Rautavaara. the SymphonieS

Transkriptio

1 Rautavaara the SymphonieS 8

2 Einojuhani Rautavaara the 8 (b. 1928) SymphonieS CD 1 [49 04] Symphony No. 1 ( /1988/2003) i. Andante ii. poetico iii. Allegro 4 08 national orchestra of Belgium mikko FRAnCK, conductor Symphony No. 2 (1957/1984) i. Quasi grave ii. Vivace iii. Largo iv. presto 2 49 Leipzig Radio Symphony orchestra max pommer, conductor

3 CD 2 [49 09] Symphony No. 3 (1961) i. Langsam, breit, ruhig ii. Langsam, doch nicht schleppend iii. Sehr schnell iv. Bewegt 7 23 Symphony No. 4 Arabescata (1962) Arabescata i Arabescata ii: Quadratus Zigzag Figurae Dedicatio Rotatus Arabescata iii Arabescata iv 5 22 Leipzig Radio Symphony orchestra max pommer, conductor

4 CD 3 [73 43] 1 Symphony No. 5 (1986) Leipzig Radio Symphony orchestra max pommer, conductor Symphony No. 6 Vincentiana (1992) i. Starry night ii. The Crows iii. Saint-Rémy iv. Apotheosis 8 22 helsinki philharmonic orchestra max pommer, conductor

5 CD 4 [67 10] Symphony No. 7 Angel of Light (1994) i. Tranquillo ii. molto allegro iii. Come un sogno iv. pesante cantabile 9 40 Symphony No. 8 The Journey (1999) i. Adagio assai ii. Feroce iii. Tranquillo iv. Con grandezza 8 35 helsinki philharmonic orchestra LeiF SeGeRSTAm, conductor

6

7 Rautavaara s eight symphonies: ajourney through human life When einojuhani Rautavaara (b. 1928) gave his eighth Symphony the sub-title The Journey, he was thinking of author milan Kundera s notion of symphonic music as a journey through the world, through an ever-changing landscape. Similarly, Rautavaara s series of eight symphonies can be seen as one huge journey through life, a voyage of the soul, reflecting his artistic progress and the different worlds encountered in his music. And although there is an interruption in this journey, an extended period during which he wrote no symphonies, the works comprise a coherent and logical continuum and as such form one of the key strands of Rautavaara s prolific output. Rautavaara began his composing career with neo-classicism, the dominant style in Finnish music in the post-war decade. in the late 1950s, he took up dodecaphony and subsequently even experimented with Serialism in the early 1960s. The 1960s marked a transition in which he turned towards a more traditional idiom. his later output has all the hallmarks of a broad synthesis, for in- 7

8 8 stance combining row technique with a florid and expressive neo-romanticism. Rautavaara wrote his First Symphony in while he was studying on a scholarship from the Koussevitzky Foundation in the USA. originally, the work had the traditional four movements. in 1988, however, Rautavaara decided, as he said it, to rewrite my history, rewrite my life. he re-cast the work into two movements and re-orchestrated the remainder, bringing the expression of the work into a precise shape, according to what one well remembers of the fragrance and atmosphere of that era. in 2003, a third version emerged with the addition between the slow and Shostakovich-like opening movement and the brief, acerbic finale of a lyrical slow movement based on a solo song that he had written in the 1950s. in the Second Symphony (1957), Rautavaara s idiom became more incisive and modern. This work is in four movements, and its fast movements in particular show a marked affinity with Stravinsky. The material for the symphony was derived from a slightly earlier collection of piano preludes. As with the First Symphony, Rautavaara felt a need to revisit this work and rewrite his history; in 1984, he wrote a revised, final version, although this time his revisions principally had to do with the orchestration. Taking up twelve-tone technique was a logical step in Rautavaara s musical development in the late 1950s. however, for him the technique was just a method rather than a stylistic determinant. his following two symphonies illustrate this well. The Third Symphony (1961), for all that it is dodecaphonic, is more reminiscent of German Romanticism than of expressionism. The expansive arcs and bold majesty of the symphony hark all the way back to Bruckner, down to the fanfare-like motifs, performance instructions in German and the inclusion of

9 Wagner tubas in the orchestra. it is as if Rautavaara had allowed his composer personality to be reflected via a Brucknerian mirror. When Rautavaara began work on his Fourth Symphony, he again based it on a twelve-tone underlay. The work was completed in 1964, but he was not satisfied with it, even after rewriting it in Some years earlier, he had written a severely modernist orchestral work entitled Arabescata (1962), which he felt should have been titled a symphony to begin with. Finally, in 1986 as he was sketching his next symphony, the Fifth, he decided to withdraw the original Fourth Symphony completely and instead recast Arabescata as his Fourth Symphony. As such, it is the only Serialist symphony ever written in Finland and a stark contrast in its austere modernism to the sweeping Romantic Third Symphony. The difficult genesis of the Fourth Symphony signified a crisis in Rautavaara s symphonic writing. he abandoned the problems of the genre for many years, working in other genres, and did not return to symphonic music until the Fifth Symphony, completed in Whereas his first four symphonies traced a continuous development from neo-classicism towards modernism, his later four symphonies represent a stylistically more uniform approach. however, each of them is an individual with different emphases and perspectives. The Fifth Symphony represented a new turn in Rautavaara s symphonic career but also a synthesis of his many earlier styles. it is cast in a single movement, with a freely flowing narrative form rich in colour and texture. The impressive crescendo-diminuendo oscillation in its opening pages outlines the monumental pulsation that governs the entire work. The Sixth Symphony, Vincentiana (1992), is a special case among Rautavaara s symphonies in that it is a derivative of his opera Vincent (1987), which 9

10 10 tells the story of the brilliant artist Vincent van Gogh. The four separately titled movements of the symphony are like musical paintings painted with a broad brush. Colour is a key element, emphasized by the soundscapes enabled by the addition of a synthesizer to the orchestra. in his Seventh Symphony, Angel of Light (1994), Rautavaara struck gold. it is an expansive manifestation of one of the dominant features of his later symphonies (except for the prickly scherzo): freely flowing, expressive, soaring melodic writing. This timeless and captivating work made such a huge impression that it spurred Rautavaara to considerable international fame. The première recording by Leif Segerstam and the helsinki philharmonic orchestra has received several international awards. The popular and critical success of Angel of Light contributed to Rautavaara being one of the composers commissioned by The philadelphia orchestra to write a new piece for its centenary. This work turned out to be his Eighth Symphony, The Journey (1999). Compared with the serene Angel of Light, this is a more grandiose and extrovert sort of work, with two slow movements balanced by a virtuoso-style scherzo and a handsome finale labelled con grandezza. Rautavaara describes its fortissimo conclusion as leading to a broad delta, as if into an eternal ocean. Kimmo Korhonen Translation: Jaakko Mäntyjärvi

11 Einojuhani Rautavaara sinfonikon pitkä matka Kun einojuhani Rautavaara (s. 1928) antoi kahdeksannelle sinfonialleen lisänimen The Journey (matka), hänen virikkeenään oli kirjailija milan Kunderan ajatus sinfonisesta musiikista matkana läpi maailman, yhä uusien maisemien. Samaan tapaan Rautavaaran kahdeksan sinfonian sarjan voi nähdä matkana, sielun sisäisenä vaelluksena, jossa heijastuvat hänen taiteilijantiensä vaiheet, hänen musiikkinsa erilaiset maailmat. Ja vaikka tälle vaellukselle sattuu yksi pitempi katkos, jonka aikana uusia sinfonioita ei syntynyt, rakentuu teoksista eheä, johdonmukaisesti etenevä kokonaisuus, yksi Rautavaaran laajan tuotannon keskeisistä säikeistä. Rautavaara aloitti säveltäjäntiensä suomalaista musiikkia sodanjälkeisenä vuosikymmenenä hallinneen uusklassismin piiristä. hän siirtyi 1950-luvun jälkipuolella dodekafoniaan ja kokeili 1960-luvun alussa jopa sarjallisuutta luvusta tuli hänen tuotannossaan murroskausi, joka käänsi suunnan kohti perinteisempiä tyylikeinoja. Rautavaaran myöhemmässä tuotannossa on laaja- 11

12 12 alaisen synteesin piirteitä, esimerkiksi riviteknisiä ratkaisuja yhdistyneenä vuolaaseen, ilmaisuvoimaiseen uusromanttisuuteen. Rautavaaran ensimmäinen sinfonia valmistui yhdysvalloissa 1956, jossa hän opiskeli Koussevitsky-säätiön stipendiaattina. Tuolloin teoksessa oli sinfoniatradition mukaiset neljä osaa. Vuonna 1988 Rautavaara päätti omien sanojensa mukaan korjata historiaansa, korjata elämäänsä. hän muokkasi teoksen kaksiosaiseksi ja orkestroi kaiken uudelleen, saattoi teoksen ilmaisut täsmälliseen asuun, sellaiseksi kuin sen tuoksun, sen ajan ilmapiirin kyllä aivan hyvin vielä muistaa. Vuonna 2003 teoksesta syntyi vielä kolmas versio, kun Rautavaara lisäsi hitaan šostakovitšmaisen avausosan ja lyhyen, kirpeän finaalin väliin lyyrissävyisen hitaan osan, jonka lähtökohtana hän käytti 1950-luvulla sävellettyä yksinlaulua. Toisessa sinfoniassa (1957) Rautavaaran ote tuli terävämmäksi, modernimmaksi. Varsinkin neliosaisen teoksen nopeissa osissa tuntuu yhteys Stravinskyyn. materiaalisena lähtökohtana oli hiukan aiempi pianopreludien kokoelma. Ja samoin kuin esikoissinfonian yhteydessä, myös nyt Rautavaara halusi korjata historiaansa, sillä hän laati teoksesta 1984 uusitun, lopullisen version, jossa hän muokkasi lähinnä orkestraatiota. Luonnollinen askel Rautavaaran kehityksessä oli siirtyminen 1950-luvun lopulla dodekafoniaan. Se merkitsi kuitenkin hänelle enemmän metodia kuin sitoutumista tiettyyn tyyliin. Tästä käyvät esimerkiksi hänen kaksi seuraavaa sinfoniaansa. Kolmas sinfonia (1961) tuo dodekafonisesta tekniikasta huolimatta mieleen pikemminkin saksalaisen romantiikan kuin ekspressionismin. Varsinkin Bruckner on ollut sinfonian laajojen kaarrosten ja komean sointiasun esikuvana aina signaalimaisia aiheita, saksankielisiä esitysohjeita ja Wagner-tuubien käyttöä

13 myöten. on kuin Rautavaara olisi antanut oman säveltäjänpersoonallisuutensa heijastua bruckneriaanisesti taittavasta peilistä. Kun Rautavaara ryhtyi säveltämään neljättä sinfoniaa, hän käytti jälleen dodekafoniaa sen perustana. Vuonna 1964 valmistunut teos ei kuitenkaan tyydyttänyt säveltäjää, ei myöskään uusittu versio vuodelta Rautavaara oli hiukan aiemmin säveltänyt ankaran modernistisen orkesteriteoksen Arabescata (1962), joka olisi hänen mukaansa oikeastaan jo alun perin pitänyt nimetä sinfoniaksi. Vuonna 1986, hahmotellessaan seuraavaa, viidettä sinfoniaa, hän päätti vetää alkuperäisen neljännen sinfonian kokonaan pois julkisuudesta ja tehdä Arabescatasta neljännen sinfoniansa. Sellaisena se on Suomen musiikin ainoa sarjallinen sinfonia ja modernistisuudessaan jyrkkä kontrasti täysromanttiselle kolmannelle sinfonialle. neljännen sinfonian kanssa käyty kamppailu oli oire kriisistä Rautavaaran sinfonikontiellä. hän jätti sinfonisen problematiikan pitkäksi ajaksi sivuun, keskittyi muihin sävellysmuotoihin ja palasi sinfonian pariin vasta viidennellä sinfonialla (1986). Siinä missä Rautavaaran neljä ensimmäistä sinfoniaa muodostivat alati kehittyvän, uusklassismista kohti modernismia vievän linjan, siinä Rautavaaran neljä myöhempää sinfoniaa edustavat yhtenäisempää tyylillistä maailmaa. Jokaisessa niistä korostuvat kuitenkin erilaiset ilmaisun painotukset ja näkökulmat. Viides sinfonia merkitsi uutta vaihetta Rautavaaran sinfonikonuralla mutta samalla myös synteesiä hänen eri tyylivaiheistaan. Kyseessä on yksiosainen, vapaan kerronnallisesti rakentuva, värikäs ja tekstuureiltaan moniulotteinen teos. Jo sen avaussivujen mahtava crescendo-diminuendo-aaltoilu määrittelee teosta hallitsevan suurten mittojen sinfonisen hengityksen. Kuudes sinfonia Vincentiana (1992) on sikäli erikoisasemassa Rautavaa- 13

14 14 ran sinfonioiden joukossa, että sen lähtökohtana oli maalarinero Vincent van Goghin innoittama ooppera Vincent (1987). Sinfonian neljä otsikoitua osaa ovat kuin levein siveltimenvedoin tehtyjä musiikillisia maalauksia. Värityksellinen elementti on keskeisellä sijalla ja korostuu syntetisaattorin avulla toteutettujen sointimaisemien ansiosta. Seitsemännessä sinfoniassa Angel of Light (1994) Rautavaara iski kultasuoneen. Sen keskiössä on kirpeää scherzoa lukuun ottamatta yksi hänen myöhäisten sinfonioidensa keskeisistä piirteistä: vapaan ilmaisuvoimaisesti kaartuva, pitkiksi linjoiksi kasvava melodisuus. Tämä ajattoman vangitseva, vaikuttava teos toi Rautavaaralle huomattavan kansainvälisen menestyksen. Sen ensilevytys (helsingin kaupunginorkesteri, joht. Leif Segerstam) on saanut monia kansainvälisiä palkintoja. Angel of Lightin menestys oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Rautavaarasta tuli yksi niistä säveltäjistä, joilta maineikas philadelphian orkesteri tilasi teoksen 100-vuotisjuhliinsa. Tuloksena oli hänen kahdeksas sinfoniansa The Journey (1999). Seesteiseen Angel of Lightiin verrattuna se on suurieleisempää, ulospäinsuuntautuneempaa musiikkia, jossa kahden hitaan osan vastapainona ovat virtuoosinen scherzo ja komeasointinen finaali, esitysmerkinnältään con grandezza. Rautavaaran sanoin sen fortissimo-päätös johtaa leveään deltaan, kuin ikuiseen mereen. Kimmo Korhonen

15 1990 (Symphonies nos. 2 5), 1994 (no. 6), 1996 (no. 7), 2001 (no. 8), 2005 (no. 1) ondine inc., helsinki executive producer: Reijo Kiilunen Recording producers: Seppo Siirala (Symphonies nos. 1 & 6 8); Christian Cerny (nos. 2 5) Recording engineers: manuel mohino (Symphony no. 1); Fritz Schurig, helga hoffmann (nos. 2 5); enno mäemets (nos. 6 8) Recording locations: Centre for Fine Arts, Brussels, June 2005 (Symphony no. 1); Bethanien Church, Leipzig, June 1989 (nos. 2 & 3), December 1989 & June 1990 (nos. 4 & 5); hyvinkää hall, hyvinkää, June 1993 (no. 6); Finlandia hall, helsinki, August 1995 (no. 7), may 2001 (no. 8) publisher: Fennica Gehrman ondine inc., helsinki Booklet editor: Jean-Christophe hausmann photo of einojuhani Rautavaara: heikki Tuuli Design: Timo Kuoppala Details of these recordings, together with the complete ondine catalogue and information about our artists, can be found at ondine inc. Fredrikinkatu 77 A helsinki FinLAnD Tel.: Fax: ondine@ondine.fi

16 ODE Q