SUOMEN LINJA _Suomen_linja_2017.indd

Transkriptio

1 SUOMEN LINJA 2017

2

3 Paavo Väyrynen SUOMEN LINJA 2017 Suomen linja ry

4 Paavo Väyrynen ja Suomen linja ry painos ISBN Painopaikka: Bookwell Digital Oy, Juva 2017

5 SISÄLLYS SAATTEEKSI... 7 LUKIJALLE I KANSAKUNTA SYNTYY JA KASVAA ITSENÄISYYTEEN II SUOMI JAKAUTUU, EHEYTYY JA LÖYTÄÄ LINJANSA III KYLMÄN SODAN KAUDESTA UUTEEN EUROOPPAAN Urho Kekkosen viimeiset vuosikymmenet Mauno Koiviston linja kylmän sodan kaudella Mauno Koiviston linja uudessa Euroopassa Suomi Paavo Lipposen ja Matti Vanhasen linjalla Suomi Sauli Niinistön linjalla IV KANSAKUNTA IHMISKUNTA LOPUKSI KIRJALLISUUS

6

7 SAATTEEKSI Tämän kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Paasilinnan kustantamana helmikuussa Suurin osa teoksesta on säilyttänyt ajankohtaisuutensa. Alkupuoli käsitteli Suomen historiaa keskiajalta viime vuosiin saakka. Sen avulla on mahdollista ymmärtää Suomen nykyistä poliittista elämää ja ennakoida tulevaa. Toiseen painokseen tätä osiota ei ollut tarpeen mitenkään muuttaa. Kirjan loppuosa Kansakunta ihmiskunta käsitteli tulevaisuutta jopa puolen vuosisadan päähän. Sekään ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan pikemmin päinvastoin. Viime vuosien kehitys on korostanut kansallisvaltioiden merkitystä, mutta se on tuonut esiin myös ihmiskuntapolitiikan tärkeyden. Kirjan vuonna 2014 ilmestyessä valmistauduttiin myöhemmin keväällä järjestettäviin Euroopan parlamentin vaaleihin ja seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin. Teoksen III osan 5. luvun otsikoin tuolloin toiveikkaasti Suomen linjan ratkaisee Suomen kansa. Niin ei valitettavasti käynyt. Euroopan parlamentin vaalit vaikuttivat Suomen sisäpolitiikkaan vain välillisesti. Suurin muutos oli se, että Jyrki Katainen siirtyi pääministerin 7

8 paikalta Euroopan komission jäseneksi. Kun Kokoomuksen johtoon ja pääministeriksi nousi Alexander Stubb, Suomen linja liikahti päinvastaiseen suuntaan kuin mitä olin kirjassani hahmotellut. Eduskuntavaalien jälkeen olin hyvin toiveikas. Kun Keskusta nousi suurimmaksi puolueeksi ja kun Perussuomalaiset selviytyi kakkoseksi, näytti olevan mahdollista saada aikaan hallitus, joka toteuttaisi kirjassa viitoittamaani Suomen linjaa. Toisin kuitenkin kävi. Syntyi hallitus, jossa johtavaan asemaan nousi Kokoomus ja joka ryhtyi viemään Suomea päinvastaiseen suuntaan. Syksyn mittaan kävi ilmi, että minulla ei ollut enää mahdollisuutta vaikuttaa Suomen linjaan Keskustan kautta, vaikka kuuluin puolueen päätöksenteon ytimeen. Seuraavan vuoden alussa perustin Kansalaispuolueen, joka pyrkii kokoamaan yhteen samoin ajattelevia ihmisiä yli puoluerajojen ja sitoutumattomien suomalaisten keskuudesta. Kansalaispuolue vaikuttaa muiden puolueiden politiikkaan pelkällä olemassaolollaan. Lisäksi se pyrkii saamaan tavoitteilleen kannatusta valtiollisissa vaaleissa. Nyt edessä ovat kahdet valtiolliset vaalit, joissa Suomen linjaan voidaan jälleen vaikuttaa. Ensi tammi-helmikuussa järjestetään presidentinvaalit. Alun perin ilmoitin tukevani Sauli Niinistön uudelleenvalintaa luottaen siihen, että hän pitää Suomen Paasikiven linjalla sotilaallisesti liitoutumattomana, puolueettomana maana. Vähitellen luottamukseni Niinistön linjaa kohtaan heikkeni, ja viime kesäkuussa ilmoitin, etten voi häntä enää tukea. Heinäkuussa annoin kannattajille luvan ryhtyä keräämään kannattajakortteja mahdollista omaa ehdokkuuttani varten. Seuraavat sääntömääräiset eduskuntavaalit pidetään vuo- 8

9 den 2019 keväällä. Olen luvannut olla niissä Kansalaispuolueen pääministeriehdokkaana, ellen tule valituksi tasavallan presidentin virkaan. Tähän Suomen linjan toiseen painokseen olen hieman muokannut teoksen III osan 4. Ja 5. lukua. Viidettä lukua olen myös täydentänyt ja antanut sille uuden nimen: Suomi Sauli Niinistön linjalla. Tämä osio poikkeaa edellisten lukujen käsittelytavasta siinä suhteessa, että mukana on dokumentaatiota yhteydenpidostani Sauli Niinistön kanssa. Kaikki hänelle lähettämäni kirjoitukset löytyvät blogiarkistostani (paavovayrynen.fi). Kuten aikaisemmissa kirjoissani, lainaan omia sähköpostejani ja niiden liitteitä sanasta sanaan. Niinistön viestejä selostan omin sanoin ja käytän niitä vain siltä osin kuin ne ovat tarpeen omieni ymmärtämiseksi. Kahdenvälisen yhteydenpitomme ja Niinistön presidenttikauden tapahtumien valossa esitän arvioni hänen presidenttikaudestaan. Aikaisemmin voimassa olleen perustuslain mukaan tasavallan presidentti johti Suomen ulkopolitiikkaa. Nykyisessä perustuslaissa määritellään, että tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Vaikka perustuslakia on muutettu, Sauli Niinistö on saanut vahvan otteen Suomen ulkopolitiikkaan. Itse hän on tuonut johtajuuttaan esiin sanomalla, että lukiessaan perustuslain määräystä ulkopolitiikan johtojärjestelmästä hän pitää aina tauon ennen sanoja yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Niinistön vallankäyttö on ulottunut myös sisäpolitiikkaan. Hän on puuttunut ratkaisevalla tavalla hallituspolitiikkaan ja myös oman entisen puolueensa sisäisiin asioihin. 9

10 Vaikka Kokoomus menestyi heikosti vuosien 2011 ja 2015 eduskuntavaaleissa, se on noussut Sauli Niinistön presidenttikaudella Suomen poliittisen elämän johtoon. Jos Niinistö valittaisiin jatkokaudelle ja jos Kokoomus menestyisi hyvin myös eduskuntavaaleissa, Suomen poliittista elämää uhkaisi pitkä kokoomuslaisen ylivallan, hegemonian kausi. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa se merkitsisi Suomen etenemistä kohti sotilaallista liittoutumista, Eurooppa-politiikassa maamme itsenäisyyden kaventumista ja maahanmuuttopolitiikassa avointen rajojen linjaa. Sisäpolitiikassa edessä olisi raju keskittäminen ja eriarvoisuuden kasvu. Edessämme olevat kahdet valtiolliset vaalit ratkaisevat Suomen linjan. Keminmaalla Paavo Väyrynen 10

11 LUKIJALLE Viime vuosina olen pyrkinyt perehtymään historiaan sekä menneisyyden tapahtumiin että historiankirjoitukseen. Ensimmäinen aikamatkani liittyi vuonna 1998 ostamamme Kemin kaupungin vanhainkodin Niemi-Niemelän historiaan. Kirjoitin siitä vuonna 2005 ilmestyneen kirjan Pohjanranta. Teoksella on vahvat kytkökset Peräpohjolan ja koko Suomen vaiheisiin. Toinen aikamatkani suuntautui oman sukuni vaiheisiin. Kun isäni täytti 100 vuotta tammikuussa 2010, kirjoitin hänestä teoksen Eemeli Väyrysen vuosisata. Tutkin sukujuuriani niin pitkälle kuin asiakirjat ylsivät. Tämäkin työ avasi näkymiä sekä kotiseutuni että koko maan historiaan. Viimeisimmässä kirjassani Huonomminkin olisi voinut käydä sovelsin kontrafaktuaalisen historiankirjoituksen menetelmää omaan elämääni ja toimintaani. Pohdin, kuinka olisi käynyt, jos jokin ratkaisu olisi tehty toisin. Tällä tarkastelutavalla on oikeutuksensa, sillä käytännössä päätökset tehdään usein eri vaihtoehtojen välillä. Varsinkin taloushistoriassa voidaan jälkikäteen arvioida tehtyjen ratkaisujen viisautta. Poliittisessa historiassa kontrafaktuaalista menetelmää on käytetty varsin 11

12 vähän. Tämä on outoa, sillä päätökset tehdään usein äänestäen ja joskus niukalla enemmistöllä. Jälkikäteen olisi hyvä pohtia, millaiseen kehitykseen vaihtoehtoinen ratkaisu olisi johtanut. Myös tulevaisuuteen suuntautuvassa päätöksenteossa tulisi olla mukana kontrafaktuaalista otetta. Meidän tulisi punnita tarkkaan tarjolla olevia vaihtoehtoja ja pyrkiä ennakoimaan niiden pitkän aikavälin seurauksia. Jälkikäteen olisi tällöin mahdollista arvioida, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä. Tällä tavoin voisimme parantaa poliittisen päätöksenteon laatua. Viime aikoina olen surkutellut sitä, että Suomen poliittisesta historiasta kirjoitetut kirjat samoin kuin poliitikkojen muistelmat ja elämäkertateokset ovat sisällöllisesti kovin ohuita ja antavat usein hyvin yksinkertaistetun tai suorastaan vääristyneen kuvan todellisuudesta. Niiden yleinen puute on, että ne on irrotettu talouden kehityksestä, kansainvälisistä yhteyksistä ja yhteiskunnan kokonaisuudesta. Puolueiden ja poliitikkojen toimintaa tarkastellaan usein pelkkänä pelinä ja valtataisteluna. Tässä on kysymys laajemmasta ongelmasta, joka liittyy historiankirjoituksen pirstoutuneisuuteen. Talous- ja sosiaalihistoria esitetään usein kokonaan irrallaan poliittisesta kehityksestä ja päätöksenteosta. Sama koskee koulutusta, kulttuuria ja median toimintaa. Pirstoutuneisuus vaivaa myös politiikan tutkimusta. Se rajautuu yleensä puolueiden ja poliitikkojen suosion mittaamiseen ja vaalitulosten analysoimiseen. Tarkastelun ulkopuolelle jää usein kokonaan se, kuinka eri toimijat ovat onnistuneet edistämään itselleen tärkeitä yhteiskunnallisia tavoitteita. Median vaikutusta vaali- ja galluptuloksiin kyllä tutkitaan, mutta yleensä vain selvittäen, kuinka puolueet ja poliitikot ovat onnistuneet mediastrategioissaan. Olen ottanut tämän teoksen nimeksi Suomen linja. 12

13 Pyrin luomaan kokonaiskuvaa Suomen poliittisesta kehityksestä Suomen linjan muotoutumisesta siltä ajalta, jolloin Suomessa on ollut poliittista toimintaa. Etsin myös suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmämme vanhempia juuria. Ja lopuksi kirjoitan menneisyyteen ja nykypäivään nojautuen tulevaisuudesta. Poliittinen järjestelmä on monimutkainen kokonaisuus, joten sen tutkiminen on hyvin vaikeaa sekä politiikan että poliittisen historian tutkijoille. Sen ytimessä ovat poliittiset puolueet. Joukossa on 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa syntyneitä, jotkut on perustettu vasta äskettäin. Monella uudella puolueella on populistinen luonne. Erityisesti suurimmille vanhoille puolueille on ominaista, että ne ovat ankkuroituneet vahvasti Suomen talouteen, taloudellisiin etujärjestöihin ja kansalaisyhteiskuntaan. Myös kansainväliset yhteydet ovat vaikuttaneet niiden toimintaan. Vuonna 1918 syntynyt Kokoomus on kautta aikojen ollut elinkeinoelämän teollisuuden, kaupan ja liikepankkien etujen ajaja ja niiden äänitorvi. Sosialidemokraattinen puolue perustettiin jo 1800-luvun lopulla työväestön etujen ajajaksi, ja sillä on ollut ja on vahvat kytkökset ammattiyhdistysliikkeeseen. Keskusta syntyi Maalaisliittona vuonna 1906 vapaiden talonpoikien ja muun maaseutuväestön etujen ajajaksi ja ihanteiden edistäjäksi. Suomen linja on muotoutunut näiden puolueiden välisen kilpailun ja yhteistyön kautta. Suuri merkitys on ollut myös puolueiden sisäisillä valtataisteluilla, jotka ovat ratkaisseet niiden linjan Kunkin puolueen tausta on vaikuttanut ja vaikuttaa sen talous-, maatalous-, alue-, sosiaali-, koulutus- ja kulttuuripoliittiseen 13

14 linjaan. Se heijastuu myös puolueen ulko- ja Eurooppa-politiikkaan. Politiikkaa ja poliittista historiaa tutkittaessa pitäisi kyetä näkemään ne yhteiskunnallisen kehityksen pohjavirrat, jotka vaikuttavat puolueiden ja yksittäisten poliitikkojen toimintaan. Vaikka vanhoilla puolueilla on vahva organisaatio ja vaikka ne saavat pääasiallisen tukensa itselleen läheisestä elämänpiiristä, nekin joutuvat hankkimaan kannatusta myös julkisen tiedonvälityksen ja sosiaalisen median avulla. Itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosikymmeninä puolueilla oli vahva oma lehdistö. Nykyään puoluelehdistön merkitys on vähäinen. Puolueiden viestit välittyvät kansalle sitoutumattomien tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median kautta. Vaikka johtavat sanomalehdet ja sähköiset mediat ovat poliittisesti sitoutumattomia, niillä ja niissä työskentelevillä on omia taloudellisia ja yhteiskunnallisia sidoksiaan ja mielipiteitään, jotka tulevat esille niiden toiminnassa. Oman logiikkansa mukaisesti valtamedia käsittelee nykyään politiikan asiakysymyksiä varsin vähän ja hyvin pinnallisesti. Politiikka on henkilöitynyt. Sitä käsitellään usein lähinnä viihteenä. Korkeatasoistakin poliittista journalismia on, mutta se tavoittaa vain pienen osan äänestäjistä. Tässä on poliittisen järjestelmämme suuri ongelma. Valtaosa äänestäjistä saa tietoa puolueiden tavoitteista ja toiminnasta vain pinnallistuneiden joukkoviestimien tai sosiaalisen median välityksellä. Kuinka äänestäjät pystyvät näissä oloissa tekemään valintoja, jotka vievät kehitystä juuri heidän toivomaansa suuntaan? Vuosikymmenten ajan puolueet määrittelivät tavoitteensa oman aatteensa pohjalta ja jäsenistön keskuudessa käydyn keskustelun perusteella. Niille haettiin kannatusta vaaleissa. Tätä toimintatapaa voidaan kutsua aatteelliseksi tahtopolitiikaksi. 14

15 Nykyään puolueet seuraavat tarkkaan yleisen mielipiteen muutoksia ja pyrkivät toimimaan niiden mukaan. Tällöin ei pyritä vaikuttamaan kansalaismielipiteeseen, vaan annetaan muiden puolueiden ja muiden yhteiskunnallisten ja mediavoimien määrätä politiikan suunnan. Voidaan puhua gallupdemokratiasta ja mielikuvapolitiikasta. Varsinkin vakiintuneissa vanhoissa puolueissa aatteellisuus määrää yhä pääsuunnan. Uudet poliittiset liikkeen ovat taipuvaisempia populismiin ja gallupdemokratiaan. Myös johtavat poliitikot ovat hyvin erilaisia. Joukossa on aatteellisia tahtopoliitikkoja, jollaisiksi luen muiden muassa tässä teoksessa keskeiseen asemaan nousevat Urho Kekkosen, Väinö Tannerin, Mauno Koiviston, V. J. Sukselaisen, Johannes Virolaisen, Kalevi Sorsan, Tarja Halosen, Olli Rehnin ja Paavo Lipposen. Lipponen tosin vaihtoi välillä aatettaan yhdeltä äärilaidalta toiselle. Itsenikin luen tähän aatteellisten tahtopoliitikkojen joukkoon kuuluvaksi. On myös aatteellisia poliitikkoja, joilta on puuttunut tahdon lujuutta. Heihin luen Erkki Tuomiojan, joka ei ole rohjennut ratkaisevissa vaiheissa taistella aatteellisen linjansa puolesta. Jotkut poliitikot ovat käytännönläheisiä yhteisten asioiden hoitajia, kuten Kyösti Kallio, Ahti Karjalainen, Martti Miettunen, Karl August Fagerholm ja Matti Vanhanen. Joukossa on myös valtapoliitikkoja, joille politiikka on ennen muuta peliä. Puhdasverisin tämän tyypin poliitikko oli Väinö Leskinen. Kauas hänestä ei jää Erkki Liikanen. Samoja ominaisuuksia näen Harri Holkerissa, Ilkka Kanervassa, Esko Ahossa, Seppo Kääriäisessä ja Mauri Pekkarisessa. Poliitikkotyypit eivät tietenkään ole puhdaspiirteisiä. Jokaisen johtavan poliitikon toiminnassa on näitä ominaisuuksia ja niiden painoarvot ovat matkan varrella vaihdelleet. 15

16 Suurin osa mukana olevista kuuluu seurailijoihin, jotka eri syistä tukevat suosikkejaan johtotehtäviin ja johtotehtävissä. Mukana on sekä aatetta että eduntavoittelua. Monet seurailijoista eivät aina näe, millaista poliittista linjaa he tulevat edistäneiksi. Tässä teoksessa pyrin asettamaan puolueiden ja poliitikkojen toiminnan historialliseen, kansainväliseen ja laajaan yhteiskunnalliseen yhteyteen. Uskon, että tällä tavoin voimme saada monet poliittisen elämän ilmiöt ymmärrettävämmiksi. Kontrafaktuaalisuuden hengessä pohdin, kuinka olisi käynyt, jos olisi toimittu toisin. Samankaltaiseen kokonaisotteeseen pyrin myös tulevaisuutta käsitellessäni. Yhdistän senkin kontrafaktuaaliseen ajatteluun. Meidän on löydettävä Suomelle linja, joka on kaikissa suhteissa kestävä myös vuosikymmenten saatossa. Avaan teoksessani ylisukupolvista näkökulmaa. Ulotan tarkasteluni keskiajalta lähtien nykypäivään ja kauas tulevaisuuteen. Itsenäisen Suomen historian ja tulevaisuuden jaan kolmeen viidenkymmenen vuoden mittaiseen jaksoon. Ensimmäinen näistä jaksoista itsenäisyyden alusta Suomen 50. itsenäisyyspäivään on minulle pelkkää historiaa. Varsinkin sen loppupuolesta annan omia tulkintojani. Toisella jaksolla 1960-luvun lopulta tähän päivään olen ollut omalta osaltani Suomen linjaa luomassa. Sitä käsittelevä luku on laajin, ja se sisältää uutta tietoa näiden vuosikymmenten keskeisistä tapahtumista. Esitykseni ei etene täysin kronologisesti, vaan osittain myös temaattisesti. Siksi siihen sisältyy hieman toistoa. Suomen linjan kannalta ratkaisevan tärkeitä tapahtumia, kuten vuoden 1982 presidentinvaaleja, vuoden 1987 hallitusratkaisua, vuoden 1994 presidentinvaaleja sekä maamme liittymistä Euroopan 16

17 unioniin ja euroalueeseen, tarkastelen eri näkökulmista ja eri henkilöiden toiminnan valossa. Tässä osiossa kiinnitän huomiota niihin keskeisten puolueiden sisäisiin valtataisteluihin, joissa Suomen linja on ratkennut. Se ei ole helppoa, sillä puolueissa vältellään sisäisten linjakiistojen pääsyä julkisuuteen. Erityisen varovaisia ovat tässä suhteessa olleet sosialidemokraatit, jotka kokivat pitkän ja katkeran puoluehajaannuksen ja 1960-luvuilla. Menneisyyttä on kuitenkin ymmärrettävä, jotta voitaisiin löytää kestävä suunta tulevaisuuteen. Tarkimmin käsittelen oman puolueeni linjan muotoutumista. Voidaan perustellusti sanoa, että Suomen suunta on ratkennut ja ratkeaa Keskustan sisäisessä linjanvedossa. Silloin kun Keskustalla on ollut politiikassaan vahva aatteellinen ote, se on menestynyt ja kyennyt kokoamaan muiden puolueiden parhaita voimia tuekseen viitoittamaan Suomelle kestävää linjaa. Keskustassakin on ollut herkkyyttä suhtautumisessa julkiseen linjakeskusteluun. Ensimmäisen teokseni Köyhän asialla julkaisseella Kirjayhtymällä oli läheinen suhde Keskustapuolueen johtoon. Se kieltäytyi kustantamasta neljäkymmentä vuotta sitten kirjoittamaani On muutoksen aika -teosta. Hannu Tarmio otti mielellään kirjani julkaistavakseen. Niin minusta tuli kahdeksi vuosikymmeneksi WSOY:n kirjailija. Julkista linjakeskustelua ei pidä pelätä eikä rajoittaa. Puolueen politiikan suuntaa ja sisältöä on tärkeää jatkuvasti ja avoimesti pohdiskella. Se vahvistaa puoluetta. Se auttaa meitä myös pääsemään aitoon yhtenäisyyteen. Suomen linja kolmannelle jaksolle seuraaville viidelle vuosikymmenelle meidän on yhdessä luotava. Ihmiskunnan ja Euroopan tulevaisuutta on siis tarkasteltava vähintään puolen vuosisadan päähän. 17

18 Historian osalta tukeudun erityisesti professori Markku Kuisman teokseen Suomen poliittinen taloushistoria Hän on tässä ja muissakin kirjoissaan valottanut oivallisesti taloudellisen ja poliittisen kehityksen välisiä yhteyksiä. Hän on myös kytkenyt Suomen sisäisen kehityksen kansainvälisiin yhteyksiin. Täydennän Kuisman näkemyksiä omilla havainnoillani. Joiltakin osin johtopäätöksemme poikkeavat toisistaan. Toisenlaisia virikkeitä olen saanut muutamasta muusta äskettäin lukemastani kirjasta. Teoksessaan Markkinat ja demokratia Björn Wahlrooskin yrittää luoda kokonaisnäkemystä poliittisesta ja taloushistoriasta. Hän pyrkii myös osoittamaan suuntaa tulevaisuudelle. Taloushistorian ja talouspolitiikan osalta Wahlroosin teos on melko hyvä. Politiikan ja valtio-opin alueelle astuessaan hän erehtyy pahasti sekä historiantulkintojen että tulevaisuuteen suuntautuvien kannanottojen osalta. Lasse Lehtinen käsittelee väitöskirjassaan Aatetta jaloa ja alhaista mieltä SDP:n ja Urho Kekkosen suhteita. Teos on enemmän mielipidekirja kuin historiantutkimusta. Tekijän oikeistolaiset ja kekkosvastaiset asenteet heikentävät lopputulosta. Lehtinen on kuitenkin tehnyt suuren työn kerätessään sotien jälkeiseen historiaan liittyvää dokumentaatiota. Lisäksi hän tulee läpivalaisseeksi SDP:n oikeistosiiven ajattelutavan. Näitä tietoja voin omassa työssäni hyödyntää. Jukka Tarkalla on sama poliittinen näkemys ja tendenssi kuin Lehtisellä. Kirjassaan Karhun kainalossa Tarkka saattaa Urho Kekkosen ja hänen presidenttikautensa jälleen kielteiseen valoon. Tarinan sankari on Mauno Koivisto, jonka toimintaan liittyviä kielteisiä tosiasioita hän joko tyystin sivuuttaa tai tulkitsee ne parhain päin. Tarkkakin tulee antaneeksi hyvää aineistoa omaan teokseeni. 18

19 Tulevaisuudesta kirjoittaessani esitän vaihtoehdon Pekka Himasen ja Björn Wahlroosin tulevaisuudenkuville ja tavoitteille. Tässä yhteydessä kommentoin myös Jorma Ollilan näkemyksiä. Useassa kohdin lainaan ja kommentoin Helsingin Sanomissa työskentelevän Unto Hämäläisen kirjoja ja kirjoituksia. Hän on entinen Kokoomuksen jäsen ja toimi 1980-luvun alussa jopa puolueen nuorisojärjestön puheenjohtajana. Hämäläinen on asioista hyvin perillä ja pyrkii objektiivisuuteen. Oma maailmankatsomus hänenkin työhönsä vaikuttaa. Helsingin Sanomat on ollut suomalaisen median lippulaiva, jonka vaikutusvalta oli suurimmillaan niinä vuosikymmeninä, joiden aikana ratkaistiin, mille linjalle Suomi Urho Kekkosen jälkeen asettuu. Tukeudun tietysti myös omiin kirjoihini. Olen voinut ilokseni todeta, että ne ovat kestäneet ajan haasteen. Historiankirjoitus ja myöhemmin esiin tulleet tiedot eivät ole kyseenalaistaneet niitä tosiasioita, muistikuvia ja tulkintoja, joita olen kirjoissani esittänyt. Tässä kirjassani ei ole lähdeviitteitä. Kaikki sen olennainen sisältö on kuitenkin dokumentoitu tai dokumentoitavissa. Joissakin kohdin mainitsen, missä omassa teoksessani olen käsitellyt samaa asiaa laajemmin. Kirjoitustapani on toteavaa. Kerron, mitä on tapahtunut. Annan omia tulkintojani. Pyrin arvioimaan, kuinka eri poliitikot ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat oman puolueensa ja Suomen linjaan. Odotan perusteltuja kommentteja erityisesti niiltä, joilla on toisenlaisia arvioita. Menneen rehellinen arviointi on tarpeen, jotta voisimme rakentaa itsellemme kestävää tulevaisuutta. En ole katkera. Joskus olin, mutta en ensi sijassa itseni vuoksi, kuten ovat väittäneet ne, jotka tulkitsevat politiikan vain 19

20 peliksi ja valtataisteluksi. Poliittinen järjestelmä antaa tappion jälkeen aina uusia mahdollisuuksia. Niitä minäkin olen saanut yllin kyllin. Aatteellisena tahtopoliitikkona olen ollut joissakin tilanteissa pahoillani ennen muuta Suomen ja suomalaisten vuoksi, joskus jopa Pohjolan ja koko Euroopan puolesta. Olen nytkin. En halua lukea kirjani arvioinneista, että hyökkään rajusti Mauno Koivistoa vastaan. En hyökkää. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Tosiasiat vain antavat hänen toiminnastaan aivan toisenlaisen käsityksen kuin hän on itse pyrkinyt antamaan. Uskon, että joudun vielä Koivistoa puolustamaan, kun keskustelu hänen toiminnastaan toden teolla käynnistyy. Kirjassani ei ole henkilöhakemistoa eikä väliotsikoita, joiden avulla siitä voisi närppiä vain kiinnostavia yksityiskohtia. Olennaista kirjassa on kokonaisuus, johon haluan lukijani paneutuvan Otan kirjani nimeksi Suomen linja hieman epäröiden, sillä se tuo mieleen 1980-luvun ankeat ajat, jolloin Kalevi Sorsa halusi luopua puolustamasta Suomen puolueettomuutta ja kutsua ulkopolitiikkaamme vain Suomen linjaksi. Omalta osaltani tiivistän käsitteeseen Suomen linja sekä maamme omaehtoisen sisäisen kehityksen että panoksemme Euroopan ja koko ihmiskunnan kehitykseen. Kiitän professori Markku Kuismaa ja professori Kari Hokkasta siitä, että he ovat ystävällisesti kommentoineet teokseni historiaosioita. Arvokkaita huomioita olen saanut useilta muiltakin asiantuntijoilta. Kiitän heitäkin. Keminmaalla 20. helmikuuta 2014 Paavo Väyrynen 20

21 I KANSAKUNTA SYNTYY JA KASVAA ITSENÄISYYTEEN Mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Saumaton jatkuvuus toteutuu myös jokaisen ihmisyksilön mielessä ja toiminnassa. Kokemukset ja sivistyspääoma vaikuttavat käyttäytymiseemme sekä yksilöinä että yhteisöjen ja yhteiskunnan jäseninä. Sama koskee ihmisten muodostamia yhteisöjä: perheitä, sukuja, työyhteisöjä, harrastuspiirejä, puolueita ja muita järjestöjä, paikallis- ja maakuntayhteisöjä ja kansakuntia. Puhutaan kollektiivisesta muistista, joka koostuu yhdistävistä kokemuksista, jaetuista tunteista, yhteisestä arvomaailmasta ja samankaltaisesta maailmakuvasta. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Suomessa yhteisiä asioita hoidettiin jo vuosisatoja ennen puolueiden muodostumista. Aluksi politiikka oli paikallista, ja siihen ottivat osaa vain maata omistavat miehet, vapaat talonpojat. He kokoontuivat sopimaan yhteisistä asioista ja myös käyttämään tuomiovaltaa väärintekijöitä kohtaan. Myöhemmin kokoontumisten ja yhteisen päätöksenteon maantieteellinen piiri laajeni. 21

22 Yhteisten asioiden hoitaminen edellytti johtajuutta. Talonpoikien keskuudesta nousi paikallispäälliköitä ja maakunnallisia johtajia, eräänlaisia vaalikuninkaita. Johtajuutta tarvittiin senkin vuoksi, että maasta, elintilasta ja luonnonvaroista käytiin myös aseellisia taisteluja. Ajan oloon vahvimmat johtajat nousivat useamman maakunnan päälliköiksi. Lopulta tämä vallan keskittyminen johti valtioiden syntymiseen. Kun Suomen eteläiset ja lounaiset osat vähitellen liitettiin syntymässä olleen Ruotsin valtakunnan yhteyteen, meille ei ollut vielä ehtinyt syntyä valtiollisen elämän aihioita. Keskiajalla toinen keskeinen vallankäyttäjä oli katolinen kirkko. Piispat olivat mahtavia taloudellisen ja hallinnollisen vallan käyttäjiä. Pohjoisessa Turun ja Upsalan piispat kiistelivät tuottoisimpien lohijokien verotusoikeudesta. Hiippakuntien raja vedettiin Kemijoen ja Tornionjoen väliin. Papit hoitivat luku- ja kirjoitustaitoisina myös maallista paikallishallintoa. He kantoivat talonpojilta veroja kymmenysten muodossa. Novgorod levitti valtapiiriään idän suunnalta. Vuonna 1323 solmitussa Pähkinäsaaren rauhassa Suomi jaettiin, ja itäiset ja pohjoiset osat jäivät Novgorodille. Pohjanlahdella raja vedettiin Pyhäjoelle. Kemin pitäjä jäi Novgorodin puolelle. Kilpailu vaikutuspiireistä jatkui. Ensimmäinen katoli - nen kirkko rakennettiin Kemijoen suulle 1300-luvun alkupuolella. Pohjanrannan paanukirkko on rakennettu noina aikoina muualle Ruotsin valtakuntaan rakennettujen kirkkorakennusten arkkitehtuuria mukaillen. Sen näköinen on saattanut olla se kirkko, joka Kemin pitäjän Valmarinniemelle aikanaan pystytettiin. Kristinusko oli tullut Kemijoen suulle aiemmin idästä päin. Tuolloin alueelle luultavasti oli rakennettu ortodoksisia kirkkorakennuksia. 22

23 Pähkinäsaaren rauhasta lähtien Ruotsin vaikutusvalta ulottui yhä pidemmälle idän suuntaan. Seuraavan kerran rajaa kuitenkin muutettiin vasta vuonna 1595 solmitussa Täyssinän rauhansopimuksessa. Ruotsin kuningas valittiin Moran kivillä. Vuonna 1362 kuningas Haakon Maununpoika antoi määräyksen, että myös suomalaiset saattoivat ottaa osaa kuninkaan vaaliin. Saksalaisten hansaliitto hallitsi kauppaa koko Itämeren alueella. Pohjoismaat pyrkivät murtamaan sen ylivallan solmimalla vuonna 1397 Kalmarin unionin. Siinä valta kuitenkin keskittyi Tanskalle, mikä johti alituisiin riitoihin ja sotiin. Lopulta Ruotsi irtautui unionista Kustaa Vaasan johdolla vuonna Kustaa Vaasa yhdisti valtakunnan ja mursi katolisen kirkon vallan. Hänen jälkeensä kuninkuus periytyi Vaasa-suvun edustajille. Vuonna 1527 toteutetun uskonpuhdistuksen yhteydessä kirkon varallisuus siirrettiin valtion kirstuun. Syntyi perusta nykyaikaiselle valtiolle. Kemin pitäjän ensimmäinen kivikirkko rakennettiin tiettävästi vuosina Ensimmäisen puukirkon olivat idän vainolaiset polttaneet 1400-luvulla ja sen tilalle oli rakennettu uusi. Kivikirkon valmistuttua se purettiin. Uskonpuhdistuksen jälkeen kivikirkon seinämaalaukset peitettiin kalkilla. Myöhemmin ne on taas otettu esiin. Niemen tila, nykyinen Pohjanranta, oli 1550-luvun puolivälissä Kemin pitäjän johtava talonpoikaistila. Heikki Niilonpoika Niemellä oli 40 lehmän karja, mikä oli noihin aikoihin hyvin harvinaista. Niemi oli myös Kemijoen johtava lohitila. Heikki Niilonpoika Niemi toimi pitkään laajan Kemin pitäjän nimismiehenä. Keskiajan lopulla valta jaettiin kirkon ja talonpoikien kesken. Paikallispäällikkönä, nimismiehenä, toimivat 23

24 vuorovuosina seurakunnan pappi ja talonpoikien keskuudestaan valitsema luottamusmies. Palkakseen nimismies sai verottaa muita talonpoikia. Ruotsin valtion synnyttyä se kävi valtataisteluun muiden valtioiden kanssa. Kuninkaat tarvitsivat voimavaroja sodankäyntiin. Talonpoikia verotettiin ankarasti. Isoimmat talot saivat verovapauksia ja myös verotusoikeuksia, kun ne varustivat ratsumiehiä kuninkaan joukkoihin. Vaikka Suomen talonpojat olivat vapaat, heidän asemansa oli heikko. Osa talonpojista omisti tilansa, mutta veronmaksukyvyttömyys teki useista epävarmuudessa eläviä lampuoteja, vuokraviljelijöitä. Pahimmin talonpoikia rasittivat Suomen maaperällä käydyt sodat. Suureen Pohjan sotaan liittyneen ison vihan aikana Venäjä miehitti koko Suomen. Tuohon aikaan vauras Niemen tila jakautui kahtia. Syytä ei tiedetä. Perinnönjaoissakin tilat pyrittiin pitämään lohenkalastusoikeuksien vuoksi yhtenäisinä. Sodissa ja muutoinkin kuningasta ansiokkaasti palvelleille alettiin antaa aatelisarvoja ja läänityksiä. Läänityksiinkin liittyi verovapauksia ja verotusoikeuksia. Aateliskartanoissa torppareita ja tilatonta työväkeä oli paljon enemmän kuin suurissakaan talonpoikaistaloissa. Verojen keruun helpottamiseksi ja kaupunkien kehittämiseksi niille annettiin yksinoikeus kaupankäyntiin. Kauppiaat, porvarit, saivat etuoikeuksia. * * * Kirjassaan Markkinat ja demokratia Björn Wahlroos tulkitsee kuninkaan ja ylhäisaatelin välisen valtataistelun demokratian ilmentymäksi. Vauras maata omistava aatelisto kykeni hänen mielestään luomaan vastapainon monarkin vallankäytölle. 24

25 Wahlroos kiteyttää ajattelunsa lainaamalla kirjaa, jonka Leicesterin jaarlin toinen poika Algernon Sidney kirjoitti 1600-luvun lopulla: Parempaa turvaa huonojen kuninkaiden väärinkäytöksiltä ei löydy kuin se, että perustetaan ritarikunta sellaisista miehistä, joilla on paljon maata ja suuret määrät vuokraviljelijöitä ja muita alaisia ja jotka siten kykenevät hillitsemään kohtuuttomuuksia, joihin joko kuningas tai rahvas voisi rynnätä. Wahlroos perustaa mielipiteensä Britanniassa ja muualla Pohjolan ulkopuolella yleisesti vallalla olleeseen feodaaliseen järjestelmään, joka ulottui lievemmässä muodossa myös Tanskaan ja eteläiseen Ruotsiin. Wahlroos on oikeassa, kun hän korostaa maanomistuksen yhteiskunnallista merkitystä. Hän kuitenkin sivuuttaa tyystin sen tosiasian, että suurimmassa osassa Pohjolaa maan omistivat tai sitä kruunulta pitkäaikaisen sopimuksen turvin vuokrasivat itsenäiset vapaat talonpojat. Kuninkaan ja aateliston valtataistelut eivät vaikuttaneet ainakaan myönteisesti talonpoikien ja tilattomien asemaan. Ajoittain kruunu ja aatelisto suorastaan kilpailivat siitä, kumpi voi enemmän kansaa alistaa ja verottaa. Joissakin tilanteissa kruunu pyrki rajoittamaan ylhäisaatelin valtaa vahvistamalla muiden säätyjen asemaa, mutta tämä koitui ensi sijassa alemman aateliston, porvariston ja papiston ei talonpoikien eduksi. Aatelisten joukossa oli hyviäkin kartanonherroja, jotka kohtelivat asiallisesti torppareitaan ja tilatonta työväkeään. Jotkut aateliset menestyivät tilanpidossaan ja laajensivat yritystoimintaansa myös kauppaan ja teollisuuteen. Useista aatelis- 25

26 kartanoista kehittyi suoranaisia kulttuurikeskuksia. Moni aatelissuku nousi maan sivistyselämän kärkeen. Suurinta osaa aateliskartanoista kuitenkin hoidettiin kehnosti. Moni niistä meni vararikkoon ja siirtyi nousevan porvariston ja teollisuuspatruunoiden käsiin. Monessa kartanossa torppareita ja tilatonta työväestöä kohdeltiin huonosti. Tästä syystä osa heistä liittyi teollisuustyöläisten perustamiin punakaarteihin ja osallistui niiden mukana itsenäisyyden alussa käytyyn katkeraan sisällissotaan. Aatelissukujen nykyisistä jäsenistä monet ovat suhtautuneet juuriinsa nuivasti. He ovat kyselleet, mitä ihailemista on siinä, että joku heidän kaukainen sukulaisensa oli kunnostautunut sodissa ja saanut siitä palkkioksi aatelisarvon ja läänityksen. Björn Wahlroos sen sijaan näyttää ihailevan etenkin ylhäisaatelia, aristokratiaa, yli kaiken. Markku Kuisma antaa teoksessaan Suomen poliittinen taloushistoria suomalaisen sääty-yhteiskunnan luonteesta ja siihen perustuneesta demokratiasta hyvin toisenlaisen tulkinnan kuin Wahlroos. Kuisma painottaa sitä, että itsenäisen talonpoikaisto ja sen edustus valtiopäivillä erottavat ratkaisevalla tavalla Suomen ja muut Pohjoismaat Baltian, Keski-Euroopan ja Britannian yhteiskunnista. Pohjolan ulkopuolella oli vallalla feodaalinen maanomistusjärjestelmä. Maa oli aateliston ja muiden upporikkaiden hallussa. Maaseudun ihmiset olivat torppareita, tilattomia työläisiä ja jopa maaorjia. Säätyvaltiopäivillä oli edustettuina vain kolme säätyä: aatelisto, porvaristo ja papisto. Suomikin oli vähällä joutua Baltian, feodalismin ja maaorjuuden tielle. Markku Kuisma kertoo, että vuoden 1380 tienoilla Suomi oli vaarassa siirtyä Baltian maissa valtaa pitäneen 26

27 saksalaisen ritarikunnan omistukseen. Kuningas Albrekt oli taloudellisessa ahdingossaan myymässä Viipurin linnaläänin ja Ahvenanmaan Saksalaiselle ritarikunnalle. Suomen laamannina toiminut ruotsalaisylimys Bo Joninpoika Grip esti tämän omien taloudellisten etujensa ja valtapyyteittensä vuoksi. Tarvittavat varat hän lainasi kirkolta. Kuisma kommentoi tätä ratkaisua: Pohjoismainen yhteiskuntajärjestys ja siihen liittynyt talonpoikien henkilökohtainen vapaus niin suhteellista kuin vapaus olikin ja niin uuvuttavana kuin valtarakenteitten paino usein kansaa rasittikin säilyivät Suomessa ja Pohjolassa yhtenä sosiaalisen kehityksen perustekijänä. Vaikka kartanoitaan perustanut uusi herraluokka valtasi itselleen maa-alueita, Suomen maatiloista yli yhdeksänkymmentä prosenttia kuului 1500-luvun alussa yhä talonpoikaiselle kansalle. Yksittäisinä maanomistajina kirkko ja uuden herraluokan etevimmät edustajat olivat tietysti suurimpia. Kuisman mukaan talonpoikaisella maanomistuksella oli taloudellisen merkityksensä vuoksi ratkaiseva vaikutus sosiaalisiin suhteisiin. Ylläpitääkseen sotakoneistoaan kuninkaat ryhtyivät antamaan verovapauksia niille ylimyksille, pienemmille herroille ja jopa talonpoikaissotureille, jotka kykenivät varustamaan ratsumiehen ja ratsun kuninkaan joukkoihin. Verovapausjärjestelmällä oli Kuisman mukaan kauaskantoiset yhteiskunnalliset seuraukset: Se synnytti monin tavoin etuoikeutetun soturi-, rälssi- ja ritariluokan, josta kehkeytyi 1600-luvulla vahvistetun valtiollisen säätyjaon mukainen aatelissääty. Suomen puolella rälssisukuja oli keskiajan lopulla noin 250, joista pääosa oli alku- ja syntyperältään ruotsalaisia ja saksalaisia sotureita ja hallintomiehiä. 27

28 Aatelistolle annetut läänitykset, verovapaudet ja verotusoikeudet johtivat siihen, että kruunu köyhtyi eikä kyennyt huolehtimaan tehtävistään. Niinpä Kaarle XI toteutti alempien säätyjen tuella vuonna 1680 radikaalin lahjoitusmaiden peruutuksen eli ns. ison reduktion. Kuningas saattoi tukeutua erityisesti porvaristoon ja papistoon, jotka olivat yhteiskunnallisen kehityksen myötä vahvistuneet. Talonpojista Kuisma kirjoittaa: Niin ahtaalle kuin talonpoikaisto ajautuikin aatelin ylivallan ja kruunun koneiston puristuksissa, se oli joka tapauksessa valtiopäivillä edustettu valtiosääty, jollaista ei muualla Euroopassa ollut. Aateliston heikkeneminen vahvisti kuninkaan asemaa. Sen turvin Kaarle XII kykeni käymään suuren Pohjan sodan 1700-luvun alussa. Hänen jälkeensä valta siirtyi säädyille, joiden joukossa aatelilla oli suurin vaikutusvalta. Tämä vapauden ajaksi kutsuttu kausi kesti vuodesta 1718 vuoteen Poliittinen keskustelu vapautui ja syntyi poliittisia puolueita. Eurooppalaisittain uutta ja harvinaista oli Kuisman mukaan se, että kuningasta avustavan valtaneuvoston valinnassa noudatettiin vapauden ajalla jonkinasteista parlamentarismia. Ainutlaatuista oli myös se, että valtiopäivillä oli edustettuna talonpoikaissäädyn kautta myös varsinainen rahvas. Vapauden ajalla vallasta kilpailivat hatut ja myssyt, jotka saivat rahoitusta ulkomailta, etenkin Ranskasta, Venäjältä ja Englannista. Vuosina Ruotsi kävi Ranskan tuella Venäjää vastaan surkeasti epäonnistuneen ns. hattujen sodan. Aristokratia, ylhäisaateli, teki vuonna 1772 sotilasvallankaappauksen oman valtansa vahvistamiseksi. Vuonna 1789 Kustaa III toteutti puolestaan säätyjen tuella vallankaappauksen, jolla kuninkaan valtaa palautettiin. 28

29 Markku Kuisman mukaan Kustaa III toteutti ylhäältä alaspäin suoranaisen vallankumouksen, joka raivasi ideologisia ja lainsäädännöllisiä esteitä porvarilliselta yhteiskunnalta, joka ei tunnustanut säätyeroja eikä erioikeuksin varustettuja maanomistuksen muotoja. Teollistumisen ja kapitalismin nousun varhaiset vaiheet olivat alkaneet jo 1700-luvun alusta lähtien murentaa säätyjärjestelmän perustaa. Kuisma kirjoittaa: Tärkeintä tällä tiellä oli talonpojan omistusoikeuden lujittaminen. Perintötilaa viljelleiden talonpoikien omistusoikeus tunnustettiin nyt ensi kertaa yhtä turvatuksi kuin aatelilla oli rälssitiloihinsa. Samalla kruununtalonpoikien hallintaoikeutta tiloihinsa vahvistettiin ja kruununtilallisten nousua maanomistajaksi helpotettiin myöntämällä heille etusija tilansa perinnöksi lunastamiseen. Kuisma katsoo, että nämä muutokset maanomistusoloissa kasvattivat väistämättä itsenäisen viljelijäluokan poliittista vaikutusvaltaa, jonka yhdenlaisena huippuna oli 1900-luvun alkupuolen maailmansotien välisen ajan talonpoikaistasavalta. Kun Suomessa toteutettiin eduskuntauudistus ja siirryttiin nykyaikaiseen puoluejärjestelmään, talonpojat ja muut maaseudun ihmiset pääsivät heti täysipainoisesti vaikuttamaan yhteiskunnan kehitykseen. Tämä sääty-yhteiskunnan poliittinen perintö on elänyt kautta itsenäisen Suomen historian ja vaikuttaa edelleen. Aatteet ja poliittiset perinteet elävät yli yhteiskunnallisten muutosten. * * * Kun Suomi liitettiin vuonna 1809 autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään, poliittinen järjestelmämme säilyi ennallaan. 29

30 Ennen vuotta 1809 Suomea erillisenä valtiollisena yksikkönä ei ollut olemassa. Suomi oli vain joukko maakuntia Ruotsin valtakunnassa, jonka kuninkaat olivat ryhtyneet käyttämään arvonimeä Suomen suuriruhtinas. Kun Suomi oli liitetty Venäjään, keisari Aleksanteri I astui Ruotsin kuninkaan paikalle suuriruhtinaskunnan johtoon. Uusi hallitsija puhui Suomen kohoamisesta kansakuntana kansakuntien joukkoon. Saimme omat valtiopäivät. Ensimmäisillä Suomen valtiopäivillä säädyt vannoivat uskollisuuttaan uudelle hallitsijalle. Keisari puolestaan lupasi säilyttää voimassa vanhat lait. Kemin pitäjään 1700-luvun lopulla rakennettu kivikirkko oli huonosti rakennettu ja se oli hajoamassa. Keisari lahjoitti varat uuden kirkon rakentamiseen. Vuonna 1827 valmistuneen kirkon suunnitteli Carl Ludvig Engel. Talonpojat lahjoittivat rakennustarvikkeet ja heidän osoittamansa työmiehet suorittivat rakennustyöt. Vuoden 1809 valtiopäivien jälkeen säätyjä ei kutsuttu koolle yli viiteenkymmeneen vuoteen. Alkoi valtioyöksi kutsuttu aikakausi. Keisari katsoi voivansa johtaa suuriruhtinaskuntaa ilman säätyjen myötävaikutusta. Pietarissa ministerivaltiosihteeri esitteli Suomea koskevat asiat keisarille. Keisaria Suomessa edusti kenraalikuvernööri, joka osallistui keisarin nimittämän senaatin toimintaan luvulle tultaessa keisari Aleksanteri II joutui harkitsemaan valtiopäivien koollekutsumista. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys edellyttivät lainsäädännön uudistamista ja uusien verojen määräämistä. Keisari halusi pitää voimassa itsensä ja edeltäjiensä antaman lupauksen Suomen lakien kunnioittamisesta. Toisaalta Venäjällä oli levotonta ja Puolassa kapinoitiin. Niissä oloissa 30

31 keisari halusi valmistella huolellisesti valtiopäivien kokoontumisen. Hän päätti, että säätyjen tulee valita keskuudestaan valiokunta valmistelemaan valtiopäiviä. Kunkin säädyn tuli valita tähän vuonna 1862 työskennelleeseen toimielimeen kaksitoista edustajaa. Yksi valituista oli Niemi-Niemeläksi muuttuneen Niemen tilan isäntä Eerikki Niemelä. Hän oli tässä joukossa ainoa pohjoissuomalainen talonpoika. Talonpoikaissäädyn matrikkelissa Eerikki Niemelästä kirjoitetaan, että hän oli ollut ponteva talonpoika, joka oli noussut renkipojasta ison talon isännäksi. Merkintä liittyy hänen 1800-luvun lopulla kolmille valtiopäiville valitun poikansa Matti Niemelän henkilötietoihin. Ison vihan yhteydessä kahtia jakautunut Niemen tila yhdistyi uudelleen 1800-luvun alussa. Toinen talon puolikkaista oli siirtynyt 1700-luvulla virkamiesomistukseen ja sitä oli ryhdytty kutsumaan Niemeläksi. Tilan omistukseensa hankkinut kihlakunnankirjuri Nils Sarelius liitti siihen 1830-luvulla Niemen tilan toisen puolikkaan. Tilan nimeksi tuli Niemelä-Niemi, joka puhekielessä ja myöhemmin virallisestikin pyörähti Niemi-Niemeläksi luvulla tila siirtyi uudelleen talonpoikaiseen omistukseen, kun sen osa-omistajaksi ja lopulta isännäksi tuli Eerikki Niemelä. Eerikki tuli taloon toiselta puolen Kemijokea Rapakon tilalta. Tilan nimen mukaan hänestä tuli Niemelä. Vuoden 1863 valtiopäivien kokoontumista valmistelevaan valiokuntaan valitut 48 jäsentä kokoontuivat tammikuussa Tätä parlamentaarista toimielintä kutsuttiin tästä syystä Tammikuun valiokunnaksi. Valiokunta kokoontui samassa huoneessa, keskusteli asioista yhdessä ja äänesti mies ja ääni -periaatteella. Se poikkesi säätyvaltiopäivien työskentelytavasta, jossa säädyt kokoontuivat ja tekivät päätöksiä erikseen. 31

32 Valiokunnan tehtävänä oli ensi sijassa asettaa tärkeys- ja kiireellisyysjärjestykseen ne asiat, joiden senaatti oli katsonut edellyttävän säätyjen hyväksymistä. Se otti kuitenkin kantaa myös siihen, kuinka lainsäädäntöä oli muutettava. Talonpoikien kannettaviksi oli 1860-luvun alkuun mennessä kertynyt rasitteita, joita ei voitu yhteiskuntarakenteen muututtua enää pitää kohtuullisina. Eerikki Niemelä esitti, että pappien palkkauksessa siirryttäisiin kymmenyksistä rahapalkkaan. Hän ehdotti myös kevennyksiä talonpoikien majoitus- ja kyyditysrasituksiin. Eerikki Niemelä vaati maakaupan vapauttamista. Hän suunnitteli itsekin kaupan perustamista omalle tilalleen. Niemelä puolusti talonpoikien viinanpoltto-oikeuden säilyttämistä. Kompromissina valiokunta esitti viinanpoltto-oikeuden antamista kunnille. Vuoden 1863 valtiopäivillä viinanpoltto-oikeudet päätettiin antaa valtiolle, jolta ne myöhemmin siirrettiin kunnille. Eerikki Niemelä kuului tammikuun valiokunnan liberaaleihin, jotka ajoivat Suomen valtiollisen elämän kansanvaltaistamista laajentamalla säätyjen oikeuksia. Tämä olisi merkinnyt Suomen itsehallinnon vahvistamista, sillä Venäjän määräysvalta maan asioihin olisi heikentynyt. Valiokunnan liberaalit esittivät yleisen tulosuostunnan ehdoksi sen, että senaatti ja Suomen Pankki asetetaan myös säätyjen valvontaan. He pyrkivät siis käyttämään budjettivaltaansa saadakseen keisarin ja säätyjen velvoitteet ja oikeudet määritellyiksi ajanmukaisella perustuslaillisella tavalla. Tätä valiokunta ei ehdottanut. Tammikuun valiokuntaa on kutsuttu Suomen ensimmäiseksi yksikamariseksi eduskunnaksi. Suomen kansan kollektiivinen muisti toimi perin huonosti, kun eduskunta juhli syksyllä 32

33 2013 suomalaisen edustuksellisen demokratian 150-vuotisjuhlaa. Valtiopäivät valmistellutta tammikuun valiokuntaa ei edes mainittu. Ensimmäisten valtiopäivien kokoontumista ylistettiin suomalaisen konsensuksen syntymisestä, kun säädyt pyrkivät niillä laajaan yhteisymmärrykseen. Tammikuun valiokunnassahan vuoden 1863 konsensus kuitenkin luotiin, kun säätyjen edustajat valmistelivat siellä yhdessä seuraavan vuoden valtiopäivien asiat. Säännöllisellä valtiopäivätoiminnalla oli suuri merkitys kansallisen yhteenkuuluvuuden ja kansallishengen syntymiselle. Suomi kehittyi kaikilla yhteiskunnan osa-alueella. Johan Vilhelm Snellman loi kansakunnalle filosofisen perustan ja johti sen valtiollista uudistustyötä luvulla saimme oman keskuspankin ja oman rahan. Maa alkoi teollistua ja kaupungistua. Liikenneolot kehittyivät. Kulttuurissa koettiin voimakas nousukausi. Luotiin edistyksellinen koulujärjestelmä. Kansanvallan toteutumista ajatellen oli tärkeää, että Suomen maaseudulle luotiin vuonna 1865 annetulla asetuksella kunnallishallinto. Se perustui seurakuntajakoon ja se jatkoi kansainvaltaisen paikallishallinnon perinnettä. Aluksi päätösvalta oli tosin rajattu niille, jotka maksoivat kuntien ylläpidon luvulla luotiin perusta Suomen ulkopolitiikan suurelle linjalle. Snellman esitti kirjoituksessaan Sota vai rauha Suomelle, että meidän ei tulisi astua samalle tielle kuin puolalaiset, jotka kapinoivat aseellisesti Venäjän vallanpitäjiä vastaan. Valtiollisella tasolla kansanvalta oli näennäistä. Säätyjen vaikutusvalta oli vähäinen. Keisari halusi pitää vallan omissa käsissään. Päätöksenteossa tarvittiin säätyjen yksimielinen suostumus. Myöhemmin säädyille annettiin aloiteoikeus: ne saattoivat esittää keisarille anomuksia. Senkin merkitys jäi 33

34 vähäiseksi. Säätyjen asema vaihteli sen mukaan, millainen keisari käytti päätösvaltaa ja mikä oli tilanne Venäjällä ja kansainvälisesti. Matti Niemelä valittiin valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajana vuosina 1888, 1891 ja Vuoden 1894 valtiopäiville hän ei ollut ehdolla sen vuoksi, että hänen vaalikelpoisuutensa asetettiin kyseenalaiseksi sillä perusteella, että hän toimi tuolloin hovioikeuden auskultanttina. Niemelän valtiopäiväura sattui vuosiin, jolloin Aleksanteri III ja Nikolai II toimivat Venäjän keisareina. Suomen valtiollinen asema ei ollut noiden vuosien valtiopäivätyössä esillä. Säätyjen edustajat saattoivat keskittyä yhteiskunnan uudistamiseen ja Suomen talouden vahvistamiseen. Vaikka Matti Niemelä kuului talonpoikien ryhmään, hän puuttui suhteellisen vähän maatalouskysymyksiin. Hänen toimintansa laaja-alaisuus johtui ainakin osittain siitä, että hän opiskeli 1880-luvulla oikeustiedettä. Niemelä oli aloittanut oikeustieteen opintonsa jo 1872, mutta joutunut keskeyttämään ne ottaakseen äidinkin kuoltua vastaan talon isännyyden. Niemelä jatkoi opintojaan vuonna Siihen vaikutti ratkaisevasti se, että hän oli ryhtynyt raittiusmieheksi. Niemelä valmistui oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1890 ja varatuomariksi vuonna Hän oli siis jo vuoden 1888 valtiopäivien aikaan opintojensa loppuvaiheessa. Juristina Matti Niemelä edisti valtiopäivillä yhtäältä talouselämän kehityksen kannalta tärkeitä lainsäädäntöhankkeita ja toisaalta yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta parantavia uudistuksia. Varsinkin sukupuolten välistä tasa-arvoa hän ajoi voimakkaasti. Koulutuspolitiikassakin Niemelä oli aktiivinen. Hän kannatti yhteiskouluja ja ajoi kunnille velvoitetta perustaa ja ylläpitää 34

35 kansakouluja. Raittiutta Niemelä pyrki kaikin tavoin edistämään. Pohjois-Suomen etuja hän ajoi muun muassa koulutuksen, elinkeinojen ja liikenneyhteyksien kehittämisen avulla. Rautatien rakentaminen ensin Kemiin ja Tornioon ja sitten Rovaniemelle oli tärkein yksittäinen hanke. Ensimmäinen sortokausi alkoi vuonna 1899 annetulla helmikuun manifestilla. Siitä lähtien säätyjen asema heikkeni, kun keisari pyrki yhtenäistämään Venäjän lainsäädäntöä ja hallintoa. * * * Tilanne ei muuttunut edes vuonna 1906 toteutetun eduskuntauudistuksen jälkeen. Keisari toimi edelleen itsevaltiaana. Eduskunnan tehtävä oli antaa tai evätä oma suostumuksensa ja tehdä anomuksia keisarille. Kun eduskunta ja keisari joutuivat vastakkain, hallitsija hajotti eduskunnan ja määräsi toimitettaviksi uudet vaalit. Eduskuntauudistuksella oli kuitenkin syvällinen merkitys suomalaiseen yhteiskuntaan, ja se oli jälleen yksi tärkeä askel kohti valtiollista itsenäisyyttä. Vuosina 2006 ja 2007 eduskunnassa vietettiin näyttävästi eduskuntauudistuksen 100-vuotisjuhlaa. Tässäkin paljastui kansakunnan ja kansaa edustavan eduskunnan kollektiivisen muistin heikkous. Juhlaistunnoissa puhuttiin aivan oikein naisten äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden käänteentekevästä merkityksestä. Tämä oli tärkeää senkin vuoksi, että Suomi oli tässä eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen kehityksen kärjessä. Edes ns. työväenpuolueiden puheissa ei huomattu korostaa sitä, että yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ansiosta täydet valtiolliset oikeudet ulotettiin myös työväestöön. Säätyvaltiopäivien aika- 35

36 kaudella äänioikeus oli ollut vain noin kymmenellä prosentilla niistä, jotka pääsivät nyt tasavertaisesti käyttämään valtiollista valtaa. Eduskuntauudistuksen ansiosta Suomen kansa alkoi kiinnostua valtiollisesta päätöksenteosta. Se vauhditti poliittisten puolueiden syntymistä, ja puolueet puolestaan alkoivat virittää yhteiskunnallista kiinnostusta kansan syvien rivien keskuudessa. Suomen puoluejärjestelmä muotoutui vaiheittain autonomian ajan lopulla ja itsenäisyyden alkuvuosina. Lähtökohtana oli säätyvaltiopäivien säätyjako. Politisoituminen yli säätyrajojen alkoi 1860-luvulla kielitaistelun merkeissä. Toinen vedenjakaja syntyi sortokaudella, jolloin oli otettava kantaa Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin. Lopulta ratkaisevaksi tekijäksi muodostui teollistumisen synnyttämä uusi yhteiskunnallinen luokkajako, joka mursi vanhan säätyjärjestelmän. Suomen kielen aseman vahvistamista vaatineet muodostivat 1860-luvulla suomalaisen puolueen. Sen vastapainoksi syntyi 1870-luvulla ruotsalainen puolue. Länsimainen liberalismi sai jo 1800-luvun lopulla jalansijaa ruotsalaisessa puolueessa. Sen piiristä lähti liikkeelle yritys muodostaa kielirajat ylittävä liberaalinen puolue. Hanke epäonnistui, mutta sen vaikutuksesta suomalaisessa puolueessa alkoi jo ennen vuosisadan vaihdetta näkyä merkkejä jakautumisesta vanhoillisiin ja vapaamielisiin. Myöhemmin nämä ryhmittymät kehittyivät vanhasuomalaiseksi ja nuorsuomalaiseksi puolueeksi. Routavuosina ruotsalainen puolue ja pääosa vanhasuomalaisista asettuivat kannattamaan myöntyvyyslinjaa venäläisiin vallanpitäjiin nähden. Nuorsuomalaiset yhdessä joidenkin vanhasuomalaisten ja ruotsalaiseen puolueeseen lukeutu- 36

37 neiden kanssa ryhtyivät puolestaan ajamaan jyrkkää perustuslaillista politiikkaa luvun loppupuolella alkanut nopea teollistuminen mursi sääty-yhteiskunnan luokkarakenteita ja synnytti uusia. Se vaikutti voimakkaasti puolue-elämän kehitykseen etenkin sen jälkeen, kun eduskuntauudistuksella siirryttiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Työväestön järjestäytyminen alkoi epäpoliittisena toimintana, jossa oli mukana lähinnä suomalaiseen puolueeseen kuuluneita. Vähitellen työväenliike politisoitui. Suomen työväenpuolue perustettiin vuonna Neljä vuotta myöhemmin Forssassa pidetyssä kokouksessa se muuntautui Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi, jolla oli sosialistinen periaateohjelma. Ulkomaiset esikuvat ja muihin maihin syntyneet työväenpuolueet vaikuttivat voimakkaasti työväenliikkeen syntyyn ja sen politisoitumiseen. Vaikutteita tuli erityisesti Venäjältä, Ruotsista ja Saksasta. Vuoden 1906 eduskuntauudistus vauhditti poliittisten puolueiden muodostumista. Äänioikeuden laajentuminen uhkasi ruotsinkielisen väestön asemaa. Sen turvaksi vuoden 1906 alkupuolella perustettu Ruotsalainen kansanpuolue sai kootuksi riveihinsä lähes kaikki kielivähemmistöön kuuluneet. Myös Maalaisliitto perustettiin vuonna Mukana oli suuri joukko ihmisiä, jotka olivat toimineet aiemmin nuorsuomalaisten riveissä. Toisin kuin muut puolueet, maalaisliitto syntyi alhaalta ylöspäin. Puolueella oli kaksi vahvaa juurta, toinen Pohjanmaalla ja toinen Karjalassa. Näissä maakunnissa oli vallalla lähes puhdaspiirteinen talonpoikainen maatalous. Maalaisliitto ei saanut aluksi sanottavaa kannatusta kartano-suomessa, poliittinen kenttä jakautui oikeistoon ja vasem- 37