Vittu mikä jätkä! Ihan kuset housussa! kaverini huusi nauraen vieressäni. Hänen

Transkriptio

1 Osa 1 Vittu mikä jätkä! Ihan kuset housussa! kaverini huusi nauraen vieressäni. Hänen kommenttinsa ärsyttivät minua, sillä tiedän itsekin, etten ole mikään Bruce Willis. Mut kuus lappua kaheksasta ei paha. hän sanoi päätään nyökytellen. Hikoilin kuin sika, sillä Slender: The eight pages on ehkä kammottavin peli ikinä. Kaverini sen sijaan ei ollut hikoillut pisaraakaan, ehkä enemmän hän luovutti nestettään silmistään, koska hän nauroi pelästymisilleni niin paljon. Joo, eiköhän tää ollu tässä sanoin tylsistyneesti ja klikkailin hiirellä itseni ulos pelistä. Viel yks peli ois ollu ihan vitun läppä, mut jos sä et uskalla, nii ei sitten kaverini sanoi tahallaan ärsyttäen minua. Mun on pakko mennä kotiin, sä tiiät minkälainen mun mutsi on mumisin jo hieman ärtyneenä ja nousin ylös tietokonetuolista. Iha sama, mut hei, nähään huomen taas koulussa kaverini sanoi ja taputti kaksi kertaa selkääni lähtiessäni. Myönnän, että äitini oli huono tekosyy lähtemiselleni. Äitini ei oikeastaan vahdi tulemisiani tai menemisiäni niin tarkkaan, kuin olen antanut muiden ymmärtää. En vain halunnut kulkea pimeällä, koska olen nössö. Ei siitä ole sen enempää kerrottavaa. Oikeastaan on. Tämä samainen kaverini esitteli minulle Slender: The eight pages pelin, jota minun kuulemma piti pelata nimenomaan yksin. Säikähdin niin pahanpäiväisesti Slenderhahmoa, että nukuin viikon valot päällä. En kertonut tästä kenellekään, sillä en halunnut joutua naurunalaiseksi. Minä ja kaverini olemme tunteneet toisemme jo pienestä pitäen ja hän tietää, kuinka paljon pelkään kaikkia kauhuelokuvia ja hahmoja. Pieniä ollessamme, kaverini pihisti isänsä kauhuvideoita hänen nukkuessaan, joita me sitten kahdestaan katsoimme myöhään yöllä. Äitini sai usein maksaa tästä tempusta, koska kotona, keskellä yötä, olin kömpinyt hänen viereensä nukkumaan. Nykyään tätä ei tapahdu, mutta vältän ulkona myöhään illalla kävelemistä. Pelkään, että silloin Slender vie minut sinne jonnekin. Laitoin khakin väristä hupparin päälleni, laitoin mustat kenkäni jalkaani, sanoin hyvästit kaverilleni ja hänen vanhemmilleen ja sitten lähdin rappukäytävään. Siellä oli pistävä lemu, sillä siivooja oli juuri pessyt kerrostalojen käytävät jollain todella vahvalla pesuaineella tai ainakin vahvasti hajustetulla. Lattia tuntui enemmän tahmaiselta kuin puhtaalta ja jokaisen

2 askeleen kohdalla joutui inhottava ääni lattian ja kengänpohjieni vuorovaikutuksesta. Muutaman ikävän lauseen tuumasin mumisten ilmaan eikä onnekseni siivooja ollut paikalla kuulemassa niitä. Ulos päästyäni totesin ilman olevan viilentynyt aikaisempaan päivään verrattuna. Pärjäisin kyllä hupparillani ja etenkin jos kävelen ripeästi. Lähellä kaverini kotia on metsä. Sen läpi mennessäni pääsisin nopeammin kotiin, ennen pimeän tuloa. Päätin mennä metsäreittiä pitkin, sillä kotona minua odottivat läksyt, enkä muutenkaan ollut täysissä virroissani. Metsän puut peittivät valon ja metsä näytti paljon pimeämmältä. Minua alkoi jo hieman pelottaa. Ei Slenderiä ole olemassa. Kuten ei myöskään Hopeanuolen Akakabutoa tai Muumien Mörköä. ajattelin ja yritin jopa hymyillä valaistakseni ajatuksiani. Silti pieni pelko vavisutti selkärankaani. Nopeutin kävelytahtiani ja suljin hupparini vetoketjun välttääkseni lämmön hukkaamista. En tiennytkään, että täällä on joku aidattu alue ajattelin saapuessani lähelle rautaverkolla aidattua aluetta. Se näytti sisältä erittäin laajalta. Uteliaisuuteni heräsi. Missään ei näkynyt pääsy kielletty kylttejä tai merkkiä työmaa-alueesta, joten ajattelin kavuta verkon yli alueen sisälle. Onnistuin lähes vaivattomasti kiipeämään aidan yli, mutta sain pienen raapaisun jalkaani aidan terävästä kulmasta. Puita oli aidatun alueen sisäpuolellakin, muttei niin tiheästi tai paljon, että sitä olisi voinut kutsua metsäksi. Lähdin kävelemään laajaa polkua pitkin eteenpäin, kunnes saavuin ison puun luo. Se oli ainakin viisi metriä korkea ja alhaalta todella paksu, ylempänä se oheni. Hei, täähän on ihan ku siitä Slender pelistä sanoin ääneen jopa hieman naurahtaen. Ehkä yritin naurahduksella peittää todellista pelkoani, sillä en pitänyt tilanteesta ollenkaan. Tämän näköisiä puita ei voi olla kahta samanlaista. Kävelin lähemmäs puuta ja huomasin siinä olevan jotain. Ei voi vittu olla totta! sanoin ääneen turhautuneena, mutta kauhusta jäykkänä. Siellä oli lappu, ihan niin kuin Slender: The eight pages pelissä. Tämä on aivan varmasti jonkun tekemä pila, sillä ei tämä voi tapahtua oikeasti, rauhoittelin itseäni mielessäni. Lapussa luki: Follows. En tiennyt pitäisikö minun poimia se vai jättää puuhun. Pelissä lapun poimiminen tarkoittaa sitä, että peli on virallisesti käynnistynyt ja Slender alkaa jahdata pelaajaa. Kerran sitä vaan eletään! huudahdin ja otin lapun puusta, taittelin sen ja laitoin

3 hupparini taskuun. En tiedä kenelle halusin todistaa, etten muka pelkää. Ehkä alitajunteisesti kaverini mollaukset olivat saaneet aikaan sen, että halusin näyttää hänelle, etten ole mikään pelkuri. Mutta eihän hän edes ole täällä! En tiedä mikä ihme minuun meni sillä hetkellä. Ainakin tunsin, kuinka sydämeni hakkasi kovaa rinnassani. Aloin hikoilla. Kävelin ison puun ohi jatkaen polkua eteenpäin. Saavuin risteykseen ja päädyin kääntymään oikealle. Kaukana häämötti jokin iso sininen asia. Lähemmäksi tultuani totesin sen olevan todella iso rekka, jonka taakse oli sidottu iso metallinen kanisteri. Ihan niin kuin pelissä, ajattelin, mutta rohkaisin mieleni. Ehkä tämä on vain jokin todella hassu sattuma tai sitten kyseisen pelin tekijät ottivat tästä paikasta inspiraatiota. Päätin kiertää rekan katsoakseni, että olisiko siellä toinen lappu. Olin jo asettunut pelin tunnelmaan. Kunhan ei vain sitä Slenderiä ilmaantuisi Mitä lähemmäs kävelin rekan takaosaa, sitä enemmän päässäni rupesi ulisemaan. Mitä jos vain kuvittelin kaiken? Saavuttuani rekan takaosaan, huusin täyttä kurkkua. Slender oli oikeasti siellä odottamassa minua. Hän tarttui pitkillä käsillään päästäni ja sen jälkeen näin vain valkoista. Osa 2 Missä ihmeessä olen? Tämä on kuin jokin teatterisali, koska täällä on monta riviä punaisia penkkejä. Hei, tuolla istuu joku. Öm anteeksi? kysyin ujostellen lähestyessäni vierasta ihmistä. No mutta päivää tai iltaa, en ole varma mitä nuorehko mieshenkilö vastaa minulle reippaasti. Mielisairaalanhoitaja Kotka mies tervehti ja ojensi kätensä. Öööh Jari vastasin. Tilanne oli mielestäni hämmentävä. Mitenkäs sä oot tänne joutunu herra Kotka kysyi edelleen yhtä reippaasti. No tota mä pelasin yhtä peliä ja sit huomasin pelin olevan totta semmonen Slender kaappas mut tai jotain vastasin mumisten istuen samalla herra Kotkan viereen punaiselle penkille. Aaa! Sen tyypin kanssa ei voi kuin joutua vaikeuksiin herra Kotka vastasi yhtä reippaasti. Mä ite jouduin tänne, koska mulla on alkoholi-ongelma. Aamulla vedin lasillisen sherryä ja vähän opiaattia, jotka pöllin mun asiakkaalta. Näin semmosen mustavalkotäplikkään kissan, jolla oli yheksän tuuman kulmahampaat ja se söi purilaista. Lähin seuraamaan sitä ja sit olinkin yhtäkkiä täällä.

4 herra Kotka paapatti, elehti käsillään ja väänteli kädessään olevaa pahvimukia, jossa oli joskus ollut kahvia. Juttelimme hänen kanssaan kaikenlaista: lääkkeistä, kissoista, Slenderistä, lääkkeiden liiallisesta käytöstä. Hän oli reipas ja suhteellisen pirteä ihminen. Mietin vain, onko hän oikeasti olemassa vai onko hän mielikuvitukseni tuotetta. Tarkastelin huonetta hieman tarkemmin ja huomasin seinään nojaavan nuoren naisen. Käännyin kysymään herra Kotkalta, näkikö hänkin naisen. Herra Kotkaa ei näkynyt missään. Minne hän katosi? Tuijotin naista tovin ja hän huusi minulle: Mitä vittua sä tuijotat? Mitä vittua sä mulle huudat? huusin takaisin ja nousin tuolilta. Kävelin hänen luokseen ja istuin hänen viereensä. Ootko säkin kuollu kun sä oot tänne tullu? nainen kysyi katse maassa ja polvet lähellä hänen rinnuksiaan. Ollaanks me kuolleita?! lähestulkoon huusin. No, mä otin kaks tablettii unilääkettä ja jouduin tänne. nainen kertoi. Paniikki velloi sisälläni. Mitä jos olinkin kuollut? Enkö enää näkisi äitiäni tai kissojani? Pohdimme asiaa naisen kanssa. Hänen nimekseen paljastui Mikaela. Pohdimme, että olemmeko jossain limbossa eli elämän ja kuoleman välitilassa. Pohdimme myös ratkaisuja pelkoihimme. Hän pelkäsi pimeyttä, yksinjäämistä. Ehdotin hänelle yövalotekniikkaa, jota itse käytin, kun jokin asia pelotti niin, etten uskaltanut nukkua. Ehdotin hänelle myös herra Kotkan palveluita, olihan hän sentään mielisairaalanhoitaja. Mikaela totesi, että minun pitäisi perustaa konditoria, koska salainen intohimoni on leipominen. Keksimme myös yhteisen idean, jossa perustaisimme kissakonditorian, jossa myydään kissan näköisiä ja muotoisia leivoksia sekä siellä myytäisiin asusteita kissoille, kuten pipoja, töppösiä ja kaulahuiveja. Innostuimme ajatuksesta niin, että Mikaela jopa antoi hänen puhelinnumeronsa minulle. Osa 3 Juttelimme vielä kaikenlaista Mikaelan kanssa. Ehkä voisimme olla ystäviä ihan oikeassakin elämässä? Jostain syystä lamput rupesivat kirkastumaan yläpuolellamme, enkä enää nähnyt kunnolla. Laitoin käteni suojaamaan silmiäni ja yritin nähdä jotain. Mikaela, punaiset tuolit ja koko tila haaleni ympäriltäni. Lopulta olin valkoisessa tyhjiössä.

5 Yritin kutsua herra Kotkaa ja Mikaelaa, mutta kumpikaan ei vastannut minulle. He eivät olleet enää paikalla, enkä tiedä olivatko he koskaan. Hetken haahuiltuani näin kaukaisuudessa jotain tummaa. Valkoisessa tilassa oli vaikea tarkentaa mihinkään kaukaiseen. Juoksin tummaa asiaa kohti. Se oli Slender. Pysähdyin kokonaan ja tuijotin häntä. Hänen takiaan olen täällä ja hänen takiaan olen pelännyt niin paljon. Katsoin pelkoani suoraan silmiin, tai ainakin sinne, missä silmien pitäisi olla. Lähestyin Slenderiä päättäväisesti. Minun on voitettava pelkoni, haluan elää vielä kun siihen on mahdollisuus. Haluan perustaa Mikaelan kanssa kissakonditorian ja auttaa herra Kotkaa pääsemään alkoholiongelmansa yli, jotta hän voisi auttaa paremmin muita, kuten Mikaelaa. En ollut koskaan ajatellut, miten arvokasta tai haurasta elämä on. Nyt kuitenkin halusin elää enemään kuin koskaan ennen. Slender seisoi paikoillaan lähestyessäni häntä. Vaikka korvissani ulvoi ja silmissäni rätisi, päätin kulkea eteenpäin. Muutaman juoksuaskeleen avulla sain tarpeeksi vauhtia ponnistautuakseni taklaukseen. Sine hetkenä, jolloin minun olisi pitänyt osua Slenderiin, huomasin putoavani. Ylös katsahdettuani kaikki valkoinen pirstaloitui, kuin olisin ollut vain valkoisen lasikupolin sisällä. Slenderiä ei näkynyt missään. Olin voittanut hänet ja pelkoni. Valkoisen lasin takaa paljastui harmaa taivas. Alas katsahdettuani huomasin tippuvani suoraan siihen paikkaan, jossa olin tavannut Slenderin. Huokaisin helpotuksesta, että olin elossa, mutta samalla tajusin, että tosiaan olen tippumassa kovaa vauhtia alas, maahan. Yritin paniikissa kääntyä asentoon, josta pääsisin helposti jaloilleni, mutta päädyin pyörimään ilmassa. Tämäkö oli loppuni? Suljin silmäni, koska en halunnut nähdä lähestyvää maata. Ajattelin hetkeä, jolloin lähdin kaverini luota. Tiesikö hän, että hän on paras ystäväni? Tisivätkö kissani ja äitini, että he ovat minulle tärkeitä? Olisin voinut sanoa paljon ja tehdä paljon enemmän. Nyt on liian myöhäistä katua mitään, koska kaikki on nyt ohi. Olen nyt valmis. Avasin silmäni, mutta totesin olevani turvallisesti maan päällä makaamassa. Olen elossa! Nousin ripeästi ylös ja lähdin hymyssä suin juoksemaan. Kiipesin verkkoaidan yli kepeästi ja tömähtäessäni maahan, pinkaisin uuteen juoksuun. Juoksin metsästä ulos, kaverini

6 talon ohi, mäkeä ylös, käännyin oikealle ja pysähdyin bussipysäkille. Bussi 87 tulee ihan juuri. Se taitaakin olla ainoa bussi, jolla pääsee Nissaksesta Peijakseen. Halusin olla varma, että herra Kotka ja Mikaela olivat oikeasti olemassa. Bussin tullessa kaivoin oranssin bussikorttini esille. Kerrankin tästä härpäkkeestä on hyötyä, ajattelin maksaessani kortilla Vantaan sisäisen matkan. Lysähdin istumaan rähjäiseen bussin penkille ja laitoin bussikorttia takaisin taskuuni. Käteni osui johonkin paperiin, joka oli jostain ilmestynyt taskuuni. En ainakaan ollut huomannut kyseistä asiaa taskussani aiemmin. Kaivoin taitetun paperin esille ja avasin sen. Se oli Mikaelalta saatu lappu! Hän on siis oikeasti olemassa! Nyt vain varmistan, että herra Kotka on olemassa ja sitten soitan hänelle. Bussi körötteli pitkin Vantaata ja noin viidentoista minuutin päästä saavuin Peijaksen sairaalaan. Kieltämättä minua jännitti mennä sisälle rakennukseen, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Jouduin kysymään apua infotiskiltä ja hän ohjasi minut P3- osastolle. Soitin ovisummeria, joka kuulosti ihan narisevalta yläastelaiselta. Toivottavasti en itse kuulostanut samalta viime keväänä. Oven avasi pieni pyöreä nainen, joka katsoi minua hämmentyneenä. Ja ketäs sinä olet tullut katsomaan? nainen kysyi hieman vaivaantuneisesti. Öm tulin tapaamaan mielisairaanhoitaja herra Kotkaa sanoin ujosti ja yritin katsella naisen ohi, näkyisikö käytävillä ketään tutun näköistä mieshahmoa. Aaah, hän on tällä hetkellä tapaamassa asiakasta, mutta tule vain peremmälle ja istu rauhassa. nainen sanoi ja teki tilaa minulle päästäkseen minut sisälle. Osastolla oli mielestäni pelottava tunnelma. En ollut koskaan ollut missään vastaavassa tilanteessa ja se pelotti minua. Kävelin käytävää pitkin varovaisin askelin ja katselin ympärilleni. Onneksi seinät eivät olleet täysin valkoiset, tilaa yritettiin piristää vihreällä. Pieni ruokala oli ensimmäinen osa tilaa, joka pisti silmään. Istuin lähimmälle tuolille varovaisesti ja mahdollisimman vähän huomiota herättämättä. En tiedä kuinka kauan istuin tuolilla. Aika tuntui pitkältä ja yritin keksiä jotain tekemistä. Aloin näpertää kännykkääni. Huomasin silloin, että äitini oli lähettänyt viestiä ja hän oli huolissaan. Kirjoittaessani vastausta, kuulin lähistöllä oven aukenevan. Käydäänpäs

7 tuolta toimistosta hakemassa ne uudet lääkkeet. Se vanha ei tainnu sopia sulle, kun oli noinkin vahvoja sivuvaikutuksia. kuului tuttu ääni ja kahden ihmisen askeleet lähenivät. Nostin katseeni ja ohitseni käveli kaksi ihmistä. Se oli herra Kotka. Hei, anteeksi! huudahdin ja molemmat ihmiset kääntyivät katsomaan minua. Toinen henkilö oli Mikaela. Loppujen lopuksi me kaikki kolme tuijotimme toisiamme ja ilmeemme oli varmasti näkemisen arvoiset.