- 3 - Kiinaan muutto ja arki vieraassa kulttuurissa

Transkriptio

1 - 1 -

2 - 2 - Sisältö Kiinaan muutto ja arki vieraassa kulttuurissa Elämää ja kauppaa Maon Kiinassa Kulttuurivallankumoksen jaloissa Hyväntuoksuinen satama Hong Kong Käyntejä Kiinassa ja mietteitä Kiinan kehityksestä

3 - 3 - Kiinaan muutto ja arki vieraassa kulttuurissa Heräsin äänekkääseen aasien kiljuntaan. Hiilikamiinasta hehkui makuuhuoneeseen vielä hiukan lämpöä. Näin valkoiset kannatuspilarit ja pihalla puun, josta riippui pyöreä punainen lyhty. Olin Kiinassa. Miten olin joutunut tähän maahan joka oli silloin ulkomaalaisilta suljettu? Kaupallisen neuvoksen tehtävässä Pekingin suurlähetystössä olivat aikaisemmin toimineet Olavi J. Mattila, Matti Nuutila ja Jouko Larmo. Seuraajan tehtävää tarjottiin minulle. Metalliteollisuutemme ja konepajateollisuutemme Kiinaan vienti kangerteli. Se oli saatava jälleen liikkeelle. Olin kovin halukas toimimaan ulkomailla, joita tilaisuuksia oli niihin aikoihin hyvin vähän, mutta tästä tehtävästä olin kieltäytyä, koska en uskonut perheeni haluavan Kiinaan. Meillä oli kolme pientä lasta. Toisin kävi. Perheneuvottelussa vaimoni totesi, että Kiina oli mielenkiintoinen vanha kulttuurimaa, missä kovin harva oli käynyt. 60-luvulla ei turisti tai muu matkailija Kiinaan päässyt - siis sinne. Hän jopa vaati, että heti samana iltana soittaisin ja vahvistaisin haluni siirtyä Kiinaan. Näin kiinnostus kansainvälisyyteen heitti minut lähes sattumalta ulkoasiainministeriöön. Olin tosin sinne halunnutkin ennen päätöstäni aloittaa opiskeluni Teknillisessä Korkeakoulussa. Maaliskuussa 1964 Kiinaan lähtiessämme vanhin lapsemme Joakim oli kuusi vuotta, Annika kolme vuotta ja nuorin Rolf alle vuoden. Pakkauduimme Finnairin Moskovan koneeseen. Moskovassa yövyimme isossa Tsaarin ajan hotellihuoneessa jatkaaksemme seuraavana päivänä

4 - 4 - Aeroflotin koneella Novosibirskin ja Irkutskin kautta Pekingiin, joka nykyisin kirjoitetaan Beijing, suomeksi käännettynä Pohjoinen pääkaupunki. Lensimme Siperian yli. Tupolev 104A koneen etuosassa istui verhon takana NKP:n Keskuskomitean jäsen, Neuvostoliiton Kiinan suurlähettiläs Stepan Chervonenko. Sama mies muuten, joka myöhemmin toimiessaan suurlähettiläänä Prahassa kutsui Neuvostoliiton ja sen liittolaisten joukot Tshekkoslovakiaan. En enää vuosien purjehdusharrastuksen jälkeen kärsinyt ja tullut lentokoneessa valkoiseksi ja vihreäksi kuten lapsena, mutta kaikki kolme lasta olivat nyt vuorostaan vihreitä ja onnettomia. Koneen paineistus oli huono ja korvissakin tuntui tuskaa. Alkumatka vielä menetteli, sillä meille tarjottiin tuota Venäjän tsaarien ja Persian shaahien hoveissa suosittua mustaa kaviaaria. 3-vuotias Annika totesi pitävänsä siitä ja vastaisuudessa syövänsäkin vain sitä. Koneen ryhtyessä laskeutumaan lapset vääntelehtivät tuskissaan ja vihreys pyrki ulos. Lentoemännistä olisi ollut apua, mutta heiltä riitti aikaa vain edessä istuvalle tasaarvoisen maansa edustajalle. Jouduimme tekemään välilaskun Irkutskin pakkaseen varhaisina aamutunteina. Siellä ei tarjottu kaviaaria. Vaimoni sai suurella vaivalla lapsillemme kylmää puuroa, joka oli niin jähmeää, että sitä oli syötävä haarukalla. * Olimme vihdoin perillä Pekingissä. Automme kääntyi hyvin leveältä kadulta toiselle lyhyemmälle leveälle kadulle, joka päättyi rautatieaseman jykevään rakennukseen. Molemmilla kadun sivuilla oli tavanomaisia vanhan Pekingin harmaita savimuureja. Välillä näkyi muurin yli taloja joiden räystäiden alla kuivui kiinankaalia. Auto ajoi muurissa olevaan aukkoon, josta alkoi kapea kuja hutung, jota auto välttävästi mahtui ajamaan ohitellen kävelijöitä harmaitten savimuurien välissä. Silloin tällöin muurissa oli portti. Auto pysähtyi punaisen portin eteen. Olimme saapuneet kiinalaiskortteliin, yhteen lukuisista pienten maahan poljettujen kujien harmaiden muurien reunustamista taloista. Kiinalaistalot olivat useimmiten kauniita, mutta ne olivat yleensä piilossa harmaitten muurien takana.

5 - 5 - Kiinasta tuli ensimmäinen opettava ulkomaantoimipaikkani. Chairman Mao eli Tuolimies Karva, leikillisen vapaasti suomennettuna Englannin ja Kiinan kielistä, hallitsi maata. Korostan sanaa hallitsi. Hän todella hallitsi. Muutimme maahan ennen kuulua kulttuurivallankumousta, josta vanhan valtaajat Suomessa aikanaan ottivat oppia, ja asuimme siellä vielä mainitun kulttuuritapahtuman lähtiessä liikkeelle ja huipentuessa. Silloisissa punakaarteissa oli paljon eriskummallisia piirteitä. Ne herättivät ansaitusti inhoa vakavasti ajattelevissa piireissä, kuten teekkareilla oli ollut opiskeluaikanani tapana sanoa. Pekingin kotimme Soo Chou Hutung 30 sisäänkäynti oli katettu kaksinkertainen punainen kiinalainen portti. Väri oli harmaantunut. Porttien takana aukeni esipiha. Vastassa oli poikittain seisova kolmen huoneen talo, jonka molemmin puolin sivuitse pääsi kauniille atrium pihalle. Sivustoilla olivat matalat kiinalaiskattoiset rakennukset ja pihan pensaiden ja puiden takana päätalo, jonka edessä paksut punaiset pilarit. Talolla oli meille kuvista tuttu kiinalainen tiilikatto, jonka kulmauksissa kuului olla pahojen henkien torjuntaan tarpeelliset oliot. Atriumpihan, kooltaan 120 m², ruohon läpi kulki ristiin kaksi kivettyä käytävää. Puihin ripustimme aikanaan punaiset pekingiläiset lyhdyt. Yksi näistä puista oli kuulu Ginko Biloba, jonka lehdistä saatu uute ylläpitää seniorikansalaistenkin muistia ja ajattelukykyä. Olen syönyt sitä silloin tällöin. Uute ei tosin ole ollut peräisin oman puumme lehdistä. Päätalon noin 100 m² päähuoneen kattoa kannattivat mahtavat punaiset pilarit. Koimme asuvamme keisarillisen Pekingin maailmassa, tarujen Kiinassa. Päähuoneessa järjestettiin vastaanottoja, päivällisiä ja lounaita. Perheemmekin söi siellä silloin tällöin. Sen vieressä oli ruokasali, jonka ikkunat vanhaan kiinalaiseen tapaan olivat paperia. Päähuoneen lattia oli huonossa kunnossa. Valitimme asiasta Diplomatic Service Bureaulle, joka vastasi kaikista korjaustöistä, mutta toimi useimmiten todella hitaasti. Kuukausia myöhemmin olimme juuri syömässä, kun ovesta marssi sisään ryhmä vaiteliaita kiinalaisia kantaen erilaisia työkaluja. He katsoivat tervehtimättä ympärilleen ja valitsivat sellaisen kohdan lattiasta, joka oli

6 - 6 - vapaana ja alkoivat purkaa lattiaa. Heidän tehtävänsä oli vaihtaa lattialankut eikä keskustella meidän kanssamme, joten poistuimme syötyämme. Talostamme oli paljon tarinoita. Yhden mukaan se oli aikoinaan ollut perhetemppeli. Makuuhuoneemme oli sivurakennuksessa, jonne päärakennuksen päädystä johti ahdas matala käytävä. Päärakennuksessa oli mainitun päähuoneen lisäksi kaksi isoa ja yksi pieni, suhteellisen pimeä huone. Vasta majoitettuani tähän pieneen huoneeseen vaimoni vierailulle tulleen nuoremman sisaren kävi ilmi, mikä oli ollut tämän kesällä viileimmän huoneen aikaisempi käyttö. Sinne oli väliaikaisesti sijoitettu vainajat. Nyt huoneen edustalla oli baari. Toisessa sivuhuoneessa oli kirjasto, joka mahdollisti minulle sankariteon. Olin menossa käytävän kautta makuuhuoneeseen kiinalaisissa avosandaaleissa, kun keskellä käytävää vastaani tuli skorpioni. Yleisesti ihmiset suhtautuvat skorpioneihin varovaisesti. Niin minäkin, mutta halusin silti jatkaa kulkua makuuhuoneeseen. Peräännyin kuitenkin ensi vaiheessa kirjastoon, koska en päässyt skorpionin ohitse. Skorpionia en voinut käytäväänkään jättää, koska myös lapset käyttivät sitä. Kirjastossa havaitsin hankkimani hienon kiinalaisen miekan, jonka huotra oli kalannahkaa. Otin uljaasti miekan käteeni ja lähdin etenemään käytävään skorpionia kohti. Syntyneessä lyhyessä taistossa skorpioni jäi häviölle ja jatkoin makuuhuoneeseen muistaakseni ilman miekkaa. Kaikki eivät ole miekkailleet skorpionin kanssa. Skorpioneja oli muuten melko paljon. Niiden mielipaikkoihin näyttivät kuuluvan pyyhkeiden alustat, kylpyamme, lattialle unohtuneet kengät jne. Vuoteesta niitä ei onneksi löytynyt. Kenkiä ei muuten Pekingin kesässä ollut aihetta unohtaa lattialle. Siihen aikaan ei ilmastointia juuri ollut, joten huoneilma oli kuumana kautena paikallisen kosteaa, ja unohdetut kengät homehtuivat hetkessä. Yleensäkin kaikki homehtui mitä ei välillä viety auringonvaloon, kuten vaatteet ja matot. Monet kirjani Kiinan ajalta tuoksuvat vieläkin hieman kiinalaiselta homeelta, joka tuoksu oli siellä kaikissa kaapeissa ja varastohuoneissa vallitseva. Kiinan valtio määräsi saapuvan diplomaatin aseman, perheen koon ja asunnon mukaan taloushenkilökunnan suuruuden. Meidän tuli palkata neljä henkilöä. Onneksi kiinalaisten palkat eivät olleet korkeita. Elimme aikaa, jolloin itse maksoimme henkilökunnan palkat.

7 - 7 - Kiinan valtio esitti palkattavat henkilöt. Diplomatic Service Bureau hoiti tämäntapaisetkin asiat. Heti saavuttuamme meille esiteltiin neljä henkilöä, joiden kanssa saimme tulkin välityksellä keskustella. Jos joku ei olisi miellyttänyt, olisi tilalle esitetty toista. Kielteinen kanta henkilöön olisi kuitenkin tulkittu yleiseksi kielteiseksi asennoitumiseksi. Tässä tilanteessa palkkasimme sanomatta vastaan esitetyn henkilökuntamme keskusteltuamme lyhyesti kunkin kanssa. Valintamme oli onnellinen. Kiinan ja Suomen suhteet olivat hyvät. Ehkä meille siksi esiteltiinkin vain hyviä ehdokkaita. Kokiksemme tuli Chang. Meille oli sanottu, että oli tärkeätä tiedustella osaako kokki valmistaa myös kiinalaista ruokaa, koska hieman aikaisemmin maasta karkotetuille lukuisille venäläisille asiantuntijoille oli pikakoulutettu kokkeja, jotka osasivat muutaman venäläisen ruokalajin, eikä mitään muuta. Asiaa koskevaan kysymykseemme vastasi Chang, että hän oli Pekingin paras kiinalaisten ruokien kokki. Hämmästyimme, sillä kiinalaisethan olivat kirjallisuuden mukaan tunnetusti vaatimattomia ja Mao edellytti puhuttavan totta. Kävi ilmi, että Chang puhui totta. Luoksemme tuli aterioimaan merkittäviä kiinalaisia, kun tieto kokkimme taidosta levisi. Vieraat olivat merkittävämpiä, jopa varaministeritasoa, mitä ei kaupallinen neuvos tavallisesti kutsuilleen saanut. Kiinalaisia viranomaisia ei sallittu kutsua yksilöinä, vaan ilmoittamalla ministeriöön, montako vierasta toivottiin. Ulkomaalaisten kanssa tavallinen kiinalainen ei voinut asioida. Kokkimme Changin suuri suru oli lastemme toistuva ruokatoivomus, jos vanhemmat olivat aterialta poissa. Se oli poikkeuksetta spagettia ja nakkeja. Myönnettäköön, ettei tämä ollut mestarikokkia inspiroivaa. Chang oli luonteeltaan iloinen ja kesti tämänkin koettelemuksen. Olen itsekin kerran Euroopassa osoittanut pystyväni valmistamaan lapsille spagettia, kun vaimoni oli sairas. Unohdin tosin suolan, mutta senhän pystyi lisäämään jälkeenpäin. Keittotaitoni ei ole tästä kehittynyt, mutta osaan leikata sekä paistia että kalaa. Changilla oli omia lähteitä, mistä suoritti ostoksia. Hän hankki muun muassa suolasilliä venäläisestä ravintolasta, joka sijaitsi kaukana keskustasta. Kuljetukseen tarvittiin isoa astiaa ja autoani. Valitettavasti iso astia kaatui autooni. Sillit saatiin nopeasti korjattua talteen, mutta haju jäi pitkäksi aikaa muistoksi silleistä. Joskus kävi onnellisemmin. Chang löysi paikan, mistä sai ostaa mustaa kaviaaria. Sampia ui Kiinankin joissa. Kaviaari oli viety Venäjälle, sillä se ei kuulunut kiinalaiseen ruokavalioon, mihin

8 - 8 - muuten kyllä kuului lähes kaikki. Nyt me saimme kaviaaria kilomäärin paikalliseen hintaan. Hinta oli nykyrahoissa noin kaksi euroa kilolta. Salasimme lähteen ja tarjosimme usein vieraillemme kaviaaria, tätä tavallisesti kovin kallista herkkua. Kukaan ei kysynyt mistä olimme sen hankkineet. Kaikki lähtivät siitä, että se oli peräisin Moskovan lentokentän tullivapaasta myynnistä tai Tanskan diplomaattikaupasta. Emme nähneet tarpeelliseksi oikaista näitä käsityksiä, vaan nautimme vieraittemme osoittamasta arvostuksesta. Olihan meillä lisäksi hyvä kokkikin. Chang toisti monasti, kuinka hyvin viihtyi luonamme. Hän palasi asiaan vielä juuri ennen lähtöämme Kiinasta. Hän oli ollut aikanaan ensin japanilaisten, sitten amerikkalaisten ja viimeksi venäläisten palveluksessa. Nämä olivat kaikki potkineet häntä. Me emme olleet potkineet. Toivottavasti hän oli viihtynyt muistakin syistä. Siltä ainakin vaikutti. 80-luvun jälkipuoliskolla minun onnistui tavata Chang Pekingissä. Hän toimi silloin kokkikoulun johtavana opettajana. Kokkeja opetettiin ulkomaalaisten yritysten johtajiston käyttöön. Kiina oli muuttunut. Palkkasimme samoin tarjoilijan ja siivoojan nimeltään Wang. House-boy oli käytetty tehtävännimi. Wang oli Changia pidempi ja hieman ylpeän näköinen. Hän kuljetti tarjotinta usein yhdellä kädellä korkealla päänsä päällä joustavasti vierasjoukossa kaarrellen. Tasapainoaisti oli hieno. Kun opimme hiljalleen puhumaan kiinaa, kertoi Wang toimineensa ennen kommunistien valtaannousua Shanghaissa gigolona. Hän ei tätä sanaa käyttänyt, vaan kertoi toimineensa tanssipaikassa hienostorouvien tanssittajana. Kielistä todettakoon, ettei henkilöstö puhunut englantia. Chang ja Li puhuivat venäjää, mitä perheessämme ei puhuttu. Lastenhoitaja Li tuli samoin talouteemme. Viehättävä hienosta kiinalaisperheestä lähtöisin ollut kiinatar, joka oli hyvin pirteä ja loistava lastenhoitaja. Hän keskittyi ymmärrettävästi, tullessamme ei vielä vuodenkaan ikää saavuttaneeseen, nuorimpaan poikaamme Rolfiin, mutta hoiti yhtä taitavasti vanhemmat lapsemme Joakimin ja Annikan. Lin ja Changin hoivissa oppi nuorimmaisemme ensimmäisenä kielenään Kiinan kielen, jota meidänkin oli hänen kanssaan käytettävä. Hän oppi myös Maon lauseita, joita kovaääniset kujillakin toistivat. Oletettavasti korttelikomitea ja Diplomatic Service Bureau antoi tästä henkilökunnallemme plussapisteitä.

9 - 9 - Pesijäksi valitsimme Shun, jolle kuului osa siivousta ja pyykinpesu sekä silitystyö. Shu oli ystävällinen henkilö, joka kuten kaikki muutkin teki työnsä hyvin ja viihtyi. Meidän hoitaessamme velvollisuuksiamme hän oli lastemme kumppani. Mainittujen lisäksi ruokatalouteemme kuului vielä autonkuljettajani Chung. Hän oli kovin unelias ja nukkui aina kun siihen oli tilaisuus. Jos hän odotti autossa viraston tai kaupan ulkopuolella hänet sai lähes poikkeuksetta autoon palatessa herättää. Kun hän tuli taloomme hän saattoi hieman leikkiä lasten kanssa ja asettui sitten makuulle. Iltaisin ja päivällisille ajoin yleensä itse, mitä tapaa ylläpidin myöhemmin suurlähettiläskausinakin. Chungia eivät siten myöhäiset iltaajot väsyttäneet. Chung pyysi useita kertoja vapaata mennäkseen lääkärintutkimuksiin. Kun kysyin häneltä vaivan laatua, koska hän ei kertonut parantuneensa, hän kertoi vaivana olevan unettomuuden. Hänellä oli vaikeuksia saada koko yötä nukuttua. Edellä jo kerrotusta ilmenee arvioimani öisen vaivan syy. Lienee vaikeata nukkua sekä päivä että yö. Nuoren Rolfimme ollessa sairas pystyi Chung valtimoa tunnustelemalla ilmoittamaan lämmön täsmälleen ja erehtymättä. Myöhemmin saimme kuulla hänen opiskelleen kiinalaista lääketiedettä, erehtyneen poliittisesti ja joutuneen aivopesun eli "uudelleenkoulutuksen" kohteeksi. Opinnot olivat jääneet siihen. Johtikohan uudelleenkoulutus myös siihen, että hän tinkimättä noudatti kaikkia antamiani ohjeita, vaikka ne olisivat olleet hänen mielestään järjettömiä. Järjettömiä niistä helposti tuli, koska hän oli ymmärtävinään minun huonolla Kiinan kielelläni englannin sanoin ja käsimerkein höystäen antamani ohjeet. Kun halusin vaihtaa autooni Suomesta saapuneet istuinsuojukset, havaitsin että minun oli työnnettävä etuistuinta paljon taaksepäin, jotta toimenpide onnistuisi. Työntämistä rajoitti kuusiokolopultti, johon minulla ei ollut sopivaa työkalua. Pyysin Chungia ajamaan huoltokorjaamoon ja löysäämään tarpeelliset 4 pulttia. Jonkun, kovin pitkäksi venyneen, ajan kuluttua Chung palasi ajaen autoa pakkilaatikolla istuen. Ohjeeni mukaan hän oli antanut irrottaa

10 autostani istuimet ja jättänyt ne huoltokorjaamoon. En ollut tähän ohjeen tulkintaan täysin tyytyväinen. Talouteemme kuului lukuisa määrä kissoja, jotka olivat tulleet kattojen ja muurien yli ja löytäneet meillä pysyvän ruokapaikan. Vaimoni on todellinen kissaihminen, joten kissat viihtyivät. Ne oppivat nimensä ja tottelivat. Henkilöstömme ei ollut koskaan nähnyt ihmisen komentoja tottelevia ja nimensä tuntevia kissoja, joten heidän keskuudessaan vakiintui käsitys että vaimoni on noita. Mene ja tiedä. Sama käsitys näet vakiintui myös henkilöstöömme toisessa maassa 20 vuotta myöhemmin. Itse en ole uskaltanut ottaa asiaan kantaa. tänäänkään. Vaikuttava se oli. Kesken ison vastaanoton punaisten pilarien salissa marssi yllättäen sisäpihan ovesta sisään jono kissojamme. Tasainen jono puolen metrin välein, päät pystyssä, kierteli ympäri salia ihmisten tuijottaessa hämmentyneinä ja poistui ovesta, mistä oli tullutkin. En ymmärtänyt tämän mielenosoituksen syytä enkä ymmärrä vielä Kiinassa kuukin on kuumempi, sanottiin vanhassa laulussa. Kummempi oli Kiinassa moni asia. Kiinassa syötiin kaikkea. Ruokalajeilla, joita juhla-aterioilla oli lukuisia oli aina kauniit nimet. Esimerkiksi tunnettu keitto Tiikerin ja lohikäärmeen taistelu valmistettiin kissan- ja käärmeenlihasta. Kun ruokalajien nimet eivät ilmaisseet sisältöä, jouduin sitä kysymään. Usein tarjottiin kalaa. Koska olin kalastuksen harrastaja, tiedustelin minkä nimistä kalaa parhaillaan söimme. Vastaus oli mandariinikalaa. Seuraavalla kerralla syödessämme kalaa kysyin jälleen nimeä. Taas vastaus oli mandariinikalaa. Toistin kysymyksen useilla aterioilla syödessäni hyvin suurta kalaa, aivan pieniä kaloja, kaloja, joilla oli terävät hampaat tai kaloja, joiden suu oli kuin lahnalla. Aina vastaus oli mandariinikalaa. Päädyin käsitykseen, että mandariinikala on kovin monimuotoinen. Eihän ulkomaalainen kuitenkaan olisi kaloja tuntenut. Oleellista oli antaa vastaus.

11 Kukkien suhteen tilanne oli sama. Pidän kukista. Kiinassa kukki paljon kauniita kukkia. Kukkien kukkiessa ja muulloinkin koetin opiskella kiinaa. Kysyin kauniin keltaisen kukan nimeä. Sain kiinankielisen vastauksen. Toiste kysyin toisen keltaisen kukan nimeä. Sain kiinankielisen vastauksen. Vasta opittuani riittävästi Kiinan kieltä ymmärsin kuinka kehittynyt kukkien nimeämisjärjestelmä oli ulkomaalaisen tiedusteluun vastattaessa. Kaikkien keltaisten kukkien nimi lajikkeesta, koosta ja muodosta riippumatta oli keltainen kukka, vastaavasti kaikkien punaisten kukkien nimi, oli sitten kysymys ruususta, asterista, krysanteemista tai mistä tahansa oli punainen kukka. Tämä helpotti huomattavasti kukkien kiinankielisen nimen oppimista. Peking, jossa elimme, ei ollut vielä paljoakaan muuttunut keisarinvallan ajoista. Vanhoina aikoina sidottiin kiinalaisen yläluokan tyttöjen varpaat jalkaterän alle, jotta tytöstä kasvaisi kauneusihanteiden mukainen morsiusehdokas. Myöhemmin Kiinassa näin ei tietenkään enää tehty. Oli säälittävää katsella entisiä hienoston naisia, jotka nyt ontuivat töppösissä murjotuilla jaloillaan. Ennen, kun heitä kuljetettiin kantotuoleissa, ei ongelmaa ollut. Hurjaa vauhtia siivet maata viistäen juokseva ankka lähellä Pekingiä oli juuri ruokansa saanut aikanaan Pekingin ankkaravintolaan pääsyään odotteleva ankka. Ruoka työnnettiin vanhan kaivopumpun näköisellä pumpulla nielusta alas, jotta ankkapaisti lihoisi nopeasti. Näky ei ollut mieltäylentävä. Se oli ankan elämänkaaren loppupuolta, joka kaari oli alkanut ankanmunien hautomakoneesta. Nykyisten ankkaravintolatehtaiden sijasta Pekingissä oli silloin joitakin romanttisia ankkaravintoloita, joihin tätä herkkua kokoonnuttiin syömään. Ankat oli keittiössä kynitty ja sisälmykset poistettu pienestä aukosta. Sitten ankka oli täytetty vedellä ja aukko suljettu puutapilla. Ankan pintaa siveltiin siirapilla ja ankka pantiin roikkumaan uuniin, jossa oli avotuli. Parhaan tuloksen antoi polttoaineena päärynäpuu. Ankkoja siirrettiin vartaalla niin, että ne paistuivat

12 ulkopuolelta kullanruskeiksi. Samalla kiehui sisällä oleva vesi ja herkku kypsyi. Kokki toi valmiin ankan näytille. Pyöreässä pöydässä istuen ankka-ateria aloitettiin asettamalla pyöreälle lehdenohuelle pehmeälle ohukaiselle ankan lihaa, kuorenkappaleita, kevätsipulia ja soijakastiketta. Lihan, kuten rapean kuorenkin, kokki oli paloitellut pieniksi paloiksi. Ohukainen käärittiin sisältöineen kokoon ja nautinto alkoi. Ankan maksa oli herkku sekin. Tärkein vieras sai syödä ankan aivot, jotka lupailevat viisautta ja muuta hyvää. En ole tosin kuullut sanottavan viisas kuin ankka, mutta vähät siitä. Pekingin ankka on todella herkku. Ateria päättyi ankkakeittoon. Jälkiruokaakin saatettiin tarjoilla. Yleensä tarjoiltiin sulalla sokerilla kuorrutettuja omenia tai litsejä sokeriliemessä. Mao Tse Tung kutsui vaimoni ja minut päivällisille. Tämä tapahtui harvoin, mutta kuitenkin. Samalla hän tietenkin kutsui muitakin vieraita. Yhteensä vieraita juhlapäivällisillä Kansojen hallissa Tien An Menin laidalla oli noin kaksituhatta, joten emme joutuneet liian vilkkaaseen keskusteluun illan isännän kanssa. Toki näimme hänet. Päivällisillä kiinalaiseen tapaan pyöreiden, valkoisten liinojen peittämien, pöytien ympärillä istui kussakin kymmenenvierasta. Kaikkiin useisiin satoihin pöytiin tuotiin kukin ruokalaji samanaikaisesti, joten kaikkia pöytiä kohdeltiin samanarvoisesti. Tarjoiluhenkilökuntaa suuressa Kiinassa riitti. Ruokalajeja kiinalaisilla juhlapäivällisillä oli Kaikki herkut tuotiin vuorollaan. Vieraat ottivat niitä puikoillaan, elleivät kiinalaiset isännät jakaneet niitä omillaan. Kiinassa vieras saa mielellään röyhtäistä. Se on hyvää tapakulttuuria. Kiinassa vieras saa myös tahria pöytäliinan. Sekin on hyvää tapakulttuuria ja osoittaa, että ateriaa arvostetaan. Maon juhlapäivällisillä oli viimeisenä ruokalajina täytekakkua. Lautasia ei kuitenkaan aterian aikana vaihdettu, vaan lautasille kerääntyi kaikkea hyvää: kalan kastiketta, suolaista soijakastiketta ja muita edellisten ruokalajien tähteitä. Tämän kaiken joukkoon olisi nyt laitettava täytekakun pala. Ratkaisin asian kääntämällä lautasen ylösalaisin käyttäen nurjaa puolta jälkiruokaan. Mallia otti koko pöytäseurue. Olen kuullut epävarmoista lähteistä näin syntyneen uutta tapakulttuuria. Mielestäni se oli hyvää tapakulttuuria. Varmuuden vuoksi totean, etten sentään röyhtäissyt, vaan tyydyin osoittamaan hyvää tapakulttuuria vain mainitulla tavalla pöytäliinaa tahrimalla. Tänään akupunktio on tullut lännessäkin muotiin, mutta 60-luvulla länsimaiset lääkärit myhäilivät kaikelle vanhalle kiinalaiselle lääketieteelle. Antibiootit olivat länsimaissa korkeassa kurssissa

13 vähän kaikkeen. Kiinalaiset apteekit turvautuivat vuosituhansien oppiin ja perinteisiin. En niitä kuitenkaan kokeillut, vaikka kokeilijat olivatkin tyytyväisiä. Tavallinen vilustuminen, nuhakuume on Kiinassakin yleistä, vaikka pölyisimpään aikaan kiinalaiset suojasivat suun ja nenän valkoisella harsonaamiolla kaupungilla liikkuessaan. Tavan he olivat oppineet japanilaisilta. Vilustumiseen löytyi kyllä lääke: Vilustumistabletti vai tulisiko sanoa pastilli eli lähes golf-pallon kokoinen musta kuula. Kun kuulan sai nieltyä ja uskoi lääkkeeseen, niin parani varmasti seuraavan kahden viikon aikana. Vähäiset vatsataudit vaivaavat joskus. Varsinkin lapsilla ei ripuli ole harvinainen. Meilläpäin poteville lapsille annettiin niihin aikoihin muhennettuja banaaneja, koska niitä pidettiin vatsalle hellänä ruokana. Kiinalaiset suhtautuivat tässä tilanteessa banaaneihin täysin kielteisesti. Erittäin voimakkaasti maustettu, todella erittäin, kanakeitto oli heidän mielestään oikea ratkaisu. Vapaa-ajan viettomme 60-luvun Kiinassa muodostui temppeleissä ja palatseissa käynneistä, retkistä muurille tai Ming-keisareitten haudoille ja kierroksista harvoissa antiikkikaupoissa. Pekingissä sai ulkomaalainen liikkua vapaasti, mutta 25 km keskustasta oli raja vastassa. Siihen päättyi liikkumisvapaus. Kaikilla ulosajoteillä oli poliisisulku. Matkoja sai anomuksesta tehdä sallittuihin kohteisiin. Autolla sai luvanvaraisesti ajaa yhteen kohteeseen, Pekingin satamakaupunkiin Tianjiniin (Tientsin). Siellä ulkomaalainen oli todella harvinainen vieras ja häntä tultiin tuijottamaan. Kiinalaiset menivät vieläkin pitemmälle. Naispuoliset kiinattaret nostelivat ulkomaalaisten hameita nähdäkseen alusvaatteita. Kaikkia kankaita tunnusteltiin ja hypisteltiin. Lastemme vaaleita tukkia kosketeltiin. Oli mukava paeta kadulta johonkin harvoista kaupoista, jotka myivät vanhaa kiinalaista tavaraa.

14 Antiikkikaupoissa saattoi joskus harvoin löytää kauniin posliiniesineen. Ostimme sen mitä löysimme, mikä ei ollut erityisen paljon. Ei meillä ollut rahaakaan paljon. Nuorin poikamme oli paljon parempi löytämään. Hänen onnistui nuorina vuosinaan usein kaatua. Kaatuessaan hänen oli tapana löytää silloisessa kodissamme Frankfurtissa esillä olleita kiinalaisia posliineja. Siivoojatäti löysi niitä myös. Lopputuloksena jäljelle jäi kovin pieni määrä posliinisia muistoja. Kiinan muuri oli vielä nykyistä suurempi elämys silloin, kun sitä ei esitelty päivittäin tuhansille turisteille. Valtion vieraita sinne vietiin, muut kävijät olivat kiinalaisia. Muuria rakennettiin monessa vaiheessa alkaen vuosisadasta 400 ekr luvun alkuun. Muurin pituus on kaikkiaan noin 6000 km. Tämä mahtava muuri vartiotorneineen noustessaan harjanteille ja laskeutuessaan

15 laaksoihin oli valtava elämys. Eräitä osia oli restauroitu. Elleivät vartiotornit olisi ahtaine oviaukkoineen olleet esteenä, olisi muuria pitkin voinut ajaa hevosrattailla, koska muuri oli leveä. Siksi se näkyykin kuusta, kuten ensimmäiset avaruusmatkailijat tiesivät kertoa, ainoana ihmisen luomuksena. Muuri nousi usein jyrkästi ylöspäin, joten kiipeäminen oli fyysinen suoritus. Muureille kuljetettiin kiinalaisryhmiä kuorma-autojen lavoilla. Koska muuri sijaitsi vuoristossa, oli mielenkiintoista, mutta vastaan tultaessa hengenvaarallista, seurata kiinalaista ajotapaa. Polttoainetta tuli säästää, siksi ei Kiinassa yleensäkään käytetty kulmauksissa jarruteltaessa tai muuten pieniä vaihteita. Vuoristoteillä ajettiin alamäkeä käyttämättä vaihteita ollenkaan. Silloinhan säästyi polttoainetta parhaiten. Tosin oli vaikea pysyä tien oikealla puolellakin, vaikea pysyä jopa tiellä. Näin ajo tuli jännittäväksi ja kiinalaisilla oli hauskaa, ellei tullut äkkipysähdystä. Ranskan suurlähetystön avaaminen Kiinaan tietenkin paransi maitten välisiä suhteita. Se toi myös uutta diplomaattien elämään. Muutenkin vähäiset antiikkiesineet katosivat nopeasti Pekingin kaupoista. Ranskalaiset ymmärsivät antaa niille arvoa ja toimittivat niitä kotimaahankin. Ranskalaiset koettivat saada eloa diplomaattikunnan vapaa-aikaan ja järjestivät Pekingin rallin. Ralli ei ollut Jyväskylän rallia vastaava. Pekingin temppeleihin ja rakennuksiin sekä Kiinan historiaan liittyvillä kysymyksillä annettiin osviittaa siitä, minne tuli ajaa. Kuljettaja määräsi miten nopeasti pystyi ajamaan Pekingin ja sen ympäristön ihmis- ja polkupyörävilinässä. Avustajinani vaimoni Inger ja kaupallisen osastomme sihteeri, Kiinan kielen taitaja maisteri Lilli Paatero selvisin nopeasti. Olin harvoja insinöörejä Pekingin ulkomaalaisten joukossa, joten pystyin pitämään autoni hyvässä ajokunnossa. Voitto tuli tästäkin ainoasta 60-luvun Pekingin rallista näin Suomeen. Pidin muidenkin autoja kunnossa, samoin pesukoneita, erilaisia keittiökoneita ynnä muuta. Vaimoni ystävättäret olivat oppineet pyytämään minua palkattomaksi huoltomieheksi. Pekingin talvi oli kylmä, tuulinen ja kuiva. Niin kuiva, että jouduin käyttämään ihoon manteliöljyä, jottei se halkeilisi. Talven jälkeen kesäsää tuli äkkiä, kevättä ei juuri ollut. Tuulen suunta kääntyi ja alkoi kuumankostea kesä. Sadepisarat haihtuivat nopeasti kuumilta kaduilta. Kaduilta nousi pahimpina päivinä aamulla sumu, joka päättyi polven korkeudelle. Jalat olivat kadonneet sumuun. Muuten oli hyvä näkyvyys. Koska kenelläkään ei juuri ollut ilmastointilaitteita, syötiin juhlallisetkin ateriat niin, että hiki helmeili otsalta keittoon. Se valui myös sääriä pitkin lattialle, joten jalkojen kohdalle tuli lähes lätäkkö. Torakat muuten todella viihtyivät näissä olosuhteissa.

16 Viihtyivät muutkin hyönteiset, joihin kuuluivat kirputkin. Väliin niitä näki kävelyllä iltapukuisten naisten iholla. Sellaista on elämä. Gobin autiomaalta tuuli toi hienojakeista hiekkapölyä. Välillä tämä tuonti tapahtui rajun hiekkamyrskyn muodossa. Taivaskin meni kohtalaisen pimeäksi. Korkeita taloja ei vielä silloin Pekingissä ollut kuin aivan muutama, joten taivas näkyi kaikkialla. Näin saapui Kiinaan talonpoikien ahkerasti viljelemä lössi. Se todella saapui. Se saapui radioihin, kirjoituskoneisiin, vesisäilöihin, hiuksiin, kenkiin, nauhureihin, auton moottoreihin, ruokaan ja juomaankin. Syödessä lössi sai hampaat narskumaan. Pekingin kesä oli todella kuuma ja kostea. Sanon näin, vaikka myöhemmin asuin Saudi-Arabian kuumalla ja kostealla Punaisen meren rannikolla. Koska matkustaminen lomalle Suomeen oli perheelliselle kallista, silloin ei vielä tunnettu virkamiesten maksettuja kotilomamatkoja, oli parhaita lomanvieton vaihtoehtoja Kiinan johtajienkin käyttämä Pekingiä lähinnä oleva kylpyrantapaikkakunta Peitaiho. Peitaihon pitkä hiekkaranta, ulkomaalaisille varattu pätkä rantaa kaksinkertaisin haiverkoin Kiinanmeren vasarapäähaita ja muitakin vastaan, oli kaunis paikka. Valkoiset avarat talot katettuine terasseineen, wieniläinen kahvila, josta sai jääteetä, mereltä tulevat tuulenhenkäykset, jotka peittivät kosteuden tunnun ja lämmin vesi toivat virkistystä. Asuimme Mao Tse-tungin lehtimiesystävättären Anna Louise Strongin naapurina. Hän oli kuulunut niihin, jotka asettuivat Kiinan vallankumouksessa Maon puolelle eikä Tshiang Kaishekin, kuten useimmat amerikkalaiset lehti-ihmiset. Uinti ja kävely olivat Peitaihon huveja. Maokin kävi siellä uimassa. Kiinan johto vietti siellä lomiaan eristetyllä alueella. Alkujaan Peitaiho oli kalastajakylä. Kalastajia mielenkiintoisine

17 veneineen siellä oli vieläkin. Kävimme aamuisin katsomassa saatuja saaliita. Parivuotias poikamme leikki onnellisena taskuravuilla ja me aikuiset katselimme pyydystettyjä haita. Eräänä päivänä juoksi vanhin poikamme Joakim hengästyneenä rannalta kotiin kertoen hain syöneen toverin jalat. Juoksimme heti apuun ja katsomaan tapahtunutta todetaksemme, että pojassamme oli aidon tarunkertojan ainesta. Epätodennäköisempi mahdollisuus oli, että hait olisivat syöneet jalkojen lisäksi koko toverin. Mitään jälkiä ei näet näkynyt. Kukaan tuttavistamme ei kaivannut poikaansa. Elämää ja kauppaa Maon Kiinassa Kiinan Kansantasavallan perustamisesta on kirjoittaessani kulunut jo yli 60 vuotta. 50 vuotta ennen Kansantasavallan perustamista elettiin vuotta 1900, jolloin boxerikapinan kukistivat Pekingiin marssineet Euroopan valtioiden joukot. Kapina oli alkuun ollut kansannousu Manchukeisarivaltaa vastaan, mutta hallituksen onnistui suunnata sen kiihko yksinomaan ulkomaalaisia ja heidän kanssaan asioineita vastaan. Lähetystöalue piiritettiin ja sitä tulitettiin. Boxerikapinan jälkeisinä vuosina Euroopan valtiot, Venäjä, Yhdysvallat ja Japani pitivät Kiinaa omien suunnitelmiensa kenttänä. Kiinalaisten näkemyksiä ei kysytty Kiinan talous ja varainhoito olivat ulkomaiden valvonnassa. Japani valloitti 1931 Mantshurian ja hallitsi koko pohjoista Kiinaa. Japanin-Kiinan sota alkoi 1937 päättyen vasta 1945 kun II-maailmansota päättyi. Kiinan johto muisti ja muistaa edelleen nämä ja aikaisemmat Kiinan nöyryytykset vuosien ja Oopiumsotien jälkeen. Oopiumsodan tavoitteena oli ylläpitää länsimaiden oopiumvientiä Kiinaan, kun taas Kiinan hallitus halusi estää kansaa tuhoavan oopiumin maahantulon. Kiina joutui silloin mm. antamaan satamakaupunkejaan ulkomaalaisten hallintaan. Kiina ei toiste halua olla heikko, eikä kiristyksen kohteena. Kiina haluaa henkistä hyvitystä menneille nöyryytyksille, jotka ovat haavoittaneet Kiinan kansallistunnetta. Kiina ei ole historiansa aikana juuri ollut valloitushaluinen yli oikeaksi tunnustamiensa rajojen. Tosin se ei kaikkia rajoja ole tunnustanut. Tiibet mainitaan usein esimerkkinä päinvastaisesta. Tiibet kuului kiinalaisen käsityksen mukaan kuitenkin tavallaan Kiinalle jo ja oli

18 aikaisemminkin Kiinan vaikutuspiirissä britit vaativat omien etujensa pohjalta Tiibetin irrottamista silloin heikosta Kiinasta. Tiibet ja Kiina löysivät toisensa myöhemmin jälleen. Tiibet itsenäistyi Kiina palautti sen valtaansa Kiinan toiminta Tiibetissä on herättänyt jyrkkää arvostelua. Elämä ei ollut Tiibetissä aikaisemminkaan kovin helppoa. Kansa oli jo saanut tottua epäoikeudenmukaisuuteen. Käytettyä väkivaltaa ja pakkokeinoja en halua puolustaa. Kiina oli kuningaskunta jo Xia kautena 2200 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Keisarikunta siitä tuli Qin Shihuangin ottaessa keisarin arvonimen vuonna 221 ekr. Kiinassa oli jo silloin 60 miljoonaa asukasta. Kiinan korkean kulttuurin ilmenemiä ovat myös lukuisat merkitykselliset keksinnöt kuten paperi 200 ekr., kirjapaino 700 jkr., ruuti 800 jkr., kompassi 1100 jkr. ja painokirjakkeet 1045 jkr. eli 350 vuotta ennen Gutenbergin syntymää. Kiinassa keksittiin kottikärryt 118 jkr., tulitikut 600 jkr., viinan tislaus 700 jkr., paperiraha 900 jkr. ja raketit noin vuonna 1150 jkr. Kiinan vuosisatainen uni oli seurausta mm. Konfutsen opeista. Ihmiset pyrkivät itsetutkiskelun avulla kehittämään itseään. Teknillinen kehitys ja teollistuminen eivät enää kiinnostaneet. Pääosa kiinalaisista oli köyhiä talonpoikia. Osa oli maaorjan asemassa. Talonpoikia ei kiinnostanut filosofia, niin kuin ei heitä myöhemmin kiinnostanut kommunismikaan. He elivät niukkuuden sanelemaa elämäänsä ja antoivat eri virtausten kulkea ylitseen. Kun näin toimittiin, jäi Kiina aseteknologian kehityksessä muista jälkeen, vaikka olikin aikoinaan keksinyt ruudin, eikä se osallistunut varsinaisesti valtapoliittiseen peliinkään. Muut maat pääsivät näin määräilemään Kiinassa. Satamakaupunkeihin tuli ulkomaalaisia, jotka hallitsivat kaupantekoa. Heidän kanssaan veljeili tietty määrä kiinalaisia, jotka muodostivat sillan ulkomaalaisten ja varsinaisen Kiinan väestön välille. Kiinan viimeinen keisari Pu Yi oli tullut keisariksi kaksivuotiaana ja hallinnut nimellä Hsüan-tung vuodet Vuonna 1912 hän luopui vallankumouksellisten ahdistamana vallasta. Japanilaiset tekivät hänestä myöhemmin valtaamansa Mantshurian nimellisen hallitsijan. Vuodet Kiina oli sisällissotien ja Kiinan Japanin sodan riivaama tasavalta. Mao Tse-tung otti vallan Kiinassa Kuomintangin hallitus ja joukot siirtyivät Taiwanin saarelle, jota 1949 syntynyt Kiinan Kansantasavalta edelleenkin kutsuu provinssikseen Formosaksi. Kiina oli 1964 sinne muuttaessamme herännyt vuosisataisesta unestaan ja pyrki

19 yhteiskunnalliseen muutokseen. Kommunistisella puolueella oli kaikki valta käsissään. Maaseudun kylissä ja kaupunkien kortteleissa ihmisiä valvottiin ja naapurit ilmiantoivat toinen toisiaan. Kukaan ei uskaltanut olla eri mieltä. Entinen keisari Pu Yi toimi Pekingissä puutarhatyöntekijänä. Maon uudessa Kiinassa ihmisen tuli palvella yhteiskuntaa, joka huolehtisi kaikista. Niin ainakin väitettiin. Mao huolehti sotilaallisen vallankumouksen yhteydessä siitä, että suurmaanomistajat tuhottiin. Harvojen teollisuuskapitalistien sallittiin jatkaa toimintaansa, mutta he eivät voineet siirtää pääomiaan pois eivätkä luovuttaa laitoksiaan perillisilleen. Nämä perilliset muodostivat harvalukuisen nuorisoryhmän, jotka viettivät aikaansa kahviloissa tai muuten jouten elleivät valinneet puolueen tietä. Kuten muissakin kansandemokratioissa pääsivät työtätekevien lapset opiskelemaan eivätkä entisen porvariston. Etusijalla olivat ymmärrettävästi puoluejohtajien perilliset. Propaganda kuului ja näkyi kaikkialla. Tiedotusvälineistö kokonaisuudessaan oli valjastettu propagandan palvelukseen. Julkaistut tilastotkin olivat propagandaa. Kaikkialla oli lippuja ja iskulauseita, siis propagandaa. Missä tahansa kävinkin, aloitettiin tilaisuus isäntien ja vieraitten yhteisellä istunnolla. Niitä saattoi kutsua nimellä teetä ja tilastoja. Isännät kertoivat ensin miten kaikki oli ollut huonosti ennen vapautusta, jota nimeä kommunistisesta vallankumouksesta käytettiin. Heidän mukaansa maanomistajat ja tehtailijat lähinnä pahoinpitelivät ja raiskasivat palkollisiaan. Nyt vapautuksen jälkeen kaiken sanottiin olevan hyvin, kaikki olivat iloisia ja onnellisia ja tuotantoluvut kasvoivat. Vieraille annettiin aina tilaisuus esittää kriittisiä havaintoja. Ei kuitenkaan ollut kovin viisasta esittää sellaisia.

20 Peking (Beijing) oli 60-luvulla vielä melko lailla saman näköinen kuin keisarilliseen aikaan. Vain Tien An Menin aukion suuret betonirakennukset ja eräät muut ministeriöitten ja järjestöjen rakennukset olivat stalinistisen arkkitehtuurin inspiroimia uusia rakennuksia. Muu kaupunki ja asuinalueet olivat edelleen matalaa harmaata vanhaa perua täynnä kapeita hutungeja. Tiilikatot kaunistivat taloja. Kuvat Nykyisestä Pohjois Korean pääkaupungista Pjongjangista muistuttavat 60-luvun Pekingin keskustaa. Kiinassa 60-luvulla ei autoja riittänyt tungoksen syntymiseen. Pekingin julkinen liikenne toimi johdinautojen ja linja-autojen varassa. Takseja oli vähän ja jo niiden tilaaminen suuri seikkailu. Liikenteessä kuljetettiin matkustajia usein kolmipyöräisillä polkupyörillä Pedicabeilla. Tavaraa kuljetettiin aasien vetämissä kuormissa. Aasien kiljunta olikin Pekingissä tuttu ääni, jota ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa hiljaiseksi. Vanhat aasit eivät aina jaksaneet vetää kuormiaan, ehkei nuoretkaan, sillä kuormat olivat isoja ja raskaita. Lannistuvan aasin kohtelu ei olisi ollut eläinsuojelijoille mieleen. Kun kiinalaiset kadulla aina tekivät säyseän, vaatimattoman ehkä ujonkin vaikutuksen olivat otteet aaseja käsiteltäessä varoitus siitä, millaista julmuutta pystyttiin osoittamaan. Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden jäähdyttyä venäläiset asiantuntijat lähtivät joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta maasta. Eurooppalaisia ei Kiinassa sen jälkeen paljon ollutkaan. Lehtimiehiä oli tusinan verran, diplomaatteja oli joitakin satoja. Amerikan Yhdysvallat ja melkoinen osa läntisen Euroopan maista oli vailla edustustoa Kiinassa. Sosialistiset maat olivat edustettuina, samoin mm. Pohjoismaat ja Sveitsi. Yhdistyneitä Kuningaskuntia ja Alankomaita edustivat asiainhoitajien toimistot. Kiinan kulttuuri oli kehittynyt ja säilynyt tuhansia vuosia. Euroopassa oli kehitelty aseteknologiaa ja vallattu siirtomaita. Kiinassa oli keskitytty henkiseen kehittymiseen ja kulttuuritraditioiden ylläpitämiseen. Kiinasta oli tullut sotilaallisesti niin heikko, että länsimaat pystyivät hankkimaan itselleen satamakaupungeissa suuria erivapauksia. Kiinan kulttuuri ja sivistys tunkivat kuitenkin läpi. Neuvotellessani kiinalaisten kanssa, seuratessani muitten neuvotteluja sekä valmistellessani ja osallistuessani harvoihin kauppavaltuuskuntien matkoihin havaitsin eurooppalaisten luulevan olevansa kiinalaisia etevämpiä ja kiinalaisten tietävän, että olikin päinvastoin.