VAMMAISHISTORIA SAAVUTETTAVAKSI MUSEONÄYTTELYN FYYSISEN JA TIEDOLLISEN SAAVUTETTAVUUDEN PARANTAMINEN RAPORTTI

Transkriptio

1 VAMMAISHISTORIA SAAVUTETTAVAKSI MUSEONÄYTTELYN FYYSISEN JA TIEDOLLISEN SAAVUTETTAVUUDEN PARANTAMINEN RAPORTTI Satakunnan Museo 1

2 1. JOHDANTO Satakunnan Museossa toteutettiin hanke Vammaishistoria saavutettavaksi museonäyttelyn fyysisen ja tiedollisen saavutettavuuden parantaminen. Hankkeeseen saatiin maakunnan kehittämisrahaa sekä Opetus- ja kulttuuriministeriön tukea. Hanke toteutettiin vuosina Pääosa hankkeen toiminnasta kohdistui vuoteen Hankkeen aikana Satakunnan Museoon tuotettiin Työväen keskusmuseo Werstaan näyttely Ihan epänormaalia, joka käsittelee vammaisuuden historiaa Suomessa. Näyttelyä laajennettiin tuottamalla siihen uutta aineistoa ja uusia osioita. Lisäksi toteutettiin erilaisia tapahtumia aiheeseen liittyen. Näyttelyn oli saanut paljon huomiota ja herättänyt keskustelua sen ollessa esillä Tampereella. Se sai myös paljon palautetta. Satakunnan Museon tehtävänä oli ottaa oppia palautteesta ja, mikäli mahdollista, tehdä näyttelystä ja samalla Satakunnan Museosta saavutettavampi erilaisille vammaisryhmille. Näyttelyn markkinoinnissa käytettiin valmiita logoja ja fontteja Tämän raportin tarkoituksena on käydä läpi museonäyttelyn ja museon hankkeen aikana toteutettuja saavutettavuuteen liittyviä tekijöitä, antaa vinkkejä niiden toteuttamiseksi sekä pohtia niiden soveltuvuutta ja tarpeellisuutta museonäyttelyissä. 2

3 2. NÄYTTELYN KOHDERYHMÄ JA YHTEISTYÖKUMPPANIT 2.1.Kohderyhmä Työväenmuseo Werstaalla näyttelyn kohderyhmäksi oli valittu nuoret ja vammaiset (Lehtinen 2011: 1). Näyttelyä suunniteltiin ja tehtiin työryhmänä, johon kuului eri vammaisjärjestöjen edustajia. Vammaiset itse halusivat saada vammaisten äänen kuuluviin. Ongelmana oli ja on se, että lähdeaineisto ja materiaali, josta näyttely kootaan on viranomaisten eli valtaväestön tuottamaa (Eskola 2011). Sama ongelma on usein muussakin historiatutkimuksessa: viranomaisaineisto kertoo pääasiassa tilastoja ja keskiarvoja, se ei kerro tutkittavasta kohteesta itsestään. Vammaisuuden historiassa ongelma lienee vieläkin suurempi, sillä viranomaisaineistoa ei ole koskaan kirjoittanut vammainen. Viranomainen ei ole osa ryhmää eikä näin ollen välttämättä edes ymmärrä, mitä kuuluisi tilastoida. Työryhmä halusi kuitenkin kertoa vammaisuudesta omin sanoin, ilman viranomaisten painolastia. Mutta kenelle vammaisuudesta haluttiin kertoa? Alkuperäiseksi kohderyhmäksi valittiin nuoret ja vammaiset. Nuorille suunnattuna epänormaalius ja normaalius, asenteiden ja vammaisten arkipäivän kuvaaminen on tarpeellista. Mutta mitä vammaisuudesta halutaan kertoa vammaisille itselleen? Eikö jokainen vammainen elä oma arkeaan ja ymmärrä asenteet ja ongelmat oman elämänsä kautta. Vammaisuuden historia on tietenkin esitettävissä myös vammaiselle. Ongelma on kuitenkin siinä, että vammaiset eivät ole mikään homogeeninen ryhmä, jonka menneisyyden voi niputtaa yhteen ja käsitellä yhdessä museonäyttelyssä. Ehkä kohderyhmänä vammaiset olikin haettu sitä, että näyttely oli tehty niin saavutettavakasi kuin mahdollista. Ihannetilanne tietenkin olisi, että kaikki museoiden näyttelyt voitaisiin tehdä samoin. Että ne kaikki olisivat saavutettavia eri vammaisryhmille, sillä vammaisia todennäköisesti kiinnostaisivat myös muut kuin vammaisuudesta kertovat näyttelyt. Satakunnan Museon näyttelyssä saavutettavuutta pidettiin näyttelyyn sisäänrakennettuna eikä sen ajateltu liittyvän kohderyhmään. Sisältö suunniteltiin siis sitä kautta, mitä haluamme kertoa vammaisuudesta valtaväestölle. 2.2.Yhteistyökumppanit Hankkeen ja näyttelyn pääyhteistyökumppanina oli Satakunnan sairaanhoitopiiri, tarkemmin Antinkartanon toimintakeskus. Antinkartano on 1950-luvulla perustettu kehitysvammaisten hoitolaitos. Sen toimintaa ja historiaa esiteltiin näyttelyssä. Muina yhteistyökumppaneina olivat luonnollisesti erilaiset vammaisjärjestöt. Hankkeen alussa yhteistyökumppaneita haettiin aktiivisesti ja niistä mukaan seuloutui järjestöjä, joilla oli sekä tarvetta ja halua olla mukana että jotain annettavaa yhteistyölle. Asioita hoidettiin mahdollisimman paljon paikallisten järjestöjen tai valtakunnallisten järjestöjen paikallisten osastojen kanssa. Suurin osaa järjestöjen aktiivisista toimijoista on itsekin vammaisia, joten yhteydenottotavat ja kommunikointi voi olla haastavaa. Yhteydenottotapa on mietittävä kuhunkin vammaan sopivaksi. Kun yhteistyötä tehtiin paikallisten järjestöjen kanssa, oli helppoa mennä henkilökohtaisesti järjestöjen toimistoon ja sopia asioista ja sopivista tavoista pitää yhteyttä. Yhteistyö vammaisjärjestöjen kanssa oli antoisaa. He tietävät parhaiten esimerkiksi näyttelyiden saavutettavuuteen liittyvät seikat ja he voivat testata näyttelyn etukäteen. Museolle vammaisten ihmisten kohtaaminen yhteistyön merkeissä oli myös erittäin hyvää koulutusta vammaisten asiakkaiden vastaanottamiseen. 3

4 3. NÄYTTELYN SAAVUTETTAVUUS 3.1. Fyysinen esteettömyys Satakunnan Museossa on tehty töitä saavutettavuuden parantamiseksi jo pitkään. Syyskuussa 2008 Satakunnan Museossa käynnistyi Saavutettava Satakunta -hanke. Hanke oli maakunnallinen ja sen tavoitteena oli kartoittaa sekä edistää saavutettavuutta Satakunnan alueen kulttuurilaitoksissa. Saavutettava Satakunta -hankkeen pääasiallisena kohderyhmänä olivat vammaisryhmät, maahanmuuttajat sekä seniorit. Tavoitteena oli kartoittaa Satakunnan eri kulttuurilaitosten saavutettavuutta niin sisällön kuin fyysisen esteettömyyden kannalta. Hankkeen aikana toteutettiin saavutettavuuskartoituksia maakunnan kulttuurilaitoksissa. Hankkeen jälkeen museossa perustettiin oma saavutettavuus-työryhmä, joka pyrkii ylläpitämään ja edistämään kaikkien Satakunnan Museon toimipisteiden saavutettavuutta. Satakunnan Museo on myös mukana Porin kaupungin kulttuurin saavutettavuutta edistävässä työryhmässä. Työryhmän tehtävänä on mm. laatia kulttuuritoimen yhteinen saavutettavuussuunnitelma, joka myös julkaistaan sähköisessä muodossa vuoden 2014 aikana. Suunnitelman rahoituksesta vastaa OKM. Työryhmä kokoontuu myös tulevina vuosina säännöllisesti, jolloin voidaan seurata, edistää ja ylläpitää kaupungin kulttuurilaitosten saavutettavuutta. Ihmisten liikkumiseen liittyvä esteettömyys onkin museossa edennyt jo varsin pitkälle. Museon kaikkiin yleisötiloihin pääsee pyörätuolilla ja ne on testattu käyttämällä myös isoa sähköpyörätuolia. Museossa on myös inva-wc (suosituksia inva-wc:stä Museon pääovella on automaattiovet ja ovenavauspainikkeet ja pääoven edessä on myös invapaikka, joka valmistui juuri sopivasti näyttelyn avajaisiin (ohjeita ja suosituksia inva-paikan koosta ja sijainnista : Näkeminen Museonäyttelyssä eri elementtien riittävän hyvään näkymiseen vaikuttavat useat eri seikat: valaistus, esineiden ja tekstien koko, niiden sijoittelu, värivalinnat jne. Joskus näkeminen on hankalaa ilman näkövammaakin, mutta erityisesti näkövammaiset painiskelevat ongelman kansa, johon liittyy yleensä museoiden hämäryys, tekstien pienuus sekä voimakkaat valokontrastit. Yksinkertaisilla muutoksilla näkemistä voidaan toki parantaa, mutta koska näkövammoja on niin monenlaisia, ei kaikille soveltuvaa yleispätevää ratkaisua ole. Joitain yleisohjeita näyttelytekstien suhteen on kuitenkin olemassa. Paras sijoituskorkeus teksteille on silmän korkeudella, noin cm lattiasta. Laajemmat tekstikokonaisuudet tulisi sijoittaa välille cm. Minimisuositus fonttikoolle on 48 ja selkeimmin erottuu musta teksti vaalealla mattapohjalla (ei kuitenkaan valkoisella (Green 2000: 3 6). 4

5 Sopiva ripustuskorkeus tekstiplansseille on cm. Laajempien tekstikokonaisuuksien hyvä ripustuskorkeus on cm. Teksti näkyy parhaiten kun se on mustana vaalealla (ei valkoisella) mattapohjalla. Ihan epänormaalia -näyttelyn planssien fonttikoko oli 37, eli se oli suosituksiin nähden liian pientä. Näyttelyn visuaalinen suunnittelija Kati Lehtinen mainitsi Werstaalla järjestetyssä Ihan epänormaalia - seminaarissa, että hän ei näyttelyä suunnitellessa tiennyt suositeltua minimikokoa. Pistekoon suosituksista onkin hyvin vaikeata löytää yksiselitteisiä ohjeita eivätkä ne välttämättä ole aina toimivia. Riittävän suuri pistekoko yhdelle ei välttämättä sovellukaan toiselle. On nimittäin otettava huomioon myös se, että tekstin pistekoon kasvaessa myös riviväli ja sanojen rivitys vaativat muutoksia. Suurempi tekstikoko tarkoittaa luonnollisesti suurempia plansseja, mikä taas hankaloittaa sopivan ripustuskorkeuden löytämistä. Suurempi pistekoko voisi toisaalta auttaa museoita eroon monien näyttelyiden helmasynnistä: liian pitkistä ja yksityiskohtaisista teksteistä. 5

6 Museoiden hämäryys tuottaa ongelmia näkemisessä. Hämäryydelle on esineturvallisuuteen liittyvät perusteensa, mutta se voi olla hyvin ongelmallinen näkövammaisille. Yksittäiset kohteet voidaan toki valaista erikseen, mutta myös jyrkät valokontrastit voivat vaikeuttaa näkemistä. Näkemisen suhteen parasta olisi, mikäli näyttelyn yleisvalaistus olisi helposti säädettävissä ja tarvittaessa päälle voitaisiin kytkeä ainoastaan yleisvalaistus tai siivousvalaistus. Näyttelytilojen hämäryys tuottaa usein ongelmia näkövammaisille. Näkövammaisille parasta olisi näyttelyn katseleminen tasaisessa yleisvalaistuksessa. 6

7 Jyrkät kontrastit valoissa, kuten tässä vitriinien sisällä olevat muuta ympäristöä kirkkaammat valot, voivat olla hyvin ongelmallisia näkövammaisille Taktiilinauhat Taktiilinauha on näkövammaisen liikkumista helpottava kirkasvärinen ja karhennettu teippi, joka voidaan liimata lattiaan kulkua helpottamaan. Sillä voidaan merkitä kynnykset, korokkeet, portaat ja muut lattian korkeuserot ja sillä voidaan merkitä myös kulkureittejä ja -suuntia esimerkiksi näyttelyissä. Taktiilinauhan käyttö ei kuitenkaan ole yksiselitteinen asia: kuten monen muunkin apuvälineen suhteen myös taktiilinauha voi helpottaa yhtä, mutta samalla se voi haitata tai aiheuttaa jopa vaaratilanteen toiselle. Liikuntavammaisille, spastikoille ja monille kehitysvammaisille karhea nauha lattiassa voi nimittäin aiheuttaa liikkumisvaikeuksia sekä kaatumisvaaran. Satakunnan Museon näyttelyyn taktiilinauhaa ei laitettu. Asiasta neuvoteltiin Satakunnan näkövammaiset ry:n kanssa ja heidän mielipiteensä oli se, että sellaisia näkövammaisia, joita taktiilinauha auttaisi on hyvin vähän. Esimerkiksi koko Satakunnan alueella heitä on vain kaksi kappaletta ja heillä on pääsääntöisesti avustaja mukanaan. Muille näkövammaisille näyttely on riittävän selkeä eikä siellä ole korkeuseroja, kynnyksiä tai portaita. 3.3.Kuuleminen Erilaiset äänet ja äänimaailmat kuuluvat nykyään museonäyttelyihin. Usein näyttelyssä on näyttelyn aiheeseen liittyvää musiikkia, puhetta tai tekstejä. Äänimaailma voi toimia myös tunnelman luojana. Silloin 7

8 kun äänimaailma on onnistunut ja se toimii hyvin yhdessä näyttelyn aiheen ja valaistuksen kanssa, ei ääntä välttämättä edes erota omaksi elementikseen vaan se on kiinteä osa näyttelykokemusta. Kuulovammaiselle näyttelyn äänimaailma voi kuitenkin olla ongelma. Hiljainen ääni on ongelma, mikäli ääni sisältää oleellista informaatiota. Toisaalta tunnelmana toimiva äänimaailma voi häiritä niin, ettei oleellista ääntä kuule kunnolla. Useiden eri äänilähteiden sekoittuminen keskenään häiritsee toki normaalikuuloistakin, mutta kuulovammaiselle tai ääniherkkyydestä kärsivälle äänten kakofonia voi olla tuskallinen Ihan epänormaalia -näyttelyssä erilaisia äänilähteitä oli runsaasti. Osaltaan ne tukivat saavutettavuutta, osaltaan taas vaikeuttivat sitä. Äänistä osa oli jatkuvia taustaääniä (suihkulähde, Signmark), osa taas kuulokkeilla kuunneltavia (kuvailutulkkaukset, pianon viritysääni) Suuntaava kaiutin Haasteellista on saada jatkuvasti kuuluvat taustaäänet riittävän kuuluviksi, mutta kuitenkin niin hiljaisiksi etteivät ne sekoitu keskenään. Tämä on mahdollista suuntaavien kaiuttimien ts. äänisuihkujen avulla, joissa ääni kuuluu vain hyvin rajatulle alueelle. Äänisuihku on seinäkkeen oikeassa yläkulmassa. 8

9 Liiketunnistimet Kuvailutulkkauspisteet kuulokkeineen oli toteutettu liiketunnistimilla siten, että ohi kuljettaessa laite ilmoitti kuvailutulkkauspisteen olevan lähellä. Itse tulkkaus kuunneltiin kuvailutulkkauspisteellä olevista kuulokkeista. Näyttelyssä oli seitsemän kuvailutulkkauspisteitä. Niin monen liiketunnistimella varustetun äänilähteen sijoittelu on haasteellista: liiketunnistimet reagoivat kaikkeen liikkeeseen ja pienessä tilassa jopa neljä liiketunnistinta voi reagoida yhteen ja samaan henkilöön yhtä aikaa. Näin neljältä eri suunnalta kuuluu tieto: olet lähellä kuvailutulkkauspistettä. Normaalisti näkevänkin on hankala hahmottaa, mihin suuntaan täytyisi lähteä kuvailutulkkausta kuuntelemaan. Joinain päivinä, kun näyttelyssä oli paljon ihmisiä kerralla, jouduttiin liiketunnistimet kytkemään pois päältä, koska käytännössä kaikki seitsemän kuvailutulkkauspistettä olivat äänessä jatkuvasti. Kuvailutulkkauspiste on kuvan vasemmassa laidassa oleva oranssi laatikko. Toinen häämöttää kuvan oikeassa laidassa ja kolmas rajautuu juuri kuvan ulkopuolelle. Mikäli liiketunnistimella varustettuja äänilähteitä on useita, ne pitäisi sijoittaa hyvin harkiten, siten, että ääni kuuluu vain aivan liiketunnistimen läheisyydessä ja siten ettei useampi liiketunnistin reagoi samaan asiaan yhtä aikaa. 9

10 4. TIEDOLLINEN SAAVUTETTAVUUS 4.1. Selkokieli Näyttelytekstejä varten on tehty paljon aineiston keruuta tutkimustyötä. Silti näyttelyteksti ei voi olla kovin tieteellinen tai syväluotaava analyysi. Sen on oltava riittävän lyhyt, ytimekäs ja populaari ollakseen kiinnostava. Samalla sen on annettava riittävästi informaatiota. Normaali näyttelyteksti ei ole lähelläkään saavutettavaa monen vammaisen kannalta. Käytetyt sanat, sanamuodot, taivutukset ja lauserakenteet voivat olla kaukana ymmärrettävästä kielestä. Saavutettavuutta parannetaan mukauttamalla tekstit selkokielelle. Selkokieli on sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä helpommin luettavaa ja ymmärrettävää kieltä. Selkokieltä tarvitsevat usein ihmiset, joilla on vaikeuksia lukemisessa tai ymmärtämisessä. Esimerkiksi kehitysvammaiset tarvitsevat yleensä selkokieltä. Myös kuuroille, joiden äidinkieli on viittomakieli, voi normaali teksti olla saavuttamatonta. Selkokielen rivitys vaikuttaa voimakkaasti tekstien taittoon ja lopulliseen ulkoasuun. Planssin alakulmassa on selkologo, jonka käyttöoikeuden myöntää Selkokeskus. 10

11 Selkokieli ei ole sama asia kuin selkeä yleiskieli. Siinä on olemassa oma kielioppinsa ja sanajärjestyksensä. Lauseiden pituudet sekä tekstin rivitys on tarkoin määriteltyä. Selkokielisiä tekstejä ei siis tehdä itse vaan tekstit toimitetaan selkokääntäjälle samalla lailla kuin käännettäessä tekstejä vieraille kielille. Selkokäännöksiä tekee Suomessa Selkokeskus Myös yksityisiä selkokääntäjiä on olemassa. Selkokeskus myöntää teksteille selkotunnuksen käyttöluvan. Mikäli selkotunnusta halutaan museonäyttelyn yhteydessä käyttää, täytyy tekstit siis toimittaa selkokeskukseen tarkastettavaksi ja tehdä mahdollisesti muutoksia tekstiin. Tekstien selkotarkastus on maksutonta, mutta käännökset ovat maksullisia. Selkokeskuksen kautta on mahdollista saada käännökset myös selkoruotsiksi. Näyttelytekstien kääntäminen selkokielelle ei ole aivan yhtä yksinkertainen prosessi kuin vieraalle kielelle kääntäminen, jossa teksti toimitetaan kääntäjälle ja kääntäjältä saadaan valmis teksti. Kun yleiskieltä muutetaan selkokieliseksi, ei puhutakaan kääntämisestä vaan mukauttamisesta. Silloin siis mukautetaan tekstin sisältöä, sanastoa ja rakennetta (Selkokielen määritelmästä lisää: Selkokeskus 2012). Sisällön mukauttamisella tarkoitetaan muun muassa aiheen rajaamista sekä sitä, että tekstissä keskitytään vain oleellisiin asioihin. Tässä tarvitaan paljon kanssakäymistä tekstin kirjoittajan ja selkokääntäjän kanssa. Sanaston mukauttamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että käytetään lukijalle tuttua sanastoa ja vältetään pitkiä sanoja. Kaikki vaikeat ilmaisut avataan eli ne selitetään. Rakenteen mukauttamisella tarkoitetaan lyhyiden lauseiden kirjoittamista ja suoran sanajärjestyksen käyttämistä. Rakenteen mukauttamiseen kuuluu myös passiivin ja vaikeiden lauserakenteiden välttäminen. Tekstistä tehdään yhtenäinen ja sujuvasti etenevä kokonaisuus. Selkokieli vaatii kanssakäymistä ja neuvottelua tekstin kirjoittajan ja selkokääntäjän välillä. Yllätyksenä näyttelytyöryhmälle voi tulla se, kuinka paljon selkokieli pidentää tekstejä. Yhdestä liuskasta yleiskielistä tekstiä tuli selkokielelle käännettynä keskimäärin kuusi tekstiliuskaa. Näin ollen tekstien raju lyhentäminen on välttämätöntä. Näin ollen teksteihin sisältyy myös huomattavasti vähemmän tietoa kuin normaalisti. Se auttaa keskittymään olennaiseen ja antaa myös viitteitä siitä, kuinka paljon ihmiset ovat valmiit ottamaan vastaan tietoa museonäyttelyssä. Näyttelystä saatu palaute oli nimittäin sellaista, että myös vammattomat ihmiset kokivat tekstien olevan hyvän mittaisia ja kehuivat selkokieltä. Selkokieli ei siis ole tarkoitettu ainoastaan kehitysvammaisille; se on tärkeää myös esimerkiksi maahanmuuttajille, lapsille, sekä näköjään myös ihan tavallisille ihmisille. Tietoa selkokielestä: Selkokielen määritelmä: 11

12 4.2. Viittomakieli Viittomakieliset tekstit Viittomakielen aakkoset. Kosketeltava kuvataulu näyttelyssä. Viittomakieliset ovat muihin vähemmistökieliin verrattavissa oleva kielivähemmistö. Viittomakieli on monen kuuron ja kuulovammaisen äidinkieli. Viittomakielellä on oma kielioppinsa, ja sen taivutusmuodot ja sanajärjestykset ovat erilaiset kuin puhutun tai kirjoitetun kielen. Sen vuoksi kirjoitettu teksti on monelle kuulovammaiselle vieras kieli, jonka lukeminen on työlästä. Ihan epänormaalia -näyttelyn kaikki tekstit käännettiin viittomakielelle. Käännöstyö tapahtui siten, että tekstit toimitettiin viittomakielen käännöksiä tekevälle mediatoimisto Palolle, jossa teksti käännettiin, viitottiin ja kuvattiin. Mediatoimistosta toimitettiin valmiit tiedostot, jotka ladattiin yleisön nähtäville pienille näytöille. Viittomakielen verkkosanakirja: Tietoa viittomakielestä: 12

13 Viittomakielinäyttö Näytöt sijoitettiin näyttelytekstien yhteyteen Viittomakielinen tulkkaus Kuulo- tai puhevammaisella henkilöllä on oikeus käyttää tulkkauspalvelua vähintään 180 tuntia vuodessa. Kuulonäkövammaisella henkilöllä on oikeus käyttää tulkkauspalvelua vähintään 360 tuntia vuodessa. Tulkkauspalvelun käyttö on maksutonta mikäli kuulo- tai puhevammainen tilaa palvelun itse. Museon tapahtumapäivää varten viittomakielen tulkit tilattiin museon puolesta. Koska tapahtuma haluttiin pitää viittomakielelle tulkattuna, se tarkoitti sitä, että kaikki ohjelma, joka sisälsi sanallista informaatiota, täytyi myös viittoa. Siis myös esimerkiksi musiikki, jossa on laulua, kaikki kuulutukset, esittelyt, esitykset jne. Tulkkien käyttäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että tapahtumat on suunniteltava melko tarkasti etukäteen. Mahdollisimman paljon aineistosta olisi nimittäin hyvä saada tulkille etukäteen esimerkiksi laulujen sanat, puheet yms. Tiukkaa käsikirjoitusta ei kuitenkaan tarvitse olla: suurin osa puheesta tulkataan ns. lennosta. Tulkit osallistuivat tapahtumaan myös muuten: he kulkivat vieraiden keskuudessa, osallistuivat keskusteluun sekä tulkkasivat vieraiden välisiä keskusteluita tarvittaessa. Tällainen tulkkaus vaatii erityisammattitaitoa eikä siihen pysty jokainen, joka osaa viittomakieltä. Aivan kuten minkä tahansa vieraan kielen kanssa: vaikka osaakin kieltä ei vielä ole pätevä tulkkaamaan sitä. Ei ole ehkä kaikkein helpoin tehtävä tulkata Pertti Kurikan Nimipäivien sanoituksia viittomakielelle. 13

14 Ilari Koivunen lausumassa runojaan, Kreetta Östling tulkkaamassa. 14

15 5. Näkövammaisten apu 5.1. Pistekirjoitus Näkövammaisia varten näyttelyn tekstit painettiin pistekirjoituksella. Painatustyö tehtiin Näkövammaisten kirjapainossa. Niihin käytettiin kaksipuolista pistekirjoituspainatusta ja ne sidottiin vihkoiksi. Myös kutsukortti näyttelyn avajaisiin painatettiin sekä mustatekstillä että pistekirjoituksella. Koska kyseessä oli taittoa vaativa kutsukortti, tehtiin mustatekstin taitto museossa. Sen jälkeen se toimitettiin näkövammaisten kirjapainoon, jossa taas taitettiin pisteteksti. Pistekirjoitus on pidempää kuin mustateksti, joten jonkin verran asiasisältöä supistettiin. Asiasisältö toimitettiin museolle hyväksyttäväksi ennen painoa. Painatus Näkövammaisten kirjapainossa oli nopeaa ja yhtä edullista kuin missä tahansa kirjapainossa. Pistekirjoitus ei siis tuonut oleellisia lisäkustannuksia. Näkövammaisten kirjapaino: Kuvailutulkkukset Kuvailutulkkaus on visuaalisen ärsykkeen muuttamista puhutuksi kieleksi. Kuvailutulkkaus ei rajoitu kulttuuri- ja taideilmiöiden kuvailutulkkaukseen, vaan kattaa koko näkyvän maailman. Kuvailutulkkien palveluita käytetään enimmäkseen elokuvien, teatterin, museokierrosten ja taidenäyttelyiden kuvailutulkkaukseen. Kuvailutulkkauksesta hyötyvät mm. näkövammaiset ja heikkonäköiset. Kuvailutulkkauksen sovellusalueet lisääntyvät jatkuvasti. Kuvailutulkkeja välittää Näkövammaisten kulttuuripalvelu ry. Kuvailutulkkaukset Ihan epänormaalia -näyttelystä olivat osin valmiina, mutta uusista osioista ne teetettiin uudelleen. Lisäksi alkuperäisen näyttelyn tilaa ja näyttelyn rakennetta kuvaavat tulkkaukset jouduttiin luonnollisesti poistamaan. Kiertonäyttelyssä kuvailutulkkaukset ovat hankalia, mikäli niissä keskitytään kuvailemaan näyttelytilaa. Tilan kuvaus, näyttelyssä kulkeminen jne. Kannattaakin keskittää näyttelyn alussa olevaan yhteen kuvailutulkkauspisteeseen, jolloin se voidaan aina tarvittaessa vaihtaa ilman että kaikkia kuvailutulkkauspisteitä täytyy tehdä uudelleen. Muut kuvailutulkkaukset voivat keskittyä näyttelyn sisältöön. Kuvailutulkki ei ole pelkästään kielenkääntäjä. Vaikka tulkki työssään keskittyykin objektiivisuuteen, on siinä aina mukana myös kuvailutulkin oma näkemys. Tunnelmaa ja sävyjä ei voi tavoittaa vain perusasioita kertomalla. Kuvailutulkki tekee valintoja, koska kaikkea ei voi kuvailla. Kuvailutulkkauksen valmistaminen vie aikaa ja sen toteuttaminen edellyttää laajaa sanavarastoa ja tiivistämisen kykyä. Kuvailutulkkaukset aiheuttavat ehkä eniten muutoksia näyttelyn rakentamisen aikatauluun. Tai ainakin se pitäisi huomioida aikataulussa. Kuvailutulkkaukset voidaan tehdä valmiiksi vasta silloin kun näyttely on valmis. Osia näyttelystä, yksittäisiä esineitä ja kuvia voidaan toki kuvailla, mutta lopullinen tulkkaus voidaan tehdä vasta olemassa olevan näyttelyn perusteella. Näyttelyn täytyisi siis valmistua jo hyvissä ajoin ennen avajaisia, mikäli kuvailutulkkaukset halutaan mukaan alusta asti. Toisaalta ei liene kovin vaarallista, mikäli kuvailutulkkaukset tulevat mukaan näyttelyyn joitain päiviä sen jälkeen kun näyttely on avattu. 15

16 5.3.kohokartta Näkövammaisia varten näyttelystä painettiin kohokartta. Näyttelyn pohjapiirustus toimitettiin näkövammaisten kirjapainoon, jossa siitä tehtiin kohokartta kuohupaperille. Kartat pohjustettiin museossa, jotta niitä on helpompi tunnustella ja kuljettaa mukanaan näyttelyä kiertäessä. Pohjapiirustus toimitettiin painoon siinä vaiheessa kun rakenteiden, seinien ja vitriinien paikka oli selvillä. Pienet muutokset rakentamisvaiheessa olivat sallittuja eikä yksittäisen pöydän tai vitriinin paikkaa tarvinnut mittailla senttien tarkkuudella. Kohokarttaan on tarkoitus merkitä lähinnä kulkuesteet, seinät jne., ei niinkään yksittäisten vitriinien tai pöytien määrää. Kuohukarttaan liitettiin myös pistekirjoitusta: yksittäisillä sanoilla kuvailtiin näyttelyn sisältöä sekä mm. sitä, missä sijaitsee kosketeltavia esineitä Kosketeltavat esineet Kosketeltavia esineitä tarvittaisiin jokaiseen museoon ja jokaiseen näyttelyyn. Näkövammaisille ne antavat aivan erilaisen ulottuvuuden näyttelyyn, mutta myös näkevät ihmiset saavat kosketeltavista esineistä uudenlaisen kokemuksen. Esimerkiksi Ihan epänormaalia -näyttelyssä olleen pienen suihkulähteen koskettaminen oli erityisesti koululaisryhmien suosiossa, mutta myös aikuiset pitivät veden ja sileiden kivien tunnusta sormissa. Suihkulähde oli kosketeltava esine, samalla se toimi äänielementtinä. Kosketeltavat esineet on kuitenkin syytä erottaa selvästi museoesineistä. Pelkät visuaaliset ilmoitukset, kiellot ja kehotukset eivät tunnu riittävän. 16

17 Kun mukana on runsaasti kosketeltavia esineitä, yleisön normaali museossa ei saa koskea mihinkään ajattelu häviää ja kaikkeen kosketaan (ellei se ole lasin takana). Mitä enemmän kosketeltavia esineitä on, sitä enemmän kosketaan myös niihin esineisiin, joihin ei saisi koskea. Edes selkeä kehotus ja kielto esimerkiksi opastuksen aikana ei tunnu riittävän. Näyttelyssä jossa on runsaasti kosketeltavia esineitä, täytyy esineturvallisuudesta pitää erityisen hyvä huoli ja järkevintä olisikin sijoittaa museoesineet siten, ettei niihin ole mahdollista koskea. Jokaisen esineen kohdalla oli jompikumpi merkintä: ei saa koskea tai saa koskea 17

18 6. TAPAHTUMAT Näyttelyn yhteydessä järjestettiin tapahtumapäivä: Ihan epänormaali lauantai. Tapahtuman saavutettavuustekijöihin on jo viitattu edellä raportissa. Tapahtuma toteutettiin pääasiassa vapaaehtoistyöntekijöiden voimin. Hankkeen aikana luodut yhteydet vammaisjärjestöihin olivat merkittäviä kun haettiin tapahtumapäivän ohjelmaa ja työntekijöitä. Vammaisjärjestöiltä tuli ideoita ja myös halukkuutta toteuttaa erilaisia esityksiä ja ohjelmaa. Järjestöjen kautta löydettiin aktiivisia ja innokkaita ihmisiä, jotka olivat valmiita toimintaan ruokapalkalla. Tapahtumapäivän ohjelma on liitteenä. Elävän kirjaston kirjat olivat vapaaehtoisia henkilöitä, heidän joukossaan oli näkö- ja -kuulovammaisia, kuurosokeita, invalideja sekä kehitysvammaisia 18

19 7. TYÖPAJAT Näyttelyn aikana järjestettiin opastus- ja työpajaviikkoja kahteen otteeseen. Opastuksia saattoi varata kouluryhmälle milloin tahansa näyttelyn aukioloaikoina, mutta marraskuussa 2013 ja tammikuussa 2014 järjestettiin kaksi opastus- ja työpajaviikkoa. Työpajat järjestettiin yhteistyössä Satakunnan ammattikorkeakoulun sekä Diakonia-ammattikorkeakoulun vammaistyön opiskelijoiden kanssa. Suunnittelu opiskelijayhteistyöstä aloitettiin jo hyvissä ajoin vuoden 2013 keväällä opettajien kanssa. Yhdessä keskustellen ja ideoiden päästiin tulokseen, jossa opiskelijat voivat sisällyttää museoyhteistyön opintoihinsa osaksi tiettyjä kursseja. Ensin opiskelijoille esiteltiin näyttelyn idea sekä sisältö ja järjestettiin työpajoja vammaisuudesta, mm. rottinkipunontaa sokean opastuksella sekä kehitysvammaisten vetämä selkokielityöpaja. Opiskelijat ideoivat ja suunnittelivat ryhmissä erilaisia vammaisuuteen liittyviä työpajoja. Niiden joukosta museon henkilökunta ja opiskelijat valitsivat kolme toteutettavaa työpajaa: Vammaisuutta ristiin rastiin, Paralympialaiset sekä Varpailla maalaten. Muutkin suunnitelmat olivat toteuttamiskelpoisia ja kaikki ideat löytyvät tämän raportin liitteestä. Työpajoissa mm. testattiin aisteja eri tavoilla ja opetettiin sokean oikeaoppista ohjaamista. 19

20 Museo markkinoi työpajoja pääasiassa paikallisille alakouluille ja työpaja-ajat varattiinkin nopeasti. Opiskelijat osallistuivat aktiivisesti työpajojen organisointiin. Jokaisessa pajassa toimi 4-8 opiskelijaohjaajaa sekä yksi museon edustaja. Opiskelijat organisoivat itse omat ohjausvuoronsa. Pajoissa tarvittava välineistö ja materiaalit suunniteltiin ja hankittiin yhteistyössä opiskelijoiden ja museon kesken. Työpajat ja opiskelijayhteistyö onnistuivat erinomaisesti ja opiskelijoiden työpanos oli korvaamaton. 20

21 Lähteet: Aaltonen, Anu Tietopaketti kuvailutulkkauksesta. Perustiedot kuvailutulkatun tiedon järjestämiseen. Kulttuuria kaikille -palvelu. Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS, Valtion taidemuseo Eskola, Susanna Kuinka tehdä rankkaa historiaa kiinnostavaksi ja lähestyttäväksi. Jouluseminaari Ihan epänormaaleista asioista museossa. Työväenmuseo Werstas Green, Selma SAAVUTETTAVA NÄYTTELY. Miten tehdä näyttelyistä hyvin toimivia. Kulttuuria kaikille palvelu. Kehittäminen ja yhteiskuntasuhteet KEHYS. Lehtinen, Kati Tavoitteena kaikille saavutettava. Seminaariesitelmä. Jouluseminaari Ihan epänormaaleista asioista museossa. Työväenmuseo Werstas Selkokeskus Mitä on selkokieli? Näkövammaisten kulttuuripalvelu, Kulttuuritapahtumien kuvailutulkkaus näkövammaiselle 21