Erling Kagge. Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Transkriptio

1 Erling Kagge Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä Suomentanut Katriina Huttunen Gummerus

2 I

3 Jos en voi kävellä, kiivetä tai purjehtia pois maailmasta, olen opetellut sulkemaan sen ulkopuolelle. Oppiminen kesti aikansa. Vasta kun oivalsin, että minulla on suuri hiljaisuuden tarve, pystyin aloittamaan sen etsimisen ja siellä, kaukana liikenteen melun, ajatusten, musiikin ja koneiden, älypuhelinten ja lumilinkojen kakofonian alla, se oli odottamassa minua. Hiljaisuus. Jokin aika sitten yritin vakuuttaa kolmelle tyttärelleni, että maailman salaisuudet piilevät hiljaisuudessa. Istuimme ruokapöydän ääressä syömässä sunnuntaipäivällistä. Siitä on tullut ainoa päivällinen, jolloin meillä kaikilla on yleensä aikaa istua yhdessä ja jutella kasvokkain. Muina viikonpäivinä meillä on liikaa ohjelmaa. Tytöt katsoivat minua epäluuloisen näköisinä. Eihän hiljaisuus ole mitään! Jo ennen kuin olin ehtinyt selittää, että hiljaisuus voi olla ystävä ja että se on paljon suurempaa luksusta kuin ne Marc Jacobsin laukut, joita he haluavat, heidän päätelmänsä oli selvä: Kun on allapäin, tekee mieli olla hiljaa. Muuten hiljaisuudella ei ole mitään arvoa. 7

4 Istuessamme päivällispöydässä muistin yhtäkkiä, miten uteliaita he olivat olleet pieninä. Miten he ihmettelivät, mitä oven takana piili. He katsoivat valokatkaisinta ja kysyivät, voisinko avata valon. Kysymyksiä ja vastauksia, kysymyksiä ja vastauksia. Ihmettely on elämän tärkein voima. Lapseni ovat nyt iältään 13, 16 ja 19, ja he ihmettelevät entistä vähemmän. Ja sikäli kuin he ihmettelevät, he ottavat kärkkäästi esiin älypuhelimensa löytääkseen vastauksen. Uteliaisuus säilyy, mutta heidän ilmeensä ovat vähemmän lapsellisia ja enemmän aikuismaisia, ja heidän päässään on enemmän tavoitteita kuin kysymyksiä. Kukaan ei ollut kiinnostunut hiljaisuudesta, ja siksi päätin kertoa tarinan, joka veti hiljaiseksi: Kaksi ystävääni oli päättänyt kiivetä Mount Everestille. Eräänä aamuna he lähtivät perus leiristä noustakseen vuoren lounaisseinämää pitkin. Kaikki sujui hyvin. Molemmat pääsivät huipulle asti, mutta sitten tuli myrsky. Pian he huomasivat, että eivät pääsisi alas hengissä. Toinen heistä sai satelliittipuhelimella yhteyden raskaana olleeseen vaimoonsa. He sopivat yhdessä, mikä syntymät- 8

5 tömän lapsen nimeksi tulisi. Sitten hän nukkui hiljaa pois vähän vuorenhuipun alapuolella. Toinen ei saanut yhteyttä kehenkään ennen kuin kuoli. Kukaan ei tiedä, mitä vuorella oikeastaan tapahtui tuona iltapäivänä. Yli metrin korkeuden kuivassa, kylmässä ilmastossa he ovat säilyneet pakastekuivattuina. Siellä he makaavat hiljaisuudessa, entisellään, suunnilleen samanlaisina kuin silloin kun näin heidät 22 vuotta sitten. Kerrankin pöydän ympärille tuli hiljaista. Jonkun matkapuhelin kilahti saapuneen viestin merkiksi, mutta kukaan meistä ei malttanut tarkistaa sitä. Me täytimme hiljaisuuden itsellämme. Pian tämän jälkeen minut kutsuttiin esitelmöimään St. Andrewsin yliopistoon Skotlantiin. Sain valita aiheen itse. Yleensä minulla on tapana puhua extreme-matkailusta, mutta tällä kertaa ajatukseni kääntyivät kotiin päin, aiheeseen josta olin keskustellut sunnuntaipäivällisellä perheeni kanssa. Päätin siis puhua hiljaisuudesta. Valmistelin esitelmän hyvin, mutta olin etukäteen hermostunut kuten aina. Ehkäpä hiljaisuuden pohtiminen 9

6 kuului sunnuntaipäivällisille, ei yliopistopiireihin? En varsinaisesti uskonut, että minut buuattaisiin ulos 18 minuutin pituisen esitelmäni aikana, mutta halusin että opiskelijat kiinnostuisivat siitä, mitä minulla oli sydämelläni. Aloitin esitelmän ehdottamalla minuutin hiljaisuutta. Tuli hiirenhiljaista. Seuraavat 17 minuuttia puhuin hiljaisuudesta, joka meillä on ympärillämme, mutta puhuin myös siitä, mikä oli vieläkin tärkeämpää: hiljaisuudesta joka meillä on sisällämme. Opiskelijat olivat hiljaa. He kuuntelivat. Vaikutti siltä, että he olivat kaivanneet hiljaisuutta. Samana iltana lähdin joidenkin opiskelijoiden kanssa pubiin. Siellä oli melkein samanlaista kuin silloin, kun opiskelin Cambridgessa: mukavia ja uteliaita ihmisiä, hyvä tunnelma, mielenkiintoisia keskusteluja. Mitä on hiljaisuus? Missä sitä on? Miksi se on tärkeämpää kuin koskaan? Siinä olivat ne kolme kysymystä, joihin he halusivat vastauksen. Arvostan tuota iltaa paljon. Ensinnäkin minulla oli miellyttävää seuraa, ja opiskelijoiden ansiosta huomasin, miten vähän itse ymmärsin. Kotiin päästyäni en voinut olla pohtimatta noita kolmea kysymystä. Siitä tuli minulle intohimo. Aloin 10

7 kirjoittaa, ajatella ja lukea, lähinnä omaksi ilokseni. Ilta illan jälkeen paneuduin noihin kolmeen kysymykseen. Lopulta minulla oli koossa 33 vastausyritystä: 11