Kepan kauppapoliittinen linjaus

Transkriptio

1 1 Kepan kauppapoliittinen linjaus Hyväksytty Kepan hallituksessa Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ry haluaa vaikuttaa köyhdyttäviä talousrakenteita purkavan ja demokraattisen kauppapolitiikan toteuttamiseen. Kauppasopimusten tulisi tukea YK:n periaatteita ja sopimuksia ihmisoikeuksista, sosiaalisesta kehityksestä ja ympäristöstä. Maailman valtiot ovat sitoutuneet niin sanottuihin vuosituhannen kehityspäämääriin, joiden keskeisin tavoite on äärimmäisessä köyhyydessä elävien osuuden puolittaminen vuoteen 2015 mennessä. Euroopan unioni ja Suomi ovat myös sitoutuneet eri politiikan alojen kehityspoliittiseen johdonmukaisuuteen. Suomen on toimittava köyhdyttämisen vähentämisen puolesta kaikessa politiikassa ja kaikilla kansainvälisillä foorumeilla, mukaan lukien kauppakysymyksissä. I PERIAATTEET 1. Lähtökohdaksi köyhdyttämisen poistaminen Kauppa on väline ei itseisarvo köyhyyden vähentämiseksi ja hyvinvoinnin lisäämiseksi. Maailmankauppajärjestö WTO:n sopimuksen johdanto toteaa, että kauppa on hyödyllistä ainoastaan siltä osin kuin se edistää laajempia yhteiskunnallisia ja kehityspoliittisia tavoitteita. Valtiot ovat ensisijaisesti velvollisia suojaamaan ja edistämään ihmisoikeuksia. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana köyhimpiä maita on kehotettu ja osin myös vaadittu poistamaan ulkomaankaupan rajoituksia. Esimerkiksi YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD:in ja YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan monissa maissa kaupan vapauttaminen ei kuitenkaan ole vähentänyt köyhyyttä. Vaikka yksikään maa ei ole kehittynyt kääntämällä selkänsä kansainväliselle kaupalle, eivät teollisuusmaatkaan rakentaneet menestystään pelkästään vapauttamalla kauppaansa. Pikemminkin teollisuusmaat ovat poistaneet tullimuurejaan vasta kun niiden talous on kehittynyt riittävästi. Kansallista yrittäjyyttä vahvistavat instituutiot ja globaalien markkinoiden mahdollisuuksia hyödyntävät kehitysstrategiat näyttäisivät olleen kehityksen kannalta tärkeämpiä kuin vapaakauppa. Köyhien maiden perusongelmia on niiden poliittisen liikkumavaran kapeus. Käytettävissä oleva kansallisen kehityspolitiikan keinovalikoima on muun muassa kauppasopimusten takia huomattavasti kapeampi, kuin mitä kehittyneillä mailla oli ennen WTO:n perustamista. Tasapuolinen keskustelu erilaisista kauppapoliittisista vaihtoehdoista ja vahvat empiiriset vaikutusarvioinnit olisivat tärkeitä köyhille maille, joiden tutkimus- ja neuvotteluresurssit ovat rajalliset. Suomikin voisi rahoittaa riippumattomien vaikutusarviointien tekemistä. Ei voida olettaa, että yksi talouspoliittinen keinovalikoima sopii kaikille. Tämän vuoksi parantaa kauppapolitiikan kehityspoliittista johdonmukaisuutta valitsemalla muutaman konkreettisen ongelmakohdan, joiden ratkaisemiseen Suomi erityisesti keskittyy. kannattaa kehitysmaiden erityiskohtelun syventämistä niin, että köyhimmillä mailla on pysyvä mahdollisuus poiketa kauppasäännöistä, mikäli ne estävät ihmisoikeussopimusten toteuttamista. varmistaa, että kaikki kauppaneuvottelut pohjautuvat vahvoihin ja riippumattomiin empiirisiin vaikutusarviointeihin. 2. Kansainvälisten sopimusten tasapaino paremmaksi Kauppasopimusten toimivaltuudet on suhteutettava muiden kansainvälisten järjestöjen toimivaltaan ja niiden alla tehtyihin sopimuksiin. Se, että WTO:lla on toimiva sopimusten toimeenpanon valvonta- ja sanktiojärjestelmä, tekee houkuttelevaksi ajatuksen ottaa järjestön piiriin yhä useampia kysymyksiä. Tällaisia aika ajoin nousevia teemoja ovat muun muassa työntekijöiden oikeudet ja ympäristökysymykset.

2 2 On kuitenkin tärkeää tervehdyttää taloudellisten, sosiaalisten, yhteiskunnallisten ja ekologisten tavoitteiden tasapainoa kansainvälisessä yhteistyössä. Kaupallisten tavoitteiden merkitys on liian korostunut suhteessa muihin tavoitteisiin ja kauppasopimuksilla on liiaksi valtaa verrattuna muihin kansainvälisiin sopimuksiin kuten kansainvälisen työjärjestö ILO:n sopimuksiin ja ympäristösopimuksiin. Vallanjaon yksinapaisuutta ei tule vahvistaa vaan vähentää. Kunkin alan kansainvälisten sopimusten laatimisen ja valvonnan tulee olla alan parhaiden asiantuntijoiden käsissä. Siksi WTO, sen riitojenratkaisuelin mukaanlukien, tulee säilyttää kauppajärjestönä niin, että kauppaan liittyvien, muttei siihen suoranaisesti kuuluvien aiheiden säännöt luodaan muissa kansainvälisissä organisaatioissa. Tämän näkemyksen edellytyksenä on, että WTO:n järjestelmää muutetaan nykyistä paremmin huomioimaan muiden kansainvälisten sopimusten sisältö ja muiden sopimusten asemaa suhteessa WTO-sopimuksiin vahvistetaan. tukea kauppasopimusten sisällön rajaamista selkeisiin kauppakysymyksiin. Kauppasopimuksia ei tule laatia uusille aloille. Muiden alojen sopimusten ja erityisesti ILO:n ja ympäristösopimusten asemaa tulee vahvistaa suhteessa kauppasopimuksiin. osallistua WTO:n, YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen välistä yhteistyötä vahvistavien mekanismien luomiseen. 3. Kauppaneuvottelut demokraattisiksi Kauppasopimukset sitovat kansallista lainsäädäntöä, joten parlamentaarinen valvonta on tärkeää, joskin kansanedustuslaitoksille erittäin haastavaa. Kaikkien kauppaneuvottelujen osapuolten on pyrittävä lisäämään kansallisten parlamenttien tietämystä ja osallistumista neuvottelujen kaikissa vaiheissa. Myös kansalaisjärjestöjen roolia kauppasääntöjen luomisessa ja vaikutusten seurannassa tulee vahvistaa. Erityisesti alueellisten neuvottelujen seuraaminen on tiedon ja virallisten osallistumismahdollisuuksien puutteen vuoksi ollut hyvin haastavaa niin Etelän kuin Pohjoisenkin kansalaisjärjestöille. Myös WTO:n ministerikokouksiin osallistuminen on erityisesti Etelän kansalaisyhteiskunnan edustajille edelleen vaikeaa ja akkreditoitujen järjestöjen rooli on huomattavasti heikompi kuin esimerkiksi YK:n kokouksissa. Kansainvälisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus johtuu osaksi siitä, etteivät maat ole tasavertaisessa asemassa niitä koskettavista asioista päätettäessä. WTO:n päätöksenteossa varakkaat maat ovat huomattavasti vahvemmassa asemassa kuin kehitysmaat. Kehitysmailla on hyvin rajalliset neuvotteluresurssit ja keskeisimmät neuvottelut käydään usein suljetuissa muutaman maan ryhmissä, ilman köyhimpien maiden edustajaa. Alueellisissa ja kahdenvälisissä neuvotteluissa kehitysmaiden neuvotteluasema on vielä vaikeampi, koska niiden joukkovoima ja mahdollisuudet hyötyä muiden kehitysmaiden analyysista tai neuvotteluosaamisesta ovat rajallisemmat. Vaikeuksia lisää se, että Euroopan unioni ja Yhdysvallat vaativat alueellisiin kauppaneuvotteluihin jopa WTO:ta laajempia asialistoja. Asialistoille on vaadittu muun muassa investointia, julkisia hankintoja ja kilpailua koskevia sääntöjä, jotka ovat valtavia kokonaisuuksia suurempia kuin kansainvälinen kauppa. Kehitysmaiden tulee voida käyttää rajallinen neuvottelukapasiteettinsa omien tarpeidensa mukaisesti, eikä niitä tule painostaa neuvottelemaan yllä mainituista Singaporen aiheista. Jotta köyhimpienkin maiden poliittisten päättäjien osallistuminen sekä vaikutusarviointien tekeminen olisi mahdollista, kauppaneuvottelut tulee aikatauluttaa nykyistä rauhallisemmin. Erityisesti alueellisissa kauppaneuvotteluissa EU on painostanut kehitysmaita nopeisiin päätöksiin ja kieltäytynyt harkitsemaan mahdollisuuksia aikataulun löyhentämiseen. WTO-prosessia puolestaan olisi järkeistettävä esimerkiksi vaiheistamalla neuvotteluja. On hyväksyttävä, että lähes 150 maan järjestössä merkittävistä ja kauaskantoisista aiheista on usein mahdotonta saavuttaa nopeita päätöksiä. viedä kauppapoliittisia kysymyksiä useammin ja laajemmin keskusteltavaksi Suomen eduskuntaan ja käyttää hyväkseen mahdollisuutta tarkkojen ohjeiden antamiseen komissiolle neuvottelujen edetessä.

3 3 tiivistää dialogia Pohjoisen ja Etelän kansalaisjärjestöjen kanssa ja ottaa kansainvälisillä foorumeilla kantaa kansalaisyhteiskunnan toimijoiden laajemman osallistumisen puolesta. korostaa kehitysmaiden oikeutta osallistua tasapuolisesti kauppaneuvottelujen aikataulujen ja asialistojen laatimiseen ja evaluointiin. tukea demokraattisten WTO-neuvottelusääntöjen laatimista. 4. Monenvälisyys kauppajärjestelmän ytimeen Euroopan Unioni ja Yhdysvallat ovat käynnistäneet useita alueellisia ja kahdenvälisiä kauppaneuvotteluja, koska neuvottelut WTO:ssa ovat edistyneet hitaammin kuin teollisuusmaat toivovat. Vuosina alueellisten ja kahdenvälisten kauppasopimusten määrä lähes kolminkertaistui yli 250 sopimukseen. Alueellisissa kauppasopimuksissa köyhimmille maille ei ole myönnetty samanlaista erityiskohtelua kuin WTO:ssa, vaan kaikilta mailta vaaditaan tullileikkauksia. Vaatimus perustuu WTO:n tavaroiden kauppaa säätelevän GATT-sopimuksen XXIV artiklaan, jota laadittaessa vapaakauppasopimukset olivat teollisuusmaiden välisiä. Sopimusten päätavoitteita on kehitysmaiden välisen kaupan kasvattaminen. Alueellinen integraatio olisi monelle kehitysmaalle tärkeää, koska se voisi lisätä investointeja ja kilpailua. Kokonaisten tuotantoalojen kuihtumisen riski olisi kuitenkin globaalia kilpailutilannetta pienempi, koska kehitysmaiden väliset teknologiset ja taloudelliset erot ovat suhteellisen pieniä. Käytännössä alueelliset kauppasopimukset ovat kuitenkin vieneet kehitysmailta mahdollisuuden keskittyä alueelliseen integraatioon. Siirtymäajat kaupan vapauttamiseen teollisuusmaiden kanssa ovat olleet liian lyhyitä, joten naapureiden väliseen yhteistyön tiivistämiseen on jäänyt liian vähän aikaa. Kehitysmaiden tulee pystyä kehittämään alueellista kauppaansa ennen markkinoidensa avaamista Euroopan tuottajille. tukea monenvälisten kauppaneuvottelujen pitämistä ensisijaisina suhteessa kahdenvälisiin ja alueellisiin neuvotteluihin. kannattaa vähiten kehittyneiden maiden pysyvän erityiskohtelun ulottamista myös alueellisiin ja kahdenvälisiin sopimuksiin ja vaadittavaa muutosta WTO:n GATTsopimuksen XXIV artiklaan. korostaa alueellisen Etelä-Etelä yhteistyön merkitystä köyhyyden vähentämiselle. II AIHEKOHTAISET TAVOITTEET 5. Oikeus ruokaan kauppasopimusten perustaksi Maatalous on yksi kauppaneuvottelujen strategisista kysymyksistä. WTO:ssa kehitysmaat pitävät maataloussopimuksen sisältöä kehitysnäkökulman koetinkivenä. Avainkysymyksiä ovat teollisuusmaiden maataloustuet ja kehitysmaiden oikeus kehittää tuotantoaan eri tavoin, sekä kehitysmaiden maataloustuotteiden markkinoille pääsy. Tukien merkitys teollisuusmaiden oman maatalouden säilymiselle on suuri, etenkin Suomen kaltaisella viljelyalueella. Suomessa maatilojen lukumäärä on puolittunut vajaan parinkymmenen vuoden aikana ja maatalous työllistää nyt neljä prosenttia työvoimasta. Maataloustukijärjestelmä ei tehokkaasti tue perheviljelmäpohjaista, ekologista maataloutta: eurooppalaisista maataloustuista reilu kolme neljännestä keskittyy vain kymmenelle prosentille maataloustuottajista. Nykyisellään tuet kannustavat liikatuotantoa ja polkumyyntiä heikentäen kehitysmaiden tuottajien markkina-asemaa niin koti- kuin vientimarkkinoilla. Maataloustuet eivät saa haitata kehitysmaiden tuotantoa ja ne on syytä sitoa kestävän kehityksen mukaiseen tuotantotapaan. Esimerkiksi tuotannosta irrotettujen tukien osuuden kasvattaminen kokonaistuista olisi kehitysmaiden kannalta hyvä suunta. Kehitysmaiden kyky kehittää omaa maataloustuotantoaan riippuu paljon niille vapaakauppasopimuksissa annetusta erityiskohtelusta. WTO-neuvotteluissa on ehdotettu, että kehitysmaat voisivat jättää kauppasopimusten ulkopuolelle niin sanottuja erikoistuotteita (special products), joiden suojeleminen ja tukeminen on tärkeää ruokaturvan, elinkeinojen ja maaseudun kehityksen kannalta. Oikeutta ei tule rajata koskemaan vain pientä määrää viljalajikkeita. Niiden on taattava ruokaturva esimerkiksi maissa, jossa lajikkeet vaihtelevat alueittain. Kehitysmaiden tulee

4 4 pystyä valitsemaan erikoistuotteet selkeän kriteeristön pohjalta ja muuttamaan valintojaan tuotantorakenteen muuttuessa. Lisäksi köyhyyden vähentämisen kannalta on keskeistä, ettei teollisuusmaiden oikeus määritellä niin kutsuttuja sensitiivisiä tuotteita heikennä kehitysmaiden suhteellista asemaa. Kauppasopimuksiin tulee sisällyttää mekanismeja, joilla kehitysmaat voivat suojata maatalouttaan vientituen avulla markkinoille pyrkivää halpatuotantoa sekä viimeisen vuosikymmenen aikana yleistyneitä tuontipiikkejä vastaan. Teollisuusmaiden tulee vähentää tullieskalaatiota eli tullitason nousua tuotteen jalostusasteen noustessa. Lisäksi niin kutsutut aid for trade -varat on kohdennettava kehitysmaiden omien prioriteettien mukaisesti köyhyyttä vähentävän tuotannollisen toiminnan tukemiseen ja kauppaneuvottelukapasiteetin kasvattamiseen. EU:n Everything But Arms -aloite tullittoman ja kiintiöttömän tuonnin sallimiseksi niin kutsutuista vähiten kehittyneistä maista (LDC-maat) yhteisön markkinoille on hyvä. Muiden kehitysmaiden tuotteiden pääsyä EU-markkinoille määrittelee EU:n yleinen tullietuusjärjestelmä (GSP ja GSP+). Aloitteiden käytännön vaikutukset ovat jääneet valitettavan vähäisiksi, johtuen muun muassa teknisistä kaupan esteistä ja alkuperämaasäädösten (Rules of Origin, RoO) monimutkaisuudesta ja hallinnollisesta raskaudesta. Koska järjestelyt eivät ole EU:n ja kehitysmaiden välisiä sopimuksia vaan EU:n yksipuolisia sitoumuksia, kehitysmaat ovat huolissaan myös järjestelyiden jatkuvuudesta. Kansainvälisen kauppajärjestelmän heikkouksia ei voi ratkaista sertifioinnin kautta, mutta sertifioitujen tuotteiden suosiminen on tärkeä poliittinen viesti reilumpien kauppasääntöjen puolesta ja tarjoaa kohtuullisen toimeentulon edes sertifiointijärjestelmässä toimiville tuottajille. Kehitysmaiden maataloustuottajajärjestöjen osallistuminen kauppapoliittisiin keskusteluihin on viime vuosina kasvanut. Myös suomalaisten poliittisten päättäjien ja viranomaisten kannattaisi pyrkiä yhä tiiviimpään dialogiin näiden järjestöjen kanssa. suunnata kansalliset maataloustuet ja tukea EU-tukien suuntaamista erityisesti perheviljelmille ja ekologisesti kestävään tuotantoon. Tuotannosta irrotettujen tukien osuutta kokonaistuista tulee kasvattaa. tukea EU:n vientituista luopumista mahdollisimman ripeästi. EU:n tulee vaatia myös muiden teollisuusmaiden vientiluottojen, -takuiden ja -vakuutusten lakkauttamista. tukea erityisesti köyhimpien kehitysmaiden oikeutta suojata ja tukea ruoantuotantoaan. Ruokaturvan ja tuotannon monipuolistumisen kannalta on tärkeää, etteivät suojatullit tule koskemaan vain pientä määrää viljalajikkeita. suunnata aid for trade -varat ihmisoikeusperustaisen lähestymistavan mukaisesti ja kehitysmaiden omistajuutta kunnioittaen. tukea EBA, GSP ja GSP+ -protokollien muuttamista EU:n ja kehitysmaiden välisiksi sopimuksiksi ja jatkaa työtä kehitysmaiden markkinoillepääsyn parantamiseksi. toimia aktiivisesti reilun kaupan järjestelmien tukemiseksi ja laajentamiseksi. 6. Peruspalvelut neuvottelujen ulkopuolelle Kehitysmaihin kohdistuu merkittävä paine avata palvelumarkkinat ulkomaisille yrityksille. Ei ole näyttöä siitä, että kehitystavoitteet vahvistuisivat tuottamalla palvelut ulkomaisilla yksityisillä yhtiöillä. Joissakin olosuhteissa yksityistäminen ja kaupan vapauttaminen ovat parantaneet palvelujen laatua ja saatavuutta, toisissa saatavuus on köyhimpien ihmisten näkökulmasta heikentynyt merkittävästi. Yksi tärkeimmistä palveluista ovat vesipalvelut. Puhdas vesi on ihmisoikeus, jonka riittävä, päivittäinen saanti tulisi taata jokaiselle ihmiselle. Köyhille ihmisille veden tulisi olla ilmaista. Tulevaisuutta ajatellen on kuitenkin syytä olla huolissaan myös maailman vesivarojen riittävyydestä: kulutus on sadassa vuodessa kuusinkertaistunut ja tällä hetkellä 92 prosenttia kuluu kaupallisessa käytössä, josta tulee kerätä maksuja. Palveluneuvotteluissa käsitellään myös työntekijöiden tilapäistä muuttoa palvelujen tarjoamista varten. Tällä hetkellä liikkuminen on vapaampaa korkeasti koulutetuille työntekijöille. Matalammin koulutettujen työntekijöiden tilapäisen liikkumisen vapauttaminen lisäisi työntekijöiden rahalähetyksiä kehitysmaihin ja saattaisi helpottaa pysyvää aivovuotoa ulos kehitysmaista. On huomioitava, että palvelusopimusta luotaessa painotettiin alun perin nimen omaan joustavuutta sen suhteen, että maat voivat valita, ryhtyvätkö ne neuvottelemaan palveluiden avaamisesta vai eivät. Tämä joustavuus ei ole säilynyt, vaan palvelukaupan vapauttaminen on sidottu selkeästi koko neuvottelujen lopputulokseen.

5 5 vastustaa kehitysmaiden painostamista kattavampiin tarjouksiin palvelukaupan avaamiseksi. puoltaa erityisesti sellaisten köyhyyden ja sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta keskeisten peruspalvelujen kuten yksilöille tarjottavien vesi-, energia-, koulutus- ja terveyspalvelujen jättämistä yksiselitteisesti kauppaneuvottelujen ulkopuolelle. kannattaa työntekijöiden tilapäisen muuton vapauttamista koulutustasosta riippumatta. 7. Tekijänoikeussäädökset löyhemmiksi Moniin kauppasopimuksiin ja WTO:n sopimusjärjestelmään sisältyy tekijänoikeussäädöksiä. Esimerkiksi WTO:n teollis- ja tekijänoikeussopimuksen (TRIPS) voidaan tulkita pakottavan maat sallimaan myös kasvien, eläinten, mikro-organismien ja näiden osien sekä biologisten prosessien patentointi. Kehitysmaiden ruokaturva kuitenkin on usein riippuvainen paikallisyhteisöjen tiedosta ja kyvystä käyttää eri kasvilajeja ja -lajikkeita, joita on kehitetty sukupolvien ajan kulttuuriperintönä. Säädökset ovat ristiriidassa kansainvälisen, luonnon monimuotoisuutta koskevan sopimuksen CBD:n (Convention on Biological Diversity) ja sen alasopimuksen Cartagenan bioturvallisuuspöytäkirjan kanssa, jotka tunnustavat valtioiden oikeudet alueidensa luonnon- ja geenivaroihin, vaativat kaupallisten hyötyjen jakamista yhteisöjen ja yritysten välillä ja turvaavat maille oikeuden rajoittaa geeniteknisesti muokattujen organismien tuontia biodiversiteetin suojelemiseksi. Tekijänoikeussäädökset vaikuttavat lääkkeiden hintaan. Dohan julistuksen mukaan TRIPS -sopimus ei saa estää valtioita toteuttamasta kansanterveyden suojelemista, mutta julistuksen toteuttamiseksi luotu lisensointijärjestelmä on monimutkainen ja jäänyt vähälle käytölle. Lääkkeiden saatavuus on turvattava kaikille ihmiselle varakkuudesta tai kotimaasta riippumatta. Tiukentuvat tekijänoikeussäännöt myös nostavat uuden teknologian hintaa kehitysmaille hidastaen niiden tuotannon kehitystä. Enemmistö kehitysmaista on jo solminut tiukemmat tekijänoikeussopimukset kuin Euroopan, Pohjois-Amerikan tai Itä-Aasian maat teollistumisensa alkuvaiheessa. Alueellisissa kauppasopimuksissa Euroopan unioni pyrkii sopimaan vielä WTO-sääntöjä tiukemmat (TRIPS+) tekijänoikeussäädökset. Tekijänoikeuskomission asiantuntijoiden mukaan tällaisten sopimusten vahvistaminen ei todennäköisesti ole kehitysmaiden etujen mukaista, koska ne siirtävät oikeuksien tasapainoa liiaksi teknologian tuottajien eduksi käyttäjien oikeuksien kustannuksella. tukea TRIPS-sopimuksesta poikkeamista määrittävän artiklan muuttamista pysyväksi osaksi sopimusta. Artiklaa on laajennettava niin, että kaikille maille jää oikeus päättää vapaasti geeniperimän, elävien organismien ja biologisten prosessien patenttikohtelusta, kehitysmaat saavat poiketa säännöistä teknologian siirron vauhdittamiseksi ja tuotannollisen toiminnan kehittämiseksi, saavutetaan käyttäjäystävällinen ja tehokas ratkaisu lääkkeiden saatavuuteen kehitysmaissa. vaatia kansainvälisen luonnon monimuotoisuutta koskevan sopimuksen CBD:n ja Cartagenan pöytäkirjan periaatteita noudattamista myös tekijänoikeussopimuksissa ja -laeissa. vastustaa TRIPS+ -vaateiden sisällyttämistä alueellisiin kauppasopimuksiin 8. Kehitysmaille liikkumavaraa investointipolitiikassa Yksityiset ulkomaiset investoinnit ovat monelle kehitysmaalle erittäin tärkeitä. Ne voivat tuoda pääomaa, työpaikkoja, teknologiaa, osaamista, uusia tuotantotapoja, pääsyn kansainvälisiin tuotantoketjuihin ja reitin ulkomaisille markkinoille. Enemmistö kehitysmaista onkin viimeisen 15 vuoden aikana vapauttanut talouttaan ja vähentänyt investoijien velvollisuuksia. Hyödyt eivät kuitenkaan ole automaattisia. Monet investoinnit ovat tuoneet kehitysmaihin saasteita, nimellisiä verotuloja, irtisanomisia ja suppeammat mahdollisuudet paikallisille investoijille. Kansallisia investointisääntöjä säätelee WTO:n investointisopimuksen lisäksi yli 5500 muuta

6 6 kansainvälistä sopimusta. Suuri osa sopimuksista korostaa ihmisten ja valtioiden oikeuksien sijasta liiaksi investoijien oikeuksia ja rajoittaa kehitysmaiden liikkumavaraa muokata politiikkaansa. WTOsopimus muun muassa estää maita vaatimasta ulkomaisilta investoijilta paikallisten alihankkijoiden käyttöä, kuten Itä-Aasian maat tekivät talouskasvunsa alkuaikoina. Monella kehitysmaalla ei ole riittäviä resursseja tutkia ja neuvotella investointisopimuksia niin, että ne perustuisivat maakohtaisille köyhyydenvähentämistarpeille ja mahdollisuuksille. Erityisesti perushyödykkeiden hinnannousu vuoden 2002 jälkeen on paljastanut epäkohtia: monet kehitysmaat ovat hyötyneet hinnannoususta varsin vähän. Investointikysymyksiä käsitellään myös Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n ja YK:n normeissa yritysten yhteiskuntavastuusta. Näiden normien monitorointimekanismeja tulee tehostaa. Kansainvälinen yhteistyö investointikysymyksissä ei ole onnistunut hillitsemään verokilpailua tai veronkiertoa, jotka vähentävät valtioiden tuloja ja siten julkisia palveluita. Kansainvälisen verokilpailun hillitsemistä hankaloittaa se, että yritykset eivät julkaise maksamiaan veroja maakohtaisesti tai hallitukset tulolähteitään yrityskohtaisesti. Yhä useampi kansainvälinen yhtiö vähentää verojaan perustamalla tytäryhtiöitä veroparatiiseihin ja käyttämällä luovaa siirtohinnoittelua tytäryhtiöiden välisessä kaupankäynnissä ja velkajärjestelyissä. lopettaa kehitysmaiden painostaminen kansainvälisiin investointisopimuksiin. tukea WTO:n investointisopimuksen löyhentämistä niin, että se sallii elinkeinopolitiikan, joka ei todistettavasti ja merkittävästi vääristä kauppaa. Köyhimpien maiden liikkumavaraa ei tule rajoittaa ollenkaan. tukea aloitteita verosääntöjen ja -maksujen läpinäkyvyyden lisäämiseksi. näyttää suuntaa julkisten hankintojen eettisyydessä ehdollistamalla julkisen sektorin hankinnat ILO:n, YK:n ihmisoikeus- ja ympäristösopimusten noudattamiselle tuotteiden tuotannossa. toimia aktiivisesti laillisesti sitovien kansainvälisten yritysten yhteiskuntavastuuohjeiden luomiseksi, joiden rikkomisesta voitaisiin rangaista. 9. Ilmastoystävälliseen kauppapolitiikkaan Ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdistuvat ankarimmin köyhiin yhteisöihin. Kepa osallistuu keskusteluun ilmastonmuutoksen, kauppapolitiikan ja Etelän köyhyyden välisistä yhteyksistä. Kauppasääntöjä tulee tarkistaa, jotta ne tukevat luonnonvarojen säilyttämistä ja ilmastoystävällisten tuotteiden suosimista. Perimmäisiä ongelmia talous- ja ympäristötavoitteiden yhteensovittamisessa on se, ettei luonnonvarojen rooli ilmastonmuutoksen hillitsijänä tai muiden ympäristöpalvelujen tuottajina heijastu markkinahintoihin. Usein luonnonvarat tuovat yksilöille, maille ja yrityksille eniten tuloja käytettyinä esimerkiksi metsä hakattuna ja vesi maatalouden tuotannontekijänä. Bioenergiasta ei ole ihmelääkkeeksi ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Kun huomioidaan koko tuotantoketju, monien biopolttoaineiden tuotanto aiheuttaa enemmän ilmastopäästöjä kuin se säästää. Lisäksi useilla raaka-aineplantaaseilla ja -tiloilla työolosuhteet ovat huonot ja hyödyt valtiontaloudelle pienet. Etelän ja pohjoisen ympäristöjärjestöillä on paljon annettavaa tähän poliittiseen keskusteluun. toimia aktiivisesti kauppasääntöjen muuttamiseksi ja tulkitsemiseksi niin, että politiikassa voidaan suosia energiaa ja luonnonvaroja säästäviä tuotteita kehittää verotusta, tukia ja tilastointia niin, että luonnonvarojen kuluttajien ja yhteiskunnan intressit ovat yhteneväiset eikä ympäristöpalvelujen heikentäminen ole taloudellisesti kannattavaa. edistää tasapainoista keskustelua bioenergiasta ja muista energiamuodoista niin Suomessa kuin kansainvälisesti.