Suomen Marsalkka Mannerheim

Transkriptio

1 Suomen Marsalkka Mannerheim Kirjoittanut Jalkaväenkenraali E. Heinrichs Eräistä ensimmäisen maailmansodan itävaltalaisista kenraaleista, ja aivan erikoisesti huomatuimmista heistä, on melko yksimielisesti lausuttu, että heidän saavutuksensa sodassa yleensä eivät olleet oikeassa suhteessa heidän korkeatasoiseen "tietopuoliseen koulutukseensa ja älykkyyteensä. Tämän selitetään tavallisesti johtuneen siitä, etteivät he ymmärtäneet omien resurssiensa rajoituksia, toisin sanoen, että todellisuuden tajunta oli heillä puutteellinen. Jokainen meistä tietää, että jo vuoden 1918 tapahtumien jälkeen silloinen ratsuväenkenraali Gustaf Mannerheim kiitollisten kansalaisten puheissa ja kirjoituksissa mainittiin harvinaisen taitavana, jopa nerokkaana sotapäällikkönä, yrittämättä kuitenkaan yleensä analysoida tai perustella tätä toteamusta. Talvisodan jälkeen, enemmän kuin kaksi vuosikymmentä myöhemmin, käytettiin jälleen meillä niinkuin ulkomaillakin mielellään samoja, ehkäpä vielä korostetumpia ylistyksen sanoja Mannerheimhi johtajaominaisuuksista. Mitkä olivat sitten hänen johtajapersoonansa erikoispiirteet? Mitkä ominaisuudet karakterisoivat juuri hänet johtajana, mitkä seikat erottivat hänen suuruutensa johtajana jonkinlaisesta yleisestä, standardisoidusta >>suuresta sotapäälliköstä»? Jos aluksi tutkimme, mitkä ihannejohtajan lahjat, tiedot ja hankitut kyvyt olivat hänellekin luonteenomaisia, niin pysähdymme heti ja epäröimättä tuohon usein mainittuun, ensimmäiseen - t a h d u j u u tee n. Ken sotavuosina edes pintapuolisesti joutui tekemisiin Mannerheimin kanssa, ei voinut sitä

2 6 Kuva k esältä I942 hetkeäkään epäillä: tahdonlujuus oli Suomen Marsalkan silmiinpistävimpiä ominaisuuksia. Että hänellä lisäksi oli 1 a aja k ä y t ä n n ö 11 i 11 en a m m a t t i k 0 k e 111 u s niin J;auhan- kuin sodan työkentiltä, lienee sekin kiistämätön tosiseikka. Tähän

3 tahtoisi allekirjoittanut omana vakaumuksenaau lisätä, että Mannerheim - ainakin useimmissa tapauksissa - noudatti vaistomaisesti tuota suurten johtajien sääntöä pe r u s tee 11 i s e s t a vai m e n n u k s e s taj a n 0 p e a s t asu 0 r i t u k s e s t a. Suomen Marsalkka oli täyttänyt 74 vuotta, kun viime sotamme puhkesi. Sotapäällikköön niinkuin muihinkin kuolevaisiin vaikuttaa tietenkin iän armoton laki. Korkean iän tavalliset psyykilliset seuraamukset tulivat hänen tapauksessaan kuitenkin vasta hyvin myöhään ja - käsitykseni mukaan - suhteeuisen vähän näkyviin tämän sielu11isesti nuorekkaan soturin toiminnassa. Ehkä ratkaisevien päätösten teko kävi loppuaikana entistä vaikeammaksi, tarkoitan raskaammaksi hänelle itselleen, niinkuin silloin tällöin saattoi huomata, mutta päättäväisyyden heikontumiseen ulospäin vaikuttavassa mielessä ei tämä kehitys johtanut. Ehkä sulkeutuneisuus ja ihmisten lojaalisuuden ja suoramielisyyden epäily vuosi vuodelta lisääntyivät rinnan jatkuvasti laajentuvan ihmistuntemuksen kanssa, ehkä saivat nämä piirteet hänen viimeisinä elinvuosinaan eräänlaisen katkeran sivumaun. Sitä suuremman arvon hän vanhuutensa päivinä antoi mielestään niin harvinaiselle epäitsekyydelle ja lojaalisuudelle, missä hän vain luuli näitä ominaisuuksia havaitsevansa. Mannerheimin ihannekuvien tekijät eivät ole tyytyneet puhumaan vain hänen laajasta käytännöllisestä kokemuksestaan ja ihmistuntemuksestaan, vaan, ovat joskus innoissaan esittäneet myös hänen sotilaskoulutuksensa ja tietopuolisen valmennuksensa jonkinlaisina malliportaina suuruuteen ja selityksenä hänen nousulleen sotahistoriassa säilyvien päälliköitten joukkoon. Tämä on epäilemättä kiiltokuvan tekoa. Sen enempää keisarillisissa kaartinrykmenteissä kuin kuuluisissa ratsuväenkouluissa tai hoviministeriössä ei sotaherroja kouluteta tai kasvateta - sen enempää tsaarien Venäjällä kuin muuallakaan maailmassa. Jos tällaisestakin miljööstä sellaisia ilmaantuu, on selitys löydettävä muualta: i h m i s m a t eri a ali s t a, s i e 1 u 11 voi m i s t a, elä m ä n k 0 k e m u k s i s t a. Mannerheim tosin luki myöhempinä vuosinaan aika paljon, mieluummin elämäkertoja ja poliittista historiaa, vähemmän - jos ollenkaan - strategiaa ja taktiikkaa. Hänen oppineisuuttaan sotatieteitten aloilla ei ole syytä liioitella. 7

4 8 Entä ihminen Marsalkan univormun takana? Olisi uskaliasta mennä sitä analysoimaan. Jokaisen ihmisen tunteminen on vaikeaa, saati sitten hänen tapaisensa. I.ukiessaan Marsalkka Mannerheimin poismenon yhteydessä ulkomaillakin niin runsaasti julkaistuja )karakterisoivia) anekdootteja suuresta vainajasta hämmästyy todetessaan kuinka vähän häntä tunnettiin. Jos alussa mainittujen itävaltalaisten sotapäällikköjen suuruus oli ehkä ennen kaikkea löydettävissä heidän systemaattisen koulutuksensa tuloksista, heidän monivivahteisista tietopuolisista yoimavaroistaan ja hiotusta strategisesta ajatte1ustaan, niin perustui Mannerheimin suuruus ensi sijassa johonkin muuhun, harvinaisempaan, t a y a t tom aan t a h don voi maa n, elä m ä n ja sodan tantereilla saavutettuun ihmist u n t e m u k s e e n j a s 0 t i 1 a a 11 i s e e n k 0 k e m u k s e e n s e k ä v a r maa n r e ali tee tt i e n s u h tee 11 i S 11 U den taj u u n. Erehtyisimme, jos tahtoisimme kuvitella, että Suomen Marsalkan puhtaasti sotilaalliset ominaisuudet olisivat yksin muodostaneet pohjan hänen asemalleen kansamme uusimmassa historiassa tai että nämä ominaisuudet yksin selittäisivät sen kansansuosion, jonka hän saavutti ja vielä kahden menetetyn sodan jälkeen säilytti. Mannerheim ei ollut vain sotapäällikkö. Hän oli kansakuntamme suuria johtajia. Kuinka oli sitten mahdollista, että meillä melko tuntemattomasta venäläisestä kenraaliluutnantista tuli eräs maamme itsenäisyydenajan suurimpia hahmoja? Luulen, että voimme löytää selityksen tähän vuoden 1918 tapahtumista. Vapaussodan johtaminen ei ollut nappuloitten siirtämistä shakkilaudalla. Se oli huolehtimista kaikesta, vastaamista kaikesta, ja se vaati epäselvien tai ristiriitaisten pyrkimysten kaaoksessa kykyä vii toi t t a a tie t ä s i i h e n, m itä m e idä nol i t a h d 0 t t a v a. Se vaati voimaa miltei olemattomilla tai ainakin puutteellisilla välineillä ja voimavaroilla toteuttaa päämäärä. S e e i 0 11 u t y k s i s t ä ä n s 0 t a toi m i e n, v aan m y ö s k a n san k 0 h talon j 0 h t a m i s t a. Muutamien kuukausien kuluessa tuli näin - vuonna

5 )maanmiehemme keisarikunnasta) mieheksi, jonka nimi oli kaikkialla ja kaikille tunnettu. Oliko tämä kehitys vain ulkonaista laatua? Eikö saman lyhyen ajanjakson kuluessa ollut tapahtunut jotain merkittävää myös sen miehen sisimmässä, josta kohtalo silloin teki kansansa johtajan? Mannerheim oli sodan raskaina kuukausina tutustunut kansaan, jonka tahto omaan kansalliseen elämään, jonka sitkeys, uhrivalmius ja tulevaisuuden usko saivat hänet hämmästymään. Jos Ylipäällikkö oli armeijansa ja osittain myös kansansa ihailema, niin oli hänkin puolestaan täynnä ihailua, pidättyväistä, harvasanaista ihailua, miettiessään niitä karuja ja väkeviä ominaisuuksia, joiden hän oli sodan aikana nähnyt puhkeavan tekoihin. - Tämä ihailu ei rajoittunut rintamalinjojen omalle puolelle. Ylpeä mies elämänsä lakipisteessä, kunnianhlmon ja elämänjanon tä)'-ttämä mies, oli Suomen valkoisen talven verellä tahrattujen hankien keskellä tuntenut rinnassaan orastavan uuden rakkauden, jolle hän tahtoi pysyä uskollisena elämänsä loppuun saakka. Hän e s s ä oli s i 11 0 i n s y n t y nyt tuo 1 a n n i s t a m a t 0 n t a h t 0 j 0 h t a a k a n san s a k 0 h t a loita parempaa tulevaisuutta kohti parhaan ymmärryksensä mukaan ja kaikkia sielunsa j a r u u m iin s avo. imi a p 0 n n i s tae n. Vapaussota oli, niin uskon, Mannerheimin elämässä ei vain äkkinäistä nousua pysyvään kuuluisuuteen, vaan samalla myös koko hänen myöhemmälle toiminnalleen pohjaa luovaa sisäistä. murroskautta.