SIUNTION HYVINVOINTIKESKUKSEN LUONTOLIIKUNTAPUISTON 20 RUOHOVARTISTA KASVILAJIA

Transkriptio

1 SIUNTION HYVINVOINTIKESKUKSEN LUONTOLIIKUNTAPUISTON 20 RUOHOVARTISTA KASVILAJIA Ahosuolaheinä (Rumex acetosella) (Tatarkasvit Polygonaceae) Ahosuolaheinä on koko Suomessa yleinen kuivien ja happamien maiden kasvi. Sen voi löytää kalliokedoilta, tienvarsilta, hakkuuaukioilta ja kuivilta pelloilta. Ahosuolaheinää suuresti muistuttava niittysuolaheinä (Rumex acotosa) sen sijaan kasvaa kosteammilla paikoilla, kuten rehevissä metsissä, lähteiköissä ja niityillä. Molemmat ovat löytäneet uusia kasvupaikkoja ihmisen muuttamista ympäristöistä. Kasvupaikan lisäksi nämä lähisukulaiset eroavat toisistaan kokonsa ja lehtiensä puolesta. Ahosuolaheinä on niittysuolaheinää pienempi ja hennompi. Sen lehdet ovat keihästyvisiä, eli lehtilavan tyvellä on molemmin puolin isot, kohtisuoraan sivulle harittavat liuskat. Niittysuolaheinän lehdet puolestaan ovat nuolityviset, eli lehtilavan tyvellä on kaksi taaksepäin osoittavaa teräväkärkistä liuskaa. Suolaheinät ovat kaksikotisia, eli hede- ja emikasvit ovat erillisiä. Suolaheinistä voi valmistaa hyviä keittoja ja muhennoksia. Suolaheinien kirpeä maku johtuu oksaalihaposta, jota on runsaasti myös esimerkiksi raparperissa ja käenkaalissa eli ketunleivässä. Oksaalihappo on suurina annoksina haitallista, sillä se sitoo veren kalsiumin liukenemattomaan muotoon ja voi siten aiheuttaa kalsiumin puutosoireita. Raparperia tai suolaheiniä sisältäviä ruokia tulisikin nauttia maitotuotteiden kera, jotta riittävä kalsiumin saanti varmistuu. Munuaiskivistä, kihdistä, reumasta ja astmasta kärsivien ei tulisi syödä suolaheiniä ollenkaan. C-vitamiinipitoisia lehtiä on myös käytetty rohdoksena mm. keripukin, ruton, malarian ja syyhyn hoidossa. Happamilla lehdillä on myös kiillotettu hopeaa ja poistettu mustetahroja. Jänönsalaatti (Mycelis muralis) (Sikurikasvit Cichoriaceae) Vaatelias jänönsalaatti on eteläisten, varjoisien lehtojen kasvi. Luontaisten kasvupaikkojen lisäksi sitä tavataan raunioiden varjoisilta seinustoilta sekä hakkuuaukeilta ja teiden varsilta, jonne se helposti leviää lenninhaivenilla varustettujen siementensä avulla. Jänönsalaatin lehdet ovat erikoisella tavalla liuskaiset: näyttää aivan siltä, että jänis tai joku muu pieni kasvinsyöjänisäkäs olisi käynyt jyrsimässä niitä. Osa lehdistä talvehtii, ja varhain keväällä kasvin läsnäolon voikin havaita näistä tunnusomaisista lehdistä, jotka ovat kaiken lisäksi tuohon aikaan sinipunaisia. Myös jänönsalaatin kukinto on omalaatuinen. Harvassa sijaitsevat, lähes suoran kulman varren kanssa muodostavat haarat antavat kukinnosta hyvin säännöllisen ja geometrisen vaikutelman. Itse kukat ovat vaatimattoman pieniä ja keltaisia. Kukinta-aika on heinä-elokuussa. Lenninhaivenellisia siemeniä syntyy runsaasti, ja ne levittävät kasvia tehokkaasti. Viime vuosina jänönsalaatti on yleistynyt, toisin kuin monet muut vaateliaat lehtokasvimme. Metsätalouden vaikutuksesta metsänpohjalle syntyy jatkuvasti paljaita laikkuja, joissa siemenet pääsevät itämään. Myös metsälaidunnuksen loppuminen 1960-luvulla on runsastuttanut jänönsalaattia: vuohenkaalina ja metsäsalaattinakin tunnettu jänönsalaatti maistuu paitsi hirville, Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 1(9)

2 peuroille ja jäniksille, myös karjalle. Jatkuva laidunnus piti kasvin piilossa, mutta sittemmin lehtojen palatessa kohti luonnontilaa jänönsalaattikin on voinut yleistyä. Jänönsara (Carex ovalis) (Sarakasvit Cyperaceae) Jänönsara on Suomessa yleinen suunnilleen Oulun korkeudelle saakka. Se viihtyy avoimilla ja kuivilla paikoilla. Alun perin jänönsara on kasvanut metsien paahteisilla jäkäläkallioilla, mutta ihmistoiminta on luonut sille runsaasti uusia kasvupaikkoja. Tällaisia ovat esimerkiksi niityt, pientareet sekä teiden ja polkujen varret. Jänönsara hyötyy tallauksesta, joka pitää kookkaampia ja voimakkaammin kasvavia kilpailijoita kurissa. Jänönsara muodostaa kasvupaikoilleen pieniä harmaanvihreitä tuppaita. Ulkomuodoltaan se muistuttaa suuresti heiniä. Saraksi kasvin tunnistaa kuitenkin kolmisärmäisestä varresta. Useista pienistä tähkistä koostuva kukinto tuo mieleen jäniksen käpälän. Pikkutähkät ovat keskenään samanlaisia. Niissä on sekä hede- että emikukkia toisin kuin esimerkiksi sormisaralla, jolla eri sukupuolta olevat kukat sijaitsevat erillisissä tähkissä. Jänönsara kukkii kesä-heinäkuussa. Kalliokielo (Polygonatum odoratum) (Kielokasvit Convallariaceae) Kalliokielo on melko yleinen Etelä-Hämeen ja Etelä-Savon korkeudelle saakka. Sitä tavataan harvinaisena pohjoisemmassakin; Oulun ja Lapin lääneissä se on rauhoitettu. Kalliokielo muodostaa vankan, suikertavan juurakkonsa avulla tiheitä kasvustoja kalliopainanteiden ja kivikoiden ohuelle maalle. Se viihtyy kuitenkin myös esimerkiksi harjuilla ja rinnemetsiköissä. Kalliokielon kielimäiset lehdet sijaitsevat särmikkään varren kärkipuoliskossa kahtena rivinä. Vihertävänvalkoiset, torvimaiset kukat ilmestyvät alkukesästä levittämään voimakasta tuoksuaan. Ne riippuvat yksittäin tai harvemmin pareittain lehtihangoissa. Syksyllä kasviin kehittyy muutama kookas, sinimusta marja. Houkuttelevuudestaan huolimatta marjat ovat myrkyllisiä. Juurakot sen sijaan ovat myrkyttömiä. Ne sisältävät runsaasti tärkkelystä ja kelpaavat ihmisravinnoksi muhennettuina ja keitettyinä parsan tapaan. Juurakoita on jauhettu katovuosina leivän sekaan, ja onpa niistä valmistettu rohdostakin ihotulehduksiin, reumaan, kihtiin ja vesikauhuun. Juurakoilla on uskottu olevan myös mystisiä voimia: legendan mukaan temppelinrakennuskiviä tarvinnut Israelin kuningas Salomo käytti kalliokielon juurakoiden taikavoimaa kallioiden räjäyttämiseen. Keltamo (Chelidonium majus) (Unikkokasvit Papaveraceae) Unikon lähisukulainen keltamo on yleinen Suomen eteläosassa. Sen kasvupaikat keskittyvät asutuksen läheisyyteen, kuten puutarhoihin, pihoille, puistoihin ja joutomaille. Kulttuuripaikoilta se on levinnyt myös lehtoihin ja kivikkoihin. Suomeen keltamo on tullut tiettävästi munkkien mukana keskiajalla. Ihminen on viljellyt ja levittänyt kasvia jo niin kauan ja laaja-alaisesti, ettei voida enää saada selville keltamon alkukotia. Keltamon kirkkaankeltaisissa kukissa on neljä suurta terälehteä. Kukinnossa on melko paljon kukkia, joten vaikka yksittäinen kukka kukoistaa vain muutaman päivän, kasviyksilön kukintaa voi Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 2(9)

3 jatkua läpi kesän. Pitkät, ohuet kotahedelmät sisältävät mustia siemeniä, joissa on muurahaisia houkutteleva mehevä ravintolisäke. Muurahaiset kanniskelevat siemeniä varastoihinsa ja samalla levittävät kasvia. Katkaistusta keltamon versosta erittyy runsaasti punakeltaista, myrkyllistä maitiaisnestettä, mikä on kirvoittanut entisaikojen ihmisten mielikuvitusta ja johtanut laaja-alaiseen rohdoskäyttöön. Antiikin aikoina uskottiin, että pääskyt parantavat poikastensa kipeät silmät keltamolla. Niinpä keltamoa alettiin käyttää erilaisten silmäsairauksien hoitoon. Lajia on käytetty lääkkeenä myös mm. keltatautiin ja malariaan. Ihoa ärsyttävä maitiaisneste sisältää useita eri alkaloideja, joista osa on samanlaisia kuin oopiumunikolla. On kuitenkin muistettava, että keltamo on myrkyllinen kasvi: jopa joitakin sen aiheuttamia kuolemantapauksia tunnetaan. Kevätpiippo (Luzula pilosa) (Vihviläkasvit Juncaceae) Kevään varhaisimpiin kukkijoihin kuuluva kevätpiippo on yleinen koko Suomessa. Se viihtyy monenlaisissa metsissä. Kaikkein kuivimmilta jäkäläkankailta se kuitenkin puuttuu. Kevätpiipon lehdet ovat kovin heinämäisiä: litteitä, ohuita ja pehmeitä. Piipoksi kasvin tunnistaa kuitenkin helposti kukkimattomanakin: lehtien tyvillä on pitkiä, valkoisia karvoja. Kevätpiipon kukat ovat pieniä ja vaatimattoman ruskeita, mutta tuulipölytteisenä kasvina sen ei tarvitsekaan koreilla kukilla houkutellakseen pölyttäjiä. Ensiksi kukista tulevat esiin emit, jotka pyydystävät ilmasta siitepölyhiukkasia. Vasta pölytyksen tapahduttua kukat avautuvat täysin, ja heteet aloittavat siitepölyn vapauttamisen. Tällä tavalla itsepölytystä ei pääse tapahtumaan, vaan ristipölytys ylläpitää muuntelua jälkeläisissä. Heti lumien sulettua kevätpiippo on valmiina yhteyttämään, sillä sen lehtituppaat säilyvät vihreinä talvellakin. Kuten monilla muillakin aikaisilla kevätkukkijoilla, esimerkiksi sini- ja valkovuokolla sekä sormisaralla, myös kevätpiipolla on siemenissään valkoinen rasvalisäke. Mehevä ja ravintopitoinen lisäke houkuttelee muurahaisia raahaamaan siemeniä kätköihinsä. Samalla ne levittävät kasvia uusille kasvupaikoille. Korpi-imarre (Phegopteris connectilis) (Nevaimarrekasvit Thelypteridaceae) Korpi-imarre on koko Suomessa yleinen pikkusaniainen. Sen kasvupaikkoja ovat lajin nimen mukaisesti korvet, mutta se viihtyy myös kosteissa lehtomaisissa metsissä. Yleisyydestään huolimatta korpi-imarre on vaatelias: se on erikoistunut kasvamaan kohdissa, joissa pohjavettä purkautuu maanpinnalle lähteensilminä, puroina tai tihkupintoina. Tällaisilla paikoilla lämpötila pysyttelee suhteellisen vakaana, mikä on tärkeä edellytys tälle hyvin hallanaralle saniaiselle. Korpi-imarteen kolmiomaiset, viistoasentoiset lehdet ovat tavallisesti yksittäin harvahkoina kasvustoina. Lehdet ovat alapinnaltaan valkokarvaisia. Synkeänvihreän värin lisäksi huomio kiinnittyy erityisesti alimpaan lehdykkäpariin, joka osoittaa eri suuntaan kuin muut. Saniaisille tyypilliseen tapaan korpi-imarteen lehtien alapinnalle kehittyy itiöpesäkkeitä. Heinäkuussa kypsyvistä itiöistä kehittyy sopivilla kasvupaikoilla pienen pieniä alkeisvarsikoita, joista kasvaa uusia, itiöitä tuottavia yksilöitä. Saniaiset sisältävät monenlaisia kasvinsyöjäeläimiltä suojaavia puolustuskemikaaleja. Nämä aineet voivat aiheuttaa ruuansulatushäiriöitä, sokeutta, syöpää, hormonitoiminnan häiriöitä tai kuoleman. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 3(9)

4 Tämän vuoksi eläimet eivät saniaisiin juuri koske. Maailman saniaislajeista tullaankin tutkimuksen myötä todennäköisesti löytämään monia lääketieteellisesti mielenkiintoisia yhdisteitä. Kultapiisku (Solidago virgaurea) (Asterikasvit Asteraceae) Kultapiisku on laajimmalle levinneitä kasvilajejamme: sitä kasvaa saariston ulkoluodoilta Lapin tuntureille saakka. Kultapiiskulla ei ole selviä elinympäristövaatimuksia, vaan se viihtyy monenlaisilla kasvupaikoilla, kuten metsissä, niityillä, pientareilla, kallioilla ja rannoilla. Kultapiiskun ulkomuoto vaihtelee suuresti kasvupaikan mukaan. Esimerkiksi kuivalla kalliolla kultapiisku jää kymmensenttiseksi, kun taas rehevässä maassa siitä voi kasvaa metrin mittainen. Vaihtelua löytyy myös suuremmassa mittakaavassa: esimerkiksi tunturimuodolla on jopa kaksi kertaa suuremmat mykeröt kuin Etelä- ja Keski-Suomessa vallitsevalla rodulla. Heinäkuussa kultapiisku kukoistaa kirkkaankeltaisena etenkin valoisilla kasvupaikoilla. Varjoisissa metsissä se saattaa sinnitellä vuosikausia lehtiruusukkeena. Vasta metsänhakkuun jälkeen voi huomata, miten yleinen se todellisuudessa on. Kukista kehittyy lenninhaivenellisia siemeniä, jotka leviävät tuulen mukana kaukaisillekin uusille kasvupaikoille. Vielä nykyäänkin rohdoksena käytettävä kultapiisku on ikivanha lääkekasvi. Se lisää virtsan eritystä ja lievittää tulehduksia. Eteerisiä öljyjä sisältävistä lehdistä on valmistettu yrttiteetä, jolla on muun muassa yskää lievittävä vaikutus. Lehtiä on myös käytetty haavojen hoitamiseen. Kukista on saatu keltaista väriä. Kyläkellukka (Geum urbanum) (Ruusukasvit Rosaceae) Kyläkellukka on yleinen kasvi Etelä-Suomen kuivahkoissa lehdoissa ja metsänreunoilla. Nimensä mukaisesti kasvi on myös urbaani: se viihtyy ihmisen luomilla kasvupaikoilla, kuten puistoissa, puutarhoissa ja pientareilla. Pehmeäkarvainen kyläkellukka kukkii kesä-heinäkuussa kalpeankeltaisin kukin. Sen pölyttäjinä toimivat kärpäset. Loppukesällä kypsyvissä siemenissä on pitkä, koukkumainen kärki, joka on vielä varustettu jäykillä sukaskarvoilla. Näiden ulokkeiden avulla siemenet tarttuvat tiukasti ohi kulkevien eläinten turkkeihin sekä ihmisten vaatteisiin ja leviävät tehokkaasti uusille kasvupaikoille. Kyläkellukan tapaakin usein juuri polkujen varsilta, levittäjien käyttämiltä reiteiltä. Kyläkellukan juuressa on mieto neilikkamainen maku. Ruotsiksi kasvia kutsutaankin osuvasti nimellä nejlikrot, neilikkajuuri. Sitä voi käyttää mausteena juomissa ja säilykkeissä. Neilikkajuurta on käytetty eri puolilla Eurooppaa suosittuna rohdoksena moniin eri vaivoihin. Lehtonurmikka (Poa nemoralis) (Heinäkasvit Poaceae) Hento lehtonurmikka on yleinen koko maassa. Se muodostaa löyhiä mättäitä kuivahkoissa lehtomaisissa metsissä, kivikkorinteillä ja kalliopengermillä. Nurmikan sukuun kuuluvaksi heinän tunnistaa helpoiten lehden kärjestä, joka on muodoltaan kuin veneen keula. Lehdistä löytyy toinenkin tärkeä lehtonurmikan tuntomerkki: ylin lehti osoittaa Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 4(9)

5 yleensä lähes vaakasuorasti sivulle. Tämän ominaisuuden vuoksi lehtonurmikkaa on kutsuttu tienviittaheinäksi. Heinän varressa on muuta vartta paksumpia kohtia, solmuja, joihin lehdet ovat kiinnittyneet. Lehtonurmikan solmut ovat tummia. Metsäimarre (Gymnocarpium dryopteris) (Alvejuurikasvit Dryopteridaceae) Pieni ja siro metsäimarre on luultavasti Suomen yleisin ja runsain saniainen. Sen tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat tuoreet ja lehtomaiset kuusivaltaiset kangasmetsät sekä korvet. Se menestyy myös varjoisissa kallionraoissa. Aivan pintamaassa sijaitsevasta ohuesta, kiiltävänmustasta maavarresta kohoaa yksittäisiä lehtiä, jotka muodostavat toisinaan tiheitäkin kasvustoja. Pitkän ja ohuen lehtiruodin päässä on hento, leveän kolmiomainen lehtilapa, joka on jakautunut kolmeksi lähes yhtä suureksi kolmiomaiseksi lehdykäksi. Vaaleanvihreä lehtilapa on tyypillisesti vaaka-asentoinen. Lehden alapinnan itiöpesäkkeiden itiöt kypsyvät heinäkuussa. Metsäimarre on sopeutunut kasvamaan kuusen neulaskarikkeesta syntyneellä humuksella. Se vaatii korkeaa suhteellista kosteutta ja hallattomuutta, joten kuusikon kosteanviileä kellari-ilmasto sopii sille erinomaisesti. Hentoudestaan ja pehmeydestään huolimatta metsäimarre ei kelpaa ravinnoksi jäniksille, hirville tai muille kasvinsyöjänisäkkäille. Sama pätee muihinkin saniaislajeihin, sillä saniaiset ovat eläimille myrkyllisiä. Metsäkorte (Equisetum sylvaticum) (Kortekasvit Equisetaceae) Koko Suomessa yleinen metsäkorte kasvaa tyypillisesti korvissa ja soistuvissa metsissä suurina kasvustoina. Se viihtyy myös ihmisen muovaamissa ympäristöissä, kuten tienvarsilla, niityillä ja viljelysmailla. Tavallisempi kortelaji tällaisilla paikoilla on kuitenkin peltokorte. Metsäkorte on varhain keväällä varsin erinäköinen kuin myöhemmin kesällä. Kevätverso on vaalean punaruskea, haaraton, ja sen latvassa on itiöitä tuottava tähkä. Kun itiöt ovat kypsyneet ja lentäneet tiehensä, itiötähkä lakastuu, varsi vihertyy ja siihen alkaa kasvaa haaroja. Lopputuloksena on vihreä kesäverso, joka on muodoltaan säännöllisen kuusimainen. Kansa onkin kutsunut näitä siroja kasveja kukonkuusiksi. Metsäkortteen varsi on yleensä nuokkuvalatvainen ja karhea. Karheus johtuu pintarakenteiden piistä, jotka suojaavat kortteita eläimiltä: piikiteet hiovat ruokailijat pikkuhiljaa hampaattomiksi. Monissa kortelajeissa, mukaan luettuna metsäkortteessa, on lisäksi eläimille myrkyllisiä aineita. Kortteet ovat tietyssä mielessä alkukantaisia: niitä on kasvanut maapallolla jo käsittämättömän kauan, 300 miljoonaa vuotta sitten päättyneeltä hiilikaudelta lähtien. Varhaisimmat kortemaiset kasvit olivat kookkaita puita. Niiden ja puumaisten liekojen muodostamista metsistä syntyi valtavia turvekerrostumia, jotka myöhemmin muuttuivat kivihiileksi. Nykyään kortteita on jäljellä vain 16 ruohomaista lajia, joista puolet kasvaa Suomessakin. Metsäkortetta on aiemmin käytetty supistavana rohdoksena ripulin ja tippurin hoidossa. Sen lähisukulainen, kovaversoinen ja piipitoinen kangaskorte, on ennen teräsvillan tuloa ollut kätevä kattiloiden puhdistamisessa ja metalliesineiden kiillottamisessa. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 5(9)

6 Mustakonnanmarja (Actaea spicata) (Leinikkikasvit Ranunculaceae) Noin puolimetriseksi kasvava komea mustakonnanmarja on Etelä- ja Keski-Suomessa melko yleinen laji. Se menestyy varjoisissa ja usein kivikkoisissa lehdoissa. Kuusamossa ja Peräpohjolassa sen korvaa punakonnanmarja (Actaea erythrocarpa). Näiden kahden lajin paras erottava tuntomerkki on kypsän marjan väri, kuten nimistäkin voi päätellä. Konnanmarjan nimi viittaa rupikonnaan. Sen kookkaat, kolmeen kertaan sormilehdykkäiset ja varjokasville tyypillisesti vaaka-asentoon asettuneet lehdet varjostavat maata tehokkaasti ja tarjoavat hyvän suojapaikan sammakoille ja rupikonnille. Kesäkuussa puhkeavia valkoisia, pieniä kukkia on kukinnossa parikymmentä. Kukkien verho- ja terälehdet varisevat varhain, mutta heteitä on sen sijaan runsaasti. Niiden tuottama siitepöly ja greippimäinen tuoksu houkuttelevat kovakuoriaisia pölyttäjiksi. Kukista kehittyy mustia, kahvipavun muotoisia marjoja, jotka ovat myrkyllisiä, kuten koko kasvikin. Keskiajalla konnanmarjaa pidettiin taianomaisena lääkeyrttinä, josta uskottiin olevan apua ruttoa vastaan. Kasvi jopa nimettiin Pyhän Kristofferin, rutolta suojelevan pyhimyksen, nimikkokasviksi. Myöhemmin konnanmarjan juurista on tehty syöpäläiskarkotetta sekä rohtoa mm. ihottuman, astman ja rauhasten turvotuksen parantamiseksi. Marjoista on valmistettu väriainetta. Nuokkutalvikki (Orthilia secunda) (Talvikkikasvit Pyrolaceae) Koko maassa yleinen nuokkutalvikki kasvaa monenlaisissa tuoreissa ja korpimaisissa metsissä. Monien muiden talvikkilajien tavoin se suosii varjoisia kasvupaikkoja. Kuten talvikkien nimestä voi arvata, niiden nahkeat lehdet säilyvät vihreinä talvellakin. Nuokkutalvikin lehdet muistuttavat pieniä päärynänlehtiä. Monivuotiseen versoon kasvaa joka vuosi uusi löyhä lehtikiehkura, kunnes kasvu lopulta päättyy kukinnon muodostumiseen. Kukinto on toispuoleinen ja kasvin nimen mukaisesti yleensä selvästi nuokkuva. Kukat ovat vihertävän valkoisia, pieniä ja kapean kellomaisia. Kukinta-aika on kesäkuussa. Vihreydestään huolimatta talvikit eivät ole täysin omavaraisia kasveja, vaan ne elävät symbioosissa eräiden sienten kanssa. Talvikkien juuret ovatkin heikosti kehittyneet, sillä ravinteiden otosta vastaavat pääasiassa sienet. Sienirihmasto on talvikeille elintärkeää alusta alkaen: talvikkien pölymäisen pienissä siemenissä ei ole juuri lainkaan vararavintoa, vaan ne sisältävät ainoastaan alkion. Siemenen itäminen riippuu täysin siitä, sattuuko se putoamaan kohtaan, jossa elelee sopivan sienilajin rihmastoa. Jos näin tapahtuu, alkio kehittyy taimeksi ja viettää aluksi maanalaista elämää sienen varassa. Kun se on riittävästi kehittynyt, se kasvattaa vihreän, maanpäällisen verson. Puna-ailakki (Silene dioica) (Kohokkikasvit Caryophyllaceae) Koko Suomessa yleinen puna-ailakki on alun perin merenrantojen tervaleppäkorpien ja -lehtojen sekä Lapin tuntureiden kasvi. Sisämaahan laji on tullut ihmisen levittämänä. Tällaisia ihmisen seuralaislajeja nimitetään kulttuurikasveiksi. Puna-ailakki lienee levinnyt lähinnä heinänsiemenen epäpuhtautena, mutta sitä on myös siirretty koristekasviksi. Kulttuurikasvupaikoilta se on levinnyt esimerkiksi lehtoihin. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 6(9)

7 Samettikukaksikin kutsuttu kauniin punakukkainen ja pehmeäkarvainen puna-ailakki on kaksikotinen kasvi, eli sen hede- ja emikukat ovat eri kasviyksilöissä. Kukkien terälehdet ovat syvään kaksihalkoisia. Emiyksilöt kukkivat alkukesästä, kun taas hedeyksilöt ovat kukassa koko kesän. Emiyksilöillä on vähemmän kukkia kuin hedeyksilöillä, sillä siementen muodostaminen vaatii merkittävän osan voimavaroista. Pölyttäjinä toimivat päiväperhoset, kimalaiset ja kukkakärpäset. Kukat ovatkin auki vain päivällä, jolloin pölyttäjähyönteiset ovat aktiivisia. Pölytyksen tapahduttua emiöstä kehittyy pullea, ruskea kota. Varsi kuivuu ja kovettuu, jolloin tuulenpuuskat ravistelevat siemeniä avoimista kodista lähiympäristöön. Sormisara (Carex digitata) (Sarakasvit Cyperaceae) Sormisara on yleinen kevään ja alkukesän kasvi Etelä- ja Keski-Suomen lehdoissa ja tuoreissa kangasmetsissä. Se kukkii touko-kesäkuussa, jolloin sen tunnistaa helposti saraksi kolmisärmäisestä varresta ja tyypillisestä kukinnosta. Sormisaran kukinto koostuu parista emitähkästä, joiden välissä on pieni, sormimaisen kapea hedetähkä. Sarojen emitähkissä emikukkia suojaa pullomainen esilehti, jota kutsutaan pullakoksi. Kukinta-aikana emit työntyvät ulos pullakon kärjessä olevasta reiästä. Kukkimattomanakin sormisaran tunnistaminen onnistuu: sen lehdet muodostavat pieniä, helakanvihreitä ruohotuppaita, jotka ovat tyvestään viininpunaisia. Lehdet myös talvehtivat, joten heti kevätauringon sulatettua lumen ne ovat valmiina yhteyttämään. Kun tuuli on suorittanut pölytyksen ja pullakoiden suojaamat pähkylähedelmät ovat kypsyneet, tähkien perät pitenevät ja tähkät alkavat kaartua maata kohti. Pullakoiden varistua maahan muurahaiset ovat niistä erityisen kiinnostuneita, sillä sormisaran pullakoissa on mehevä, rasvapitoinen lisäke. Helpon ravinnon saamiseksi muurahaiset raahaavat pullakoita kätköpaikkoihinsa ja tulevat samalla levittäneeksi kasvia. Tällaista muurahaislevitystä tavataan monella muullakin kevätkasvilla, kuten sini- ja valkovuokolla sekä kevätpiipolla. Syyläjuuri (Scrophularia nodosa) (Naamakukkaiskasvit Scrophulariaceae) Syyläjuuri on yleinen kasvi Etelä- ja Keski-Suomen rehevissä, kosteissa metsissä, rantapensaikoissa ja ojanvarsilla. Siihen törmää myös laidunniityillä, sillä syyläjuuri ei pahanhajuisena kasvina kelpaa karjalle. Syyläjuuri on geometrisen näköinen kasvi: sen sahalaitaiset lehdet ovat säännöllisen vastakkaiset, ja pitkä kukintokin vaikuttaa säännölliseltä. Kesä-heinäkuussa pienet, synkeän punaruskeat kukat houkuttelevat toukilleen liharavintoa etsiviä ampiaisia pölyttäjiksi. Värin lisäksi raatomaista vaikutelmaa luo syyläjuuren epämiellyttävä haju. Tätä yhdistelmää käyttävät monet ulkomaiset kasvilajit, jotka ovat raatokärpäspölytteisiä. Palkaksi pölyttämisestä ampiaiset saavat mettä, josta ne mahdollisesti tulevat riippuvaisiksi: ampiaiset ovat nimittäin laiskoja käymään kukissa, ja satunnaisista medenhakureissuista ei olisi kasville mitään hyötyä. Syyläjuuren mielenkiintoinen nimi tulee sen mukulamaisesta juurakosta, josta kohoaa muutamia lähekkäin olevia, särmikkäitä varsia. Aikaisemmin syyläjuuri oli merkittävä rohdoskasvi, jonka juurakosta keitetyllä teellä hoidettiin monia vaivoja kurkkukivusta peräpukamiin. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 7(9)

8 Tesma (Milium effusum) (Heinäkasvit Poaceae) Tesma on koko maassa yleinen suurikokoinen heinä. Sen tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat lehdot ja lehtomaiset metsät. Se viihtyy usein kivikkoisimmilla kohdilla, koska kivien väliin kertyy lehtikariketta, josta syntyy sopivan multava kasvualusta. Tiiviiseen maahan, kuten moreeniin, tesman juuret eivät kykene tunkeutumaan. Parhaimmilla paikoilla tesma saattaa kasvaa jopa parimetriseksi. Kookkaan, harsun röyhyn lisäksi huomiota herättävät toista senttiä leveät, pehmeät ja velttoina roikkuvat lehdet, joissa on sinivihreä sävy. Lehtien leveys ja ohuus kertovat, että tesma on varjokasvi. Tuoksusimakkeen tavoin myös tesmassa on hienostunut kumariinin tuoksu. Kansa onkin kutsunut tesmaa arkisesti hiki- tai haisuheinäksi. Kasvin oudohkolla nimellä on juurensa hepreankielisessä sanassa besem, joka tarkoittaa hyvää. Varhaisimmissa suomenkielisissä Raamatuissa mainitaan tesma-astiat, joissa pidettiin hyväntuoksuisia suitsukkeita ja ambraa, kallista hajustetta. Keskiaikaisissa yrttikirjoissa sana liitettiin hyväntuoksuisiin kulttikasveihin. Tuoksustaan huolimatta tesmalla ei liene ollut hyötykäyttöä ainakaan Suomessa. Tuoksusimake (Anthoxanthum odoratum) (Heinäkasvit Poaceae) Tuoksusimake on koko maassa yleisesti esiintyvä monivuotinen heinälaji. Tyypillisimpiä kasvupaikkoja ovat kuivat kalliokedot, mutta sen mättäitä voi löytää myös niityiltä, hakamailta ja hakkuuaukeilta. Avoimuutta vaativana kasvina tuoksusimake on hyötynyt kasvillisuutta raivaavasta ihmistoiminnasta. Tuoksusimakkeen lehdet ovat lyhyitä ja vaaleanvihreitä. Tunnistaminen onnistuu helposti sukkulanmuotoisen, tiiviin röyhykukinnon perusteella. Elämänkierroltaan tuoksusimake on hyvin sopeutunut kuivien kasvupaikkojen olosuhteisiin. Se kukkii toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa, jolloin maassa on kosteutta eikä aurinkokaan vielä paahda täydeltä terältä. Siementen kypsyessä korret kuivuvat oljenkeltaisiksi. Nimensä mukaisesti tuoksusimake myös tuoksuu hyvälle, erityisesti kuivattaessa. Tuoksuva aine on kumariinia, haihtuvaa yhdistettä, jota on myös monissa muissakin kasveissa, esimerkiksi maarianheinissä ja tesmassa. Puolassa ja Saksassa kumariinipitoisia heiniä on käytetty votkan ja viinien maustamiseen. Kumariini on kuitenkin myrkyllistä: monet eläimet eivät esimerkiksi pysty syömään sitä sisältäviä kasveja. Kumariinilla on käyttöä mm. veren hyytymistä estävänä lääkkeenä ja rotanmyrkkynä. Vuohenputki (Aegopodium podagraria) (Sarjakukkaiskasvit Apiaceae) Vuohenputki on alkuperäinen kasvi Etelä- ja Keski-Suomen lehdoissa ja puronvarsilla. Ihmistoiminnan ansiosta se on löytänyt uusia kasvupaikkoja myös pellonpientareilta, teiden varsilta, joutomailta ja puutarhoista. Se levittäytyy tehokkaasti pitkän vaakasuoran juurakkonsa avulla, ja monet tuntevatkin sen lähinnä vaikeasti hävitettävänä puutarharikkaruohona. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 8(9)

9 Vartensa ja kukintonsa puolesta vuohenputki on tyypillinen sarjakukkainen kasvi vailla erityistuntomerkkejä. Lehdet sen sijaan ovat hyvin tunnusomaiset, ja niistä vuohenputken oppiikin helpoiten tunnistamaan. Kolmiomainen lehtilapa on toistamiseen kolmisorminen. Leveät, sahalaitaiset lehdykät muistuttavat jollain tapaa vuohen sorkkaa. Tästä ominaisuudesta kertovat sekä lajin suomalainen nimi että suvun tieteellinen nimi Aegopodium (aix = vuohi, podion = pieni jalka). Vuohenputken kasvustot ovat laajoja ja tiiviitä, eikä niissä juurikaan tapaa muita kasvilajeja. Vuohenputkella on ollut käyttöä sekä ravinto- että rohdoskasvina. Nuoria lehtiä voi keväällä käyttää salaattina, pinaatin kaltaisena vihanneksena tai mausteena. Vuohenputkea on kauan sitten ehkä jopa viljeltykin varhain satoa tuottavana kasvina myös Suomessa. Murskattuja lehtiä on levitetty särkeville jäsenille kihtiä lievittämään, ja kuivatuista lehdistä on tehty teetä ruuansulatus- ja virtsarakkovaivoihin. Karja ei jostain syystä oikein välitä vuohenputkesta. Tomi Laukka/Siuntion luontopolku Sivu 9(9)