Sueño despierto. Valveunta

Transkriptio

1 Rakas Alicia, Minulle sanotaan, että et tule ikinä saamaan kirjettäni, sillä kommunistit repivät sen palasiksi. Mutta kun näin valokuvan meistä kahdesta yhdessä Varaderon rannalla, tiesin että minun olisi kaikesta huolimatta kirjoitettava sinulle. Katselen kuvaa joka ilta ja muistan millaista elämä oli silloin, kun tunsin vielä olevani elossa. En kuulu tänne. Aina kun herään aamuisin ja huomaan olevani yhä täällä, haluan sulkea silmäni ja olla heräämättä enää koskaan. Minulla on enää vain muistoni. Rakastan ja vihaan niitä sen tähden, mitä ne tekevät minulle. Rakastan niitä, sillä kun uppoudun niihin, tämä jäytävä tunne sydämessäni helpottaa hetkeksi. Ja vihaan niitä, sillä ne ovat niin kauniita, että ehdin jo kuvitella olevani kotona ja joutuvani taas lähtemään. Kunpa olisimme yhdessä. Kunpa pakkaisimme juuri tällä hetkellä laukkujamme lähteäksemme kohti Varaderoa vailla huolia. Pohtisimme korkeintaan sitä ehtiikö sade yllättää meidät ennen puoltapäivää

2

3 Sueño despierto Yo sueño con los ojos abiertos, y de día y noche siempre sueño. Y sobre las espumas del ancho mar revuelto, y, por entre las crespas arenas del desierto, y del león pujante, monarca de mi pecho, montado alegremente sobre el sumiso cuello, un niño que me llama flotando siempre veo! Valveunta Näen unta silmät auki, päivin ja öin minä näen unta. Yli äärettömän ja kesyttömän meren kuohun, ja yli aaltoilevan aavikon hiekan, näen rohkean leijonan, sieluni herran, joka riemulla ratsastaa mutta sävyisästi, selässään pieni poika, joka kutsuu minua! José Martí

4

5 KUUBA

6

7 1 Eniten rakastan lämpöä, sitä miten se levittäytyy kaikkialle aina sormenpäitäni ja varpaitani myöten, kunnes minusta tuntuu että olen osa aurinkoa, että se kasvaa sisälläni. Oletteko koskaan nähneet omin silmin, miten meri muuttuu tyyneksi kuin lasin pinta tai kurkottaa kohti rantaa huokaisten? Jos tuntisitte kotimaani, tietäisitte että meren olomuodot ovat monet. Se voi olla muuttumaton ja sininen kuin taivas, mutta muuttua seuraavassa hetkessä niin häikäisevän turkoosiksi, että tuntuu kuin itse aurinko loistaisi aaltojen alta. Seison usein vedenrajassa. Kaivan varpaani kosteaan hiekkaan ja tuijotan horisontissa siintävää aavemaista harmaata viivaa, joka erottaa meren ja taivaan. Ummistan silmiäni hiukan niin, etten voi olla enää varma kumpi on kumpi, ja kellun keskellä sinivihreää maailmankaikkeutta. Olen kala ja sen jälkeen lintu. Olen kultainen merenneito, jonka pitkät hulmuavat hiukset menevät tuulessa takkuun. Pelkällä evän heilautuksella voin molskahtaa takaisin mereen ja uida tutkimaan kaukaisia rantoja. Mutta miten voisin jättää tämän paikan, joka hiljentää sieluni rukoukseen? On parempi jäädä tähän ja maata hienolla valkoisella hiekalla, tuijottaa tuntien ajan ylös majesteettisiin palmuihin. Niin me teemme. Palmut huojuvat merituulessa ja minä vaipuisin jo uneen, ellei serkkuni Alician suu kävisi lakkaamatta. Hän on vain vajaan vuoden minua vanhempi. Itse asiassa kolmetoista päivää vuodesta ehdimme olla täsmälleen yhtä vanhoja, mutta jostakin syystä hän näyttää silmissäni vanhemmalta ja viisaammalta. Ehkä se johtuu siitä, että hän on niin 13

8 varma mielipiteissään. Hän pitää ehdottomasti mangojäätelöstä kookosjäätelöä enemmän. Hänen lempinumeronsa on yhdeksän, sillä se on meidän senhetkinen ikämme, ja jos yhdeksän olisi henkilö, se olisi lumoava nainen, kabareelaulaja, jolla on pitkät sääret ja keinuvat lanteet. Minä taas en osaa valita mangon ja kookoksen välillä, ja jos mukaan otetaan vielä papaija, hämmennyn täysin. Alicia siristää silmiään ja katselee aurinkoon. Joskus hänen silmänsä näyttävät aivan kullankeltaisilta, joskus taas vihreiltä. Hän kertoo minulle näkemästään. Katso miten palmut liikkuvat tuulessa. Niin liikkuvat, minä vastaan. Ne pyyhkivät isoilla lehdillään pilvet pois tieltä niin, että me voimme katsoa suoraan taivaalle ja nähdä Jumalan. Voitko sinä nähdä Jumalan? minä ihmettelen. Jos katson oikein, voin. Ja kun minä näen Hänet, pyydän Häneltä mitä ikinä haluan ja Hän antaa sen minulle. Käännän katseeni huojuvista palmuista Alician kasvoihin. Joskus hän pelleilee eikä puhu totta ennen kuin on varma siitä, että on onnistunut huiputtamaan minua. Mutta hymykuopat hänen kasvoillaan paljastavat peitellyn hymyn. Voin melkein nähdä ne nytkin. Älä juksaa, minä vaadin. En juksaakaan. Hän avaa silmänsä niin suureksi kuin saa ja tuijottaa suoraan aurinkoon. Sitten hän puristaa silmänsä niin tiukasti kiinni, että pienet kyyneleet valuvat hänen poskiaan pitkin. Hän kääntyy katsomaan minua, silmät säkenöiden ja voitonriemuinen hymy huulillaan. Näin Hänet juuri. Mitä sinä pyysit? En voi kertoa tai muutoin Hän ei anna sitä minulle. Minäkin käännän kasvoni kohti aurinkoa ja koetan avata silmäni yhtä suureksi kuin Alicia, mutten onnistu pitämään niitä auki puolta sekuntia kauempaa. En näe Jumalaa, en edes enkelin siiven vilahdusta. Arvelen, että ruskeat silmäni eivät 14

9 ole yhtä vastaanottavaiset taivaan ihmeille kuin Alician kultaisina hehkuvat silmät. Yhtäkkiä Alicia nousee istumaan ja katsoo minua. Hänen hahmonsa peittää auringon. Mitä sinä pyysit? Mutta sinähän sanoit, ettei sitä saa paljastaa, minä vastustan. En halua myöntää, etten ole nähnyt yhtikäs mitään. Alicia käy takaisin hiekalle makaamaan paljastaen taivaalla loistavan auringon. Pian meidän on suunnattava takaisinpäin. Ruoka odottaa. Nämä aamun tunnit rannalla livahtavat ohi aivan liian nopeaan. Olin toivonut, että olisimme ehtineet käydä uimassa, mutta omin päin ilman aikuisen seuraa meillä on lupa kahlata vain polvia myöten veteen. Se on ollut sääntö siitä saakka kun pieni poika hukkui Varaderon rannalla kolme vuotta sitten. Siitä säännöstä ei lipsuta. Haluan mennä uimaan, minä ilmoitan. Alicia kääntyy katsomaan merta. Näemme laineiden lyövän valkoisina rantaan ja minä tiedän meren olevan kuin lämmin kylpy. Me kelluisimme vaivatta leppoisassa vedessä ja saattaisimme oppia jopa uimaan melkein kuin aikuiset. Pyörittäisimme käsiämme vedessä niin että ne näyttäisivät tasaisilta ja vakailta kuin tuulimyllyn siivet. Ja ehkä isoisämme, abuelo Antonio, koko Kuuban eittämättä paras uimari, tulisi mukaamme. Me istuisimme vuoron perään hänen hartioillaan ja uskaltautuisimme yhä syvemmälle meren syliin. Mennään! Alicia huutaa. Me ponkaisemme seisomaan ja juoksemme niin nopeasti kuin ikinä pääsemme ja jätämme jälkeemme vanan hienojakoiseen valkoiseen hiekkaan. Kaikki ikkunat isovanhempieni suuressa talossa Varaderossa avautuivat merelle päin, eikä ruokasali tehnyt siihen poikkeusta. Isoäiti piti ikkunoita enimmäkseen auki, sillä raitis ilma oli hänen mielestään paras lääke kaikkiin tauteihin, joita hän niin kovasti pelkäsi. Pitsiverhot lepattivat merituulessa isoisän lukiessa meille ruokarukousta. Vasta kun hän kohotti katseensa ja tarttui haarukkaan, meillä oli lupa tehdä samoin. 15

10 Olin onnekas, sillä istuin lähimpänä lempiruokaani paistettuja banaaneja ja Alicia istui vieressäni. Kotona vanhempamme istuttivat meidät kauaksi toisistamme, jotta emme juttelisi ja tirskuisi vaan oppisimme kunnon pöytätavoille. Tuntui että äiti huolehti koulumenestystäni enemmän siitä, millaisella haarukalla söin salaattia. Isoisää ja isoäitiä ilveilymme tuntui enimmäkseen huvittavan. He vain nauroivat sille, mitä omat vanhempamme kutsuivat hölmöilyksi. Oletpa sinä paahtunut auringossa, isoäiti tokaisi ja ojensi minulle ison kulhollisen kuohkeaa keltaista riisiä. Ihmiset erehtyvät pian luulemaan, että olet mulatica etkä valkoinen täysiverinen espanjalainen, joka todellisuudessa olet. Oli hyvin tärkeää olla täysiverinen espanjalainen. Se oli hyviä pöytätapojakin tärkeämpää. Kahmaisin itselleni reilun annoksen riisiä. Katso Aliciaa. Hän on melkein yhtä ruskea kuin minä. Alicia on pesunkestävä espanjalainen, isoäiti sanoi. Noista vaaleista silmistä ja hiuksista ei voi erehtyä. Aurinko saattaa paahtaa hänet tummaksi kuin kypsän taatelin, mutta hän näyttää silti espanjalaiselta. Noina hetkinä ainoa syy olla kadehtimatta Alician vaaleutta oli se, että hän ehätti aina puolustamaan minua. Minusta Nora on kaunis. Hän on kuin trooppinen prinsessa, hän sanoi. Kuulitko, abuela? Minä näytän trooppiselta prinsessalta. Isoisä nauroi. Espanjassa syntyneenä hän oli espanjalaisempi kuin yksikään meistä, mutta hänelle ei ollut yhtä suurta merkitystä sillä, mistä ihmiset olivat peräisin tai ketkä olivat heidän vanhempiaan. Ja vaikka isoisä ei koskaan kerskaillutkaan asialla, korostuksen ja sivistyneen puhetavan perusteella hänet luokiteltiin oitis aidoksi espanjalaiseksi. Niin selvästi isoisän sanat poikkesivat kuubalaisten töksähtelevästä puheenparresta. Voisiko prinsessa ojentaa plátanoseja tännekin päin ennen kuin on syönyt ne kaikki? isoisä kysyi ja nyökkäsi kevyesti. 16

11 Myöhemmin iltapäivällä, kun olimme ottaneet pakolliset iltapäivänokoset, meidän oli helppo suostutella isoisä mukaan rannalle pitämään meille uimakoulua. Olin lähtiessäni luvannut isälle, että minusta tulisi viikon aikana hyvä uimari, mutta en ollut edistynyt läheskään toivotulla tavalla. Liian paljon hassuttelua ja liian vähän harjoittelua, isoisä ilmoitti seisoessaan kanssamme rannalla tummansinisissä uimahousuissaan ja valkoisessa pellavapuserossaan, jonka isoäiti oli aamulla huolella silittänyt, kuten kaikkina muinakin aamuina. Alicia ja minä seisoimme isoisän molemmin puolin, kummallakin käsi isoisän suuressa kädessä. Katselimme rauhallisena keinuvaa merta. Astuimme yhteistuumin veteen ja tunsimme aaltojen hyväilevän jalkojamme. Siirryimme syvemmälle, missä silkinpehmeä vesi nousi ensin polviin ja sitten vyötäisille, mutta koko ajan näimme hiekkapohjassa omat varpaamme. Seisoimme hiljaa ja hermostuneina. Odotimme isoisän ohjeita. Ehkä hän käskisi meidän kellua selällämme, kuten hän yleensä teki. Tai kehottaisi meitä potkimaan pää veden alla samalla kun me pitelisimme isoisää kädestä kuin henkemme hädässä. Tai sitten isoisä sukeltaisi syvemmälle samalla kun me roikkuisimme hänen kaulassaan nauraen ja räpistellen isoisän noustessa aina välillä pintaan haukkaamaan ilmaa. Ei niin syvälle, abuelo! me huutaisimme ja toivoisimme hänen uivan vielä vähän edemmäs. Sen sijaan isoisä osoitti sormellaan noin sadan metrin päässä kelluvaa lauttaa. Näettekö tuon tuolla? Lautta oli meille tuttu. Se oli sama paikka, jonne isämme olivat lapsena uineet tullakseen oikeiksi uimareiksi ja saadakseen luvan uida meressä omin päin ilman aikuisten valvovaa katsetta. Olimme kuulleet tarinan lukemattomia kertoja, ja kun vanhempamme olivat tuoneet meidät isoäidin ja isoisän luo Varaderoon, olimme kerskuneet heille uivamme lautalle viikon loppuun mennessä. Useimmiten lautan ympärillä hyöri lapsia. He hyppivät veteen ja nousivat sen jälkeen vaivatta takaisin puusta rakennetulle 17

12 lautalle. Hetken kuluttua he olivat taas vedessä kuin joukko äänekkäitä ja onnellisia hylkeitä. Mutta tänä iltapäivänä lautta keinui aalloilla täysin autiona. Itse asiassa koko ranta oli autio lukuun ottamatta kaukana käsikkäin kulkevaa pariskuntaa. Kaikki tuntuivat olevan yhä ruokalevolla. Näettekö sen? isoisä toisti kysymyksen ja osoitti lautan suuntaan. Tunsin perhosia vatsassani. Näen kyllä. Myös Alician ääni värisi aavistuksen. Isoisä puristi meitä kädestä. Tänään te kaksi uitte tuonne ihan itse. Kumpi haluaa aloittaa? Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Mitä ihmettä? Eikö kumpikaan halua aloittaa? Isoisä katsoi meitä hymyillen ja sanoi sen jälkeen liioitellun huolestuneena ja yllättyneenä: Ei kai teitä vain pelota? Kyllä minua vähän pelottaa, tunnustin. Alicia nosti leukaansa uhmakkaasti. Minua ei. Minä menen ensin. Niin sitä pitää! Isoisä irrotti otteensa kädestäni ja nosti Alician käden ilmaan niin kuin tämä olisi voittanut nyrkkeilyottelun. Ota minusta mallia ja koeta liikuttaa käsiäsi tällä tavoin samalla kun potkit. Isoisä nosti kätensä kaarelle pään yläpuolelle ja Alicia matki häntä parhaansa mukaan. Minä katselin vierestä kädet kiinni kyljissä tietoisena siitä, että tämä oppitunti ei ollut minulle. Sitten isoisä kiskaisi paidan yltään, viskasi sen hiekkaan ja sukelsi veteen pehmeästi kuin kala. Muutamaa voimakasta vetoa myöhemmin isoisä veti itseään jo lautalle ja heilutti Alicialle, jotta tämä seuraisi perässä. Alician yritys sukeltaa veteen päättyi onnettomaan mahalaskuun, mutta se kirvoitti lautalta silti ilon huudahduksen. Alician pää pomppi veden pinnalla nykivästi kuin korkki tytön uidessa hitaasti mutta varmasti kohti lauttaa. Hän koetti nostella käsiään kaaressa pään ylitse isoisän osoittamalla tavalla, mutta yritys sai aikaan vain ylimääräistä räpiköintiä, joten hän 18

13 turvautui vähemmän eleganttiin mutta sitäkin turvallisempaan koirauintiin. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään uinut näin pitkälle, mutta jatkoi silti urheasti ohi paikan, missä vesi muuttuu vaaleanvihreästä syvän siniseksi. Isoisä kannusti Aliciaa lakkaamatta, hän seisoi jo aivan lautan reunalla ja yritti kurottautua vetääkseen tytön ylös, vaikka tämä oli selvästi vielä liian kaukana. Alician pää oli ponnistelusta luonnottoman koholla hänen hivuttautuessaan lähemmäksi. Meno oli jo lähes pysähtynyt, kun isoisä vihdoin yletti nostamaan tytön vaivatta kaksin käsin ylös. Alicia mätkähti lautalle puuskuttaen ja nauraen ja kylkiään pidellen. Kun hänen hengityksensä oli hiukan tasaantunut, hän kampesi itsensä voitonriemuisena ja säteilevänä isoisän viereen seisomaan. Hänestä oli tullut oikea uimari. Tule, Nora. Kyllä sinä siitä selviät, Alicia huusi minun suuntaani. Nyt kun Alicia oli selvinnyt tulikokeesta, isoisä käänsi huomionsa minuun. Hän halusi toisenkin syyn iloita. Älä mieti liikaa. Menet vain veteen niin kuin serkkusi. Lautalla seisovat uimarit näyttivät olevan kovin kaukana, mutta saatoin silti erottaa heidän hymystä säteilevät kasvonsa. He uskoivat minuun. He tiesivät, että selviäisin haasteesta. Sukelsin veteen ja tunsin veden lämmön, mutta tällä kertaa se ei saanut sydäntäni rauhoittumaan. Jalkani potkivat ja kuperaksi taivutetut kämmeneni kauhoivat urheasti vedessä koiraa. Mutta yhtäkkiä vesi muuttui raskaaksi kuin hyytelö. Se täytti korvani, sieraimeni ja suuni ja tylsistytti aistini oudolla ja vieraalla tavalla. Koetin täyttää keuhkoni ilmalla aina kun en haukannut suolaista vettä suuhuni. Raskaan läähätykseni takaa saatoin erottaa rohkaisevat kannustushuudot. Katsoin edessä siintävää maalia ja näin heidän hymynsä. Heidän kätensä viuhtoivat villisti ilmassa kirkkaansinistä taivasta vasten. Hetken ajan tunsin olevani sekä kuuro että sokea. Koetin epätoivoisesti löytää käsilleni ja jaloilleni rytmin, joka veisi minua eteenpäin. Minun oli onnistuttava. Minun oli todistettava, että pystyisin siihen. 19

14 Kuuntelin kannustushuutoja ja valmistauduin jo tarttumaan isoisän kouriin, joiden kuvittelin olevan enää muutaman sentin päässä, mutta kun katsoin ylöspäin, näin heidän seisovan yhtä kaukana kuin aikaisemminkin. Vai olinko itse kauempana kuin hetki sitten? Käänsin varpaani kohti hiekkapohjaa. Jos ylettyisin pohjaan, voisin ponnistaa sieltä ylös ja vetää vähän henkeä. Mutta pohja olikin paljon syvemmällä kuin luulin. Yhtäkkiä tajusin, ettei minun tarvinnut enää yrittää eteenpäin, vaan ylöspäin. Ylös kohti aurinkoa, joka välkkyi veden pinnalla, ylös kohti lintuja, jotka katselivat minua ja surkeita yrityksiäni pysyä pinnalla samalla kun ne lentelivät hiljakseen ympyrää yläpuolellani. Jopa lintu ymmärsi, että uiminen oli jotakin ihan muuta kuin se mitä sillä hetkellä tein. Jotenkin minun onnistui kurkottaa nenäni ja suuni vedenpinnan yläpuolelle vielä vihoviimeisen kerran, mutta sen jälkeen silkkinen peitto hautasi pääni, eikä ollut enää ääniä, taivasta tai tuulta oli vain veden kohina pääni sisällä vajotessani syvemmälle äänettömään sineen. Oli viileää ja pimeää, oli vain kuplat, ympärilläni leijailevat kirkkaat valkoiset kuplat. Kun heräsin, makasin hiekalla iltapäivän aurinko korkealla yläpuolellani. Tunsin rintani kohoilevan epätasaisesti, mutta kun koetin hengittää syvään, keuhkoistani ryöpsähti niin paljon merivettä, että sillä olisi täyttänyt ison kannun. Isoisän kasvot olivat lähes kiinni omissani ja saatoin erottaa sikarin makean tuoksun hänen hengityksestään. Alicia oli kyyristynyt hänen viereensä, mutta isoisän suojeleva käsivarsi esti tyttöä tulemasta liian lähelle. Molempien suut liikkuivat, mutta ympärilläni oli vain hiljaisuutta. Lopulta heidän tutut äänensä voimistuivat heikosta muminasta selkeiksi ja ymmärrettäviksi sanoiksi. Kuuletko minua, Nora? isoisä kysyi hymyillen, vaikka hänen äänensä oli samalla luja ja käskevä. Kyllä hän kuulee. Tyttö on kunnossa, isoisä sanoi Alicialle ja naurahti hermostuneesti, 20

15 kuten hänellä oli tapana kun isoäiti sai hänet kiinni valkoisesta valheesta. Isoisä antoi Alician tulla lähemmäksi, mutta käski hänen pysyä kyllin kaukana, jotta minulla olisi tarpeeksi tilaa hengittää. Halusin kääntyä ja hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin ihan niin kuin tein silloin, kun kaaduin rullaluistimilla mutta pystyin hädin tuskin liikkumaan. Sinä olit hukkua, Nora, Alicia sanoi äänessään ihmetystä. Isoisä siirtyi taas lähemmäksi ja heistä molemmista tippui kasvoilleni vettä. Minun oli pakko räpyttää silmiäni. Kuules nyt, Alicia, tuo ei ole totta, isoisä esteli. Minä tarkkailin häntä koko ajan. Hän ei olisi ikinä voinut hukkua. Niin, mutta hänen kätensä nousivat ylös tällä tavoin, Alicia sanoi ja kurkotti kätensä ylös kuin ne olisivat hamunneet jotakin ilmasta. Ja hänellä oli kauhea ilme kasvoillaan. Olit koko ajan turvassa, Norita. En antaisi sinulle tapahtua mitään. Yritin nyökätä. Tunsin pääni liikahtavan hiekalla, mutta mitättömän pieni liike aiheutti sen, että Alician ja isoisän kasvot alkoivat pyöriä ja minun oli suljettava silmäni rauhoittaakseni vatsani, joka tuntui edelleen uppoavan meren pohjaan. Hetken kuluttua vointini oli jo paljon parempi ja saatoin nousta istumaan ja katsella ympärilleni. Maailma näytti muutoin samalta kuin aikaisemminkin, paitsi että isoisä ja Alicia tuijottivat minua kuin olisin vähintäänkin muninut munan tai kasvattanut sarvet päähäni. Isoisä komensi Alician hakemaan minulle kotoa kylmän Coca-Colan, ja hänen palattuaan join sen yhdellä kulauksella. Vähitellen onnistuin nousemaan jaloilleni, ja me suuntasimme käsi kädessä isoisän talolle päin. Ennen kuin saavuimme perille, isoisä muistutti että isoäiti oli luvannut tarjota meille uintiretken jälkeen palasen herkullista rommikakkuaan. Tämänpäiväisestä ei muuten kannata kertoa isoäidille, isoisä sanoi. Hän vain hermostuisi siitä ja murehtisi turhaan. 21

16 Meitä ei tarvinnut suostutella salaliittoon. Saatoimme hyvin kuvitella isoäidin reaktion, sillä hänen alituinen huolehtimisensa oli hyvin tuttua. Hänen huolensa oli niin kaikennielevää, että koko maailma pysähtyi siihen asti kun tilanne oli korjaantunut. Lisäksi erilaisille pyhimyksille oli annettava erilaisia lupauksia, joiden tähden isoäidin oli toisinaan leikattava kyntensä ja ripsensä tai luvattava olla käyttämättä huulipunaa enää koskaan. Ehkä meidän silmäripsemme olisivat olleet vuorossa tällä kertaa, emmekä ainakaan halunneet joutua elämään loppuelämäämme ilman huulipunaa. Olimmehan jo ehtineet valita itsellemme sopivan värin. Kaikkein lievimmässäkin tapauksessa isoäiti kieltäisi uimaretket isoisän kanssa. Siitä olimme ihan varmoja. 22