Amy J.L.Baker: Adult children of parental alienation syndrome. Breaking the ties that bind. W.W.Norton New York London

Transkriptio

1 J P Roos Amy J.L.Baker: Adult children of parental alienation syndrome. Breaking the ties that bind. W.W.Norton New York London Jokin psyykkinen syndrooma eli oireyhtymä on usein kovin ongelmallinen ilmiö. Jotkut niistä ovat todella pahamaineisia, erityisesti ns. palautuneiden muistojen syndrooma, jolla onneksi ei ollut sanottavaa vaikutusta Suomessa, vaikka jotkut erityisesti freudilaisesti suuntautuneet terapeutit näyttävät sitä vieläkin jossain määrin soveltavan (ainakin uskovan siihen että traumaattiset muistot hautautuvat käsittelemättöminä alitajuntaan ja palaavat sieltä vaivaamaan meitä). Toisen vanhemman vieraannuttamissyndrooma (parental alienation syndrome, PAS) on sen sijaan ilmiö josta Suomessakin puhutaan ja tehdään myös jonkun verran tutkimusta. PAS:in keksijä oli amerikkalainen psykologi Richard L. Gardner joka on esittänyt tunnetun kriteeriluettelon PASsyndroomalle. Meillä erityisesti isien oikeuksien puolestapuhujat (ääritapauksena vanhemmat.com sivusto) ovat puhuneet aktiivisesti naisista PAS:in harjoittajina. Suomessa tämä liittyy lähinnä äitien pyrkimykseen estää isiä tapaamasta lapsiaan avioerotilanteissa. Yleensä tällöin väitetään isää väkivaltaiseksi ja äidit käyttävät myös turvakoteja yleisesti hyväkseen isän leimaamisessa väkivaltaiseksi. Kyse on siis pitkälle juridisesta ongelmasta: tuomioistuimet arvioivat väitteiden todenperäisyyttä. Tosin huoltoriidoissa myös toinen osapuoli pyrkii ja usein onnistuukin saamaan lastensuojeluviranomaiset puolelleen tällaisilla väitteillä. Nyt arvioitavassa teoksessa lähdetään liikkeelle siitä, että PAS on täysin todellinen ja että yksistään Yhdysvalloissa olisi jopa 45 miljoonaa lasta jotka olisivat jossain määrin PAS-uhreja. Tämä luku on taatusti liioiteltu. Se ei kuitenkaan tee PAS:ia a priori mahdottomaksi ilmiöksi, mutta herättää toki epäilyksiä. Toinen epäilyksiä herättävä seikka on jo teoksen otsikossa: viittaus palautuneiden muistojen syndroomaan jonka eräs johtava kehittelijä löytyy myös lähdeluettelosta (Judith Herman). Kirjan sisältö on tiivistetysti seuraava: tekijä on haastatellut 41 PAS:in uhria jotka on saatu keräämällä mm. internetistä. Nämä henkilöt ovat kaikki sellaisia jotka ovat itse tunnistaneet olevansa PAS-lapsia. Mukana ei siis ole ns. kohdevanhempia eikä syrjiviä vanhempia. Otos ei ole myöskään millään tavoin edustava. Ainoa minkä se mielestäni vahvistaa on, että 45 miljoonaa PASlasta ei takuulla löydy, mutta muutamia tuhansia heitä saattaa olla. Haastattelujen perusteella Baker erottaa kolme päätyyppiä: avioeroäidit jotka vieraannuttavat lapsiaan isästä, äidit jotka vieraannuttavat lapsia isästä jo perheessä sekä kumpaakin sukupuolta olevat väkivaltaiset ja vieraannuttavat vanhemmat. Toisin sanoen, hän kumoaa sen väitteen että vain äidit toimivat vieraannuttajina ja toisaalta sen, että vieraannuttaminen tapahtuisi vain avioerotilanteissa. Vieraannuttajavanhempi voi Bakerin aineiston mukaan olla myös se, jonka luona lapset eivät asu. Vieraannuttaja voi operoida väkivallan ja pelottelun avulla. Tämän jälkeen Baker selvittää lähinnä kultti- ja kiintymyssuhdeteorian kautta PAS-ilmiötä sekä kuvailee PAS:ia emotionalisena pahoinpitelynä. Seuraavaksi hän selittää tapoja joilla PAS:ista vapaudutaan: miten tutkittavat ovat oivaltaneet joutuneensa vieraannuttavan vanhemman uhreiksi. Sitten kuvataan tapoja joilla kohdevanhemmat voivat yrittää vaikuttaa asiaan, sitten erilaisia terapiamahdollisuuksia ja terapeutin tekniikoita sen toteamiseksi onko kyseessä PAS vai ei. Tässä sentään mukana ovat myös kohdevanhemmat, mutta ei vieläkään vieraannuttajat. Baker lähtee liikkeelle Gardnerin kriteeriluettelosta sekä jaottelusta lievään, vakavaan ja obsessionaaliseen PAS:iin. Kannattaa ehkä tässä esittää Gardnerin luettelo, koska se kuvaa hyvin PAS:in ongelmallisuutta esimerkiksi juridisen näytön kannalta.

2 1. Toista vanhempaa (kohdevanhempi) vastaan kohdistuu panettelukampanja johon lapsi osallistuu aktiivisesti ja ehdottomasti. Kohdevanhemmassa ei nähdä mitään hyvää. 2. Perustelut arvostelulle ovat suhteellisen vähämerkityksisiä ja jopa absurdeja. 3. Lapsi ei koe ambivalenssia suhteessa vieraannuttavaan vanhempaan: tämä on yksinomaan hyvä ja virheetön 4. Lapset väittävät, että päätös hylätä toinen vanhempi on heidän omansa. 5. Lapset eivät koe syyllisyyttä suhteessa kohdevanhempaan, vaikka pitää tätä huonona. 6. Lapset tukevat automaattisesti vieraannuttavaa vanhempaa ja kieltäytyvät kuuntelemasta toisen osapuolen argumentteja. 7. Lapset toistavat vieraannuttavan vanhemman argumentteja mekaanisesti käyttäen tämän lauseita 8. Vieraannuttaminen kohdistuu kohdevanhemman kaikkiin sukulaisiin. (Baker, s.7-9) Näkemykseni on, että tämän listan mukaisia täydellisiä vieraannuttamistapauksia löytyy varsin vähän. Jos listaa käytettäisiin ehdottomasti, niin tuskin on mahdollista saada myöskään juridisesti pitäviä tapauksia. Nähdäkseni missään Bakerin tutkimassa tapauksessa kaikki Gardnerin kriteerit eivät toteudu. Toisin sanoen, ihmisten täytyy olla varsin psykoottisia ja epänormaaleja voidakseen toimia vieraannuttavina vanhempina tai alistuakseen vieraannuttavalle vanhemmalle. Avioerotapauksissahan kyse on siitä, että toinen vanhempi katsoo että toinen useimmiten mies on epäkelpo hoitamaan lapsia tai sitten väkivaltainen ja menettänyt näin oikeutensa pitää yhteyttä lapsiinsa. Kyseessä on siis usein kosto, johon Suomessa ei suinkaan välttämättä vedetään niinkään lapsia kuin sosiaaliviranomaisia mukaan. Meillä kyse on pääasiallisesti oikeustaisteluista, joissa osapuolina ovat toisaalta vaimo, perheneuvolan ja lastensuojelun sekä mahdollisesti turvakodin työntekijät, ja mies ja häntä puolustava asianajaja. Yleensä ns. asiantuntijoilta pyydetään arvio lapsen näkemyksistä, mutta tässä ei niinkään panna painoa lasten kertomuksille, jos ne ovat ristiriidassa asiantuntijan ennakkokäsitysten kanssa. Lähinnä PAS-teoriaa sovelletaankin niin, että ajatellaan lapsen olevan aina jommankumman tai molempien vanhempien talutusnuorassa, niin että hänen mielipiteisiinsä ei koskaan voi luottaa. Jos siis lapsi tai lapset sanovat että he haluavat asua toisen vanhemman luona, niin tälle ei anneta merkitystä, koska oletetaan että toinen vanhempi on vaikuttanut lapsiin, ei silloinkaan jos he asuvat toisen vanhemman luona (siis tällöin vieraannuttavan vanhemman oletetaan olevan se, jolla ei ole tapaamisoikeuksia). Bakerin kirja on uskottava siinä määrin kuin siinä kuvataan todellisia tapauksia ja hahmotellaan perustypologiaa. En lainkaan epäile etteikö tällaisia vanhempia ole olemassa. Mutta näkemykseni on pikemminkin että kyse on yleisesti ottaen dysfunktionaalisista ja kelvottomista vanhemmista, jotka todellakin pahoinpitelevät lapsiaan emotionaalisesti. Silloin kuin kyse on perhetilanteesta, niin perusongelma on, miksi vanhemmat eivät eroa, kun taas avioeron toteutuessa tällaiset vanhemmat voivat tehdä melkein mitä tahansa. Olen myös taipuvainen uskomaan siihen, että useimmiten savua ei ole ilman tulta, eli että myös toinen osapuoli on ainakin jossain määrin ongelmatapaus. Vanhempien välinen riitely yleensä edellyttää kahta osapuolta. Sen verran kuin olen seurannut suomalaisia alan internet-foorumeita (esim vanhemmat.com tai narsistikeskustelut) sekä saanut tutustua joihinkin alan harrastajien viesteihin (eräs vieraannuttajan uhriksi itsensä kokeva lähettää minulle ja joukolle muita säännöllisesti kanteluitaan oikeuskanslerille), niin vieraannuttamisessa on toki usein perää, mutta että vieraannuttamisen kohteet ovat kyllä myös jossain määrin ongelmallisia. Ainakin he saattavat olla äärimmäisen kiivaita ja raivokkaita: vanhemmat.com sisältää niin hurjia tekstejä, että joissakin tapauksissa kyllä tuomarina epäröisin luovuttaa lapsia henkilöille jotka kirjoittavat sivustolla. Toisaalta olen kyllä täysin varma siitä, että melko moni suomalainen mies on joutunut oikeusmurhan kohteeksi: avioerossa äidin ei todellakaan tarvitse muuta kuin väittää että isä on väkivaltainen ja isän ei tarvitse muuta kuin menettää malttinsa viranomaisille, niin hänen mahdollisuutensa voittaa oikeusjuttu ovat suurin piirtein nolla. Vain

3 äärimmäisen sitkeällä, pitkäpinnaisella ja hyväonnisella isällä on mahdollisuuksia yhtenäistä rintamaa vastaan. Siinä mielessä PAS voi toimia vasta-argumenttina sellaisissa tapauksissa, missä äidin toiminta on ollut hyvin johdonmukaista ja minkäänlaista näyttöä väkivaltaisuudesta tai muusta huonoudesta isänä ei ole. Mielestäni kuitenkin tällöinkin pitäisi riittää, että näyttöä väkivallasta ei ole ja että syyttävän osapuolen velvollisuus on osoittaa väitteensä oikeiksi. Usein tilanne on päinvastainen, niin että vain, jos syytetty osapuoli pystyy ehdottoman aukottomasti osoittamaan että syytteet ovat vääriä, niin hän vapautuu niistä. Pelkkä epäilyksen varjo riittää tekemään hänestä huonon vanhemman. Oikeusistuimet soveltavat tässä lapsen edun periaatetta yhdistettynä riskin minimointiin: so. jos on pienikin mahdollisuus että epäilykset ovatkin tosia, niin on paras eristää lapsi tällaisesta vanhemmasta. Tätä erityisesti äidit käyttävät hyväkseen: kun esittää tarpeeksi paljon ja sitkeästi toiseen kohdistettuja epäilyksiä niin jotkut niistä tarttuvat. Toisaalta tässäkin on selvä sukupuolivinouma: tiedän ainakin yhden tapauksen jossa alun perin väkivaltaiseksi epäilty isä esitti sittemmin prosessin kuluessa suuren määrän jopa suhteellisen vakuuttavia väitteitä sitä että äiti oli pahoinpidellyt lapsia, mutta mikään ei horjuttanut asiaa hoitavien sosiaalityöntekijöiden vankkaa vakaumusta, että äiti oli täysin viaton ja isä lapsiaan häikäilemättömästi manipuloiva uhkaava mies. Siis varsinainen PAS pitäisi aina käsitellä kontekstissaan: onko kyseessä oikeusjuttu, mitkä viranomaiset ovat sotkeutuneet asiaan, kuka on esittänyt syytteet vai missä vaiheessa epäilys PAS:ista on virinnyt. Edellisessä esimerkkitapauksessani vanhemmat eivät selvästikään syyllistyneet PAS:iin: kumpikin piti toista periaatteessa kunnon vanhempana, mutta he vain halusivat molemmat saada lapset asumaan luonaan. Äidillä oli tosin jatkuvasti vahvempi yritys sulkea lapset kokonaan isältä ja estää heidän kontaktinsa isään. Ja lopulta lapset itse ratkaisivat tilanteen muuttamalla isän luokse. Mahdolliset vieraannuttamisyritykset löivät takaisin: tätäkään mahdollisuutta Baker tai Gardner eivät pohdi. Itse pitäisin tätä täysin mahdollisena: kun lapsi tajuaa, että häntä on huijattu, hän ei anna herkästi anteeksi. Baker ei lainkaan pohdi juridista puolta, eli millaisissa oikeustaisteluissa PAS:ia voidaan käyttää lyömäaseena. Toisin sanoen, Bakerin kirja on ehdottomasti vajavainen: siitä puuttuu aivan olennainen osa PAS-ilmiön kokonaisuudesta. Tosin Baker viittaa siihen että vieraannuttavat vanhemmat toimivat usein selvästi tarkoituksenmukaisesti eli pyrkivät tietoisesti saamaan lapset kokonaan itselleen. Kirjan loppupuolella pohditaan myös kriteerejä joilla terapeutti voi arvioida sitä, onko kysymys PAS:ista. Tällaisia ovat mm. ristiriitaiset väitteet, se että lapsi tietää toisesta vanhemmasta asioita joita hänen ei kuulu tietää, se, että lapsi on liittoutunut selvästi yhden vanhemman kanssa toista vastaan, se että hän vakoilee toista vanhempaa, se että hän pitää vieraannuttajavanhempaa uhrina, että hän pelkää kontaktia kohdevanhempaan, että hänellä on tärkeitä salaisuuksia suhteessa toiseen vanhempaan (esim. hän ei ole kertonut tälle mitä toinen vanhempi on hänelle tehnyt). Voisi siis sanoa, että kyse on ennen kaikkea toisen vanhemman kohtuuttomasta vaikutuksesta ja kontrollista, joka riippumatta mistään syndroomasta on pahasti tehty. Kirjan kiinnostavinta osaa on ehdottomasti myös kuvaus siitä, miten lapset ovat vapautuneet PAS:ista eli tulleet tietoisiksi vieraannuttavan vanhemman toiminnasta. Tämä rinnastuu selkeästi vapautumiseen esimerkiksi jonkun lahkon vaikutuksesta. Osa liittyy siihen, että vieraannuttava vanhempi on yksinkertaisesti patologinen tapaus ja paljastuu vähitellen sellaiseksi myös lapsen silmissä, esimerkiksi kääntymällä tätä itseään vastaan tai joutumalla kiinni aivan ilmeisistä harhakuvitelmista tai esittämällä lapselle vaatimuksia, joita tämä pitää syystä liiallisina (esim. pyytäessään tätä vakoilemaan toista vanhempaa). Myös se, että lapsi itse joutuu omassa avioliitossaan samaan tilanteeseen, nyt kohdevanhempana, auttaa tajuamaan että jotain oli vialla jo aikaisemminkin. Toinen ryhmä on sitten ne, jotka ovat tulleet tietoisiksi PAS:ista vasta terapiassa (näitä on vähän!) tai jotka ovat muuttaneet kantansa suvun tai puolisonsa vaikutuksesta. PAS on siis patologinen ilmiö josta voi päästä irti.

4 Olisi ollut erittäin kiinnostavaa, jos Baker olisi pyrkinyt haastattelemaan myös vieraannuttavia ja kohdevanhempia. On täysin mahdollista että joissakin tapauksissa myös vieraannuttava vanhempi ymmärtää toimineensa väärin. Toisaalta kohdevanhempien uhriasema ei aina ole täysin selvä. Juridisesti kysymys on kuitenkin taas kerran kaksisuuntaisesta dilemmasta: on olemassa vanhempia jotka ovat melko yksiselitteisesti lapsilleen vahingollisia. Lapsen aikaansaaminen on helppoa, lapsen kasvattaminen aikuiseksi on aivan toinen juttu. Avioerotilanteissa lapselle olisi hyödyksi päästä eroon kelvottomasta vanhemmasta (toisaalta kelvottomat vanhemmat saattavat hakeutua toistensa seuraan, joten lapselle ei ehkä ole suurtakaan eroa siinä kumman vanhemman hoitoon hän joutuu). Toisaalta tällainen kelvoton vanhempi voi olla samalla juonikas ja sosiaalisesti kyvykäs huijaamaan ympäristöään. Niinpä tällainen vanhempi saattaa onnistua saamaan lapsen itselleen huijaamalla ympäristön uskomaan että toinen vanhempi on se, joka on enemmän vaaraksi lapselle. Tässä hän kykenee usein mobilisoimaan ammattiauttajat puolelleen, jos hän on nainen. Oikeuden täytyisi tässä tilanteessa kyetä erottamaan fakta ja fiktio toisistaan ja hyväksyä vain vahva ja selkeä näyttö. Suomessa on tapana, että sellaisessa konfliktitilanteessa, jossa vanhemmat eivät kykene lainkaan tulemaan toimeen keskenään (eräs PAS:in peruslähtökohdista) lapsi määrätään yleensä toisen vanhemman (pääsääntöisesti äidin) yksinhuoltoon. Näin siis juonittelevan vanhemman (äidin) kannattaa aina olla mieluummin jyrkkä kuin sovitteleva. Tämä on iso ongelma, koska on myös (harvoja) todellisia tapauksia joissa toinen vanhempi (useimmiten isä) voi olla vaaraksi lapsilleen. Tässä tilanteessa ei voida muodostaa mitään kiinteitä sääntöjä, koska osapuolet käyttävät niitä heti hyväkseen. Ainoa sääntö on, että pitäisi aina yrittää etsiä konkreettista näyttöä eikä koskaan uskoa pelkästään psykologien lausuntoihin, varsinkin jos niissä näkyy viitteitä psykologin tai psykiatrin psykoanalyyttisesta orientaatiosta. Silloin voi olla melko varma siitä että johtopäätös ei nojaa mihinkään faktaan vaan ainoastaan vahvaan uskomukseen. Houkuttelisi melkeinpä ehdottaa, että tapauksessa, jos vanhemmat eivät saa sopua aikaan, vaan kumpikin syyttelee toista, niin lapsi otettaisiin automaattisesti huostaan, kunnes vanhemmat pääsevät kelvolliseen sopimukseen keskenään. Tällöin ainakin ne vanhemmat, jotka ajattelevat lastensa etua, antavat periksi. Mutta toki tässäkin tapauksessa se osapuoli joka on valmis menemään kaikkein pisimmälle voi voittaa, jos hän osaa pelata tarpeeksi kovaa uhkapeliä. Toisin sanoen, lapsen kannalta tilanne on aina ikävä. Hänelle käy huonosti jos on sattunut saamaan edes yhden ilkeän vanhemman, joka on valmis tekemään mitä vain pitääkseen lapsen luonaan. Toinen vakavasti houkutteleva ajatus onkin, että lapsen tekemisessä vaadittaisiin samanlaista soveltuvuustestiä kuin lasten adoptoimisessa. Tämä ei kuitenkaan valitettavasti ole kovinkaan realistinen ehdotus. Toisaalta kuten alussa totesin, PASilmiö on erittäin harvinainen ja riskit ovat melko pieniä. Jos meillä olisi suhteellisen asiantunteva, soveltuvasti koulutettu ja uusinta tietoa hyödyntävä sosiaalityöntekijäkunta, niin tuskinpa kovin monta lasta joutuisi kärsimään PAS-vanhemmasta. Mutta valitettavasti tilanne ei ole tämä: sosiaalityöntekijät oppivat huuhaata, joka ei auta heitä käytännön työssä (jota ei edes osata arvostaa), uskovat teorioihin jotka johtavat heidät harhaan eivätkä ole oppineet kuuntelemaan, ei lapsia eikä aikuisia. Ja kohtelevat joitakin asiakkaitaan melko härskisti. Eli tuomioistuimia tarvitaan ja niihin alaa tuntevia tuomareita ja asianajajia.

5