WTO-linjaus Kepan linjaus Hong Kongin 6. WTO-ministerikokokoukseen (2005).

Transkriptio

1 WTO-linjaus 2005 Kepan linjaus Hong Kongin 6. WTO-ministerikokokoukseen (2005). 1. Köyhdyttämisen rakenteita purkava kauppajärjestelmä Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ry. haluaa vaikuttaa demokraattisen, koherentin ja köyhdyttäviä talousrakenteita purkavan kauppapolitiikan toteuttamiseen WTO:ssa. Kauppasopimusten tulisi lisäksi tukea YK:n periaatteita ja sopimuksia ympäristöstä, ihmisoikeuksista ja sosiaalisesta kehityksestä. Näiden mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus riittävään ja täysipainoiseen ravintoon samoin kuin terveyteen ja koulutukseen. Maailman valtiot ovat sitoutuneet niin sanottuihin Vuosituhannen kehityspäämääriin, joiden keskeisin tavoite on äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrän puolittaminen vuoteen 2015 mennessä. Suomen on toimittava aktiivisesti köyhdyttämistä vähentävän politiikan puolesta kahdenvälisissä suhteissaan ja kaikilla kansainvälisillä foorumeilla, mukaan lukien Maailman kauppajärjestössä. WTO:n Hong Kongin ministerikokous ja siihen valmistautuminen ovat keskeisiä virstanpylväitä tässä prosessissa. Dohan kierros ei ole lunastanut työnimeään kehityskierroksena. Suurten maiden kiinnostus neuvotteluissa on suuntautunut kaupan avaamiseen, rikkaiden maiden taholta ennen kaikkea palvelujen ja teollisuustuotteiden kaupassa. Todellinen panostus kehityskysymysten ratkaisuun on puuttunut, eikä poliittista tahtoa ole löytynyt määrittelemään riittävää liikkumavaraa, jolla köyhimmät maat voisivat suojata keskeistä tuotantoaan erityisesti maataloudessa. Lähtökohdaksi köyhdyttämisen poistaminen Kauppa on väline ei itseisarvo - inhimillisen kehityksen edistämiseksi. Usein toistettu käsitys siitä, että kauppa on parasta kehitysapua on liian yksinkertaistava näkemys heterogeenisen kehitysmaakentän todellisuudesta. Köyhimpienkin maiden odotetaan poistavan ulkomaan kaupan rajoituksia köyhyyden vähentämiseksi. Tämän politiikan käytännön tulokset eivät kuitenkaan automaattisesti tue yhteyttä vapaakaupan ja köyhimpiä hyödyttävän talouskasvun välillä. WTO-sopimuksen johdanto toteaa, että kauppa on hyödyllistä ainoastaan siltä osin kuin se edistää laajempia yhteiskunnallisia ja kehityspoliittisia tavoitteita. Vaikka yksikään maa ei ole kehittynyt kääntämällä selkänsä kansainväliselle kaupalle, eivät teollisuusmaat rakentaneet menestystään pelkästään vapauttamalla kauppaansa. Pikemminkin teollisuusmaat ovat poistaneet tullimuurejaan vasta kun niiden talous on kehittynyt riittävästi. Kansallista yrittäjyyttä vahvistavat instituutiot ja globaalien markkinoiden mahdollisuuksia hyödyntävät kehitysstrategiat näyttäisivät olleen onnistuneen kehityksen kannalta tärkeämpiä kuin vapaakauppa. Köyhien maiden perusongelma on kuitenkin niiden poliittisen liikkumavaran kapeus; käytettävissä oleva kansallisen kehityspolitiikan keinovalikoima on muun muassa WTO-

2 sopimusten takia huomattavasti kapeampi, kuin mitä kehittyneillä mailla oli ennen WTO:n perustamista. WTO-sopimusten yksi keskeisin ongelmakohta on pyrkimys kaikkia valtioita yhtäläisesti sitoviin sääntöihin, jotka eivät ota huomioon maiden kehitystasoa. Ei voida olettaa, että yksi talouspoliittinen keinovalikoima sopii kaikille. Euroopan unioni ja Suomi ovat kehitysmaapoliittisissa linjauksissaan sitoutuneet eri politiikan alojen väliseen johdonmukaisuuteen. Tämä tarkoittaa sitoutumista siihen, etteivät muiden alojen politiikat heikennä kehityspoliittisia tavoitteita. WTO:taei pitäisikään arvioida sen perusteella, miten sen puitteissa pystytään maksimoimaan tavaroiden ja palveluiden kaupan volyymi. Sen sijaan WTO -sopimuksiin ehdotettuja muutoksia pitäisi arvioida sen perusteella, maksimoivatko ne jäsenmaissa ihmisoikeuksien edistämistä, tasa-arvoa ja toimeentulomahdollisuuksia. Tämän vuoksi Suomen tulee ottaa huomioon seuraavat näkökohdat: Suomen ja EU:n on asetettava kehityskysymysten käsittely etusijalle neuvotteluiden edistämisessä. Suomen ja EU:n on toteutettava köyhyyttä poistavaa kauppapolitiikkaa ja varmistettava eri politiikan alojen koherenssi aikaisempaa paremmin, myös WTO:n sisällä. YK:n mukaan valtiot ovat velvollisia suojamaan ja edistämään ihmisoikeuksia ja arvioimaan kaupan vapauttamisen vaikutuksia niihin ennen uusien sopimusten hyväksymistä. WTO:n ja sen yksittäisten jäsenten tehtävä on huolehtia ihmisoikeussopimusten ensisijaisesta velvoittavuudesta myös kauppasopimuksiin nähden. Suomen tulee tukea kehitysmaiden erityiskohtelun muuttamista niin, että köyhimmillä kehitysmailla on pysyvä mahdollisuus poiketa WTO-säännöistä, mikäli ne estävät mahdollisuutta toteuttaa ihmisoikeussopimusten velvoitteita. WTO:ssa tulee luoda mekanismeja kestävälle yhteistyölle YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen kanssa. 2. Keskeisimmät tavoitteet Köyhdyttämisen lopettaminen edellyttää muutosta sekä kehitysmaiden että teollisuusmaiden kansallisissa politiikoissa, että niissä kansainvälisissä järjestelyissä, jotka asettavat raameja näille kansallisille päätöksille. Monenkeskiset kauppasopimukset kuuluvat näihin järjestelyihin. Kehitysnäkökulman toteutuminen kauppapolitiikassa vaatii laajoja muutoksia esimerkiksi WTO:n maataloussopimukseen, palvelukauppasopimus GATS:iin, WTO-sopimusten ja YK:n ympäristösopimusten välisiin suhteisiin sekä TRIPS-sopimukseen. WTO-järjestelmän uudistamisessa Kepa keskittyy seuraaviin aihealueisiin: a) WTO:n avoimuuteen ja päätöksenteon demokraattisuuteen, jossa keskeistä on muun muassa kehitysmaiden osallistumismahdollisuudet päätöksentekoon sekä Suomen kauppapoliittisen valmistelutyön ja päätöksenteon avoimuus. b) WTO-sopimusten kattavuuteen ja järjestön suhteeseen muihin kansainvälisiin järjestöihin; c) Ihmisoikeudet on asetettava etusijalle kauppasopimuksista neuvoteltaessa. Erityisesti on

3 huomioitava ruokaturvan ja köyhyyden välinen yhteys, sekä julkisten palvelujen saatavuuden turvaaminen paikallislähtöisesti mukaan lukien lääkehuolto. Näihin oikeuksiin liittyvät WTO:n maatalous-, palvelukauppa ja henkisten tekijänoikeuksien sopimuksien uudistukset. 2.1 Kauppajärjestelmä muutettava avoimeksi ja demokraattiseksi Kehitysmaat tasavertaiseen asemaan päätettäessä yhteisistä pelisäännöistä ja niiden omasta kehityksestä Kansainvälisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus johtuu osaksi siitä, että maat ovat epätasavertaisessa asemassa niitä koskettavista asioista päätettäessä. Merkittävät kauppamaat ovat WTO:n päätöksenteossa huomattavasti vahvemmassa asemassa kuin kehitysmaat. Koska viralliset päätökset tehdään yksimielisyysperiaatteella, käydään keskeisimmät neuvottelut usein suppeissa ja suljetuissa ryhmissä ilman edustuksellista kokoonpanoa. Kehitysmaiden tasavertaiset mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa päätöksentekoon tulee taata ottaen huomioon, että niiden resurssit osallistua lukuisiin samanaikaisiin neuvotteluihin ovat erittäin rajalliset. Maiden kapasiteetin vahvistamisen lisäksi WTO-prosessia olisi järkeistettävä esimerkiksi vaiheittamalla neuvotteluja. On hyväksyttävä, että lähes 150 maan järjestössä on usein mahdotonta saavuttaa nopeita päätöksiä kauaskantoisista ja jäsenmaiden talouteen konkreettisesti vaikuttavista aiheista. Suomen ja EU:n tulee toimia aktiivisesti sen puolesta, että WTO:ssa hyväksytään selkeät säännöt osallistavan ja avoimen valmistelun takaamiseksi. Näiden sääntöjen tulee koskea sekä WTO:n jatkuvaa työtä, ministerikokousten valmisteluja että ministerikokouksia itseään. Kehitysmaita ei tule painostaa kiirehtimiseen sopimusluonnosten hyväksymiseksi prosessien demokraattisuuden ja läpinäkyvyyden kustannuksella. Demokraattisesta toimintakulttuurista ei voi tinkiä WTO-sopimusten oikeutuksen heikkenemättä Järjestelmän ja kauppapolitiikan valmistelun avoimutta edistettävä Monenkeskisten kauppapoliittisten neuvottelujen seuraaminen ja valvominen on erittäin haastavaa niin kansanedustuslaitokselle kuin kansalaisyhteiskunnallekin. Sekä WTO että EU joutuvat vastaamaan kauppapolitiikan ulkoisen avoimuuden haasteeseen. Asiakirjojen ja prosessien avaaminen julkisuudelle ei riitä, vaan on tehtävä aktiivista työtä ymmärryksen lisäämiseksi keskeisissä kysymyksissä. WTO:n tulee vahvistaa ja selkiyttää kansalaisjärjestöjen asemaa. Etelän kansalaisyhteiskunnan edustajien ja osallistuminen on edelleen vaikeaa. Lisäksi akreditoitujen järjestöjen rooli on yhä huomattavasti heikompi kuin esimerkiksi YK:n kokouksissa. Kansallisten parlamenttien roolin vahvistaminen suhteessa WTO-neuvotteluihin on hyvin tärkeää. EU:n jäsenmaiden osalta Euroopan komissio vastaa WTO-neuvottelujen käymisestä. Jäsenvaltioiden kansanedustuslaitokset määrittelevät komission mandaatin rajat hallitustensa ja ministerineuvoston kautta. Mandaatti on pitkäkestoinen, ja täten väistämättä suhteellisen väljiä linjauksissaan. Koska neuvotteluja käydään single undertaking -periaatteella, on

4 lopputuloksien yksityiskohtia vaikea muuttaa kansallisissa parlamenteissa jälkikäteen. WTO:ssa sovitaan kuitenkin kansallista lainsäädäntöä sitovia sopimuksia, ja sen parlamentaarinen valvonta on siten entistä merkityksellisempää. Suomen ja EU:n tulee edistää WTO:n avoimuuden lisäämistä kaikin tavoin. Niiden tulee myös kannustaa kansainvälisiä rahoituslaitoksia sekä kehitysmaita toimimaan samoin. Suomen eduskunnan, muiden jäsenmaiden kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin tulee seurata ja valvoa WTO-neuvotteluja aktiivisesti. Suomen on käytettävä hyväkseen mahdollisuutta tarkkojen ohjeiden antamiseen komissiolle neuvottelujen edetessä. Tätä varten Suomen on määriteltävä omat tavoitteensa avoimesti ja yksityiskohtaisesti eduskunnassa. Kansalaisjärjestöille tulee aktiivisesti tarjota mahdollisuus todelliseen dialogiin Suomen ja EU:n tavoitteista. 2.2 WTO-sopimusten kattavuus rajattava ja suhde muihin kansainvälisiin sopimuksiin selkiytettävä WTO:n toimivaltuudet on suhteutettava muiden kansainvälisten järjestöjen toimivaltaan ja niiden alla tehtyihin sopimuksiin. Se, että WTO:lla on toimiva sopimusten toimeenpanon valvonta- ja sanktiojärjestelmä, tekee houkuttelevaksi ajatuksen ottaa järjestön piiriin yhä useampia kysymyksiä. Tällaisia, aika ajoin nousevia teemoja ovat muun muassa työntekijöiden oikeudet ja ympäristökysymykset. On tärkeää säilyttää WTO kauppajärjestönä niin, että kauppaan liittyvien, muttei siihen suoranaisesti kuuluvien aiheiden säännöt luodaan muissa kansainvälisissä organisaatioissa. Tämän näkemyksen edellytyksenä on, että WTO:n järjestelmää muutetaan nykyistä paremmin huomioimaan muiden kansainvälisten sopimusten sisältö, että muiden sopimusten asemaa suhteessa WTO:hon vahvistetaan, ja että sopimusten välistä koordinaatiota vahvistetaan. Muiden alojen asema varmistetaan muun muassa sillä, että niistä keskustellaan ja päätetään niihin erikoistuneiden organisaatioiden piirissä. WTO:n toiminta tulee rajata kauppasopimuksiin, ja muiden alojen sopimusten asemaa tulee vahvistaa ja selkiyttää suhteessa WTO:hon. WTO-sopimuksia ei tule laatia uusille aloille. 2.3 Oikeus ruokaan ja perinteiseen tietoon kirjattava kauppasopimusten perustaksi Maatalous- ja ja kauppapolitiikalla muutos kehitysmaiden arkeen Oikeus ruokaan on YK:n vahvistama ihmisoikeus. Kehitysmaiden ruokaturvan toteutumiseen vaikuttavat kansallisen politiikan lisäksi monet kansainväliset tekijät, kuten kansainvälinen kauppa- ja kehitysrahoituspolitiikka ja teollisuusmaiden kauppa- ja maatalouspoliittiset toimet. Maataloustuotteiden kauppaa koskevat kansainväliset säännöt määrittelevät nykyisellään maiden mahdollisuudet suojata markkinoitaan, tukea maataloustuotantoaan ja vientiään. Säännöissä määritellään myös se, kuka voi poiketa yhteisestä linjasta ja miten. WTO-neuvottelujen yksi keskeisimmistä kysymyksistä on maataloussopimus. Se on noussut

5 strategisesti tärkeäksi neuvottelualueeksi erityisesti kuluvalla Dohan kierroksella. Kehitysmaat pitävät maataloussopimuksen sisältöä kehitysnäkökulman testinä koko neuvotteluissa. Avainkysymyksiä ovat teollisuusmaiden maataloustuet ja kehitysmaiden oikeus kehittää tuotantoaan eri tavoin, sekä kehitysmaiden maataloustuotteiden markkinoillepääsy. Tukien merkitys teollisuusmaiden oman maatalouden säilymiselle on suuri - etenkin Suomen kaltaisella viljelyalueella. Maatalouden säilyminen kaikissa maissa sekä etelässä että pohjoisessa on tärkeää niin ruokaturvan kuin työllisyyden, ympäristön ja kulttuuristen arvojenkin kannalta. Maataloustukia siis tarvitaan. Ne eivät saa kuitenkaan haitata muiden maiden tuotantoa ja ne on syytä sitoa kestävän kehityksen mukaiseen tuotantotapaan. Tuet kannustavat teollisuusmaiden viljelijöitä liikatuotantoon ja polkumyyntiin ja heikentävät näin kehitysmaiden tuottajien markkina-asemaa niin kehitysmaaviljelijöiden koti- kuin vientimarkkinoilla. Teollisuusmaat eivät ole pystyneet muokkaamaan maatalouspolitiikkaansa niin, että painetta polkumyyntiin ei olisi syntynyt. Kehitysmaiden kyky kehittää omaa maataloustuotantoaan riippuu paljon siitä, millainen oikeus poiketa WTO:n maataloussopimuksesta kehitysmaille annetaan. Erityiskohtelun avulla tunnustetaan se, että yksi malli ei sovi kaikille, vaan sopimuksessa on annettava mahdollisuus tapauskohtaiseen joustoon. On huomattava, että kehitysmaita ei tule markkinoiden suojauksen ja tuotantotuen sallimisen osalta käsitellä yhtenä ryhmänä vaan maiden kohtelu tulee määräytyä niiden kehitystason ja ruokaturvatilanteen mukaan. Lisäksi on huolehdittava, että päätös myöntää teollisuusmaille rajallinen oikeus määritellä niin kutsuttuja sensitiivisiä tuotteita ei aiheuta kehitysmaiden suhteellisen aseman heikkenemistä maatalouskaupassa. Maataloussopimuksessa on erityiskohteluksi esitetty mekanismeja, joilla kehitysmaat voisivat suojata tärkeimpien ravinnonlähteidensä tuotantoa vientituen avulla markkinoille pyrkivää halpatuotantoa vastaan. Siihen sisältyy myös välineitä, jotka sallivat kehitysmaille paremmat mahdollisuudet edistää ruokaturvaa, maaseudun kehittymistä ja perheviljelijöiden asemaa. Lisäksi keskustellaan erityisjärjestelyistä, joka soisi kehitysmaille oikeuden käyttää suojatulleja määrättyjen perustuotteiden tuotannon suojelemiseksi. On tärkeää pitää huoli siitä, että suojatullit eivät tule koskemaan vain pientä määrää viljalajikkeita. Sen on taattava ruokaturva maissa, jossa lajikkeet alueittain vaihtelevat ja viljely tapahtuu aina pienessä mittakaavassa sekä tilanteissa, joissa yhden lajikkeen sadon ollessa epävarma turvaudutaan useiden lajikkeiden viljelyyn. EU:n Everything But Arms -sopimus tullittoman ja kiintiöttömän tuonnin sallimiseksi nk. vähiten kehittyneistä maista (LDC -maat) yhteisön markkinoille on hyvä. Toistaiseksi sen käytännön vaikutukset ovat jääneet valitettavan vähäisiksi, johtuen muun muassa teknisistä kaupan esteistä. Lisätoimia tarvitaan siis jatkossakin perus- ja jalostettujen tuotteiden tuonnin helpottamiseksi, ja ne tulisi ulottaa valikoiden myös muille kehitysmaille. Maataloustuet tulee rakentaa siten, etteivät ne kannusta sellaiseen ylituotantoon, joka voi johtaa elintarvikkeiden polkumyyntiin kehitysmaihin. Tuet, myös kotimaiset, tulee suunnata erityisesti perheviljelmille ja ekologisesti kestävään tuotantoon. EU:n on määriteltävä selkeä aikataulu vientituista luopumiseksi mahdollisimman ripeästi, yhteisen maatalouspolitiikkansa sallimissa puitteissa. EU:n tulee vaatia muiden teollisuusmaiden vientiluottojen, -takuiden ja -vakuutusten lakkauttamista

6 nopealla aikavälillä. Suomen tulee toimia aktiivisesti, jotta EU jatkaisi vähiten kehittyneiden kehitysmaiden tuotteiden markkinoillepääsyn edistämistä ja saman vaatimista muilta teollisuusmailta. Lisäksi EU:n tulee helpottaa valikoiden myös muiden kehitysmaiden tuotteiden tullitason alentamista tai poistamista, ja toimittava aktiivisesti reilun kaupan järjestelmien tukemiseksi ja laajentamiseksi. Erityisesti köyhimmillä kehitysmailla on oltava oikeus suojata ruoantuotantoaan ja ruokaturvaansa erilaisilla tuonnin rajoituksilla ja rajasuojilla. Kehitysmaiden on myös voitava tukea omia maataloustuottajiaan yhdessä sovittavien periaatteiden mukaisesti. Kehitysmaiden erityiskohtelu WTO:n maataloussopimuksessa on muutettava konkreettisemmiksi keinoiksi poiketa sopimuksesta. Kehitysmailla pitää olla mahdollisuus valita, mitkä maataloustuotteet ne haluavat sisällyttää sopimukseen Maille oikeus päättää geeniperimän patenttikohtelusta Kauppaan liittyvä henkisen pääoman oikeuksia säätelevä TRIPS-sopimus on osa WTO:n sopimusjärjestelmää. Sopimus on viime vuosina joutunut kiivaan arvostelun kohteeksi, koska sitä voidaan tulkita niin, että se pakottaa maat sallimaan myös kasvien, eläinten, mikroorganismien ja näiden osien sekä biologisten prosessien patentointi. Kehitysmaiden ruokaturva on usein riippuvainen paikallisyhteisöjen tiedosta ja kyvystä käyttää eri kasvilajeja ja lajikkeita, joita on kehitetty sukupolvien ajan kulttuuriperintönä. Geenitekniikan avulla näistä lajeista voidaan yhtä ominaisuutta muokaten synnyttää uusia lajikkeita, joita patentoidaan vain muokkauksen tehneen yhtiön käyttöön. Kansainvälinen, luonnon monimuotoisuutta koskeva sopimus CBD (Convention on Biological Diversity) tunnustaa valtioiden oikeudet alueidensa luonnon- ja geenivaroihin ja vaatii yhteisöjen oikeuksien suojelua sekä luonnonvarojen ja paikallistiedon kaupallisesta hyödyntämisestä saatavan hyödyn oikeudenmukaista jakamista. CBD:n alasopimus, Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirja, on ensimmäinen sopimus, joka virallisesti pyrkii suojelemaan biodiversiteettiä geenimuunneltujen organismien mahdollisilta uhkilta. Se turvaa maille oikeuden varovaisuusperiaatteen nojalla asettaa tuontirajoituksia geeniteknisesti muokatuille organismeille. TRIPS-sopimuksesta poikkeamista määrittävä artikla on tehtävä pysyväksi osaksi sopimusta. Artiklaa on laajennettava niin, että maille jää oikeus päättää vapaasti geeniperimän, elävien organismien ja biologisten prosessien patenttikohtelusta. WTO:n on tunnustettava jäsenmaiden tai maaryhmittymien erilaiset valinnat kasvilajikkeiden suojelujärjestelmiksi, jotta voidaan taata paikallisyhteisöjen keksintöjen suojelu, viljelykäytäntöjen jatkuminen ja kasvinsiementen säästäminen, vaihtaminen ja myynti. Kansainvälisen luonnon monimuotoisuutta koskevan sopimuksen CBD:n sekä sen alasopimuksen, Cartagenan pöytäkirjan asemaa suhteessa TRIPS-sopimukseen ja muihin kauppasopimuksiin tulee vahvistaa. Sen periaatteita tulee noudattaa myös kansainvälisessä henkisen pääoman oikeuksia koskevassa lainsäädännössä Maille oikeus huolehtia lääkkeiden saatavuudesta

7 Kansallinen lääkehuolto on keskeinen julkishyödyke, jonka toimivuus kehitysmaissa on taattava. Lääkkeiden saatavuus on turvattava kaikille ihmiselle katsomatta heidän taustaansa ja elinympäristöönsä. Dohan julistuksen mukaan TRIPS -sopimus ei estä jäseniään toteuttamasta kansanterveyden suojelemista. Tämän vuoksi sopimuksen määrittelemiä poikkeusoikeuksia yleisestä patentoitavuudesta on tulkittava mahdollisimman väljästi. EU:n tulee pyrkiä siihen, että TRIPS-sopimuksen puitteissa saavutetaan lopullinen, käyttäjäystävällinen ja tehokas ratkaisu lääkkeiden saatavuuteen kehitysmaissa. 2.4 Kansalaisille keskeiset palvelut tulee jättää neuvottelujen ulkopuolelle Kehitysmaihin kohdistuu merkittävä paine avata niiden palvelujen markkinat ulkomaisille yrityksille. Ei ole näyttöä siitä, että kehitystavoitteet vahvistuisivat tuottamalla nämä palvelut ulkomaisilla yksityisillä yhtiöillä. Päinvastoin, kokemukset yksityistämisestä ja kaupan vapauttamisesta saattavat johtaa keskeisten palvelujen saannin heikkenemiseen yksittäisen kansalaisen näkökulmasta. On huomioitava, että palvelusopimusta luotaessa painotettiin alunperin nimen omaan joustavuutta sen suhteen, että maat voivat valita ryhtyvätkö ne neuvottelemaan palveluiden avaamisesta vai eivät. Tämä on käytännössä osoittautunut vääräksi, ja palvelujen kaupan vapauttaminen on haluttu selkeästi sitoa koko neuvottelujen lopputulokseen. EU on ollut teollisuusmaista aloitteellisimpia, ja odottaa kehitysmailta määrällisiä ja laadullisia tarjouksia (nk. benchmarks ) palvelujen kaupan avaamisesta sellaisilla keskeisillä sektoreilla kuten energia, pankki- ja rahoitus, vesi, ympäristö, turismi, posti ja liikenne. WTO-neuvotteluissa ei tule edellyttää kehitysmailta tarjouksia palvelujen kaupan avaamiseksi. Erityisesti keskeiset palvelut, kuten vesi, energia, koulutus ja terveys, joiden saatavuus on ensiarvoisen tärkeää inhimilliselle kehitykselle ja naisten aseman parantamiselle, tulee jättää WTO-neuvottelujen ulkopuolelle.