja nykyisten käytäntöjen kannalta. Selvitystyön kuluessa on haastateltu useita eri kantaverkko-osapuolia ja viranomaisia. Verkkoluvanhaltioilla on ollut lisäksi mahdollisuus antaa lausuntonsa selvityksen raporttiluonnoksesta. Verkkorajauksen osalta keskeisin ja haastavin tehtävä on kantaverkon ja alueverkon välinen rajaus. Jakeluverkon rajaus on asetettu laissa yksiselitteisesti. Sen sijaan laki ei määrittele kantaverkon tai alueverkon rajausta. Nykyisissä kantaverkon ja alueverkon rajauksissa on erilaisia käytäntöjä eri puolilla Suomea. Tilanne on historiallisen kehityksen tulos. Nykytilanne alueverkkojen laajuudessa ja omistuksessa on kirjava. Alueverkoksi on luokiteltu niin jakeluverkkoyhtiöiden omistama, alueellista siirtotarvetta palveleva verkko kuin teollisuuden omistamat liittymisjohtoluonteiset yhteydet. Tämän seurauksena alueverkkojen toiminnassa noudatettavat periaatteet vaihtelevat, mikä ilmenee esimerkiksi periaatteissa mahdollisten uusien käyttäjien liittämisessä ja hinnoittelussa. Kirjavuuden seurauksena useat toimijat kokevat olevansa verkkopalvelukustannusten suhteen epätasapuolisessa asemassa toisiin verrattuna. Tilanne heikentää lisäksi tehokasta ja kokonaisvaltaista verkon suunnittelua tilanteissa, joissa kanta- ja jakeluverkon välisen verkon omistus jakaantuu usean osapuolen kesken. Kantaverkkorajauksen kehittämiselle tunnistetut yleistavoitteet ovat seuraavat: tukea ja täsmentää kantaverkolle laissa asetettujen tavoitteiden ja tehtävien toteuttamista, selkeyttää sähköjärjestelmän kehitysvastuita, mutta samalla pitää valtakunnallisen tason kehitysvastuun järjestelmävastuullisella toimijalla, tukea sähköverkkojärjestelmän kokonaistaloudellista tehokkuutta, painottaa kantaverkon yksinkertaisuutta ja hallittavuutta, varmistaa riittävä läpinäkyvyys erityisesti verkon kehitystä koskevien ratkaisuiden osalta ja tukea EMV:n tavoitetta kehittää mahdollisimman hyvä verkkotoiminnan hinnoittelun kohtuullisuuden valvontamalli. Kantaverkon määrittelyn kantaviksi periaatteiksi on tunnistettu valtakunnallinen kattavuus, käyttövarmuus ja syrjimättömyys. Näitä periaatteita kunnioittaen määritelty kantaverkko täyttää tehtävänsä taata tasapuolinen ja syrjimätön pääsy yhteispohjoismaisille sähkömarkkinoille ja varmistaa Suomen sähköjärjestelmän korkea käyttövarmuus. Periaatteiden kunnioittamisen lisäksi kantaverkolta edellytetään, että se on mahdollisimman selkeälinjainen ja helppokäyttöinen. 3

4 Selvityksessä luodut kantaverkon vähimmäiskriteerit liittyvät verkon käyttötarkoitukseen ja tuotanto- tai kulutuskeskittymän merkitykseen, rengaskäyttöisyyteen sekä jännitetasoon. Ensimmäinen kantaverkkoa määrittävä kriteeri on käyttötarkoitus. Verkon osat, jotka palvelevat kantaverkon tehtävää liittää yhteen valtakunnallisesti merkittävät tuotanto- ja kulutuskeskittymät, kuuluvat kantaverkkoon. Käyttötarkoituksensa puolesta kantaverkkoon kuuluvat lisäksi sähkömarkkinoiden käytössä olevat valtakunnan rajat ylittävät yhteydet. Kulutus- tai tuotantokeskittymän merkittävyyden määrittelyssä voidaan käyttää kriteerinä mm. nykyisen tai tulevan kulutuksen/tuotannon tehoa, siirtotarvetta tai muuta yhteiskunnallista merkittävyyttä. Absoluuttista teho- ym. suuretta tärkeämpää on rajauspäätöksiin johtavien perusteluiden vertailtavuus. Rengaskäyttöisyys - kriteerin mukaiset johdot varmistavat kantaverkon korkean käyttövarmuuden poikkeustilanteissa. Muiden kuin runkoverkon kannalta välttämättömien rengaskäyttöisien 110 kv johtojen kuuluminen kantaverkkoon on ratkaistava valtakunnallisen tasapuolisuuden kannalta. Jännitetaso - kriteerin mukaan alle 110 kv johdot ovat jakeluverkkoa ja yli 110 kv johdot, jotka eivät ole liittymisjohtoja tai liittymisverkkoja, ovat kantaverkkoa. Vähimmäiskriteereiden mukainen kantaverkon laajuus ei huomioi riittävästi kantaverkon keskeisen syrjimättömyys- ja tasapuolisuustehtävän toteutumista. Palveluverkoiksi on nimetty se osa kantaverkkoa, jolla toteutetaan näitä tavoitteita. Kantaverkon laajuus on keskeinen tekijä tasapuolisuuden ja syrjimättömyyden varmistamisessa sähkömarkkinoiden osapuolille. Kriteerit eivät anna yksiselitteistä vastausta eri verkonosien luokittelusta, vaan toimivat työkaluna tehtyjen linjausten vertailemisessa. Yksityiskohtaiset vaikutukset näkyvät tehtävien ratkaisujen kautta. Fingrid on keskeisessä asemassa ratkaisujen tekemisessä. Läpinäkyvyyden toteuttamiseksi ja luotettavuuden säilyttämiseksi on tärkeää, että Fingrid toimii avoimesti rajausratkaisuja tehdessään ja niistä tiedottamisessa. Pääkaupunkiseudun merkittävän tehotiheyden ja korkean käyttövarmuustason vaikutukset EMV:n valvontamalliin tulee korjata valvontamallia kehittämällä. Kantaverkon ulottaminen syvälle kulutuskeskittymäalueille on ratkaistava taajamaalueen verkon ja kantaverkon teknistaloudellisen kokonaistarkastelun pohjalta. Kantaverkon ulottumisen keskeisenä kriteerinä on uuden verkonosan luonne ja merkitys osana kantaverkkoa. Verkon kehitystarpeita arvioidaan ja suunnitellaan alueellisesti. Fingrid toteuttaa verkkosuunnittelun tiiviissä yhteistyössä kantaverkkoasiakkaiden ja muiden sidosryhmien kanssa. Keskusteluja käydään ja kehittämissuunnitelmat tehdään pääsääntöisesti kahdenvälisesti. Alueellisen suunnittelun toimintamallia olisi syytä kehittää avoimemmaksi ja kokonaisvaltaisemmaksi. Alueverkon omistuksen pirstaleisuus asettaa yhteistyön alueellisessa verkkokehityksessä erityisen tarpeelliseksi. Kantaverkon toiminnan uskottavuuden kannalta on tärkeää, että alueellisen yhteistyön puitteissa tehdyistä verkon kehittämistä koskevista ratkaisuista tiedotetaan tarvittavine perusteluineen. Jatkossa on tarpeen luoda ja kuvata prosessi, jonka mukaisesti toimitaan verkon kehittämistä koskevissa muutos- ja ristiriitatilanteissa. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi tapaukset, joissa kantaverkon kehittyminen aiheuttaa muutostarpeita sen laajuuteen tai tapaukset, joissa on erimielisyyksiä tarvittavan verkon 4

5 kehittämisinvestointien vastuiden kohdistamisesta. Energiamarkkinavirasto olisi luonteva taho toimimaan ratkaisuiden tekijänä. On tärkeää, että uuden direktiivin kansallisen toteutuksen yhteydessä tehtävässä ratkaisussa huomioidaan ratkaisun tasapuolisuus ja käytännön vaikutukset verkkoasiakkaiden verkkopalvelun hintaan. 110 kv verkon nykyisten hinnoittelukäytäntöjen selvittäminen on tarpeellista verkkoasiakkaiden tasapuolisen kohtelun kannalta. Nykyisissä säännöksissä ei määritellä kriteereitä kanta- ja alueverkolle. Tältä osin nähdään tarpeelliseksi, että säännöksiä täsmennetään. Täsmällisiä kriteereitä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista asettaa säännöksissä. Näin luodaan edellytykset verkkotoiminnan tehokkaalle kehittämiselle sähköjärjestelmän muutoksissa. Tekniset kriteerit ovat pitkälti määrittäneet sen, toteutetaanko uusi liittymä kantaverkkoon, alueverkkoon vai jakeluverkkoon. Liityntäkustannukset kantaverkkoon vaihtelevat merkittävästi sen mukaan, toteutetaanko liittyminen johtoliityntänä vai sähköasemaliityntänä. Tasapuolisuuden toteuttamiseksi ja liittymien ohjaamiseksi sähköjärjestelmän kannalta optimaalisesti, olisi syytä harkita liittymishinnoittelun muuttamista. Hinnoittelulla voisi tarvittavissa määrin tasata johtoliitynnän ja sähköasemaliitynnän kustannusvaikutuksia. Fingrid on luonut periaatteet tuulivoimapuistojen liittämiseksi kantaverkkoon liittymisverkon kautta. Periaatteen mukaan tuulivoimapuiston liittyjät maksavat erillistariffin mukaista maksua liittymästään. Ratkaisun keskeisenä perusteena on tuulivoimapuistoliityntöjen kokonaistaloudellisuus ja hallittavuus kantaverkon kannalta. Tuulivoiman liittymisestä alue- ja jakeluverkkoihin on olemassa määrittelyitä sähkömarkkinalaissa, EMV:n päätöksissä ja Energiateollisuus ry:n ohjeissa. Tuulivoimalle sovellettavaa verkkopalveluhinnoittelua olisi syytä tutkia tarkemmin hinnoitteluperiaatteiden yhtenäistämiseksi. Lisäksi tuulivoimalle asetettavissa teknisissä liittymisvaatimuksissa tulisi huomioida nykyisen tuulivoimateknologian verkkoystävällisyys. 5

6 Sisältö Esipuhe Yhteenveto 1 JOHDANTO LAINSÄÄDÄNNÖN NYKYTILA SUOMESSA JA MUISSA MAISSA Sähkömarkkinalaki Sähkön sisämarkkinadirektiivi (EU) Tilanne muissa EU-maissa NYKYINEN KANTA-, ALUE- JA JAKELUVERKKOJEN RAJAUSKÄYTÄNTÖ Kantaverkko Alueverkot Jakeluverkot VERKKORAJAUKSEN KEHITTÄMISTARPEET Pääkaupunkiseutuun kohdistuvat kehittämistarpeet Alueverkkoihin kohdistuvat kehittämistarpeet Uuden tuotannon liittämisen haasteet Haasteet siirtotehojen kasvaessa taajamaseudulla Yhteistyön ja avoimuuden lisääminen verkon kehittämisen suunnittelun ja toteutuksen PERIAATTEET KANTAVERKON RAJAUKSEN KEHITTÄMISEKSI Kantaverkon rajauksen yleistavoitteet Verkon toiminnallisuus rajauksen kehittämisen pohjana Kantaverkon rajauksen periaatteet EHDOTUS RAJAUSKRITEEREIKSI Periaatteista kriteereiksi Ehdotus jakelu- ja kantaverkon vähimmäiskriteereiksi Ehdotus verkkoon liittämisen periaatteiksi EHDOTETUN RAJAUKSEN VAIKUTUKSIA JA TOIMEENPANON KESKEISIÄ SEIKKOJA Vaikutukset verkkojakoon Vaikutukset pääkaupunkiseudulla Vaikutukset lainsäädäntöön Vaikutukset valvontamalliin Vaikutukset tariffirakenteeseen Vaikutukset verkon kehittämisvelvoitteisiin ja prosessiin Vaikutukset jakeluverkonhaltijoihin Vaikutukset tuulivoiman liittämiseen sähköverkkoon LOPUKSI

7 1 JOHDANTO Energiamarkkinavirastossa (EMV) käynnissä olevan Tiekartta hankkeen tavoitteena on kehittää Suomeen mahdollisimman hyvin sopiva verkkotoiminnan hinnoittelun kohtuullisuuden malli. Hankkeen osaprojektina EMV selvittää alue- ja kantaverkkotoimintojen erityispiirteitä kanta-, alue- ja jakeluverkkojen rajauksen näkökulmasta. EMV on tilannut Pöyryn toteuttamaan kyseisen osaprojektin. Selvitystyön pohjaksi Pöyry on haastatellut kanta-, alue- ja jakeluverkkojen rajauksen kannalta tärkeimpiä verkkotoimijoita sekä viranomaisia. Haastatteluilla on pyritty kartoittamaan toimijoiden näkemyksiä kantaverkon nykyisestä rajauksesta, ja toimijoiden näkemyksiä tulevaisuuden verkkoliiketoiminnan muutoksista ja haasteista verkonhaltijoiden erilaisten roolien näkökulmasta. Haastattelujen lisäksi kaikille verkkoluvanhaltijoille on annettu kommentointimahdollisuus raporttiluonnoksesta. Yhteenveto saaduista kommenteista on esitetty tämän raportin liitteenä. Kommenttikierroksen jälkeen järjestettiin Energiamarkkinaviraston kutsumana keskustelutilaisuus, jossa edustajia oli eri kantaverkkoasiakasryhmistä sekä EMV, Fingrid ja työ- ja elinkeinoministeriö. Selvitystyön tavoitteena on luoda selkeät, yleiset kriteerit kanta-, alue- ja jakeluverkon erottamiseksi toisistaan sekä selvittää kriteerien vaikutus olemassa olevaan kanta-, alueja jakeluverkkoon. Tarkastelun ja kriteerien määrittämisen kohteena ovat olemassa oleva kanta-, alue- ja jakeluverkko sekä uudet, rakennettavat verkonosat. Työssä luodaan myös periaatteita sille, kuinka lähelle liittämiskohtaa kantaverkon on ulotuttava liitettäessä verkkoon tuotantoa tai kulutusta. Erityismielenkiinto kohdistuu tuulivoiman verkkoon liittämisen periaatteisiin. 2 LAINSÄÄDÄNNÖN NYKYTILA SUOMESSA JA MUISSA MAISSA 2.1 Sähkömarkkinalaki Vuonna 1995 annetun, sähkömarkkinoiden kilpailun vapauttaneen sähkömarkkinalain johtoajatuksena on tasapuolisten ja syrjimättömien edellytysten luominen sähkömarkkinoiden kilpailun toiminnalle. Tätä ajatusta tukien sähköverkon, sähkön markkinapaikan, hinnoitteluun määrättiin niin sanottu pistehinnoitteluperiaate. Pistehinnoitteluperiaate tarkoittaa sitä, että verkkoon liittyjän verkkopalvelumaksut eivät riipu sähkökaupan osapuolten välisestä etäisyydestä. Jakeluverkkojen verkkopalveluhinnoittelun osalta on täsmennetty, että palvelun hinta ei saa riippua siitä, missä asiakas sijaitsee jakeluverkon vastuualueella. Sen sijaan hinta voi vaihdella tarvittavan palvelutason mukaan, eli käytännössä sen mukaan, mihin verkkoportaaseen asiakas on liittynyt. Verkkopalveluiden hinnoittelun tulee noudattaa tasapuolisuutta, syrjimättömyyttä ja kohtuullisuutta, eikä hinnoittelulla saa rajoittaa sähkökaupan kilpailua. 7

8 Verkkoportaat Sähkömarkkinalainsäädännössä on määritelty täsmällisesti ainoastaan jakeluverkko. Jakeluverkkoa on sähköverkko, jonka nimellisjännite on pienempi kuin 110 kv. Jakeluverkonhaltijoille on määritetty maantieteellinen vastuualue, jonka puitteissa jakeluverkonhaltijoilla on verkon kehittämisvelvoite, verkkoon liittämisvelvoite ja sähkön siirtovelvoite. Jakeluverkonhaltijoilla on yksinoikeus jakeluverkon rakentamisessa omalla vastuualueellaan, lukuun ottamatta liittymisjohdon sekä kiinteistön tai sitä vastaavan kiinteistöryhmän sisäisen verkon rakentamista. Sähkömarkkinalain perustelujen mukaan jakeluverkkoa suurempijännitteinen verkko on kanta- ja alueverkkoa. Perusteluissa on todettu, että kantaverkkoon kuuluvat 400 kv ja 220 kv verkot sekä tärkeimmät 110 kv johdot ja asemat. Muista 110 kv johdoista ja asemista käytetään nimitystä alueverkko. Alueverkkotoimintaa voidaan harjoittaa joko erillisenä liiketoimintana, kantaverkkotoiminnan rinnalla, mutta kuitenkin erillään varsinaisesta kantaverkkotoiminnasta tai jakeluverkkotoiminnan osana. Käytännössä Suomessa on käytössä kaikki nämä toimintamallit. Järjestelmävastuu Sähkömarkkinaviranomainen määrää sähköverkkoluvassa yhden kantaverkonhaltijan vastaamaan maamme sähköjärjestelmän teknisestä toimivuudesta ja käyttövarmuudesta sekä huolehtimaan valtakunnalliseen tasevastuuseen kuuluvista tehtävistä tarkoituksenmukaisella ja sähkömarkkinoiden osapuolten kannalta tasapuolisella ja syrjimättömällä tavalla (järjestelmävastuu). Fingrid on määrätty sähköverkkoluvassa järjestelmävastaavaksi. Järjestelmävastuussa olevan kantaverkonhaltijan tulee ylläpitää ja kehittää järjestelmävastuun piiriin kuuluvia toimintojaan ja palveluitaan sekä ylläpitää, käyttää ja kehittää sähköverkkoaan ja muita järjestelmävastuun hoitamiseen tarvittavia laitteistojaan sekä yhteyksiä toisiin verkkoihin siten, että edellytykset tehokkaasti toimiville sähkömarkkinoille voidaan turvata. (444/2003) Järjestelmävastuussa oleva kantaverkonhaltija voi asettaa järjestelmävastuun toteuttamiseksi tarpeellisia ehtoja sähkön siirtojärjestelmän sekä siihen liitettyjen voimalaitosten ja kuormien käyttämiselle. (1172/2004) Järjestelmävastuu käsittää pääasiassa sähköjärjestelmän käyttövarmuuden jatkuvaan ylläpitoon liittyviä tehtäviä. Vastuu pitää sisällään myös sähköverkon, niin maan sisäisen verkon kuin ulkomaan yhteyksien, kehittämisvelvoitteen tehokkaasti toimivien sähkömarkkinoiden edellytysten varmistamiseksi. Tarkempia säännöksiä järjestelmävastuun toteuttamistavasta ja sisällöstä voidaan antaa ministeriön asetuksella. (1172/2004). Tällaisia säännöksiä ei ole annettu. Kehittämisvelvoite Sähkömarkkinalain mukaan verkonhaltijan tulee ylläpitää, käyttää ja kehittää sähköverkkoaan sekä yhteyksiä toisiin verkkoihin asiakkaiden kohtuullisten tarpeiden mukaisesti ja turvata osaltaan riittävän hyvälaatuisen sähkön saanti asiakkaille (verkon kehittämisvelvollisuus). 8

9 Verkonhaltijalla tarkoitetaan kaikkia verkkoluvanhaltijoita kantaverkosta jakeluverkkoon. Lainsäädännössä ei ole täsmennetty kehittämisvelvollisuuden rajanvetoa esimerkiksi kantaverkon ja jakeluverkon kesken. Liittämisvelvoite Sähkömarkkinalain voimaantullessa, vuonna 1995, luovuttiin niin sanotuista sähköhuollon aluetoimikunnista. Suomi oli jaettu 20 yhteistoiminta-alueeseen ja toimikuntiin osallistui kunkin alueen verkonhaltijat sekä merkittävät sähkötuottajat ja - käyttäjät. Toimikunnissa seurattiin alueen sähköntarpeen kehitystä ja sovittiin tarvittavista verkon vahvistuksista sekä merkittävien uusien liittyjien verkkoon liittämisestä. Liittämisvelvoite on todettu sähkömarkkinalaissa seuraavasti: Verkonhaltijan tulee pyynnöstä ja kohtuullista korvausta vastaan liittää verkkoonsa tekniset vaatimukset täyttävät sähkönkäyttöpaikat ja sähköntuotantolaitokset toiminta-alueellaan. Liittämistä koskevien ehtojen ja teknisten vaatimusten tulee olla tasapuolisia sekä syrjimättömiä ja niissä on otettava huomioon sähköjärjestelmän toimintavarmuuden ja tehokkuuden vaatimat ehdot. Verkonhaltijan tulee julkaista liittämistä koskevat tekniset vaatimukset. Verkonhaltijan tulee antaa liittyjälle tämän pyynnöstä kattava ja riittävän yksityiskohtainen arvio liittymiskustannuksista. (1130/2003) Liittämisvelvoite koskee kehittämisvelvoitteen tapaan kaikkia verkkoluvanhaltijoita. Verkonhaltijan asettamat tekniset vaatimukset muodostavat käytännössä kriteerit sille, mihin verkkoportaaseen ja jännitetasoon uusi liittymä liitetään. Verkon kehittämisen ja liittämisen nykykäytännöistä Nykyisin suurten tuotanto- tai kulutuskohteiden liittämisestä kantaverkkoon sovitaan tapauskohtaisesti Fingridin kanssa. 110 kv ja sitä ylittävän jännitetason verkkoja suunnitellaan ja kehitetään tiiviissä yhteistyössä Fingridin ja kunkin alueen verkonhaltijoiden ja muiden merkittävien verkonkäyttäjien kanssa. Suomen voimansiirtojärjestelmä on jaettu maantieteellisin ja sähköteknisin perustein 13 suunnittelualueeseen. Alueellinen verkkosuunnittelu kattaa 110 kv ja 220 kv kantaverkon ja sitä tukevat 400 kv verkkoratkaisut. Myös muiden omistamat 110 kv verkot huomioidaan suunnittelussa. Suunnittelun aikajänne on tavallisesti vuotta. Verkon kehittämissuunnitelmat tehdään alueittain ja ne päivitetään pääsääntöisesti 3 5 vuoden välein. Suunnittelun pohjana toimivat valtakunnalliset sähkönkäyttöennusteet sekä paikallisilta verkkoyhtiöiltä, sähkön tuottajilta ja teollisuudelta saatavat täsmällisemmät ennusteet sähkön käytön ja tuotannon sekä verkon alueellisesta kehittymisestä. Kehitysnäkymien vaikutusten arvioinnissa käytetään hyväksi Fingridin verkostolaskentamallia, joka kattaa koko Suomen 400 kv, 220 kv ja 110 kv verkon. Fingridin verkon suunnittelussa sovellettavat keskeiset periaatteet on kuvattu dokumentissa Kantaverkon kehittämisen, rakentamisen ja kunnonhallinnan periaatteet ( onhallinnan_periaatteet_.pdf). Yli 110 kv johtojen rakentaminen edellyttää rakentamisluvan Energiamarkkinavirastolta. Jakeluverkonhaltijoilla ei ole yksinoikeutta alueensa 110 kv ja sen ylittävän jännitetason verkon rakentamisessa. Rakentamislupahakemuksessaan hakijan tulee perustella uuden yhteyden rakentamisen tarve. Liittymisjohtojen osalta tarvetta ei tarvitse perustella. Energiamarkkinavirasto toimii siis ratkaisun tekijänä, mikäli syntyy tilanne, jossa useampi taho hakee rakentamislupaa samalle yhteydelle. 9

10 2.2 Sähkön sisämarkkinadirektiivi (EU) Uusi sähkön sisämarkkinadirektiivi annettiin heinäkuussa Direktiivi tulee saattaa kansalliseen lainsäädäntöön vuoden 2011 maaliskuussa. Direktiivin merkittävimmät muutokset koskevat siirtoverkonhaltijoiden (kantaverkkoyhtiöiden) riippumattomuuden varmistamista ja sääntelyviranomaisten tehtäviä ja toimivaltaa. Direktiivin kansallista toteuttamista valmistelemaan on asetettu työryhmä työ- ja elinkeinoministeriön johtamana. Direktiivi tunnistaa neljä verkonhaltijamuotoa: siirtoverkonhaltija, jakeluverkonhaltija, näiden yhdistelmä ja suljettu jakeluverkko. Siirtoverkonhaltija on direktiivin mukaan taho, joka vastaa siirtoverkon käytöstä, ylläpidosta ja kehittämisestä. Vastaavasti jakeluverkonhaltija on taho, joka vastaa jakeluverkon käytöstä, ylläpidosta ja kehittämisestä. Sähkön siirrolla tarkoitetaan sähkön siirtämistä yhteen liitetyssä siirtoja suurjänniteverkossa toimitettavaksi loppukäyttäjille tai jakelijoille. Sähkön jakelulla tarkoitetaan sähkön siirtämistä suur- keski- tai pienjännitteisissä jakeluverkoissa asiakkaille. Direktiivissä ei ole tarkemmin määritelty kriteereitä siirtoverkon ja jakeluverkon erottamiselle toisistaan. Direktiivissä on määritelty suljetuksi jakeluverkoksi verkko, jossa siirretään sähköä maantieteellisesti rajatulla teollisuusalueella. Suljetut jakeluverkot voidaan vapauttaa velvoitteesta hankkia häviöenergia markkinapohjaisin menettelyin sekä tariffien hyväksyttämisestä viranomaisella. Alueverkko-käsitettä ei esiinny direktiivissä, kuten sitä ei ollut myöskään aikaisemmassa direktiivissä. Taulukko 1 Yhteenveto verkkoportaiden määrittelystä lainsäädännössä. Jakeluverkko Alueverkko Kantaverkko Sähkömarkkinalaki ja lain perustelut < 110 kv sähköverkko, pois lukien liittymisjohdot ja kiinteistön sisäinen verkko 110 kv verkko, joka ei ole kantaverkkoa tai liittymisjohto 400 ja 220 kv verkot sekä tärkeimmät 110 kv johdot ja asemat Suur- keski- ja pienjänniteverkko SSM Direktiivi 2009 Uutena terminä suljettu jakeluverkko, -- jolle voidaan antaa valvonnassa tiettyjä vapautuksia Uusi termi: Siirtoverkko Direktiivissä on lueteltu siirtoverkon tehtävät, rajausta ei ole määritetty 2.3 Tilanne muissa EU-maissa Tilanne eri EU-maissa kantaverkon laajuuden suhteen vaihtelee suuresti. Joissakin maissa kantaverkkoa on ainoastaan 400 kv verkko, kun taas eräissä maissa kantaverkko kattaa jopa pienjänniteverkkoa. Pohjoismaista Ruotsissa kantaverkko on rajattu Suomen kantaverkkoa suppeimmaksi, kattaen vain 400 kv ja 220 kv siirtoverkon. Myös Norjassa kantaverkko koostuu pääosin 420kV ja 300 kv johdoista. 10

11 Kunkin maan kantaverkot ovat kehittyneet paikallisten tarpeiden ja erityispiirteiden mukaan. Ruotsin kantaverkkoa karakterisoi jatkuva siirtotarve pohjoisen vesivoimaalueelta etelän kulutuskeskittymiin. Suomessa verkon ulottaminen maan kattavaksi on monilla alueilla ollut teknistaloudellisista syistä järkevää toteuttaa alhaisemmalla, 110 kv jännitteellä. Englannissa suurvoimansiirtoverkoksi on määritelty silmukoidut verkot, joiden siirtotarve on yli 300 MW ja joissa verkon silmukointi säilyy suunniteltujen keskeytysten aikana. 3 NYKYINEN KANTA-, ALUE- JA JAKELUVERKKOJEN RAJAUSKÄYTÄNTÖ 3.1 Kantaverkko Suomen kantaverkon muodostavat 400 kv ja 220 kv rengaskäyttöinen verkko ja sitä tukeva 110 kv verkko sekä sähkömarkkinoiden käytössä olevat valtakunnan rajat ylittävät voimajohdot. Alueilla, jossa siirtokapasiteettitarve ei tällä hetkellä perustele 400 kv ja 220 kv käyttöä, on kantaverkko toteutettu 110 kv rakentein. Kantaverkkoon eivät kuulu yksittäiset kantaverkkoa syöttävät 400 kv ja 220 kv voimalaitosjohdot, eivätkä useimmat yksittäiset 110 kv voimajohdot. Perussääntönä voimantuotannon ja suurkulutuskohteiden liittämisessä kantaverkkoon on ollut, että yksittäiset, yhtä toimijaa palvelevat voimajohdot eivät kuulu kantaverkkoon. Suomen kantaverkko on historiallisen kehityksen tulos. Jo 1930 luvulta alkaen se on yhdistänyt merkittävät vesivoimalaitokset ja valtakunnan sähkön kulutusalueet ensimmäiseksi Imatran vesivoimalaitokset, sitten luvuilla Oulujoen ja Kemijoen laitokset ja myöhemmin ydinvoimalaitokset valtakunnan kattavaksi voimansiirtoverkoksi. Vuoteen 1992 kantaverkon kehittämisestä vastasi sekä IVO, PVO että KEJO omilla alueillaan. Kyseiset yritykset perustivat IVO Voimansiirto Oy:n ja Teollisuuden Voimansiirto Oy:n. Vuonna 1996 perustettiin Suomen Kantaverkko Oy, joka osti lähes nykylaajuisen kantaverkon IVO:lta, PVO:lta ja KEJO:lta. Myöhemmin nimi muutettiin Fingrid Oyj:ksi. Kantaverkko yhdistää suurimmat tuotanto- ja kulutuskeskittymät sekä valtakunnan rajat ylittävät johdot toisiinsa muodostaen näin Suomen sähkömarkkinoiden ytimen. Voidaan ajatella, että sähkökaupat tapahtuvat kantaverkossa: tuottaja vastaa myytävän sähkön toimittamisesta sähköverkkoon markkinapaikalle ja sähkön käyttäjä puolestaan vastaa tarvitsemansa sähkön siirtämisestä omaan kulutuspisteeseensä. 3.2 Alueverkot Alueverkoksi luokitellaan nykyisen sähkömarkkinalain mukaan 110 kv johtoyhteydet, jotka eivät kuulu kantaverkkoon. Alueverkkotoiminta on järjestetty eri tavoin, riippuen siitä, onko alueverkon omistaja jakeluverkonhaltija, verkkoa omistava teollisuusyritys, puhdas alueverkkoyhtiö tai kantaverkkoyhtiö. 110 kv johtoyhteyksiä on tällä hetkellä yhteensä 55 jakeluverkkoyhtiöllä, joista 21:ssä 110 kv verkkoon on liittynyt jakeluverkon lisäksi muita käyttäjiä. Erillisiä alueverkkoyhtiöitä on 12 kappaletta. Verkkotoiminnan sääntelymallissa jakeluverkkojen 11

12 omistama 110 kv verkko sisältyy muuhun verkkokokonaisuuteen, ellei alueverkkotoimintaa ole yhtiöitetty erilliseen yhtiöön. Teollisuusyritysten omistama alueverkko on yleensä liittymisjohtoluonteista ja verkkotoiminta on pääsääntöisesti järjestetty omaksi yhtiökseen. Perusteena tälle järjestelylle on yleensä verotukselliset syyt. Sähkön valmisteverolain mukaan sähköstä maksetaan vero vasta siinä vaiheessa, kun se siirretään sähköverkkoluvattomaan verkkoon. Teollisuuden omistamaan alueverkkoon ei yleensä ole liittynyt muita käyttäjiä. Yhtiöiden, joiden alueverkkoon on liittynyt ulkopuolisia asiakkaita, 110 kv verkon laajuus vaihtelee muutamasta kilometristä aina yli tuhanteen kilometriin. Yhdellä alueverkkoyhtiöllä on omistuksessaan myös 400 kv verkkoa. Tämä yhteys on alun perin rakennettu voimalaitoksen liittymisjohdoksi kantaverkkoon. Tällä hetkellä kyseiseen johtoon on kuitenkin liittynyt myös muita käyttäjiä, joten yhteyden luonne on muuttunut alkuperäisestä. Alueverkkojen verkkopalveluhinnoittelu on yleensä keskimääräisiin kustannuksiin perustuvaa. Myös johtokohtainen hinnoittelu on mahdollista. Joissakin tapauksissa kantaverkon ja jakeluverkon välisellä verkko-osuudella toimii useita alueverkonhaltijoita. Tällöin jakeluverkonhaltijalle kohdistuu kustannuskomponentti kunkin alueverkonhaltijan verkko-osuuden käytöstä pistehinnoitteluperiaatteen mukaisesti. Alueverkko ei ole aina yhtenäinen kokonaisuus, vaan yhden yhtiön omistuksessa oleva alueverkko voi muodostua useista erillisistä 110 kv johdoista. 3.3 Jakeluverkot Voimassa oleva sähkömarkkinalaki määrittelee jakeluverkoksi alle 110 kv sähköverkot. Ainoastaan yhtä asiakasta palvelevat liittymisjohdot ja kiinteistön sisäinen sähköverkko voi olla muun kuin jakeluverkkoyhtiön hallinnassa. Jakeluverkoissa verkkopalvelun hinta määräytyy liittymispisteen jännitetason perusteella. Jakeluverkkojen määrittelyn suhteen ei ole ollut ongelmia. Kuten edellä alueverkkoja käsiteltäessä on todettu, valtaosa Suomen 110 kv alueverkosta on jakeluverkkoyhtiöiden hallinnassa. Jakeluverkkoyhtiöiden 110 kv verkon voidaan katsoa olevan erottamaton osa jakeluverkkoa. Jakeluverkkoyhtiöillä on omat, pistehinnoittelun mukaiset tariffit 110 kv verkkoon liittyneille asiakkaille. 4 VERKKORAJAUKSEN KEHITTÄMISTARPEET 4.1 Pääkaupunkiseutuun kohdistuvat kehittämistarpeet Kanta-, alue- ja jakeluverkkojen rajauksessa on ilmennyt haasteita varsinkin pääkaupunkiseudun jakeluyhtiöiden ja Fingridin välillä. Pääkaupunkiseudun suuren tehotiheyden takia alueen sähköverkon tulee olla kapasiteetiltaan ja viansietokyvyltään keskimääräistä vahvempaa. Lisäksi pääkaupunkiseudun sähkön jakelun varmuudelle on asetettu keskimääräistä suuremmat vaatimukset perustuen siihen, että alueella toimii valtionhallinnon keskeisiä organisaatioita. Tästä syystä pääkaupunkiseudun 110 kv sähköverkon käyttövarmuudessa pyritään yleisesti ottaen kantaverkolle asetettuun 12

13 käyttövarmuustasoon. Korkean käyttövarmuustason ylläpito edellyttää keskimääräistä kalliimpia verkkoinvestointeja sekä tehokkaampaa verkon ylläpitoa. Pääkaupunkiseudun sähkön tarpeen edelleen kasvaessa on selvitettävä teknistaloudellisesti optimaalinen verkkoratkaisu pääkaupunkiseudun verkon ja kantaverkon kannalta. 4.2 Alueverkkoihin kohdistuvat kehittämistarpeet Yksi tämän selvitystyön keskeisistä tehtävistä on rajanveto alueverkon ja kantaverkon välillä erityisesti 110 kv verkon osalta. Nykytilanteessa voidaan tunnistaa samankaltaisia 110 kv yhteyksiä, joista osa kuuluu kantaverkkoon ja osa on alueverkkoa. Selvitystyön tavoitteena on määritellä kriteerit, joiden perusteella näiden teknisesti samankaltaisten verkonosien luokittelu voidaan yhtenäistää. Alueverkkojen liiketaloudellisissa toimintaperiaatteissa on eroavaisuuksia riippuen niiden omistustaustasta. Teollisuuden omistamat alueverkot toimivat yleensä liittymisjohtoyhteyden tavoin palvellen pääasiassa verkon omistajan tarpeita. Jakeluverkkoyhtiön omistama alueverkko palvelee useita jakeluverkkoon ja mahdollisesti suoraan alueverkkoon liittyneitä asiakkaita. Verkon operoinnissa sovelletaan muuhun jakeluverkkoon sovellettavia toimintaperiaatteita. Itsenäisinä alueverkkoyhtiöinä toimivat verkot keskittyvät toiminnassaan puhtaasti 110 kv verkkonsa operointiin. Alueverkkojen omistustaustat vaikuttavat erityisesti verkon kehittämisen ja uusien liittyjien verkkoon liittämisen periaatteisiin. Teollisuuden omistamien alueverkkojen tapauksessa on noussut esille keskustelua siitä, tuleeko verkonhaltijalla olla uusien liittymien liittämisvelvoite alueverkkoonsa. Kuten aikaisemmin kohdassa 3.2 todettiin, on tilanteita joissa asiakkaan ja kantaverkon välillä on usean alueverkkoa omistavan yhtiön johto-osuuksia. Verkon omistuksen jakaantuminen useiden yhtiöiden kesken hankaloittaa alueverkon kokonaisvaltaista kehittämistä. Lisäksi tällaisissa tilanteissa verkkopalvelun alueverkko-osuuden hinta voi muodostua suhteellisen korkeaksi alueverkoissa sovellettavan keskimääräisiin kustannuksiin perustuvan hinnoittelun johdosta. Alueverkosta aiheutuvat kustannukset ovat siis riippuvaisia asiakkaan ja kantaverkon välisen alueverkon omistussuhteista. Tämä johtaa helposti epätasapuoliseen tilanteeseen verkon käyttäjien kannalta. Alueverkkotoiminnan järjestämistä ja alueverkonhaltijoiden roolia verkkojärjestelmässä on syytä selkeyttää näiden epäkohtien korjaamiseksi. On mahdollista, että uuden sähkön sisämarkkinadirektiivin kansallisen toteuttamisen yhteydessä päädytään sisällyttämään nykyiset alueverkot jakeluverkko-käsitteen alle. Teollisuuden omistamien alueverkkojen osalta on mahdollista, että ne määriteltäisiin direktiivin määrittelemiksi suljetuiksi jakeluverkoiksi, jolloin niille voitaisiin asettaa muusta verkosta poikkeavat velvoitteet. Tämä näyttäisi mahdolliselta, sillä direktiivi ei velvoita määrittelemään jakeluverkoille maantieteellistä vastuualuetta. Direktiivi mainitsee mahdollisena verkkotoiminnan muotona yhdistetyn siirto- ja jakeluverkkoyhtiön. Tämä antaisi mahdollisuuden siihen, että kantaverkkoyhtiö harjoittaisi sekä siirto- että jakeluverkkotoimintaa. Kantaverkkoyhtiön jakeluverkkotoiminta voisi olla nykyisen alueverkkotoiminnan kaltaista paikallisten 110 kv verkkojen operointia. 13

14 4.3 Uuden tuotannon liittämisen haasteet Tulevaisuuden haasteita sähköjärjestelmälle tuovat uuden/uusien ydinvoimalaitosten, pienimuotoisen ja hajautetun voimantuotannon sekä yhä lukuisampien, nykyistä suurempien tuulivoimapuistojen liittämistarve sähköjärjestelmään. Tuulivoimatuotanto on usein keskittynyt maantieteellisesti rajatulle alueelle, minkä johdosta paikallisten tuuliolosuhteiden vaikutukset kohdistuvat vahvasti paikalliseen sähköverkkoon. Tuulivoimatuotannon odotetaan kasvavan merkittävästi kansallisen tuulivoimatuotannon tukijärjestelmän käyttöönoton myötä. Fingrid on täsmentänyt tuulivoiman verkkoon liittämisen periaatteita vuoden 2009 keväällä. Lisäksi Energiamarkkinavirasto on antanut vuoden 2010 alussa ratkaisun tuulivoiman liittymisestä jakeluverkkoon. Tuulivoimatuotannon sähköverkkoon liittäminen on aihealue, jossa kaivataan noudatettavien periaatteiden luomista ja täsmentämistä. Tuulivoimapuistojen verkkoon liittämisessä on tullut esille kysymyksiä liittyen verkkoon liitynnän kustannuksiin, verkon vahvistamiseen ja tuulipuistojen ohjaukseen erilaisissa verkkovikatilanteissa. 4.4 Haasteet siirtotehojen kasvaessa taajamaseudulla Siirtotehojen kasvu taajamaseuduilla voi jatkossa hämärtää kantaverkon ja jakeluverkon rajausta. Tietyillä alueilla kasvava tehotiheys saattaa jatkossa vaatia yli 110 kv johtojen ulottamista lähemmäs kulutusta. Tämä nostaa esille kysymyksen siitä, missä menee kantaverkkoyhtiön ja jakeluverkkoyhtiön verkon kehittämisen raja. Kantaverkon näkökulmasta siirtotarpeen paikallisen kasvun edellyttämä verkon kehittäminen kuuluu alueen jakeluverkon tai -verkkojen kehittämisvelvollisuuden piiriin. Jakeluverkon näkökulmasta sen sijaan vastuu kuuluu kantaverkolle merkittävien kulutus- ja tuotantokeskittymien yhteenliittämisvelvoitteen johdosta. 4.5 Yhteistyön ja avoimuuden lisääminen verkon kehittämisen suunnittelun ja toteutuksen Verkkojärjestelmän kehittäminen erityisesti 110 kv ja sitä ylittävän jännitetason verkossa edellyttää hyvää yhteistyötä kantaverkkoyhtiön ja alueellisten verkonhaltijoiden välillä. Erityisen tärkeäksi yhteistyön tekee alueverkon omistuksen hajautuneisuus. Nykyinen alueellinen suunnittelukäytäntö tapahtuu pääasiassa kahdenvälisenä yhteistyönä kantaverkon ja keskeisten kantaverkkoliittyjien kanssa. Vaikuttaa siltä, että alueellinen suunnittelu palvelee nykyisellään kehitystarpeiden selvittämistä erityisesti kantaverkkoyhtiön lähtökohdista. Jakeluverkkojen näkökulma alueen 110 kv verkon kehittämisessä jää nykyisessä käytännössä heikommalle huomiolle. 14

15 5 PERIAATTEET KANTAVERKON RAJAUKSEN KEHITTÄMISEKSI 5.1 Kantaverkon rajauksen yleistavoitteet Kantaverkoksi ymmärretään tässä työssä se osa sähkönsiirtojärjestelmää, jonka ylläpitoja kehityskustannukset katetaan kantaverkkotariffilla. Voimassa olevaan sähkömarkkinalakiin nojaten ei ole mahdollista yksiselitteisesti vetää rajaa kanta-, alueja jakeluverkkojen välille. Nykysäädökset eivät myöskään anna selkeää ratkaisua siitä, missä menee kantaverkkoyhtiön ja jakeluverkkoyhtiön kehittämisvelvollisuuksien rajat tällaisissa tilanteissa. Tässä työssä hahmoteltavat periaatteet ja kriteerit kantaverkon määrittelemiseksi ja rajaamiseksi palvelevat EMV:n tavoitetta kehittää mahdollisimman hyvin Suomeen soveltuva verkkotoiminnan hinnoittelun kohtuullisuuden valvontamalli. Kantaverkon rajauskysymystä ei voida lähestyä erillään muista sähkön siirtoon liittyvistä kysymyksistä kuten tariffien rakenne, sähkön laatu, tai hinnoittelun kohtuullisuuden valvontamallin parametrit. Toinen tavoiteltava ominaisuus kantaverkon rajauksessa on kantaverkon helppo hallittavuus. Kantaverkon rajaus tulee toteuttaa jatkossa perusteltujen periaatteiden mukaan samalla pyrkien rajaamaan kantaverkko mahdollisimman yksinkertaiseksi. Kantaverkon rajauskriteereiden muodostamisen tulisi osaltaan selkeyttää sähköjärjestelmän kehitysvastuita. Erityisesti sähköjärjestelmää kehitettäessä ja vahvistettaessa tulee kaikissa päätöksissä huomioida periaatteiden lisäksi ratkaisujen kokonaistaloudellinen tehokkuus. Kriteereiden avulla pitäisi voida arvioida, miten hyvin nykyinen kantaverkko toteuttaa sille asetetut tavoitteet ja tehtävät. Yksittäisten kriteerien ohella on siis tärkeää ymmärtää periaatteet, joiden mukainen kantaverkon tulisi olla. Riippumatta kantaverkon laajuudesta, tulevaisuudessa jakeluverkon luonteen nähdään muuttuvan erityisesti jakeluverkkoon liitettävän hajautetun tuotannon lisääntymisen takia entistä enemmän kaksisuuntaiseksi. Kehityskulku tulee heijastumaan myös eri verkkoportaiden toimintaan, jolloin kantaverkon laajuuden määrittämisen kriteeristössä laadulliset mittarit korostuvat teknisiin mittareihin verrattuna. Paikalliset eroavaisuudet vaativat erilaisia ratkaisuja jakeluverkkotasolla, jolloin ei myöskään ole perusteltua pyrkiä määrittelemään erityyppisiä jakeluverkkoja täysin yhtäläisin mittarein. Vastuu- ja rajauskysymysten ei tule olla niin sitovia, ettei tilaa jäisi harkinnalle päätöksiä tehtäessä. Viimekädessä päätös yksityiskohtaisesta rajanvedosta kanta-, alueja jakeluverkkojen välillä tulee tehdä laajemmassa viitekehyksessä kuin mitkään yksittäiset kriteerit. Fingridin nykyinen toimintatapa suunnitella verkon kehitystä alueellisesti yhdessä muiden toimijoiden kanssa on toimiva ratkaisu. Harkintavastuu sähköjärjestelmän kehityksestä on jatkossakin luontevaa sälyttää järjestelmävastuulliselle toimijalle eli Fingridille. Luottamuksen ja uskottavuuden kannalta on tärkeää, että Fingid toimii ratkaisuissaan avoimesti. Kantaverkkorajauksen kehittämiselle tunnistetut yleistavoitteet ovat seuraavat: tukea ja täsmentää kantaverkolle laissa asetettujen tavoitteiden ja tehtävien toteuttamista, 15

16 selkeyttää sähköjärjestelmän kehitysvastuita, mutta samalla pitää valtakunnallisen tason kehitysvastuun järjestelmävastuullisella toimijalla, tukea sähköverkkojärjestelmän kokonaistaloudellista tehokkuutta, painottaa kantaverkon yksinkertaisuutta ja hallittavuutta, varmistaa riittävä läpinäkyvyys erityisesti verkon kehitystä koskevien ratkaisuiden osalta ja tukea EMV:n tavoitetta kehittää mahdollisimman hyvä verkkotoiminnan innoittelun kohtuullisuuden valvontamalli. 5.2 Verkon toiminnallisuus rajauksen kehittämisen pohjana Selkeiden kriteereiden luominen kantaverkon määrittelemiseksi vaatii verkon teknisten ominaisuuksien lisäksi verkon luonteen ja käyttötavan tai -käyttötarkoituksen tarkastelua. Seuraavissa luvuissa on hahmoteltu kantaverkon rakennetta sen tehtävistä lähtien. KANTAVERKKO runkoverkko tukiverkko palvelujohdot siirtojohdot palvelujohdot tukiverkko Jakeluverkko Alueverkko Jakeluverkko Liittymisjohto, liittymisverkko Kuva 1 Havainnekuva kantaverkkokriteerien ryhmittelyssä käytetyistä termeistä. 1 Kantaverkon rajaamisen periaatteiden ja kriteereiden ymmärrettävyyden lisäämiseksi on kantaverkon kuvitteellisista osista käytetty tässä työssä eri termejä; runkoverkko, siirtojohdot, tukiverkko ja palvelujohdot. Nämä kaikki kuuluvat jäljempänä kuvattavalla tavalla työssä tarkoitettuun kantaverkkoon. Liittymisjohdot, liittymisverkko, jakeluverkko ja alueverkko eivät kuulu kantaverkkoon. Liittymisjohdot ja -verkot ovat yksittäistä, ensisijaisesti tuotantokohdetta tai -aluetta, palvelevia verkon osia. Liittymisjohto tai -verkko voi olla Fingridin omistuksessa, mutta sen kustannukset maksaa kyseisen verkon osan liittyjä tai liittyjät. Liittymisverkolla tarkoitetaan erityisesti tuulivoimapuistojen kantaverkkoon liittämisessä sovellettavaa ratkaisua, jossa kantaverkkoyhtiö toteuttaa liittymisverkon rakentamisen ja ylläpidon ja kohdistaa siitä syntyvät kustannukset liittymisverkon käyttäjille. 1 Lukijalle huomioksi. Kuva 1 käytetyt termit kantaverkon osista eivät ole vakiintuneita käsitteitä. Tässä työssä ko. termejä käytetään johdonmukaisesti sivulta 9 alkaen selvitetyssä merkityksessä. 16

17 Runkoverkon siirtojohdot muodostavat kantaverkon selkärangan yhdistäen suuret tuotantolaitokset, ulkomaan yhteydet sekä suuret kulutuskeskittymät toisiinsa. Tukiverkon ensisijainen tehtävä on taata korkea käyttövarmuus koko runkoverkossa. Siirtojohdot ja tukiverkko yhdessä muodostavat erottamattoman ja selkeälinjaisen runkoverkon. Palvelujohdot täydentävät runkoverkkoa kattamalla sellaiset maantieteelliset alueet, jonne kantaverkko ei muuten ulottuisi. 5.3 Kantaverkon rajauksen periaatteet Kantaverkon rajauksen periaatteet luovat pohjan kantaverkon laajuuden määrittelyssä käytettäville kriteereille. Ne heijastavat kantaverkolle ja kantaverkkoyhtiölle kuuluvia tehtäviä ja vastuita ja osaltaan vastaavat kysymykseen, millaisia ominaisuuksia kantaverkolla tulisi olla tehtäviensä täyttämiseksi. Periaatteiden määrittelyissä hahmotellaan myös määritelmiä sille, kuinka syvälle kantaverkon kehittämisvelvollisuus tulee ulottaa. Näiden periaatteiden pohjalta luodut kriteerit pyrkivät täsmällisemmin vastaamaan kysymykseen, minkä voimajohtojen tulisi kuulua kantaverkkoon, jotta se olisi valittujen periaatteiden mukainen. Kantaverkon määrittelemiseksi toiminnan ja tehtävän kannalta mahdollisimman suoraviivaisesti on kriteerien taustalla oleviksi periaatteiksi tunnistettu valtakunnallinen kattavuus, käyttövarmuus ja syrjimättömyys. Valtakunnallinen kattavuus nähdään kansallisen kantaverkon määrittelyssä itsessään arvoksi. Kantaverkon tulee palvella riittävällä tasolla koko valtakunnan aluetta vastaamalla kulutuksen ja tuotannon siirtotarpeisiin. Käyttövarmuusperiaate on tärkeä arvo kantaverkkoyhtiön sille asetettujen järjestelmävastuutehtävien täyttämiseksi. Syrjimättömyys on keskeinen kantaverkkoyhtiön toiminnalle asetettu velvoite. Syrjimättömyyden periaate varmistaa eri asemassa olevien toimijoiden tasapuolisen kohtelun. Nämä kolme periaatetta täyttävät kantaverkon kaksi tehtävää: tarjota pääsy yhteispohjoismaisille sähkömarkkinoille tasapuolisin ehdoin sekä taata Suomen sähköjärjestelmän korkea käyttövarmuus. KANTAVERKKO MARKKINAPAIKKA JÄRJESTELMÄ- VASTUU VALTAKUNNAL- LINEN KATTAVUUS KÄYTTÖVARMUUS SYRJIMÄTTÖMYYS Kuva 2. Kantaverkon päätehtävät ja rajauksen periaatteet 17

18 5.3.1 Valtakunnallinen kattavuus Kantaverkko on keskeinen osa yhteiskuntamme infrastruktuuria. Kantaverkon tulee laajuudeltaan olla sellainen, että sähkön tuotanto tai kulutus voi kohtuullisessa määrin yhtäläisin kustannuksin ja ehdoin päästä sähkömarkkinoille. On täysin perustellusti katsottu, että täsmällisesti järjestelmälle aiheutuviin kustannuksiin perustuva liittymistai siirtohinnoittelu ei ole tarkoituksenmukaista Suomessa. Täsmällisen hinnoittelun toteutuksesta aiheutuvat kitkakustannukset nousisivat korkeammaksi kuin sillä saavutettava tehokkuushyöty. Kantaverkkoon liittyneelle tuotannolle ja kulutukselle jaettavalla kantaverkkotariffilla katetaan se palvelu, jonka katsotaan takaavan verkon käyttäjille riittävän yhtäläiset edellytykset päästä sähkömarkkinoille. Kantaverkon ulkopuolelle jäävän verkon kustannukset kohdistuvat alueellisesti kyseisen verkon käyttäjille. Tämän seurauksena loppukäyttäjälle kohdistuvat verkkokustannukset vaihtelevat alueellisesti. Valtakunnallinen kattavuus tukee osaltaan syrjimättömyyden toteutumista kun huomioidaan verkon käyttäjille kohdistuvan verkkopalvelun kokonaiskustannus kantaverkon laajuuden määrittelyssä. Kantaverkon ja sen palvelujen saatavuus ei siis saa merkittävästi ohjata yritystoiminnan ja tuotannon sijoittumista Suomessa. Valtakunnallisen kattavuuden nimissä on kantaverkon toteutettava kolme tehtävää tai ominaisuutta: kantaverkko liittää sähköjärjestelmän kannalta merkittävät tuotanto- ja kulutuspisteet tai -alueet toisiinsa, kantaverkon palvelutason tulee olla riittävän tasapuolinen koko valtakunnan alueella ja kantaverkon on oltava ehyt kokonaisuus, mukaan lukien yhteydet ulkomaille. Kantaverkon maantieteellisen laajuuden määrää ensisijaisesti olemassa oleva tai ennustettu tuleva siirtotarve. Kantaverkon laajuuden määrittäminen ainoastaan siirtotarpeen mukaan ei kuitenkaan toteuttaisi syrjimättömyyden periaatetta sen tarkoittamalla tavalla. Kantaverkon laajuuden tasapuolisuutta voi mitata rahamääräisillä mittareilla. Sähkön käyttäjälle kohdistuvan verkkopalvelukustannuksen koostumuksesta ei kuitenkaan ole tunnistettavissa sellaisia yksiselitteisiä suureita, joilla voitaisiin aukottomasti mitata ja perustella kantaverkon vaadittavaa ulottamista kohti kulutus- (tai tuotanto-) alueita. Loppukäyttäjille aiheutuvaan verkkopalvelun kokonaiskustannukseen vaikuttaa merkittävästi kantaverkon ja jakeluverkon välisen alueverkon laajuus ja omistus. Kantaverkon niistä osista, jotka täyttävät valtakunnallisen kattavuuden kriteerit, käytetään tässä selvityksessä nimitystä palvelujohdot. Valtakunnallisen kattavuuden takaamiseksi valittavien kriteereiden määrittämisen kannalta on huomioitava, että jo kriteerien valintavaiheessa täytyy ottaa kantaa kysymyksiin, jotka viimekädessä ovat poliittisia Käyttövarmuus Kantaverkkoyhtiöllä on valtakunnallinen vastuu Suomen sähköjärjestelmän ylläpidosta, eli järjestelmävastuu. Myös alemmat verkkoportaat ja niihin liittyvät toimijat osallistuvat Suomen sähköjärjestelmän käyttövarmuuden ylläpitoon kantaverkkoyhtiön ohjeiden mukaan. Kantaverkon käyttövarmuuden kannalta on tärkeätä, että kantaverkko 18

19 kykenee toimimaan itsenäisesti kaikissa tilanteissa. Tässä työssä ei oteta absoluuttisessa mielessä kantaa kantaverkon luotettavuuden tavoitetasoon. Vähintään nykyisen käyttövarmuuden ylläpitoa voidaan kuitenkin pitää alarajana. Lähtökohtaisesti runkoverkko on se osa kantaverkkoa, joka vaaditaan riittävän käyttövarmuustason takaamiseksi. Verkonosista, joiden ensisijainen tehtävä on tukea siirtojohtoja, käytetään nimitystä tukiverkko. Tukiverkoksi luokitellaan sellaiset verkon osat, jotka ensisijaisesti palvelevat siirtojohtojen rinnalla käyttövarmuutta, mutta jotka eivät normaalikäyttötilanteessa ole välttämättömiä sähköjärjestelmän kannalta. Tukiverkoksi määriteltävillä verkon osilla on toki myös muita funktioita, jolloin kategorinen verkon osien luokittelu ei palvele tarkoitustaan. Tukiverkko-määrittely pitääkin nähdä kantaverkon erityyppisten osien ja - tehtävien kuvaamisen välineenä. Kuten aikaisemmin on todettu, palveluverkon tehtävänä on ulottaa kantaverkko maantieteellisesti riittävän lähelle kulutusta ja tuotantoa koko valtakunnan alueella. Palveluverkko on yleensä toteutettu 110 kv jännitteellä ja sen käyttövarmuustaso ei ole yhtä korkea kuin siirtoverkossa Syrjimättömyys Syrjimättömyys-periaatteen mukaisesti kaikkia kantaverkkoon liittyviä asiakkaita tulee kohdella tasapuolisesti ja yhtäläisin ehdoin. Syrjimättömyyden periaate on tärkeä kantaverkon laajuuden määrittelyn ja kehittämisvelvollisuuden kannalta. Kantaverkon tehtävänä on luoda markkinapaikan ydin eli ulottaa kantaverkko riittävän lähelle kulutusta ja tuotantoa ja näin luoda edellytykset tehokkaasti toimiville sähkömarkkinoille. Sillä, kuuluuko tietty verkonosa kantaverkkoon vai ei, on merkittävä alueellinen vaikutus loppukäyttäjien verkkopalvelun kokonaiskustannuksiin. Kantaverkon investointi- ja ylläpitokustannukset jakaantuvat kaikelle Suomen kulutukselle ja tuotannolle. Alueverkon kustannukset sitä vastoin kohdistuvat kyseiseen verkkoon liittyneelle alueelliselle kulutukselle ja tuotannolle. Näin ollen alueverkon käyttäjille kohdistuva kustannusrasite on suurempi kuin jos kyseinen 110 kv verkko olisi osa kantaverkkoa. On tärkeää, että erityisesti 110 kv verkon luokittelussa kuuluvaksi kantatai alueverkkoon noudatetaan tasapuolisia ja syrjimättömiä periaatteita. Verkkopalvelun laatu on kustannusten lisäksi toinen syrjimättömyyden mittari. Kantaverkkoyhtiön tulee varmistaa riittävän korkea ja tasapuolinen sähkön laatu kantaverkon käyttäjille. Käyttövarmuuden ja muun palvelun korkea laatu on taattava erityisesti siirtojohdoille, jotka liittävät merkittävimmät kulutus- ja tuotantokeskittymät sekä ulkomaan yhteydet toisiinsa. Palveluverkon laatutasovaatimusten ei tarvitse olla yhtä korkeat, koska palveluverkon pääasiallinen tehtävä on kantaverkon riittävän kattavuuden varmistaminen. Syrjimättömyys ja tasapuolisuus tulee ottaa huomioon myös verkon kehittämistarpeiden toteuttamisessa. Uuden sähköverkon rakentaminen on maavarauksineen ja vaikutusarvioineen useiden vuosien prosessi. Onkin tärkeää, että verkon kehittämisen vastuut ovat selvät. Tasapuolisen sähkömarkkinoille pääsyn kannalta toimijoiden syrjimätön kohtelu on määritelty edellä kappaleessa Kantaverkon laajuuden tulee olla vähintään sellainen, että kantaverkkotasoisen verkkopalvelun saatavuuden etäisyys ei koidu markkinoille tulon esteeksi. 19

20 6 EHDOTUS RAJAUSKRITEEREIKSI 6.1 Periaatteista kriteereiksi Kanta- alue- ja jakeluverkon rajaamisen kriteeristön luomisessa on lähdetty liikkeelle kantaverkon näkökulmasta. Luotavien kriteerien avulla määritetään verkon osat, jotka kuuluvat kantaverkkoon. Muut verkon osat kuuluvat joko jakelu- tai alueverkkoon. Kuten aikaisemmin luvussa 3.2 on todettu, on mahdollista, että uuden sähkön sisämarkkinadirektiivin kansallisen toteuttamisen yhteydessä luovutaan alueverkkokäsitteestä. Tällöin kantaverkon ulkopuoliset suurjännitejohdot kuuluisivat jakeluverkkoon, olisivat erillinen osa kantaverkkoyhtiön toimintaa tai niin sanottuja suljettuja jakeluverkkoja. Kriteerit on määritelty mahdollisimman suoraviivaisiksi ja tulkinnaltaan yksiselitteisiksi. Ne on luotu Suomen sähköjärjestelmää varten, mutta kuitenkin huomioimatta nykyistä kantaverkon laajuutta perusteluna kriteerien määrittelyissä. Kaikkien verkon osien kuulumista jakelu- tai kantaverkkoon ei kuitenkaan kriteerien avulla voida täysin aukottomasti määritellä. Kriteerit on luotu sellaisiksi, että niitä voidaan soveltaa nykytilanteen lisäksi tulevaisuudessa sähköjärjestelmän muuttuessa. Luvussa 5.3 esiteltiin periaatteet kantaverkon määrittämiseksi. Luvun 6.2 kriteerit on luotu siten, että niiden soveltaminen johtaa kantaverkkoon, joka täyttää kyseiset periaatteet. Kriteerien soveltamisessa avainasemassa on päätösten läpinäkyvyys, ja tätä kautta verkonkehityslinjausten vertailtavuus. Valtakunnallisesti merkittävien tuotanto- ja kulutuskeskittymien liittäminen runkoverkolla yhteen luo perustan kantaverkon perustehtävälle ja markkinapaikan toimivuudelle. Tuotanto- tai kulutuskeskittymän merkittävyys on tulkittavissa joko suurella tuotanto-/kulutusteholla tai kyseisen valtakunnan alueen kulutuspotentiaalin tasapuolisella kohtelulla. Toisaalta vaatimus siitä, että kantaverkon tulee olla mahdollisimman helposti operoitavissa takaa sen, että verkon osat jotka eivät ole runkoverkkoa, eivät lähtökohtaisesti kuulu kantaverkkoon. Muiden kuin runkoverkon osien kantaverkkoon kuuluminen on siis perusteltava joko valtakunnallisesta näkökulmasta merkittävän kulutuksen/tuotannon liittämisellä, tai paikallisella tarpeella syrjimättömyyden näkökulmasta. Tasapuolisuuden periaatteen toteutumista palvelevat alueelliset palvelujohdot, jotka muodostavat rengasverkon kahden kantaverkon sähköaseman välillä. Kantaverkkoon liittyneiden asiakkaiden lukumäärää ei ole haluttu nostaa merkittävyyden määritelmäksi, sillä yhtiörakenteet ovat verkkoinfrastruktuuria nopeammalla syklillä muuttuvia. 6.2 Ehdotus jakelu- ja kantaverkon vähimmäiskriteereiksi Kantaverkon rajauskriteerit on tarkoitettu sovellettavaksi Suomen sähköverkon osiin, ja ne on luotu siten, että ne täyttävät mahdollisimman yksiselitteisesti edellä kuvatut periaatteet. Kriteerit on ryhmitelty Taulukko 2 mukaisesti 20