118 2/2000. Mitä se on se kasvatus?

Transkriptio

1 118 2/2000 Risto Ikonen Mitä se on se kasvatus? IKONEN, RISTO MITÄ SE ON SE KASVATUS? Kasvatus 31 (2), Termille kasvatus ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Sen sijaan eri kirjoittajat ovat luonnehtineet kasvatusta eri tavoin. Voidaankin puhua erilaisista kasvatuskäsityksistä. Tieteentekijät ovat muotoilleet erilaisia kuvauksia kasvatuksen ominaisluonteesta. Jotkut luonnehdinnoista ovat osin ristiriidassa keskenään. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että itse kasvatuksen käsite olisi välttämättä epämääräinen, vaikeasti määriteltävissä. Kyse on pikemminkin siitä, että erilaiset kasvatuskäsitykset tiettyjen kirjoittajien tiettynä aikana esittämät kasvatusta koskevat luonnehdinnat eivät ole sovitettavissa toisiinsa. Ja se taas, että eri kasvatuskäsitykset eivät ole yhteismitallisia, ei merkitse sitä, etteikö yksittäinen kasvatuksen käsitettä koskeva kuvaus voisi olla täsmällinen ja yksiselitteinen. Sitä vastoin yleisen määritelmän muotoileminen on jo paljon hankalampaa ellei kerrassaan mahdotonta. Tähän tässä artikkelissa kuitenkin pyritään. Artikkelin alussa esitellään joitakin kasvatusta koskevia luonnehdintoja ja tuodaan esiin niihin sisältyviä ongelmakohtia. Tämän jälkeen pohditaan, miksi termin kasvatus merkityssisältöä on niin vaikea määritellä. Lopuksi annetaan kasvatukselle yleinen määritelmä sellaisena kuin se ylipäätään voidaan antaa. Asiasanat: kasvatuksen teoria, käsitteet ja käsitykset, kasvatuksen käsite Kasvatuksen käsite vai kasvatuskäsityksiä? Kasvatus on ilmiönä yleisinhimillinen. Kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina ihminen on kasvattanut ja tullut kasvatetuksi. Ilmiön tärkeydestä kertonee jotain sekin, että sitä tutkii oma tieteenalansa. Mielenkiintoista kyllä, tieteellinenkään ilmiökenttään paneutuminen ei ole kyennyt tuottamaan yksiselitteistä, saati erityisen erottelukykyistä määritelmää termille kasvatus. Nähdäkseni tämä ei johdu niinkään ilmiön vaikeaselkoisuudesta kuin siitä tavasta, jolla kasvatukseksi kutsumaamme inhimillisen todellisuuden osa-aluetta on yritetty lähestyä. Tässä artikkelissa pyrin etsimään vaihtoehtoista näkökulmaa kasvatuksen problematiikkaan. Etsintä käynnistyköön aiemmista määrittely-yrityksistä. Suomalaisittain katsottuna kenties tunnetuin kasvatusta koskeva luonnehdinta löytyy J. Hollon teoksesta Kasvatuksen teoria, jossa todetaan ykskantaan, että kasvatus on kasvamaan saattamista (Hollo 1927, 64, ). Näyttää siltä, että joidenkin mielestä tämä kelpaa oikein hyvin kasvatuksen määritelmäksi.

2 2/ Näinhän asia ei sentään ole. Hollon toteamus on aivan liian utuinen ollakseen ilmiön yleispätevä luonnehdinta, eikä se siten pysty täyttämään tieteelliselle käsitteenmuodostukselle asetettuja kriteerejä. Se muistuttaakin enemmän runon kuin tieteen kieltä. Lisäksi toteamusta ei voi ylipäätään ymmärtää tuntematta asianomaista tekstiyhteyttä. Kyseisessä kohdassahan Hollo kuvaa kasvamista luontoperäisenä ilmiönä, jolloin kasvatuksen tarkoituksena on lähinnä luoda tilaa luonnollisten kasvatusmahdollisuuksien toteutumiselle. Näin ajateltuna kasvatusta voidaan pitää inhimillisen kehityksen sosiaalisena ulottuvuutena. (mt ) Mutta täsmennettynäkin Hollon tarjoama luonnehdinta jättää kasvatuksen käsitteen aivan liian hämäräksi. Tieteen kieli edellyttää eksplikoidumpaa esitystapaa. Ilmiölle on pyrittävä antamaan yleispätevä luonnehdinta. Miten tällaiseen yleispätevyyteen voitaisiin päästä? Määrittelevien piirteiden esittäminen on yksi tapa täsmentää tietyn käsitteen merkityssisältöä. Määrittelevien piirteiden avulla voidaan selvittää, kuuluuko jokin olio tai ilmiö käsitteen alaan vai ei. (ks. Hilpelä 1998, ) Tätä periaatetta voidaan soveltaa myös kasvatuksen käsitteeseen. Tällöin tehtävänä on hahmotella olennaiset kasvatusilmiön tunnuspiirteet, luonnostella sen olemuksellinen ydin. Tämän ei tarvitse merkitä sitä, että oletettaisiin tuollaisen ydinolemuksen olevan todella olemassa. Paljon tärkeämpää on luoda yhteinen perusta tieteelliselle kommunikaatiolle. Yleispätevän luonnehdinnan muotoilu on tehtävänä hankalampi kuin ensi alkuun voisi olettaa. Kasvatus ei nimittäin hevin taivu määriteltäväksi. Tämä ei sinällään ole yllättävää, sillä useimmat elleivät peräti kaikki ihmistieteiden keskeiset termit näyttävät olevan viime kädessä vaikeita määritellä. Tähän vedoten voitaisiin jopa väittää, ettei ylipäätään ole tarpeen etsiä kasvatukselle lopullista määritelmää, sillä sellaistahan ei voi muidenkaan termien osalta saavuttaa. Näin ei voi eikä saa ajatella. Termin käyttöön liittyvien määrittelevien piirteiden arviointi ja tähän nojautuva yleispätevien luonnehdintojen laadinta on olennainen osa tiedetyötä. Akateemisessa asiantuntijapuheessa kasvatuksen käsitettä on luonnehdittu mm. seuraavien piirteiden avulla (Leino & Leino 1995, 7 9): kasvatus on inhimillisen toiminnan muoto, se on käytännön toimintaa kasvatusta esiintyy kaikissa yhteisöissä kasvatuksen tarkoituksena on (a) auttaa yksilöä sopeutumaan yhteisöön ja (b) tukea yhteisön säilymistä ja kehittymistä se on elävään olentoon kohdistuvaa vaikuttamista kasvatustoiminta pyritään kohdentamaan yhteiskunnassa arvostettujen päämäärien suuntaan kasvatusprosessi ilmenee vuorovaikutuksena Näiden luonnehdintojen summa muodostaa määritelmän ilmiölle kasvatus. Mutta tavoittaako luettelo kasvatuksen olennaiset piirteet? Ovatko luonnehdinnat yleispäteviä? Yksi tapa koetella määritelmää on muodostaa siitä paradoksaalisia seuraantolauseita. Tarkasteltakoon luonnehdintaa, jonka mukaan kasvatuksen tarkoituksena on auttaa yksilöä sopeutumaan yhteisöön. Mikäli tämä pitäisi kaikissa tapauksissa paikkansa, silloin ihmisvihaaja, joka taiten ohjaa lastaan vihaamaan kaikkia muita ihmisiä ja heidän edustamiaan yhteisöjä, ei kasvata lastaan. Toisaalta, hän itse saattaisi hyvin väittää harjoittavansa nimenomaan kasvatusta. Mutta kasvattaako hän todella? Jos vastaus on myönteinen, yhteisöön sopeutumista ja yhteisön säilyttämispyrkimystä

3 ? 120 ei voida pitää käsitteen kasvatus määrittelevänä piirteenä. Jos taas vastaus on kielteinen, esiin nousee erinomaisen kimurantti probleema: kenellä on oikeus päättää, mitä voidaan pitää kasvatuksena ja mitä ei? Askel totalitarismiin on äärimmäisen lyhyt. Stalinin ajan Neuvostoliitossa ei olisi voinut olla kristillistä kasvatusta, puhdasoppisuuden aikana Ruotsi- Suomessa ei olisi voinut olla katolilaista kasvatusta. Yllä esitettyihin määritteleviin piirteisiin sisältyy toinenkin arveluttava luonnehdinta. Mitä nimittäin tarkoitetaan ilmaisulla yhteiskunnassa arvostetut päämäärät? Merkitseekö tämä sitä, että kaikkien yhteiskunnan jäsenten on pidettävä mainittuja päämääriä arvokkaina? Jos näin on asia, niin silloin noita päämääriä ei voi olla kovin montaa. Ainakaan ne eivät voi olla kovin yksilöityjä (Summa1996, 70). Jos taas tarkoitetaan sitä, että arvostettujen päämäärien nimeämiseen riittää yhteiskunnan enemmistö, silloin kasvatuksen käsitettä ei voitaisi soveltaa koskemaan sellaista vaikuttamista, jossa tavoiteltaisiin yhteiskunnan vähemmistön arvokkaina pitämiä päämääriä. Näin ollen anarkistiseen tai uusnatsistiseen mielenlaatuun tähtäävää vaikuttamista ei voisi nykypäivän Suomessa pitää kasvatuksena. Ja muutettavat muuttaen, natsi-saksassa ei olisi ollut sijaa suvaitsevaisuuskasvatukselle. Edellisen perusteella voi väittää, että satunnaisessa yhteiskuntajärjestyksessä vallalla oleva arvomaailma ei voi toimia viimekätisenä kriteerinä sille, mitä toimintaa pidämme kasvatuksena ja mitä taas emme. Ylipäätään näyttää siltä, ettei yhteisöön mukautumista voida pitää sellaisena määrittelevänä piirteenä, joka erottaisi kasvatuksen muista inhimillisen vaikuttamisen muodoista. Samasta syystä tuntuu arveluttavalta väittää, että kasvatus olisi sosiaalistumista siihen yhteiskuntaan, yhteisöön ja ryhmään, jossa ihminen elää (Antikainen 1988, 11; vrt. Skinnari 1994, ja Puolimatka 1996, 94 95). Näin siitä huolimatta, että kasvatuksen sosiologisesti painottuneelle tutkimukselle tällainen luonnehdinta sopii oikein hyvin tarkastelun lähtökohdaksi. Onhan näet niin, että kasvatus on aina samalla myös sosialisaatiota (ks. myös Salonen 1997, ). Väitteen tarkempi perustelu jääköön kuitenkin toiseen kertaan. Leino & Leinon esittämien määrittelevien piirteiden joukko ei vielä täytä yleispätevyyden kriteeriä. Käsitteen soveltaminen tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, jos kasvatuksen luonteenomaisina piirteinä pidetään tukeutumista yhteiskunnan arvoperustaan ja sopeutumista yhteisöön. Luetteloa täytyy muokata, joilloin voidaan päätyä esimerkiksi seuraavanlaiseen versioon (Hirsjärvi 1985, 42 46; ks. myös Nurmi 1986, 52): kasvatus on käytännöllistä toimintaa kasvatukseen kuuluu vaikuttamis- tai muutospyrkimys kasvatuksella on aina arvokkaana pidetty tavoite tai tarkoitus kasvatus on vuorovaikutusta Summa: kasvatus on intentionaalista (tarkoitushakuista) toimintaa Tämä määritelmä näyttäisi kattavan kaikki ne inhimillisen toiminnan muodot, joita on totuttu kasvatuksena pitämään. Toisaalta se on kovin yleisluontoinen. Luonnehdintojen pohjalta voidaan näet kutsua kasvatukseksi kaikkea sellaista vaikuttamiseen tai muutokseen tähtäävää toimintaa, jolla on jokin arvokkaana pidetty tavoite tai tarkoitus. Jos siis pidän lapsen tottelevaisuutta arvokkaana asiana ja katson tottelemattomuuden poistamisen edellyttävän jokapäiväistä selkäsaunaa, niin selkäsaunan antamista pitäisi määritelmän mukaisesti kutsua kasvatukseksi.

4 2/ Tämä probleema voidaan koettaa väistää toteamalla, että kasvatuksen käsite pitää sisällään myös vääränä pidetyn kasvatuksen (ks. Nurmi 1986, 52). Ratkaisu on mielenkiintoinen mutta ei ongelmaton. Kasvatuksen käsitteeseen voidaan tämän jälkeen liittää kovasti kummallisia ilmiöitä. Otetaanpa esimerkki: herra X pitää arvokkaana rikastumista ja päättää pyrkiä tähän tavoitteeseen keräämällä kotikaupunkinsa yrittäjiltä suojelurahaa. Ensi alkuun moni jättää maksamatta. Herra X:n on saatava tilanteeseen muutos. Niinpä hän antaa pieniä opetuksia pahoinpitelemällä innokkaimmat vastustajansa. Tämän jälkeen kaikki maksoivat mukisematta. Siis mitä tapahtui? Herra X tahtoi vaikuttaa tilanteeseen ja tällä tavoin muuttaa sitä. Kyse on siis käytännöllisestä toiminnasta; hän pyrki arvokkaana pitämäänsä tavoitteeseen (eli omaan vaurastumiseensa); lisäksi herra X ja suojelurahan maksajat olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Onko tämä kasvatusta, edes väärää sellaista? Oikeaa ja väärää kasvatusta koskeva dilemma voidaan kiertää kieltämällä koko ongelman olemassaolo. Tästä johtunee, että joidenkin mielestä sellaista ilmiötä kuin väärää kasvatusta ei ylipäätään voi olla olemassa. Perusteluna on esitetty, että sana kasvatus sisältää jo itsessään myönteisen arvolatauksen, joten se voi olla vain ja ainoastaan jotain hyvää ja siten oikeaa (Peters 1967/1973,85; Frankena 1973, 73 74). Ajatus on mielenkiintoinen, ja siihen palataan vielä tuonnempana. Edellä esitetyn määritelmän täydennykseksi se ei kuitenkaan kelpaa. Hyvän ja huonon (so. väärän) kasvatuksen erottaminen toisistaan edellyttää, että jo etukäteen tiedetään, mitä on kasvatus. Ja kasvatustahan tässä juuri on tarkoitus määritellä! Mutta palataanpa olennaisten piirteiden etsimiseen. Erilaisten määrittely-yritysten perusteella näyttäisi siltä, että kaikelle kasvatustoiminnalle on ominaista sen suuntautuminen kohden jotain tiettyä päämäärää (ks. edellä; myös Peters 1967/1973, 83 85). Näin asian näkee myös William K. Frankena (1973, 73). Hänen mukaansa kasvatuksen ideaan sisältyy ajatus, että joku kehittää toisen taipumuksia (kyvyt, uskomukset, tavat, tiedot, taidot, luonteenpiirteet tai arvot) jollain toimenpiteillä. Formaalisti ilmaistuna: X kasvattaa Y:tä vain jos X kehittää (fosters) Y:n taipumusta W metodilla Z Frankena tähdentää, että kyseessä on kasvatuksen ideaa koskeva yleinen muotoilu, eikä se vielä sinällään riitä siihen, että jokin teko tunnistettaisiin juuri kasvatukseksi. Frankena täsmentääkin, että kasvatuksessa on niin taipumusten kuin metodienkin oltava toivottavia ja moraalisesti hyväksyttäviä. Tai ainakin niitä on tällaisina pidettävä. Frankenan mukaan kasvatuksella pyritään hyvien taipumusten edistämiseen, sillä on siis aina tavoitteensa. Mutta mitä mahtaakaan olla hyvä, johon pyritään? Miten sen määrittelisi? Jälleen törmätään siihen, miten hyvä (eli toivottava ja moraalisesti hyväksyttävä) kasvatus voitaisiin erottaa huonosta (eli väärästä ) kasvatuksesta. Jotkut ovat etsineet vastausta arvoteorian suunnasta. Tällöin ajaudutaan helposti tarkastelemaan ikuisia ja yleisinhimillisiä arvoja. Käsillä olevassa artikkelissa vastausta etsitään kuitenkin muualta kuin objektiivisista arvoista, sellaisia ei nimittäin ole olemassa. Edellä esitetyille määrittely-yrityksille näyttäisi olevan yhteistä, että kasvatuksen katsotaan tähtäävän aina johonkin päämäärään, se on siis tavoitteellista toimintaa. Mutta kaikki eivät ajatusta hyväksy. Onkin väitetty, että kasvatus ei suinkaan ole aina tahallista ja tarkoituksellista (vrt. Hirsjärvi 1985, 46; Antikainen 1988,

5 ? ). Tällöin kasvattajia voisivat olla satunnaiset ohikulkijat ja jopa sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet ja instituutiot. Näin laajasti ymmärrettynä termi kasvatus olisi likimain identtinen termien enkulturaatio tai sosialisaatio kanssa (ks. Husén & Postlethwaite 1994, xi). Voitaisiin puhua myös älyllisestä adaptaatiosta (Young 1996). Tahattomuuden idea laajentaa termin kasvatus käyttöalan lähes kaikkia elinympäristön ilmiöitä koskevaksi. Samalla termi on vaarassa menettää kaiken erottelukykynsä ja siten myös kuvausvoimansa. Toisaalta tahattoman kasvatuksen kielto sulkisi kasvatustieteen ulkopuolelle mm. piilo-opetussuunnitelmaa koskevan tutkimuksen. Näin ollen toiminnan tavoitteellisuus ja vuorovaikutuksellisuus näyttäisivät nekin olevan kasvatuksen kriteereinä kyseenalaisia. Kuten edellä esitetystä on käynyt ilmi, termille kasvatus ei ole olemassa eksaktia ja kaikkien hyväksymää määritelmää. Sen sijaan eri kirjoittajat ovat luonnehtineet kasvatusta eri tavoin, ja erilaisia luonnehdintoja voidaan pitää erilaisina kasvatusta koskevina käsityksinä (engl. conceptions). Tällä tarkoitetaan samaa ideaa kuin Lukes (1974, 27) esittää puhuessaan valtakäsityksistä. Hänen mukaansa valtaa on hahmoteltu eri tavoin, ja hahmotelmat ovat osin ristiriidassa keskenään. Tästä huolimatta ei ole niin, etteikö olisi olemassa jokin kantava idea, jonka ympärille vallan eri luonnehdinnat rakentuisivat. (ks. myös Ball 1993, 556). Samaa ideaa voi soveltaa myös kasvatukseen. Tieteentekijät ovat muotoilleet erilaisia kuvauksia kasvatuksen ominaisluonteesta. Jotkut luonnehdinnoista ovat osin ristiriidassa keskenään. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että itse kasvatuksen käsite olisi väistämättä epämääräinen ja siten mahdoton määritellä. Kyse on pikemminkin siitä, että erilaiset kasvatuskäsitykset tiettyjen kirjoittajien tiettynä aikana ja tietyssä kulttuuris-poliittisessa tilanteessa esittämät kasvatusta koskevat luonnehdinnat eivät ole sovitettavissa toisiinsa (Naish 1984; Winch 1996, 30). Se että eri kasvatuskäsitykset eivät oleyhteismitallisia, ei merkitse, etteikö yksittäinen kasvatuksen käsitettä koskeva kuvaus voisi olla täsmällinen ja yksiselitteinen. Liioin se ei merkitse sitä, etteikö voisi olla olemassa enemmän ja vähemmän yleispäteviä kasvatuksen luonnehdintoja. On hyvä muistaa, että kasvatuskäsitykset ovat yrityksiä antaa tyydyttävä määritelmä termille kasvatus. Tästä johtuen osoittaisi teoreettisen ajattelukyvyn puutetta, jos käsitysten moninaisuus hyväksyttäisiin sellaisenaan. Tieteentekijän tehtävänä on yrittää luoda mielekkäitä merkitysrakenteita, ja käsitteiden määrittely on olennainen osa tätä tiedetyötä. Erityisen tärkeää on arvioida oman tieteenalan avainkäsitteitä, niiden toimivuutta tieteellisen teorianmuodostuksen perustana. Kasvatustieteelle kasvatus on eittämättä kaikkein keskeisin käsite. Siksi sille on koetettava antaa mahdollisimman yleispätevä määritelmä. Jotta näin voitaisiin tehdä, on ensin selvitettävä, miksi sana kasvatus on niin hankala määriteltävä. Kasvatus ja kieli Kasvatuksen käsitettä on luonnehdittu monella eri tapaa, ja osittain nämä luonnehdinnat ovat ristiriidassa keskenään. On esitetty ajatus, että tieteelliset ongelmat ovat ennen kaikkea kielellisiä. Termiin kasvatus tämä toteamus näyttäisi sopivan aivan erityisen hyvin. Tyydyttäviä luonnehdintoja etsittäessä siis määritelmää muotoiltaessa on lisäksi huomattava, että joidenkin termien merkityssisältö on varsin yksiselitteinen, kun taas joidenkin termien merkitystä on lähes mahdoton yleispätevästi luonnehtia.

6 2/ Merkitystä välittävien sanojen ja ilmausten taustalta löytyy ulkoisia ja sisäisiä kokemuksiamme jäsentävä käsitejärjestelmä. Joillekin sanoista voidaan antaa tarkka kuvaus, tästä on esimerkkinä termi kansanedustaja. Hän on henkilö, joka tietyllä tapaa järjestetyissä vaaleissa on saanut riittävästi ääniä. Toisaalta kielessä käytetään runsaasti sanoja, esimerkiksi rikas, joiden merkityssisältö ei ole näin selväpiirteinen. Tällaisia sanoja on kutsuttu nimellä sumea käsite (fuzzy concept). On varsin helppoa todeta, kuuluuko henkilö X kansanedustajien joukkoon, paljon hankalampaa on selvittää käsitteen rikas käyttöala. Paljonko omaisuutta on oltava, että jotakuta voidaan nimittää rikkaaksi? Onko olemassa jokin varallisuusraja, jonka ylittäneet ovat rikkaita? Jo yhden äänen puuttuminen saattaisi riittää, ettei kansanedustaja olisikaan päässyt kansanedustajaksi; sen sijaan on vaikeaa kuvitella että yhden markan (tai edes tuhannen markan) vähennys voisi tehdä rikkaasta ei-rikkaan. Samalla tavoin merkityssisällöltään sumeita ovat sanat puu (milloin taimi muuttuu puuksi?), vanha (ja vastaavasti nuori, lapsi, aikuinen ), nokkela, vahva, harmaapäinen, vikkelä, puhdas tai nero. (O Grady 1997, 276; ks. myös Niiniluoto 1980, 116; Zhang 1998). Kumpaan pääryhmään kuuluu kasvatus, tarkkoihin vai sumeisiin käsitteisiin? Edellä esitettyjen, kasvatusta koskevien luonnehdintojen nojalla voi väittää, ettei termille hevin löydy yksiselitteistä määritelmää. Näin ollen kasvatusta voidaan pitää sumeana käsitteenä. Mutta mistä tuo sumeus mahtaisi johtua? Sellaisten termien osalta kuin kaljuus tai rikkaus sumeus näyttäisi liittyvän siihen, että vaikka kyseessä on määrällistä niukkuutta (vähän tukkaa) tai runsautta (paljon rahaa) ilmaisevat termit, niiden käytölle on mahdoton antaa tarkkoja määrällisiä rajoja. On olemassa hiusten puutteen ja varain paljouden muotoja, joista varmuudella voidaan sanoa, että kyse on juuri kaljuudesta tai rikkaudesta. Sumeus piileekin raja-alueella. (Zhang 1998; ks. myös Itkonen 1997, 20). Kasvatuksen osalta tilanne on toinen, kyse on paljon monimutkaisemmasta ilmiöstä ihmisten välisistä suhteista ja kommunikaatiosta. Kielen sanat eivät ole merkityssisällöltään samanarvoisia. Jotkut ovat viittaussuhteeltaan varsin yksiselitteisiä, kuten filosofien rakastamat termit pöytä ja tuoli. Näiden lisäksi on kuitenkin sanoja, joiden merkitys ei tyhjenny johonkin olioon tai ilmiöön (ks. Hayakawa 1971, ; Lukes 1974, 26; Billig 1991, 125; Hyvärinen 1996, ). Ne viittaavat lähinnä pyrintöihin ja asennoitumisiin. Voisi väittää, että ne ovat pienimuotoisia ohjelmajulistuksia. Tällaisia termejä ovat esimerkiksi vihollinen, demokratia, indoktrinaatio, terroristi, valta ja ennakkoluulo. Niihin sisältyy selvä arvolataus, jolloin tärkeimmäksi kohoaa erottelu hyvän ja pahan, toivottavan ja kartettavan välillä. Nähdäkseni myös kasvatus kuuluu tällaisiin ohjelmajulistuksen sisältäviin sanoihin. Olioon tai ilmiöön viittaava sana voidaan määritellä ilmiöpintaa kuvailemalla, esittämällä luonteenomaisia tuntomerkkejä. Pöytä voitaisiin määritellä cm korkeudella sijaitsevaksi tasoksi, jolle voidaan laskea esineitä, kuten astioita. Tilanne on kokonaan toinen yritettäessä määritellä ohjelmajulistuksen sisältäviä sanoja. Näillekin voidaan antaa tunnusmerkkejä, näiden ominaislaatua voidaan luonnehtia, mutta se ei vielä sinällään riitä. Pyrintöihin ja asennoitumisiin viittaavien termien varsinainen ominaislaatu on niiden maailmaan suuntauttamisessa. Niinpä sanassa ennakkoluuloinen olennaisinta ei ehkä olekaan se, mitä määritteleviä piirteitä ko. termiin olisi liitettävä,

7 ? 124 vaan mitä oheismerkityksiä sana kuljettaa mukanaan. Kyseessä on vahvasti arvolatautunut termi. Ennakkoluuloinen on se, joka toimii väärin (esim. ei kykene käyttämään järkeään). Tästä syystä kukaan ei halua olla ennakkoluuloinen, eivät edes liberaalista ajattelutapaa vastaan hyökkäävät uusnatsit. Heilläkin on tarve todistella, etteivät he suinkaan ole ennakkoluuloisia. (ks. Billig 1991, ) Ennakkoluuloisuudelle voidaan antaa ulkoisia tunnusmerkkejä, mutta termin ominaislaadun ymmärtäminen edellyttää sen ohjelmallisen merkitysvivahteen tunnistamista. Vastaavaasti sanat terrorismi ja valta voitaisiin määritellä ilmiöpintaan tukeutuen (esim. väkivaltaan turvautuva poliittinen vaikuttaminen ; kyky saada läpi oma tahto, vaikka muut vastustaisivat ), mutta näin toimien määritelmä jäisi väistämättä vajavaiseksi. Syynä on se, että asiaan tai ilmiöön viittaavan merkityksen lisäksi näitä sanoja voidaan käyttää ja niitä myös käytetään laajempina viesteinä. Ne luovat todellisuutta, niillä voidaan vaikuttaa (ks. Hilpelä 1998, 49). Tämä täytyy ottaa huomioon termiä määriteltäessä. Miten sanoilla sitten vaikutetaan? Sana demokratia vaikuttaa terminä yksiselitteiseltä, mutta välttämättä asia ei ole näin. Joskus sanaa demokratia käytettäessä tärkeintä on siihen sisältyvä oheisviesti: puhun nyt toimintatavasta (yhteiskuntamuodosta), jota me kaikki pidämme ainoana oikeana (ks. Hughes 1989, ). Niinpä puhuttaessa demokratian pelisääntöjen rikkojista tarkoitetaan aivan muuta kuin puhuttaessa vaikkapa tuolin rikkojasta tai jalkapallon pelisääntöjen rikkojista. Jos jalkapalloilija ei noudata sääntöjä, hän on omapäinen. Sitä vastoin demokratian pelisääntöjen rikkojat rikkovat sääntöjen lisäksi myös yhteisön arvoja vastaan. He ovat rikkoneet meitä vastaan, he ovat toimineet moraalisesti tuomittavalla tavalla, he ovat tehneet väärin. On tärkeää huomata, että sanoilla vaikutettaessa jako oikeaan ja väärään toimintaan ei riipu niinkään toiminnan laadusta (miten asiat todella ovat), vaan toiminnan nimeämisestä (mikä merkitys asiantiloille annetaan). Antamalla toiminnalle tietty nimi samalla kerrotaan, onko toiminta hyväksyttävää vai ei. Demokratian pelisääntöjen noudattaminen on aina oikeaa toimintaa. Näin siinäkin tapauksessa, että se pitää sisällään puheenjohtajan kokousteknisesti oikein toteuttaman mielivallan. Käytettäessä sanaa demokratia samalla sanotaan, että tämä on oikein, tämä on oikea vaikuttamisen tapa. Myös väärälle toiminnalle on omat nimensä. Puhuttaessa terrorismista sanotaan samalla, että kyseessä on luvaton poliittisen vaikuttamisen tapa. Terrorismi on poliittisen toiminnan muoto, jota ei voida missään nimessä hyväksyä (Hughes 1989, ). Juuri tästä syystä terroristi on aina väärässä. Ja tämä väärässä oleminen ilmaistaan muille nimeämällä tietty poliittinen aktiviteetti juuri terrorismiksi. Inhimillistä vaikuttamista voidaan nimetä monin eri tavoin. Sellaiset sanat kuin terrorisointi, manipulaatio, alistaminen ja indoktrinaatio ovat arvolataukseltaan vahvasti kielteisiä termejä. Korrektissa yhteiskunnallisessa puheessa niitä ei koskaan käytetä puhuttaessa minusta tai meistä. Siksi ei ole olemassa ainuttakaan järjestöä, joka myöntäisi jäsentensä olevan terroristeja. Omasta mielestään he ovat vapaustaistelijoita, sotureita, sortovallan vastustajia. Yhtä lailla mahdotonta on ajatella, että joku vakavissaan luonnehtisi omaa toimintaansa sanalla indoktrinaatio. Sen sijaan muiden toimintaa kuvattaessa näitä ilmaisuja voi aivan hyvin käyttää. Edellisiin verrattuna sellaiset sanat kuin vapauttaminen, auttaminen, vakuuttaminen ja informointi ovat myönteisesti latautuneita ilmaisuja. Näillä sa-

8 2/ noilla kuvataan oikeaa toimintaa. Myös kasvatus kuuluu tähän sanaryhmään. Vaikuttaessani toiseen ihmiseen on toimintani hyväksyttävää, jos teen sen kasvatuksen nimissä. Kasvatus on minun ja meidän asia (samaistumisesta ks. Summa 1996, 58 60). Ellei tätä termin erikoislaatua tunnisteta, jää samalla sen elämänalueen tutkimus puolitiehen, johon kyseinen termi viittaa. Tieteenalan itsetuntemuksen kannalta on tärkeää pitää mielessä, että sana kasvatus ei viittaa pelkästään johonkin prosessiin tai ilmiötyyppiin. Se ei ole ilmaisuna neutraali, toisin kuin sanat kieli, historia, yhteisö tai psyyke. Tämä asettaa kasvatustieteen erityisasemaan muihin ihmistieteisiin nähden. Sosiologi voi puhua yhteisöstä kiinnittämättä lainkaan huomiota hyvää tai pahaa koskeviin pohdiskeluihin. Sama pätee psykologiin, historioitsijaan ja kielitieteilijään. Heille ei tuota vaikeutta noudattaa sitä periaatetta, että tiedekielessä olisi pyrittävä välttämään arvosidonnaisten, arvolatautuneiden termien käyttöä (ks. Rosing 1994, 52 53). Kasvatustieteessä tilanne on kokonaan toinen. Sen kaikkein keskeisin termi kasvatus on mitä ilmeisimmin vahvasti arvolatautunut. Tätä ei pidä jättää huomiotta ryhdyttäessä muotoilemaan kasvatukselle yleispätevää määritelmää. Kasvatus : määritelmä Kaikissa inhimillisissä yhteisöissä tavataan ilmiö, jota voidaan kutsua nimellä kasvatus. Tämän lisäksi on olemassa luonnolliselle kielelle rakentuva käsitys siitä, mitä kasvatus on. Mutta tämä ei vielä riitä. Ilmiökenttää hahmottaessaan, määritelmiä luodessaan kasvatustieteen on kyettävä ylittämään luonnollisen asenteen asettamat rajat. Aina näin ei tarvitse toimia. Käsitteen määrittelyssä kohdattavat ongelmat voidaan haluttaessa myös kiertää. Niinpä kasvatukseen voidaan lukea kuuluvaksi kaikki se, mitä kasvatustiede tutkii. Tämä käytäntö muistuttaa termien ostensiivista määrittelyä, jolloin käsitteen ala tyydytään osoittamaan esimerkkien avulla. Näin toimien termien pöytä, koira ja koululainen merkityssisältö voidaan määritellä näyttämällä pöytiä, koiria ja koululaisia. Ostensiivinen määritelmä (ks. Yagisawa 1995, 186) tämä on kasvatusta, ja tämä ja tämä ei kuitenkaan riitä tieteellisen tutkimustyön lähtökohdaksi. Ilmiö on pyrittävä saamaan teoreettisesti haltuun. Käsitteen kasvatus merkityssisältö on pyrittävä täsmentämään. Määritelmän antaminen kasvatukselle on sikäli erinomaisen vaikeaa, ettei se ole ilmiönä itseriittoinen. Kasvatus on samalla tapaa horjuva käsite kuin kauneus. Molemmat liittyvät arvoihin. Kaunista on se, jota pidetään kauniina. On ollut aika, jolloin heimopäällikkö juotti vaimoilleen määrättömästi maitoa, jotta nämä oikein lihoisivat. Jos vaimo ei juonut, orjalla oli lupa lyödä häntä. Näin toimien naiset paisutettiin muodottomiksi lihakasoiksi. Tämä oli kaunista, ihrapoimuissaan hyllyvä nainen oli kauneuden ruumiillistuma. Niin oli ennen mutta ei enää. Siis onko kauneuden olemus muuttunut? Ei, vain kauneutta koskevat käsitykset ovat muuttuneet. Vastaavasti kasvatuksen merkityssisältö on kokenut aikojen kuluessa melkoisia muutoksia. Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee saattoi johtaa siihen, että lapset piiskattiin kerran viikossa vain siitä syystä, että he kuitenkin olivat jotain pahaa tehneet. Tämä koskee enemmän minuun kuin sinuun, saattoi hellämielinen vanhempi lapselleen sanoa. Mutta hyvä kasvatus edellytti ahkeraa nahkaremmin käyttöä. Nykyaikana tätä ei kutsuttaisi enää kasvatukseksi

9 ? 126 vaan törkeäksi pahoinpitelyksi. Ja jälleen kerran, kasvatuksen olemus ei ole muuttunut, vain oikeaa kasvatusta koskevat käsitykset. Mitkä mahtaisivat olla kasvatuksen tunnusmerkkejä, millä tavoin voimme tunnistaa jonkin toiminnan juuri kasvatukseksi? Ensimmäisenä täytyy selvittää, millä tarkkuudella kasvatus ylipäätään voidaan määritellä. Hans Rosing (1994, 51 52) tähdentää, ettei termien epämääräisyyttä (vaghet) voi tieteellisessä kielenkäytössä sallia. On pyrittävä käyttämään mahdollisimman eksaktia kieltä. Toisaalta on todettu, että määritelmän olisi kyettävä säilyttämään määriteltävään ilmiöön itseensä sisältyvä epämääräisyys (Yagisawa 1995, 185). Sanan nainen määritelmänä voi olla aikuinen naispuolinen henkilö, mutta ilmaisu vähintään 18-vuotias naispuolinen henkilö olisi jo liian tarkka. Edellä on jo osoitettu, että ilmaisun kasvatus merkityssisältö on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Sitä ei pidä määritellä liian ahtaasti muttei liian laajastikaan. Termin olennaista merkityssisältöä etsittäessä on ryhdyttävä tarkastelemaan sanan käyttötapoja ja -tarkoituksia. Löytyykö niistä jotain yhteistä? Artikkelin alussa esitettiin joukko kasvatusta koskevia määritelmiä. Yhteistä niille tuntui olevan yhtäältä kasvattiin kohdistuva vaikuttaminen ja toisaalta pyrkimys saavuttaa jokin hyvänä pidetty tavoite. Juuri tämän täsmällisemmin kasvatuksen luonteenomaisia piirteitä ei voi esittää. Ei voida puhua jonkin muuttamisesta, sillä joskus kasvatustoimien tarkoituksena on pitää jokin tilanne ennallaan, siis estää muutos. Vastaavasti ei voida väittää, että tavoitteet olisivat yhteisön asettamia, sillä aina asia ei ole näin. Voiko kasvatusta sitten lainkaan määritellä, voiko sille antaa yleispätevää luonnehdintaa? Kysymystä voisi lähestyä toisella tapaa kuin yritettäessä määritellä konkreetteja asioita. Määritelmän lähtökohdaksi voisi ottaa kyseisen termin käyttötavan. Tällöin tarkasteltaisiin niitä merkityksiä, joita kielen taitavat ihmiset sanaan kasvatus liittävät. Näin ajateltuna määritelmä olisi kaksiosainen ja kuuluisi seuraavasti: Termillä kasvatus tarkoitetaan toimintaa ja järjestelyjä... (a) jotka muokkaavat kasvatettavan käsityksiä, toimintaa ja/tai asenteita hyvänä ja/tai hyödyllisenä pidettyyn suuntaan---. Luonnehdinta näyttäisi kattavan kaikki ne puhetilanteet, joissa sanaa kasvatus käytetään: tällöin termillä kasvatus viitataan toimintaan, jolla vaikutetaan kasvatin käyttäytymiseen ja jolla uskotaan olevan hyviä seurauksia. Kasvatus on siten aina myös oikeaa toimintaa. Näin ajateltuna ei olisi mielekästä puhua väärästä kasvatuksesta. Tämä olisi yhtä mielekästä kuin väittää anorektisen laihuuden tai rubensimaisen rehevyyden olevan väärää kauneutta. Termiin kasvatus sisältyy aina myönteinen arvolataus, kuten Peters ja Frankena ovat aivan oikein todenneet. Määritelmän alkuosa ei ole mitenkään ainutlaatuinen, samantapaisia luonnehdintoja on esitetty aiemminkin (esim. Hirsjärvi 1985, 46; Nurmi 1986, 52). Määritelmä jää kuitenkin kovin yleisluontoisiksi, ja sen erottelukyky on varsin heikko. Sen avulla olisi vaikeata ellei kerrassaan mahdotonta erottaa kasvatusta indoktrinaatiosta, manipulaatiosta tai väkivalloin pakottamisesta. Siksi määritelmää on pakko täydentää seuraavasti... (b) --- ja josta käytetään nimitystä kasvatus. Lisäys on tarpeen, sillä kasvatus ei ole käsitteenä samalla tavoin yksiselitteinen kuin pöytä tai kansanedustaja. Tietty ilmiö on tunnistettava kasvatukseksi, se on nimettävä, mutta samalla siihen on liitettävä ohjelmajulistus katsokaa, nämä vaikuttamistoimet tähtäävät kohden hyvää päämäärää ja siksi toimissani ei ole