PATTERIMME IDÄSSÄ TYKKIMIESTEN SOTA ITÄRINTAMALLA

Transkriptio

1 Tämä artikkeli kertoo itävaltalaisten tykkimiesten toiminnasta itärintamalla sekä siihen liittyviin valmisteluihin. Ajallisesti se kattaa ajan elokuusta 1940 maaliskuuhun Kirjoitus perustuu jo edesmenneen veteraanin Ferry Heidnerin päiväkirjaan ja keskittyy Wienissä perustetun patteriston kokemuksiin. Suurimman osan taisteluista tuo joukko kuului 262. Tykistörykmentin kolmanteen patteristoon. Artikkelin valokuvat ovat peräisin Ferry Heidnerin jäämistöstä. PATTERIMME IDÄSSÄ TYKKIMIESTEN SOTA ITÄRINTAMALLA Alkusanat Nämä rivit on omistettu niille meidän kuolleille ja kadonneille tovereillemme, jotka ovat kaatuneet taisteluissa kunniakkaasti, kuolleet sairaalassa tai kotiseudullaan, ja niille, jotka ovat kadonneet mahdottomissa kohtaloissa, tuntemattomien etäisyyksien päässä. Ne omistetaan myös eloon jääneille, jotta he eivät koskaan unohtaisi, miten raskaita toisen maailmansodan katkerat vuodet ovat olleet meille kaikille. Sodan kohtalo heitti meidät patterimme mukana äärettömän kauas Venäjälle; johdatti meidät aluksi voitosta voittoon, heittääkseen sitten meidät yhä syvemmälle pelottavaan epätoivoon. Mieletön sota on vaatinut suunnattomia uhreja ja tuhonnut ihmisten ja omaisuuksien mittaamattomia arvoja. Ja tänään, kun kaikkialla seisomme raunioiden keskellä, niin meidän on niin kauan, kuin elämme oltava varoituksena paluusta tapahtuneeseen. Siksi kuvaukset ponnisteluistamme idässä ei ole mitään sodan ihannointia. Kuvaukset tahtovat ainoastaan muutamin sanoin kertoa totuudenmukaisesti, mitä olemme kokeneet ja tunteneet, sillä armoton käsky pakotti meidät puolustautumaan ase kädessä. Tämä kertomus langettaa ainoastaan oikean tuomion päällemme, ja kukaan ei voi vetäytyä pois siitä tuomiosta. Olemme täyttäneet velvollisuutemme, koska meidän oli niin tehtävä! Kuitenkin yli kaiken valaisevana symbolina on esimerkillinen toveruus, joka sitoi meidät yhteen niinä pahoina päivinä ja toivottomissa tilanteissa, kuin myös päättyneen sodan harvoina kauniina päivinä. Siksi nämä rivit ovat samalla myös tämän toveruuden airut. Nämä pahimpina aikoina luodut lujat siteet ovat kestäneet sodan loppuun asti. Ne kestävät vastaisuudessakin, kunnes elämämme on sammunut. Kaatuneille ja kadonneille tovereillemme tahdomme pystyttää sydämiimme pysyvän muistomerkin uskollisuudelle. Siksi nämä muistosanat älkööt olko mikään päätös, vaan uuden elämän alku. Sotaretki itään Elokuun lopulla 1940 Hyvästi Saarburg Viimeisinä elokuun päivinä vuonna 1940 syntyi näkemys, että oleskelumme Lothringenissä oli päättymässä. Monet rakkaat muistot Saaren äärellä olevasta pikku kaupungista palautuivat kaikkien mieleen, kun meidän piti lähteä täyttämään uutta käskyä. Paikan vaihto tuli aivan odottamatta ja synnytti hieman huolta, koska suuri osa patterin henkilöstöstä oli lomalla. Kuitenkin lopulta kaikki sujui hyvin ja patteri kyettiin varustamaan määrävahvuiseksi. Varsinaisesta päämäärästä ei kenelläkään ollut tietoa. Sotilaalliset syyt edellyttivät asian salaamista. Hyvin haluttomasti lähdimme Saarburgista, koska selittämätön tunne sanoi, että kaikki mitä nyt on odotettavissa, on raskaampaa kuin kaikki tähänastinen, mutta kukapa kysyi meidän mielipidettämme. Schlesiassa Syyskuun alussa 1940 Louisdorf ja Lorenzberg Monien junanvaihtojen jälkeen matka epävarmuudessa patterille tiedotettiin matkan aikana aina vain seuraava marssin tavoite - päättyi vihdoin Strehlen piiriin Schlesiassa, jossa patteri jaettiin kahtia, kahteen vierekkäiseen kylään, Louisdorfiin ja Lorenzbergiin Muutamia päiviä saapumisemme jälkeen aloitettiin jo joukkojen suurehko uudelleen ryhmittäminen. Patteristosta irrotettiin 8.patteri kokonaisuudessaan ja liitettiin juuri perustettuun divisioonaan. Meidän patteristamme ja 9.patterista irrotettiin kolmasosa väkeä, joka liitettiin uuteen, vastaperustettuun 8.patteriin. Jokaisessa yksikössä puuttuva kolmannes täydennettiin uusin miehistösiirroin kotirintaman täydennysjoukoista. Teimme tästä menettelystä omat johtopäätöksemme. Käskyissä, joita meille luettiin, kerrottiin, että Schlesiaan siirron peruste oli ainoastaan huollollistekniset syyt, koska Schlesiassa joukko voidaan huoltaa paremmin kuin Ranskassa. Meille ei jäänyt muuta mahdollisuutta, kuin toistaiseksi hyväksyä tämä perustelu. Syyskuun puolivälistä kuun loppuun Englantilaiset voimistivat syyskuussa ilmahyökkäyksiään Saksan kaupunkeihin. Muun muassa he hyökkäsivät syyskuun 21.päivän vastaisena yönä Heidelbergiin ja pommittivat myös ihanaa Bruchsalin barokkilinnaa, jota me sattumalta saatoimme ihmetellä oleskellessamme Gochsheimissa. Nämä hyökkäykset olivat kosto Saksan ilmavoimien hyökkäyksistä tosin: suurempia kuin saksalaiset olivat tehneet Englantiin. Schlesiassa olomme ensimmäisen jakson aikana satoi lähes joka päivä. Sateiden aikana syntyivät myös ensimmäiset syksyiset ajatukset. Meille olivat täysin käsittämättömiä Schlesian sosiaaliset olosuhteet, ennen kaikkea maalaisväestön, jota tilanomistajat kammottavasti riistivät. Ferry Haidner

2 Syyskuun 27.päivänä maailma sai kuulla kolmen vallan sopimuksesta: Saksan, Italian ja Japanin. Meille itsellemme tämä päivä oli sen vuoksi merkityksellinen, että saimme 22 uutta toveria kotirintamalta. Suuri osa heistä oli vanhempaa ikäluokkaa, joka vasta äskettäin oli kutsuttu palvelukseen. Ja vielä muutoksista patteristossamme: muutokset saivat meidät osittain apealle, osittain iloiselle mielelle. Majuri Kühlmann, patteristomme komentaja, jätti patteriston. Hänen paikkansa patteriston komentajana otti meidän päällikkömme, kapteeni Möller. Hyvin ikävissämme koimme arvostamamme patterinpäällikkömme eron, vaikka iloitsimmekin, että hänestä tuli patteristomme komentaja. Hän oli ollut koko läntisen sotaretken ajan paras toveri. Väliaikaiseksi patterimme päälliköksi tuli yliluutnantti Butz. Kuitenkin jo 29. syyskuuta yliluutnantti Butz siirrettiin Jüterborgiin tykistökouluun. Meidän uudeksi päälliköksemme tuli luutnantti Pammler, nuori ja komea upseeri, joka pian sai kaikki sympatiat lokakuuta 1940 Muutokset patteristossamme tulivat keskusteluissa kaiken aikaa puheeksi. Välillä satoi taukoamatta ja me vajosimme liejuun. Lokakuun alussa vedettiin taistelujoukoista pois vuosi-ikäluokka 1907 ja sitä vanhemmat ja siirrettiin divisioonan selustaan, mikä tarkoitti, että joukkoa nuorennettiin ja saatettiin taistelukykyisemmäksi. Seurasimme tätä kaikkea sekavin tuntein. Asia todella koettiin ikävänä asiana, ja se ilmeni meidän hyvän toveruutemme häiriönä. Vanhemmat aseveljet lähtivät myös hyvin vastahakoisesti pois patterista. Sotilaskohtalo! Ennen, kuin heidän piti lähteä, pidimme vielä lähtöillallisen, jota vietettiin Gasthaus Reiheltissä Louisdorfissa, mutta siellä ei tahtonut oikein syntyä enää oikeaa kunnon tunnelmaa. Lokakuun 4.päivnä saapui patteriin jälleen 27 uutta täydennysmiestä. Hitlerillä ja Mussolinilla oli samana päivänä tapaaminen Brennerissä. Huhut koko patteriston siirtämisestä Neisselle putkahtivat esiin, mikä jatkossa osoittautui todeksi. Lokakuun 15. päivänä siirtymisen piti tapahtua. Me toivoimme vapautuvamme köyhien kylien yksitoikkoisuudesta. Pian kaikki olivat matkakuumeessa ja me iloitsimme jo kovasti uudesta sijoituspaikasta. 13.lokakuuta kuulimme radiosta, että Saksan joukot ovat marssineet Romaniaan. Seuraavana päivänä pakkasimme koko päivän ja saatoimme patterin marssivalmiiksi. Yksikään tovereista ei surrut lähtöä Louisdorfista ja Lorenzbergistä, joissa oli ollut niin paljon lokaa ja vähän iloa. Tämän siirron aikana meille tuli jälleen mieleen, että olemme kuin mustalaisia: missään tuskin olimme pitkään, kun taas meillä oli jälleen lähtö edessä tuntemattomaan paikkaan. Neisse lokakuuta 1940 Varhain kello kuusi 15.lokakuuta marssimme Lorenzbergistä kohti Neissea. Oli aurinkoinen syyspäivä. Mitä edemmäksi kohti etelää tulimme, sitä kauniimmaksi tulivat maisemat. Luotisuoran asvalttitien vasemmalta ja oikealta puolelta meitä tervehtivät somat kylät. Seutu muistutti suuresti Lothringenin ja Pohjois-Ranskan maisemia. Itse Neisse teki meihin heti aluksi hyvän vaikutelman. Kaunis yläschlesialainen kaupunki tarjosi meille seuraaviksi kuukausiksi vieraanvaraisen majoituksen. Kun meidän on lähdettävä myös täältä, jäävät sieltä viimeiset kauniit muistot ennen suurta kammottavaa draamaa itärintamalla. Koko patteristo majoitettiin kaupungin reunalla sijaitsevaan, äskettäin valmistuneeseen Clausewitz- kasarmiin. Koska kasarmille oli majoitettu väliaikaisesti vielä toisia joukkoja, niin patteri majoitettiin väliaikaisesti erään majatalon kahteen saliin. Toimisto oli Hitler-Jugendin talossa. Lokakuun 16. päivänä patterimme sai jälleen uuden päällikön. Luutnantti Getzenistä, vanhasta itävaltalaisesta sotilaasta, tuli tästä hetkestä alkaen johtajamme. Kun hänestäkin seuraavien raskaiden kuukausien aikana tuli meille mitä parhain aseveli, niin hän vain täten jatkoi Möllerin perinnettä. Hänkin osoitti täten, että itävaltalainen tapa kouluttaa sopi meille paremmin kuin korostetun sotilaallinen koulutus. Myös luutnantti Pammler jäi patteriimme, ja hänestä tuli patteriupseeri. Seuraavana päivänä 41 nuorta alokasta tuli meille saadakseen patterissamme peruskoulutuksen. Samana päivänä meitä ilahdutti käsky, jonka mukaan jokainen saisi vielä kerran käydä huhtikuuhun 1941 mennessä kotonaan kolmen viikon lomalla. Niin iloisesti kuin tämä ilmoitus otettiin vastaan, niin samalla aavistimme, että edessämme olivat suuret tapahtumat. Patterin koulutus alkoi tehokkaasti luoden patterista entistä iskukykyisemmän joukon. Vapaa-aikana käytimme hyväksi vauraan kaupungin tarjoamaa huvielämää. Neissessa ja sen ympäristössä vilisi sotilaita. Väestö oli hyvin vieraanvaraista ja helposti ystävystyvää. Ensimmäisen lumisateen saimme 26.lokakuuta. Kolme päivää myöhemmin sota alkoi Balkanilla. Kreikka asettui yksiselitteisesti Englannin puolelle. Italia lähetti nootin Kreikan hallitukselle ja marssi sitten Kreikkaan. Seurasimme erittäin innokkaasti tätä kehitystä, mutta emme kyenneet muodostamaan lähemmistä asiayhteyksistä mitään oikeaa kuvaa. 30. lokakuuta jätti 17 vanhaa ja luotettavaa asetoveria patterin, koska heidät määrättiin ammattimiehinä talvikuukausien ajaksi sotavarustusteollisuuden käyttöön marraskuuta 1940 Rykmenttimme komentaja, eversti Scholz, tarkasti 2. marraskuuta patterimme. Se oli tavanomainen yleistarkastus. Kaikki tyydytti komentajaa. 7. marraskuuta Amerikka valitsi 4 miljoonan äänen enemmistöllä presidentiksi Rooseveltin. Tarkalleen vuosi sitten olimme saaneet tulikasteen Hochstellerhofissa, Pfalzissa. Aivan yllättäen 8.

3 marraskuuta divisioonan komentaja, kenraaliluutnantti Theisen, ilmestyi tarkastuskäynnille. Siitä huolimatta, että tarkastuskäynti tuli ennalta ilmoittamatta, niin se ei aiheuttanut mitään harmia, vaan kaikkien esimiestemme naama loisti tyytyväisyyttä ja saimme osaksemme pelkkää ylistystä. Kuten aina rauhallisina hetkinä, putkahti myös Neissessa säännöllisin väliajoin mitä mahdottomimpia huussihuhuja tai hevostoimiston uutisia. Kohta ei ollut Euroopassa enää ainuttakaan maata, joihin me näiden huhujen mukaan emme olisi tulossa. 10. marraskuuta maailma koki suuren sensaation: Venäjän ulkoministeri Molotov oli saapunut Berliiniin, ja hänet oli otettu seurueineen juhlallisesti vastaan. Koko maailma hengähti silmin nähden helpottuneesti kuultuaan tämän uutisen. Kun Saksa ja Venäjä olivat päässeet yhteisymmärrykseen, niin kaikki paineet, jotka viime viikkoina olivat meitä painaneet, olivat poissa. Kuitenkin aivan liian pian seurasi kammottava herääminen. Molotov oli jo 15. marraskuuta aivan yllättäen lähtenyt Berliinistä. Virallinen tiedonanto kertoi kyllä sopusoinnusta, mutta me näimme asiat niin, kuin ne myöhemmin valitettavasti toteutuivat. Saksan viimeinen mahdollisuus oli menetetty. Siitä hetkestä lähtien meidän vihollisemme idässä oli jättimäisen suuri ja uhkaava Venäjä marraskuuta 1940 Englannin ilmavoimat oli muutama päivä sitten pommittanut raskaasti Münchenia. 16.marraskuuta kerrottiin radiossa saksalaisen pommituslentueen aiheuttaneen tuhoa englantilaisessa Coventryn kaupungissa. Näiden harmaiden marraskuun päivien aikana kävi koko joukko huomattavia diplomaatteja Berliiniissä, ja poliittisen jännityksen kohotessa yhä enemmän, meidän koulutuksemme eteni vanhojen nuottien mukaan. 20. marraskuuta liittyi Unkari kolmen vallan sopimukseen. Neuvostoliiton vastainen rintama vahvistui hetki hetkeltä. Unkaria seurasi Romania, joka niin ikään liittyi kolmen vallan sopimukseen. Kohta sen jälkeen sopimukseen liittyi myös Slovakia. Sillä aikaa meidän ilmavoimamme pommitti taukoamatta Englantia ja lisäsi yhä enemmän näitä hyökkäyksiä. Osa vanhasta henkilöstöstä ja alokkaista lähti 28.marraskuuta harjoitusammuntoihin joukkojen harjoitusalueelle Neuhammeriin Breslauhun joulukuuta 1940 Joulukuun ensimmäisinä päivinä oli jo kovia pakkasia. Asetoverimme palasivat sen vuoksi täysin kohmettuneina 3.joulukuuta Neuhammerista. Barbara-päivää, 4.joulukuuta, vietimme seuraavana päivänä. Majatalon suureen saliin, Vaakunasaliin, koko patteri oli kokoontunut Pyhän Barbaran, tykistön suojeluspyhimyksen, kunniaksi. Päivää juhlistaaksemme teurastimme toisen niistä kahdesta siasta, joita olimme jo kotvan aikaa ruokkineet. Miellyttävä hetki yhdisti koko joukkomme. Ilmoitettu kolmen viikon loma oli tosiasiasiallisesti toteutumassa, ja 8. joulukuuta matkasivat ensimmäiset lomalaiset kotiseudulle. Lähimmästä tulevaisuudestamme olimme täysin tietämättömiä. Kuitenkin päättyi tämäkin vuosi ilman että odotettu ratkaisu olisi tapahtunut: Päinvastoin tilanne oli joulukuun viimeisinä päivinä täysin epäselvä, ainakin siltä meistä näytti joulukuuta 1940 Joulu saapui, ja ne toverit, joilla ei ollut onnea päästä lomalle, viettivät sitä viihtyisästi. Sodan tässä tilanteessa huolto toimi vielä rauhanomaisesti, niinpä Schlesiaan tuli joululahjapaketteja kotoa jälleen runsaasti. Vaakunasalissa järjestettiin 23. joulukuuta patterin joulujuhla, joka sujui hyvin kauniisti. Se oli viimeinen tällainen rahanomainen joulu, ennen kuin armoton sota ajoi meidät itään. Uudenvuoden aattona juhlamieltä oli runsaasti, mutta vuoden vaihtuessa tunnelma oli selvästi laskenut. Ajatukset palautuivat vuoden päähän, jolloin olimme etumaastossa Weswallissa. Edessämme oli silloin ranskalaisten mahtava linnoitusasema Maginot-linja. Rintama oli jäässä ja luminen eikä kenellekään meistä ollut selkeää kuvaa, miten sodan jatkuminen etenisi. Moni meidän silloisista asetovereistamme oli vuoden 1941 alussa toisissa tehtävissä kuin vuotta aikaisemmin. Kohtalomme lujitti kuitenkin entisestäänkin uskollista toveruuttamme kaiken kestäväksi. Aloitimme iloisin toivein tulevan vuoden, jolta toivoimme voittoa ja paluuta kotiin. Tulikin toisenlaisia jouluja ja katkerampia uuden vuoden aattoja kuin vuonna Kaikki kävi toisin, kuin olimme ajatelleet tammikuuta 1941 Alokkaillemme, jotka tähän asti olivat majoittuneet majataloihin, saatoimme jo joulukuussa osoittaa puuparakit, jotka me itse pystytimme. Tammikuussa saatoimme kuitenkin sentään muuttaa meille alun perin suunnitellulle Clausewitz-kasarmiin, johon voitiin majoittaa koko yksikkö. Majoitus oli siellä erittäin hyvä, koska kasarmi oli suunniteltu hyvin nykyaikaiseksi. Kasarmi soveltui jatko-opetusta varten myös merkittävästi paremmin kuin pelkkä asuntola. Tammikuussa ei tapahtunut mitään erikoista. Talvi Schlesiassa oli hyvin ankara ja saimme tuntea henkäyksen idän kylmyydestä. Patteri osoitti pystyvänsä toimimaan hyvin yhteisönä, koska meidän nuoremme sopeutuivat toveripiiriin nopeasti ja heidät otettiin hyvin iloisesti vastaan. Mitä aikomuksia meidän suhteemme olikin, emme vieläkään tienneet mitään. Ainoastaan arvelut puhututtivat. Mitä pitemmälle vuodessa edettiin, sitä enemmän yleistyivät mielipiteet, että Venäjän kanssa ei kaikki suju hyvin helmikuuta 1941 Helmikuussakaan ei tapahtunut mitään erikoisempaa. Ilmataistelu Englantia vastaan jatkui. Jonkin verran huolestuneina seurasimme vihollisen yhä voimistuvia ilmahyökkäyksiä valtakuntamme alueelle. Muuten koulutus jatkui tietyn suunnitelman mukaan, ja me vanhat jänikset tiesimme tarkkaan, että sillä oli vain tietty päämäärä. Patteri oli helmikuun loppuun mennessä perinpohjaisesti koulutettu ja taistelukykyinen. 1.maalis- 2.huhtikuuta 1941 Maaliskuun ensimmäisenä päivänä tuli käsky suurehkosta marssi- ja taisteluharjoituksesta, joka

4 pantiin toimeen joukkojen harjoitusalueella Wischaussa Brünnissa. Niin nopeasti kuin mahdollista varustauduttiin tähän marssiin. Oli vielä suhteellisen kylmää, kun patterin pääosa lähti Neissesta. Kasarmiin jäi pieni määrä hevosia ja muutama mies. Tämä harjoitus oli koko tähänastisen koulutuksen päätös. Kun patterimme palasi takaisin, oli jo varmaa, että olomme kauniissa Neissessa oli ohi. Koko divisioona siirtyi jalkamarssilla portaittain Puolaan. Nyt tiesimme, että meidän seuraava tehtävämme oli idässä. Raskain sydämin mukauduimme tähän tosiasiaan. Nämä pari kuukautta Schlesiassa olivat viimeiset kauniit muistot, ennen kuin päättymättömät idän taipaleet nielivät ja murskasivat meidät. Kun meillä yhä vieläkään ei ollut minkäänlaista käsitystä, mikä meitä odotti, niin tiesimme kuitenkin jo kurjuudesta, joka meitä kohtasi. Sotilailla oli vain vähän aikaa vaipua omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa: Koska käsky oli käsky ja meillä oli velvollisuus totella. Oma persoonallinen minä oli unohdettava. Kaikki perustui sellaiseen järjestelmään, että olimme vain pelkkiä numeroita. Marssi Puolaan Lipnica Dolna 3.huhtikuuta-toukokuun alku 1941 Ihanat päivät Neissessa olivat siis ohi. Marssimme itään alkoi epävarmuudessa 3.huhtikuuta Kuitenkaan kenestäkään ei voinut huomata, mitä hän ajatteli ja miltä hänestä tuntui. Luja toveruus sitoi meidät yhteen, ja moneen asiaan suhtauduttiin sen vuoksi helpommin. Joka päivä vahvistui vakaumuksemme, että olimme marssimassa kohti suurta ratkaisua: voittoa tai tappiota. Silloin uskoimme vielä ehdottomaan voittoon. Ratiboriin tullessamme jätimme kotimaamme kamaran ja olimme nyt kenraalikuvernementissa. Ensimmäisen kerran astuimme Puolan maaperälle. Seutu, jonka läpi kuljimme, oli yhä vielä vaurasta seutua, myös tiet oli hyvin rakennettu ja osa jopa päällystetty asvaltilla. Tavoitteittain häiriöttä jatkui marssimme yhä kohti itää. Ensimmäinen valmiusasemamme oli Neu-Sandez, josta luoteeseen jäimme hetkeksi aikaa. Marssimme aikana saimme kuulla uutisen Balkanille alkaneesta sotaretkestä. Sota laajeni laajenemistaan. Venäjä asettautui samalla näyttävästi asemiin Saksaa vastaan ja osoitti maailmalle ja meille, mihin tulevaisuus johtaa. Viikon jalkamarssin jälkeen, osittain matkalle sattui vielä satunnaisia lumikuuroja, olimme saapuneet ensimmäiseen tavoitteeseen. Patteriston esikunta ja esikuntapatteri asettuivat Lipnica Murowana - kylään, kun meidät taasen majoitettiin Lipnica Dolnaan, josta etelään Rajbrotissa oli 8.patteri ja 9.patteri meistä itään Tworkowassa. Kaikkien yksiköiden valmisteluosastot olivat lähteneet Neissesta viikkoa aikaisemmin ja olivat valmistelleet majoituksen. Osa henkilöstöstämme majoitettiin kouluun, toiset yksityismajoituksiin. Tämä ensimmäinen majoittuminen osoitti meille oikein varmasti, mikä meitä vielä odotti. Meidän oli hyväksyttävä surkeat mökit. Väestö oli köyhää, mutta meitä itävaltalaisia kohtaan väestö ei ollut kuitenkaan epäkohteliasta. Vanhempi väestö muisti vielä sen ajan, jolloin Puola kuului kuului Itävalta-Unkarin monarkiaan. Lisäksi he muistivat keisarillisen ja kuninkaallisen armeijan, jossa miehet olivat ensimmäisen maailmansodan aikana palvelleet. Lipnica Dolne -kylä sijoittui länsi-itä -suunnassa kulkevan ainoan tien molemmille puolille. Molemmin puolin tietä kohosi kukkuloita, joilla sijaitsivat yksinäiset, olkikattoiset mökit. Maa ympärillä oli viljavaa peltomaata. Etelässä meitä tervehtivät Karpaattien harjanteet. Oleskelumme aikana patterimme marssikykyä kohennettiin entisestäänkin ja patteri odotti uusia käskyjä. Täällä välin Saksan joukot valloittivat Balkanin ja loivat näin itään uuden perustan sodalle, jonka arvelimme suurella varmuudella lähiaikoina alkavan. Ja kun huhtikuukin oli jo lopuillaan, niin olimme valmiit lähtemään uudelle marssille. Januschkowitze Toukokuun alusta kesäkuun alkuun 1941 Eräänä toukokuun ensimmäisinä päivinä lähdimme Lipnica Dolnasta. Lokakuun lopulla palasivat kotiseudultaan varustelutöihin kotiutetut asetoverit. Silloin lähdimme jälleen liikkeelle. Kuin sakkipelissä sakkinappuloita keskitettiin ja siirrettiin suunnaton määrä joukkoja Puolaan. Zakliczyn kohdalla ylitimme Dunajec-joen. Päivä päivältä työnnyimme yhä pitemmälle itään, kohti seuraavaa valmiusasemaamme. Tiet olivat vielä siedettäviä, ja myös Puolan maaseutu teki meihin suuren vaikutuksen. Kylät alkoivat muistuttaa toisiaan ja erottautuivat toisistaan vain hieman. Olkikattoiset, jo ulkonäöltäänkin hyvin köyhiltä näyttäneet mökit olivat vallitsevia. Puolalaiset miehet karvahatuissaan ja huiveihin verhoutuneet naiset katselivat uteliaasti Saksan armeijan läpikulkua. Tulimme kylien Siemiechow, Jodlowka, Olpiny ja Swiecany läpi tyypilliseen puolalaiseen pikkukaupunkiin, Jasloon. Täällä, kuten muissakin läpikulkemissamme kaupungeissa, oli kaikenlaista tavaraa tarjolla ostettavaksi, tosin syntisen kallista. Jaslosta pohjoiseen oli meidän patteristollemme varattu alue. Patteriston esikunta ja esikuntapatteri sekä myös 9.patteri majoittuivat Brzostekkiin ja Klecieen, kun taasen 8.patteri meni Gogolowiin ja me itse menimme Januschkowit-

5 zeen. Marssimme loppuosan marssimme kaatosateessa ja tulimme majoitukseemme läpimärkinä. Hevostemme sijoittaminen maatilan suuriin talleihin ei aiheuttanut suurta ongelmaa. Jonkin verran vaikeuksia ilmeni henkilöstön majoittamisessa. Kylä oli laaja ja talot kaukana toisistaan, ja herraskartanon ulkopuolella taloja oli vain vähän. Siksi piti ottaa joukkomajoituksen käyttöön uusi, yksikerroksinen, puolivalmis koulurakennus. Yksinkertaisesti ja luontevasti ratkaistiin tämäkin ongelma. Tämän kuukauden aikana, jonka vietimme Januschkowitzessa, pantiin toimeen pienehköjä marssiharjoituksia maastossa ja muuten jatkettiin patterin harjoittamista. Joka päivä vahvistui käsitys, että mennään Venäjää kohti. Käskyt, jotka saimme, olivat tosin salaisia, mutta siitä huolimatta ei voitu enää salata ilmi selvää tosiasiaa, mikä meitä odotti. Aluksi saimme kuulla, että meidän on opiskeltava peruskäsitteet venäjän kielen kirjainmerkeistä. Meille kerrottiin, että kysymyksessä oli ennen Irakiin menoa rauhanomainen siirtyminen Venäjän läpi. Terve järkemme torjui tämän otaksuman. Tällä välin oli sota Balkanilla päättynyt. Sota päättyi suureen voittoon, mutta synnytti jugoslaaveissa saksalaisia kohtaan katkeran kostonhalun. Seutu, jossa olimme, oli samanlaista kuin Lipnica Dolna, viljavaa kukkulamaastoa. Korkealta saattoi nauttia kauniista näköalasta, erikoisesti etelässä Karpaateista. Kaikkialla ja jatkuvasti kohtasimme maineikkaita ensimmäisen maailmansodan aikaisia muistoja. Seisomme hautausmaalla itävaltalaisten ja venäläisten sotilaiden haudoilla, joissa ne nukkuivat viimeistä untaan rauhaisasti vierekkäin. Etäämpänä Gorlicesta, jonka nimi on jäänyt historiaan, kohosivat maaperästä mahtavat kiviristit. Täällä tapahtui raivoisa läpimurtotaistelu, joka sai Venäjän rintaman horjumaan. Ja nyt sotilaat seisovat jälleen täällä vertavuodatetulla tantereella ja odottavat käskyjä. Kerran annettiin yllättäen yöllä hälytys. Patterin piti olla lyhyessä ajassa marssivalmis. Harjoitus onnistui täydellisesti kaikkien esimiesten tyytyväisyydeksi. Helluntaisunnuntaina tuli sitten tosi marssikäsky. Oli jatkettava itään. Jozefow Kesäkuun alusta 21.kesäkuuta 1941 Lähestymismarssi Pitkän marssitiemme aikana olimme saaneet jo riittävästi harjoitusta sodanmukaisesta liikkumisesta, joten lähtö Januschkowitzesta tapahtui häiriöittä ja hidasteluitta. Päivätavoitteista toiseen siirryttäessä lähetettiin edellä valmisteluosasto, jolloin hevosten sijoittaminen, ajoneuvot ja miehistö saattoivat siirtyä nopeasti. Vielä kaikki sujui rauhanomaisesti - kuin rasvattu. Aluksi marssimme kaunista tietä pitkin hieman luoteeseen aivan lähelle Pilznoa. Kesäinen päivä houkutteli meidät pian virkistävään kylpyyn. Myös hevosemme porskuttelivat mielellään viileässä vedessä. Jo seuraavana päivänä siirryimme jälleen edemmäksi. Pilznosta käännyimme ensin Parkoszin kautta koilliseen kohti Debicaa ja sieltä suoraan kohti itään. Pystytimme telttamme taivasalle eräälle niitylle Veikselin vasemmalle rannalle. Meidän tapaamme marssi useita muitakin joukkoyksiköitä samaan suuntaan. Useimmiten leiriydyimme taivasalle ja nukuimme teltoissa. Tietty hermostuneisuus oli aistittavissa, mistä tulevat asiat antoivat aavistuksen. Puolan väestö ei ollut meitä kohtaan epäystävällistä, ja myös me puolestamme käyttäydyimme kohteliaasti heitä kohtaan. Luonnollisesti oli sota ja sodan vaatimukset etusijalla ajatuksissamme. Marssimme jatkui Ropczycen ja Sedziszowin kautta Rzeszówin (Reichof) suuntaan. Trzcianan kylään, länteen Rzeszówista, patterimme majoittui yhdeksi vuorokaudeksi. Reichshofista siirryimme suoraan kohti pohjoista Nowy Wiesin, Jasionkan, Sokolowin, Kamien ja Jezowen kautta Rudnikiin. Täällä ylitimme San-joen. Joka päivä ajauduimme yhä kauemmaksi itään. Kaikkialla näimme kunnostettuja teitä, tienviittoja ja ohittamispaikkoja. Saattoi tuntea ja nähdä organisaation, joka oli ajatellut pienetkin yksityiskohdat. Huolto toimi, hevosille oli rehua ja myös kenttäposti seurasi säännönmukaisesti perässämme. Tähänastisten päivittäisten kesähelteessä ja Puolan teiden pölyssä tehtyjen marssien rasituksia ei ensinkään voitu kuvitella olevan valmistautumista edessämme odottavaan valtaisaan taisteluun. Kaikki tämä tuntui kuin suurelta sotaharjoitukselta. Useat tovereistamme eivät tosiasiassa tajunneet tilanteen vakavuutta. Me saatoimme havaita aina vain hyvin pienen osan joukkojen siirroista. Tänään tiedämme, että noina kesäpäivinä Puolan kaikilla teillä harmaat kolonnat marssivat - kuten mekin - kohti itää - kohti tuntematonta - kohti tuhoa. San-joen ylitettyämme saavuimme ensimmäiseen majapaikkaamme Huciskon kylään, josta marssi jatkui Bilgorajiin; vain yhdeksi päiväksi pysähdyimme Soliin. Tiet kulkivat jo hiekka-alueella, mikä aiheutti meille paljon vaivaa ja antoi hieman esimakua, millaista myöhemmin olisi idässä. Hevosraukkamme joutuivat ponnistelemaan kovasti vetäessään raskaita tykkejämme ja ajoneuvojamme. Tulevaa etenemistä hidastivat suuresti meidän raskaat ajoneuvomme. Kevyemmän kaluston saaminen tuli yhä ajankohtaisemmaksi, jottemme aivan yksinkertaisesti olisi pysähtyneet hiekkaan. Täydennyksenä armeijan ajoneuvoihin saimme puolalaisista kylistä jokaiseen yksikköön muuta-

6 mia kevyitä panjehevosen kärryjä ja pieniä, maastossa hyvin selviytyviä panjehevosia sekä värvätyksi hevosille puolalaisen hevosmiehen, jotka jatkossa palvelivat meitä hyvin. (Panjehevonen on keskikokoinen, hyvin sitkeä ja vähään tyytyväinen itäeurooppalainen hevosrotu). Bilgorajista marssimme jatkui Aleksandrowiin, useita kilometrejä pitkään kylään, jossa talot sijaitsivat peräkkäin molemmin puolin tietä. Täällä saattoi koko yksikkömme majoittua. Majoittumista edelsi hankaluus päästä talojen pihoille. Aivan tien molemmilla puolilla oli leveät ojat, joiden yli taloihin johtivat vain heikot, alkeelliset puusillat, jotka olivat raskaille tykeillemme ja ajonevoillemme aivan kelvottomat ylitettäviksi, mutta valmisteluosastoa täydennettiin erikoisjoukoilla tekemään tilanteen vaatimat ylikulut, jotta tieltä voitiin poistua taloihin ja eteneminen saattoi jatkua keskeytymättä, lyhyessä ajassa. Jokainen meistä oli vain pienehkö ratas suuresta koneesta, joka käynnistettäisiin Berliinissä olevasta koneen käynnistinvivusta, ellei viimeisellä silmänräpäyksellä sattuisi jotain erikoista mutta ei tapahtunut mitään. Kellon osoitin kulki ja kulki. Se osoitti viittä vaille Odotimme hakkaavin sydämin ja tuijotimme jännittyneesti kelloa, aavistimme kohtalomme ja siitä huolimatta elimme toivossa. Ja sitten kello oli 24.00! Esirippu kohosi 20. vuosisadan ihmiskunnan näytelmä oli alkanut! Aleksandrowissa viivyimme kaksi päivää. Kun me jälleen lähdimme liikkeelle, oli yllättäen divisioonan komentajamme kylässä ja näki yksikkömme ohimarssin. Hän oli meihin tyytyväinen. Leiriytyminen metsään Jozefowissa Sota alkaa Viimeisinä illan tunteina 21.kesäkuuta Johtajan päämajasta tuli ratkaiseva käsky: Huomenna aikaisin alkaa sota Venäjää vastaan! Mitä lähemmäksi Jozefowia tulimme, sitä suuremmaksi kasvoi saksalaisten joukkojen määrä, aivan ruuhkaksi asti, minkä, me myös itse saatoimme havaita. Kaikki joukot, lukuun ottamatta suurimpia yhtymiä, olivat leiriytyneet metsiin. Kaikilla teillä oli valmiina opastaulut, jotta jokainen marssiva yksikkö löytäisi välittömästi heille osoitetun alueen. Hevosille oli tehty väliaikaiset tilat, samalla kun me pystytimme telttamme. Koska sää pysyi kesäisen kauniina, metsään majoittuminen oli jokseenkin miellyttävää. Meille oli outoa paksu hiekka metsän pohjamaana. Olimme nyt jo aivan lähellä demarkaatiolinjaa, jonka takana venäläiset joukot olivat valmiina. Suuri, ratkaiseva tietämättömyys kohosi uhkaavana ja välittömästi eteemme. Ei elämän ja kuoleman ratkaisua voitu enää kauemmin odottaa. Tiesimme, että tämä koko valtava keskitysmarssi ei ollut seurauksena ilman mieltä eikä ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin meillä oli yhä vielä epämääräinen olo. Sen vuoksi käskyt eivät enää tuudittaneet meitä pettäviin toiveisiin. Käskyissä nähtiin tavattomasti vaivaa, selvän, todellisen asiantilan hämäämiseksi.. Olimme vihollisemme edessä! Paitsi mitä tässä yhdessä lauseessa todettiin, oli vielä useampi sana. Näin oli arpa heitetty! Kaikki, mitä oli ennen, tuli merkittömäksi. Nyt oli vain yksi sana Sota edessämme jättiläissuurena. Hyökkäys alkoi aamuhämärässä. Olimme siirtyneet valmiusasemiimme, patterit olivat ampumavalmiina. Tänään, vuosien perästä, kun kaikki on muuttunut jo tapahtuneeksi, emme yhä vieläkään voi irrottaa ajatuksiamme näistä ratkaisevista hetkistä. Kun kaikki oli muuttunut todeksi, eikä ollut enää mitään paluuta takaisin, saattoi ajatuksemme ja tunteemme hyvin jättää viimeiseen sydämenlyöntiin. Sitten vain emme olleet mitään muuta kuin sotilaita, joiden tuli täyttää vannottu velvollisuus. Jokaisena päivänä, jokaisena tuntina saattoi tulla merkki, joka saisi kootun sotilaallisen voiman liikkeelle. Mitä sitten seuraisi? Neljä vuotta myöhemmin myös tähän kysymykseen oli saatu vastaus, oli saavutettu tasapaino, esirippu oli sulkeutunut ja näytelmä päättynyt. Sota ei kuitenkaan ollut enää niin kaukana. Metsäleirissä ryhdyttiin tekemään viimeisiä valmisteluja. Hetki hetkeltä jännitys kohosi. Eräänä yönä 8.patterin taisteluporras sai äkisti hälytyksen siirtyä asemiin. Rauhanomainen marssi halki Neuvostoliiton oli satu, johdon harhauttamisoperaatio. Nyt meillä ei ollut enää mitään harhakuvitelmia. Näimme kirkkaasti ja selvästi sota Venäjää vastaan alkaa.

7 Meidän tuliasemamme olivat itään Tomaszowista Jarczowin alueella, muutaman sadan metrin päässä Venäjän demarkaatiolinjasta. Vielä ennen auringonnousua kaikki patterit aloittivat kestotulensa sekunnilleen H-hetkeen nähden Venäjän alueelle. Samanaikaisesti Saksan ilmavoimien laivueet paahtoivat päittemme yläpuolella keskeytymättä kohti itää. Tuntui kuin hornan kita olisi avattu! Sitten aurinko nousi ja tuli ihanan kaunis kesäpäivä. Tykin etuvaunut ja ajoneuvot olivat marssivalmiit. Jo aamupäivän aikana jalkaväkemme oli tunkeutunut vihollisen ensimmäisiin asemiin. Sekä vasemmalta että oikealta tuli sama ilmoitus. Hyökkäyksemme oli kirjaimellisesti yllättänyt venäläiset. Vihollisen tykistöstä ei ollut minkäänlaista havaintoa. Yhtään venäläistä lentäjää ei näkynyt. Tämän merkittävän päivän puoleenpäivään mennessä oli vihollisen vastarinta voimistunut. Putkemme avasivat jalkaväellemme tietä etenemisen jatkamiselle. Jo iltapäivän alussa ensimmäiset venäläiset vangit tulivat rintaman tälle puolelle. Heidän kaikissa jäsenissään näkyi vielä kauhun vaikutus. Sitä vastoin pysähtynyt hyökkäys jatkui iltapäivällä jälleen eteenpäin. Kun aurinko vaipui linjojemme etupuolella mailleen palavien kylien yli, tuli käsky asemanvaihdosta. Pikamarssia kuljimme koko yön kesäkuun 23.päivään saakka Jarczowista yli Korchynien itään Chodywanceen Belzin suuntaan, josta meidän piti auttaa saartamaan eräs venäläinen divisioona. Tämä yösiirtyminen vaati meiltä jokaiselta suuria fyysisiä ponnistuksia, koska välttämätön kiire pakotti marssimaan ilman lepoa, enimmäkseen piti edetä juoksuvauhtia. Kaikesta huolimatta tehtävän täyttäminen ei onnistunut vihollinen oli meitä nopeampi kesäkuuta 1941 Belzistä hyökkäsimme palan matkaa kaakkoon Kuliczkovin kylään, josta meidän sitten oli palattava takaisin Belziin. Sotaonni antoi meidän oleilla tällä alueella kolme päivää. Kuliczkow oli ensimmäinen Venäjän alue, jonne saavuimme. Tänä aikana vihollinen joutui vetäytymään yhä kauemmaksi. Osallistuimme takaa-ajoon ja jätimme Belzin 26. kesäkuuta heinäkuuta 1941 Vauhdikkaasti edeten voittaen kaikki maastovaikeudet seurasimme väistyvää vihollista. Huolimatta jatkuvasta liikkeellä olosta ei joukkojen huoltamisessa eikä täydennyshuollolla ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Sotakoneisto oli pienimpiä yksityiskohtia myöten hyvin hoidettu ja toimi kuin kello. Meillä itsellämme ei ollut tähän mennessä lainkaan tappioita. Jalkaväen tappiot olivat luonnollisesti suuremmat. Vihollisen tappiot olivat kuitenkin moninkertaiset meidän tappioihimme nähden. Etenemistiellämme ja maanteillä oli koottu röykkiöiksi tuhottuja tai hylättyjä sotakalustoa, ajoneuvoja, tykkejä, panssarivaunuja ja kuolleita hevosia. Haavoittuneet ja kaatuneet sotilaat vihollinen otti mukaansa. 27.kesäkuuta 1.heinäkuuta 1941 Ostrowin kautta siirryimme Krystinopoliin, jossa Bug-joki oli rajana. Krystinopolia venäläiset lentäjät olivat jo pitempään pommittaneet, ja meidän oli marssittava kaikkien varo-ohjeiden mukaisesti. Saavuimme kuitenkin tappioitta seudun läpi, käännyimme täältä suoraan kohti etelää Parchacziin, josta jatkoimme Bug-joen yli jälleen kohti itää. Tähän saakka meillä ei vielä ollut minkäänlaista suoraa kosketusta viholliseen. Maasto kävi yhä vaikeakulkuisemmaksi. Meidän oli kuljettava yli soiden ja tiettömien metsäalueiden läpi. Siitä huolimatta saavutimme jälleen meille määrätyn tavoitteen. Parchaczissa, jossa yövyimme tiellä, näimme ensimmäiset tuhotut venäläiset panssarivaunut. Aivan vierekkäin ajaneina ne kohtasivat kohtalonsa. Kaikki sisällä olivat palaneet kuoliaiksi. Ajajilla ja muulla vaunumiehistöllä ei ollut ollut aikaa poistua vaunuista. Tunnistamattomiksi hiiltyneinä ruumiit istuivat vielä istuimillaan. Ensimmäistä kertaa saimme suoraan kokea murhaavan sodan kauheuden, jota myöhemmin oli yhä enemmän tarjolla. Heinäkuun 1. päivänä ylitimme Styr-joen.

8 Kuljimme Radziechowin kautta ja läpi Kremonezin, jonka eräältä kukkulalta saatoimme ihailla erästä ihmeen kaunista luostarirakennusta, jonka kullatut katot ja fasadit kimalsivat auringonpaisteessa. 12. heinäkuuta pääsimme Polonjehen ja 15.heinäkuuta Nowy Miropoliin. Olimme jo Ukrainassa. Seuraava tavoite oli Kiova. Kiovan linnoitusvyöhykkeellä johtomme odotti viholliselta ensimmäistä huomattavaa vastarintaa. Miten oikeaan osunut tämä arvio oli, selviäisi pian. Sää oli sotilasoperaatiolle suotuisa. Kauniit päivät seurasivat toistaan. Ukrainan väestö, joka oli suurimmaksi osaksi jäänyt kyliinsä, ei suhtautunut meihin epäystävällisesti. Vaikka olimme tulleet vihollisina heidän maahansa, he antoivat vapaaehtoisesti meille hyvin paljon vieraanvaraisuutta. Saimme lahjana maitoa, voita ja kananmunia. Oma käyttäytymisemme oli samoin ystävällistä. Kun esiintyi mielivaltaisuutta väestöä kohtaan, niin syyllisiä rangaistiin julkisesti. Teiden kunto parani merkittävästi, kuta edemmäksi marssimme kohti Shitomiria. Heinäkuun 18.päivänä saavuimme Trojanowiin. 19.päivän vastaisena yönä marssimme pikavauhtia Trojanowista koilliseen Singurin kautta Shitomiriin. Kaupungin reunalla jouduimme pysähtymään tiellä päästääksemme yhden panssariyksikön ohitsemme. Hämärässä kuljimme läpi kaupungin, jonka aiemmin läpi menneet joukot olivat saattaneet jokseenkin huonoon kuntoon. Täältä jatkoimme pitkin hyvin tehtyä huoltotietä, joka vei viivasuoraan kohti Kiovaa. 19.heinäkuuta majoituimme Gasinkassa heinäkuuta 1941 Olomme Gasinkassa kesti vain seuraavaan aamuun. Sitten jatkoimme huoltotietä pitkin jälleen edemmäksi itään Korostyscheviin. Täältä käännyimme pohjoista kohti ja marssimme ensiksi Jurowkan kautta Radomyschliin, jossa ylitimme Teterew-joen. Tiesimme jo, että edessämme on suurehko tehtävä. Vihollinen oli keskittänyt Kiovan länsipuolelle paljon joukkoja, joiden piti ehdottomasti pysäyttää hyökkäyksemme. Sen mukaisesti olimme myös valmistautuneet. Kaikkien aselajien katkeamattomat kolonnat liikkuivat samanaikaisesti kohti seuraavia lähtöasemia. Jännitys kohosi edessämme olevissa yksiköissä hetki hetkeltä. Suuri määrä vihollislentäjiä teki lukuisia epämiellyttäviä, näyttäviä lentoja ja yrittivät häiritä keskitysmarssiamme, mikä kaikki merkitsi, että edessämme olivat raskaat päivät. 20.heinäkuuta saavuimme Krasnoborkiin. Kovat ukonilmat keskeyttivät nyt alinomaa kauniit kesäpäivät. Onneksi runsaat sadekuurot kestivät vain yhdestä kahteen tuntiin, niin että läpimärät univormumme kuivuivat jälleen hetkessä. Nämä lähes päivittäin syntyvät ukkoset on eräs syy Ukrainan tavattoman hedelmällisen maaperän syntymiseen. Marssimme läpi silmänkantamattoman laajojen viljapeltojen, jotka jättävät suurine tähkäpäineen unohtumattoman kuvan. Traagista oli, että imperialistinen valloitushalu toi sodan kaikkine kauhuineen tämän siunatun maan ylle ja suuri sato tuhoutui taisteluissa lähes täydellisesti. Entä ketä tämä näinä päivinä liikutti? Useita vuosia myöhemmin miljoonat ihmiset joutuivat tämän kirouksen tähden näkemään nälkää. Krasnoborkin jälkeen saavuimme uuteen sijoituspaikkaamme, jota emme ikinä unohda. Pienen ukrainalaisen kaupungin nimi Malin on kaiverrettu muistiimme tulikirjaimin lähtemättömästi elämämme loppuun saakka. Mitä sitten myöhemmin vielä tulikaan eteemme, ei voinut saada meitä koskaan unohtamaan Malinia. Malin 22.heinäkuuta - 1.elokuuta 1941 Krasnoborkista marssimme jo taistelunmukaisesti, olimme valmistautuneet kohtamaan vihollisen minä hetkenä tahansa. Marssi jatkui Mirtschan kautta Worsowkaan, josta pohjoiseen siirryimme Malinin helvetin ensimmäisiin tuliasemiin 22. heinäkuuta. Välittömästi sinne saavuttuamme saimme jo ensimmäisen tulitehtävän. Vihollinen ei jäänyt velkaa vastauksessa, vaan lähetti takaisin rautaisen tervehdyksensä. Tuliasemamme sijaitsi eräässä metsikössä Malinista etelään. Metsän soinen maapohja aiheutti meille suuria vaikeuksia, eikä poteroiden kaivaminen onnistunut. Jo muutaman lapionpiston jälkeen pohjavesi oli vastassa. Venäjän ilmavoimat lisäsivät päivittäin hyökkäyksiään Worsowkan ja Malinin väliselle ainoalle tielle, jota pitkin kaiken huollon piti kulkea. Meidän patterille ilmahyökkäykset tosin olivat suosiollisia, mutta sitä vastoin tappiot muille yksiköille olivat huomattavat. Huoltaminen ja ammusten toimittaminen tuliasemiin tapahtui vain öisin. Siitä huolimatta oli vihollisen vastarinta murrettava kaikissa olosuhteissa. Jos murtautuminen ei onnistu, oli marssi Kiovaan pysäytettävä. Rintaman molemmilla puolilla oli kysymys suuresta asiasta. Niinpä hyökkäysten ja vastahyökkäysten määrä kiihtyi hetki hetkeltä. Pioneerimme saivat seuraavaksi tehtäväkseen luoda sillanpääaseman Irschan yli etelään Malinista, jossa vihollinen sitkeästi puolustautui.

9 Seuraavana päivänä koimme taas jälleen raskaita tappioita. Kranaatin sirpaleet haavoittivat pahasti tovereitamme Martin Krenniä, Johann Bachingeria ja Albert Paralia. Muutaman päivän kuluttua kuolivat Bachinger ja Paral, joiden kuolemaa surimme sydämemme pohjasta kuin päivää aikaisemmin viiden ensimmäisen toverimme. Ja jälleen päivää myöhemmin, 26.heinäkuuta toinen jaosjohtajistamme, vääpeli Wawrowsky, haavoittui kranaatinsirpaleesta niin vaikeasti, että hän seuraavana päivänä kuoli haavoittuneiden pääkokoamispaikalla Worsowkassa, jonne hänet myös haudattiin. Hän oli patterimme kahdeksas Malinissa kaatunut uhri. Sota jatkui kuitenkin taukoamatta. Heinäkuun 29.päivänä toverimme Hentschel, Danner, Huschka, Schuster, Vargyas ja Liedl saivat toisen luokan rautaristin. Malinin päivistä olisi kirjoitettava sankarilaulu, jos tämä taistelu haluttaisiin oikein kuvata. Päivät tulivat ja menivät. Unohdimme ajankulun ja muistamme ainoastaan taistelun ilman taukoja. Ei ollut lepoa, ei unta, vaan jatkuvaa valmiudessa olemista, hyökkäyksiä, kranaatinsirpaleita, lentopommeja ja torjuntataisteluja. Vihollinen puolustautui tavattoman sitkeästi kaikin voimin, ja me taasen taistelimme kaikin käytettävissä olevin keinoin ja välinein tästä Kiovan edessä olevasta ratkaisevan tärkeästä ja strategisesti merkittävästä pisteestä. Tunti tunnilta, päivin ja öin urheat pioneerimme rakensivat puusiltaa Irscha-joen yli. Keskeytyksettä he olivat Venäjän ilmavoimien pommisateessa, rakennelma sai osumia, vahingoittui, ja heti kohta he olivat korjaamassa siltaa. Samanaikaisesti sillanpääasemaa vahvistettiin uudella täydennyshuollolla. Tappiomme kohosivat, mutta peräänantamattomuutemme kasvoi, vaikka olimme joutuneet kokemaan kaiken edellä todetun. Aamupäivällä heinäkuun 24.päivänä venäläinen jalkaväki tunkeutui yllättäen tuliasemiimme metsässä Worsowkan pohjoispuolella. Tykkimiestemme ja vihollisen välillä syntyi lyhyt ja katkera lähitaistelu mies miestä vastaan. Kun venäläiset oli karkotettu, viisi kuollutta patterimme toveria oli edessämme ensimmäiset kaatuneet, joita me tässä sodassa jouduimme itse suremaan: toverimme alikersantti Willy Böhm, korpraali Josef Kowatschek ja tykkimiehet Karl Dekanovsky, August Egl ja Julius Stratil. Syvästi järkyttyneinä seisoimme näiden uskollisten ja hyvien tovereiden haudalla metsikön reunassa pohjoiseen Vorsowkasta Maliniin vievän tien varrella. Pystytimme heille siellä viisi vaatimatonta koivuristiä. Suurempi muistomerkki toki jäi sydämiimme. Tuliasemaamme siirrettiin tänä samana päivänä iltapäivällä eteenpäin Irscha-joen ääreen. Vihollinen puolustautui yhä vielä sitkeästi ja sisukkaasti ja tulitti meitä pommein ja tykistötulella taukoamatta. Vihdoin määrättiin 1.elokuuta aloitettavaksi hyökkäys itse Maliniin. Mitä voimakkaimman tulivalmistelun jälkeen jalkaväkemme valloitti rynnäköllä meille niin kohtalokkaan Malinin pikkukaupungin ja karkotti vihollisen pohjoiseen ja itään. Vaihdoimme uusiin asemiin vielä samana päivänä rautatien toiselle puolelle Malindorfin piirikunnan alueelle Malinista pohjoiseen. Itse sillanpää oli kuitenkin meille yhä vielä kova pähkinä purtavaksi, sillä vastustaja pani epätoivoisen rohkeasti hanttiin elokuuta 1941 Malindorfin piirikunnassa viivyimme elokuun 2. päivään saakka. Sen jälkeen vaihdoimme asemia yhä kauemmaksi koilliseen Rudnja Worobjewskajaan, säilyttäen tulivalmiuden. Elokuun 4.päivänä jouduimme kääntymään länteen takaisin aina Lumlja-Baranowkan alueelle, jossa jälleen vaarallinen tilanne kohtasi patteriamme. Uudelleen jouduimme lähitaisteluin torjumaan asemiemme sisään murtautuneen vihollisen. Vain vaivoin meidän onnistui pelastaa tykkimme uhkaavasta asemasta. Täältä palasimme takaisin päin Golwkin alueelle, Malinin koillispuolelle, jonne jäimme elokuun 12.päivään saakka. Heinäkuun 22. päivästä lähtien olimme koko ajan puolustaneet henkeämme, tunteneet vain velvollisuutemme ja taistelleet aina väsymyksestä ja uupumuksesta kaatumiseen saakka. Satoja kertoja näimme kuoleman armottomat kasvot ja kuitenkin selviydyimme. Tämä sillanpää oli ennen Kiovaa viimeinen avainasema, ja sen tiesimme, mikä antoi meille voimaa ja rohkeutta tässä helvetissä kestää tulematta hulluiksi. Nämä kolme viikkoa Malinissa kestivät meistä ikuisuuden, mutta vihdoinkin ne päättyivät. Uudet tänne tuodut joukot vapauttivat meidät, ja meidät vedettiin tästä noidankehästä pois. Taktisesti kuuluimme tällä unohtumattomalla joukkojen keskittämisalueella 51. armeijakuntaan, jota johti kenraaliluutnantti Reinhardt. 51. AK oli osa 4.armeijaa, joka oli marsalkka von Reichenaun komennossa. Panoksestamme saimme mitä korkeimman kiitoksen ja tunnustuksen. Siihen nähden, miten paljon Malinissa olimme kestäneet ja kärsineet, nämä olivat vain pelkkiä sanoja. Tämän sodan kaikista katkeruuksista, puutteista ja rasituksista jää kuitenkin käsite Malin mieleen raskaimpana ja unohtumattomana!

10 Levossa Mirtschassa elokuuta 1941 Elokuun 13. ja 14.päivän välisenä yönä lähdimme taistelukentältä sillanpäästä ja marssimme ainoata tietä etelään niin kovasti kaivattuun lepoasemaan. Patterimme ja patteriston komento-osat majoittuivat erääseen metsikköön luoteeseen Mirtschasta. Alueelle majoittui vielä 9. patteri, joka tällä lepoalueella eräässä ilmahyökkäyksessä menetti melkein 40 hevosta ja osan hevosten varustuksista. Pommit sytyttivät ja polttivat hetkessä poroksi suuren tallin, jossa hevoset olivat. Mutta me saimme olla metsikössämme rauhassa ja nauttia pari päivää toipuen ja virkistyen. Tällä välin hyökkäyksen valmistelut Malinista eteenpäin päätavoitteeseen Kiovaan oli aloitettu. Ennen kuin jälleen lähdimme liikkeelle, vapautimme Puolassa värväämämme panjehevosten ajurit kotimaahansa. Kohti Dnjepriä 21.elokuuta-3.syyskuuta 1941 Elokuun 21.päivänä lähdimme Mirtschasta ja menimme kohti uusia taisteluja. Ensimmäiset asemat olivat koilliseen Malinista. Vihollinen vetäytyi tappion jälkeen nopeasti ja takaa-ajomme tempo tuli yhä nopeammaksi. Näin pieneni Kiovan saartorengas päivittäin. Ensimmäinen asemamme Malinin sillanpään ulkopuolella oli 22. elokuuta Nowy Worobjessa. Sitten jatkettiin pikamarssia suoraan itään, pakenevan vihollisen perässä; tosin jatkuvassa taistelukosketuksessa, kuitenkin ilman suurempaa taistelutoimintaa. Elokuun 23.päivänä asetuimme Teterewin vasemmalle rannalle Uninissa, hyvin soiselle alueelle. Päivää myöhemmin ylitimme Iwankowin kohdalla Teterew-joen, suuntauduimme täältä ainoata tietä pitkin kaakkoon Schpilewskaja Rudnjaan, ja siellä meidät alistettiin 34. armeijakunnalle, joka kuului 4.armeijaan. Tulimme yhä lähemmäksi Dnjepriä, jossa vihollinen yritti jälleen voimistaa puolustustaan. Kuitenkin kaikki oli turhaa. Suunnattomalla iskuvoimalla heitimme vihollisen yhä kauemmaksi itään; Saksan armeija vyörytti väistyvää vihollista itään. Kuitenkin vaikein maasto oli edessä Kiovaan elokuuta pysähdyimme Talskaja Rudnjassa. Sitten ylitettyämme suoalueen Sawischin kahta puolta jatkoimme jälleen itään Dymeriin. Täältä käännyimme pohjoiseen. Jäimme elokuun 20.päivästä syyskuun toiseen päivään Rowyyn, jossa jälleen palasimme 51. AK:aan. Seuraavat asemamme olivat 3.syyskuuta Awdejewka Niwassa. Marssiessamme halki Garnostaipolin jouduimme jättämään yhden tykin ja muutaman raskaan ajoneuvon, jotka tuotiin myöhemmin. Dnjeprin ja Dessnan välissä 4.-9.syyskuuta syyskuuta oli meille jälleen merkittävä päivä, kun Botitschin itäpuolella ylitimme ensimmäisen Venäjän joen- Dnjeprin, mikä ei kuitenkaan pysäyttänyt meidän hyökkäystämme. Meidät valtasi mahtava tunne, kun ylitimme joen pioneeriemme rakentamaa kenttäsiltaa pitkin. Olisimme piakkoin Kiovan pohjoispuolella, ja kiovan kohtalo koittaisi pian. Myös muilta idän rintaman osilta saimme jatkuvasta menestyksestä tiedonantoja, jotka luonnollisesti kannustivat meitä pitämään puoliamme. Dnjeprin itäpuolella opimme tuntemaan erään suoalueen, jonka ylittäminen vaati jälleen yliinhimillisiä ponnistuksia. Venäjän vastarinta heikkeni päivä päivältä. Mitä enemmän saartorinki Kiovan ympärillä sulkeutui, sitä selvemmiksi kävivät vihollisen pyrkimykset väistyä toteutuvalta uhkaavalta saarrolta poistumalla itään. Sitä enemmän kannustettiin myös meitä. Ja meillä - kaiken yläpuolella - oli vain yksi ajatus: voitto innoittaa! Meille ei suotu yhtään lepoa Yhä eteenpäin! kuului käsky. Syyskuun 5.päivänä olimme saavuttaneet vihollisen linnoitetut asemat, jotka sijaitsivat Dnjeprin varrella meidän takanamme. Asetuimme Stary Glybowiin, jossa oli lyhyt lepo. Venäläiset olivat vetäytyneet Dessna-joen taakse, niin että vain vihollisen ilmavoimat häiritsivät meitä jonkin verran, voimatta kuitenkaan vähimmässäkään määrin estää meidän jatkuvaa etenemistämme. Maasto oli hyvin vaikea ja asetti raskaitten tykkiemme ja ajoneuvojemme tielle suuria vaikeuksia, koska tiet olivat hyvin huonoja, kulkivat paksussa hiekassa, sitten jälleen metsässä ja suoalueilla. Ja kuitenkin meidän onnistui aina saavuttaa tavoitteemme oikeaan aikaan. Mitä yli-inhimillisiä rasituksia silloin kestettiin, voi arvioida vain se, joka itse oli siellä mukana. Stary Glybowista meidän oli ensin siirryttävä edemmäksi pohjoiseen kiertääksemme kulkukelvottoman suoalueen. Nowy Glybowista jatkoimme suoraan mitä vaikeimman, tiettömän ja soisen maaston läpi Kossatschewkaan, jonne saavuimme 6.syyskuuta. Seuraavana päivänä Morowsskissa Dessnan äärellä vihollinen teki uudelleen voimakkaampaa

11 vastarintaa. Täällä saimme ensimmäisen kerran todistaa uusien savuheittimiemme käyttöönottoa. Savuheittimet tekivät voimakkaan vaikutuksen ja sytyttivät tuleen Dessnan toisella puolella olevat vihollisen asemat. Muutimme asemiin joen oikealle rannalle ja osallistuimme täällä myös ylimenon valmisteluihin. Syyskuun 9.päivään saakka viivyimme Morowsskan alueella, sitten ylitimme tämän virran lautalla ja jälleen taistelu vei meitä kohti itää. Saartorengas Kiovan ympärillä sulkeutuu syyskuuta 1941 Kaksi päivää olimme Guta Tunanskajossa, jossa näimme savunheittäjiemme vaikutuksen läheltä. Ammunta yllätti eräässä metsikössä olleen vihollisen jalkaväen taisteluaseman. Satoja ruumiita ilman näkyviä vammoja lojui taisteluhaudassa ja taistelupoteroissa. Kuoleman täytyi aiheutua nopeasta tukehtumisesta: Kammottava näky, jota myöskään emme voi koskaan unohtaa. Aivan pian sen jälkeen venäläiset lentäjät kylvivät lentolehtisiä, joissa uhattiin: Jos ette lopeta helvetintykeillä ampumista, niin vastaamme kaasulla. Onneksi koko tämän sodan aikana ei käytetty kaasua. Koptissa saavuimme 12.syyskuuta kauniille, päällystetylle Kiova-Moskova- huoltotielle ja etenimme sitä pitkin kotvan matkaa koilliseen ja tulimme 13.syyskuuta Tschemjerin kautta Djershanowkaan. Jatkoimme edelleen etelään ilman lepohetkeä sulkeaksemme Kiovan saartorenkaan. Syyskuun 14.päivänä olimme Nosowkassa, ylitimme Kiova-Moskova- rautatien ja marssimme kohtalaisessa kunnossa olevaa tietä pitkin ihanassa kesäsäässä etelään päin - ilman satunnaistakaan kosketusta viholliseen. Venäläisten joukkojen pääosa yritti paeta itään; kuitenkin ainoa ulospääsyaukko oli käynyt yhä ahtaammaksi. Etelästä meitä vastaan tuli jo tällä alueella operoiva kenraalieversti Guderianin johdossa oleva 2. panssariarmeija. Panssariarmeijan yhdistyttyä saartorenkaaseen oli vain muutaman päivän kysymys saartorenkaan sulkeutumisesta. Kaikkialla venäläiset sytyttivät viljavilla pelloilla jo korjuu valmiin sadon ja maanviljelyskoneet tuleen. Sodan kurimus viipyi armottomasti tämän siunatun maan yllä tuhoten jokapäiväisen leivän. Mielettömyys piti orgioitaan ja antoi kuolemantanssille traagiset lavasteet. Syyskuun 16. päivänä tulimme Sztjepanowkan kautta Mokjejewkaan, josta alkaen tiet jälleen huononenivat. Kamppailimme eteenpäin syvässä hiekassa kilometri kilometriltä; usein kuolemanväsyneinä ja sitten kohta jälleen kaiken fyysisen vaivan voittaen. Ainoa tavoitteemme oli koko ajan: Kiova on vallattava! Olimme jo noin 100 km:n päässä Kiovan itäpuolella. Saartorenkaan sulkeutuminen oli odotettavissa aivan välittömästi. Vaikka me jatkoimme takaa-ajoa pysähtymättä ja ilman lepoa, huolto toimi kuitenkin lähes moitteettomasti. Saimme säännöllisesti muonan, ampumatarvikkeet ja postin. Vain kerran eräänä päivänä meidän oli tultava toimeen ilman leipää, tilalle saimme maaseudulta yllin kyllin lihaa. Isännättömiä nautoja ja sikoja juoksenteli toki kyllin riittävästi kaikkialla. Mielialamme oli luottavainen, ja toivoimme Kiovan kaatumisen jälkeen aikaa toipumiselle. 17.syyskuuta olimme Prawo Showtnjassa. Päivää myöhemmin oli komentopaikkamme Losowyj- Jarissa ja illalla olimme jo Bogdanowkassa. Näinä päivinä tehtiin patterissamme eräs organisatorinen muutos, joka oli osoittautunut välttämättömäksi. Kahdeksas patteri motorisoitiin osittain ja yhdistettiin 9.patteriin korvaamaan huomattavaa tappiota, joka oli aiheutunut nelijalkaisten uljaiden tovereittemme liikarasituksesta, ja siten myös saavuttamaan nopeampi liikkuvuus. Päälliköksi määrättiin 9.patterin tähänastinen päällikkö yliluutnantti Attems, kun taasen luutnantti Getzen määrättiin toiseen tehtävään. Meidän iloinen mielialamme valahti sen vuoksi nollaan, sillä Getzen oli saavuttanut tovereittemme joukossa rajattoman luottamuksen. Onneksi ja iloksemme tätä välitilaa kesti sentään vain muutaman päivän, kun luovuttiin tästä suunnitelmasta, joka ei ollut oikein ymmärrettävissä. Kahdeksas patteri motorisoitiin vain osittain, jollaiseksi se myös jatkossa jäi; kuitenkin jäimme sekä me että 9. patteri heidän tähänastisen päällikkönsä komentoon. Me kaikki tervehdimme tätä tosiasiaa iloiten. Tällä hetkellä Kiovan saarto lähestyi kohti loppua. Etelässä näimme meitä kohti lähestyvän eteläisen armeijan valomerkit. Enää vain muutama kilometri ja sitten ansa on lauennut! Syyskuun 19.päivänä olimme Birlowa Szlobodassa, ja yhä kauemmaksi mentiin kohti etelää, jossa seuraavina päivinä tapahtui joukon yhdistäminen etelästä tulleisiin saksalaisiin yksikköihin. Kiovan saartorengas oli sulkeutunut! Muutama satatuhatta vihollisen miestä odotti katkeamattomana virtana tapahtuvaa vangiksi ottamista. Ydinasia oli toki Kiovan linnoitus, Ukrainan pääkaupunki. Kun me 24.syyskuuta marssimme kohti varmaa voittoa, divisioonan komentaja, kenraaliluutnantti Theisen, ajoi marssikolonnamme ohi ja huusi meille kaikille: Kiova on vallattu! Silloin sydämemme löivät voimakkaasti ylpeydestä ja ilosta. Kaikki puute, rasitukset ja ponnistukset tulivat tuona päivänä palkituiksi. Malininkaan uhrit eivät siis olleet turhia. Ratas jatkoi kuitenkin pyörimistään. Emme pitäneet silloin mahdollisena, että myöhemmin tämä ainutlaatuinen voitto olisi turha, kuten myös kaikki muukin oli tässä sodassa. Sille ajatukselle ei ollut tilaa sydämissämme, sillä samanaikaisesti myös kaikilta muilta rintamilta ilmoitettiin ainutlaatuisista voitoista. Niinpä sotaonni johti meitä kohti uusia menestyksiä syöstäkseen meidät sitten myöhemmin mitä syvimpään, kammottavaan kuiluun vieden lopulta Suur-Saksan tuhoon. Kohti kammottavaa talvea 25.syyskuuta - 5.lokakuuta 1941 Kiovan kattilasta vapautuminen oli vielä jonkin aikaa esillä keskusteluissa. Kun 25.syyskuuta olimme tulleet eteläisimpään kohtaan Kiovan kaakkoispuolelle ja saarto oli saatu päätökseen, seurasi, että jouduimme tykistökenraali Kemfen komentaman 35. armeijakunnan alaisiksi, joka oli osa 2.panssariarmeijaa. Tällä maavoimien joukolla pilkoimme jo aiemmin saarretun vihollisjoukon pienempiin osiin. Tällöin jouduimme vielä taistelukosketukseen epätoivon vimmalla puolustavaa vihollista vastaan,

12 jolta emme kaikesta huolimatta voineet kiistää arvoa sotilaina. Näissä taisteluissa jo lyötyä vihollista vastaan menetimme jälleen kaksi parasta toveriamme. Eräässä ratsain tehdyssä puhdistusoperaatiossa antautumaan haluttomia, pienehköjä jalkaväen taistelupesäkkeitä vastaan haavoittuivat toverimme, sotilasmestari Peter Reizammer ja alikersantti Josef Czida, lähitaistelussa Solotowschkan (Wjerschina) seudulla niin pahasti, että he pian sen jälkeen kuolivat. Siten patterimme tähänastisten kaatuneiden määrä oli jo kymmenen. 25.syyskuuta siirryimme takaisin luoteeseen Kapusstjenszyn kautta Nitschiporowkaan, jonne saavuimme 26.syyskuuta. Täällä saimme käskyn karkottaa idässä oleva vihollinen kauemmaksi. Siis ei vieläkään mitään lepoa. Pahaa aavistellen katselimme lähestyvää syksyä ja kohti talvea. Jos vihollista ei ehditä tuhota ennen talvea, tai aiheuttaa sille ratkaisevaa tappiota, edessämme on talvisotaretki, jonka kauheuksista meillä ei ylipäätään ollut minkäänlaista käsitystä. Napoleonin vuoden 1812 kohtalo kohosi eteemme kummituksena. Valkoinen kuolema kohotti yllemme luisen kätensä varoitus tuhostamme kulki jo utuisena kanssamme itään. Suuri osa joukostamme ei kuitenkaan vielä lämpimän syksyn auringonpaisteessa ajatellut katkeraa epämääräisyyttä, joka oli verhoutunut kätkettyyn tulevaisuuteen. Nitschiporowkasta marssimme jatkui jälleen kohti itää kääntyen sitten hieman pohjoiseen ja jatkuen koilliseen. Losowyj-Jarissa saavuimme aikaisemmalle etenemistielle, kun me etelästä päin saimme Kiovan saarron päätökseen. Nowy Orshizasta, jonka läpi me samoin jo olimme kulkeneet 17.syyskuuta, käännyimme jyrkästi kohti itää ja majoituimme 27.syyskuuta Popowkan itäpuolelle. Kylmät yöt ja syksyn sateet saattoivat meidät rivakasti pystytetyissä teltoissa uupuneina unten maille, palelimme ja monesti ajatuksiimme hiipi epämiellyttävä tunne. Meille luetuissa käskyissä luvattiin pikaista talvimajoitusta. Ensimmäisen kerran huomasimme tähän asti hyvin sujuneissa järjestelyissä puutteen. Varustuksemme oli kesäinen ja idän talveen täysin sopimaton. Päivä päivältä yhä useammin hiipivät mieleemme levottomat ajatukset, jotka eivät enää jättäneet meitä rauhaan. Kaiken lisäksi vihollinen kaikista merkeistä päätellen yritti houkutella meitä vielä ennen talven puhkeamista niin pitkälle kuin suinkin mahdollista armottomaan itäiseen äärettömyyteen. kuva(ponttoonikalustoa) Niin kauan kuin sää oli vielä jotenkin siedettävä, vältimme yöpymistä maalaistaloissa ja nukuimme mieluimmin omissa teltoissamme. Näin saatoimme ylipäätään jotenkin välttyä täivaivalta. Pienenä ihmeenä saatoimme todeta, että lähes kaikissa taloissa oli haalistuneita, vanhoja pyhäinkuvia, joita sukupolvien ajan oli pidetty suuressa arvossa, mikä osoitti, että ainakin vanhempi väestö oli yhä vielä säilyttänyt uskonnollisen tunteen. Seuraava marssitavoite oli pieni kaupunki Priluki, jossa yövyimme 28.syyskuuta yhden yön. Muutamia punatautitapauksia puhkesi runsaan lihansyönnin vuoksi, mutta epidemiasta ei kuitenkaan onneksi tullut vakava. Sää muuttui syksyisemmäksi, ja sade pehmitti yhä enemmän muutenkin vaatimattomia teitä. Prilukista käännyimme ensin jälleen pohjoiseen ja myöhemmin koilliseen. Iwanizan kautta tulimme 29.syyskuuta Wereshowkan kylään. Seuraava uusi tehtävä oli suurin, mikä meille tässä sodassa saatettiin antaa. Kiovasta selviytymisen jälkeen meidän piti asettautua Neuvostoliiton pääkaupungin Moskovan ympärille muodostettavaan rautaiseen saartorenkaaseen ja saada siten aikaan sodan ratkaisu ja päättyminen ennen talven alkamista. Tähän päämäärään uhrattiin kaikki. Mielettömissä harhakuvitelmissa johto uskoi tähän päämäärään päästävän vielä ennen lumen ja pakkasten tuloa. Rangaistavan välipitämättömyyden vuoksi oli lyöty laimin talvivaatetuksen ja talvivarustuksen hankkiminen riittävän ajoissa. Sodan loppu oli meille hirvittävä. Kymmenet tuhannet toverimme paleltuivat kuoliaiksi tai menettivät kätensä ja jalkansa paleltumisen vuoksi. Tätä syntiä ei voida mitenkään kiistää tai vähätellä. Suhteellisen helposti saavutettu alkumenestys sokaisi vastuunkantajia ja johti heitä kohti häviötä. Uhreja olivat urhoolliset, pienet marssijat, jotka suunnattoman suuren idealismin saattamina antoivat nämä historian ainutkertaiset uhrit. Vielä ei kuitenkaan sodan traagisuus ollut meille selvä. Marssimme uupumatta käskyn mukaisesti, taistelimme, voitimme ja uhrauduimme edelleen suuren päämäärän hyväksi, jota meille yhä uudelleen esitettiin ja tämä päämäärä oli Saksan voitto! Seuraava marssitavoite oli Tolenki, jossa majoituimme kerralla kahden päivän ajaksi 30. päivästä syyskuuta 1.päivään lokakuuta. Tolenkista siirryimme suoraan kohti pohjoista. Kilpajuoksu yhä lähempänä koittavan talven kanssa sai meidät pitämään jatkuvaa kiirettä. Lokakuun 2. päivänä saavuimme Baturiin, jossa seuraavana päivänä ylitimme Ssejm-joen. Eräänä päivänä rykmenttimme komentaja tuli marssirivistöömme ja pysähtyi päällikkömme eteen ja onnitteli häntä ylennyksestä yliluutnantiksi. Samalla hän kiinnitti tähden yliluutnantin olkaimeen. Ponnistelimme läpi vaikeiden metsä- ja suomaastojen päästäksemme eteenpäin kohti pohjoista yhä vain enemmän rasittuneempina. Vain silloin tällöin sattui pienehköjä taisteluja vihollisen kanssa, mutta näissä taistelukosketuksissa vihollinen karkotettiin nopeasti. Suurempi vihollinen oli kuitenkin se, joka päivittäin oli voimistuvana edessämme: syksy sateineen, liejuineen ja kurakelineen. Fyysisesti meiltä vaadittiin päivä päivältä yhä enemmän. Ja kanssamme rämpivät eteenpäin uljaat hevosemme aina vain yhä eteenpäin. Koropin kaupungin kautta jatkoimme eteenpäin. Sieltä pohjoiseen ylitimme 3.lokakuuta toistamiseen Dessnan, joka täällä virtasi idästä länteen. Dessnan toisella puolella saavuimme Gawrilowkaan.

13 Toinen suuri piiritystaistelu, johon me tässä sodassa jouduimme osallistumaan, oli taistelu Brjanskista. Jo taistelun ensimmäiset merkit, kuten Kiovassakin, viitoittivat menestykseen. Tälläkään kertaa meille ei suotu yhtään lepoa, vaan meitä kiiruhdettiin yhä nopeampaan vauhtiin. Lokakuun 4.päivänä saavuimme Blistowoon, josta marssimme suuntautui jälleen koilliseen. Seuraavana päivänä marssimme läpi Nowgorod Sewerskin kaupungin ja ylitimme täällä kolmannen kerran pohjoisesta etelään virtaavan Dessnan ja olimme 5.lokakuuta Birintschassa. Täältä alkoivat päivämarssimme käydä yhä lyhyemmiksi, koska päivä päivältä yhä voimistuvat sateet muuttivat maaston lainehtivaksi liejumereksi. Raskaat ajoneuvot, panssarivaunut ja tykit huononsivat silmin nähden muutenkin alkeellisten teiden kuntoa. Usein pääsy eteenpäin näytti lähes mahdottomalta. Liejuajanjakso 6.lokakuuta - 8.marraskuuta 1941 Marssitiemme varrella lisääntyivät liejuun juuttuneet moottoriajoneuvot ja hylätyt romut. Kun meillä tähän asti koko ajan oli ollut hyötyä moottoroitujen yksiköiden nopeammasta liikkuvuudesta, tilanne vaihtui nyt hevosvetoisten yksiköiden eduksi. Missä moottoriajoneuvojen eteneminen kävi mahdottomaksi, tulivat hevosemme, joskaan ei kovin näyttävästi ponnistellen, kuitenkin eteenpäin. Yhteenkuuluvuutemme meidän ja uskollisten apulaistemme kanssa syveni näinä päivinä erottamattomaksi. Hevosten rasitukset eivät menneet ohi seurauksitta. Niin moni uljas eläin pysähtyi uupumuksesta liejuun, lysähti kasaan ja jouduttiin ampumaan, mikä merkitsi liikkuvuutemme yhä suurempaa hidastumista. Taukoamatta sateet pieksivät harmaalta pilviseltä taivaalta loputonta, ääretöntä tasankoa. Harmaalta näytti myös tulevaisuutemme. Meitä lohdutettiin jälleen lähiaikojen talvimajoituksella ja hoputettiin yhä eteenpäin. Lokakuun 6.päivänä yövyimme Chiltschizsjessa, jossa asetuimme tuliasemaan karkottaaksemme vastarintaa tekevän vihollisen. Maasto oli täällä tiheästi miinoitettu. Erään tykkimme etuvaunu ajoi tällöin miinaan ja jouduttiin jättämään pois matkasta. Miehistö selvisi miinan räjähdyksestä pelkällä säikähdyksellä. Vihollinen karkotettiin nopeasti, ja jatkoimme päivä päivältä yhä raskaammiksi käyneitä marssejamme. Päivämarssiosuutemme kävivät yhä lyhyemmiksi vaikeiden maasto-olosuhteiden vuoksi, mitkä aiheutuivat osaksi huonoista teistä ja toisaalta nopeasti puhjenneesta syksystä. Se nopea liikkuminen, johon kesällä olimme tottuneet, oli olosuhteiden vuoksi täysin mahdotonta. Idän talvi lähestyi jättimäisin harppauksin, ja mitään sellaista ei tapahtunut, mikä mahdollisesti olisi voinut leudontaa sitä. Vastaavasti myös luottamuksemme nopeaan voittoon laski yhä enemmän, ellei sitten vielä kuitenkin jotain ratkaisevaa tapahtuisi. Päivä toisensa jälkeen kuitenkin tuli ja meni. Jokainen päivä oli tasaisen harmaa, raa an kostea ja pilvinen ja huononi huononemistaan. Rämmimme läpi rämeiden ja mudan ja iltaisin olimme iloisia ainakin muutaman tunnin ajan päästessämme sisälle surkeaan mökkiin, joka kuitenkin oli lämmin. Pian kuitenkin alkoi kärsimys, jolloin emme mitenkään voineet sanoa elävämme herroiksi: muutamassa päivässä me kaikki olimme totaalisesti täynnä täitä. Mitkään keinot eivät auttaneet täistä eroon pääsemiseksi. Niitä oli kaikkialla ja ne vaivasivat meitä päivin ja öin, kunnes pian totuimme niihin, koska meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Seuraava marssitavoite oli 7.lokakuuta Mafedowkan pieni kylä. Sen itäpuolella ylitimme erään rautatien, jonka perääntyvän vihollisen räjäyttämiä kiskoja siviiliväestö oli jo ehtinyt korjata. Ratapenkereen molemmilla puolilla oli ilmaan singonneita vetureita ja vaunuja, suurimmaksi osaksi meidän omien ilmavoimiemme tuhoamia. Seuraavana päivänä etenimme vain 6 km Rudenkaan. Siihen saakka olimme usein jättäneet taaksemme päivittäin jopa 30 km:n taipaleen. Kuitenkaan vieläkään meille ei suotu vähäisintäkään lepoa, vaikka me ja hevosemme olimme täysin uupuneita. Taukoamatta meitä ajettiin eteenpäin Brjanskia saartamaan. Olimme tulleet jo täysin apaattisiksi, laahustimme kuolemanväsyneinä, aina likomärkinä, täiden syöminä ja tympääntyneinä painostavan lohduttomiin Venäjän maisemiin. Rudenkasta marssimme 9.lokakuuta aamulla taukoamattomassa sateessa ja saavuimme illalla 10 km:n päässä sijainneeseen Wassilewkan kylään, joka sijaitsi aivan keskellä valtavan laajaa metsäaluetta Brjanskista etelään. Koska maasto oli täällä sellaista, että vihollista oli erittäin vaikea havaita ja vihollistilanne oli epäselvä, niin asetuimme pysyvään siilipuolustukseen. Jokaisen tykkimme oli oltava ampumavalmis vuoron perään jokaiseen ilmansuuntaan, jos halusimme iltaisin käydä yölevolle. Alinomaa meidän oli varauduttava kosketukseen vihollisen kanssa, koska valtavan laajoihin Brjanskin metsäalueisiin olisi voinut kätkeytyä venäläisiä joukkoja, joita emme olleet havainnet. Onneksi meitä ei kuitenkaan häiritty. Meidän ainoa, mutta sitä armottomampi vihollisemme oli näinä päivinä lieju.

14 Vihdoin 10.lokakuuta saavuimme Nowaja Pogoschtsch - nimiseen kylään, jonne saimme käskyn asettautua asumaan talven ajaksi. Jakamattomalla riemulla olimme ottaneet vastaan tämän tiedotuksen, saatuamme vihdoin jälleen nukkua, peseytyä ja ennen kaikkea aloittaa taistelun täitä vastaan. Miten hyvää nämä päivät meille tekivätkään! Täällä oli vielä hyvin paljon siipikarjaa, mikä antoi tervetulleen lisän ruokavalikoimaamme. Kun eräänä aamuna heräsimme, ensilumi peitti maan. Maa ei ollut vielä ehtinyt jäätyä, ja lumisade teki maaperän entistä liejuisemmaksi. Meille luvattiin eräässä Hitlerin käskyssä tuhota bolsevistinen vihollinen vielä ennen talven puhkeamista. Näimme lopullisen tavoitteen olevan jo edessämme käsin kosketeltavan lähellä ja toivoimme uudestaan pikaista paluuta kotiin, mihin vaikutti myös paljon, että emme viime aikoina olleet saaneet kotoa lainkaan postia, koska postia ei kura-alueen läpi voitu kuljettaa. Myös muu täydennyshuolto pysähtyi jatkuvasti paheneviin vaikeuksiin, mutta sen vuoksi emme joutuneet luopumaan paljostakaan, koska kaikkialla oli teurastettavaksi vielä kylliksi pienkarjaa. Meidän ylirasittuneet hevosemme toipuivat nopeasti. Rehua oli kaikkialla maaseudulla riittävästi. Niinpä saatoimme katsoa rauhassa kohti lähitulevaisuutta. Kuitenkaan kaikki, ei ole toteutunut, mitä me lokakuussa niin kiihkeästi toivoimme. Lokakuun viimeisinä päivinä olimme myös vapautuneet Brjanskin piirityksestä. Saimme jälleen satoja tuhansia sotavankeja ja runsaasti sotasaalista. Samalla kuitenkin päättyi myös unelma jossain määrin rauhallisesta talvimajoittumisesta, sillä mentiin jo seuraavaa - ja kuten meille jälleen sanottiin, viimeistä tavoitetta, Moskovaa kohti. Ensin meidän piti pikamarssia jatkaen edetä Orelin alueelle, jonne kenttäpostimme jo toimitettiin. Oliko kura-alueen ylittäminen siihen asti ainutkertainen suoritus, emme tienneet, mutta siitä alkaen alkoivat vielä suuremmat vaikeudet. Meille ei jäänyt kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä juuri välttämätön. Niin jätimme 21.lokakuuta talvikortteerimme Nowaja Pogoschtschan, saavuimme seuraavana päivänä Sussemkaan, ylitimme etelästä pohjoiseen kulkevan rautatien ja saavuimme vihdoin jälleen pelottavaan Brjanskin metsään. Seuraava maasto jäi meidän kaikkien mieleen lähtemättömästi koko elinajaksemme. Kun Malin oli suurin taistelukokemus Venäjällä, niin mieleemme syöpyi myös erottamattomasti yksitoikkoinen, loputon tasanko Orelin lounaispuolella; paikka, jossa me melkein vajosimme liejuun. Jokainen päivä oli edellistä päivää rasittavampi; jokainen kilometri oli yhä vajottavampaa rämettä. Tänään meiltä vaaditaan kuin ihmettä, että kaikesta huolimatta menemme eteenpäin. Lokakuun 23.päivänä yövyimme Neginossa, 24.lokakuuta olimme Kokuschinossa ja taistelimme katkeamattomassa sateessa hammasta purren 25.lokakuuta edelleen Scharowoon. Paikoitellen suo upotti polviin saakka. Ensilumi oli sulanut jo aikoja sitten. Teitä ei juuri ylipäätään voinut teiksi tunnistaa. Rauhanoloissa olisivat täällä kevyet panjerattaat voineet hoitaa kohtuullisten tehtävien mukaiset kuljetukset. Nyt nämä kulkutiet olivat enemmänkin liejumerta, tiet, joita useat ajoneuvot ajoivat yhä huonompaan kuntoon. Ja lisäksi vielä emme useinkaan tienneet, missä kulkutie kulki. Jokainen ajoneuvo valitsi oman tapansa päästäkseen eteenpäin ja ajoi aivan yksinkertaisesti uuden jäljen näkyvissä olevan pyöräuran viereen. Näin pyöräura oli toinen toisensa vieressä; usein yli 100 m:n leveydeltä. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, koska maapohja oli kaikkialla yhtä upottavaa ja siellä ja täällä ajoneuvot vajosivat akselia myöten, hevoset ja me itse upposimme yli polven sitkeään kuraan. Ja tämän lohduttoman harmaan yksinäisyyden ylle kohosi vino lennättimen pylväs, joka oli ainoa suuntapiste sateessa ja osoitti meille, missä tie alun perin oli sijainnut. Kun hevoset eivät uupumuksen takia voineet aivan yksinkertaisesti jatkaa eteenpäin, lyötiin niitä niin, että niiden selässä oli nähtävissä lyönnin jälkiä. Jokaisen miehen piti auttaa ajoneuvoja eteenpäin työntäen, koska yhä uudelleen ne juuttuivat paikoilleen, vaikka jo kahlaaminen merkitsi meistä jokaiselle yksistään ainutlaatuista fyysistä tuskaa. Ja mikä jokaisena uutena aamuna näytti mahdottomalta, oli illalla kuitenkin täytetty olimme jälleen päässeet käskettyyn tavoitteeseen. Meidän ainoa toiveemme oli silloin saada vain yksi ainoa lepopäivä, jotta olisimme saaneet jälleen kerran vetää saappaat jalastamme ja kuivata ne. Useimmiten emme uskaltaneet lainkaan riisua saappaitamme, koska muuten emme olisi aamulla saaneet märkiä noppapikareita jalkaamme. Vihdoin toiveemme toteutui 26.lokakuuta Putscharewassa hevosten uupumuksen vuoksi. Seuraava oli todellakin vihdoin lepopäivä. Kuitenkin 28.lokakuuta meidät nähtiin jälleen marssilla itään Krulowaan josta me seuraavana päivänä pitkästä aikaa saavuimme kaupunkiin. Kaupunki oli Dmitrowsk, Orelista lounaaseen. Täällä tulimme ns. huoltotielle, jonka kunto oli vielä huonompi kuin, mitä siihen saakka olimme tottuneet tuntemaan. Kura oli täällä sanalla sanoen hirveä. Jälleen piti 30.lokakuuta pitää lepopäivä. Lokakuun 31.päivänä jatkettiin taas matkaa. Päivittäiset taipaleet kävivät yhä lyhyemmiksi. Näinä päivinä sairastui patterin päällikkömme, yliluutnantti Getzen, ankaraan keuhkokuumeeseen, ja hänet jouduttiin viemään sairaalaan. Hän ei palannut enää takaisin patteriimme, mistä me kaikki olimme hyvin pahoillamme. Luutnantti Pammlerista, patteriupseerista, tuli nyt uusi päällikkömme. Myös häntä, joka sitten myöhemmin vielä ylennettiin yliluutnantiksi ja sai täällä vieraalla maalla viimeisen leposijansa, opimme arvostamaan johtajana sekä hyvänä ja luotettavana toverina. Hän jakoi kanssamme uskollisesti kauniit, mutta vielä useammin synkät päivät. Lokakuun 31.päivän iltana levähdimme Lubciskissa ja saavuimme Pyhäinpäivänä jatkuvien yliinhimillisten ponnistelujen jälkeen Wolobuschewaan. Seuraavana päivänä olimme Kutafinossa Kromystä lounaaseen. Kaikki merkit viittasivat talven pikaiseen alkamiseen. Meillä ei ollut minkäänlaista aavistusta, millaisia suunnattomia uusia ponnistuksia meiltä vielä vaadittiin. Tämä seikka oli Venäjän sotaretken suunnaton tragedia; alkumenestyksen sokaisema: sodan johto oli jättänyt sääolosuhteet

15 täydellisesti huomioon ottamatta. Odotimme maapohjan jäätymistä yhä hartaammin toivein, koskapa pakkanen voisi vihdoin kovettaa kuran. Tämä toivomus tosin toteutui; kuitenkin kurakauden vaikeudet jäivät nyt alkaneen kauhutalven varjoon. Aina seurasi yhtä haittaa vielä suurempi haitta. Marraskuun alkuun mennessä meillä ei ollut vielä minkäänlaista talvivarustusta, mutta kohtalon ratas pyöri armottomasti eteenpäin. Kutafinosta marssimme aamulla 6.marraskuuta seuraavaan päivätavoitteeseemme, joka oli muutamaa kilometriä idempänä: Belodjaschkin kylään, jossa yövyimme. Seuraavana päivänä saavuimme Dobryniin ja päivää myöhemmin 8.marraskuuta jäimme yöksi Retjashiin. Ensimmäisen kerran maa jäätyi ja kauhutalvi 1941/42 alkoi. Kovalla maaperällä marssi sujui kyllä hieman helpommin, koska ajoneuvot ja hevoset eivät enää vajonneet kuraan, mutta tämä tilanne ei kestänyt kauan. Lämpötila laski nopeasti, ja sankat lumipyryt alkoivat voimakkaan tuulen kanssa. Raskas luku, joka meidän tapahtumissamme ei idän sotaretken osalta ollut niukka, oli nyt todella ohi mutta yhä raskaampaa ja arvaamattomampaa oli edessämme. Uutiset kotiseudulta nostivat luonnollisesti heti mielialaamme muutaman asteen. Nasdejewkassa saatoimme vihdoin nukkua riittävästi, puhdistautua ja valmistautua tulevaan. Kuorma-automme, jotka olimme jättäneet liejun takia Sussemkaan odottamaan maan jäätymistä, toimitettiin patteriin takaisin. Meille osoitettiin myös tappioiden korvaamiseksi n.15 täydennysmiestä, jotka tulivat suoraan kotoa. Vihollisesta kuulimme vähän, koska lieju oli tähän saakka haitannut suuresti vihollisenkin liikkumista. Myös omat ja vihollisen ilmavoimat rajoittivat toimintansa vähäisiin tiedustelulentoihin. Oli petollisen rauhallista myrskyn edellä. Lämpötila laski armottomasti, ja meillä ei ollut vieläkään minkäänlaista talvivaatetusta. Ensimmäiset paleltumat olivat useimmiten jaloissa, jotka huomasimme, kun nahkasaappaamme jäätyivät jo lyhyen ulkoilmassa oleskelun jälkeen. Myös hevosemme kärsivät luonnollisesti kylmyydestä. Eikä sotaonni tuntenut minkäänlaista sääliä. Nasdejewkassa oli vielä siipikarjaa hyvin paljon, mikä teki oleskelumme täällä lopulta erittäin miellyttäväksi. Kuitenkin myös täällä olo päättyi nopeasti. Meidän oli jatkettava eteenpäin, koska 2.panssariarmeijalla oli tärkeä osa Moskovan saarrossa. Yhä vielä olimme 35. AK:n alaisia. Eteneminen lumen ja jään keskellä 9.marraskuuta - 8.joulukuuta 1941 Maasto Orelin ympärillä oli kukkulaista, mikä epäilemättä vaikeutti suuresti etenemistä liejussa; lumiset ja jäiset teiden ylä- ja alamäet sekä rinteet aiheuttivat etenemiselle vielä vaikean ongelman. Jos me myös tästä kaudesta selviämme ja nämä suunnattomat rasitukset kestämme, niin tämä seikka kertoo taipumattomasta tahdosta yhä uudestaan saavuttaa päämäärä. Ylitettyämme Okan aamulla 9.marraskuuta Retjashin kohdalla, mikä osoittautui hyvin vaikeaksi tehtäväksi molempien joen rantojen epäsuotuisan pohjan vuoksi, saavuimme illalla Nikolskojeen ja olimme nyt tarkasti 33 km Orelin eteläpuolella. Kahden seuraavan päivämarssin jälkeen saavuimme Wisotschesjan kautta Kursk-Orel -rautatielle ja viivyimme marraskuuta Nasdejewkassa. Käsketty marssitavoite kuran läpi Orelin alueelle oli vihdoin saavuttu. Täällä meitä todella odotti niin kauan kaivattu kenttäposti. Näin oli myös palautettu kotiseudulle katkenneena ollut yhteys. Mitä tähän saakka olimme kokeneet, oli nyt vain hyvin paha muisto. Niin meitä hoputettiin läpi lumituiskun ja jäisen kylmyyden yhä kauemmaksi kohti itää. Pahaa aavistaen näimme edessä olevan kehityksen, koska tiesimme jo, että venäläiset kestävät talvea paljon paremmin kuin me, ja he käyttävät varmasti hyväkseen tätä seikkaa. Aivan liian pian aavistuksemme oli käyvä toteen. Alkoi sankka lumipyry ja asteen pakkaset eivät olleet enää harvinaisia. Lumi narskui, kuin se olisi ollut lasia. Palelimme hirveästi pakkasessa ja emme voineet kuvitella, että ilman talvivaatetusta voisimme enää kauan kestää. Iltaisin tulimme köyhiin maalaismökkeihin täysin paleltuneina ja odotimme pelokkaasti seuraavaa päivää, joka ei antanut minkäänlaista helpotusta, vaan toi mukanaan vielä korkeammat pakkaslukemat. Marssimme aikana peityimme lumipyryyn, joka uhkasi tuhota kaiken.

16 Valkoinen kuolema ratsasti idästä meitä kohti ja katseli meitä jo saaliinaan. Kuitenkaan emme antaneet tämänkään vihollisen meitä lyödä, vaan taistelimme elämästämme sinnikkäästi. Kun 20. marraskuuta jätimme Nasdejewkan, voimakas lumimyrsky vihelsi korvissamme ja vaikeutti muutenkin vaikeassa maastossa tehtävää marssia. Seuraavaksi yöksi jäimme Stolbezkojeen, saavuimme 22. marraskuuta Trudskiin ja olimme 23. marraskuuta Kolodeskissä Liwny-Orel -rautatiellä. Venäjän talvi ei ollut saavuttanut läheskään vielä huippuaan. Päivä päivältä pakkanen kiristyi yhä enemmän ja kävi sietämättömäksi. Lumimyrsky vinkui korvissamme, niin että emme voineet kuulla emmekä nähdä mitään. Paleltumia tuli jatkuvalla syötöllä. Olimme lähellä epätoivoa. Ja kuitenkin pidimme puolemme, marssimme ja taistelimme sekä toivoimme voittoa kaikesta huolimatta. Täällä saimme tietää, että vihollinen aikoo täällä asettautua puolustukseen. Sen jälkeen tästä syystä oli edettävä taistellen, koska joka hetki oli mahdollista kohdata vihollisyksikkö jäisessä, lumisessa erämaassa. Saavuimme Skariatinon, Karpowon ja Bolschja Tschernowan kautta 26. marraskuuta Jelez-Prel rautatielle. Vihollinen oli perustanut tälle rautatielinjalle pääpuolustuslinjan ja puolustautui kiivaasti meitä vastaan. Ajoimme Schatilowossa heti tuliasemiin ja tulitimme ratapengertä, erityisesti Schatilowon rautatieasemaa, joka sijaitsi n. 2 km Schatilowasta itään ja joka oli miehitetty vahvoin venäläisjoukoin. Samoin vihollisia oli n. 6 km idempänä Malinowon seudulla. Etenemisemme tällä suunnalla pysähtyi Schatilowoon. Oli hirvittävän kylmä, ja lämpötila oli laskenut 30 pakkasasteeseen. Vihdoin saatiin sentään ensimmäiset talvivaatteet; talvimantteleita ja lapasia, tosin niin vähäinen määrä, että niitä voitiin jakaa vain pienelle osalle joukostamme, ensi sijassa tykki- ja puhelinmiehille sekä kuljettajille. Kaikki muut palelivat säälittävästi ohuissa päällystakeissaan. Myös voitiin jakaa muutama pari huopatossuja. Ja tässä murhaavassa pakkasessa oli vastassamme kova, peräksiantamaton vihollinen, joka lähitulevaisuudessa teki kaikkensa tuhotaksemme meidät. Venäläinen panssarijuna ajoi Jelezin suunnasta toistuvasti aivan asemiemme eteen ja tulitti tuliylläköin asemiamme ja perääntyi sitten pikaisesti, mikä sitten toistui lyhyin väliajoin. Saimme käskyn ampua tykeillämme tätä panssarijunaa, jonka toiminta oli huomattavan epämiellyttävää. Suora-ammunnalla meidän onnistui todella saada siihen muutama osuma saamatta sitä kuitenkaan lopullisesti taistelukyvyttömäksi. Meidän urheille pioneereillemme annettiin sitten tehtävä edetä ratapenkereelle ja räjäyttää kiskot, mikä myös onnistui, ja siten panssarihirviön uudet tunkeutumiset kävivät mahdottomiksi. Panssarijunan ammunnan sijasta venäläinen tykistö aloitti Schatilowon tulittamisen. Yksi kranaatinsirpale, joka tunkeutui erään asuintalon puisen seinän läpi, osui suoraan hyvän toverimme Rupert Garberin sydämeen tappaen hänet välittömästi. Saatoimme tämän urhean elämäntoverimme viimeiseen haudanlepoon Schatilowassa. Haudan kaivaminen jo metrin syvyydeltä jäätyneeseen maahan oli erittäin vaikeaa, ja saatoimme tehdä sen vain räjähdyspanoksia hyväksi käyttäen. Kuitenkin jo seuraavana päivänä karkotettiin vihollinen sen sisukkaasta taistelusta huolimatta Jelezin suuntaan. Meidän onnistui tunkeutua Malinowoon. Täältä ajoimme sitten takaa viivyttäen vetäytyvää vihollista, valloitimme Ssubotinan ja Prilepyn ja jatkoimme edelleen itään Slobinoon Jelezin koillispuolelle. Meidän eteläpuolellamme operoi 121. jalkaväkidivisioona, jonka tehtävä oli hyökätä suoraan Jeleziin. Joulukuun 3.päivänä olimme Kirilovassa, jossa löysimme kätkettynä entisen viinatehtaan. Viinaa ei kuitenkaan ollut enää nautittavissa. Snapsit olisivat voineet tässä murhaavassa pakkasessa lämmittää meitä sisäisesti. Seuraavana päivänä oli Barbarapäivä, jota tykistö on suojeluspyhimyksensä Pyhän Barbaran kunniaksi viettänyt aina juhlallisesti. Tällä kertaa meillä ei kuitenkaan ollut juhlamieltä. Lämpömittari osoitti 40 astetta alle nollan. Roshdestowossa suoraan länteen Jelez-Ore rautatiestä vihollinen oli miehittänyt uuden puolustuslinjan, joka meidän ehdottomasti piti murtaa, koska meidän eteläinen naapuridivisioonamme oli juuri saapunut Jeleziin. Jos emme onnistuisi työntämään rintamaa idemmäksi, tulisi 121.jalkaväkidivisioonan sivusta vaarallisesti uhatuksi. Siksi annettiin käsky hyökätä joulukuun 4.ja 5. päivän välisenä yönä Roshdetowoon. Epäsuotuisista maasto-olosuhteista seutu oli täälläkin hyvin kukkuloista ja purevasta pakkasesta, jäästä ja lumesta huolimatta - meidän onnistui voimakkaan tulivalmistelun jälkeen vallata Roshdestowo. Erityisen suuri ansio menestyksessä oli meidän puhelinmiehillämme, jotka suuret vaikeudet voitettuaan ja voimakkaan vihollistulituksen jälkeen saivat puhelinyhteydet rakennetuiksi niin

17 nopeasti, että puhelinliikenne jalkaväen ja tykistön komentopaikan välille saatiin käyttöön mitä lyhyimmässä ajassa, ja näin menestys tuli varmistetuksi. Toverimme Haberfellner ja Lang saivat se vuoksi ensimmäisen luokan rautaristin. Siitä lähtien alkoi myös vihollisen ilmatoiminta voimistua, koska taivas kirkastui, lumituiskut taukosivat ja aurinko paistoi syvän siniseltä taivaalta antamatta kuitenkaan lämpöä; päinvastoin - pakkanen laski 45 asteeseen. Liikkumattomuus ulkoilmassa aiheutti muutamassa minuutissa kasvojen, käsien ja jalkojen paleltumisen. Suojaamattomia ihoalueita piti jatkuvasti hieroa, koska ne muuttuivat nopeasti valkoisiksi. Nahkasaappaamme tulivat tässä hirveässä kylmyydessä muutamassa minuutissa kivikoviksi, ja meidän oli liikuteltava varpaita taukoamatta välttyäksemme pahimmilta paleltumilta ja raajojen menetyksiltä. Meille on tänäänkin vielä täysin käsittämätöntä, että olemme selvinneet tästä talvesta hengissä. Selkeä taivas oli vihollisen ilmavoimille tervetullut: jokainen ajoneuvo tai liike puuttomalla seudulla oli kaikki tähystettävissä, pommitettavissa ja tulitettavissa lentokoneen runkoasein. Me vaistosimme joka päivä yhä selvemmin, että kohtalomme ratkaistaisiin täällä. Pelkoa tuntien totesimme, miten vähän näimme omia lentokoneitamme. Vaistosimme jonkinlaisen puutteen, mutta emme kuitenkaan voineet muodostaa siitä seikasta oikeaa mielikuvaa. Hitaasti saapuivat pienet määrät lisätäydennystä talvivaatetukseen. Sodanjohtomme ei säästynyt moitteilta: varusteasiassa oli menetelty suorastaan rikollisesti. Tuhannet ja taas tuhannet tovereistamme joutuivat maksamaan kovan hinnan raajojen menetyksin tai elämällään jalkaväkidivisioona oli edennyt Jeleziin ja tunkeutunut kaupunkiin, jolloin oli sukeutunut katkeria lähitaisteluja. Vihollinen oli miesmäärältään aivan ylivoimainen, ja kaupunkiin tunkeutuneet saksalaiset joukot karkotettiin samalla Jelezistä. Edellä mainittu tieto herätti riveissämme suurta hämmästystä. Kuitenkin vielä meille annettiin käsky eteenpäin! Joulukuun 6.päivänä ylitimme voimakkaasta ilmapommituksesta huolimatta Jelez Orel -rautatien ja jäimme toistaiseksi Ploskojeen. Muutama kilometri siitä itään oli vihollinen keskittänyt suuria voimia, jotka valmistautuivat suurhyökkäykseen meitä vastaan. Ajoimme Ploskojessa heti tuliasemiin ja avasimme viipymättä tulen hyökkäykseen valmistautuvaa vihollista vastaan. Silloin sattui traaginen onnettomuus. Erästä tykkiämme laukaistaessa jäi yöllä huomaamatta, että aivan putken edessä kulki kaukopuhelinjohdinlinja. Tykin kranaatti räjähti kosketuksesta puhelinlankaan välittömästi putkesta lähdettyään. Tällöin toverimme Franz Höller kuoli ja muut tykkimiehistöstä haavoittuivat - toiset vakavasti, toiset lievästi. Tunti tunnilta kohosi hermostuneisuutemme, koska tähystäjät ilmoittivat välittömästi alkavasta suurhyökkäyksestä. Tilanne muuttui kirotun epämiellyttäväksi. Olimme jo Ploskojessa Moskovan pohjoispuolella, ja rengas Neuvostoliiton pääkaupungin ympärillä osoitti jo ensimmäisen muotonsa. Joukkomme olivat Moskovan pohjoispuolella; samoin aina Kalinin (Tver) kautta ulos tunkeutunut joukko muodosti pihdin toisen leuan. Vihollinen tiesi, että Moskovan kaatuminen siinä tilanteessa merkitsisi sodan ratkaisua idässä. Vihollinen kaksinkertaisti ponnistuksiaan voidakseen järjestää meille voittamattoman puolustuksen. Vihollisen paras liittolainen oli tuolloin poikkeuksellisen ankara talvi, jollaista ei yli sataan vuoteen, niin tuimaa ja kylmää talvea, ollut Venäjällä merkitty muistiin. Epäilemättä Saksan armeijan johto ei ollut sotaretkeä suunniteltaessa riittävästi ottanut huomioon tätä tärkeää tekijää ja syyllistyi laiminlyöntisynteihin, jotka sinetöivät kohtalomme ja samalla myös Saksan kohtalon. Historia on tuomionsa jo lausunut, eikä kukaan eikä mikään voi näitä maailman tosiasioita kiistää. Tappiomme tragedia alkoi joulukuussa 1941, jatkui myöhemmin Stalingradissa ja sai päätöksensä huhtikuussa Tähän saakka sota johdatti meitä satoja ja taas satoja kilometrejä itään ja me syöksyimme, pienehköjä tappioita lukuun ottamatta likipitäen keskeytymättä lähes kuusi kuukautta voitosta voittoon. Nyt oli saavutettu mahdollisuuksien raja ja alkoi suuri muutos. Jelezin seudulla päättyi voittokulku lumessa ja jäässä talveen hyvin varustautuneeseen ja lukumäärältään ylivoimaiseen vihollisen muuriin. Historia, joka on maailman oikeus, luki meille tuomionsa. Mitä nyt seurasi, oli lopun alkua, ja synkät varjot laskeutuivat yllemme. Joulukuun 8.päivän vastaisena yönä vihollisen partio työntyi Ploskojen kylään, jolloin meidän vartiopaikkamme ja vihollisen partion välisessä tulitaistelussa kaksi toveriamme haavoittui.

18 Tie taaksepäin, aikamme Orelin alueella 9.joulukuuta tammikuuta 1942 Joulukuun 9. päivän ensimmäisinä aamuntunteina meidät ravisteltiin äkisti epämieluisasti hereille. Valmistautukaa kaikki marssille lähtöön! Näin kuului käsky. Vetäydymme! Vaikka kyseinen uutinen ei tullut meille enää yllätyksenä, niin olimme siitä kuitenkin ensi hetkenä hämmästyneitä. Kun kysymyksessä on perääntyminen, niin se merkitsee tappiota. Tiesimme muutaman tunnin kuluttua, että kysymyksessä ei ollut mikään lyhytaikainen strateginen perääntyminen. Saksan rintama murtui armottomaan talveen ja sodan johtomme rikolliseen välinpitämättömyyteen. Miehistötappiot olivat suunnattomat, ja tosiasiain ottaminen huomioon antaa meille kaikkein parhaimman arvosanan, kun kaikesta huolimatta pystyimme säilyttämään rintamalinjan. Näinä ensimmäisinä ratkaisevina, kohtalokkaina hetkinä meille kävi ensimmäisen kerran selväksi, mistä pelissä oli kysymys. Käsky käskyn perään loi lisää hämmennystä. Hermostuneisuus kohosi äärirajoille. Siviiliväestöstä otettiin jokainen mies mukaan; naiset ja lapset ajettiin kohti Venäjän rintamaa ja heidän tuleva kohtalonsa jätettiin oman onnensa varaan; kaikki karja, pääosin nautakarja, otettiin mukaan; jokainen yhdyskunta piti polttaa maan tasalle, samoin kaikki rehuvarastot, mikäli niitä ei voitu ottaa mukaan. Kaivot piti myrkyttää tai hävittää. Tällaisia toimenpiteitä, vain mielipuoli voi määrätä tehtäviksi! Kylmät väreet karmivat selkäpiitämme, kun kuulimme tuon käskyn. Kukapa olisi voinut näitä estää? Näin alkoi idän sotaretken kammottava, hirvittävä ja synkkä jakso. Kun Ploskojen siviiliväestö sai kuulla aiotuista toimenpiteistä, sen valtasi mitä suurin epätoivo. Näytelmät, joita silloin omien silmiemme nähden ja korviemme kuullen esitettiin, jäivät iäksi ensimmäisinä muistikuvina mieleemme. Useimmat meistä rikkoivat silloin monta niistä määräyksistä, joita silloin pidettiin lainvoimaisina. Suosiollinen kohtalo on kuitenkin lopulta varjellut meitä täyttämästä käskettyjä epäinhimillisyyksiä viimeiseen toteutukseen, sillä Venäjä aloitti odotetun hyökkäyksensä. Meille ei onneksi jäänyt enää aikaa toteuttaa kaikkia käskyjä. Siitä huolimatta tapahtui vielä kylliksi asioita, joita tänään on luonnehdittava kauheina tapauksina ja tuomittava mitä hirveimpinä rikoksina, joita ihminen voi sodassa tehdä. Tarkoitus, mitä näillä teoilla ajettiin takaa, on meille selvinnyt vasta myöhemmin. Haluttiin muodostaa muutaman sadan kilometrin vyöhyke, jossa ei olisi yhtään taloa, ei yhtään puuta eikä yhtään käyttökelpoista kaivoa, joita vihollinen voisi ottaa käyttöönsä, minkä pitäisi viivyttää hyökkäävää vihollista. Harmaa teoria vailla toteuttamiskelpoisuutta! Täytäntöönpanoon olisi tarvittu riittävästi aikaa; sitä vihollinen ei onneksi meille suonut, koska se näki näki tarkoitusperämme. Sen vuoksi vihollinen hyökkäsi suunnattoman rajusti ja meidän oli nopeasti vetäydyttävä taaksepäin. Niinpä joulukuun 9.päivän iltana jätimme Ploskojen, joka jäi itäisimmäksi pisteeksi, jonne olimme Venäjällä päässeet. Yhä vielä lämpötila oli alle 40 astetta nollan alapuolella. Kun tuli ilta, kyliä paloi kaikkialla meidän sekä vasemmalla että oikealla puolellamme. Tulenkajastus loi verenpunaisen varjonsa valkoisen kylmänkohmeisen maiseman ylle. Niin me vetäydyimme, lyöty armeija, taaksepäin kohti länttä ja toivoimme kohtalon antavan meille vielä mahdollisuuden vetäytyä perässä seuraavan vihollisen kovasti ahdistaessa. Alussa marssimme takaisin samaa tietä, jota olimme muutama päivä sitten tulleet. Taas oli vähän lepoa ja unta. Joka hetki meidän oli varauduttava yllätykseen. Kuitenkaan meitä ei jättänyt toive paeta siitä valkoisesta helvetistä, jossa nyt olimme. Mentiinhän länteen ja lännessä oli kotimaamme. Prilepyssä oli jo ensimmäinen epämiellyttävä ja vaarallinen yllätys. Kun aamulla aioimme jatkaa marssiamme, kuulimme, että venäläiset olivat yöllä saartaneet meidät ja ottaneet jo haltuunsa meidän edessämme olevan alueen. Muutaman tunnin kuluttua onnistui kuitenkin jalkaväkiyksikköjemme työntää vihollinen sen verran taaksepäin, että mekin saatoimme jatkaa etenemistä Malinovon suuntaan. Malinowo-Schtilowon -alue, joka oli jo kerran aikaisemmin ollut meille merkittävä, oli sitä vielä toistamiseen. Tälle alueelle oli jo ahtautunut eri divisioonien perääntyvät saksalaiset yksiköt, sen jälkeen kun rautatiealue Jelez-Orel oli joutunut venäläisten joukkojen haltuun, ja lisäksi vihollisjoukot työntyivät sekä oikealta että vasemmalta ohitsemme saartaakseen meidät. Kaikki ylimääräinen varustus, kuten koko reservivarustus ja kaikki, mikä jotenkin vaikeutti liikkumista, heitettiin siekailematta pois, mikä aiheutui siitä, että meidän piti päästä niin nopeasti kuin mahdollista pakoon uhkaavaa saartoa. Välillä jouduimme jälleen ajamaan tuliasemaan tukeaksemme tulellamme puolustavia joukkojamme yhä voimakkaammin hyökkäävää vihollista vastaan. Joka päivä joulu oli yhä lähempänä! Malinowon länsipuolella saavuimme jälleen rautatielinjalle, josta marssimme länteen rautatien oikealla puolella kohti Rossoschnojetta. Kanssamme marssivat jalkaväkirykmentti 482:n yksi pataljoona meidän vasemmalla ja toinen oikealla puolellamme suojaten sivustojamme, kun me marssimme keskellä yhdessä kolmannen pataljoonan kanssa jäisessä yössä odottaen joka hetki epämiellyttävää yllätystä, jota ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Rossoschnojen rautatieasema oli vihollisen hallussa! Vihollisen aikomus saartaa meidät kävi joka hetki yhä selvemmäksi. Siksi meidän käskettiin olla äärimmäisessä valmiustilassa. Aseman ympäristössä hämärässä puhkesi kiivas taistelu, joka kuitenkin, kestettyään vain lyhyen ajan, päättyi meidän voitoksemme. Kysymyksessä oli vain heikohko eteen työnnetty vihollisjoukko, joka ei mahtanut meille mitään ja karkotettiin pois. Meidän molemmilla puolillamme etenevät varmistuspataljoonat ilmoittivat meille jatkuvasti sijaintinsa valomerkein ja etenivät hyvin. Kuitenkin pian eteneminen taas pysähtyi. Edessämme

19 jalkaväki- ja pioneeriyksiköt olivat joutuneet uudenlaiseen taistelukosketukseen. Yhtäkkiä korviimme kantautui hieman epätavallinen ujellus. Venäläinen käytti nyt ensimmäistä kertaa meitä vastaan kuorma-auton alustalle asennettuja Stalinin urkuja : raketit sihisivät ylitsemme. Tuli-isku osui kuitenkin kauas taaksemme ja aiheutti tuskin minkäänlaista vahinkoa. Omasta sijaintipaikastamme katsottuna näimme mahtavan ilotulituksen levittäytyvän, kun sadat raketit räjähtivät samanaikaisesti. Tämän uuden aseen moraalinen vaikutus meihin oli melko suuri, kun näimme jotain ennen kokematonta. Stalinin urut, niin kuin niitä pian yleisesti kutsuttiin, oli nopea vastaisku meidän savunheittäjällemme, ja kyseessä olevaa asetta vihollinen valmisti sodan aikana yhä enemmän. Stalinin uruista tuli myöhemmin erittäin epämiellyttävä ase, joka vielä aiheutti meille paljon harmia. Sitten koitti kohtalokas 13.joulukuuta, joka myös jäi unohtumattomana meidän kaikkien mieleemme. Rossoschnojessa ylitimme rautatien ja vetäydyimme nyt ratapenkereen vasenta puolta. Ensimmäisten aamuntien aikana ilmestyi äkkiä viereemme kaksi panssarivaunua, jotka ajoivat tiellä kolonnamme edellä. Huokasimme helpotuksesta, kun lopultakin oma panssarivaunu asettautui tukemaan meitä. Toinen panssarivaunu pysähtyi, ja siitä astui ulos yksi mies, joka komensi tulta -mutta, voi kauhistus, venäjäksi. Yllätys oli molemmin puolin yhtä suuri. Sekunnin murtoosassa mies pujahti sisälle panssarivaunuun, joka painui täyttä kaasua toisen panssarivaunun perään, jo ennen kuin olimme ehtineet toipua pelästyksestämme. Otaksuttavasti molemmat vihollispanssarit olivat itse eksyneet ja välikohtauksen jälkeen nopeasti jälleen häipyneet yöhön. Meille tämä tapahtuma antoi syyn pyrkiä vielä suurempaan varovaisuuteen. Kun aamu vihdoin koitti, olimme Rossoschnojen ja Orewon välissä paikassa, joka suuntautui luoteeseen. Silloin vihollisjoukkoja ilmestyi joka suunnasta; ratsuväkeä, jalkaväkeä ja panssareita! Kaikki ponnistelut olivat siis olleet turhia meidät oli piiritetty! Oliko kohtalomme nyt tässä sodassa ratkennut vai olisiko vielä jokin ulospääsytie? Vastausta emme vielä tienneet 13.päivän keskipäivän aikaan. Joka tapauksessa tilanne oli vaarallinen ja toistaiseksi vailla kokonaisnäkemystä. Meidän oli ensin palattava takaisin Rossoschnojeen, joka oli joutunut voimakkaan panssarivaunujen ja kranaatinheittimien tulituksen kohteeksi. Samanaikaisesti lennähti yllemme vihollisen taistelulentäjiä, jotka hyökkäsivät meitä vastaan ilmasta. Tilanne kävi yhä uhkaavammaksi, ja meidän oli mentävä jatkuvasti suojaan. Yksikkömme kirjuri, tykkimies Freinberger, haavoittui vaikeasti käteen osuneesta sirpaleesta; myös hevonen haavoittui, ja siitä jouduttiin luopumaan. Tällöin kuoli myös komentajamme ratsu Odila, joka oli sodan alusta lähtien ollut meidän uskollinen seuralaisemme. Tilanne näytti meistä kaikista toivottomalta. Käsky käskyn perään kaikkien valmistautumisesta lähitaisteluun. Viimeiseen mieheen tiesi jokainen, että kysymys oli suuresta asiasta. Joko voimme vielä onnistua taistelemaan itsemme piirityksestä tai joudumme vangiksi. Viimeksi mainittu vaihtoehto olisi ollut pahempi. Nopeasti muodostettiin pienehköjä taisteluyksiköitä, jotka määrättiin siilipuolustusasemiin. Jokainen miehitti oman paikkansa karabiner-kivääri kädessä valmiina myymään oman ja tovereittensa hengen niin kalliisti kuin suinkin mahdollista. Vihollinen ei toistaiseksi kuitenkaan hyökännyt suoraan. Se nähtävästi yliarvioi voimamme tai oli itsekin vielä heikko ja odotti seuraavaa materiaalitäydennystä. Tunnit kestivät ikuisuuden; hulluimmat huhut kiersivät ympyrää, ja kukaan ei halunnut oikeastaan uskoa, että kaikki on loppu. Kanuunamme tuhosivat suora-ammunnalla muutaman vihollispanssarin, minkä jälkeen muut panssarit toimivat vähän varovaisemmin. Tulitoiminnan aikana saimme käskyn siirtyä uusiin asemiin. Murhaavaa kylmyyttä emme niinä hetkinä juuri lainkaan tunteneet, koska kaikki aistimme olivat suunnatut yksinomaan saartorenkaasta vapautumiseen. Vielä ennen pimeän tuloa -joulukuussa Venäjällä jo klo 2 iltapäivällä alkaa pimeä- me luovuimme tauottomassa tykistötulessa Rosssoschnojesta. Muutama kilometri lännempänä eräs kylä sijaitsi ympyränmuotoisen painauman pohjalla, jonne vedettiin kaikki yksiköt. Tuskin sinne ehdittyämme ilmestyivät vihollisjoukot kylän ympärillä olevalle harjanteelle. Me istuimme nyt todellisessa hiirenloukussa, supan pohjalla. Vihdoin tuli yö, jonka jälkeen tulitimme jo aiemmin joka puolella havaittua vihollista. Me olimme viholliselle varma saalis. Keskustelu tilanteesta jatkui keskeytymättömänä. Radioyhteys saatiin saartorenkaan ulkopuolella olevaan divisioonaan, joka itsekin oli pahasti uhattuna; vihollisen aikomus oli saartaa tämäkin divisioona. Oli yritettävä toimia ennen vihollista. Jalkaväkipataljoonan komentajalla, majuri Fischerillä, oli meihin käskyvalta. Eräässä puhuttelussa, johon ottivat osaa pataljoonan ja patteriston kaikki upseerit ja aliupseerit, esitettiin lähes toivoton tilanne kaunistelemattomana. Oli vielä yksi ulospääsytie, jonka majuri Fischer hahmotti meille pääpiirteittäin. Pohjoisessa oli yksi ainoa kohta, jossa vihollisella oli heikko miehitys. Sieltä meidän oli päästävä läpi, ennen kuin joulukuun 14.päivän aamu valkeni. Siksi oli välttämätöntä kiirehtiä. Onnistuminen edellytti, että emme aiheuta melua ja emmekä käytä valoja, joista väijyvä vihollinen voisi arvata pakomme. Ottaen huomioon useat hevoset, ajoneuvot ja tykit, yritys oli lähes toivoton. Samanaikaisesti piti valehyökkäyksellä harhauttaa vihollinen saamasta selville aiottu läpitunkeutumispaikka. Niin epävarma suunnitelma jäi kuitenkin viimeiseksi ja ainoaksi mahdollisuudeksi pelastaa meidät. Oli kuitenkin uskallettava tai muuten tuhoudumme! Kaiken lisäksi vielä kaikki toimenpiteet piti panna toimeen mahdollisimman lyhyessä ajassa. Hakkaavin sydämin palasimme takaisin miestemme luo. Hevoset oli sentään valjastettu, ja kaikki olivat marssivalmiina. Varhain kello 2 alkoi käskynmukainen harhautushyökkäys ja samanaikaisesti alkoi meidän irtautumisemme. Yhtäkkiä oli nousurinteemme puolivälissä sijainnut talo tuntemattomasta syystä ilmiliekeissä. Tämä tapahtuma näytti tekevän kaiken tyhjäksi. Kuitenkin yritimme vapautua tästä helvetistä, nousimme yli tulenliekkien päivänvaloisaksi valaisseen rinteen, joka kaiken kukkuraksi oli hyvin jäinen - liikkuminen oli yhden kortin varassa. Ja mahdoton onnistui! Näytti siltä, että vihollinen ei ollut tajunnut tarkoitustamme eikä liikahtanutkaan. Kaikki meni niin kuin oli suunniteltu - ja välikohtauksitta. Tavoitimme harjanteen ja samaten myös luoteeseen johtavan tien, jota pitkin me epäilemättä täydessä pimeydessä marssimme pikamarssia kahdessa rinnakkaisessa kolonnassa. Kapealla tiellä oli joitakin vaikeuksia, mutta emme antaneet niiden häiritä itseämme, sillä olimme todella päässeet pois motista ja samalla vapauteen.

20 Kun joulukuun 14.päivän aamu koitti, tuo kohtalokas kylä oli jo kaukana takanamme, ja yhä vielä meidän jälkivarmistusjoukkomme harhauttivat ja pidättelivät vihollista. Kun hekin sitten olivat irtaantuneet, vihollinen viivytteli vielä hyökätäkseen kylään. Vihollinen ei näyttänyt olevan selvillä tapahtuneesta, vaan suuntasi keskitetyn tulen savunheittimillään supan pohjalle, joka oli jo täysin jätetty. Jos tämä tuli-isku olisi tapahtunut aikaisemmin, ei olisi yksikään hiiri päässyt ulos tästä loukusta. Suosiollinen kohtalo oli ollut meille toistamiseen armollinen. Rajaton kiitos ja korkein tunnustus on meidän kuitenkin suotava miehelle, jota saamme kiittää uudesta vapaudesta pataljoonan komentajalle, majuri Fischerille! Iltapäivällä tapasimme jälleen divisioonamme toisista yksiköistä tovereita, jotka tervehtivät meitä rehdin iloisesti, koska heilläkin oli ollut hyvin vähän toivoa, nähdä meidät vielä uudelleen. Jokaisena tulevana päivänä, joka nyt koitti, me tunsimme yhä selvemmin, että kohtalossamme oli tapahtunut käänne. Jokainen kilometri edelleen kohti länttä vei meidät yhä lähemmäksi kotiseutuamme, mikä osoitti meille kuitenkin, että tehtävä, joka oli alkanut kiivaasti taistellen uusien maaalueiden valtauksin, oli nyt päättymässä tappioon. Emme tosin vielä silloin uskoneet myöhemmin kiistämättömään tappion syyhyn, operaation laajuuteen; toki epäilyt voitosta kasvoivat koko ajan. Orewosta, jossa palasimme jälleen divisioonan yhteyteen, saartorengas oli ympäriltä lyöty, ja käännyimme ensin koilliseen Krapiwinkaan ja sieltä edelleen koilliseen. Poikkeuksellisen kylmä talvi jatkui yhä, olimme siihen jo kuitenkin vähän tottuneet. Itsesäilytysvaisto oli napaseudun lämpötiloja, lunta ja jäätä vahvempi. Luonnollisesti oli yhä paleltumisia ja erikoisesti hevosemme olivat kovasti kärsineet rehupulasta. Täydennyshuolto, erikoisesti rehujen toimitus, ei sujunut, joten useimmiten vaatimattomien mökkien ja latojen olkikatoista voitiin valmistaa ruokaa hevosille. Sen lisäksi hevosilta vaadittiin yli-inhimillisiä suorituksia, koska oli laskettavissa, että vihollinen tekee kaikkensa käyttääkseen hyväkseen alkumenestystä. Näinä raskaina päivinä jopa meidän sodanjohtomme on saatu suhtautumaan tilanteeseen vakavasti. Tänne lähetettiin uusia yksiöitä, joiden avulla piti muodostaa uusi puolustusrintama. Perääntyminen armottomassa talvessa kuitenkin vielä onnistui. Lasowkan kautta tulimme länteen Arapetowkasta leveälle huoltotielle, joka meni Nowossiliin, joka oli seuraava, suurehko kaupunki, jonne meidän piti päästä. Marssimme sujui rivakasti ilman pitempiä taukoja, koska vihollinen oli tiukasti kintereillämme. Vain enää muutama päivä, ja olisi ensimmäinen joulu Venäjällä. Ainutlaatuinen tappion tunne hiipi mieleemme, kun aavistimme, että lähitulevaisuus ei tuo mukanaan mitään kaunista. Päivän aikana meidän piti marssia ja vain öisin saimme hiukan nauttia levosta ja unesta. Leveä huoltotie mahdollisti suhteellisen nopean etenemisen. Kuleschissa ja Ssuryssä, joissa kummassakin majoituimme yhdeksi yöksi, meillä oli taas jälleen viholliskosketus. Päivällä laskeutuneen sumun turvin vihollisjoukot olivat jo taas kintereillämme. Tuskin sumu oli ehtinyt hieman hälvetä, kun venäläiset taistelulentäjät olivat jo yllämme ja moukaroivat marssitiemme ja majoituspaikat. Patteriston miehiä kuoli ja haavoittui valitettavasti taas. Ssurysta marssimme Resdonnojeen ja edelleen Malinowkaan ja Worotynzowoon, jonne saavuimme päivää ennen joulua. Joulun vietimme tunkkaisessa mökissä, tunnelmissa, jotka olivat hyvin surulliset. Onneksi meille kuitenkin tuotiin kenttäposti, vieläpä suuresti kaivatut ja odotetut paketit, joissa oli joululahjoja kotoa. Myös ruoka-annokset olivat runsaita, ja ne otettiin iloiten vastaan viimeisten päivien synkkien kokemusten jälkeen. Jokaisessa majapaikassa oli koristeltu joulukuusi, jonka olimme ottaneet mukaamme marssin aikana.