HUOLTOUPSEERI. 70 vuotta sitten alkoi Toinen Maailmansota aikalaiset muistelevat. Huoltotapahtuma 2009 oli jälleen mieliin painuva

Transkriptio

1 HUOLTOUPSEERI Huoltoupseeriyhdistys r.y:n jäsenlehti vuotta sitten alkoi Toinen Maailmansota aikalaiset muistelevat Huoltotapahtuma 2009 oli jälleen mieliin painuva

2 2

3 Hyvästä sodasta tuli epäsuosittu sota mitä tehdä? Sotilashallinnollisen aikakauslehden perinteiden jatkaja Huoltoupseeriyhdistys r.y:n JÄSENLEHTI 3/2009 Päätoimittaja Ev evp Risto Gabrielsson Selkäsuonkatu 11 C Hämeenlinna risto_gabrielsson@hotmail.com Toimittajat Everstiluutnantti Raimo Raivio ISHRE PL 1080, Kouvola (05) Hans Gabrielsson Lehmihaant. 7 A 2, Tuusula (09) Ilmoitusmarkkinointi Juha Halminen Kielotie 47, VANTAA (09) juha.halminen@kolumbus.fi Huoltoupseeriyhdistys r.y. Valtuuskunta Pj Olli Happonen Vpj Harri Juhani Koponen Hallitus Pj ev Jari Anttalainen Vpj kapt Caj Lövegren Evl evp Jukka Eskola Maj Jari Virolainen Ltn res Pasi Kohmo Evl Timo Saarinen Maj Mauri Etelämäki Maj Mika Multanen Evl Timo Vilkko Kapt Mika Pyykkö Osoitteiden muutokset, jäsenmaksuja sekä jäsen-rekisteriä koskevat tiedustelut ja laskutusasiat pyydetään lähettämään KIRJALLISESTI osoitteella Huoltoupseeriyhdistys r.y. /co Tarja Takala Sepäntie 15 A TUUSULA tai sähköpostilla tarja.takala@pp.inet.fi Kokousasiat, jäsenhakemukset ja aluetoimintaa koskevat tukipyynnöt Sihteeri Maj Matti Sopanen PE/LOGOS PL 919, HELSINKI matti.sopanen@mil.fi Kansikuva: "Eversti Ossian Wuorenheimo aloitti sotilasuransa Suomen Valkoisessa Kaartissa vuonna Reserviin hän siirtyi vuonna 1978 Helsingin Sotilaspiirin päällikön tehtävistä" ISSN AO-PAINO 2009 Teollisuuskatu 9, Mikkeli, puhelin (015) USA:n edellisen presidentin aikana maa kävi äänestäjien mielestä yhtä pahaa sotaa Irakissa ja yhtä hyvää sotaa Afganistanissa. Tällöin oli vielä melko laaja konsensus, miksi Afganistanissa sodittiin. Nyt sotaa on käyty jo kahdeksan vuotta. Tianteen kiristyessä ja tappioiden tasaisesti kasvaessa sodasta on tullut aina vain epäsuositumpi. Mitä tavoitteita Afganistanin operaatiolle aikoinaan laitettiinkin? Piti lyödä Taliban ja pyydystää Osama Bin Laden kätyreineen. Maahan piti istuttaa länsmainen demokratia ja sysätä rosvopäälliköt klaanien johtopaikoilta, piti aloittaa hallinnon ja koko yhteiskunnan jälleen rakentaminen ja lopettaa huumetuotanto. Sodan kuluessa suurimmaksi uhaksi nousi Pakistanin mahdollinen luisuminen ydinaseineen ääri-islamistien haltuun. Viimeinen vaihtoehto kuuluu jo koko läntisen pallonpuoliskon kauhuskenaarioiden joukkoon. Alusta lähtien on ajettu tuhatta jänistä takaa. Kun tällaiseen operaatioon lähdetään, pitää olla selkeä strategia. Tavoitteiden tulee olla realistisia ja päättäjien tulisi keskittyä päätavoitteeseen. Alunpitäen se kai oli Talibanin kukistaminen ja Osaman nappaaminen. Koalitiota ISAF operaatioon saatiin kait kasvatettua näillä muilla hyvillä tavoitteilla. Strategiaan tulisi myös kuulua tavoiteltavasta lopputuloksesta päättäminen; mitkä tekijät määrittävät sen tavoitetilan, jolloin sodan päämäärä on saavutettu ja operaatio voidaan hallitusti lopettaa. Juuri nyt USA:ssa käydään kiivasta keskustelua valittavasta strategiasta. Joukkojen komentaja kenraali McChrystal on esittänyt tuntuvaa joukkojen lisäystä. Hän varoittaa, että epäonnistuminen aloitteen haltuunottamisessa ja kapinallisten liikevoiman alasajamisessa seuraavan 12 kuukauden aikana vaarantaa sen lopputuloksen, jossa kapinan lyöminen on vielä mahdollista. Hän totesi, että resursseilla ei Tässä numerossa: voiteta tätä sotaa, mutta alimitoitetuilla resursseilla se voidaan hävitä. Presidentti Obama on omituisessa tilanteessa. Omat demokraatit tuntuvat valtaosin vastustavan joukkojen lisäystä, republikaanit taas antaisivat sille tukensa. Demokraatit suosisivat Afganistanin omien ase- ja poliisivoimien lisäystä nopealla koulutusrytmillä. Kun McChrystal on esittänyt Talibanien jahtaamisen sijaan taktiikaksi ydinalueiden rauhoittamisen ja turvaamisen, esittää varapresidentti Biden juuri päinvastaista; metsästetään miehittämättömillä lennokeilla talibanien johtohenkilöitä. NATO:n uusi pääsihteeri Rasmussen on periaatteessa samaa mieltä McChrystalin kanssa. Poistuminen nyt ei olisi oikeaa strategiaa. Onko Afganistanien turvallisuuselinten, armeijan ja poliisin, nopea kasvattaminen, ja siten tilanteen luominen otolliseksi ISAF:in lopettamiselle, mahdollinen? Mielestäni ei. Nopeasti ja siten myös vajaavasti koulutetuilla joukoilla on tuskin kovin korkeata motivaatiota riskeerata omaa henkeään, varsinkin kun uutta hallintoa moititaan hyvin laajasta vaalivilpistä ja kovasta korruptiosta. Talibaneilta sen sijaan löytyy motivaatiota äärimmäisyyksiin asti. Aikakin pelaa tässä ISAF operaatiota vastaan. Pitäisikö Suomen vetää oma osastonsa maasta pois? Onko meille ihan sama, kuka siellä ottaa vallan ja luisuuko lopulta Pakistankin ydinaseineen samojen ääriainesten valtaan? Ajatellaanko, että soppa on muiden keittämä, syököön sen itse? Hankalia kysymyksiä, mutta jossain vaiheessa niihin varmaankin pitäisi ottaa kantaa. Pääkirjoitus... 3 Varusmiespataljoona selvisi kolmen kannaksen koukkaukesta hyvin Patterimme idässä tykkimiesten sota itärintamalla Sotaretkeni Pohjoisen Jäämeren Laivastossa Paras Talvisodasta kirjoitettu kirja Ilmatankkaus liikkuvaa huoltoa parhaimmillaan Huoltotapahtuma Maanvyöry Pupastveren taistelua muisteltiin

4 Eversti Ossian Wuorenheimo: Varusmiespataljoona selvisi kolmen kannaksen annetun käskyn mukaan silloisesta 4. Prikaatista muodostettiin Jalkoukkauksesta hyvin Haastattelu: Hans Gabrielsson Kuvat: SA-kuva Jatkosodan syttyessä puolustusvoimiemme valmiudet selvitä tehtävistään olivat huomattavasti kehittyneet Talvisodan katkerien opetusten myötä. Joukkojen varustus oli saatu osin tyydyttävälle tasolle, vaikka suuria puutteitakin esiintyi edelleen mm. raskaan kaluston osalta. Tuskinpa yksikään huhtikuussa 1941 varusmiespalveluksensa JR 4:n riveissä aloittaneista nuorista miehistä osasi aavistaa, että opetettuja taitoja tarvitaan jo seuraavan juhannuksen tienoilla. Eversti Ossian Wuorenheimo aloitti toisen sotataipaleensa mainetta niittäneen Punamustarykmentin toisen pataljoonan konekiväärikomppanian päällikkönä. Taistelut ja legendaariset koukkaukset Karjalan, Maaselän ja Aunuksen Kannaksilla todistivat, että hyvin koulutettu ja motivoitunut joukko pystyy oikein johdettuna inhimillisesti katsottuna lähes mahdottomiin suorituksiin. Wuorenheimo muistaa ylpeänä miestensä ponnistuksia, unohtamatta myöskään huollon osuutta tehtävien onnistuneissa toteutuksissa. 4 kaväkirykmentti 4, johon kuului esikunnan lisäksi I, II, ja III pataljoona, esikuntakomppania, tykkikomppania, kolonna ja rykmentin huolto. Joukko koottiin Joutseno-Virolahti alueelle. Rykmenttiin muodostettiin juhannusaattona kranaatinheitinkomppania ja rykmentille alistettiin myös Kevyt Osasto 9, Linnoituspataljoona 4 ja 12. Rajajääkärikomppania. Näin muodostui Taisteluosasto JR 4, jonka tukipatteristona toimi Kenttätykistörykmentti 11. I patteristo majuri Holger Kraemerin johdolla. JR 4 lohkolla sotatoimet alkoivat kolmen tiedustelupartion ylitettyä valtakunnan rajan. Ensimmäinen taistelutehtävä Meidän pataljoonamme siirrettiin Virolahdelle ja ensimmäinen tehtävämme oli tehdä väkivaltainen tiedusteluretki Paation saarelle. Tehtävää hankaloitti se, että meiltä puuttui kokonaan vesistökalusto. Hiukan tietysti ihmettelimme annettua tehtävää, mutta rykmentin huoltopäällikkö kapteeni Bengt Auer oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin. Hän keräsi kaikessa hiljaisuudessa Haminan seudun kalastajilta ja huvilan omistajilta soutuveneitä käyttöömme kertoo Wuorenheimo tapahtumien alkuvaiheista. Vänrikki Jussi Eräsen iskuosasto lähti soutaen kohti Paation saarta, mutta tehtävä sai pian vakavan käänteen. Lähdin miesteni kanssa toiselle saarelle tarkoituksena antaa tarvittaessa tulitukea, kun huomasimme vihollisen tähystystornien luukkujen aukeavan ja sulkeutuvan. Vastassa ei ollutkaan tyhjyyttä, vaan tosi kysymyksessä. Paikalla ajaa vihollisen moottoritykkivene, joka avaa tulen. Olin asettanut komppanian panssaritorjuntajoukkueen salmikapeikkoon ja he onnistuivat torjumaan veneen yritykset. Samalla ryssä avaa kuitenkin rannalta tulen kaikilla mahdollisilla aseilla tykistö mukaan lukien ja Eräsen joukkue joutuu käytännössä uimaan kuvailee Wuorenheimo onnettomasti valmisteltua tiedusteluretkeä. Muutamat miehet onnistuvat vielä soutamaan takaisin, mutta valtaosa joukosta pelastautuu uimalla läheisille saarille. Lääkintähuolto saa Wuorenheimolta kiitosta: Rykmentin lääkäri, lääkintäkapteeni Heikki Savolainen järjesti jokaiselle naarmunkin saaneelle miehelle välittömästi lääkintähuollon mantereen puolella. Onnea oli paljon matkassa, sillä operaatiossa ei tietääkseni tullut henkilötappioita. Kohti Karjalan Kannasta Rykmentin toisetkin tiedusteluosastot joutuivat kosketuksiin vihollisen kanssa,

5 eikä tappioltakaan vältytty. Vastassa oli hyvin koulutettuja rajajoukkoja, jotka olivat vahvasti varustetuissa asemissa. Ensimmäisten taisteluiden jälkeen rykmentti ryhmittyi puolustukseen, kunnes ensimmäiselle ja toiselle pataljoonalle tuli 6.7. käsky siirtyä pohjoisemmaksi. Wuorenheimo kertaa alkuvaiheita: Kevyeksi polkupyöräpataljoonaksi muokattu ensimmäinen pataljoonamme oli sijoitettuna jonnekin Joutsenon suunnalle. Minun konekiväärikomppaniani toimi osana Taisteluosasto Pataa, jonka komentajana toimi majuri Viisterä. Taisteluosaston vahvuus oli lähes 700 miestä. Meidän tarkoituksenamme oli puskea Pukalusjärven paikkeilta Viipuriin päin. Sieltä ei kuitenkaan vahvan puolustuksen takia päästy läpi, niinpä tehtiin uusi yritys Konnun aukeilla Peron ja Suur-Peron suuntaan. Vihollisen ankarasta tykistötulesta johtuen aukeilla tehdyt läpimurtoyritykset eivät johtaneet paikallisesta menestyksestä huolimatta toivottuun lopputulokseen ja meitä ryhdyttiin vetämään taaksepäin lepoon. JR 4 iski heinäkuusta 1941 lähtien Karjalan Kannaksella kolmella eri suunnalla. Alkuhankaluuksien jälkeen eteneminen sujui ripeästi, vaikka oman tykistön tulitukea oli harvemmin saatavilla. Meidän tarkoituksena oli kaiketi työntyä aina Leningradin porteille ja tätä varten ryhdyttiin tiedustelutoimiin Valkeasaaren ja Ruostekanavan suunnalla. Jostain syystä asiasta ei tullut mitään. Kolmas pataljoonamme oli Viipurin alueella ja ensimmäinen pataljoonamme pyöräili jo jossain Kurkijoella. Sitten tuli määräys marssia Perkjärvelle ja niinpä käännettiin selkä Leningradille. Uuden annetun käskyn mukaan tehtäväksi tuli nyt Itä-Karjalan valtaus kertoo Wuorenheimo. Huollon osuus saa kiitosta Punamustarykmentin historiikissa: Huollon etevälle järjestelylle (kapteeni Auer lääkintäkapteeni Savolainen) on annettava erityinen tunnustus. Kertaakaan ei tapahtunut, että toiminta olisi häiriintynyt huollon järjestelyjen puutteellisuudesta. Taisteluja Maaselän Kannaksella suomalaissyntyinen ja huhujen mukaan Suomessa rajavartiossa upseerin koulutuksen saanut mies. Ilmeisesti tämä puna-armeijan everstiksi tituleerattu herra Valli oli suomalainen, koska hän yritti häiritä meidän etenemistämme oikeaoppisilla sivustaiskuilla. Eteneminen jatkui kohti Seesjärven eteläkärkeä, jossa rykmentti jälleen jakaantuu. Ensimmäinen pataljoona kääntyi itään johtavalle rantatielle tavoitteena Suurlahti, jonne tuli mm. Muurmanskin radan pistoraide. Me taas jatkoimme Seesjärven länsirantaa pitkin kohti pohjoista. Siellä vähän oteltiinkin Paateneen kylän tienoilla, kunnes vastaan tuli jostakin irrotettu vihollisen rajavartiorykmentti. Siinä jouduttiin kovaan taisteluun ammattisotilaita vastaan ja hyökkäyksemme pysähtyi kertoo Wuorenheimo. Päämajan tasolla oli tehty päätös suunnata alueelle kokonaan uusia joukkoja ja paikalle ryhmittyi eversti Tähtisen komentama JR 25. He ottivat rintamavastuun ja me lähdimme ensimmäisen pataljoonamme perään kohti itää. Ensimmäisen pataljoonan tien suunnassa etenevät joukot olivat vaarassa joutua mottiin. Miehet olivat tosi kuumassa paikassa sitoen taisteluun suuren joukon vihollisia. Me onnistuimme koukkaamaan alueen eteläpuolelta suoraan ryssän sivustaan ja niin he alkoivat vetäytyä. Koukkausta jatkettiin, vaikka liikkuminen talven tultua oli kaluston puutteen takia jokseenkin hankalaa. Huoltopäällikkö Hynninen onnistui taikomaan jostakin ahkioita lisää ja muutamia rekiä. Tähän astihan oli tultu kärrypeleillä. Nyt saatiin kalustokin liikkumaan mukavammin ja etenemistä voitiin jatkaa muistelee Wuorenheimo. Haasteena haavoittuneiden evakuointi Itä-Karjalan olematon tiestö, hankala maasto ja kaluston puute aiheutti monia ongelmia eteneville joukoille. Tulitukea hyökkäyskärjelle. Kaluston siirrot nopeasti liikkuvassa sodankäynnissä vaatii miehiltä hyvää fyysistä kuntoa. Lääkintähuolto joutui venymään äärimmilleen, sillä haavoittuneiden evakuoinnista ei haluttu tinkiä. Wuorenheimo muistaa vaikeuksia: Määrävahvuudet olivat aika pieniä ja lääkintäaliupseereista oli pulaa. Kyllä haavoittuneet pyrittiin sitomaan heti paikan päällä ja vaikeammin haavoittuneet lähtivät kannossa taaksepäin. Aluksi kantaen rekitielle ja sieltä edelleen hevoskuljetuksella talvitielle asti, josta haavoittuneet saatiin ajoneuvokuljetuksiin. Lääkintähuolto pystyi seuraamaan kärkeä hämmästyttävän hyvin ja lääkäritkin toimivat melko edessä. Etenimme sen verran leveänä kiilana, että lääkintähuolto pystyi järjestämään toimintansa tehokkaasti huomioiden eri etenemissuunnat. Eräs episodi on jäänyt Wuorenheimon mieleen: Saimme vangiksi pari punaarmeijaan mobilisoitua virolaista. Toinen oli mainetta saavuttanut painija Palusalu, joka hiljattain nousi jälleen julkisuuteen Pronssisoturipatsaan tapahtumien myötä. Hänen kaverinsa oli haavoittunut ja saatoimme miehet JSP:lle. Paikalla JR 4 siirrettiin junakuljetuksilla 8. Divisioonan mukana Itä-Karjalaan, jossa ryhdyttiin nopeasti toteuttamaan annettua tehtävää. Wuorenheimo kuvaa uuden vaiheen alkuhetkiä: Purimme kuljetuksen Suojärven asemalla ja lähdimme uuden tehtävämme mukaisesti liikkeelle. Siirtymiset tehtiin useasti öiseen aikaan, eikä vihollinen häirinnyt meitä paljoakaan. Saavuimme aika mukavasti Kostamuksen liepeille ja huoltokin pelasi. Suurin huoli oli saada muonitus toimimaan, koska kärki liikkui erittäin ripeästi. Pysähdyimme vasta Porajärvellä, emmekä kohdanneet muutamaa hajanaista selkkausta lukuun ottamatta vastarintaa. Saimme kuulla, että vastassamme on Täydennysten vienti korpeen vaatii kekseliäisyyttä. 5

6 Hän oli kuullut Viisterältä saamastamme uudesta koukkauskäskystä ja tuli kysymään minulta montako konekivääriä aion ottaa mukaan. Kuultuaan vastaukseni hän totesi aseita olevan puolet liikaa. Miehille runsaasti ammusvöitä ja -laatikoita kantoon ja vähemmän aseita. Näin sain ensimmäisen opetukseni liikkuvasta sodankäynnistä. Aseiden määrä ei ratkaise, vaan a-tarvikkeiden riittävyys. Nordgren taisi vaikuttaa myös siihen, että saimme myöhemmin konekivääreihimme kevyemmät jalustat. Taudit joukkojen uhkana Haavoittuneiden evakuointi etulinjasta on vaarallista ja haastavaa. Nyt ollaan jo paremmalla puolella, matka jatkohoitoon on alkamassa. oli rykmenttimme lääkäri Heikki Savolainen, joka oli itsekin voittanut kultaa Lontoon olympialaisissa. Näin kaksi entuudestaan tuttua kultamitalistia tapasi todella erikoisissa olosuhteissa. Uudet opit käyttöön Ripeä eteneminen ja jatkuva liike hyökkäysvaiheessa poikkesi sotakoulujemme perinteisistä opeista ja taktiikkakuvioista. Pitkiksi venyvät etäisyydet olivat jo sinänsä haasteellisia ja usein jouduttiin turvautumaan aivan uusiin sovellutuksiin ja käytäntöihin. Wuorenheimo valaisee asiaa pienellä esimerkillä: Everstiluutnantti Nordgren, joka oli Sotakorkeakoulun taktiikan opettaja ja nyt rykmenttimme komentaja, piti huolta meistä. (Everstiluutnantti Valter Nordgren, Mannerheim-ristin ritari n:o 60. Toim. huom.) Lääkintälottien ja sairaanhoitajien uhrautuva työpanos mahdollisti lääkintähuollon onnistuneen toteutuksen. Vihollisen ohella erilaiset taudit ja epidemiat saattoivat vähentää joukkojen iskukykyä merkittävässä määrin. Hygieniasta, terveydenhuollosta ja elintarvikkeiden laadusta pyrittiin pitämään kiinni äärimmäisen vaativissa oloissa. Vallatuilla alueilla kerrottiin myrkytetyistä kaivoista. Meillä oli muutakin tietoa. Hevonen ei kuulemma juo saastunutta vettä ja niinpä seurasimme niiden esimerkkiä. Jos hevonen joi lähteestä tai suonlaidasta, niin kelpasi se sitten meillekin. Joskus saattoi iskeä jonkinlainen ripuliaalto, jonka syy oli useimmiten puutteelliset pesumahdollisuudet ymmärrettävistä syistä. Riut ja kusikuopat kyllä tarkastettiin säännöllisesti kertoo Wuorenheimo. Lomille pääsykin saattoi tyssätä jos komennustodistuksessa ei ollut merkitään tehdystä täitarkastuksesta. Wuorenheimon mukaan asiassa oltiin hyvin tiukkoja: Aunuksen suunnassa oli komedanttina kuuluisa rangaistuskomppanian päällikkö luutnantti Kartano. Sehän oli niin saakelin kova äijä, että täitarkastuksen ajankohta merkittiin komennustodistukseen kellon ajan tarkkuudella. Varusteiden pesu ja huolto oli luonnollisesti ongelmallista, siinäkin oli vain sopeuduttava vallitseviin olosuhteisiin. 6

7 Wuorenheimon mukaan oma taiteilunsa: Meillähän oli varusmiespataljoona ja miehet olivat eri puolilta Suomea. Minullakin oli ukkoja 27 sotilaspiirin alueelta, joten kuljetus kotiseudulle saattoi olla erittäin hankala järjestää. Sota jatkuu Lapissa Lihanleikkuu paukkupakkasilla vaatii raakaa voimaa. Välirauhan solmimisen jälkeen Wuorenheimon sotataival jatkui vielä Lapissa. Aluksi jouduin hakeutumaan Tilkkaan, koska minulla oli sirpaleita jalassa, enkä saanut enää saapasta jalkaan tai jalasta pois. Tilkassa oli meidän kolmannen pataljoonamme lääkäri Kulhia, joka riemastui nähdessään jalkani kunnon. Koteloitumaan jätetyt sirpaleet eivät olleetkaan koteloituneet, vaan ne piti poistaa. Syykin selvisi leikkauksessa. Rauta ja nikkeli koteloituvat, mutta kuparisirpaleet eivät. Niin sitten matkani jatkui hieman keskenkuntoisena kohti uusia tehtäviä pohjoisessa Päämääränä Syväri Kalustopuutteet hankaloittivat siirtymisiä. Ahkiossa kulkee raskaampikin taakka. JR 4 m määrättiin ottamaan rintamavastuu toukokuussa 1942 Syvärin alueella saksalaisen JR 307:n lohkolla. Vaihdot toteutettiin toukokuuta ongelmitta. Wuorenheimo sai kesällä siirron raskaan kranaatinheitinkomppanian päälliköksi. Syvärin rannoilla käytiin perinteistä asemasotaa. Kaivoimme kunnon korsut ja juoksuhaudat vuorattiin. Se oli hiukan ongelmallista, koska kun Syväri rupesi pullistelemaan, niin korsut ja taisteluhaudat täyttyivät vedellä. Vangin sieppausta harjoitettiin vaihtelevalla menestyksellä puolin ja toisin kuvailee Wuorenheimo asemasota vaihetta. Lomatkin pyörivät suhteellisen normaalisti, vaikka niiden järjestelyissä oli Eversti Ossian Wuorenheimo kotonaan Lauttasaaressa syyskuussa Lähde: Eversti Ossian Wuorenheimon haastattelu, Punamustarykmentti kolmella kannaksella, Ecapaino Lahti Eversti Ossian Wuorenheimo Konekivääri asemassa siellä jossakin. Pelotussarjoja ei roiskittu, sillä a-tarvikkeiden riittävyys oli jatkuva haaste. Varusm SVK 38-39, RUK 39, KadK , Kompp pääll 4 Pr 41, Nuor ups JR 61 Karj kann 40, Kompp pääll JR4 Karj kann 41, Itä-K Maaselkä 41-42, Aunus 42-44, JR 8 pohj.rint. 45. Haav 44 7

8 Patterimme idässä tykkimiesten sota itärintamalla Teksti: Ferry Haidnerin päiväkirja, kuvat: Haidnerin albumi Nämä rivit on omistettu niille meidän kuolleille ja kadonneille tovereillemme, jotka ovat taisteluissa kunniakkaasti kaatuneet, kuolleet sairaalassa tai kotiseudullaan, ja niille, jotka ovat kadonneet mahdottomissa kohtaloissa, tuntemattomien etäisyyksien päässä. Ne omistetaan myös eloon jääneille, jotta he eivät koskaan unohtaisi, miten raskaita toisen maailmansodan katkerat vuodet ovat olleet meille kaikille. Sodan kohtalo heitti meidät patterimme mukana äärettömän kauas Venäjälle; johdatti meidät aluksi voitosta voittoon, heittääkseen sitten meidät yhä syvemmälle pelottavaan epätoivoon. Mieletön sota on vaatinut suunnattomia uhreja ja tuhonnut ihmisten ja omaisuuksien mittaamattomia arvoja. Ja kun nyt tänään, kun kaikkialla seisomme raunioiden keskellä, niin meidän on niin kauan, kuin elämme oltava varoituksena paluusta tapahtuneeseen. Siksi kuvaukset ponnisteluistamme idässä ei ole mitään sodan ihannointia. Kuvaukset tahtovat ainoastaan muutamin sanoin kertoa totuudenmukaisesti, mitä olemme kokeneet ja tunteneet, sillä armoton käsky pakotti meidät puolustautumaan ase kädessä. Tämä kertomus langettaa ainoastaan oikean tuomion päällemme, ja kukaan ei voi vetäytyä pois siitä tuomiosta. Olemme täyttäneet velvollisuutemme, koska meidän oli niin tehtävä! Kuitenkin yli kaiken valaisevana symbolina on esimerkillinen toveruus, joka sitoi meidät yhteen niinä pahoina päivinä ja toivottomissa tilanteissa yhteen kuin myös päättyneen sodan harvoina kauniina päi- Haidner (toinen oik.) ennen Venäjän retkeä. 8 vinä. Siksi nämä rivit ovat samalla myös tämän toveruuden airut. Nämä pahimpina aikoina luodut lujat siteet ovat kestäneet sodan loppuun asti. Ne kestävät vastaisuudessakin, kunnes elämämme on sammunut. Kaatuneille ja kadonneille tovereillemme tahdomme pystyttää sydämiimme pysyvän muistomerkin uskollisuudelle. Siksi nämä muistosanat älkööt olko mikään päätös, vaan uuden elämän alku. Ferry Haidner Elokuun lopulla 1940, Sotaretki itään, Hyvästi Saarburg Viimeisinä elokuun päivinä vuonna 1940 syntyi näkemys, että oleskelumme Lothringenissä oli päättymässä. Monet rakkaat muistot Saaren äärellä olevasta pikku kaupungista palautuivat kaikkien mieleen, kun meidän piti lähteä täyttämään uutta käskyä. Paikan vaihto tuli aivan odottamatta ja synnytti hieman huolta, koska suuri osa patterin henkilöstöstä oli lomalla. Kuitenkin lopulta kaikki sujui hyvin ja patteri kyettiin varustamaan määrävahvuiseksi. Varsinaisesta päämäärästä ei kenelläkään ollut tietoa. Sotilaalliset syyt edellyttivät asian salaamista. Hyvin haluttomasti lähdimme Saaburgista, koska selittämätön tunne sanoi, että kaikki mitä nyt on odotettavissa, on raskaampaa kuin kaikki tähänastinen, mutta kukapa kysyi meidän mielipidettämme. Syyskuun alussa 1940, Schlesiassa, Louisdorf ja Lorenzberg Monien junan vaihtojen jälkeen matka epävarmuudessa patterille tiedotet- Ferry Haidner Krinitsassa Puolassa. tiin matkan aikana aina vain seuraava marssin tavoite - päättyi vihdoin Strehlen piiriin Schlesiassa, jossa patteri jaettiin kahtia, kahteen vierekkäiseen kylään:louisdorfiin ja Lorenzbergiin Muutamia päiviä saapumisemme jälkeen aloitettiin jo joukkojen suurehko uudelleen ryhmittäminen. Patteristosta irrotettiin 8. patteri kokonaisuudessaan ja liitettiin juuri perustettuun divisioonaan. Meidän patteristamme ja 9. patterista irrotettiin kolmasosa väkeä, joka liitettiin uuteen, vastaperustettuun 8. patteriin. Jokaisessa yksikössä puuttuva kolmannes täydennettiin uusin miehistösiirroin kotirintaman täydennysjoukoista. Teimme tästä menettelystä omat johtopäätöksemme; huolimatta johdon oikeista tarkoitusperistä hapuiltiin. Käskyissä, joita meille luettiin, kerrottiin, että Schlesiaan siirron peruste oli ainoastaan huollollistekniset syyt, koska Schlesiassa joukko voidaan huoltaa paremmin kuin Ranskassa. Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta, kuin toist aiseksi hyväksyä tämä perustelu. Syyskuun puolivälistä kuun loppuun Englantilaiset voimistivat syyskuussa ilmahyökkäyksiään Saksan kaupunkeihin. Mm. he hyökkäsivät syyskuun 21. päivän vastaisena yönä Heidelbrgiin ja pommittivat myös ihanaa Bruchsalin barokkilinnaa, jota me sattumalta saatoimme ihmetellä oleskellessamme Gochsheimissa. Nämä hyökkäykset oli-

9 vat kosto Saksan ilmavoimien hyökkäyksistä tosin: suurempia kuin saksalaiset olivat tehneet Englantiin. Schlesiassa olomme ensimmäisen jakson aikana satoi lähes joka päivä. Sateiden aikana syntyivät myös ensimmäiset syksyiset ajatukset. Meille olivat täysin käsittämättömiä Schlesian sosiaaliset olosuhteet, ennen kaikkea maalaisväestön, jota tilanomistajat kammottavasti riistivät. Syyskuun 27. päivänä maailma sai kuulla kolmen vallan sopimuksesta: Saksan, Italian ja Japanin. Meille itsellemme tämä päivä oli sen vuoksi merkityksellinen, että saimme 22 uutta toveria kotirintamalta. Suuri osa heistä oli vanhempaa ikäluokkaa, joka vasta äskettäin oli kutsuttu palvelukseen. Ja vielä muutoksista patteristossamme: muutokset saivat meidät osittain apealle, osittain iloiselle mielelle. Majuri Kühlmann, patteristomme komentaja, jätti patteriston. Hänen paikkansa patteriston komentajana otti meidän päällikkömme, kapteeni Möller. Hyvin ikävissämme koimme arvostamammne patterinpäällikkömme eron, vaikka iloitsimmekin, että hänestä tuli patteristomme komentaja. Hän oli ollut koko läntisen sotaretken ajan paras toveri. Väliaikaiseksi patterimme päälliköksi tuli yliluutnantti Butz. Kuitenkin jo 29. syyskuuta yliluutnantti Butz siirrettin Jüterborgiin tykistökouluun. Meidän uudeksi päälliköksemme tuli luunantti Pammler, nuori ja komea upseeri, joka pian sai kaikki sympatiat lokakuuta 1940 Muutokset patteristossamme tulivat keskusteluissa kaiken aikaa puheeksi. Välillä satoi taukoamatta ja me vajosimme liejuun. Lokakuun alussa vedettiin taistelujoukoista pois vuosi-ikäluokka 1907 ja sitä vanhemmat ja siirrettiin divisioonan selustaan, mikä tarkoitti, että joukkoa nuorennettiin ja saatettiin taistelukykyisemmäksi. Seurasimme tätä kaikkea sekavin tuntein. Mikä todella koettiin ikävänä asiana, ilmeni meidän hyvän toveruutemme häiriönä. Vanhemmat toverit lähtivät myös hyvin vastahakoisesti pois patterista. Sotilaskohtalo! Ennen, kun heidän piti lähteä, meitä yhdisti vielä lähtöillallinen, jota vietettiin Gasthaus Reiheltissä Louisdorfissa, mutta siellä ei tahtonut oikein syntyä enää oikeaa kunnon tunnelmaa. Lokakuun 4. päivnä saapui jälleen patteriin 27 uutta täydennysmiestä. Hitlerillä ja Mussolinilla oli samana päivänä tapaaminen Brennerissä. Huhut koko patteriston siirtämisestä Neisselle putkahtivat esiin, mikä jatkossa osoittautui todeksi. Lokakuun 15. päivänä siirtymisen piti tapahtua. Me toivoimme vapautuvamme köyhien kylien yksitoikkoisudesta. Pian kaikki olivat matkakuumeessa ja me iloitsimme jo kovasti uudesta sijoituspaikasta. 13. lokakuuta kuulimme radiosta, että Saksan joukot ovat marssineet Romaniaan. Seuraavana päivänä pakkasimme koko päivän ja saatoimme patterin Päällystöä. marssivalmiiksi. Yksikään tovereista ei surrut lähtöä Louisdorfista ja Lorenzbergistä, joissa oli ollut niin paljon lokaa ja vähän iloa. Tämän siirron aikana meille tuli jälleen mieleen, että olemme kuin mustalaisia: missään tuskin olimme pitkään, kun taas meillä oli jälleen lähtö edessä tuntemattomaan paikkaan lokakuuta 1940, Neisse Varhain kello kuusi 15. lokakuuta marssimme Lorenzbergistä kohti Neissea. Oli aurinkoinen syyspäivä. Mitä edemmäksi kohti etelää tulimme, sitä kauniimmaksi tulivat maisemat. Luotisuoran asvalttitien vasemmalta ja oikealta puolelta meitä tervehtivät somat kylät. Seutu muistutti suuresti Lothringenin ja Pohjois-Ranskan maisemia. Itse Neisse teki meihin heti aluksi hyvän vaikutelman. Kaunis yläschlesialainen kaupunki tarjosi meille seuraaviksi kuukausiksi vieraanvaraisen majoituksen. Kun meidän on lähdettävä myös täältä, jäävät sieltä viimeiset kauniit muistot ennen suurta kammottavaa draamaa idästä takaisin. Sodan alkuvaiheen kevyempää panssarikalustoa. Koko patteristo majoitettiin kaupungin reunalla sijaitsevaan, äskettäin valmistuneeseen Clausewitz- kasarmiin. Koska kasarmille oli majoittettu väliaikaisesti vielä toisia joukkoja, niin patteri majoitettiin väliaikaiseti erään majatalon kahteen saliin. Toimisto oli Hitler- Jugendin talossa. Lokakuun 16. päivänä patterimme sai jälleen uuden päällikön. Luutnantti Getzenistä, vanhasta itävaltalaisesta sotilaasta, tuli tästä hetkestä alkaen johtajamme. Kun hänestäkin seuraavien raskaiden kuukausien aikana myös tuli meille mitä parhain ase- toveri, niin hän vain täten jatkoi Möllerin perinnettä. Näin hänkin osoitti täten, että itävaltalainen tapa kouluttaa sopi meille paremmin kuin korostetun sotillaallinen koulutus. Myös luutnantti Pammler jäi myös patteriimme, ja hänestä tuli patteriupseeri. Seuraavana päivänä 41 nuorta alokasta tuli meille saadakseen patterissamme eruskoulutuksen. Samana päivänä meitä ilahdutti käsky, jonka mukaan jokainen saisi vielä kerran käydä huhtikuuhun 1941 mennessä kotonaan kolmen viikon lomalla. Niin iloisesti kuin tämä ilmoi- 9

10 Vetinen reitti. 10 tus otettiin vastaan, niin samalla aavistimme, että edessämme olivat suuret tapahtumat. Patterin koulutus alkoi tehokkaasti luoden patterista entistä iskukykyisemmän joukon. Vapaa-aikana käytimme hyväksi vauraan kaupungin tarjoamaa huvielämää. Neissessa ja sen ympäristössä vilisi sotilaita. Väestö oli hyvin vieraanvaraista ja helposti ystävystyvää. Ensimmäisen lumisateen saimme 26. lokakuuta. Kolme päivää myöhemmin sota alkoi Balkanilla. Kreikka asettui yksiselitteisesti Englannin puolelle. Italia lähetti nootin Kreikan hallitukselle ja marssi sitten Kreikkaan. Seurasimme erittäin innokkaasti tätä kehitystä, mutta emme kyenneet muodostamaan lähemmistä asiayhteyksistä mitään oikeaa kuvaa. 30. lokakuuta jätti 17 vanhaa ja luotettavaa asetoveria patterin, koska heidät määrättiin ammattimiehinä talvikuukausien ajaksi sotavarustusteollisuuden käyttöön marraskuuta 1940 rykmenttimme komentaja, eversti Scholz, tarkasti 2. marraskuuta patterimme. Se oli tavanomainen yleistarkastus. Kaikki tyydytti komentajaa. 7. marraskuuta Amerikka valitsi 4 miljoonan äänen enemmistöllä presidentiksi Rooseweltin. Tarkalleen vuosi sitten olimme saaneet tulikasteen Hochstellerhofissa, Pfalzissa. Aivan yllättäen 8. marraskuuta divisioonan komentaja, kenraaliluutnantti Theisen, ilmestyi tarkastuskäynnille. Siitä huolimatta, että tarkastuskäynti tuli ennalta ilmoittamatta, niin se ei aiheuttanut mitään harmia, vaan kaikkien esimiestemme naama loisti tyytyväisyyttä ja saimme osaksemme pelkkää ylistystä. Kuten aina rauhallisina hetkinä, putkahti myös Neissessa säännöllisin väliajoin mitä mahdottomimpia huussihuhuja tai hevostoimiston uutisia. Kohta ei ollut Euroopassa enää ainuttakaan maata, joihin me näiden huhujen mukaan emme olisi tulossa. 10. marraskuuta maailma koki suuren sensaation: Venäjän ulkoministeri Molotov oli saapunut Berliiniin, ja hänet oli otettu seurueineen juhlallisesti vastaan. Koko maailma hengähti silmin nähden helpottuneesti kuultuaan tämän uutisen. Kun Saksa ja Venäjä olivat päässeet yhteisymmärrykseen, niin kaikki paineet, jotka viime viikkoina olivat meitä painaneet, olivat poissa. Kuitenkin aivan liian pian seurasi kammottava herääminen. Molotov oli jo 15. marraskuuta aivan yllättäen lähtenyt Berliinistä. Virallinen tiedonanto kertoi kyllä sopusoinnusta, mutta me näimme asiat niin, kuin ne myöhemmin valitettavasti toteutuivat. Saksan viimeinen mahdollisuus oli menetetty. Siitä hetkestä lähtien meidän vihollisemme idässä oli jättimäisen suuri ja uhkaava Venäjä marraskuuta 1940 Englannin ilmavoimat oli muutama päivä sitten pommittanut raskaasti Münchenia. 16. marraskuuta kerrottiin radiossa saksalaisen pommituslentueen aiheuttaneen tuhoa englantilaisessa Coventryn kaupungissa. Näiden harmaiden marraskuun päivien aikana kävi koko joukko huomattavia diplomaatteja Berliiniissä, ja poliittisen jännityken kohotessa yhä enemmän, meidän koulutuksemme eteni vanhojen nuottien mukaan. 20. marraskuuta liittyi Unkari kolmen vallan sopimukseen. Neuvostoliiton vastainen rintama vahvistui hetki hetkeltä. Unkaria seurasi Romania, joka niinikään liittyi kolmen vallan sopimukseen. Kohta sen jälkeen myös Slovakia. Sillä aikaa meidän ilmavoimamme pommitti taukoamatta Englantia ja lisäsi yhä enemmän näitä hyökkäyksiä. Osa vanhasta henkilöstöstä ja alokkaista lähti 28. marraskuuta harjoitusammuntoihin joukkojen harjoitusalueelle Neuhammeriin Breslauhun joulukuuta 1940 Joulukuun ensimmäisinä päivinä oli jo kovia pakkasia. Asetoverimme palasivat sen vuoksi täysin kohmettuneina 3. joulukuuta Neuhammerista. Barbara-päivää, 4. joulukuuta, vietimme seuraavana päivänä. Majatalon suureen saliin, Vaakunasaliin, koko patteri oli kokoontunut Pyhän Barbaran, tykistön suojeluspyhimyksen, kunniaksi. Päivää juhlistaaksemme teurastimme toisen niistä kahdesta siasta, joita olimme jo kotvan aikaa ruokkineet. Miellyttävä hetki yhdisti koko joukkomme. Ilmoitettu kolmen viikon loma oli tosiasiasiallisesti toteutumassa, ja 8. joulukuuta matkasivat ensimmäiset lomalaiset kotiseudulle. Lähimmästä tulevaisuudestamme olimme täysin tietämättömiä. Kuitenkin päättyi tämäkin vuosi ilman että odotettu ratkaisu olisi tapahtunut: Päinvastoin tilanne oli joulukuun viimeisinä päivinä täysin epäselvä, ainakin siltä meistä näytti joulukuuta 1940 Joulu saapui, ja ne toverit, joilla ei ollut onnea päästä lomalle, viettivät sitä viihtyisästi. Sodan tässä tilanteessa huolto toimi vielä rauhanomaisesti, niinpä Schlesiaan tuli joululahjapaketteja kotoa jälleen runsaasti. Vaakunasalissa järjestettiin 23. joulukuuta patterin joulujuhla, joka sujui hyvin kauniisti. Se oli viimeinen tällainen rahanomainen joulu, ennen kuin armoton sota ajoi meidät itään. Uudenvuoden aattona juhlamieltä oli runsaasti, mutta vuoden vaihtuessa tunnelma oli selvästi laskenut. Ajatukset palautuivat vuoden päähän, jolloin olimme etumaastossa Weswallissa. Edessämme oli silloin ranskalaisten mahtava linnoitusasema Maginot-linja. Rintama oli jäässä ja luminen eikä kenellekään meistä ollut selkeää kuvaa, miten sodan jatkuminen etenesi. Moni meidän silloisista asetovereistamme oli vuoden 1941 alussa toisissa tehtävissä kuin vuotta aikaisemmin. Kohtalomme lujitti kuitenkin entisestäänkin uskollista toveruuttamme kaiken kestäväksi. Aloitimme iloisin toivein tulevan vuoden, jolta toivoimme voittoa ja paluuta kotiin. Tulikin toisenlaisia jouluja ja katkerampia uuden vuoden aattoja kuin vuonna Kaikki kävi toisin, kuin olimme ajatelleet. 31. tammikuuta 1941 Alokkaillemme, jotka tähän asti olivat majoittuneet majataloihin, saatoimme jo joulukuussa osoittaa puuparakit, jotka me itse pystytimme. Tammikuussa saatoimme kuitenkin sentään muuttaa meille alun perin suunnitellulle Clausewitz-kasarmiin, johon voitiin majoittaa koko yksikkö. Majoitus oli siellä erittäin hyvä, koska kasarmi oli suunniteltu hyvin nykyaikaiseksi. Kasarmi soveltui jatko-opetusta varten myös merkittävästi

11 paremmin kuin pelkkä ajoitusasuntola. Tammikuussa ei tapahtunut mitään erikoista. Talvi Schlesiassa oli hyvin ankara ja saimme tuntea henkäyksen idän kylmyydestä. Patteri osoitti pystyvänsa toimimaan hyvin yhteisönä, koska meidän nuoremme sopeutuivat toveripiiriin nopeasti ja heidät otettiin hyvin iloisesti vastaan. Mitä aikomuksia meidän suhteemme olikin, emme vieläkään tieneet mitään. Ainoastaan arvelut puhututtivat. Mitä pitemmälle vuodessa edettiin, sitä enemmän yleistyivät mielipiteet, että Venäjän kanssa ei kaikki suju hyvin helmikuuta 1941 Myöskään helmikuulla ei tapahtunut mitään erikoisempaa. Ilmataistelu Englantia vastaan jatkui. Jonkin verran huolestuneina seurasimme vihollisen yhä voimistuvia ilmahyökkäyksiä valtakuntamme alueelle. Muuten koulutus jatkui erään tietyn suunnitelman mukaan, ja me vanhat jänikset tiesimme tarkkaan, että sillä oli vain tietty päämäärä. Patteri oli helmikuun loppuun mennessä perinpohjaisesti koulutettu ja taistelukykyinen. 1. maalis- 2. huhtikuuta 1941 Maaliskuun ensimmäisenä päivänä tuli käsky suurehkosta marssi- ja taisteluharjoituksesta, joka pantiin toimeen joukkojen harjoitusalueella Wischaussa Brünnissa. Niin nopeasti kuin mahdollista varustauduttiin tähän marssiin. Oli vielä suhteellisen kylmää, kun patterin pääosa lähti Neissesta. Kasarmiin jäi pieni määrä hevosia ja muutama mies. Tämä harjoitus oli koko tähänastisen koulutuksen päätös. Kun patterimme palasi takaisin, oli jo varmaa, että olomme kauniissa Neissessa oli ohi. Koko divisioona siirtyi jalkamarssilla portaittain Puolaan. Nyt tiesimme, että meidän seuraava tehtävämme oli idässä. Raskain sydämin mukauduimme tähän tosiasiaan. Nämä pari kuukautta Schlesiassa olivat viimeiset kauniit muistot, ennen kuin päättymättömät idän taipaleet nielivät ja murskasivat meidät. Kun meillä yhä vieläkään ei ollut minkäänlaista käsitystä, mikä meitä odotti, niin tiesimme kuitenkin jo kurjuudesta, joka meitä kohtasi. Sotilailla oli vain vähän aikaa vaipua omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa: Koska käsky oli ja velvollisuus totella. Oma persoonallinen minä oli unohdettava. Kaikki perustui sellaiseen järjestelmään, että olimme vain pelkkiä numeroita. 3. huhtikuuta toukokuun alku 1941, marssi itään, Puolaan Lipnica Dolna Ihanat päivät Neissessa olivat siis ohi. Marssimme itään alkoi epävarmuudessa 3. huhtikuuta Kuitenkaan kenestäkään ei voinut huomata, mitä hän ajatteli ja miltä hänestä tuntui. Luja toveruus sitoi meidät yhteen, ja moneen asiaan suhtauduttiin sen vuoksi helpommin, Tässä vaiheessa kollegoita vielä naurattaa. tosiasia edellytti. Joka päivä vahvistui vakaumuksemme, että olimme marssimassa kohti suurta ratkaisua: voittoa tai tappiota. Silloin uskoimme vielä ehdottomaan voittoon. Ratiboriin tullessamme jätimme kotimaamme kamaran ja olimme nyt kenraalikuvernementissä. Ensimmäisen kerran astuimme Puolan maaperälle. Seutu, jonka läpi kuljimme, oli yhä vielä vaurasta seutua, myös tiet oli hyvin rakennettu ja osa jopa päällystetty asvaltilla. Tavoittettain häiriöttä jatkui marssimme yhä kohti itää. Ensimmäinen valmiusasemamme oli Neu-Sandez, josta luoteeseen jäimme hetkeksi aikaa. Marssimme aikana saimme kuulla uutisen Balkanille alkaneesta sotaretkestä. Sota laajeni laajenemistaan. Venäjä asettautui samalla näyttävästi asemiin Saksaa vastaan ja osoitti maailmalle ja meille, mihin tulevaisuus johtaa. Viikon jalkamarssin jälkeen, osittain matkalle sattui vielä satunnaisia lumikuuroja, olimme saapuneet ensimmäiseen tavoitteeseen. Patteriston esikunta ja esikuntapatteri asettuivat Lipnica Murowana - kylään, kun meidät taasen majoitettiin Lipnica Dolnaan, josta etelään Rajbrotissa oli 8. patteri ja 9. patteri meistä itään Tworkowassa. Kaikkien yksiköiden valmisteluosastot olivat lähteneet Neissesta viikkoa aikaisemmin ja olivat valmistelleet majoituksen. Osa henkilöstöstämme majoitettiin kouluun, toiset yksityismajoituksiin. Tämä ensimmäinen majoittuminen osoitti meille oikein varmasti, mikä meitä vielä odotti. Meidän oli hyväksyttävä surkeat mökit. Väestö oli köyhää, mutta meitä itävaltalaisia kohtaan väestö ei ollut kuitenkaan epäkohteliasta. Vanhempi väestö muisti vielä sen ajan, jolloin Puola kuului kuului Itävalta- Unkarin monarkiaan, sekä keisarillisen ja kuninkaallisen armeijan, jossa miehet olivat ensimmäisen maailmansodan aikana palvelleet. Lipnica Dolne -kylä sijoittui länsi-itä -suunnassa kulkevan ainoan tien molemmille puolille. Molemmin puolin tietä kohosi kukkuloita, joilla sijaitsivat yksinäiset, olkikattoiset mökit. Maa ympärillä oli viljavaa peltomaata. Etelässä meitä tervehtivät Karpaattien harjanteet. Oleskelumme aikana patterimme marssikykyä kohennettiin entisestäänkin ja patteri odotti uusia käskyjä. Täällä välin Saksan joukot valloittivat Balkanin ja loivat näin itään uuden pe- 11

12 Krinitsan kaupunki eteläisessä Puolassa. rustan sodalle, jonka arvelimme suurella varmuudella lähiaikoina alkavan. Ja kun huhtikuukin oli jo lopuillaan, niin olimme valmiit lähtemään uudelle marssille. Toukokuun alusta kesäkuun alkuuun 1941, Januschkowitze Sillanpää Malin Ukrainassa. 12 Eräänä toukokuun ensimmäisinä päivinä lähdimme Lipnica Dolnasta. Lokakuun lopulla palasivat kotiseudultaan varustelutöihin kotiutetut asetoverit. Silloin lähdimme jälleen liikkeelle. Kuin sakkipelissä sakkinappuloita keskitettiin ja siirrettiin suunnaton määrä joukkoja Puolaan. Zakliczyn kohdalla ylitimme Dunajec-joen. Päivä päivälta työnnyimme yhä pitemmälle itään, kohti seuraavaa valmiusasemaamme. Tiet olivat vielä siedettäviä, ja myös Puolan maaseutu teki meihin suuren vaikutuksen. Kylät alkoivat muistuttaa toisiaan ja erottautuivat toisistaan vain hieman. Olkikattoiset, jo ulkonäöltäänkin hyvin köyhiltä näyttäneet mökit olivat vallitsevia. Puolalaiset miehet karvahatuissaan ja huiveihin verhoutuneet naiset katselivat uteliaasti Saksan armeijan läpikulkua. Tulimme kylien Siemiechow, Jodlowka, Olpiny ja Swiecany läpi tyypilliseen puolalaiseen pikkukaupunkiin, Jasloon. Täällä, kuten muissakin läpikulkemissamme kaupungeissa, oli kaikenlaista tavaraa tarjolla ostettavaksi, tosin syntisen kallista. Jaslosta pohjoiseen oli meidän patteristollemme varattu alue. Patteriston esikunta ja esikuntapatteri sekä myös 9. patteri majoittuivat Brzostekkiin ja Klecieen, kun taasen 8. patteri meni Gogolowiin ja me itse menimme Januschkowitzeen. Marssimme loppuosan marssimme kaatosateessa ja tulimme majoitukseemme läpimärkinä. Hevostemme sijoittaminen maatilan suuriin talleihin ei aiheuttanut suurta ongelmaa. Jonkin verran vaikeuksia ilmeni henkilöstön majoittamisessa. Kylä oli laaja ja talot kaukana toisistaan, ja herraskartanon ulkopuolella taloja oli vain vähän. Siksi piti ottaa joukkomajoituksen käyttöön uusi, yksikerroksinen, puolivalmis koulurakennus. Yksinkertaisesti ja luontevasti ratkaistiin tämäkin ongelma. Tämän kuukauden aikana, jonka vietimme Januschkowitzessa, pantiin toimeen pienehköjä marssiharjoituksia maastossa ja muuten jatkettiin patterin harjoittamista. Joka päivä vahvistui käsitys, että mennään Venäjää kohti. Käskyt, jotka saimme, olivat tosin salaisia, mutta siitä huolimatta ei voitu enää salata ilmi selvää tosiasiaa, mikä meitä odotti. Aluksi saimme kuulla, että meidän on opiskeltava peruskäsitteet venäjän kielen kirjainmerkeistä. Meille kerrottiin, että kysymyksessä oli ennen Irakiin menoa rauhanomainen siirtyminen Venäjän läpi. Terve järkemme torjui tämän otaksuman. Tällä välin oli sota Balkanilla päättynyt. Sota päättyi suureen voittoon, mutta synnytti jugoslaaveissa saksalaisia kohtaan katkeran kostonhalun. Seutu, jossa olimme, oli samanlaista kuin Lipnica Dolna, viljavaa kukkulamaastoa. Korkealta saattoi nauttia kauniista näköalasta, erikoisesti etelässä Karpaateista. Kaikkialla ja jatkuvasti kohtasimme mainekkaita ensimmäisen maailmansodan aikaisia muistoja. Seisomme hautausmaalla itävaltalaisten ja venäläisten sotilaiden haudoilla, joissa ne nukkuivat viimeistä untaan rauhaisasti vierekkäin. Etäämpänä Gorlicesta, jonka nimi on jäänyt historiaan, kohosivat maaperästä mahtavat kiviristit. Täällä tapahtui raivoisa läpimurtotaistelu, joka sai Venäjän rintaman horjumaan. Ja nyt sotilaat seisovat jälleen täällä vertavuodatetulla tantereella ja odottavat käskyjä. Kerran annettiin yllättäen yöllä hälytys. Patterin piti olla lyhyessä ajassa marssivalmis. Harjoitus onnistui täydellisesti kaikkien esimiesten tyytyväisyydeksi. Helluntaisunnuntaina tuli sitten tosi marssikäsky. Oli jatkettava itään. Kesäkuun alusta 21. kesäkuuta 1941, Jozefow Pitkän marssitiemme aikana olimme saaneet jo riittävästi harjoitusta sodanmukaisesta liikkumisesta, joten lähtö Januschkowitzesta tapahtui häiriöittä ja hidasteluitta. Päivätavoitteista toiseen siirryttäessä lähetettiin edellä valmisteluosasto, jolloin hevosten sijoittaminen, ajoneuvot ja miehistö saattoivat siirtyä nopeasti. Vielä kaikki sujui rauhanomaisesti - kuin rasvattu. Aluksi marssimme kaunista tietä pitkin hieman luoteeseen aivan lähelle Pilznoa. kesäinen päivä houkutteli meidät pian virkistävään kylpyyn. Myös hevosemme porskuttelivat mielellään viileässä vedessä. Jo seuraavana päivänä siirryimme jälleen edemmäksi. Pilznosta käännyimme ensin Parkoszin kautta koilliseen kohti Debicaa ja sieltä suoraan kohti itään. Pystytimme telttamme taivasalle eräälle niitylleveikselin vasemmalle rannalle. Meidän tapaamme marssi useita muitakin joukkoyksiköitä samaan suuntaan. Useimmiten leiriydyimme taivasalle ja nukuimme teltoissa. Tietty hermostuneisuus oli aistittavissa, mistä tulevat asiat antoivat aavistuksen. Puolan väestö ei ollut meitä kohtaan epäystävällistä, ja myös me puolestamme käyttäydyimme kohteliaasti heitä kohtaan. Luonnollisesti oli sota ja sodan

13 vaatimukset etusijalla ajatuksissamme. Marssimme jatkui Ropczycen ja Sedziszowin kautta Rzeszówin (Reichof) suuntaan. Trzcianan kylään, länteen Rzeszówista, patterimme majoittui yhdeksi vuorokaudeksi. Reichshofista siirryimme suoraan kohti pohjoista Nowy Wiesin, Jasionkan, Sokolowin, Kamien ja Jezowen kautta Rudnikiin. Täällä ylitimme San-joen. Joka päivä ajauduimme yhä kauemmaksi itään. Kaikkialla näimme kunnostettuja teitä, tienviittoja ja ohittamispaikkoja. Saattoi tuntea ja nähdä organisaation, joka oli ajatellut pienetkin yksityiskohdat. Huolto toimi, hevosille oli rehua ja myös kenttäposti seurasi säännönmukaisesti perässämme. Tähänastisten päivittäisten kesähelteessä ja Puolan teiden pölyssä tehtyjen marssien rasituksia ei ensinkään voitu kuvitella olevan valmistautumista edessämme odottavaan valtaisaan taisteluun. Kaikki tämä tuntui kuin suurelta sotaharjoitukselta. Useat tovereistamme eivät tosiasiassa tajunneet tilanteen vakavuutta. Me saatoimme havaita aina vain hyvin pienen osan joukkojen siirroista. Tänään tiedämme, että noina kesäpäivinä Puolan kaikilla teillä harmaat kolonnat marssivat - kuten mekin - kohti itää - kohti tuntematonta - kohti tuhoa. San-joen ylitettyämme saavuimme ensimmäiseen majapaikkaamme Huciskon kylään, josta marssi jatkui Bilgorajiin; vain yhdeksi päiväksi pysähdyimme Soliin. Tiet kulkivat jo hiekka-alueella, mikä aiheutti meille paljon vaivaa ja antoi hieman esimakua, millaista myöhemmin olisi idässä. Hevosraukkamme joutuivat kovasti ponnistelemaan vetäessään raskaita tykkejämme ja ajoneuvojamme. Tulevaa etenemistä hidastivat suuresti meidän raskaat ajoneuvomme. Kevyemmän kaluston saaminen tuli yhä ajankohtaisemmaksi, jottemme aivan yksinkertaisesti olisi pysähtyneet hiekkaan. Täydennyksenä armeijan ajoneuvoihin saimme puolalaisista kylistä jokaiseen yksikköön muutamia kevyitä panjehevosen kärryjä ja pieniä, maastossa hyvin selviytyviä panjehevosia sekä värvätyksi hevosille puolalaisen hevosmiehen, jotka jatkossa palvelivat meitä hyvin. (Panjehevonen on keskikokoinen, hyvin sitkeä ja vähään tyytyväinen itäeurooppalainen hevosrotu). Bilgorajista marssimme jatkui Aleksandrowiin, useita kilometrejä pitkään kylään, jossa talot sijaitsivat peräkkäin molemmin puolin tietä. Täällä saattoi koko yksikkömme majoittua. Majoittumista edelsi hankaluus päästä talojen pihoille. Aivan tien molemmilla puolilla oli leveät ojat, joiden yli taloihin johtivat vain heikot, alkeelliset puusillat, jotka olivat raskaille tykeillemme ja ajonevoillemme aivan kelvottomat ylitettäviksi, mutta valmisteluosastoa täydennettiin erikoisjoukoilla tekemään tilanteen vaatimat ylikulut, jotta tieltä voitiin poistua taloihin ja eteneminen saattoi jatkua keskeytymättä, lyhyessä ajassa. Aleksandrowissa viivyimme kaksi päivää. Kun me jälleen lähdimme liikkeelle, oli yllättäen divisioonan komentajamme kylässä ja näki yksikkömme ohimasrssin. Hän oli meihin tyytyväinen. Leirityminen metsään Jozefowissa Mitä lähemmäksi Jozefowia tulimme, sitä suuremmaksi kasvoi saksalaisten joukkojen määrä, aivan ruuhkaksi asti, minkä, me myös itse saatoimme havaita. Kaikki joukot, lukuun ottamatta suurimpia yhtymiä, olivat leiriytyneet metsiin. Kaikilla teillä oli valmiina opastaulut, jotta jokainen marssiva yksikkö löytäisi välittömästi heille osoitetun alueen. Hevosille oli tehty väliaikaiset tilat, samalla kun me pystytimme telttamme. Koska sää pysyi kesäisen kauniina, metsään majoittuminen oli jokseenkin miellyttävää. Meille oli outoa paksu hiekka metsän pohjamaana. Olimme nyt jo aivan lähellä demarkaatio- Paitsi mitä tässä yhdessä lauseessa todettiin, oli vielä useampi sana. Näin oli arpa heitetty! Kaikki, mitä oli ennen, tuli merkittömäksi. Nyt oli vain yksi sana SOTA edessämme jättiläissuurena. Hyökkäys alkoi aamuhämärässä. Olimme siirtyneet valmiusasemiimme, patterit olivat ampumavalmiina. Tänään, vuosien perästä, kun kaikki on muuttunut jo tapahtuneeksi, emme yhä vieläkään voi irrottaa ajatuksiamme näistä ratkaisevista hetkistä. Kun kaikki oli muuttunut todeksi, eikä ollut enää mitään paluuta takaisin, saattoi ajatuksemlinjaa, jonka takana venäläiset joukot olivat valmiina. Suuri, ratkaiseva tietämättömyys kohosi uhkaavana ja välittömästi eteemme. Ei elämän ja kuoleman ratkaisua voitu enää kauemmin odottaa. Tiesimme, että tämä koko valtava keskitysmarssi ei ollut seurauksena ilman mieltä eikä ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin meillä oli yhä vielä epämääräinen olo. Sen vuoksi käskyt eivät enää tuudittaneet meitä pettäviin toiveisiin. Käskyissä nähtiin tavattomasti vaivaa, selvän, todellisen asiantilan hämäämiseksi. Olimme vihollisemme edessä! Jokaisena päivänä, jokaisena tuntina saattoi tulla merkki, joka saisi kootun sotilaallisen voiman liikkeelle. Mitä sitten seuraisi...? Neljä vuotta myöhemmin myös tähän kysymykseen oli saatu vastaus, oli saavutettu tasapaino, esirippu oli sulkeutunut ja näytelmä päättynyt. Sota ei kuitenkaan ollut enää niin kaukana. Metsäleirissä ryhdyttiin tekemään viimeisiä valmisteluja. Hetki hetkeltä jännitys kohosi. Eräänä yönä 8. patterin taisteluporras sai äkisti hälytyksen siirtyä asemiin. Rauhanomainen marssi halki Neuvostoliiton oli satu, johdon harhauttamisoperaatio. Nyt meillä ei ollut enää mitään harhakuvitelmia. Näimme kirkkaasti ja selvästi sota Venäjää vastaan alkaa. Jokainen meistä oli vain pienehkö ratas suuresta koneesta, joka käynististettäisiin Berliinissä olevasta koneen käynnistinvivusta, ellei viimeisellä silmänräpäyksellä sattuisi jotain erikoista mutta ei tapahtunut mitään. Kellon osoitin kulki ja kulki. Se osoitti viittä vaille Odotimme hakkaavin sydämin ja tuijotimme jännittyneesti kelloa, aavistimme kohtalomme ja siitä huolimatta elimme toivossa. Ja sitten kello oli 24.00! Esirippu kohosi 20. vuosisadan ihmiskunnan näytelmä oli alkanut! , Sota alkaa Viimeisinä illan tunteina 21. kesäkuuta Johtajan päämajasta tuli ratkaiseva käsky: Huomenna aikaisin alkaa sota Venäjää vastaan! Kelit muuttuvat. me ja tunteemme hyvin jättää viimeiseen sydämenlyöntiin. Sitten vain emme olleet mitään muuta kuin sotilaita, joiden tuli täyttää vannottu velvollisuus. Meidän tuliasemamme olivat itään Tomaszowista Jarczowin alueella, muutaman sadan metrin päässä Venäjän demarkaatiolinjasta. Vielä ennen auringonnousua kaikki patterit aloittivat kestotulensa sekunnilleen H-hetkeen nähden Venäjän alueelle. Samanaikaisesti Saksan ilmavoimien laivueet paahtoivat päittemme yläpuolella keskeytymättä kohti itää. Tuntui kuin hornan kita olisi avattu! Sitten aurinko nousi ja tuli ihanan kaunis kesäpäivä. Tykin etuvaunut ja ajoneuvot olivat marssivalmiit. Jo aamupäivän aikana jalkaväkemme oli tunkeutunut vihollisen ensimmäisiin asemiin. Sekä vasemmalta että oikealta tuli sama ilmoitus. Hyökkäyksemme oli kirjaimellisesti yllättänyt venäiset. Vihollisen tykistöstä ei ollut minkäänlaista havaintoa. Yhtään venäläistä lentäjää ei näkynyt. Tämän merkittävän päivän puoleenpäivään mennessä oli vihollisen vastarinta 13

14 voimistunut. Putkemme avasivat jalkaväellemme tietä etenemisen jatkamiselle. Jo iltapäivän alussa ensimmäiset venäläiset vangit tulivat rintaman tälle puolelle. Heidän kaikissa jäsenisssän näkyi vielä kauhun vaikutus. Sitä vastoin pysähtynyt hyökkäys jatkui iltapäivällä jälleen eteenpäin. Kun aurinko vaipui linjojemme etupuolella mailleen palavien kylien yli, tuli käsky asemanvaihdosta. Pikamarssia kuljimme koko yön kesäkuun 23. päivään saakka Jarczowista yli Korchynien itään Chodywanceen Belzin suuntaan, josta meidän piti auttaa saartamaan eräs venäläinen divsioona. Tämä yösiirtyminen vaati meiltä jokaiselta suuria fyysisiä ponnistuksia, koska välttämätön kiire pakotti marssimaan ilman lepoa, enimmäkseen piti edetä juoksuvauhtia. Kaikesta huolimatta tehtävän täyttäminen ei onnistunut vihollinen oli meitä nopeampi kesäkuuta 1941 Belzistä hyökkäsimme palan matkaa kaakkoon Kuliczkovin kylään, josta meidän sitten oli palattava takaisin Belziin. Sotaonni antoi meidän oleilla tällä alueella kolme päivää. Kuliczkow oli ensimmäinen Venäjän alue, jonne saavuimme. Tänä aikana vihollinen joutui vetätymään yhä kauemmaksi. Osallistuimme takaa-ajoon ja jätimme Belzin 26. kesäkuuta. 27. kesäkuuta 1. heinäkuuta 1941 Ostrowin kautta siirryimme Krystinopoliin, jossa Bug-joki oli rajana. Krystinopolia venäläiset lentäjät olivat jo pitempään pommittaneet, ja meidän oli marssittava kaikkien varo-ohjeiden mukaisesti. Saavuimme kuitenkin tappioitta seudun läpi, käännyimme täältä suoraan kohti etelää Parchacziin, josta jatkoimme Bug-joen yli jälleen kohti itää. Tähän saakka meillä ei vielä ollut minkäänlaista suoraa kosketusta viholliseen. Maasto kävi yhä vaikeakulkuisemmaksi. Meidän oli kuljettava yli soiden ja tiettömien metsäalueiden läpi. Siitä huolimatta saavutimme jälleen meille määrätyn tavoitteen. Parchaczissa, jossa yövyimme tiellä, näimme ensimmäiset tuhotut venäläiset panssarivaunut. Aivan vierekkäin ajaneina ne kohtasivat kohtalonsa. Kaikki sisällä olivat palaneet kuoliaiksi. Ajajajilla ja muulla vaunumiehistöllä ei ollut ollut aikaa poistua vaunuista. Tunnistamattomiksi hiiltyneinä ruumiit istuivat vielä istuimillaan. Ensimmäistä kertaa saimme suoraan kokea murhaavan sodan kauheuden, jota myöhemmin oli yhä enemmän tarjolla. Heinäkuun 1. päivnä ylitimme Styrjoen heinäkuuta 1941 Vauhdikkaasti edeten voittaen kaikki maastovaikeudet seurasimme väistyvää vihollista. Huolimatta jatkuvasta liikkeellä olosta ei joukkojen huoltamisessa 14 eikä täydennyshuollolla ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Sotakoneisto oli pienimpiä yksityiskohtia myöten hyvin hoidettu ja toimi kuin kello. Meillä itsellämme ei ollut tähän mennessä lainkaan tappioita. Jalkaväen tappiot olivat luonnollisesti suuremmat. Vihollisen tappiot olivat kuitenkin moninkertaiset meidän tappiohimme nähden. Etenemistiellämme ja maanteillä oli koottu röykkiöiksi tuhottuja tai hylättyjä sotakalustoa, ajaneuvoja, tykkejä, panssarivaunuja ja kuolleita hevosia. Haavoittuneet ja kaatuneet sotilaat vihollinen otti mukaansa. Pääsimme Radziechowin kautta ja läpi Kremonezin, jonka eräältä kukkulalta saatoimme ihailla erästä ihmeen kaunista luostarirakennusta, jonka kullatut katot ja fasadit kimalsivat auringonpaisteessa, 12. heinäkuuta pääsimme Polonjehen ja 15. heinäkuuta Nowy Miropoliin. Olimme jo Ukrainassa. Tauolla Orelin suunnalla. Seuraava tavoite oli Kiova. Kiovan linnoitusvyöhykkeellä johtomme odotti viholliselta ensimmäistä huomattavaa vastarintaa. Miten oikeaan osunut tämä arvio oli, selviäisi pian. Sää oli sotilasoperaatiolle suotuisa. Kauniit päivät seurasivat toistaan. Ukrainan väestö, joka oli suurimmaksi osaksi jäänyt kyliinsä, ei suhtautunut meihin epäystävällisesti. Vaikka olimme tulleet vihollisina heidän maahansa, he antoivat vapaaehtoisesti meille hyvin paljon vieraanvaraisuutta. Saimme lahjana maitoa, voita ja kananmunia. Oma käyttäytymisemme oli samoin ystävällistä. Kun esiintyi mielivaltaisuutta väestöä kohtaan, niin syyllisiä rangaistiin julkisesti. Teiden kunto parani merkittävästi, kuta edemmäksi kohti Shitomiria. Heinäkuun 18. päivänä saavuimme Tro- janowiin. 19. päivän vastaisena yönä marssimme pikavauhtia Trojanowista koilliseen Singurin kautta Shitomiriin. Kaupungin reunalla jouduimme pysähtymään tiellä päästääksemme yhden panssariyksikön ohitsemme. Hämärässä kuljimme läpi kaupungin, jonka aiemmin läpi menneet joukot olivat saattaneet jokseenkin huonoon kuntoon. Täältä jatkoimme pitkin hyvin tehtyä huoltotietä, joka vei viivasuoraan kohti Kiovaa. 19. heinäkuuta majoituimme Gasinkassa heinäkuuta 1941 Olomme Gasinkassa kesti vain seuraavaan aamuun. Sitten jatkoimme huoltotietä pitkin jälleen edemmäksi itään Korostyscheviin. Täältä käännyimme pohjoista kohti ja marssimme ensiksi Jurowkan kautta Radomyschliin, jossa ylitimme Teterew-joen. Tiesimme jo, että edessämme on suurehko tehtävä. Vihollinen oli keskittänyt Kiovan länsipuolelle paljon joukkoja, joiden piti ehdottomasti pysäyttää hyökkäyksemme. Senmukaisesti olimme myös valmistautuneet. Kaikkien aselajien katkeamattomat kolonnat liikkuivat samanaikaisesti kohti seuraavia lähtöasemia. Jännitys kohosi edessämme olevissa yksiköissä hetki hetkeltä. Suuri määrä vihollislentäjiä teki lukuisia epämiellyttäviä, näyttäviä lentoja ja yrittivät häiritä keskitysmarssiamme, mikä kaikki merkitsi, että edessämme olivat raskaat päivät. 20. heinäkuuta saavuimme Krasnoborkiin. Kovat ukonilmat keskeyttivät nyt alinomaa kauniit kesäpäivät. Onneksi runsaat sadekuurot kestivät vain yhdestä kahteen tuntiin, niin että läpimärät univormumme kuivuivat jälleen hetkessä. Nämä lähes päivittäin syntyvät ukkoset on eräs syy Ukrainan tavattoman hedelmällisen maaperän syntymiseen. Marssimme käpi silmänkantamattoman laajojen viljapeltojen, jotka jättävät suurine tähkäpäineen unohtumattoman kuvan. Traagista oli, että imperialistinen valloitushalu toi sodan kaikkine kauhuineen tämän siunatun maan ylle ja suuri sato tuhoutui taisteluissa lähes täydellisesti. Entä ketä tämä näinä päivinä liikutti? Useita vuosia myöhemmin miljoonat ihmiset joutuivat tämän kirouksen tähden näkemään nälkää. Krasnoborkin jälkeen saavuimme uuteen sijoituspaikkaamme, jota emme ikinä unohda. Pienen ukrainalaisen kaupungin nimi Malin on kaiverrettu muistiimme tulikirjaimin lähtemättömästi elämämme loppuun saakka. Mitä sitten myöhemmin vielä tulikaan eteemme, ei voinut saada meitä koskaan unohtamaan Malia. Alkuperäisen ja ennen julkaisemattoman sotapäiväkirjan on kääntänyt saksasta suomeksi eversti evp. Risto Rantakari Ferry Haidner in päiväkirjan koko teksti täydennettyine kuvineen on luettavissa internetsivustolla:

15 Tuloksena turvallisuus

16 Sotaretkeni Pohjoisen Jäämeren Laivastossa Haastattelu: toimitus Ensi kohtaamiseni sodan kanssa tapahtui, kun olin kadetti Merisotakoulussa Leningradissa. Opiskeltuamme kaksi vuotta sota syttyi ja jouduimme suoraan rintamalle. Meidät komennettiin rivistöön ja komennettiin; kuka haluaa Itämeren Laivastoon, askel eteenpäin. Kuka Tyynen Meren Laivastoon, kaksi askelta eteen. Kuka Pohjoisen Jäämeren Laivastoon, kolme askelta eteen. Koska olin romatikko ja rauhan aikan olin jo lukenut kuuluisan venäläisen merenkulkijan Zeljushkinista ja kelluvan jääaseman «Pohjoisnavan» päällikön Papninista kertovat kirjat, valintani oli Pohjoisen Jäämeren Laivasto. Ensin jouduin Muurmanskiin ja sitten Vaengaan rannikkotykistörykmenttiin, jossa saimme taistelukoulutusta sekä ensi taistelukokemusta ennen rintamalle menoa Kalastajasaarennolle. Vuonna 1942 päädyin lopulta Kalastajasaarennon niemimaalle. Kun tulimme perille Kalastajasaarennolle, minusta tehtiin tiedustelujoukkueen johtaja merijalkaväen 254. Prikaatiin. Tuohon aikaan miehistöön tiedustelijoiksi valittiin vain rikollisia, mutta vain lievien rikosten tehneitä. Sääntöjen mukaan ensi haavoittumisen jälkeen koko rikosrekisteri pyyhittiin pois. Tilanteeni oli hyvin vaikea. He olivat minua vanhempia eikä minulla ollut auktoriteettia Operaatio Hopea Kettu heihin nähden. Olin vain laiha pojanruipelo, 21 vuotta vanha. Kalastajasaarennolla laukaustenvaihtoa käytiin päivin öin. Vihollinen oli meitä ylempänä Mustatunturin harjalla. Alue, josta taistelimme, oli kummallekin puolelle hyvin tärkeä, koska Kalastajasaarennon haltija pystyi hallitsemaan liittoutuneiden laivareittiä Muurmanskiin. Jos saksalaiset olisivat saaneet alueen haltiinsa, myös oma laivastomme olisi suljettu Muurmanskin satamaan. Ensimmäinen vanginsieppaus Tarvitsimme todella paljon tietoja vihollisesta ja tätä varten tarvittiin vanki. Eräänä päivänä vuonna 1942 komentajani kutsui minut luokseen. Hän antoi minulle tehtäväksi hankkia nopeasti sotavanki kuulusteltavaksi, muussa minut teloitettaisiin. Vangin hankkiminen oli äärimmäisen vaikeata. Ympäristössä oli lukuisia miinakenttiä sekä tarkka-ampujia. Maasto oli avointa, saksalaiset kykenivät tähystämään esteettä. Öisin saksalaiset ampuivat valoraketteja taivaalle. Olimme aiemmin yrittäneet vangin sieppausta joukkueena, mutta paljastuimme aina ja se johti vain tappioihin. Saatuani nyt tehtävän uudstaan, menin korsullemme ja kerroin miehille vanginsieppaustehtävästä. Miehet totesivat siihen, että komentaja menköön itse, jos haluaa vangin. Petsamo oli osa Suomea vuosina Neuvostoliitto miehitti Petsamon talvisodassa, mutta Moskovan rauhassa vuonna 1940 Neuvostoliitolle luovutettiin vain Kalastajasaarennon länsiosa. Saksa kiinnitti jo heinäkuussa 1940 huomionsa Petsamon nikkeliin. Neuvottelujen jälkeen saksalaiset tulivatkin Suomeen. Operaatio Hopeaketun tavoitteina oli turvata Petsamon nikkeli, ottaa haltuun Muurmanskin sulan veden satama sekä katkaista etelämpänä Muurmanskin rata. Se käynnistyi , samana päivänä kuin pääoperaatio Barbarossa etelämpänä. Kaksi saksalaista divisioonaa hyökkäsi Petsamosta kohti Muurmanskia. Etelämpänä pihtiliikkeen toiset kaksi saksalaisdivisioonaa hyökkäsi kohti Kantalahtea tavoitteena Muurmanskin rata. Suomalainen III Armeijakunta yhtyi vielä operaatioon kolmantena kärkenä 150 km etelämpänä. Avoin maasto altisti miehet ja ajoneuvot vihollisen tykkitulelle ja ilmatoiminnalle. Huoltoreitit olivat erityisen haavoittuvia ja lähes tiettömässä Lapin maastossa äärimmäisen vaikeita. Saksalaisjoukot olivat jatkuvissa ongelmissa huollon kanssa, jonka hoito vaati noin kaksi kolmasosaa joukoista. Hyökkäys jähmettyikin ennen tavoitteiden saavuttamista. Joukkojen komentaja kenraaliluutnantti Eduard Dietl totesi 22. syyskuuta operaation epäonnistuneeksi kun sekä pohjoisempi että eteläisempi pihtiliike pysähtyivät ja operaatio muuttui puolustukselliseksi. Muurmanskin merkitys Neuvostoliiton sodankäynnille vain kasvoi ajan myötä. Liittoutuneet kykenivät ylläpitämään meriyhteyhteyttä Muurmanskiin auki USA:n toimittamia mittavia täydennyksiä varten. Niillä oli suuri merkitys Neuvostoliiton sodankäyntikyvyn ylläpitäjänä. Aleksandr Razguljaev sodan alussa. Päätimme lähettimme kanssa lähteä kahdestaan hakemaan sotavankia. En halunnut kertoa komentajalleni, että mieheni kieltäytyivät tehtävästä ja niinpä vakuuttelin hänelle, että tehtävä olisi parempi tehdä pienellä henkilöstöllä. Yhden viikon ajan ennen vangin sieppausta tiedustelimme vihollisen tarkkaampujien sijaintia periskoopilla. Sitten lähdimme eräänä yönä partioretkelle ryömien piikkilankaesteiden välistä. Ryömimme vihollisen taisteluhaudan luo. Hyppäsin alas taisteluhautaan ja yllättäen saksalaisen kohteemme tartuin hänen jalkoihinsa. Vaiensimme vangin ja lähettini alkoi saman tien sitoa hänen käsiään. Saksalainen tuli täydellisesti yllätetyksi ja tämä mahdollisti vangin sieppauksemme. Sieppauksemme aiheuttui kuitenkin vähän ääniä ja ensin saksalaiset avasivat tulen kohti neuvostoliittolaisia asemia ja sitten meikäläiset vastasivat tuleen. Meidän oli odotettava jonkin aikaa, ennenkuin saatoimme lähteä ryömimään takaisin omille asemillemme. Tultuamme perille, oli komentajan adjutantin kysymys «Taasko ilman tulosta?» Nähtyään vangin hän lähti juosten hakemaan esimiestään. Komentaja tultuaan oli niin onnellinen, että halasi minua. Tämä oli ensimmäinen vangin sieppaukseni ja tästä sain ensimmäisen Punaisen Tähden kunniamerkkini. Tämän vanginsieppausmatkan jälkeen saavutin auktoriteettini joukkueeni silmissä ja heidän kunnioituksensa jatkossa. 16

17 Materiaalitäydennyksiä henkemme kaupalla Kalastajasaarennolla olimme kuin saarroksissa, edessä saksalaiset ja takana meri. Meillä ei ollut tieyhteyttä mantereelle, vaarallinen meriyhteys oli ainoa. Saksalasten asemat, jotka olivat yläpuolellamme, olivat erittäin hyvin valittuja. He pystyivät hallitsemaan niistä avainalueita. Minun täytyy tunnustaa, että saksalaiset upseerit olivat erittäin hyvin koulutettuja, he hallitsivat taktiikkansa. En voi sanoa omista upseereistamme samaa, heillä oli takanaan vain kuuden kuukauden kurssit. Ennen sotaa armeijan upseeristo puhdistettiin yläluokan, papiston ja talonpoikaisluokan perheiden jäsenistä. Koulutettua kaaderia ei ollut tarpeeksi sodan alussa. Tämä kostautui suurina tappioina. Kesällä aurinko paistoi yötä päivää ja tykistötulen ja ilmatoiminnan vaara vaani kaiken aikaa. Maasto oli kivistä ja aukeaa. Kaivautua ei voinut. Koska meillä ei ollut taisteluhautoja, liikkuminen, ruoan ja muun täydennyksen tuonti salassa oli lähes mahdotonta. Eräänä päivänä komentajani antoi minulle tehtävän; Mustatunturin juurella oli miehiämme asemassa ja ilman täydennyksiä jo pidemmän aikaa. Minun piti viedä sinne ampumatarvikkeita ja muuta täydennystä. Materiaali lastattiin karjalaisiin pesusoikkoihin, jotka olivat pienen veneen muotoisia. Soikoista narut vedettiin vetojuhtina toimivien miesten ympärille ympärille ja sitten järjestäydyttiin riviin kahden metrin välein. Kun komentajamme antoi lähtökäskyn, lähdimme juoksemaan zik-zakkia raahaten pesusoikkoja. Kohta kuulin saksalaisten avaavan tulen. Haavoittuneiden tuskaisia avunhuutoja kuului molemmilta puoliltani, muta meillä oli käsky jatkaa pysähtymättä. Pysähtymisistä tulisi vain lisää tappioita. Päästyämme omille asemillemme alarinteessä, olimme vihollistulen katvealueella. Siellä pidin nimenhuudon. Osa oli kuollut, osa haavoittunut. Haavoittuneet huusivat apua, mutta avun anto oli mahdotonta. Itse emme pitäneet toimintaamme äärimmäisen urheuden osoituksena, mutta muilta rintamilta tulleet upseerit olivat tilanteemme nähtyään lähes shokissa. Käytyäni siellä nyt, näin alueella vielä paljon ihmisluita. Omat patrioottimme keräävät vieläkin jäännöksiä ja hautaavat ne. Rynnäkkö tunturille. Huolto ja majoitus ongelmina Talven ympärivuorokautisen pimeän aikana saatoimme kaivautua ja varastoida ruoka- ja muita tarvikkeita lumeen. Haavoittuneiden evakuointikin oli helpompaa. Ruokatilanteemme oli katastrofaalinen. Yritimme tupakalla vaientaa nälkäämme. Nykyään ei enää tupakkaa tee mieli! Alkeellisissa korsuissamme asemien takana ei ollut kaminoita ja monet meistä saivat paleltumia. Taistelua käytiin jatkuvasti. Saksalaiset pyrkivät Muurmanskiin vallatakseen tuon ympärivuotisen sulan veden sataman. Me taas yritimme vallata maastoa hallitsevaa Pyhätunturia. 17

18 Puna-armeijan M3 Lee tundralla Petsamo Kirkenes operaatio aikana lokakuussa Kuva: Pohjoisen Laivaston Museo. Kerran saatuamme eräät vihollisasemat haltuumme, näin miten hyvin saksalaiset olivat onnistuneet kaivautumaan kallion sisään; siellä oli nukkumasijat ja tilat tarvikkeille ja varustelle. Tämä oli shokki minulle. Saksalaisilla oli myös omalla puolellaan Mustatunturia köysirata, jonka avulla täydennysmateriaali saatiin tunturin harjalle ilman zik-zak-juoksuja. Yleensä kuukauden taistelukosketuksen jälkeen tapahtui rintamavastuun vaihto ja oma eversti Kasatyn johtama 254. Prikaatimme pääsi kuukauden lepoon Kalastajasaarennon rauhallisemmille itäosille. Tilalle tuli eversti Krylovin johtama 63. Prikaati. Lepoaikaamme käytimme ruoan etsimiseen. Sitten kaikki, miinat, räjähdykset, haavoittumiset ja kuolemat alkoivat taas uudelleen. Tuli vuosi Komentajani käski luokseen ja esitteli minut luonaan olleelle naiselle. «Tämä nainen on saksan kielen tulkki ja sinun tulee työskennellä hänen kanssaan ja tehdä mitä hän haluaa». Nainen oli pelkkä siviili ja närkästytti minua, mutta komentajani sanoi, että naisella oli tärkeä tehtävä. Yöllä asensimme suuret kovaääniset paikoilleen. Nainen puhui viholliselle öisin ja päivisin rintamatilanteesta, saksalaisten tappioista muilla rintamilla ja kutsui saksalaisia antautumaan; «Taistelun jatkaminen enää on mieletöntä». Monet upseerit ja sotilaat vain naureskelivat koko hommalle, koska emme uskoneet siihen. Muutaman päivän kuluttua tulosta kuitenkin saatiin. Berliiniläismies tuli luoksemme ja sanoi jo väsyneensä sotaan, hän halusi Berliiniin. Hän tarjosi tulkkinaisellemme apua kovaäänispropagandassa. Saksalainen asui jonkin aikaa korsussani ja työskenteli propagandatehtävässä. Ensin tuli muutamia ja myöhemmin antautui useampia. Myöhemmin heidät lähetettiin sotavankileirille. Ne, jotka antautuivat vapaaehtoisesti, saivat sodan jälkeen palata kotimaahansa. Näin meille ainakin sanottiin. Syksyllä 1944 alkoi suuri operaatio Liinahamarin valtaamiseksi. Tätä varten muodostettiin uusi taistelujaotus. Merijalkaväkiosasto annettiin majuri Timofejevin johtoon. Suurin osa osastosta oli vapaaehtoisia. Itse kuuluin tähän joukkoon. Lokakuussa yön pimeydessä meidät lastattiin torpedo- ja tykkiveneisiin ja lähetettiin kohti määränpäätä. Koska lokakuussa merivesi oli jo hyisen kylmää, Aleksandr Razguljaev kotonaan ajoi ensimmäisen veneen päällikkö veneensä rannan suuntaisesti «laituriksi», jotta muut voisivat vuorollaan ajaa vierelle ja laskea miehet mahdollisimman kuivina rantaan. Edessä oli vielä raskaat taistelut lumisessa maastossa. Ilmeet kertovat; sota on päättynyt. Aleksandr Razguljaev hanurinsa kanssa oikealla. 18

19 Saksalaiset tulivat yllätetyiksi ja niinpä operaatiomme onnistui hyvin. Emme odottaneet päivän valkenemista, vaan hyökkäsimme heti. Jotkut upseerit tulivat yllätetyiksi jopa nukkumasta hotelleissa. Operaation aikan onnistuin vangitsemaan saksalaisen aliupseerin sekä järjestämään pahoin haavoittuneiden sotilaidemme evakuoinnin. Tämän jälkeen veneet tulivat noutamaan meitä Liinahamarista kohti Kirkenesiä. Seuraava kohde oli tärkeä raskavesitehtaansa takia. Tässä operaatiossa vapautimme muun muassa hyvin nälkäisä ja laihoja ranskalaisia sotavankeja. Sota päättyi kohdaltani marraskuussa 1944 Kirkenesissä. Sodan aikana olin haavoittunet kaksi kertaa ja kerran kärsin aivotärähdyksen. Liinahamarin operaatiosta sain myöhemmin toisen Punaisen Tähden kunniamerkkini sekä kotiloman. Perheeni, joka oli ollut Leningradissa saartorenkaan aikana, oli nyt evakuoituna Mordovian Autonomiseen Tasavaltaan. Mennessäni sinne tiesin jo, että nuorempi veljeni oli kuollut Kurskin taistelussa. Vuonna 1944 kotilomia ei juurikaan myönnetty. Nähdessään minut isäni luuli, että olin sotilaskarkuri. Hän tarkasti hyvin huolellisesti dokumenttini ja oli sen jälkeen hyvin onnellinen kehuskellen minua kaikille. Kirkenesin vapauttamisesta sain kuningas Harald viidennen myöntämän mitalin, se luovutettiin minulle vuonna 2000 Norjan lähetystössä Tallinnassa. Norjan kuningas Haraldin myöntämä kunniamerkki. Aleksandr Razguljaevin toisen Punaisen Tähden kunniamrkin ansioluettelossa todetaan: «10. lokakuuta 1944 luutnantti Razguljaev tiedusteluosastonsa kanssa räjäytti piikkilankaesteet kukkula 109:n alueella ja tuhosi vihollisen tukikohdan. 11. lokakuuta 1944 hyökkäyksessä vihollisen tukikohtaan luutnantti Razguljaev otti vangiksi saksalaisen aliupseerin. Razguljaev itsekin haavoittuneena yhden operaation aikana onnistui evakuoimaan seitsemän vaikeasti haavoittunutta taistelijaa aseineen. Tiedustellessaan tietä ja Titovkan asutusaluetta hän tiedusteluosastonsa kanssa raivasi 320 panssarimiinaa. Menestyksellisestä osallistumisestaan taisteluoperaatioihin, uljuudesta ja miehekkyydestä Aleksandr Razguljaev palkittiin Punaisen Tähden kunniamerkillä.» Allekirjoitus majuri Timofejev Eversti Karl Ruef kirjoittaa muistelmissaan: «Se oli kuin Viimeisellä Tuomiolla taivaan auetessa. Yhtäkkiä alkoi ammunta, joka päättyi vasta tunnin kuluttua. Sitten muutama savukranaatti räjähti kumeasti. Tällöin jo tiesimme, että he ovat tulossa. Kun savu laskeutui, veri jäätyi suonissamme. Venäläisiä oli massoittain kaikkialla edessämme. Heidän halveksuntansa kuolemaa kohtaan oli hyvin pelottavaa. He eivät reagoineet lainkaan lakkamattomaan konekivääriemme tulitukseen. He eivät suojautuneet, he vain kaatuivat joukoittain. Kuolleiden takaa tuli yhä uudet aallot venäläisiä. Kukaan ei heittäytynyt maahan. Hydra kasvatti aina vain uusia päitä itselleen. Konekivääriemme tulitus ei tehonnut heihin. Poterostani näin miten venäläiset ottivat yhden tukikohtamme vain 100 metrin päässä itsestäni......komppaniamme 200 sotilaasta selvisi hengissä vain 30. Monet haavoittuneet kuolivat taistelun jälkeen muutamien tuntien tai muutamien päivien kuluttua. Meidän oli jätettävä kaikki haavoittuneet. Meidät valtasi paniikki. Kun näimme tuon hirveän ja monilukuisen voiman, joka syöksyi vastaamme, menetimme uskomme omaan voimaamme. Pelko joutua vangiksi seurasi meitä, halusimme vain säilyä hengissä.» ( Karl Ruef: «Gebirgsjager Zwischen Kreta Und Murmansk: Die Schicksale Der 6. Gebirgsdivision Ein Gedenkbuch» Hardcover, L. Stocker, ISBN ( ) «Odyssee Einer Gebirgsdivision: Die 3. Geb. Div. Im Einsatz» H a r d c ove r, S t o cke r, I S B N X ( X) «Winterschlacht Im Mai: Die Zerreissprobe Des Gebirgskorps Norwegen (XIX. Geb. A.K.) Vor Murmansk» Hardcover, L. Stocker, ISBN ( ) 19

20 Paras talvisodasta kirjoitettu kirja Seppo Laalo Kuva: SA-kuva Olavi Paavolainen aprikoi 1942 Synkässä yksinpuhelussaan, kuka mahtaisi olla se kirjailija, joka tulee kirjoittamaan parhaan kirjan sodistamme. Hänen näköpiirissään olivat Erkki Palolampi ja Helvi Hämäläinen, mutta kumpikaan näistä ei sellaiseksi kasvanut. Paavolaisella oli sokea pisteensä, sillä hänen työtoverinsa Yrjö Jylhä Päämajan tiedostusosastolta pyysi Paavolaista auttamaan runokokoelmansa kokoamisessa. Paavolainen ihastui Kiirastulen siviiliaiheisiin runoihin, mutta ei ymmärtänyt sen sotarunojen järisyttävää merkitystä. Yrjö Jylhän vuonna 1941 julkaisema runokokoelma Kiirastuli on paras Talvisodasta kirjoitettu kirja. Väinö Linnan Tuntematon Sotilas on puolestaan parhain jatkosotaa kuvaavista teoksista. Kiirastuli katsoo sotaa johtajan, upseerin näkökulmasta, Tuntematon Sotilas on suomalaisen korpisoturin ylistys. Yrjö Jylhän Kaarle-isä oli tamperelainen kauppias, joka koulutti yksitoistalapsisen katraansa kahdeksannen vesan ylioppilaaksi Tampereen Klassillisessa Lyseossa Porin rykmentissä suoritetun varusmiespalvelun jälkeen Yrjö opiskeli puoli vuotta Turun yliopistossa, mutta vaihtoi sitten opinahjonsa Helsingin yliopistoksi. Runojen kirjoittamisen Yrjö Jylhä aloitti jo koulupoikana. Hän kuului Tulenkantajiin, noihin 20-luvun kulttuuriradikaaleihin, ja oli erinomaisen tuottelias maailmankirjallisuuden suomentaja. Omia runokokoelmia hän julkaisi kuusi. Yrjö Jylhä palkittiin Aleksis Kiven palkinnolla. Pro Finlandia-mitali hänelle myönnettiin vuonna Talvisodassa Yrjö Jylhä oli I/JR 30:n (21) toisen (soinilais-)komppanian päällikkö. Luutnantti Jylhä oli silloin 36-vuotias. Hän haavoittui lievästi vastaiskussa Taipaleessa, Koukunniemessä , ja palasi 20 komppaniaansa joulun jälkeen. Yrjö Jylhä oli oikeudenmukainen, ulospäin täysin pelkäämätön, pedantti, kovakuntoinen, pidetty ja ehdoton auktoriteetti. Hän oli vastuuntuntoinen ja herkkä ja eli koko sodan ajan rintamavastuun ja miestappioiden aiheuttamassa ristipaineessa. Yrjö Jylhä kävi Suomen itsenäisyystaistelun Talvisodan Taipaleessa. Hänen henkilökohtaiset uhrinsa olivat oman komppanian kaatuneet ja haavoit-tuneet sekä hänen oma mielenrauhansa. Taipaleen puolustuslinja kesti murtumatta rauhantekoon asti. Jatkosodassa Jylhä oli komennettuna Päämajan tiedotusosastolle Mikkeliin. Hänelle yritettiin anoa Mannerheim-ristiä Talvisodan ansioista, mutta taannehtivasti sellainen ei onnistunut. Jalkaväenkenraali Erik Heinrichs arvosti korkealle Yrjö Jylhän Talvisodan saavutukset komppanianpäällikkönä ja hän kävi tervehtimässä kapteeni Jylhää tiedotusosastolla. Yrjö Jylhä kuoli pitkän sairauden jälkeen oman käden kautta Hänet on haudattu Tampereella Kalevankankaan hautausmaahan. Professori Terho Sakin suunnittelema Jylhän muistopatsas Runoratsu-Sotaratsu on sijoitettu Satakunnankadun, Sepänkadun ja Savilinnankadun rajaamaan Yrjö Jylhän puistoon Tampereella. Yrjö Jylhän runoissa hämmästyttää se, miten niukkasanaisen kuvaavasti ja tiiviisti kokonaiset järkyttävät tapahtumat kyetään ilmaisemaan. Lähes käsittämätöntä on vähillä sanoilla aikaansaatu tuska ja tunnelma. Kaikilla hänen runoillaan on todellisuuspohja. Kalle Päätalo olisi kyennyt kirjoittamaan Kaivo-runosta 50 sivua ja runosta Hyvästi Kirvesmäki kokonaisen kirjan. Eräs parhaista Yrjö Jylhän henkisiä paineita kuvaavista runoista on runo Niin vaikea. Kirvesmäen ykkös-tukikohta oli menetetty viholliselle Sieltä kaatuivat silloin lähes kaikki miehet. Tukikohtaan tehtiin kaksi vastaiskua, joista toinen III/JR 21:n tekemänä onnistui. Yrjö Jylhä seurasi vastaiskua nelostukikohdasta ja pohdiskeli joukkueenjohtajansa kanssa, pitäisikö mennä apuun. Huoli saumakohdasta ja oman komppa-nian kärsimistä suurista tappioista johti kuitenkin päätökseen pysyä omassa tukikohdassa. Tapaus jäi painamaan Jylhän mieltä. Hän on nimennyt tämän Niin vaikea -runon tuon vastaiskun vuosipäivän kunniaksi. Niin vaikea Niin vaikea teitä on lähettää tuonne, tutut kasvonne on joka piirre ja juonne ken teistäkin vielä hengissä palaa? On katseeni hellä, mut käskyni kovat, mitä mielessä mietin, sen suuni salaa, sanat jääväämättömät ovat. Jos voisin minä taas mukaan tulla ja painua kärkeen kuin joskus ennen, tuliryöppyyn tunnottomasti mennen, se parempi ois; mut tänään mulla on määrä olla ja tehdä toisin kuin itse tahtonut oisin. Vaan vaikeampi on katsoa teitä, takaisin tulleita, nääntyneitä: vain puolet on jäljellä, puolet poissa, te vedätte heitä nyt ahkioissa. Ja jälkeen kaiken, minkä te koitte, yhä vielä te hymyillä voitte. Talvisodan syttymisestä tulee kuluneeksi 70 vuotta Seppo Laalo