S2-OPPIJOIDEN MYÖNTÖMUOTOISET IMPERFEKTIT KIRJOITELMISSA

Transkriptio

1 S2-OPPIJOIDEN MYÖNTÖMUOTOISET IMPERFEKTIT KIRJOITELMISSA Inka Hirvonen Tampereen yliopisto Suomen kieli Pro gradu -tutkielma Toukokuussa 2008

2 Tampereen yliopisto Suomen kieli Kieli- ja käännöstieteiden laitos HIRVONEN, INKA: S2-oppijoiden myöntömuotoiset imperfektit kirjoitelmissa Pro gradu tutkielma, 57 sivua. Kevät 2008 Tutkielmani käsittelee suomenoppijoiden imperfektimuotojen tuottamista. Aineistona ovat olleet perus- ja keskitason YKI-tutkintojen kirjoittamisen osakokeet keväältä Aineisto on kerätty 275 kirjoittajalta. Kaikilta osallistujilta on pyydetty kolme kirjoitelmaa, joiden aihealueet ovat käsitelleet arkipäivän kielenkäyttötilanteita. Olen tarkastellut informanttien tuottamia imperfektejä kolmelta näkökannalta: niiden esiintyvyyden eroja perus- ja keskitasolla, verbityyppien vaikutusta sanojen osaamiseen tai osaamattomuuteen sekä verbien yleisyyttä ja esiintymistiheyden vaikutusta verbien osaamiseen. Olen myös eritellyt erilaisia virhetyyppejä ja ottanut kantaa syihin, miksi kielenkäyttäjät ovat käyttäneet tuottamiaan virheellisiä muotoja. Tutkimus vahvistaa käsityksen, että useasti käytetyt verbit osataan paremmin kuin harvemmin käytetyt. Perustasolla imperfektin oppiminen on vasta lähtenyt käyntiin. Ensimmäinen opittu imperfekti on olla-verbi, ja sillä on yli 50 prosentin edustus kielenoppijoiden kirjoitelmien verbeistä. Keskitasolla osataan käyttää jo muitakin verbejä, mikä vähentää olla-verbin prosenttiosuuksia. Aineistoni ei vahvistanut käsitystä verbityyppien eritahtisesta oppimisesta. asiasanat: suomi toisena kielenä, sanastontutkimus, morfologia, verbityypit 2

3 SISÄLLYS 1 JOHDANTO Tutkimuskysymykset Tutkimusaineisto Informantit KIELENOPPIMINEN Mentaalinen leksikko ja kielenoppiminen Yksiköt, prosessit ja paradigmat Yksiköt Prosessit Paradigmat Monimorfeemiset muodot Esiintymien taajuudesta IMPERFEKTIT JA VERBITYYPIT Imperfektin muodostaminen Verbityypit TUTKIMUKSEN TOTEUTUS VERBITYYPPIEN VERTAILUA TAITOTASOJEN VERTAILUA VERBIT YLEISYYDEN MUKAAN Yli kymmenen kertaa haetut verbit Kahdesta yhdeksään kertaan haetut verbit Yhden hakukerran verbit LOPUKSI LÄHTEET

4 1 JOHDANTO Tämä pro gradu -työni on S2- eli suomi toisena kielenä -tutkimusta. Suomea opiskellaan toisena kielenä Suomen valtion rajojen sisäpuolella. Tutkin tässä opinnäytetyössäni suomea toisena kielenä oppineiden henkilöiden myöntömuotoisten imperfektien tuottamista. Aineistona minulla on yleisten kielitutkintojen kirjoittamisen osion perus- ja keskitason kokeiden kirjoitelmat keväältä Kiinnostuin imperfekteistä, koska S2-oppijat tekevät melko paljon virheitä niiden tuottamisessa. Imperfektin muodostaminen on tärkeää jo opintojen alkuvaiheessa, koska verbi on lauseen ydin. Ei ole samantekevää, muodostaako imperfektinsä oikein, koska väärä tempusvalinta aiheuttaa useammin ymmärtämisongelmia kuin esimerkiksi väärä nominin sijapäätteen valinta. Esimerkiksi Leena Silfverberg (1996: 45 48) sanoo, että suomea toisena tai vieraana kielenä opiskelevan tärkeimmät työkalut ovat nimenomaan verbit ja verbityyppien tuntemus. Olen jättänyt kieltomuotoiset verbit kokonaan tutkimukseni ulkopuolelle, koska ne eroavat myöntömuotoisista morfologiansa puolesta paljon. Myöntömuotoiset muodostetaan affiksaation avulla liittämällä sanavartalon perään suffiksi. ol+la : ol+i Kieltomuotoisten imperfektien muodostus tapahtuu täysin eri tavalla. Kieltomuodossa verbi on aina perfektiivinen partisiippi. Se ei taivu lainkaan. Sen sijaan kieltosana ei käyttäytyy verbin tavoin taipumalla persoonassa. en ollut, et ollut, ei ollut Olen rajannut tutkimukseni ainoastaan myöntömuotoisiin imperfekteihin paitsi myöntö- ja kieltomuotoisten imperfektien keskinäisen morfologisen epäkoherenttiuden vuoksi, myös siksi, että pidän myöntömuotoja otollisempana tutkimuskohteena. Toki suomenoppijat tekevät virheitä myös kielteisissä muodoissa, mutta niissä esiintyvien virheiden variaatio ei ole kovin laaja. Jatkossa tulen viittaamaan myöntömuotoisiin im- 4

5 perfekteihin myös pelkällä imperfekti-termillä, vaikka tarkasti ottaen termiin kuuluisivat myös kieltomuotoiset verbimuodot. Tutkimukseni on sekä sanastollinen että morfologinen. Tarkastelen verbien frekventtiyttä sanaston oppimisen apuna. Hypoteesini on, että sanojen taaja esiintyminen auttaa kielenoppijaa tuottamaan oikean muodon. Työni aluksi kerron tutkimuskysymyksestä ja aiheen rajaamisesta. Sitten kerron tarkemmin yleisistä kielitutkinnoista ja kirjoittamisen osakokeesta, joka on ollut aineistoni tässä työssä. Seuraavaksi esittelen informantteja, ja kerron heidän tarkoitusperistään osallistua yleiseen kielitutkintoon. Toisessa kappaleessa nostan esiin kielenoppimisen teorioita, joita aion soveltaa työni käsittelyssä ja tuon esiin sanojen yleisyyden vaikutuksen sanaston osaamiseen. Kolmannessa kappaleessa kerron imperfektistä aikamuotona sekä esittelen suomen kielen kuusi verbityyppiä. Neljännessä luvussa siirryn jo aineiston analyysiin ja kerron ensin tutkimukseni kulusta. Viidennessä luvussa esittelen verbityyppien vaikutusta sanojen osaamiseen oman aineistoni valossa. Kuudennessa luvussa vertailen perus- ja keskitason kirjoitelmia toisiinsa. Seitsemäs luku käsittelee verbejä yksityiskohtaisemmin. Olen jakanut verbit luokkiin yleisyyden mukaan, ja kerron verbien osaamisesta sanakohtaisemmin. Lopuksi teen johtopäätökset kahdeksannessa luvussa. Olen saanut aineiston Jyväskylän soveltavan kielentutkimuksen laitokselta. Kiitän laitoksen henkilökuntaa tilaisuudesta saada käyttöön heidän keräämänsä ja koodaamansa aineisto. 1.1 Tutkimuskysymykset Luokittelen aineistoni suomen kielen kuuden verbityypin mukaisesti luokkiin. Vertaan hyvin osattuja ja heikommin tiedettyjä muotoja keskenään. Hypoteesini on, että imperfektin taivutusmuotojen osaamiseen vaikuttaa sekä verbien kuuluminen tiettyihin taivutustyyppeihin että taivutettujen sanojen esiintymisfrekvenssi. Aion selvittää, mikä 5

6 verbityyppi on kielenoppijoille helpoin omaksua vai onko oppimisessa ylipäänsä verbityyppikohtaisia eroja. Tutkin työssäni myös sanojen yleisyyttä kielenoppijoiden kielessä, ja vertaan tuloksia syntyperäisten kielenkäyttäjien verbifrekvensseihin. Tarkastelen joitakin löytyviä eroja hiukan enemmän. Sanojen yleisyys on mielenkiintoinen tutkimuskohde myös virheiden kannalta. Tutkin kaikkia niitä muotoja, joiden taustalla on ollut kirjoittajan intentio tuottaa nimenomaan imperfektitarkoitteinen finiittiverbi. Luonnollisesti tästä on seurannut aineiston rajaamisen ongelma: kuinka voin tietää, mikä on ollut kirjoittajan intentio? Suurimpia ongelmia ovat aiheuttaneet preesensin ja perfektin käyttö imperfektin paikalla. Pohdin asiaa tuonnempana tutkimuksen toteutusta käsittelevässä luvussa. En kuitenkaan pidä ongelmaa isona, koska tarkoitukseni on tutkia etupäässä kielenoppimista ja morfologiaa, ei imperfektin ja muiden aikamuotojen valinnan horjumista. Käsittelen lyhyesti nämä tapaukset, joissa on valittu väärä aikamuoto mainitsemalla niistä vain sivumennen, ja keskityn imperfektimuotoisten esiintymien käsittelyyn. Moni kirjoittaja on käyttänyt samanlaista, väärin muodostettua imperfektiä useammin kuin kerran teksteissään. Kirjoituksista ilmenee myös, että joillain kirjoittajilla imperfektinmuodostus on väärin fossiloitunut. Fossiloituminen tarkoittaa muodon kiteytymistä kielenkäyttöön. Fossiloituminen huomataan helpoimmin jatkuvasta väärän muodon tuottamisesta. Aikaisemmissa tutkimuksissa ei ole pystytty tarkasti selvittämään, ovatko taivutetut muodot varastoituna mentaaliseen leksikkoon vai koostetaanko ne kukin erikseen kulloisessakin tilanteessa perusmuodostaan. (ks. Niemi, Laine, Tuominen 1994). Suomen kaltainen rikasta taivutusmorfologiaa sisältävä kieli tuskin operoi pelkästään saneilla, jotka on varastoitu taivutusmuodoissaan mentaaliseen leksikkoon. Tutkin sitä, missä määrin imperfektimuodot voivat olla sellaisinaan taltioituina sisäiseen leksikkoon ja missä määrin ne koostetaan perusmuodoistaan suffiksien avulla. 6

7 Pyrin vastaamaan siis seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Millainen vaikutus on taivutustyypeillä verbien oppimiseen? Opitaanko jokin taivutustyyppi nopeammin kuin muut ja vastaavasti onko jokin taivutustyyppi erityisen vaikea opittava kielenoppijoille? Millainen vaikutus on sanojen yleisyydellä niiden omaksumiseen? Mitkä verbit opitaan ensin? Minkälaisia virheitä imperfektin muodostuksessa tehdään? 1.2 Tutkimusaineisto Tämän pro gradu -työni aineistona käytän yleisten kielitutkintojen suomi toisena kielenä -tutkinnon kirjoittamisen osakoetta. Olen saanut käyttööni nämä ns. YKItutkinnon kirjoittamisen osakokeet vuoden 2004 keväältä. Keskityn nimenomaan perusja keskitason tutkintojen kirjoitelmiin, koska niistä huomaa, kuinka oppimisprosessi on käynnissä kirjoittajien kohdalla. Pidän näitä kahta alempaa taitotasoa omalle tutkimukselleni antoisampana tutkimuskohteena kuin ylintä taitotasoa, koska tarkoituksenani on tutkia kielenoppimista. Ylimmällä taitotasolla virheitä imperfektin tuottamisessa ei ollut lainkaan muutamia lipsahduksia lukuun ottamatta. Alla kerron tarkemmin YKI-testistä ja taitotasoista. Yleiset kielitutkinnot ovat aikuisille suunnattuja kielikokeita. Kokeet järjestetään kaksi kertaa vuodessa: syksyisin ja keväisin. Tutkinnon voi suorittaa yhdeksästä eri kielestä: suomesta toisena kielenä, englannista, ruotsista, saksasta, ranskasta, venäjästä, espanjasta, saamesta ja italiasta. Kokeeseen osallistuja valitsee, suorittaako perus- keskivai ylimmän tason taitotestin. Testi koostuu viidestä osakokeesta, jotka ovat: Puheen ymmärtäminen, Luetun ymmärtäminen, Puhuminen, Kirjoittaminen ja Sanasto ja rakenteet. 7

8 Kukin osallistuja arvioidaan asteikolla 0 6, jolloin kuusi on suurin mahdollinen pistemäärä. Perustason kokeesta voi saada tulokseksi 1 tai 2, keskitasosta 3 tai 4 ja ylimmästä tasosta 5 tai 6. Kunkin osallistujan on siis tarkasti harkittava, minkä taitotason kokeeseen ottaa osaa, koska sille määriteltyä ylempää arvosanaa ei voi saada, vaikka osaisikin paremmin kuin valitun taitotason verran. Ylivoimaisesti suurin osa aineistostani koostuu keskitason testeistä. Keskitason kielitaitoa kuvataan Yleisten kielitutkintojen perusteissa (2002, s. 8) seuraavasti: Ymmärtää pidempää puhetta ja keskeisen ajatuksen monista televisio- ja radioohjelmista, jos aihepiiri on suhteellisen tuttu. Ymmärtää tavallisia tekstejä, jotka eivät vaadi aiheen tuntemusta. Normaalitempoinen puhe ja vaativammat tekstit saattavat tuottaa vaikeuksia, jos puhejakso on pitkä ja aihepiiri vieras. Selviää tavallisimmissa käytännön puhetilanteissa ja pystyy kirjoittamaan yksinkertaista, yhtenäistä tekstiä tavallisista aiheista, vaikkakin kieliopilliset ja sanastolliset puutteet toisinaan vaikeuttavat ymmärtämistä. Hallitsee hyvin jokapäiväisiin tilanteisiin liittyvän sanaston ja peruskieliopin keskeiset rakenteet. Yleinen kielitutkintokoe on suunniteltu mittaamaan viestintätaitoa. Se näkyy aiheiden valinnassa, sillä aiheiksi on otettu arkipäiväisiä kielenkäyttötilanteita, joita testiin osallistuja todennäköisesti elämässään kohtaa. Aihealueet ovat kaikissa taitotasoissa samat. Vain tehtävien vaikeustaso vaihtelee. (Yleisten kielitutkintojen perusteet 2002, s. 7 8). Aineistossani on seuraaviin aihealueisiin liittyviä tehtäviä: A. Minä ja taustani B. Koti ja asuminen C. Jokapäiväinen elämä D. Sosiaalinen vuorovaikutus E. Matkustaminen F. Terveys ja hyvinvointi G. Työ H. Ympäristö ja maantuntemus I. Yhteiskunta (Yleisten kielitutkintojen perusteet, 2002, s. 8) 8

9 Aineistonani on suomi toisena kielenä -tutkintokokeen perus- ja keskitason kirjoittamisen osakokeet keväältä Jokaista kokelasta on testissä pyydetty kirjoittamaan vähintään kaksi erityyppistä kirjoitusta. Tehtävänannot ovat useimmiten ohjattuja ja niihin on voitu antaa myös oheismateriaalia. (Yleisten kielitutkintojen perusteet 2002, s.11). Tehtävänannoissa testiin osallistujia on kehotettu kirjoittamaan mm. kirje ystävälle, postikortti, muistilappu ja työhakemus. 1.3 Informantit Tarnanen ja Mäntylä (2006, s ) ovat selvittäneet YKI-testiin osallistuvien taustoja. Heidän tutkimukseensa eivät valikoituneet minun aineistoni informantit, koska he keräsivät tutkimusaineistonsa vuosi sen jälkeen, kun minun informanttini olivat osallistuneet YKI-tutkintoon. Heidän tutkimukseensa valikoitui satunnaisesti 300 suomen kielen keskitason YKI-testiin osallistunutta keväältä Kaikkiaan keskitason testin suorittaneita oli tuona keväänä 993. Vaikka Tarnasen ja Mäntylän selvitys on tehty eri vuoden tutkintoon osallistuneista, uskon heidän keräämänsä tiedon olevan relevanttia myös minun tutkimukseni kohdalla. Tutkintoon osallistuneiden motiivit ja koulutustaustat tuskin ovat olennaisesti muuttuneet vuoden kuluessa. Suomi toisena kielenä tutkintoon osallistutaan useimmiten siksi, että työnantaja tai viranomainen tarvitsee todistuksen kielitaidosta. Suuri osa suomen kielen testiin osallistujista hakee kansalaisuutta, ja sen saamiseen tarvitaan kielitaitotodistus keskitason kielitaidosta. (Tarnanen ja Mäntylä 2006, s. 106). Luultavasti siitä syystä aineistossani on eniten juuri keskitason kokeita. Tarnanen ja Mäntylä ovat selvittäneet testiin osallistuneiden taustoja ja heidän syitään osallistua kokeeseen (Taulukko 1). 9

10 Taulukko 1. YKI-testiin osallistuneiden taustoja. Sukupuoli nainen 69,7 % Äidinkieli venäjä 42,7 % 49 muuta kieltä Koulutus perus 15,9 % toisen asteen 40,8 % korkeakoulu 29,3 % Ammatti opiskelija 34,2 % työssä 34,0 % työtön 19,1 % muu (äitiysloma) 10,0 % Miksi osallistun testiin työnhaku 44,4 % työnantajan vaatimus 10,5 % uudet työtehtävät 9,7 % opiskelu 27,1 % palaute kielitaidosta 21,3 % parempi palkka 1,8 % muu 40,4 % (kansalaisuus) Osanottajista noin 70 prosenttia oli naisia. Suurin osa, 43 prosenttia puhui äidinkielenään venäjää, lisäksi edustettuna oli 49 muuta kieltä. Korkeakoulututkinto oli 29 prosentilla vastaajista ja toisen asteen koulutus 41 prosentilla. Useimmin ilmoitetut työelämästatukset olivat opiskelija ja työssäkäyvä, molemmat 34 prosentin edustuksella. Yleisin syy osallistua kokeeseen oli työnhaku. Vastaajista 44 prosenttia ilmoitti sen tärkeimmäksi syyksi. Lähes yhtä moni, 40 prosenttia, halusi Suomen kansalaisuuden. 10

11 Lisäksi puolet vastaajista kertoi opiskelleensa suomea aikuiskoulutuskeskuksessa ja 27 prosenttia peruskoulussa. Yli 70 prosenttia vastaajista ilmoitti opiskelleensa itsenäisesti. Tarnasen ja Mäntylän tutkimus osoitti, että parhaiten testissä menestyivät venäjänkieliset. Venäjänkieliset ovat usein myös muita korkeammin koulutettuja, mikä osaltaan selittänee testitulosta. Suomea lukuun ottamatta kaikki kielet suoritetaan YKI-tutkinnossa nimellä vieras kieli. Suomea sanotaan vieraaksi kieleksi, kun sitä opiskellaan Suomen rajojen ulkopuolella, mutta kohdemaassa kieltä kutsutaan toiseksi kieleksi. Kieltä toisena kielenä oppivat saavat ympäristöstään jatkuvaa syötöstä. He väistämättä kohtaavat opiskelemaansa kieltä kyseisessä maassa, joten oppiminen on mahdollista jopa ilman aktiivista opiskelua. Vierasta kieltä on tietoisesti harjoiteltava, koska useiden kielten kohdalla ympäristöstä ei saa syötöstä. Tarnanen ja Mäntylä toteavat, että testitilanteessa suomen kokeeseen osallistuvat ovat muita paremmassa asemassa, koska he ovat kohdanneet testissä esiintyviä tilanteita arkipäivässään, ja koska he ovat tottuneet tilanteisiin, joissa suomen kieltä tuotetaan puhumalla ja kirjoittamalla. Tarnanen ja Mäntylä tosin huomauttavat, että toisaalta suomalaisen formaalisen koulujärjestelmän läpikäyneet saattavat olla tottuneempia testaustilanteisiin. (Tarnanen ja Mäntylä 2006, s. 107). 11

12 2 KIELENOPPIMINEN 2.1 Mentaalinen leksikko ja kielenoppiminen Michael Lewis on painottanut leksikon tärkeyttä kielenoppimisessa. Hänen mukaansa kieli on holistinen organismi, joka kehittyy kokonaisvaltaisesti. Se muodostuu kieliopillistuneesta leksikosta, ei leksikaalistuneesta kieliopista. Hän korostaakin leksikkoa sanaston sijaan. Leksikaaliset yksiköt ovat hänen mukaansa itsenäisiä yksiköitä, sanoja tai kokonaisia lauseita, jotka ovat sosiaalisesti vakiintuneita. Niillä on tietty syntaktinen ja pragmaattinen tarkoitteensa, ja ne ovat saaneet vakiintuneen paikan siinä sosiaalisessa yhteisössä, jossa niitä käytetään. (Lewis 1993: 88 89, Lewis 1997: 255) (Puro 1999: 144) Leksikaalisia yksiköitä ovat yksittäiset sanat ja moniosaiset sanat, kollokaatiot eli yhdessä esiintyvät sanat, institutionaaliset ilmaukset sekä lauseen aloittajat ja rakentajat. Leksikaalisiin yksiköihin voidaan luokitella paljon erilaisia merkitykseltään läpinäkyviä ja läpinäkymättömiä sanoja. (Lewis 1993: 92, Lewis 1997: ) (Puro 1999: ). Suomessa ne ovat sekä yhdyssanoja että sanaliittoja kuten mennä pieleen, saada selville, antaa ilmi. Ne muodostavat yhdessä enemmän merkityksiä kuin niiden molemmat sanat yhteen laskettuina. Lisäksi kielessämme on erilaisia rektioverbejä esim. saapua jostakin, mennä johonkin. Ne eivät vaadi tiettyä sanaa peräänsä, vaan vaativat perässään seuraavan sanan tiettyyn taivutusmuotoon. (emt. s. 145) Lewisin mukaan kyky tuottaa leksikaalisia ilmaisuja analysoimattomina kokonaisuuksina on kielen omaksumisessa suuressa osassa. Jo opitut kokonaisuudet antavat kielenoppijalle sellaista tietoa kielen rakenteista, jota voidaan soveltaa myöhemmässä oppimisen vaiheessa syntaksin hallintaan. (Lewis 1993: 95). McCarthy jakaa sisäisen leksikon kolmeen toimintoon: kielen inputiin eli syötökseen, muistiin varastoimiseen ja muistista hakemiseen. McCarthyn mukaan sanan yleinen hahmottaminen on tärkeää sen varastoitumiselle mentaaliseen leksikkoon. Oleellista on sen ortografinen ja fonologinen muoto. Kirjoitetun kielen prosessoinnissa korostuu sanojen ortografia, puhutussa kielessä fonologia. Tärkeää on sanan tavurakenne, en- 12

13 simmäinen ja viimeinen tavu mutta myös sanan painorakenne. (Channel 1988, McCarthy 1990: 35 40). Koska suomen kielessä on runsaasti affiksaatiota, tavurakenne ja viimeinen tavu tuskin hyödyttävät sanan tunnistamisessa. Merkityksellistä kielenoppijalle onkin oppia tunnistamaan, mikä osa sanasta kantaa sisällään leksikaalista merkitystä ja mikä on lauseen syntaktiseen käyttäytymiseen liittyvää affiksaatiota. (Puro 1999: ). Leksikkoon varastoituu tietoa sanan sanaluokasta ja syntaktisista piirteistä. (Mc- Carthy 1990: 42). Puron mukaan nämä kaksi ovat suomen kielessä korosteisia, koska verbit ja nominit ovat harvoin perusmuodoissaan. (Puro 1999: 146). Muodon reseptiivinen haku muistista on helpompaa kuin produktiivinen. Reseptiivisessä haussa puhuttuna tai kirjoitettuna saatu syötös ymmärretään muistiin varastoitujen äänteiden ja ortografisten mallien sekä assosiatiivisten merkitysten mukaan. (McCarthy 1990: 43). Produktiivinen muistista hakeminen puolestaan toimii toisin päin kuin reseptiivinen: tarkoitetulle merkitykselle on haettava sopiva muoto. Nattinger ja DeCarrigo (1992: 1) ovat sitä mieltä, että osa kielestä on muistissa monenlaisina monisanaisina leksikaalis-grammatikaalisina jaksoina. Niitä voi helposti ja nopeasti hakea muistista sellaisenaan, jolloin kielenoppijan ei tarvitse prosessoida kaikkea ilmauksen sisältämää kielenainesta. Ilmiötä kutsutaan mentaaliseksi leksikoksi, johon on tallentuneena sanoja perusmuodoissaan mutta myös joitain taivutettujakin sananmuotoja. Mentaaliseen leksikkoon tallentaminen auttaa oppijaa jo opintojen alkuvaiheessa. (McCarthy 1990: 45). 2.2 Yksiköt, prosessit ja paradigmat Pike (1982: 12 13) on esittänyt ajatuksen kielellisten yksiköiden kolmijaosta. Hän on jakanut kielelliset yksiköt kolmia yksiköiksi, prosesseiksi ja kentiksi. Itse kutsun kenttiä tutummalla nimellä paradigma. Suomessa Piken kolmijakoa on tutkimuksessaan käyttänyt Määttä (1994: 22 23, 1998: 8). Määtän mukaan kolmijakoa ei ole aina helppo 13

14 tehdä: yksiköt, prosessit ja paradigmat eivät aina ole erotettavissa toisistaan. Määttä kutsuu ilmiötä rajojen sumeudeksi. (Määttä 1994: 255) Yksiköt Yksiköillä Pike tarkoittaa sanoja, sananmuotoja ja sananmuotojen osia, joilla voidaan olettaa olevan edustus kielenkäyttäjän sisäisessä leksikossa. Sisäinen eli mentaalinen leksikko on eräänlainen varasto, johon on tallennettu yksilön tieto kielensä sanoista. (Pike 1982: 12 13). Yksikkö on varastoitu kielenkäyttäjän sisäiseen leksikkoon, jolloin tuotos ei ole morfologisen sanamuodostusprosessin tulos, vaan itsenäinen sanaedustuma. (Riionheimo 2007: 69). Varsinkin frekvenssiltään taajat sananmuodot voidaan varastoida sisäiseen leksikkoon. (Bybee 1985: 109). Äärimmilleen vietynä morfologinen yksikkömäisyys on nähtynä Bybeen verkkomallissa. Siinä oletetaan lähes kaikilla taivutusparadigman allomorfeilla olevan jonkinlainen edustuma mentaalisessa leksikossa. Verkkomallissa taivutuskaavoja ei nähdä sääntöinä, vaan yleistyksinä, jotka syntyvät leksikkoon varastoituina olevien muotojen keskinäisestä samankaltaisuudesta. (Bybee 2001: 7). Suomen kaltaisessa runsaasti taivutusmorfologiaa sisältävässä kielessä lienee tosin perusteetonta väittää tämänkaltaisen verkkomalliteorian pitävän paikkaansa. Malli sopinee paremmin kuvaamaan muun tyyppisiä kieliä. IA-malli uskoo Bybeen verkkoteoriaan. Mallin nimi tulee sanoista Item-and- Arrangement. Fred Karlssonin (1994: 91) mukaan malli on IP-mallin vastakohta, sillä siitä puuttuu kantaaottavuus abstraktiotason ongelmiin. Mallin ajatuksena on esittää jokainen allomorfi erikseen, ja selvittää niiden morfologis-fonologinen konteksti. IAmallia soveltaen luetellaan jokainen allomorfi ja niiden distribuutiot. (Karlsson 1994: 91). Käytän tässä työssäni termiä yksikkö kuvaamaan niitä sananmuotoja, jotka näyttävät olevan kielenkäyttäjän mentaalisessa leksikossa. Ne on siis osattu muodostaa oikein, ja satunnaiset poikkeamat normista ovat pelkkiä lipsahduksia. 14

15 2.2.2 Prosessit Prosesseilla Pike tarkoittaa morfologisia prosesseja, joissa jokin taivutusmuoto koostetaan vartalosta ja siihen liittyvistä affikseista. (Pike 1982: 12 13). Mallia on sanottu IP-malliksi. IP-malli eli Item-and-Process -malli on prosessimorfologiaa, joka perustuu ajatukseen siitä, että ihmisellä on mentaalisessa leksikossaan sisäistettynä morfeemi, joka on kaikkien allomorfien kanta. Kielenkäyttäjä miettii kyseistä morfeemia, ja alkaa soveltaa siihen oppimiaan sääntöjä, joiden avulla hän saa muodostettua halutun ja kieliopillisesti oikean muodon. Malli perustuu siis suuntaisuuden ajatukseen. PERUSMUOTO MORFOLOGINEN PROSESSI SANANMUOTO IP-mallissa perusmuodon, jolla tarkoitetaan lähtökohtaista perusmorfeemia, ja sananmuotojen suhteet määritellään sääntöjen avulla. Tämä perusmuoto voi olla taivutusparadigmansa prototyyppinen muoto tai sitten sitä lähellä oleva muoto. Voi myös käyttää lähtökohtana useita perusmuotoja. Kompleksisempien sananmuotojen muodostamiseen on sovellettava erilaisia sääntöjä. Esimerkiksi kun soveltaa sääntöä y, täytyy soveltaa myös sääntöä x, tai kun sääntöä z ei voi soveltaa ennen säännön c soveltamista. (Määttä 1994: ) Paradigmat Kentät eli paradigmat ovat yhden lekseemin kaikkien taivutusmuotojen muodostama kokonaisuus. (Pike 1982: 12 13). Imperfektin osalta paradigmaan kuuluvat siis taivutusmuodot kaikissa persoonissa, yksikössä ja monikossa. WP-malli eli Word-and-Paradigm -malli perustuu ajatukseen samalla tavalla taivutettavista sanoista. Samoin taivutettavat sanat muodostavat sanaryppäitä, joita kutsutaan taivutustyypeiksi. Kyse on analogisesta sananmuodostuksesta. Esittelen myöhem- 15

16 missä luvuissa verbien taivutustyypit, jotka pohjautuvat tähän WP-malliin samanlaisina toistuvine taivutuksineen. 2.3 Monimorfeemiset muodot Lingvistien analyysit kielellisistä rakenteista eivät välttämättä vastaa yksittäisen kielenkäyttäjän todellisuutta. (Bybee 1985: 131). Myös Bertinetto pohtii, ovatko kielitieteilijän monimorfeemisiksi analysoimat sanamuodot monimorfeemisia myös tavallisen kielenkäyttäjän mielessä vai käsitelläänkö sananmuoto mieluummin yhtenä analysoimattomana kokonaisuutena. (Bertinetto 1995: 10). McWhinney (1975, 1978) on mallintanut lasten kielenoppimisen morfologiaa. Myös Anshen ja Aronoff (1988, 1997) ovat luoneet morfologian tuottamisen kilpamallin. Näissä molemmissa on pohjana ajatus kolmesta osallistujasta monimorfeemisten muotojen tuottamisessa: Säännön avulla toteutuva vartalon ja affiksien kombinoiminen produktiivisesti Kokonaisen muodon hakeminen muistista ja Analoginen muodostaminen. Riionheimon (2007: 71) mukaan myös kompleksisten taivutusmuotojen tuottaminen on jatkumo, jonka toinen ääripää on säännönmukaisesti toteutuvat morfologiset prosessit, toinen kokonaisina sisäiseen leksikkoon varastoidut muodot. Morfologinen prosessi Morfologinen yksikkö (Muoto koostetaan affiksaatiolla) (Muoto muistissa kokonaisena) Prosessuaaliseen päähän kuuluu esimerkiksi Wurzelin (1989: 43) additiivinen taivutus, jossa vartaloon liitetään selkeä äännejakso. Yksikkömäiseen päähän kuuluu modifioiva taivutus eli vartalotaivutus, jossa kieliopillista suhdetta ei ilmaista segmen- 16

17 toitavissa olevan merkitsimen avulla, vaan se ilmenee sanan eri taivutusmuotojen välisessä äänteellisessä suhteessa. (emt.). Yksikkömäisyyden ja prosessuaalisuuden jatkumoluonteisuus tarkoittaa sitä, että molemmat morfologisesti kompleksisen sanan muodostuskeinot ovat käytössä samanaikaisesti. Yhdellä lekseemillä voi olla perusmuotonsa lisäksi myös monimorfeemisia edustumia kielenkäyttäjän sisäisessä leksikossa. (Riionheimo 2007: 71). Kokosanaedustumien olemassaololla sisäisessä leksikossa on tiettyjä sääntöjä. Ensinnäkin sanan on oltava frekventti eli sananmuodon täytyy esiintyä taajaan. Toiseksi sanan taivutusmuodon on muodostettava itsenäinen käsitteellinen yksikkö. (Baayen ym. 1997: 113). Sisäiseen leksikkoon varastoituminen saattaa olla ominaista vain sellaisille taivutuskategorioille, joiden käyttö ei ole syntaksisen kontekstin sanelemaa, ja joita Booij (1994: 28, 1996: 2) on nimittänyt luontaiseksi taivutukseksi. Luontainen taivutus esiintyy esimerkiksi verbien aikamuodoissa, joiden käyttö on muista lauseenjäsenistä riippumatonta. (Booij 1994: 30). Usein näitä kontekstia vaatimattomia kategorioita ilmaisevat lähellä vartaloa sijaitsevat affiksit. (Bybee 1985: 35). Kontekstuaaliseksi määritelty taivutus kattaa muun muassa verbien luku- ja persoonataivutuksen, joten näitä taivutuksia pidetään epätodennäköisempinä sisäisen leksikon edustumina kuin aikamuototaivutusta. Tuottamismekanismeissa yksiköiden käyttämisen nopeuteen vaikuttaa sananmuodon esiintymisen yleisyys aktuaalisessa kielenkäytössä. Muiden muassa McWhinney (1978) ja Bybee (1985, 1988, 1995) olettavat, että sanoilla on leksikaalinen vahvuus tai lepoaktivaatiotaso (Stemberger 1985), jonka avulla selvitetään yksilöiden esiintymisfrekvenssi. Bybee (2001: 28, ) olettaa, että sisäiseen leksikkoon varastoidun muodon käyttäminen ja tunnistaminen lisäävät sananmuodon vahvuutta. Kun sananmuoto ei esiinny usein, sen vahvuus hiipuu, jolloin sen hakeminen sisäisestä leksikosta hidastuu. 17

18 2.4 Esiintymien taajuudesta Saukkonen, Haipus, Niemikorpi ja Sulkala ovat koonneet Suomen kielen taajuussanaston 1960-luvulla kerätystä aineistosta. Aineisto on kerätty sen ajan joukkoviestimistä eli kaunokirjallisuudesta, radiosta, lehdistä ja tietokirjoista. On syytä suhtautua oman aineistoni tarkastelun näkökulmasta kriittisesti Suomen kielen taajuussanaston esittämiin tietoihin kahdesta syystä: aineiston julkaisusta on aikaa jo nelisenkymmentä vuotta ja aineisto on kerätty pääosin oman aikansa korkeakulttuurisista lähteistä. Oma aineistoni koostuu suurelta osin arkipäivään liittyvistä kirjoitelmista ja lähes puhekielen omaisesta tekstistä. Olen kuitenkin ottanut taajuussanaston mukaan tutkimukseeni, koska verbien osalta Saukkosen ja muiden kirjan kokoajien löytämä tieto on edelleen riittävän pätevää. Ei aio eritellä tässä työssäni tarkkoja prosenttimääriä kunkin verbin esiintymisestä, vaan melko ylimalkainen viittaus yleisyyteen tai harvinaisuuteen riittäköön. Suomen kielen taajuussanastosta saa käsityksen siitä, mitkä sanat ovat tärkeimpiä ihmismielessä ja viestinnällisesti sekä siitä, mitkä asiat ovat ihmisen ajattelussa hallitsevia. (Saukkonen ym. 1979: 8). Verbeillä on suuri edustuma yleisyystilastoissa. Sadasta yleisimmästä sanasta verbejä on neljännes. Yleisimmät verbit merkitsevät ihmisen perustoimintoja, aistihavaintoja, liikettä ja psyykkisiä tapahtumia. Myös apuverbeillä on hyvin runsas edustus. Verbeistä yleisin on olla. Perfektin ja pluskvamperfektin muodostaminen olla-apuverbillä selittää suurelta osin verbin yleisyyttä frekvenssitaulukoissa (emt. 1979: 9), mutta se esiintyy hyvin usein myös sellaisenaan, pääverbinä. Bybee (1985: ) on esittänyt termin type frequency. Bybee viittaa termillään tiettyyn taivutustyyppiin kuuluvien sanojen esiintymistiheyteen eli siihen, moniko sana taipuu tiettyä kaavaa noudattaen. Bybeen mukaan suuri leksikaalinen frekvenssi kertoo taivutustyypin produktiivisuudesta ja osista koostamisesta. (Bybee 1985: ). Ominaisuuksien yhdistämistä on myös kritisoitu (ks. esim. Aronoff 1987). Bybeen mukaan suurifrekventtiset sanat varastoidaan mentaaliseen leksikkoon sellaisenaan itsenäisinä yksikköinä ilman assosiaatioverkostoja, ja skemaattisia yleistyksiä syntyy sen vuoksi vain harvoin. (Bybee 1982: 57, 2001: ). 18

19 Isojen tekstikorpusten tutkiminen on osoittanut toteen, että suurin osa suomen kielen sanamuodoista on monimorfeemisia, mutta sananmuodot ovat kuitenkin esiintymisfrekvenssiltään pienitaajuisia. (Vannest ym. 2002: 84). On arveltu, että suomen kielen sananmuodostus olisi prosessuaalista taivutuksen morfologisen produktiivisuuden sekä pintamuotojen pienen esiintymäfrekvenssin perusteella. (Vannest 2002: 84). 19

20 3 IMPERFEKTIT JA VERBITYYPIT 3.1 Imperfektin muodostaminen Suomen kielessä käytetään kahta morfologista aikamuotoa eli tempusta, mennyttä ja menemätöntä aikaa. Ne osoittavat puheena olevan ajankohdan suhdetta puhehetkeen nähden. Menemätöntä aikaa sanotaan preesensiksi ja mennyttä imperfektiksi tai preteritiksi. Menneestä ajasta kertovat myös perfekti ja pluskvamperfekti. Morfologisista tempuksista ne eroavat olemalla liittotempuksia, jotka muodostetaan apuverbin avulla. (Iso suomen kielioppi, s. 139). Imperfekti on myönteisessä muodossaan Ison suomen kieliopin mainitsema morfologinen tempus, mutta kielteisenä se esiintyy liittomuotoisena. Perfekti ja pluskvamperfekti muodostetaan apuverbillä olla sekä nut- ja tu-partisiipeilla. Samat partisiipin muodot ovat käytössä myös kielteisen imperfektin ilmaisemisessa. Kieltomuodot tehdään ei-partikkelista ja mainituista partisiipin muodoista. Ei-partikkeli käyttäytyy osin verbin tavoin, koska se osallistuu verbin persoonapäätetaivutukseen (en, et, ei, emme, ette, eivät). Partisiippimuotoinen pääverbi pysyy samassa muodossaan ja kongruoi ainoastaan yksikön ja monikon mukaan. Imperfektin tunnukset ovat i ja si. Tunnuksista si esiintyy vain supistumaverbeissä, ja siitä syystä on käyty keskustelua sen kelpaamisesta imperfektin tunnuksen variantiksi. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että tunnuksen s kuuluisi sanavartaloon, koska se on syntynyt äänteenmuutosten kautta, eikä sen vuoksi olisi imperfektin tunnus. Itse olen valinnut sen kannan, että sekä i:tä että si:tä pidetään imperfektin tunnuksena. Tämä on näkemys, jonka mukaan imperfekti opetetaan oppikirjoissa opiskelijoille. Suomen kielessä on supistumaverbejä Käänteissanakirjan mukaan noin Niitä on siis yksitoista prosenttia kaikista Nykysuomen sanakirjaan sisältyvistä verbeistä. Supistumaverbien luokka on produktiivi, sillä useimmat uusista kieleen tulevista verbeistä sijoittuvat juuri tähän verbiluokkaan, esim. surffata, lotota, bodata. Muun muassa Laalo (1988) on tutkinut imperfektimuotojen ti-si-vaihtelua. Hänen mukaansa varsinaista imperfektin tunnusta on vain i. Tätä i:tä edeltäva t tai s on histo- 20

21 riallisesti verbin vartaloon kuuluva osa. Laalon mukaan supistumaverbien imperfektin s, joka on siis tulosta historiallisista äänteenmuutoksista, kun t muuttui i:n edellä s:lliseksi, ei tunnu kuuluvan selvästi vartaloon. Laalon mukaan ilmiö on fuusioitumisen tulosta. Supistumaverbeistä on kirjoittanut muun muassa Paunonen (Nykysuomen rakenne ja kehitys 2, s. 145). Periaatteessa vaihtelunalaisiksi Paunonen nimeää verbit, joiden vartalon t:tä edeltää vokaali tai resonantti. Nämä vaihtelunalaiset verbit kielenpuhuja voi asettaa intuitiivisesti ti-si-jatkumolle, mikä tarkoittaa sitä, että kielenpuhujan mielestä jotkin verbit kuuluu ehdottomasti taivuttaa ti-loppuisesti ja jotkin toiset taas siloppuisesti. Paunosen jatkumo-luonnehdinta kertoo siitä, että puhujien kielitajussa on joukko verbejä, joita ei voi sijoittaa ääripäihin. Monen verbin taivutuksen kielenpuhujat mieltävät eri lailla. Paunosen mukaan puhujan kielellinen intuitio on hyvin puhujakohtainen, eikä tarkkoja tutkimustuloksia kunkin variantin mahdollisuudesta ole mielekästä yrittää löytää. Paunonen kuitenkin tutki asiaa pienimuotoisella kokeella, johon vastasi 36 Helsingin yliopiston suomen kielen opiskelijaa. Kokeessa kaikkien tuli vastata merkitsemällä ne muodot, jotka kuulostivat hyväksyttäviltä suomen kielen mukaisilta muodoilta. Kokeen tulos kertoi muun muassa, että löysi oli kaikkien tutkittavien mielestä käypä muoto, mutta myös löyti oli saanut vastanneilta vähän yli viidenkymmenen prosentin tuen. Kielsi sai lähes kaikkien tuen, mutta jonkun mielestä kielti oli ainoa oikea muoto. 3.2 Verbityypit Suomen kielen verbityypeistä on oltu erimielisiä eri aikoina. Esimerkiksi Penttilä (1957) esittää Suomen kieliopissa monitahoisen verbityyppijaon, joka perustuu sanojen morfologiseen kehitykseen. Penttilä on käsitellyt verbimuotojen pohjana yksikön ensimmäistä persoonaa eikä perinteistä sanakirjamuotoa eli ensimmäistä infinitiiviä. Se on perusteltua, koska persoonamuotoisia verbejä käytetään runsaasti enemmän kuin persoonamuodottomia. (ks. Karlsson 1982). Penttilän esitys on monitahoisempi kuin se, mikä opetetaan suomenoppijoille nykyään. Penttilä on jakanut esimerkiksi supistuma- 21

22 verbit moneen luokkaan, kun nykyisin vallalla olevassa esityksessä ne on niputettu samaan kategoriaan. Verbejä on opetettu nykyisin kuuden mallitaivutuksen avulla. Verbit jaetaan niiden taipumisen mukaisesti kuuteen luokkaan. Luokka kertoo niiden taivutuksen. Tällaisen jaon esittelee suomenoppijoille mm. White (1994) (Taulukko 2). Jako on karkea, sillä yhteen luokkaan voi kuulua muodoltaan melko erilaisia verbejä. Perinteisesti verbityypit on kuvattu niiden infinitiivimuodon mukaan. Infinitiivit ovat kuitenkin niiden frekventtiyden huomioiden toissijaisia finiittimuotoihin nähden. Siksi voikin kyseenalaistaa niiden aseman verbien opetuksessa. Taulukko 2. Verbien ominaisuuksia Whiten mukaan Perusmuoto päättyy Infinitiivin tunnus Taivutusvartalon lopussa, persoonapäätteen edellä Astevaihtelu kaksi vokaalia -da, -dä -la, -lä, -sta, -stä,-na, -nä, -ra vokaali ja -ta, -tä -ita, -itä -eta, -etä -a, -ä -da, -dä -la, -lä, -ta, a tai ä, jonka a tai ä, a tai ä, edellä t -tä, -na, -nä edellä t. edellä t Yleensä -ata tai -ätä. yksi kaksi -e t häviää, -itse infinitiivivartalon vokaali vokaalia a tai ä kahdentuu lopun t muuttuu taivutusvartaloissa ne:ksi mahdollinen mahdoton mahdollinen mahdollinen mahdoton mahdollinen vain la- ja lätunnuksisissa verbeissä 22

23 Erikoista -yksitavui- -jos sanassa vartalon ja Ryhmän ver- sissa ver- esiintyy päätteen bit on muo- beissä per- astevaihtelu, väliin se dostettu soonapäät- infinitiissä useimmiten teen edellä aste on adjektiiveista. on diftongi heikko, Niitä käyte- tai pitkä muissa vah- tään usein vokaali, va. vertailuun, monitavui- -jos vartalon jolloin merki- sissa ver- t:n edellä on tys on kompa- beissä aina muu vokaali ratiivinen. diftongi. kuin a tai ä, -infinitiivi yks. 3. per- on saman- soonaan lainen kuin tulee liittää taivutusvar- per- talo soonapääte a tai ä. Esimerkit ottaa, saada, syö- tulla, kävel- palata, halu- valita, lämmetä, suu- asua, ky- dä, pysäköi- lä, panna, ta, kadota, keritä, reta, pienetä syä, tietää dä, tupakoi- nousta, pur- ruveta, sel- parkita da ra vitä Ensimmäisen taivutustyypin verbit ovat niin sanottuja yhden vartalovokaalin verbejä. Niiden taivuttamaton muoto eli sanakirjamuoto päättyy kahteen vokaaliin. Infinitiivin tunnus on a tai -ä. Taivutusvartalon lopussa ennen persoonapäätettä on yksi vokaali. Astevaihtelu on mahdollinen. Tämä on yleisin taivutusluokka. (1)En ole kirjoitannut, koska muuttoimme uuteen asuntoon. (pt, k3) (2)Varman muistat, että me asuimme riivitalossa Solkikujalla. (pt, k3) 23

24 Toisen taivutustyypin verbit ovat lyhyitä verbejä. Myös oi ja öi loppuiset verbit kuuluvat tähän luokkaan. Yhteistä näille verbeille on sanakirjainfinitiivin päättyminen da tai dä-jonoon. Taivutusvartalon lopussa, persoonapäätteen edellä on kaksi vokaalia. Astevaihtelua ei toisen taivutustyypin verbeissä ole lainkaan. Yksitavuisissa verbeissä persoonapäätteen edellä on aina diftongi tai pitkä vokaali, monitavuisissa aina diftongi. Toisen tyypin verbien erikoisuus on se, että niiden infinitiivi ilman tunnusta on sama kuin taivutusvartalo. (3) aamulla minä söin vanhaa makkaraa. (pt, k4) (4) Me uimme joka päivä kaksi tuntia (kt, k179) Kolmannella verbityypillä on eniten infinitiivin tunnuksia. Siihen kuuluvien verbien infinitiivitunnukset ovat la,-lä, -sta, -stä, -na, -nä, -ra. Persoonapäätteen edellä on aina e. Astevaihtelu on mahdollinen vain la, -lä tunnuksisissa verbeissä. (5) Paras kokemus tuli venelta, kun olimme joella moottorivenella (kt, k181) (6) Matka aikaa menni ihan hyvin (kt, k182) Neljänteen taivutustyyppiin kuuluvat verbit ovat niin sanottuja supistumaverbejä. Toinen nimitys niille on a-verbit. Nimitys johtuu luokkaan kuuluvien verbien infinitiivitunnuksesta, joka on a tai ä, jonka edellä on aina t. Yleensä tunnus on ata tai ätä. Persoonapäätteen edellä t häviää ja a tai ä kahdentuu. Astevaihtelu on tyypissä mahdollinen, ja jos sanassa on astevaihtelun alainen, infinitiivissä on heikko aste, muissa muodoissa vahva. Jos vartalon t:n edellä esiintyykin jokin muu vokaali kuin a tai ä, yksikön kolmanteen persoonaan on liitettävä persoonapääte a tai ä. Poikkeustapauksia neljännen tyypin a-verbeistä ovat mm. haluta, kadota, ruveta ja selvitä. (7) keneen törmäsin hotellin aulassa? (kt, k184) (8) Tämä matkalla minä tapasin uusia ystävällisiä kanssa. (kt, k187) 24

25 Viidettä verbityyppiä sanotaan i-verbeiksi tai itse-verbeiksi. Äänne- tai merkkijono itse esiintyy aina persoonapäätteen edellä. Taivutustyypin sanakirjamuoto päättyy ita, -itä. Tyypissä on erikoista se, että sanavartalon ja päätteen väliin tulee aina se. Astevaihtelua ei tyypissä esiinny. (9)...humollinen mies, joka häiritsi minuä koko matkalla. (pt, k11) (10) Hoteli sijaitsee keskustassa ja meluisalla paikalla (pt, k40) Kuudennen tyypin verbeistä on käytetty nimitystä e-verbit. Niiden sanakirjamuoto päättyy eta, -etä. Taivutusvartalon lopussa infinitiivivartalon lopun t muuttuu ne:ksi. Astevaihtelu on mahdollinen. Useimmiten kuudennen taivutustyypin verbit on muodostettu adjektiiveista. Tämän taivutustyypin verbejä käytetään yleensä vertailuun, jolloin niiden merkitys on komparatiivinen. Aineistossani ei ollut yhtään kuudennen tyypin verbiä imperfektimuodossaan tai imperfektin paikalla haettuna. 25

26 4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Olen ottanut tutkimukseeni mukaan kaikki perustason ja keskitason kirjoitelmat keväältä Olen halunnut rajata tutkimuksen ulkopuolelle ylimmän tason tekstit, koska olen halunnut tutkia sanojen ilmaantumista kielenkäyttäjän kieleen, kun kieltä ei ole vielä opiskeltu montaa vuotta. Ylimmän tason kirjoittajien teksteistä näkyy, että imperfekti on jo opittu: vain joitain satunnaisia lipsahduksia on teksteihin jäänyt. Perusja keskitason kirjoittajia on yhteensä 275. Jokaisen testiin osallistuneen on oletettu tuottaneen kolme kirjoitelmaa, koska kaikilta on pyydetty kolme. Käytännössä kaikki eivät kuitenkaan ole vastanneet kaikkiin tehtäviin. Olen numeroinut informantit luvuilla Heistä 1 56 on perustason testiin vastanneita kirjoittajia, ja keskitasoon vastanneita. Kaikki informantit eivät vielä olleet oppineet menneitä aikamuotoja lainkaan. Olen jättänyt tutkimukseni ulkopuolelle kaikki pelkkää preesensiä tuottaneet henkilöt. Olen jättänyt heidät pois tutkimuksestani, koska imperfektin oppimisprosessi ei ollut heidän kohdallaan käynnistynyt lainkaan. Yksi suuri kysymys on se, milloin imperfektiä voidaan pitää osattuna. Osaaminen ei ole joko-tai-ilmiö, vaan jatkumo. Jatkumon alkupäässä osataan tuottaa imperfekti vain jostain tietystä frekventistä verbistä ja osaaminen alkaa hiljalleen laajeta muihinkin verbeihin ja verbityyppeihin. Jatkumon loppupäässä imperfekti osataan syntyperäisen kielenkäyttäjän tavoin. Ääripäiden välillä on pitkä matka ja paljon opittavaa. Suuressa osassa kirjoitelmia on osattu muodostaa imperfektejä oikeille paikoilleen, mutta välillä imperfektin paikalla onkin jokin muu aikamuoto. (11) Kun palatan kotiin, lentokone on ollut myöhästanyt. 2 tuntia. (pt, k1) (12) Kun hän tuli tervehtimaan minun, silloin vasta muistän. (pt, k5) (13) Palvelu oli valitettavasti aika huono. Ihmisiä ollut aina kiiressa (pt, k13) 26

27 Olen ratkaissut tutkimuskysymykseni verbien imperfektimuotojen osaamisesta siten, että olen poiminut kirjoitelmista kaikki ne verbimuodot, jotka esiintyvät imperfektin paikalla. Olen ollut tässä työssä armelias: mikäli jokin muu aikamuoto kuulostaa hiukan oudolta, muttei kuitenkaan ehdottoman väärältä, olen jättänyt muodon tutkimukseni ulkopuolelle. Valinta ja valitsematta jättämisen perusteet eivät tietenkään ole kovin tieteelliset tällä metodilla. Syy tämänkaltaiseen epätieteelliseen karsimiseen on se, ettei tarkoituksenani ole ollut tutkia eri aikamuotojen käyttöä, vaan päähuomioni kiinnittyy imperfektin morfologiaan ja sanaston osaamiseen. Olen kuitenkin halunnut nostaa esiin myös muita aikamuotoja, jotka on tuotettu imperfektin paikalla, koska hypoteesini mukaan ne kertovat osaltaan imperfektimuotojen omaksumisesta. Haluan korostaa, että taulukoissani mainittu hakukertojen määrä ei ole absoluuttisesti oikea, vaan se on omaa tulkintaani. Taulukoistani saa sellaisen kuvan, että imperfektin tuottaminen oikeassa paikassa olisi kohtalaisen helppoa. Päinvastaisiakin tutkimustuloksia on saatu. (ks. mm. Maija Ohvo 2008 [pro gradu työ julkaistaan syksyllä 2008]). Oman tutkimukseni kannalta ei ole niinkään merkittävää se, onko imperfektiä vaativassa paikassa käytetty imperfektiä kuin se, missä järjestyksessä imperfektin muodostuksen oppiminen etenee ja millaisia virheitä S2-oppijat imperfektin muodostuksessa tekevät. 27

28 5 VERBITYYPPIEN VERTAILUA Tutkimusaineistoni vahvistaa käsityksen, jonka mukaan ensimmäisen verbityypin verbit ovat käytetyimmät. Ensimmäiseen verbityyppiin kuuluu enemmän verbejä kuin muihin tyyppiluokkiin, ja siksi sen edustus on myös omassa aineistossani näin valtava muihin verbityyppeihin verrattuna (Taulukko 3). Taulukko 3. Eri verbityyppien esiintymien lukumäärät. Verbityyppi Esiintymien määrä kpl 2 14 kpl 3 21 kpl 4 20 kpl 5 3 kpl 6 0 kpl Toiseen, kolmanteen ja neljänteen verbityyppiin kuuluvien verbien edustus on aineistossani kutakuinkin yhtä suurta, sillä näihin tyyppeihin kuuluu kuhunkin eri verbiä. Viidettä verbityyppiä informanttini ovat käyttäneet vain kolme kertaa. Kuudes verbityyppi on ollut sitäkin harvinaisempi: kirjoitelmissa ei ollut yhtään kuudenteen verbityyppiin kuuluvaa imperfektin paikalla haettua sanaa. Tarkoituksenani oli aluksi tutkia eri verbityyppien oppimista, mutta aineistona käyttämäni perus- ja keskitason kirjoitelmat vuodelta 2004 ei olleet tarkoitukseen otolliset. En saanut vahvistusta hypoteesilleni, jonka mukaan ensin olisi opittu eniten käytetyn verbityypin imperfektin muodostusmalli. Ajatukseni oli, että aineistosta saattaisi löytyä tukea hypoteesille, jonka mukaan jotkin verbityypit opittaisiin hitaammin kuin toiset. 28

29 Käyttämäni aineisto ei tukenut ajatusta verbityyppien eriaikaisesta omaksumisesta. En löytänyt eroja eri verbityyppien välillä. Voi olla, että eroja oppimisessa on silti, mutta aineistoni ei tuonut niitä esille. Jos olisin halunnut jatkaa tutkimustani verbityyppien näkökulmasta, olisi saattanut olla hedelmällistä tehdä tutkimus kyselylomakkeeseen pohjautuen. Lomakkeessa olisi voinut tuoda esiin harvinaisempia verbejä, joita olisi pyydetty taivuttamaan imperfektimuodoissaan. Näin taivutus olisi luultavasti pohjannut IP-malliin, morfologisista osista koostamiseen, jolloin eri taivutustyyppien erot ja hankaluudet olisivat tulleet esille paremmin. Testitilanteissa ihmiset luultavasti pyrkivät käyttämään sitä kielitaitoa, joka heillä jo on. Tuskin informanttinikaan ovat halunneet ottaa tietoista riskiä kirjoittaa väärin, jolloin he ovat pyrkineet operoimaan niillä sanoilla ja sananmuodoilla, joita heillä on varastoituna mentaaliseen leksikkoon. Voi olla, että tästä syystä erot eri verbityyppien osaamisessa eivät ole tulleet esille aineistossani. Voi myös olla, ettei eroja juuri ole asiaa voisi tutkia lisää. 29

30 6 TAITOTASOJEN VERTAILUA Taulukossa 4 näkyvät kaikki yli kymmenen kertaa mentaalisesta leksikosta imperfektimuodossaan haetut verbit. Ensimmäisessä sarakkeessa ovat verbit persoonassa taivutettuina. Toisessa on kyseisten verbien hakujen lukumäärä yhteensä sekä perus- että keskitason aineistoissa. Kenoviivalla on erotettu oikealle puolelle perustasolla tuotettujen verbien määrä. Kolmannessa sarakkeessa näkyvät prosenttiluvut, jotka kertovat kyseisen verbin hakujen prosenttiosuuden kaikista perustasolla haetuista imperfektimuotoisista verbeistä. Viimeisessä sarakkeessa puolestaan ovat kyseisen sanan prosenttiosuudet kaikista keskitasolla tuotetuista imperfektihauista. Taulukko 4. Taitotasojen vertailua, yli kymmenen kertaa haetut verbit. Sana Hakukerrat, kaikki/perustaso Kaikista perustason verbeistä Kaikista keskitason verbeistä Olin 541/ % 31 % Menin 81/7 1,8 % 7,1 % Tapasin 65/7 1,8 % 5,6 % Kävin 64/8 2,1 % 5,4 % Sain 55/4 1,0 % 4,9 % Tulin 42/8 2,1 % 3,3 % Ostin 31/9 2,4 % 2,1 % Jäin 21/0 0 % 2,0 % 30

31 Näin 18/5 1,3 % 1,3 % Lähetin 17/1 0,3 % 1,5 % Söin 17/5 1,3 % 1,2 % Lähdin 16/0 0 % 1,5 % Muutin 15/8 2,1 % 0,7 % Soitin 14/9 2,4 % 0,5 % Luin 13/0 0 % 1,3 % Tapahtui 13/2 0,5 % 1,1 % Otin 12/0 0 % 1,2 % Pääsin 11/0 0 % 1,1 % Pidin/piti 10/3 0,8 % 0,7 % Tutustuin 10/0 0 % 1,0 % Taulukosta 4 paljastuu, että perustasolla sanavarasto on pienempi kuin keskitasolla. Perustasolla käytetyin verbi on olla, ja sen osuus kaikista esiintyneistä verbeistä on peräti 58 prosenttia. Perustason kirjoittajat siis ovat pitkälti operoineet vain tällä yhdellä verbillä. Keskitason kirjoittajat ovat edistyneempiä kielenkäyttäjiä, mikä näkyy ollaverbin osuuksissa: kaikista keskitason imperfektihauista on valittu olla-verbi ainoastaan 31 prosentissa. Ero on huomattava perustasoon nähden. 31

32 Olla-verbin suuresta prosenttiosuudesta perustasolla seuraa, ettei muita verbejä ole käytetty kovin usein. Olla-verbin lisäksi käytetyimmät (yli kahden prosentin kokonaisosuuden saaneet) verbit ovat perustasolla käydä, tulla, ostaa, muuttaa ja soittaa. Keskitasolla verbien variaatio on suurempaa kuin perustasolla. Tämän huomaa käytetyimpien verbien jakaumasta, joka on tasaisempi keskitasolla. Kun perustasolla olla-verbin jälkeen toiseksi yleisin verbi on saanut ainoastaan 2,4 prosentin kannatuksen, keskitasolla toiseksi käytetyin on saanut 7,1 prosentin kannatuksen. Muissakin verbeissä prosenttiosuudet keskitasolla ovat keskimäärin korkeammat kuin perustasolla. Tämä johtuu pitkälti siitä, että olla-verbillä on perustasolla niin suuri esiintymäosuus. Toisaalta sen suuri esiintymämäärä kertoo siitä, ettei muita verbejä ole vielä osattu käyttää yhtä runsaasti kuin keskitasolla. Perustasolla yleisimpien verbien joukossa on 76,9 prosenttia kaikista imperfektimuodoissaan haetuista verbimuodoista. Keskitasolla vastaava luku on 76,5 eli suurta eroa ei ole taitotasojen välillä. Yllä taulukoidut verbit ovat siis suurin piirtein käytetyimmät sekä perus- että keskitasolla. Molemmista taitotasoista muita verbejä kuin edellä taulukoituja on vain noin 24 prosenttia. 32

33 7 VERBIT YLEISYYDEN MUKAAN Seuraavaksi esitän luokituksen sen mukaan, montako kertaa sanoja on haettu mentaalisesta leksikosta imperfektimuotoisena. Taulukossa 5 ovat kaikki ne verbit, joita on haettu 10 kertaa tai useammin. Taulukon 6 verbejä on haettu kahdesta yhdeksään kertaan. Taulukossa 7 on esitetty ne verbit, joita on haettu vain kerran. Olen laatinut taulukot niin, että ensimmäisessä sarakkeessa on verbi yleensä yksikön ensimmäisessä persoonassa edustamassa kaikkia saman verbin taivutusmuotoja. Olen valinnut yksikön ensimmäisen siksi, että se on aineistossani yleisimmin esiintyvä persoonamuoto. Joidenkin verbien kohdalla on ollut kuitenkin luontevinta valita yksikön kolmas persoona mallimuodoksi, koska kyseiset verbit esiintyvät lähes aina kolmannessa persoonassa. Näitä verbejä ovat tapahtui, piti (minun piti), kesti (ajasta), satoi, paistoi (aurinko), täytyi, sujui, harmitti, kiinnosti, loksahti, loppui, pelotti, päättyi, sattui, sopi, toteutui, tuntui, vaihtui, venähti ja sijaitsi. Taulukoissa näkyvät lukuina kaikki ne verbit, jotka on tuotettu imperfektin paikalla. Olen tosin tulkinnut kirjoitelmia kiltisti: mikäli jonkin muun esiintyneen muodon voi jotain kautta tulkita käyväksi, en ole laskenut sitä mukaan. Kaikki nämä imperfektin paikalla tuotetut verbimuodot on kirjattu toiseen sarakkeeseen, kohtaan hakukerrat. Siihen on laskettu ne kerrat, kun kyseistä sanaa on haettu mentaalisesta leksikosta imperfektimuotoisena. Kolmannessa sarakkeessa ovat hauista ne, joiden tuloksena on ollut verbi, jossa on imperfektin tunnus. Siispä jos hakukertoja on ollut esimerkiksi 31 ja imperfektin tunnus on 31 tapauksessa, verbiin on osattu laittaa imperfektin tunnus kaikissa tapauksissa. Jos sanaa on haettu seitsemän kertaa ja neljä hakua on imperfektimuodossa, se tarkoittaa sitä, että loput kolme ovat menneet esimerkiksi preesensiin, perfektiin tai konditionaaliin. Muutamassa tapauksessa sanasta on kirjoitettu vain sen vartalo. Neljännessä sarakkeessa on täysin oikein tuotettujen imperfektien lukumäärä kustakin sanasta. Kun kolmannessa sarakkeessa on mainittu ne muodot, joissa on imperfektin tunnus, neljäs kertoo näistä kolmannen sarakkeen muodoista oikein menneet muodot. 33