ANNA AIKAA YSTÄVYYDELLE - SE ON TIE ONNEEN!

Transkriptio

1 ANNA AIKAA YSTÄVYYDELLE - SE ON TIE ONNEEN! Marita Rentola Tuija Tolvanen Päättötyö Syksy 1999 Diakonia-ammattikorkeakoulu Alppikadun yksikkö

2 FINAL PAPER ABSTRACT THE DIACONIA INSTITUTE OF HIGHER EDUCATION IN FINLAND/ HELSINKI, ALPPIKATU Rentola, Marita ja Tolvanen, Tuija The Neighbour Service and its Significance for The Elderlywork in Parish. Diak, Alppikatu Autumn pages, 7 appendices The aim of this final work was to obtain information concerning the meaning of neighbour service for the elderly work in the Malmi parish. What does it means nowadays and how will it show up in the future? This study examines three aspects; elderly people, volunteers and deacon workers. The approach of the study was qualitative. The research material consists of twelve interviews; four volunteer workers, four elderly people and four deacon workers. The interviews themes were the signifacance of neighbour service, experiences of difficulties, development-ideas and their thought, of the future. The results showed that the meaning of the neighbour service was manysided. It was very important to lonely elderly people. Through this service, they had gained meaningful friendships and new things in their lives. Elderly people felt that the volunteers brought them security and were there for them, when they were needed. Volunteers had the opportunity to do something important in the parish. To deacon workers, it brought concrete help to their work. It was shown that volunteers helped prevent the exhaustion of the deacons. Also, the role of the church is changed from one of centricity to one of being closer to the parishioners. The role of neighbour services will grow in the future, as the number of elderly people is increasing. The essential part of neighbour services is active pensioners. They are now and will remain important resources. It is always topical to think and discuss the problems and development of ideas concerning neighbour services. Keywords: diaconia, neighbour service, old age, voluntary work, volunteer workers Stored and filed at the Diaconia Institute library.

3 1. JOHDANTO Yhteiskuntamme muuttuu. Seurakunnan diakoniatyöntekijöiden resurssit pysynevät ennallaan, uusia avuntarvitsijoita tulee, miten käy vanhusten? Vuodesta 1998 vuoteen 2030 vanhusten määrän arvioidaan lisääntyvän 80 prosenttia. Jo nyt monen vanhuksen arkea on yksinäisyyden kokeminen. Sen lievittämiseen ei riitä yksin diakoniatyöntekijän resurssit, vaan tarvitaan seurakuntalaisia. Diakonia eli palvelu toteutuukin seurakunnan työntekijöiden lisäksi seurakuntalaisten avulla esimerkiksi lähimmäispalveluna. Diakoniatyöntekijän työnkuva muuttunee tulevaisuudessa enemmän toiminnan organisoijaksi. Kiinnostus vapaaehtoistoimintaan syntyi toimiessamme vapaaehtoisina sekä ollessamme harjoittelussa eri vanhusten järjestöissä ja laitoksissa. Ne avasivat silmämme huomaamaan, mikä tarve vapaaehtoistoiminnalla todellisuudessa on. Moni vanhus niin kotona kuin laitoksessa tarvitsee ihmistä, ystävää, jolla on aikaa istua, kuunnella ja keskustella. Rajasimme vapaaehtoistoiminnan seurakunnan lähimmäispalveluun, joka on seurakunnissa eräs diakoniatyön toimintamuodoista. Lähimmäispalvelu tarkoittaa seurakuntalaisten toteuttamaa diakoniaa, lähimmäisen palvelua. Lähimmäispalvelun tavoitteet ovat ympärillä olevaan hätään vastaaminen sekä mielekkään toimintamuodon tarjoaminen seurakuntalaisille.(harjunpää 1990, 10, 34.) Lähimmäisen rakkaus konkretisoituu lähimmäispalvelussa. Tutkimustehtäväksi muodostui lähimmäispalvelun merkitys seurakunnan vanhustyössä. Pyrimme teemahaastattelun avulla saamaan selville kolmen eri osapuolen näkemyksen siitä. Haastattelimme neljää kotona asuvaa, yli 75-vuotiasta vanhusta, neljää vapaaehtoistyöntekijää sekä neljää diakoniatyöntekijää. Historiallisen näkökulman saamiseksi haastattelimme kahta eläkkeellä olevaa diakoniatyöntekijää, joiden haastatteluista on oma osionsa. Mielestämme on tärkeää, että lähimmäispalvelun merkitystä ja toteutumista

4 2 seurakunnissa pohditaan, jotta saataisiin selville toiminnassa ilmeneviä vaikeuksia ja kehittämistarpeita. Lähimmäispalvelua on tutkittu enimmäkseen vapaaehtoisten kannalta. Toiseksi on jäänyt vanhusten ja työntekijöiden näkökulma asiaan. Halusimme tuoda näitä katsantokantoja tasapuolisesti esiin työssämme ja näin ylläpitää keskustelua lähimmäispalvelun tärkeydestä.

5 2. TUTKIMUKSEN TAUSTAA 2.1 Vanhuus Vanhuus määritelmä Noin sadan vuoden ajan vanhuuden on katsottu alkavan 65. ikävuodesta, joka on lakisääteinen eläkeikä. Vanhuus ja eläkeläisyys on siten mielletty samaksi asiaksi. Nykyisin 65-vuotiaat ovat vielä varsin hyväkuntoisia ja kykenevät itsenäiseen elämään. Tämän vuoksi vanhuudesta on syytä puhua aikaisintaan 75. ikävuoden jälkeen, jolloin ikääntymiseen liittyvät muutokset alkavat lisääntyä. Tosin monet eivät haluaisi kutsua vielä yli 80-vuotiaitakaan vanhuksiksi.(koskinen, Aalto, Hakonen, Päivärinta 1998, ) Yli 60-/ 65-vuotiaista käytetään monenlaisia termejä. Vanhusbarometri (1999, 4-5) on selvittänyt runsaan tuhannen yli 60-vuotiaan suomalaisen mielipiteen siitä, mikä ilmaisu kuvaa parhaiten yli 60-vuotiaita. Ikääntymiseen viittaavia termejä pidetään parhaimpina kuvaamaan yli 60-vuotiaita henkilöitä. Yksi kolmesta käyttäisi ilmaisua eläkeläinen ja kuudesosa kutsuisi yli 60-vuotiaita seniorikansalaisiksi. Vuoden 1994 vanhusbarometriin verrattuna ikääntymiseen viittaavan termin suosio on laskemassa. Samalla ilmaisu seniorikansalainen on kaksinkertaistanut kannatuksensa. Nimitys "vanhus" sai selvästi enemmän tukea selvitettäessä parasta ilmaisua kuvaamaan yli 80-vuotiaita henkilöitä. Kuitenkin vanhus-nimityksen rinnalle on kasvavassa määrin tulossa ikääntymiseen liittyvät käsitteet, kuten iäkkäät ihmiset ja ikäihmiset. Helsingin yliopiston ikäihmisten työryhmä, jonka jäsenet ovat oli 65-vuotiaita, ehdottaa puolestaan yli 65-vuotiaista käytettävän termiä eläkeikäinen.(heikkinen, Kettunen 1996, 149; Vanhusbarometri 1999, 5.) Vanhusten osuus väestöstä kasvaa nykyisestä. Myös vanhusten lukumäärä kasvaa nopeasti, ennustekautena( ) noin 80 prosenttia(liite1.) Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1998 oli 65 vuotta täyttäneitä Arvio vuodelle 2010 on 900

6 Vuoden 2030 arvio on , jolloin joka neljäs suomalainen on 65-vuotias tai sitä vanhempi.(väestöennuste kunnittain 1998, 8-9.) Vuosissa laskettavan iän rinnalle on tullut muunlaisia ilmaisuja. Puhutaan esimerkiksi kolmannesta iästä, jolla tarkoitetaan eläkkeelle jäämistä seuraavia vuotta. Tätä luonnehditaan usein aktiivisuuden, vapauden ja harrastamisen kaudeksi. Neljännestä iästä puhuttaessa tarkoitetaan varsinaista vanhuutta, jolloin sairaudet ja selviytymisvaikeudet lisäävät hoidon tarvetta ja riippuvuutta toisista.(koskinen ym. 1998, 16.) Henkilön ikää voidaan tarkastella ottamalla myös huomioon vanhenemisen eri näkökulmat, biologinen, psyykkinen ja sosiaalinen. Ikääntyminen etenee biologisella, psyykkisellä ja sosiaalisella alueella eri nopeudella samassakin ihmisessä. Voidaan myös puhua persoonallisesta iästä, jolloin painottuvat ihmisen omat kokemukset elämästään. Erilaisten ikäkäsitysten taustalla on ajatus, että ihmiset ovat yksilöinä ikävuosistaan riippumatta hyvin eri vaiheissa näiden ikien suhteen. (Koskinen ym. 1998, 17; Tahvanainen 1988, 53.) Yleensä ikääntyneiden ihmisten oma käsitys vanhuudesta on myönteisempi kuin valitseva yhteiskunnallinen vanhuskäsitys. Eli vanhuus on pitkälti kokemuksellinen ja asennekysymys.(koskinen ym. 1998, 11.) Vanhuus elämänvaiheena Monelle ihmiselle eläkkeelle siirtyminen on suuri elämänmuutos. Siihen suhtautuminen vaihtelee yksilöittäin. Jotkut odottavat eläkeikää, jolloin heillä on työltä aikaa omille harrastuksilleen ja intresseilleen. Toiset taas kokevat eläkkeelle siirtymisen vaikeana asiana. Saattaa olla, että kaikki ihmissuhteet ovat liittyneet työhön ja työ on ollut elämän merkittävin asia. Ikääntyessä ihmisen minäkuva, henkilösuhteet, elämänrytmi ja taloudellinen tilanne muuttuvat. Vanhuksen elämään on tullut ehkä kipuja ja sairauksia, elämänrytmi on muuttunut kiireettömäksi, joistain harrastuksista on joutunut ehkä luopumaan, ystäviä ja läheisiä on poistunut joukosta. Vanhus kokee epävarmuutta ja

7 5 luopumisen tuskaa. Tällöin hän tarvitsee toisen ihmisen tukea ja aikaa.( Järkevästi tunteella 1986, 27.) Vanhuus-iässä, kuten kaikissa muissakin elämänvaiheissa, ovat tärkeitä läheisten ihmisten muodostamat verkostot. Marsella ja Snyder kirjoittavat sosiaalisella verkostolla tarkoitettavan niitä vuorovaikutussuhteita, joiden kautta yksilö ylläpitää sosiaalista identiteettiään. Näistä vuorovaikutussuhteista hän saa henkistä tukea, materiaalista apua ja palveluja, tietoja sekä uusia ihmissuhteita.(seikkula 1994, 16.) Yksilön sosiaalisen verkoston kolme sektoria ovat yksilön oma luonnollinen verkosto, vapaaehtoisten kansalaisaktiivien verkosto sekä viranomaisverkosto. Verkosto ja sen merkitys on aina subjektiivinen kokemus ja siksi yksilön käsitys omasta sosiaalisesta verkostaan on tärkein. Verkoston arvo korostuu vaikeissa elämänvaiheissa. Tällöin sukulaiset ja perhe eivät aina riitä, vaan tarvitaan, ehkä lyhytaikaisiakin, perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Verkoston jäsenten välinen yhteistyö ja luottamus turvaavat yksilön avun saannin. Lyhytaikainen ihmissuhde vapaaehtoiseen voi muodostua vanhukselle tärkeäksi nykyisen ydinperheajattelun aikakaudella.(gothòni 1996, 10; Tukea, toimintaa ja ystävyyttä 1996, ) Ikääntyneiden sosiaalisten kontaktien määrällä mitattuna heidän sosiaalinen verkostonsa on parantunut vuodesta 1994 vuoteen Lähes puolet 61 vuotta täyttäneistä tapaa henkilökohtaisesti tai on puhelinyhteydessä perheeseensä tai muihin lähisukulaisiinsa päivittäin tai lähes päivittäin. Myös 74% pitää ystäviin yhteyksiä vähintään kerran viikossa ja runsas kolmannes päivittäin tai lähes päivittäin. Vaikka kontaktien määrät lähisukulaisiin ja ystäviin ovat hyvät, silti monet ikääntyneet kokevat itsensä aika ajoin yksinäiseksi. Tutkituista 4% tuntee itsensä usein yksinäiseksi, kolmas osalla on joskus yksinäisyyttä sekä 63%:ia ikääntyneistä ei tunne koskaan itseään yksinäiseksi. Yksinäisyyden tunne on selvästi yleisempää ikääntyneillä, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä, joilla on runsaasti vapaa-aikaa, huono terveys ja vähäiset sosiaaliset kontaktit. Tunne on yleisempi myös yksin asuvien ja yli 80-vuotiaiden keskuudessa.(vanhusbarometri 1999, ) Ystävällä/ keskustelukaverilla on merkitystä vanhukselle eletyn elämän läpikäymisessä.

8 6 Menneiden muisteleminen auttaa henkilöä oman elämän hahmottamisessa sekä elämänsä ylä- ja alamäkien hyväksymisessä. Muisteleminen on merkitystä luovaa, se luo jatkuvuutta ja auttaa ihmistä ylläpitämään itsearvostustaan. "Se on oikeastaan oman minuuden rakentamista, matka menneisyyteen, joka antaa voimia myös tulevaisuuden kohtaamiseen."(dunderfelt 1997, ) Vanhukset ovat Eriksonin psykososiaalisen kehitysteorian mukaan kypsyyden ikävaiheessa. Siinä vanhus haluaa käydä läpi elettyä elämäänsä saavuttaakseen minän eheyden niin fyysisellä, psyykkisellä kuin sosiaalisella tasolla. Tästä syntyvä voima on viisaus tai vastakohtana elämän halveksunta, vastenmielisyys elämää kohtaan. Viisaus on Eriksonin mukaan avoimuutta, kiinnostusta elämää kohtaan, myös uhkaavan kuoleman edessä.(dunderfelt 1997, ) Ikäihmiset itse arvioivat, että ikääntyneiden suurimpia ongelmia yleisesti ovat sairaus ja toimintakyvyn vajaus, sosiaaliset ongelmat sekä taloudelliset ongelmat. Ikääntyneiden omakohtaisesti kokemista ongelmista suurimpia olivat sairaus ja toimintakyvyn vajaus, taloudelliset ongelmat sekä yllättäen liiallinen nuoruuden ihannointi yhteiskunnassa. Kun verrataan ikääntyneiden ikäryhmälleen tyypillisiksi arvioimia ongelmia ja heidän itsensä kokemia ongelmia keskenään huomataan, että arviot ovat kaukana toisistaan. Esimerkiksi sosiaalisia ongelmia ikääntyneet arvioivat ikääntyneillä yleisesti olevan 86%:lla, kun niitä itsellä oli 18%:lla.(Vanhusbarometri 1999, ) Eräs vanhustyön suurimpia ongelmia on monen vanhuksen arkipäivään kuuluva yksinäisyyden kokeminen, niin kotona kuin laitoksissakin. Erityisen haasteen, jo löytämisenkin kannalta, muodostavat iäkkäät ja liikuntaesteiset, yksin asuvat henkilöt. Vanhusbarometrin(1999, 71) loppusanoissa kirjoitetaan, "vähävaraisten, sairaiden, yksinäisten ja syrjäytyneiden vanhusten asemaan tulisi kiinnittää lisääntyvää huomiota." Tässä osansa voisi tehdä jokainen kansalainen, joko naapuriavun tai järjestetyn vapaaehtoistoiminnan muodossa. Verrattaessa ikääntyneiden aktiivisuutta vuoden 1994 ja 1998 vanhusbarometreissä huomataan ikääntyneiden ajankäytön painottuvan entistä enemmän kotiin ja läheisiin. Sen sijaan viimeisen viikon aikana yhä harvempi oli ollut mukana mm. poliittisessa toiminnassa, kirkollisissa tilaisuuksissa ja vapaaehtoistyössä vanhusbarometri toteaakin ikäihmisten elämäntyylin olevan muuttumassa. Sosiaalisella osallistumisella

9 7 on taipumus kasautua samoille eläkeläisille.(heikkinen ja Kettunen 1996, 151; Vanhusbarometri 1999, 17.) Suomalaisista yli 60-vuotiaista 30% on mukana seurakunnan tai vapaaehtoisjärjestön toiminnassa. He osallistuvat seurakunnan toimintaan yleensä enemmän kuin työikäiset. Eläkkeellä olevien seurakuntalaisten on huomattu olevan erityisenä voimavarana vapaaehtoistyön tukipisteissä, kammareissa ja olotiloissa.(ikääntyvä ihminen seurakunnassa 1994, 3.) Osallistumisessa järjestöjen ja seurakunnan toimintaan on havaittavissa eroja sukupuolen ja koulutuksen mukaan. Naiset ja keskiasteen tai korkeaasteen koulutuksen saaneet osallistuvat enemmän kuin miehet ja perusasteen koulutuksen saaneet seurakunnan ja vapaaehtoisjärjestöjen toimintaan. Ikäihmiset näyttävät osallistuvan aktiivisemmin vuotiaina. Puolet vanhusbarometriin(1999, 19-21) haastatelluista ikäihmisistä katsoo, että ikääntyneitä on riittävästi mukana vapaaehtoistyössä. Eläketurvakeskus ja Vanhustyön keskusliitto tekivät ikääntyneiden vapaaehtoistyöstä ensimmäisinä vuonna 1995 laajan kyselytutkimuksen. Kohderyhminä olivat yli 75- vuotiaat avuntarvitsijat sekä mahdollisina vapaaehtoisavun antajina vuotiaat eläkeläiset. Tutkimuksesta selvisi, että 57% auttaa muita vanhuksia, joko omaisiaan tai muita henkilöitä. Annettava apu oli usein suhteellisen vaativaa ja pitkäaikaista. Tästä huolimatta vain 25% kyselyyn vastanneista oli valmis vapaaehtoiseen auttamistyöhön, jos sopivia tehtäviä löytyy. Vapaaehtoistoimintaan ei halunnut mukaan 30% vastaajista. Tulevaisuudessa suurten ikäluokkien ikääntyessä vapaaehtoistyön yksi suuria haasteita on, miten vanhukset itse voivat, haluavat sekä jaksavat osallistua vapaaehtoistoimintaan.(vapaaehtoiset vanhustyössä 1995, ) Enemmistöllä tulevaisuuden vanhoista ihmisistä ovat hyvinvointiresurssit paremmat kuin tämän päivän ikääntyneillä. Heillä on turvattu kohtuullinen eläke, nykyisiin ikääntyneisiin verrattuna korkeampi koulutus ja lisäksi suuri osa nuoremmista ikääntyneistä saattaa olla terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin nykyiset eläkeläiset. Elinajan pidentyminen aiheuttaa sairauksien lisääntymistä varsinaisessa vanhuudessa, joten huonokuntoisia vanhoja ihmisiä tulee olemaan myös paljon.(koskinen ym. 1998, 37.)

10 8 Tulevaisuuden ikääntyvät hallitsevat elämäänsä paremmin kuin nykyisin. Heidän tiedollinen, taidollinen, käsitteellinen ja tekninen hallintakykynsä säilyy korkeaan ikään. Tulevaisuuden vanhojen ihmisten voimavarat mahdollistavat pitkälti omaehtoisen selviytymisen ja lisäävät valinnanmahdollisuuksia. Heidän elämäntavan arvioidaan olevan varsin dynaaminen. Siihen kuuluvat muun muassa kulutuskeskeisyys, erilaisen tekniikan hyväksikäyttö sekä kulttuuri- ja muut harrastukset.(koskinen ym. 1998, 32, 39.) Todennäköisesti tulevaisuudessa myös vanhan ihmisen sosiaalinen verkosto on erilainen kuin nykyisin. Lapsia on vähemmän auttamassa, joskin uusperheet synnyttävät uudenlaisia ihmissuhteita. Nykyisten keski-ikäisten keskuudessa yksinäistaloudet ovat lisääntyneet, joten on mahdollista, että tulevaisuuden ikääntyneet asuvat nykyistä enemmän yksin. Toisaalta miesten ja naisten elinajan ero supistuu, minkä vuoksi parisuhteissa eletään nykyistä pidempään.(koskinen ym. 1998, 39.) Iäkkään ihmisen hyvinvoinnin ja elämänlaadun edistämiseksi sekä elämänhallinnan ja turvallisuuden lisäämiseksi tehdään vanhustyötä. Se on toimintaa vanhusten parissa erilaisissa organisaatioissa ja toimintayksiköissä. Sitä tehdään myös epävirallisena hoivana perheissä ja muissa lähiverkostoissa. Sen keskeinen tehtävä on vahvistaa ikääntyneitten elämänhallinnan mahdollisuuksia. Tämä tarkoittaa aineellisten tarpeiden tyydyttämistä sekä terveyden ja toimintakyvyn ylläpitoa. Toiseksi vanhuksen omia ihmissuhde-, ongelmanratkaisu- ja muita sosiaalisia taitoja ylläpidetään ja kehitetään. Kolmanneksi vanhukselle on tärkeää, että hän voi kokea itsensä rakastetuksi, arvostetuksi ja kunnioitetuksi. Tärkeää on myös tieto siitä, että hän saa läheisiltään apua sitä tarvitessaan. Neljänneksi vanhustyön tehtävä on tukea ihmisen myönteistä minäkuvaa, itsekunnioitusta ja tervettä itsetuntoa.(koskinen ym. 1998, ) 2.2 Diakonia "Niin kuin tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille"(luuk. 6:31, Raamattu 1992).

11 Mitä se on? Lähimmäisen auttamisella on pitkä historia. Jo ensimmäisen ihmisen luomisen jälkeen Jumala totesi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään(1 Moos. 2:18, Raamattu 1992.) Voidaan sanoa, että ihmiset täyttävät elämänsä pohjimmaista tarkoitusta auttaessaan ja palvellessaan toisiaan.(seurakuntien lähimmäispalveluopas 1984, 2.) Eri kansojen, kuten Israelin kansan vaiheissa lähimmäisen auttaminen rajautui vain oman kansan jäseniin. Vasta Jeesuksen opetuksessa toisen ihmisen auttamisesta tuli varsinaista diakoniaa. Tällöin lähimmäisyys laajeni koskemaan myös muita kansoja ja uskontoja.(luuk. 10:25-37, Raamattu 1992.) Jeesuksen opetuksessa nähtiin, että lähimmäisyys toteutuu Kristuksen rakkaudessa.(seurakuntien lähimmäispalveluopas 1984, 2.) Kristuksen rakkaus näkyy diakoniassa. Diakonia eli palvelu toteutuu paitsi seurakunnan työntekijöiden myös seurakunnan jäsenten kautta. Sen perusteet ovat Raamatussa, Jeesuksen elämässä ja opetuksessa. Jeesus liitti diakonian uskon näkyväksi merkiksi. Hän itse antoi lähimmäisenrakkauden mallin ja kehotti seuraajiaan elämään sen mukaisesti.(corander 1993, 22-23; Salmelin, Lehtonen 1989, 7.) Niin kuin tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. (Luuk. 6:31.) Tämä kultainen sääntö edellyttää halua ja kykyä asettua toisen asemaan. Kyse on pohjimmiltaan siitä, miten ihminen rakastaa itseään. Kun auttaa lähimmäistään, ei sittenkään anna omastaan, vaan siitä mitä on Jumalalta lahjaksi saanut.(osallisuuden ja jakamisen yhteisö 1995, 26.) Lähtökohtana kirkon julistukselle ja palvelulle on luomisusko, joka asettaa kaikki samanarvoisiksi. Jumalan luomina, Jeesuksen lunastamina ja Pyhän Hengen huolenpitoon ja varjelukseen kuuluvina kaikki ihmiset ovat Jumalan. Tällä tarkoitetaan, että jokaisella on sama arvo riippumatta hänen taustastaan, yhteiskunnallisesta asemasta, iästä, terveydestä ja kyvyistä.(ikääntyvä ihminen seurakunnassa 1994, 6.) Diakonian tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Hätää ja kärsimystä on

12 10 monenlaista. On esimerkiksi sodista ja nälästä johtuvaa pakolaisuutta, työttömyyttä, väkivaltaa, alkoholismia, rikollisuutta, erilaisia sairauksia sekä yksinäisyyttä.(osallisuuden ja jakamisen yhteisö 1995, 44, ) Lähimmäispalvelu diakonian toimintamuotona Diakoniatyö auttaa ja huomioi ikääntyneitä eri tavoin, vaikka heillä ei välttämättä konkreettista näkyvää hätää olekaan. Sen tehtävänä vanhustyön saralla on tuoda akuuttia apua kulloisellakin hetkellä apua tarvitsevalle yksinäiselle, unohdetulle, sairaalle, harhojen ahdistamalle, avuttomalle vanhukselle. Samalla diakoniatyön tehtävänä on toimia sen poistamiseksi, mikä tekee vanhuksesta henkisesti turvattoman, yksinäisen ja tarpeettoman.(tahvanainen 1988, 53.) Diakoniassa nähdään paitsi hätää myös ihmisissä piileviä voimavaroja. Jokaisella ihmisellä on joitain asioita, joissa hän on erityisen hyvä. Seurakuntalaisten kykyjen käyttöönotto on mahdollisuus, joka voi muodostua suureksi muutosvoimaksi kohti ihmisten ja yhteisöjen lähentymistä.(diakonia muutosvoimana 1997, 5.) Vapaaehtoistyö nähdään diakonian keskeisenä toimintamuotona, siinä korostuu kristilliseen elämäntapaan pohjautuva vastuun kantaminen toisista ihmisistä. Vapaaehtoistyön tavoitteena on ihmisen kasvaminen yhteisvastuullisuuteen, itsenäiseksi ja toisen kanssa elämään kykeneväksi seurakunnan tukemana.(salmelin, Lehtonen 1989, 8.) Lähimmäispalvelu seurakunnissa on seurakuntalaisten toteuttamaa diakoniaa, lähimmäisen palvelua. Sillä halutaan korostaa tasavertaista tuki- ja auttamissuhdetta, joka pohjautuu solidaarisuuteen ja viittaa ihmisten väliseen lämpöön ja uskonnollisiin lähtökohtiin, vaikka toiminta on uskontoonkin nähden puolueetonta.(sovala 1990, 10.) Lähimmäispalvelutoiminnan perusteet ovat samat kuin kaiken seurakunnallisen diakonian. Jumalan rakkaus herättää kristityssä rakkauden, joka ohjaa hänet lähimmäisenpalvelemiseen. Kirkkolaissa määritellään vastuun kantaminen lähimmäisistä jokaisen seurakuntalaisen tehtäväksi. Seurakunnan, niin myös sen jokaisen jäsenen tulee harjoittaa diakoniatyötä. (Harjunpää 1990, 12.)

13 11 Lähimmäispalvelussa toimivalta toivotaan taitoa kuunnella ja eläytyä toisen ihmisen elämäntilanteeseen. Lisäksi toivotaan kristillisen uskon perusteiden ja seurakunnan toiminnan tuntemista, mieleltään tasapainoista sekä pitkäjänteistä henkilöä.(seurakuntien lähimmäispalveluopas 1984, 11.) Lähimmäispalvelu kouluttaa ihmistä siihen, mihin naapuriapu ja muut läheiset kouluttamattakin pystyvät (Kataja 1994, 145). Kaupungistumisen myötä ihmiset ovat etääntyneet toisistaan, ja yksinäiset unohtuvat. Toisaalta lähimmäispalvelu tarjoaa monensuuntaista yhteyttä ja palvelumahdollisuuden seurakunnassa.(20 vuotta Malmin seurakunnan lähimmäistyötä, 1.) Eli lähimmäispalvelutoiminnan tavoitteet ovat kaksitahoiset. Perustavoite on ympärillä olevaan hätään vastaaminen. Toinen tärkeä tavoite on mielekkään toimintamuodon tarjoaminen seurakuntalaisille.( Harjunpää 1990, 34.) Yksi hädänmuodoista on nykyisin yksinäisyys. Salmelinin ja Lehtosen(1989, 21) tutkimuksessa lähimmäistyöntekijöistä, lähimmäistyöntekijät arvioivat ystävänsä avuntarpeen syytä seuraavasti. He totesivat yksinäisyyden ja siihen liittyvän omaisten puutteen ja seurusteluntarpeen olevan avuntarpeen ainoana tai yhtenä syynä noin puolen kohdalla, tutkittavien koko määrän ollessa 148 henkilöä. Muina syinä mainittiin sairaus ja vammaisuus sekä ulkoiluavun tarve. Tapaamisten aikana Salmelin ja Lehtonen(1989, 25) mainitsevat yleisimpänä toimintona seurustelun ja kahvinjuonnin 94%, muita olivat ulkoilu 41%, lukeminen ja kirjeiden kirjoittaminen 26%, asioiden hoito kodin ulkopuolella 19%, kotityöt 12% sekä erilaisissa tilaisuuksissa käyminen 11%. Salmelin ja Lehtonen(1989, 64) pitävät aktiivisuutta ja monipuolisia harrastuksia yhtenä vapaaehtoistoiminnassa menestymisen ennustajana, koska harrastusten nähtiin tuovan tärkeää itsetunnon tyydytystä. He myös toteavat tutkimuksensa perusteella evankelisluterilaisten seurakuntien lähimmäispalvelun olevan naisten työtä naisille. He jatkavat, että vapaaehtoiset lähimmäispalvelussa olivat valtaosin keski-ikäisiä tai sitä vanhempia, perheettömiä tai lapsensa aikuisiksi kasvattaneita, työssä käyviä tai eläkkeellä olevia henkilöitä, eli vakiintuneessa elämäntilanteessa olevia. Tämä on ajankäyttömahdollisuuksia ajatellen luonnollista. Iäkkäämmät ihmiset ovat yleensä myös omien elämänkokemustensa kautta oppineet arvostamaan ihmisenä kasvun

14 12 tärkeyttä sekä todenneet lähimmäisyyden tarpeen.(salmelin, Lehtonen 1989, 63.) Lähimmäistyöntekijät arvioivat tehtävänään olevan ystävänsä henkisen virkistyksen, vaihtelun tuomisen lähimmäisen elämään, turvallisuuden ja välittämisen tunteen tuomista sekä keskustelumahdollisuuden tarjoamista. Salmelin ja Lehtonen(1989, 37) ovat listanneet myös syitä, miksi lähimmäispalveluun on tultu vapaaehtoiseksi. Niitä ovat esimerkiksi auttamishalu ja tieto avun tarpeesta, uusien ihmissuhteiden ja elämänsisällön tarve, toive tuntea itsensä tarpeelliseksi, oma yksinäisyys, halu kehittyä ja kasvaa ihmisenä, vapaa-ajan oikea käyttö, vastapaino työlle, omat elämänkokemukset (vaikeudet ym.), halu antaa saamastaan sekä asian tuttuus ja kodin perintö. Pitkeathley toteaa olevan välttämätöntä löytää tasapaino vapaaehtoisten ja heidän ystäviensä tarpeiden välillä. Vapaaehtoista, palkatonta toimintaa jaksetaan tehdä vain, jos "saadaan jotain aineetonta hyötyä, siis tyydytyksen tunteita ja koetaan sitä kautta syntynyt ihmissuhde jollain tavoin tasapuoliseksi ja vastavuoroiseksi."(salmelin, Lehtonen 1989, 46, 69.) Lähimmäispalvelu on siis antoisaa, mutta myös vaikeaa. Lähimmäispalvelussa on elettävä ja toimittava lähimmäisen ehdoilla. On opeteltava kärsivällisyyttä käytännön asioiden hoitamista sekä ihmissuhteen hoitoa. Kuuntelemisen ja lähimmäisen toiveiden ja ongelmien ymmärtäminen on olennaisen tärkeää. Samalla tulisi pitää omat rajansa, jotta säännöllisyys ja luotettavuus tulisivat turvatuiksi.(finér 1988, 153.) Lähimmäispalveluun tarvittaisiin lisää apuvoimia. Seurakunnan diakoniatyöntekijä ei ehdi jokaisen yksinäisen ja vanhuksen luo, joten vapaaehtoisille olisi paljon tehtävää. Hän jatkaa vapaaehtoisten tarvitsevan evästä toimintaansa koulutustilaisuuksista. Tärkeää on seurakunnan työntekijöiden suhtautuminen vapaaehtoistoimintaan; heiltä saatu tuki ja hyväksyntä.(ahtiainen 1988, 150.) Lähimmäispalvelun historiaa Ystäväpalvelutoiminta alkoi Suomessa varsinaisesti 1959, kun Suomen Punainen Risti järjesti ensimmäiset kurssit potilaan ystäville Helsingissä ja Turussa.

15 13 Ystäväpalvelutoiminta kohdistui aluksi sairaaloihin, joista se 1960-luvun puolivälissä laajeni koteihin(harjunpää 1990, 5.) SPR:n kautta toiminta tuli seurakuntiin, joissa sitä aluksi kutsuttiin seurakuntien ystäväpalvelutoiminnaksi. Koska ystävä sanaa käytti SPR:n vastaavanlainen toiminta, alkoivat seurakunnat käyttää sanaa vierailupalvelu, joka pian muuttui lähimmäispalveluksi.(seurakuntien lähimmäispalveluopas 1984, 4; 20 vuotta Malmin seurakunnan lähimmäispalvelutyötä, 2.) Suomen kirkon piirissä lähimmäispalvelu alkoi vanhusten ystäväpalveluna vuonna 1967 Helsingin ruotsalaisessa seurakunnassa ja vuonna 1968 Huopalahden rovastikunnan seurakunnissa. Toiminnan alullepanija oli Helsingin diakoniakeskuksen silloinen yhdyssisar Hellin Eskola. Ajatus yksinäisten ystäväpalvelun järjestämisestä syntyi seurakuntasisarten keskuudessa. Koulutus lähimmäispalveluun aloitettiin kun diakoniatyöntekijät saivat runsaasti vierailupyyntöjä erityisesti vanhuksilta ja yksinäisiltä, ja he havaitsivat niihin voivan vastata myös muu kuin diakoniatyöntekijä.(20 vuotta Malmin seurakunnan lähimmäistyötä, 1.) Vuonna 1968 järjestettiin seminaari, johon osallistui seurakuntalaista, jokaisesta neljästä Helsingin seurakunnasta. Jokainen heistä sai oman nimikkovanhuksen, jonka luona he alkoivat vierailla. Osallistujille pyrittiin järjestämään myös jatkotapaamisia ja -kursseja. (Harjunpää 1990, 10.) Malmin seurakunnan lähimmäispalvelu Malmin seurakunta Helsingissä on Suomen suurin seurakunta, jossa oli vuonna 1997 jäseniä (Seurakuntien väkiluku ja sen muutokset 1997, 3). Se on jaettu kahdeksaan piiriin, joissa jokaisessa on oma diakoniatyöntekijä. Jokaisella diakoniatyöntekijällä on oman piirinsä lisäksi erityistehtävä, joka kattaa koko seurakunnan. Esimerkkeinä erityistehtävistä ovat vankila-, mielenterveys-, päihde- ja lähimmäispalvelutyö.(malmin seurakunta vuosi , 30.) Malmin seurakunnassa ystäväpalvelun nimellä käynnistynyt työ aloitettiin vuonna Ensimmäinen ystäväpalvelukurssi Malmin seurakunnan alueella Pihlajamäessä järjestettiin syksyllä Kurssista vastasi vs. seurakuntasisar Pirkko Hepo-oja. Koko

16 14 seurakunnan kattava yhtenäinen työmuoto siitä tuli 1980-luvun alussa.(kataja 1994, 145; 20 vuotta Malmin seurakunnan lähimmäistyötä, 1.) Malmin seurakunnan diakoniantyöstä tehtiin tutkimus lamavuosilta. Tavoitteena oli selvittää ketkä olivat vuosina eniten avuntarpeessa Malmin seurakunnan alueella ja toisaalta, miten diakoniatyö tavoitti kohderyhmänsä. Tutkimuksessa on laman negatiivisten vaikutusten ohella kiinnitetty huomiota sen myönteisiin vaikutuksiin. Yhtenä niistä on seurakuntalaisten aktiivisuuden lisääntyminen erityisesti vapaaehtoisen auttamistyön muodossa. Esimerkiksi vuonna 1990 lähimmäispalvelijoita oli 40 ja vuonna 1994 heitä oli 65 henkilöä.(vaitoja 1996, 57.) Malmin seurakunnan diakoniatyön vapaaehtoisina vuonna 1996 toimi 209 seurakuntalaista. Heistä 64 oli lähimmäispalvelussa ja näkövammaisten oppaina, porttikahvilassa 20, työttömien tukitoiminnassa 22 ja muussa vapaaehtoistyössä 103. (Malmin seurakunta vuosi , 30.) Diakoniatyötä on siis varsin vähän siirretty vapaaehtoisille. Vapaaehtoisia saadaan yksittäisiin tilanteisiin, muttei pitempiaikaista sitoutumista edellyttäviin projekteihin. Lisäksi Vaitoja(1996, 69-70) mainitsee miehille olevan vähän mielekkäitä vapaaehtoistyön muotoja. Malmin seurakunta sijaitsee kaupungin koillisella alueella. Sen yksi tärkeä yhteistyökumppani on koillisen alueen vapaaehtoistoiminnan informaatio- ja välityspiste. Koillisen alueen vapaaehtoistoiminta on keskitetty siten, että kaupunki on palkannut työntekijän toimintaa kartoittamaan ja luomaan yhteyksiä muihin vapaaehtoistoimintaa harjoittaviin organisaatioihin. Keskitetty systeemi edistää yhteistyötä eri organisaatioiden, kuten SPR:n, kaupungin ja seurakunnan vapaaehtoistoimintaa järjestävien kesken. Kertaluonteista apua tarvitsevat pyritään ohjaamaan ko. vapaaehtoisten välityspisteeseen ja pitkäaikaisempaa seuraa kaipaavat taas seurakuntien lähimmäispalveluun. Vanhusten osuus on Malminkin seurakunnan alueella tulevaisuudessa lisääntymässä. Tämä edellyttää seurakunnan vapaaehtoistoiminnan lisäämistä ja kehittämistä, jotta

17 15 vanhukset saisivat tarvitsemansa avun diakonian nykyisillä tai jopa niukkenevilla resursseilla.(vaitoja 1996, 82.) Tietoja Malmin seurakunnan lähimmäispalvelutoiminnasta saimme myös keskusteluissa kahden eläkkeellä olevan diakoniatyöntekijän kanssa. Käytämme heistä lyhenteitä Edt1 ja Edt2. Toinen heistä oli läheltä seurannut lähimmäispalvelun kehitystä 1970-luvun puolivälistä alkaen ja hänellä oli selvä näkemys toiminnasta. Toinen taas kertoi enemmän, miten diakoniatyöntekijä ennen teki itse paljon kotikäyntejä ja oli vanhusten saattoapuna, sekä omasta toiminnastaan vapaaehtoisena eläkkeelle jäännin jälkeen. Kerromme keskustelujen pääkohdista seuraavaksi. Malmin seurakunnan lähimmäispalvelu on aloitettu vuonna Vapaaehtoistyön muotoja tuolloin olivat yhteisvastuukeräys, lähimmäispalvelu, myyjäiset, tilkkupiirit ja ompeluseurat. Seurakunnissa on alusta lähtien ollut vanhuksille kohdistuvaa saattoapua sekä pitkäaikaista apua. Tuolloin seurakuntanuoret osallistuivat vanhusten auttamiseen muun muassa pihatöissä ja muuttoapuna. Nuoret tekivät lähinnä kertakeikkoja aikuisten ja eläkeläisten voidessa sitoutua pitemmäksi aikaa. Edt2 sanoo pitempiaikaiseen toimintaan sitoutumisessa olleen iso kynnys. Edt2 mukaan työntekijällä oli oltava aikaa vapaaehtoisia hakiessaan, koska niit ei oo millonkaan helppo saada. Hän kertoi, kun kuunteli ihmisiä ja heidän elämäntarinoitaan eli antoi heille aikaa, sai myös vapaaehtoisia. Hän painotti henkilökohtaisen kontaktin luomista ja tutustumista alueen ihmisiin. Samaa sanoi myös Edt1, joka totesi työntekijän omalla persoonalla myös olevan merkittävä rooli vapaaehtoisia haettaessa. Hän kehotti...avoimin mielin mennä semmoiseenkin mukaan, joka ei liity työhön...matkailuiltaan tai konsertteihin...missä vähitellen oppi tuntemaan ihmisiä. Ei sitä kylmiltään kyllä pystynyt kysymään ihmisiltä. Edt 2 totesikin Elikkä se vaati työntekijältä aika paljon. Hänen kokemuksensa mukaan lehtien kautta ilmoittelu ei tuottanut läheskään niin suurta vapaaehtoisten määrää kuin henkilökohtainen kontakti. Se oli niin päin, että työntekijä soitti ja kysyi meil ois tämmöstä hommaa, kiinnostaisiko sua ja voisitko antaa aikaasi? Edt2 korosti työntekijän vastuuta lähimmäispalvelussa. Mä olin vastuussa siitä kelle mä annoin jonkun, mun täytyi niinku molempien kannalta turvata asia. Tämän hän

18 16 kertoi oppineensa tilanteessa, jossa antoi yhdelle nuorelle vammaiselle kaksi nuorta lähimmäiseksi. Nuoret kävivät muutaman kerran ja sitten elämäntilanteidensa muuttuessa lopettivat. Tämän seurauksena vammainen nuori meni aivan maahan: mikä vika hänessä on, ettei ne tulekaan enää. Työntekijän tehtävä oli kurssien järjestäminen ja lähimmäispalvelun informointi mahdollisimman hyvin. Lähimmäisille hän järjesti virkistysretkiä ja tutustumisia moniin kohteisiin. Virkistyksen lisäksi hän koki tärkeäksi yhteiset kokoukset, joissa sai tuoda omia ongelmia ja kokemuksia esiin...mulla oli kerran kuukaudessa jatkuvasti niitä purkukokouksia, ilman muuta! Niihin kutsuttiin koko Malmin seurakunnan alueen lähimmäiset, jotka saivat keskustelukierroksen aikana tuoda asiansa esiin. Sitten oli joku alustus ja sen pohjalta uutta asiaa. Edt2 oli törmännyt myös vaikeuksiin järjestäessään vapaaehtoistoimintaa/ lähimmäispalvelua. Sitoutumisen ongelma oli yksi suurimmista. Edt1 näki henkilökemioiden yhteensopimattomuuden ja vapaaehtoiseksi haluavan mielenterveysongelmat vaikeudeksi lähimmäispalvelussa. Monet tulivat siis hoidattamaan itseään. Työntekijän tulikin olla hyvin tarkkana lähimmäispalvelijaa valitessaan. Tärkeää oli Edt2:n mukaan tutustuminen hyvin vapaaehtoiseen ennen ystävän antamista. Hän oli kohdannut työssään myös huijareita. Kerrankin eräältä vanhukselta varasti seurakunnan vapaaehtoisena esiintynyt nainen hänen pankkikirjansa. Edt2 mukaan lähimmäispalveluun liittyi aina tällaisia lieveilmiöitä. Lähimmäispalvelun painopiste on ollut yksinäisen vanhuksen tai vammaisen luona käynnit sekä saattoavut. Lähimmäispalvelussa aktiivisia vapaaehtoisia oli noin koko ajan, kun entisiä lähti niin uusia tuli. Se on aina ihmiseltä ihmiselle tapahtuvaa toimintaa eli ihmisten välistä kanssakäymistä. Ennen vanhaan mentiin vanhuksen kotiin, kun lintulaudalla oli avaimet. Nykyään on ensin tarkkaan sovittava puhelimitse ennen kuin menee. Ennen lähimmäispalveluun kuului myös enemmän käytännönasioissa auttamista muun muassa muuttoapua. Että se on siirtynyt enemmän niinku henkiselle puolelle. Muutos on tapahtunut yhteiskunnan muutoksen mukana. Edt2 näkee yksinäisyyden lisääntyvän, kun ihmiset lokeroituvat. Hänen mukaansa ennen oli yhteyksiä toisiin ihmisiin vähän enemmän.

19 17 Edt2 näki vapaaehtoistoiminnan tärkeäksi. Kaikkein tärkeimpiä on ne yhteydet, mitkä syntyy ilman, että kukaan työntekijä on niitä järjestelemässä. Hän sanoi lähimmäistyön olevan parhaimmillaan, kun naapuri huomaa naapurin, ottaa huomioon ja auttaa. Edt1 kertoi monien vanhusten arvostaneen naapuriapua, tuttuuden perusteella, jolloin vanhus ei tuntenut olevansa hyväntekeväisyyden kohteena. Edt2 pelotti nykyinen kehitys. Hänen mukaansa kaikki on niin virallista ja kohta keskustellaan vain tietokoneen kanssa. Kuinka se saattaa ihmistä entistä enemmän yksinäiseksi. Ne jotka ei pysy kelkassa ne vaan tippuu siitä. Kone ei voi korvata ihmistä vaikka sillä kuinka saisi yhteyksiä. Tulevaisuudessa Edt2 toivoi, että työntekijät tukisivat toiminnassa mukana olevia vapaaehtoisia. Hän toivoi, että joku työntekijöistä ottaisi vastuuta eikä aina piilouduttaisi tiimin taakse. Ennen oli työntekijöillä selkeästi omat vastuualueensa, joista piti huolehtia. Vaan nyt on aina tiimi, jolloinka vastuu ei ole kellään. Yhteiskunnan muutoksen myötä on diakoniatyöntekijän tehtäväalue laajentunut ja vierailut vanhusten luo sekä saattoavut ovat jääneet enemmän vapaaehtoisten tehtäväksi. Kuten eräs haastattelemamme vanhus kertoi "Sillon ku mä seurakunnassa toimin, ni sillon sisar...lähti monen mukaan, asiakkaan mukaan." Yhteiskunnan muutoksen myötä on muuttunut myös lähimmäiseen suhtautuminen ja lähimmäispalvelu. Ennen lähimmäispalvelu oli enemmän käytännön asioissa auttamista. Nyt sen painopiste on siirtynyt henkiselle puolelle yksinäisyyden ja ihmisten lokeroitumisen lisääntyessä. Vierailutapakin on muuttunut. Ennen mentiin lintulaudalta otetuilla avaimilla sisään, mutta nykyisin käynnit sovitaan usein etukäteen Kirkko ja sen haasteet Kirkko on luterilaisen tunnustuksen mukaan pyhien yhteisö, jossa Jumalan sanaa puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan (Kirkon suunta , 1, 8). Kirkko eli kristillinen seurakunta on Ruokasen(1997, 96) mukaan Kristuksen ruumis, jossa Kristus ylösnousseena jatkaa vaikutustaan Pyhän Hengen kautta. Sana kirkko

20 18 tulee kreikan sanasta kyriake, Herralle kuuluva. Kirkkoon eli Kristuksen ruumiiseen liitytään pyhässä kasteessa ja siinä eletään ja kasvetaan leivän murtamisessa, rukouksessa sekä siinä että sen jäsenet kantavat toisiaan. Seurakuntaelämän perustapahtuma onkin uskovien ihmisten kohtaaminen.(seurakunta , 7.) Kansakirkolla on joskus tarkoitettu samaa kuin valtionkirkko. Se on kuitenkin epätarkka määritelmä, sillä kirkko on universaalinen yhteisö. Kansankirkko kuuluu maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon, jolloin sitä ei voi kritiikittä samaistaa kansallisvaltioon. Kansakirkkona oleminen merkitsee nykyisin sitä, että seurakuntaelämä nousee ihmisten keskeltä.(kirkon suunta , 9; Seurakunta , 12.) Onko kirkkomme sitten kansankirkko? Sitä pohtii Sipiläinen(1996, 50) kysyessään onko kirkon vapaaehtoistoiminnassa kyse ohjelmalaitoksesta vai välittävästä yhteisöstä. Hän kirjoittaa, että kirkossa on näkyvissä tiettyä virkamiesmäisyyttä ja kirkko on eriytynyt erilaisiksi ammatillisiksi sektoreiksi. Kirkko voi alkaa näin muistuttaa enemmän palvelulaitosta, joka tarjoaa erilaisille ryhmille toimintaa, kun sen pitäisi muistuttaa enemmän yhteiseen uskoon perustuvaa elävää yhteisöä. Seurakuntien jäsenet eivät ehkä koe itseään tarpeelliseksi kuin vastaanottajina ja ovat tottuneet näin vain vastaanottajan rooliin seurakunnassa. Seurakunnan jäsenten kokemukseen vastaanottajan roolista vaikuttaa myös se, että monet kirkon paikallisseurakunnat ovat hyvin suuria. Ne saatetaan kokea laitosmaisina, persoonattomina ja vaikeasti lähestyttävinä. Seurakunnan jäsenten on voinut olla vaikea löytää siinä luontevaa paikkaa itselleen. Kuitenkin Kirkon suunta 2000(1992, 4) mainitsee, että nykyisten toimintojen ylläpito edellyttää entistä enemmän jäsenten vapaaehtoista panosta, koska seurakuntien taloudelliset mahdollisuudet eivät tarjoa mahdollisuutta esimerkiksi henkilökunnan lisäämiseen aiemmassa mittakaavassa. Erääksi vapaaehtoistyön hyvän toteutumisen esteeksi seurakuntalaiset näkevät siis kirkon työntekijä- ja pappiskeskeisyyden. Toisena esteenä nähdään huono organisointi ja tiedottaminen. Seurakuntalaiset eivät tiedä tarjolla olevista tehtävistä eivätkä työntekijät niiden mahdollisista tekijöistä. Joidenkin seurakuntalaisten kohdalla taas