Christer Pursiaisen juhlaesitelmä Historian Ystäväin Liiton vuosi-illallisilla Suomalaisella klubilla Helsingissä

Transkriptio

1 1 Christer Pursiaisen juhlaesitelmä Historian Ystäväin Liiton vuosi-illallisilla Suomalaisella klubilla Helsingissä Trotski ja kulttuuri Kunnioitettu puheenjohtaja, hyvät naiset ja herrat, arvoisa juhlaleisö. Suuret kiitokset kutsusta puhujaksi sekä vielä kirjani saamasta kunniamaininnasta. Valitsin aiheeksi Trotski ja kulttuuri, koska kirjassani tämän aihepiirin pitkälti sivuutin. Trotski oli kulttuurin saralla laaja-alainen toimija ja ajattelija. Taiteen piiriin Trotskin veti hänen vaimonsa Natalia, joka oli Sorbonnen yliopistosta valmistunut taideopiskeljíja. Vallankumouksen jälkeen Natalia perusti neuvostovaltion museolaitoksen.

2 2 Mutta Trotskin suurin ja aidoin kultuuriharrastus oli kirjallisuus. Muistelmissaan Trotski väittääkin olevansa taipumuksiltaan piemminkin kirjailija kuin poliitikko. Trotskin laaja tuotanto poliittisena tieto- ja pamflettikirjailijana on tunnettu. Trotskin varsinaiset kaunokirjalliset yritykset ovat harvassa, joskin omaelämäkerralliset tekstit ja monet journalistiset artikkelit ovat usein myös hyvää kirjallisuutta millä mittapuulla tahansa. Sen sijaan hän kunnostautui erityisesti kirjallisuus- ja taidekritiikin alueella. Trotski oli ehkä Marxin paras oppilas Leninin ohella. Mutta toisin kuin Lenin, joka ei juuri piitannut taiteista, kaunokirjallisuudesta tai muusta kulttuurista, muutoin kuin niiden propagandaarvon vuoksi ja jos piittasi, hän omasi

3 3 yhtäkaikki hyvin konservatiivisen taidemaun Trotski sovelsi marxismia myös kulttuuriin. Vuosien 1922 ja -23 kesät Trotski käytti kirjoittaakseen pääteoksensa aiheesta eli artikkelikokoelman Kirjallisuus ja vallankumous. Suurinpiirtein samaan aikaan sijoittuu toinen artikkelikokoelma Taide ja vallankumous, joka laajensi näkökulmaa kirjallisuuden ulkopuolelle. Trotskia pidetään yleisesti juuri kirjallisten harrastustensa vuoksi valistuneena, mitä hän olikin. Olisi silti väärin kutsua Trotskia vapaamieliseksi tai suvaitsevaiseksi. Hän oli kumminkin marxilaisissa rajoissa joustava ja kaukana niistä sosialistisen realismin puoluetoimitsijoista, jotka myöhemmin Stalinin valtakaudella tulivat määrittelemään Neuvostoliiton taidetta ja kulttuuripolitiikkaa. Aitona marxilaisena Trotski tarkasteli taidetta ja kirjallisuutta yhteiskunnan kehitysvaiheita vasten, joita puolestaan säätelivät

4 4 tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden kehitysvaiheet. Mutta Trotski irtisanoutui vulgaarimarxilaisista tulkinnoista, joissa taide heijastaisi suoraan taloudellista perustaa tai johtavan yhteiskuntaluokan etuja. Taidetta pitää lähestyä taiteena, kirjallisuutta kirjallisuutena Trotski sanoi sillä ne ovat aivan erityisiä ihmistoiminnan alueita. Tottakai, Trotski jatkoi, taiteessakin on luokkakriteereitä, mutta näitä kriteereitä tulee käyttää sopusoinnussa kyseessäolevan luovuuden alueen erityisten ominaisuuksen kanssa. Trotski arvosteli erityisesti vallankumouksen myrskyissä syntynyttä Proletkult -liikettä, joka lähestulkoon kielsi aiemman kulttuurin saavutukset. Trotski jopa avoimesti pilkkasi liikkeen edustajia sanoen, että nämä olivat saaneet maistaa hitusen

5 5 tiedonpuusta, mutta eivät onnistuneet yrityksessään peitellä alastomuuttaan. Muuan liikkeen edustaja oli esimerkiksi esittänyt, että Dante Alighierin Jumalainen näytelmä luvun alusta oli arvokas yksinomaan siksi, että se ilmaisi tietyn luokan psykologiaa tiettynä aikakautena. Trotskille tämä merkitsi samaa kuin repäistäisiin kyseinen teos irti taiteen piiristä, ei nähtäisi siinä sitä, mikä tekee siitä taidetta, tehtäisiin Danten runoelmasta pelkkä historiallinen asiakirja. Ei ole tietenkään kiellettyä, Trotski huomautti, tarkastella Jumalaista näytelmää kulttuurihistoriallisena asiakirjana tai esineenä. Mutta se on eri asia kuin sen tarkasteleminen taiteena. Taidetta Dantesta teki se, Trotski sanoi, että runoelma kykeni koskettamaan lukijan tunteita ja aisteja.

6 6 Danten teoksen taiteellinen arvo oli säilynyt vuosisatoja, sillä vaikka se oli kirjoitettu italialaisen keskiaikaisen kaupunkivaltion puitteissa, siinä oli tiettyjä ihmisille kaikkina aikoina yleisiä ja tärkeitä teemoja, erityisesti kuoleman olemus. Nämä piirteet olivat Trotskin mukaan kyseisessä teoksessa saaneet niin lavean ilmaisumuodon, että teos ylitti aikakautensa ahtaat rajat. Dante, joka oli aikansa tuote, oli samalla, Trotski tunnusti, taiteellisessa mielessä nero. Niinpä Jumalaisen näytelmän aikaansaama taiteellinen kokemus lukijassa ei johtunut siitä, että Dante edusti firenzeläistä pikkuporvaristoa vaan siitä huolimatta. Kun Trotski tällä tavoin puolusti klassista kirjallisuutta, monet olivat haltioissaan. Mutta eivät Proletkultin kannattajat. Trotski kysyi eräässä puhetilaisuudessa retorisesti: Ettehän voi kieltää, etteivätkö

7 7 Shakespeare ja Byron jotenkin puhuttele niin teidän kuten minunkin sielua? Salista huudettiin: Kyllä ne pian lakkaavat puhuttelemasta! Trotski sivalsi takaisin: Pikemmin uskon kumminkin tulevan ajan, jolloin ihmiset lakkaavat etsimästä Marxin Pääomasta ohjeita omalle käytännölliselle toiminnalleen ja Pääomasta tulee pelkkä historiallinen asiakirja yhdessä puolueohjelmamme kanssa. Toistaiseksi emme aio, Trotski painotti, vielä pistää Shakespearea, Byronia tai Pushkinia arkistoon, vaan tulemme suosittelemaan niitä työläisille. Trotskille huomautettiin usein, että miten bolshevikilla saattoi olla sama maku kuin valkokaartilaisilla. Jos jokin saa minut häpeämään, Trotski vastasi tällaiseen, ei se että löydän itseni näissä kiistoissa näennäisesti samasta veneestä jonkin

8 8 valkokaartilaisen kanssa, joka ymmärtää taidetta, vaan se että tämän valkokaartilaisen seuratessa joudun selittämään taiteen aakkosia puolueen lehden toimittajalle, joka muka kirjoittaa artikkeleita taiteesta. Marxilainen lähtökohta vaati Trotskia kuitenkin analysoimaan taidetta ja kirjallisuutta myös yhteiskuntansa ilmentäjänä. Kuten länsimainen ajattelu yleensä, marxismi näki valistuksen ja siihen liittyneen uskonpuhdistuksen henkisenä murroskautena, joka heijasti porvarillisen luokan ja sen mukana yksilökeskeisen ajattelun ja moraalin nousemista valtaan. Porvarillinen yhteiskunta hajoitti ihmissuhteet atomeiksi, ihmisen päämääräksi tuli ihmisen henkilökohtainen vapautus. Trotski sanoi, että tässä kulttuurissa ihminen asetti itsensä keskiöön ja tämä sama ajattelutapa heijastui taiteessa, niin Shakespearen näytelmissä kuin Goethen Faustissa.

9 9 Aihe riitti vuosisatoja, Trotski analysoi. Todellisuudessa kaikki nykykirjallisuus on vain tämän teeman laajentumia. Hyvät naiset ja herrat! Trotskin kirjallisuuskritiikin lähtökohta oli maailmankirjallisuus, mutta tarkemmat esimerkkinsä hän otti venäläisestä kirjallisuudesta. Bolshevikt perivät aiemmasta kulttuurista useita kirjallisuus- ja taidesuuntauksia. Trotski arvosti venäläistä klassista kirjallisuutta vaikka hän tosin saattoi uskaltautua arvostelemaan esimerkiksi Anton Tshehovia passiivisesta realismista. Mitä tulee hieman myöhempään vallankumousta edeltäneeseen kirjallisuuteen, Trotskin aikalaiskirjailijoihin, hän rohkeni olla arvosteluissaan itsevarmemmin pistävä.

10 luvun alun venäläinen kirjallisuusvaihe oli Trotskin mukaan rappeutunutta. Se keskittyi viljelemään tekniikkaansa, ilmentämään individualismia, symbolismia ja mystiikkaa. Rappeutuneisuuden eturivin edustaja Trotskille oli symbolistirunoilija ja kirjailija, rytmin mestari, Andrei Belyi. Belyin kuuluisin työ on romaani Peterburg, kirja jonka on sanottu ennakoivan joycelaista modernismia ja jota esimerkiksi Vladimir Nabokov piti eräänä 1900-luvun parhaana ja täydellisempänä teoksena. Trotski sen sijaan salli itsensä kirjoittavan, että Belyin sanallinen leikittely ei johtanut mihinkään. Belyin synti oli, että hänellä ei ollut hajuakaan vallankumouksellisuudesta. Ytimeltään hän oli realisti ja hengeltään konservatiivi, jolta oli vallankumouksen myötä maa kadonnut jalkojen alta ja joka oli siksi epätoivoinen.

11 11 Belyin rytmikäs proosa on kauheata, Trotski kirjoitti. Belyin lauseet eivät tottele sisäistä mittaa, vaan ulkoista, joka aluksi vaikuttaa vain tarpeettomalta ja myöhemmin alkaa väsyttää ja lopulta myrkyttää olemassaolon. Aavistus että lause päättyy rytmisesti, Trotski vaikeroi, on äärimmäisen ärsyttävää, aivan kuten unettomana odottaisi ikkunan toistuvaa kitinää. Symbolisti Belyi pyrkii löytämään sanoista, kuten pythagoralaiset numeroista, jonkin erityisen salaisen merkityksen. Siksi Trotski väitti Belyi ajautui umpikujaan sanojensa kanssa. Kaikkein jyrkimmin Trotski tuomitsi niin sanotun formalismin. Tämä taidesuunta oli kiinnostunut taiteen muodosta, se näki taiteen puhtaana, pelkkänä taiteena.

12 12 Mutta olisi typerää kuvitella, Trotski huomautti formalisteista, että taide voisi olla riippumaton tai välinpitämätön yhteiskunnasta, sen valtarakenteista ja jännitteistä. Ei, ylipäätään ei ole mitään puhdasta taidetta, Trotski julisti. Mutta venäläisen kuolevan porvarillisen taiteen ja Trotskin kaipaaman vallankumouksellisen, uuden taiteen, välimaastoon oli kasvanut sellainen taiteenala, joka oli läheisemmässä yhteydessä lokakuun vallankumoukseen. Tämän suuntauksen edustajia Trotski kutsui myötäilijöiksi. Tätä ryhmää ja sen jäseniä erikseen oli näet hänen mukaansa mahdotonta ajatella ilman vallankumousta, vaikka samalla he eivät edustaneet vallankumouksen taidetta. Kukin myötäilijäryhmän jäsenistä oli joutunut kosketuksiin vallankumouksen kanssa, Trotski

13 13 totesi, mutta he eivät ymmärtäneet sitä kokonaisuudessaan. Kommunistinen aate oli heille vieras. Myötäilijöden katse ei pysähtynyt työläiseen vaan he vilkuilivat toiveikkaasti tämän olan yli talonpoikaan. Ehkä nykyisin kuuluisin niistä, jotka Trotski lukee tähän ryhmään, on runoilija Sergei Jesenin. Vaikka esimerkiksi jotkut Jeseninin runoista, Trotski kirjoitti, eivät ole niin kamalia, Jesenin oli juurtunut juuri talonpoikaisestetiikkaan. Talonpoikaisuus ilmeni eri kirjoittajilla eri tavoin, mutta koko koulukunta edusti, Trotski nälvi, vallankumouksen narreja ja myöhästyneitä slavofiileja, jotka rajoittivat Venäjän vallankumouksen talonpoikaismaan kapinaksi. Aleksander Blok on yksi niistä runoilijoista, jotka Trotski kytki hengeltään myötäilijöihin.

14 14 Blokia hän käsitteli kumminkin erillisenä tapauksena, päätä pidempänä muita venäläisiä runoilijoita, ja ehkä vain Pushkinista seuraavana. Blokin erotti muista myötäilijöistä jo se, että hän on sukupolven vanhempi näitä ja tehnyt uraa ennen vallankumousta. Lisäksi Blok kuoli jo vuonna Blok, toisin kuin monet hänen runoilijaystävänsä ja tukijansa, hyväksyi vallankumouksen, ainakin osittain, vaikka turvallisuuspoliisi Tsheka ei jättänytkään häntä rauhaan. Blokin runo Kaksitoista vuodelta 1918 muodostui vallankumouksen ylistykseksi. Kaksitoista bolshevikkisotilasta, aivan kuten kaksitoista apostolia, marssivat Blokin rytmittäminä läpi vallankumouksellisen Pietarin. Trotski piti Blokia arvossa, vaikka tuomitsi tämän symbolismin ja mystisismin.

15 15 Kaksitoista ei edustanut Trotskille kuitenkaan vallankumouksen runoutta, vaan se oli joutsenlaulu individualistiselle taiteelle joka astui vallankumouksen puolelle. Blok ei missään nimessä ollut yksi bolshevikeista, Trotski selitti, mutta hän astui meitä kohti. Blokin runo Kaksitoista oli siitä huolimatta, Trotski kirjoitti, aikakautemme tärkein teos ja se elää ikuisesti. Kaikkein näkyvin ja suosituin koulukunta Neuvosto-Venäjällä 1920-luvun alussa oli futurismi. Suomessa vastaavaa koulukuntaa edusti Tulenkantajat, joskin vuosikymmenen myöhemmin. Venäjälle futurismi tuli jo ennen vallankumousta heijastamaan taiteessa modernia, teknologiaa, edistystä.

16 16 Trotskille futurismi johon hän kirjallisuudessa luki muun muassa Vladimir Majakovskin oli avantgardisuudestaan huolimatta pohjimmiltaan syntyisin porvarillisen taiteen pyörteistä. Venäläinen futurismi kypsyi silti ajallisesti rinnan vallankumouksen kanssa, ne kehittyivät yhtaikaa kummankin kypsymisvaiheessa, millä oli tietty vaikutus tähän koulukuntaan. Tietenkään nuori futuristi, Trotski pilkkasi, ei mennyt tehtaisiin tai kaivoksiin, vaan piti suurta ääntä kahviloissa, löi nyrkkiä korokkeella, puki ylleensä keltaisen puseron, maalasi poskensa ja nosti nyrkkinsä arkaillen koholle. Mutta venäläisen futurismin erikoisuus oli, Trotski sanoi, että vallankumous puhkesi ennen kuin futurismi pääsi eroon lapsentaudeistaan, ennen kuin siitä tuli virallista ja harmitonta tunnustettua taidetta. Niinpä vallankumous kohtasi futurismin, joka oli yhä kapinallinen ja vastusti vanhoja arvoja. Tämä tilanne ajoi futurismin vallankumouksen syliin.

17 17 Majakovski tuli tätä oikopolkua pitkin vallankumouksen luo, Trotski totesi. Myötäilijän Majakovskista kumminkin teki se, että hän omaksui vallankumouksen ja imi sen sykkeen, mutta ei silti luopunut aiemmasta porvarillisesta sankarillisesta individualismista. Tämä moite ei silti estänyt Trotskia myöntämästä, että Majakovski oli suunnaton lahjakkuus, jolla oli kyky kääntää moneen kertaan nähdyt asiat siten, että ne näyttivät uusilta. Majakovski käsitteli kieltä mestarillisesti täysin omien lakiensa mukaan, Trotski kehui, minkä kaikkien tuli myöntää, pitivät he siitä tai eivät. Monet Majakovskin kuvat, fraasit ja ilmaisut, Trotski ylisti, ovat astuneet kirjallisuuteen ja pysyvät siellä pitkän ajan, jos eivät jopa ikuisesti. Hänellä on oma rakennelmansa, oma mielikuvituksensa, oma rytminsä ja poljentansa.

18 18 Futurismi ei silti hylännyt yhteiskunnallista juurtaan, porvarillista boheemisuutta, Trotski kritisoi. Tosin tämä boheemisuus heijastui vanhan perinteen hylkäämisenä. Mutta juuri siksi, Trotski huomautti, futurismin sanoman mielettömyys tuli ilmeiseksi, jos sitä tarjottiin työväenluokalle. Työväenluokalla ei näet ollut mitään perinteitä taiteen ja kirjallisuuden alueella, ei se voinut tehdä pesäeroa Pushkiniin! Ylipäänsä futuristeilla ei ollut mitään uutta sanottavaa, Trotski valitti, ainoastaan vanhan kieltäminen. Ongelma ei ollut siinä, että futuristi kielsi vanhan intelligentsian perinteen, vaan juuri siinä että se ei ollut osa vallankumouksellista perinnettä. Mutta tilanne ei ollut toivoton.

19 19 Futurismilla oli Trotskin mukaan mahdollisuus uudesti syntymiseen, aitoon liittymiseen vallankumouksen osaksi ja uuden taiteen luomiseen. Tämä oli eritoten merkityksellistä, koska kukaan ei voinut kieltää futurismin saavutuksia taiteen alueella, erityisesti runoudessa. Majakovskin esimerkki vaikutti suoraan tai epäsuorasti yli suuntausten ja koulukuntien, Trotski sanoi, erityisesti Proletkultin työläisrunoudessa. Futurismin kiinnostus kieleen sinänsä oli erityisen tärkeä, uutta muotoa luova tekijä kirjallisuudessa. Arvoisa yleisö Trotski kirjoitti kirjansa Kirjallisuus ja vallankumous eri osat ensin pitkinä artikkeleina Pravdaan. Ensimmäiseksi hän julkaisi ne, joissa hän arvioi myötäilijöitä, futuristeja ja muita avantgardistisia koulukuntia.

20 20 Se että Trotski luokitteli nämä koulukunnat suuntauksiksi, jotka eivät olleet aidosti vallankumouksen kirjallisuutta, otettiin ylistysten kera vastaan Proletkultin kirjailijoiden ja toimitsijoiden piirissä. Mutta ylistys vaihtui pettymykseksi, kun Trotski julkaisi loppuosan kirjastaan. Hän ei nostanutkaan Proletkultin koulukuntaa jalustalle vaan päinvastoin tyrmäsi sen. Trotskin tavoittelema uusi taide oli ensin vallankumouksellisen siirtymäkauden taidetta, joka muotoutuisi proletaarisen diktatuurin olosuhteissa. Vasta yhteiskunnan muuttumisen myötä, sosialismin kehittymisen kera, syntyisi aito sosialistinen taide. Sosialistisen luokattoman yhteiskunnan perusta oli solidaarisuus ja tuleva sosialistinen kirjallisuus ilmentäisi tätä solidaarisuutta.

21 21 Sellaiset porvarillisen kirjallisuuden tekopyhät teemat kuten pyyteetön ystävyys, lähimmäisenrakkaus, myötätunto muuttuisivat Trotskin mukaan puhtaiksi ja aidoiksi vasta sosialistisessa kirjallisuudessa. Sosialistinen yhteiskuntakaan ei silti tarkoittanut kaikkien ristiriitojen häviämistä, tylsän tasaista ja kiihkotonta elämää, jota vastaavasti taide kuvastaisi. Ei, sosialismissa yksinomaan luokkavastakohtaisuudet häviäisivät ja tähän vastakkainasetteluun perustuvat kiistat poistuisivat. Mutta väittely ja toiminta erilaisten kilpailevien hankkeiden ympärillä, erilaisten teorioiden ja hypoteesien välillä, kamppailu erilaisten taiteellisten tai muiden suuntausten puolesta ja vastaan jatkuisivat. Trotski julisti, että vaikka ihmiset olisivat osapuolia näissä väittelyissä, he eivät olisi enää

22 22 luokkansa edustajia eikä kilpailua leimaisi ahneet luokkaedut. Taistelu olisi täysin ideologista, kaikki tavoittelisivat yhteistä menestystä, vaikka olisivatkin eri mieltä. Tämä ei Trotskin mukaan millään muotoa tarkoittaisi sitä, että tällainen kamppailu ei olisi dramaattista ja intohimoista. Taide ei tulisi kärsimään virikkeiden puutteesta, vaan päinvastoin, sosialismi vapauttaisi ihmisen yksilöllisyyden ja luovuuden luokkasitoutuneisuuden kahleista. Tähän oli, Trotski myönsi, vielä pitkä matka ja siksi sosialistista taidetta oli edeltävä vallankumouksellinen taide, siirtymäkauden kulttuuri. Sekin näytti vasta ensimmäisiä viitteitä tulemisestaan.

23 23 Uusi taide ei ollut, Trotski sanoi 1920-luvun puolivälissä, vielä löytänyt itsetietoisuuttaan. Tämä itsetietoisuus löytyisi taiteen ja yhteiskunnallisen kehitysvaiheen suhteesta. Proletkultin työläiskirjailijoiden harmiksi Trotski lausui, että se, että työläinen kirjoitti runoja, ei tehnyt siitä vallankumouksellista kirjallisuutta. Trotski mainitsi esimerkkinä työläiskirjallisuudesta säkeet, joita työläiset sepittivät julistaakseen työväenjuhlaa vappua. Säkeet olivat sinänsä tärkeitä kulttuurihistorian näkökulmasta, koska ne ilmaisivat työväenluokan vallankumouksellista heräämistä. Mutta tämä oli poliittinen ilmiö pikemminkin kuin kirjallinen. Säkeet edesauttoivat vallankumousta, mutta eivät tuoneet mitään lisäarvoa kirjallisuuteen. Taiteellinen luovuus laahasi, Trotski sanoi, oman luontonsa mukaisesti yhteiskuntasuhteiden perässä, se kompuroi jäljessä kainalosauvoilla

24 24 verrattuna luokkatietoisuuteen, politiikkaan, talouteen. Looginen ymmärtäminen ja ilmaisu oli yksi asia, paljon vaikeampi oli uudelleen rakentaa ihmisen koko sisäinen, alitajuntainen kokemusmaailma ja löytää tälle taiteellinen ilmaisumuoto. Taidetta ei voi lähestyä samoin kuin politiikkaa, Trotski mainitsi eräässä kokouksessa, ei siksi että taiteellinen luomistyö olisi uskonnollinen riitti tai jotakin mystillistä, kuten joku täällä ironisesti sanoi, vaan koska sillä on omat kehityslakinsa, ja ennen kaikkea koska taiteellinen luomistyö tapahtuu pitkälti alitajuisesti hitaammin, tyhjäkäynnillä, vähemmän hallitusti ja ohjatusti, juuri koska se on alitajuista. Sanan laajassa merkityksessä vallankumouksellinen taide ja kirjallisuus oli Trotskille realismia, sillä se ei voinut nojautua mystiikkaan kuten uskontoon.

25 25 Tämä uusi taide olisi myös, Trotski katsoi, ristiriidassa pessimistisen epäilyn ja henkisen romahduksen kanssa. Se olisi realistinen, aktiivinen, äärimmäisen kollektivistinen ja täynnä rajatonta luovaa uskoa tulevaisuuteen. Siksi uusi, vasta syntyvä vallankumouksellinen taide ja kirjallisuus eivät voisi olla ilmaisematta vallankumouksellisen ajan perusvirettä. Tähän kuuluivat myös siirtymävaiheen yhteiskunnan kouristukset. Marxilainen käsitys taiteen riippuvuudesta yhteiskunnallisista valtasuhteista ja ristiriidoista ei silti Trotskin mukaan tarkoittanut puolueen halua sanella taiteelle sen tehtäviä ja muotoja yksityiskohdissaan. Puolueen politiikka taiteessa siirtymäkauden aikana tuli olla auttaa erilaisia ryhmiä ja koulukuntia tulemaan vallankumouksen puolelle ja ymmärtämään oikein sen historiallinen tarkoitus.

26 26 Trotski tosin rajoitti tätä suhteellista suvaitsevaisuutta ja asetti taiteelle poliittiset rajat: puolue ei voisi sallia taiteen vihamielistä poliittista käyttöä vallankumousta vastaan vihollisten toimesta. Mutta itse taiteen kehittyminen, sen taistelu uusien ilmaisukeinojen puolesta, ei ollut puolueen tehtävä eikä myöskään sen murhe. Puolueen ei pitänyt määrätä ketään suorittamaan taiteen valvontatehtävää. Vaikka tietty yhtymäkohta taiteen, politiikan, tekniikan ja talouden välillä oli olemassa, sen jälkeen kun taidesuuntaus, taiteilija tai kirjailija oli asetettu ehdottoman valinnan eteen, vallankumouksen puolesta tai sitä vastaan ja valinnut vallankumouksen taiteelle tuli antaa täysi vapaus itsemääräämisen omalla alueellaan. Taiteen ei tietenkään pitänyt kuvata vain savupiippua tai vastustaa pääomaa, Trotski selvensi.

27 27 Mutta ollakseen juurtunut vallankumoukseen, taiteen piti ymmärtää asettaa vallankumouksellisen luokan taistelu, proletariaatti, keskipisteeseen. Kukaan ei aikonut määrätä runoilijalle aiheita, jokainen kirjoittakoon mitä ajattelee, Trotski sanoi. Mutta vaikkakin taide ja kirjallisuus olivat itsenäisiä, taiteilija tai kirjailija joka luo teoksen, ja katsoja tai lukija joka kokee sen, eivät olleet irrallaan toisistaan. Tämä psykologinen yhdysside juontui yhteiskunnallisista suhteista. Trotski määritteli vallankumouksellisen taiteen yleisen tehtävän siten, että taiteen oli heijastettava proletariaatin yhteiskunnallista vallankumoustehtävää, annettava sille taiteellinen muoto. Ei siksi että valtio velvoittaa tähän, vaan siksi että se on historian vaatimus, Trotski julisti.

28 28 Taide tai kirjallisuus ei voinut ohittaa tai paeta tätä tehtävää. On aivan totta, Trotski sanoi, että marxismin perusteella ei voi aina päättää, pitääkö jokin taideteos hyväksyä tai hylätä. Taideteosta on ensi kädessä arvioitava sen omien lakien, taiteen lakien mukaan. Mutta marxismi yksin selittää, Trotski väitti, miksi ja miten tietty suuntaus taiteessa palautuu tietyn ajanjakson historiaan, toisin sanoen, mikä aiheutti kyseiselle taiteelliselle muodolle kysynnän. Taide syntyy luokan ja sen taiteilijan jatkuvassa jokapäiväisessä kulttuurisessa ja ideologisessa keskinäissuhteessa. Aristokratialla tai porvaristolla ei ollut taiteilijoidensa kanssa ristiriitaa päivittäisessä elämässä.

29 29 Porvarillinen taiteilija eli yhä porvarillisessa ympäristössä, hengitti porvarillisten salonkien ilmaa ja imi siitä inspiraationsa. Tämä ympäristö ravitsi hänen luomistyönsä alitajuisia virtauksia. Mutta Neuvosto-Venäjän proletariaatti ei pystyisi tarjoamaan samanlaista jalostunutta kulttuuriympäristöä ja hengenravintoa oman luokkansa taiteen kukoistukselle. Trotski totesi, että tämän luokan oli toistaiseksi pakko kuluttaa parhaat voimansa poliittisessa taistelussa, talouden uudelleen rakentamisessa, perustavien kulttuuritarpeiden tyydyttämisessä, lukutaidon puolesta kamppailussa, taistelussa kurjuutta ja syfilistä vastaan. Edes työläiskirjailijat, Trotski suututti Proletkultin kirjailijoita, jotka omistautuivat taiteelliselle työlle, eivät näissä oloissa löytäneet yhteyttä oman luokkansa kanssa, vaan heidän oli pakko erottua oman luokkansa ympäristöstä, hengitettävä samaa ilmaa kuin myötäilijät.

30 30 Niinpä Trotski näki 1920-luvun alussa, että Proletkultin työläiskirjailijoista ei syntynyt mitään uutta taidetta, vaan he edustivat vain yhtä kirjallisuussuuntausta muiden joukossa. Aitoa proletaarikirjallisuutta, uutta vallankumouksellista taidetta ei luotaisi kirjallisuudesta innostuneiden työläisten opintokerhoissa. Trotski jopa pilkkasi Proletkultin kirjalijoita, hyvänä esimerkkinä siitä taipumuksksesta jolla Trotski hankki vihamiehieä: Haluatte puolueemme siunaavan virallisesti pienen taiteellisen tehtaanne proletariaatin nimissä. Luulette että kun olette istuttaneeet tarhapavun kukkaruukkuun voitte kasvattaa proletaarisen kirjallisuuden puun. Ei se näin mene. Ei mikään puu kasva tarhapavusta. Mikä sitten olisi Trotskin tie eteenpäin, jos se ei ollut Proletkult mutta ei liioin stalinilainen sosialistinen realismi?

31 31 Huomautettakoon, että jälkimmäinen oppi otettiin käyttöön Trotskin jo asuessa maanpaossa. Neuvostoliiton Kirjailijaliitto hyväksyi sosialistisen realismin vuonna 1934 ja siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Trotski kommentoi sosialistista realismia luvun loppupuolella. Se oli hänen mukaansa jonkun puoluetoimitsijan keksimä, eikä ollut sen paremmin proletaarinen kuin marxilainenkaan. Se oli ainoastaan heijastus stalinilaisesta henkilöpalvonnasta. Todella vallankumouksellinen puolue ei kyennyt eikä haluaisi, Trotsi kirjoitti, ottaa itselleen tehtäväksi johtaa ja vielä vähemmän komentaa taidetta, ei ennen valtaantuloa eikä sen jälkeen. Vain ylimielisen, kyvyttömän ja totalitaarisesta vallasta myrkyttyneen byrokraatin päähän oli Trotskin mukaan saattanut tulla tällainen

32 32 pyrkimys, joka oli proletaarisen vallankumouksen vastakohta. Taide, kuten tiedekin, Trotski sanoi, ei yksinomaan välttäisi ohjeita vaan sen olemus oli olla sietämättä niitä. Taiteellisella luomistyöllä oli omat lakinsa jopa silloin kun se tietoisesti palveli yhteiskunnallista liikettä. Sosialistisen realismin tehtävä sen sijaan oli rajoittua piirtämään Stalinin ikonia tai muovaamaan Voroshilovin hevosta, Trotski irvaili. Hyvät naiset ja herrat Trotskin vastaus oli, että uuteen taiteeseen ei ollut oikotietä. Trotski tarjosi jo vuonna 1924 ratkaisuksi proletariaatin kulttuurin yleisen tason nostamista. Vasta kun tämän luokan kulttuuritaso oli tarpeeksi korkea, se synnyttäisi itsessään

33 33 taiteilija- ja kirjailijapolven, joka oli aidossa yhteydessä siihen ja joka saisi siitä ravintonsa. Niinpä sellaiset perusasiat kuten lukutaidon kasvattaminen, koulutus, erityiskurssit työläisille, elokuva, päivittäisen elämän uudelleen järjestely, kultuurillisen tason edistäminen ne olivat Trotskin mukaan avaimet vallankumoukselliseen taiteeseen ja kirjallisuuteen. Trotskilla oli selkeä näkemys siitä, mikä neuvostovaltion arjessa ja arjen kulttuurissa oli vialla. Hän kirjoitti 1920-luvun alussa paljon työläisen työstä, arkipäivän ongelmista, kansankulttuurista, oikeudenmukaisuudesta ja sukupuolten tasa-arvosta. Hän jopa julkaisi kirjankin nimeltä Arkielämän ongelmat. Kirjasssaan Trotski esittäytyi yhtäaikaa diktaattorina, kansakoulunopettajana ja feministinä. Trotskin mielestä perusongelma oli, että vallankumouksen tehnyt venäläinen työläinen oli

34 34 kulttuurissa alemmalla tasolla kuin länsieurooppalainen. Historia, Trotski muistutti, ei anna mitään ilmaiseksi. Poliittinen kumous tuli Venäjällä helposti; sitäkin vaikeampaa venäläiselle työläiselle oli kulttuurinen vallankumous, sosialistinen arkipäivän rakennustyö. Länsieurooppalainen työläinen oli kyennyt porvarillisen järjestelmän puitteissa kehittämään kulttuuria itsessään. Tästä syystä länsieurooppalainen työväenluokka monesti vaistomaisesti puolusti kapitalistista vapautta ja demokratiaa, Trotski sanoi. Sen sijaan venäläinen porvaristo ei koskaan pystynyt antamaan työväenluokalle mitään. Juuri tästä johtui se helppous, Trotski korosti, jolla venäläinen työväenluokka heitti porvaristonsa syrjään. Mutta vaikka Venäjä oli valmis sosialistiseen vallankumoukseen, se ei ollut valmis omin voimin

35 35 sosialismiin, vielä vähemmän kommunismin rakentamiseen. Kommunistinen teoria oli Trotskin vuonna 1923 esittämän arvion mukaan muutaman kymmenen vuotta meidän jokapäiväistä venäläistä todellisuutta edellä joillakin alueilla jopa vuosisadan edellä. Tästä johtui jännite joka syntyi perinteen ja uusien aatteiden välille. Poliittinen muutos oli tapahtunut, mutta venäläinen moraali oli yhä juurtunut menneisyyteen. Perinteinen tietoisuus, joka nojautui uskontoon ja uskomuksiin, ja uusi sosialistinen tietoisuus, jota ohjaisi järki, olivat ristiriidassa. Mikä ratkaisuksi? Oli aloitettava pohjalta, arkipäivän elämästä ja tavoista.

36 36 Juoppo aviomies ja uskonnollinen vaimo edustivat Trotskille perinteistä venäläistä kulttuuria ja moraalia. Mutta sekä votka että kirkko olivat tarpeettomia ja joutivat romukoppaan, Trotski saarnasi. Miten sitten täyttää vapaa-aika? Yksi Trotskin lyhyistä kirjoituksista on otsikoitu Votka, kirkko ja elokuva. Juuri elokuva näyttäytyi Trotskille patenttiratkaisulta. Se oli työläiselle helposti omaksuttava viihdyke ja siihen saattoi liittää propagandistisia aineksia. Tässä on työkalu joka meidän on varmistettava maksaa mitä maksaa, hän kirjoitti. Toisessa artikkelissaan Trotski puolestaan saarnasi koulumestarimaisesti kiroamista ja huonoa kielenkäyttöä vastaan.

37 37 Seuraavassa kirjoituksessa hän pohti teitittelyä ja sinuttelua puna-armeijassa. Sitä seuraavassa artikkelissa aiheena on täsmällisyys. Vain tällaisiin asioihin puuttumalla, Trotski ajatteli, venäläinen kulttuuri ja moraali kohottautuvat hiljalleen vallankumouksen vaatiman kulttuurin ja moraalin tasolle. Vasta silloin uusi sosialistinen taide ja kirjallisuus saisi mahdollisuuden itää, kasvaa ja kukoistaa. Hyvä juhlayleisö! Trotski ei juuri tehnyt kulttuuripolitiikkaa luvun alun artikkelikokoelmien Taide ja vallankumous sekä Kirjallisuus ja vallankumous jälkeen, vaikka hän kirjoittikin silloin tällöin kirja-arvosteluja. Kun hän Kazakhstanin, Turkin, Ranskan ja Norjan karkotusvaiheiden jälkeen sai muralistimaalari Diego Riveran ansiosta turvapaikan Meksikossa

38 , juuri tuttavuus Diegon ja hänen taidemaalarivaimonsa Frida Kahlon kanssa sekä näiden ympärillä kiehuva taiteilijaelämä toivat kulttuurin jälleen kiinteäksi osaksi Trotskin elämänpiiriä. Tilaisuus palata kulttuuripolitiikan tekoon tuli eritoten, kun ranskalainen André Breton taidemaalarivaimoineen saapui Meksikoon huhtikuussa 1938 Diegon ja Fridan vieraaksi. Sivumennen sanoen Frida, jonka lyhyt salasuhde Trotskin kanssa oli jo tuolloin ohitse, aloitti kiihkeän romanssin Bretonin vaimon kanssa. Breton, tämä 42-vuotias kirjailija, taidekriitikko ja lehtimies oli vuoden 1924 manifestillaan perustanut surrealistisen liikkeen. Seurasivat Trotskien, Riveran, Kahlon ja Bretonien yhteiset piknikit ja kulttuuriretket lähikaupunkeihin. Niiden sävy oli, että Trotski luennoi muille.

39 39 Usein hän katsoi jo sosialismin olan ylitse kommunistiseen yhteiskuntaan. Trotskin teesi oli, että kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole enää taidetta, elämä itse muuttuisi taiteeksi. Tanssin tai tanssijoiden sijasta kaikki ihmiset liikkuisivat harmonisesti, taulujen sijasta joka talo olisi maalattu taideteokseksi. Trotskin lyhyen tähtäimen taka-ajatuksena oli kumminkin saada Breton puolelleen perustamaan vasemmistolaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden liittoa, joka vastaisi stalinismin ja sosialistisen realismin haasteeseen. Niinpä hän vihjaisi yhteisestä julistuksesta, jolla tällainen liike käynnistettäisiin. Breton lupaili tehdä ensimmäisen version. Lopulta, monen mutkan jälkeen, tämä boheemi saikin sellaisen aikaan.

40 40 Parisivuinen julistus, joka sai nimekseen Manifesti: Kohti vapaata vallankumouksellista taidetta, ja joka julkaistiin Bretonin ja Riveran nimissä, vaikka jälkimmäisellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, oli lähtölaukaus Bretonin johtamalle trotskilaiselle taidepoliittiselle liikkeelle, mikä saavuttikin tiettyä menestystä. Valmiista versiosta vajaa puolet oli Trotskin käsialaa, loput Bretonin. Kummankin osuus on helposti tunnistettavissa, mikäli tuntee jomman kumman kirjoitustyylin ja ajatukset. Trotski toisti jo 1920-luvun alussa muotoileman taidekäsityksensä. Bretonin kontribuutio julistukseen sekoitti siihen surrealismin aineksia niin, että lopputulos oli varsin kummallinen. Päätän esitykseni kyseisen julistuksen iskulauseisiin, jotka olivat yhtä ristiriitaisia kuin Trotski itsekin:

41 41 Ei mitään auktoriteettiä, ei sanelua, ei vähintäkään jälkeä ylhäältä annetuista käskyistä!... Taiteen ylin tehtävä omana aikakautenamme on osallistua aktiivisesti ja tietoisesti vallankumouksen valmisteluun... Riippumaton taide vallankumouksen puolesta! Vallankumous taiteen täydellisen vapautumisen puolesta! Kiitos mielenkiinnosta! Esitykseni on ladattavissa kotisivuiltani