SISÄLLYS. Päätoimittaja: Otto Kronqvist Toimituksen osoite: Ostrobotnia-lehti Töölönkatu 3 A, 5 krs Helsinki

Transkriptio

1 OSTRO 1 /

2 OSTROBOTNIA 1/2010 Kuva: Otto Kronqvist SISÄLLYS Pääkirjoitus 4 Korkeakulttuuria viitosessa 5 Agromin alku Rudolf Steinerin jalan jäljillä 8 Näin Namibiassa 11 Människor kyrkor: ett-noll 12 Vannomatta paras 14 Matkalla vaatimattomaan rauhaan 16 Hemavan Student Ski Rovaniemi - If you make it there, you make it anywhere 22 Viesti lahden takaa 26 Kellonvetäjä 30 Filmoholisti 31 Runoestradi 32 Vetoketju 34 Päätoimittaja: Otto Kronqvist Toimituksen osoite: Ostrobotnia-lehti Töölönkatu 3 A, 5 krs Helsinki ostrobotnia Ulkoasu ja taitto: Hanna Poranen Painopaikka: Fram, Vaasa Painos: 1250 ISSN: Ostrobotnia on kolmen pohjalaisen osakunnan yhteinen noin kolme kertaa vuodessa ilmestyvä jäsenjulkaisu. Kannen kuva: Jens Finnäs, Helsinki Helsingfors 1/

3 Pääkirjoitus Päätoimittaja kävi haistelemassa Kaakkois-Aasian tuulia Kuva: Juha Kronqvist Sosiologiystäväni totesi kerran lukaisseensa tutkimuksen, jonka mukaan eniten intohimoa herättävät asiat suomalaisen ihmisen sielunelämässä liittyvät matkustamiseen ja ilmastonmuutokseen. Sarkastisen naurun siivittämän huomion oli tarkoitus osoittaa nykyihmisen unelmien umpikuja: jos matkustat kaukaisiin maihin, edistät ilmastonmuutosta. Jos siis matkaat kohti unelmiasi, on tripillä myös kääntöpuolensa; se saattaa johtaa pahimpiin painajaisiisi. Ystäväni huomio on terävä, mutta se ei taida kertoa mitään uutta matkan olemuksesta. Sanoisinpa, että suomalaisissa ihmisissä intohimon paloa herättävä seikka ei ole niinkään Kambodžan hiekkarannat (s. 16) tai Namibian kyseenalainen eksotiikka (s. 11), vaan mahdollisuus päästä karkuun jokapäiväisen elämän luomaa mielen tyhjyyttä. Toisin kuin arki, matka luo tilan, jossa ajatus lentää. Oman päänsä sisälle sukeltaminen tuntuu inspiroivan erilaiselta, mutta sen aikana joutuu myös kohtaamaan ikäviä asioita, jotka arjen puristuksessa on tiedostaen tai tiedostamatta tukahduttanut sammuksiin. Matkaaja on siis mieleltään vapaa, mutta samaan aikaan myös tuomittu joutumaan samaan tilaan pelkotilojen ja haisevan hengityksensä kanssa (s. 33). Jos siis pelkäät ilmastonmuutosta, ota riski ja lähde matkaan. Saatpahan hyvää aikaa miettiä pahimpia pelkojasi ennen kuin palaat tutun ja turvallisen oravanpyörän pariin. Niin minäkin tein. Ja matkan tuloksena syntyi ajatus kädessäsi pitelemän Ostrobotnia-lehden teemasta. Ostro toimituksineen toivottaa lukijoille hyvää matkaa. PS. Tuppeen on laitettu: Visa Viljamaa & Esa Harjuja sekä Jussi Iinatti & Turo Hjerppe. Korkeakulttuuria viitosessa Teksti: Jenni Kavén Kuvat: Jens Finnäs eli matka kirjojen maailmaan Täh? Ai onko osakunnalla kirjasto? oli erään fuksin hämmästynyt kommentti viime viikolla. Niin, se pikkuruinen huone kahden lukitun oven takana, jonka eteen kasataan liian usein vielä korkea tuolipinokin, on tosiaan Ostrobotnian kirjasto. Juuri, se, joka on visusti piilossa juhlasalin ja Klubihuoneen välisessä tilassa! Osakuntalaisten palveluksessa Ennen osakuntien muuttoa viidenteen kerrokseen parisen vuotta sitten tuo kirjallisuuden Mekka sijaitsi nykyisessä toimistosiivessä. Silloin kirjastoon päästäkseen piti kiivetä vieläpä rappusetkin kolmosesta viitoseen. Suljettujen ovien ei ole kuitenkaan tarkoitus estää osakuntalaisia sivistämästä itseään. Pohjalainen sivistys on vain hieman hankalasti saavutettavissa, vain kirjaston päivystysaikoina. Pohjalaisen Valtuuskunnan kirjastossa on aikojen saatossa työskennellyt jopa palkattu kirjastonhoitaja, mutta nykyään päivystykset hoidetaan ahkerien osakuntalaisten voimin. Eli mitä enemmän aktiivisia kirjastopäivystäjiä sitä useammin kirjaston ovet ovat auki! Manalan lounaan lisäksi hengenravintoa 4 5 Kirjasto on Ostrobotnia-lehden, Manalan lounaan ja osakuntakämppien lisäksi yksi pohjalaisten osakuntien jäsenilleen tarjoamista opiskelijaeduista. Hyllyjen uumenista voi löytyä aataminaikuisia aarteita tai uusinta uutta. Kirjasto tarjoaa lainattavaksi monien eri tiedekuntien kurssikirjallisuutta, erityisesti perus- ja aineopintojen kurssikirjoja sekä perusteoksia. Jos siis tiedekuntasi tai laitoksesi kirjastossa on kilometrien mittainen jono haluamasi kirjan luokse, sitä kannattaa etsiä osakunnalta! Myös uusia opuksia hankitaan mahdollisuuksien mukaan. Hankintaehdotuksia kannattaakin tehdä, sillä kirjastotädit ja -sedät eivät aina ole aivan perillä siitä, mitkä kirjat tiedekunnissa kulloinkin ovat niitä lainatuimpia! Pääasiassa suositaan kuitenkin sellaisia kirjoja, jotka kuuluvat tutkintovaatimuksiin ja joilla on monta lukijaa. Hankintaehdotukset voi lähettää osoitteeseen pv-kirjasto@helsinki.fi. Historian siipien havinaa, hersyvää huumoria ja tiukkaa tiedettä Kirjasto kuten osakuntakin on poikkitieteellinen, joten hyllystä löytyy kaikkea aina espanjan kielen alkeista musiikkitieteeseen tai kriittisestä oikeuspositivismista fysiologian oppikirjoihin. Uskontotieteen hyllyn sisältökään ei ole hullumpi (tämä vihjeenä PPO:n lukuisille uusille teologinaluille)! Lisäksi kirjastossa on hyllymetreittäin kaunokirjallisuutta, runoja, litteratur på svenska, osakuntien omia julkaisuja. Myös sarjakuvat ja lehdet Klubihuoneen hyllyssä kuuluvat kirjaston kokoelmiin. Lehtiä saa lukea vapaasti paikan päällä, mutta esimerkiksi sarjakuviakin voi lainata kotiin asti kirjaston kautta. Parhaan kuvan kirjaston tarjonnasta saa paikan päällä.

4 Päivystämään? Jos pieni ponteva pohjalainen sisälläsi nosti päätään, se on merkki siitä, että kirjastopäivystys on kutsumuksesi. Päivystäjien himoittuja etuuksia ovat rauhalliset työtilat osakuntakerroksessa kellon ympäri sekä kahvin- ja teenkeittomahdollisuus. Hengenravintoa saa myös riittämiin. Tervetuloa kirjastoon! Terveisin, Kirjastotoimikunta Muutamia Ostrobotnian kirjaston tämän kevään kirjauutuuksia: Paula Arvas Rauta ja Ristilukki Vilho Helasen salapoliisiromaanit 2009 Barrett et al. Ganon s review of Medical Physiology, 23rd edition McGraw-Hill Medical Carl August Ehrensvärd Vapaiden taiteiden filosofia 2006 Gustav von Hertzen Demokratian haaste Maailmanlaajuisen plussummapelin toteuttaminen 2007 Kari Hotakainen Ihmisen osa 2009 Antti Hyry Uuni 2009 Martti Häikiö V. A. Koskenniemi suomalainen klassikko (osat 1 ja 2) 2010 Jaan Kross Wikmani poisid 1988 Taina Latvala Arvostelukappale 2007 Taina Latvala Paljastuskirja 2009 Mikko Lehtonen Post scriptum 2001 Lasse Rantanen Mistä on hyvät lehdet tehty? Visuaalisen journalismin keittokirja Suomi-viro suursanakirja 2003 Kaarlo Tuori Kriittinen oikeuspositivismi 2002 Ostrobotnian kirjasto: Aukioloajat: ma 18-20, ti 13-17, ke Lisätietoa: pv-kirjasto@helsinki.fi Kotisivu: Hakukone: cgi-bin/search.pl 6 7

5 Agromin alku Rudolf Steinerin jalan jäljillä töiden ajoittamisessa. Kovin laajaa kannatusta biodynaaminen viljely ei ole saavuttanut, Suomessa tiloja on noin 10, Norjassa 15. Teksti ja kuvat: Minna Latva-Somppi Jos osaa lypsää lehmä, osaa kaiken sanoo Ostrobotniallakin tuttu sanonta. Jotta tämä toteutuisi käytännössä, kymmenet agrologit ja agronomiopiskelijat viettävät yhden kesän oikeissa töissä. Kun yhä suurempi osa maataloustieteiden opiskelijoista on paljasjalkaisia pääkaupunkiseutulaisia, korostuu maatilaharjoittelun tärkeys näyttää edes palanen tilallisen arjesta. Toisaalta harjoittelu antaa uusia näkökulmia myös niille, joille maatilan rutiinit ovat jo tuttuja. Vietin kesällä 2009 kaksi kuukautta Norjassa biodynaamiseen viljelyyn erikoistuneella tilalla. Biodynaaminen viljely on eräs luomuviljelyn suuntauksista. Luomukursseja olen opiskellut joskus, mutta biodynaaminen viljely oli minulle tuntematon käsite. Reissuun lähdin enemmän silkasta matkustamisen uteliaisuudesta kuin oppimisen ilosta. Maataloustiedettä ja astrologiaa Biodynaamisen viljelyn taustalta löytyy kaveri nimeltä Rudolf Steiner, jonka oppeja noudattavia kouluja löytyy myös Suomesta. Kasvatustieteen ja filosofian lisäksi herra Steiner ulotti oppinsa myös maatalouteen. Perusideana on hoitaa tilaa eliöyhteisönä, jonne ei tuoda mitään ulkopuolelta. Tieteellisen ajattelun lisäksi korostetaan henkilökohtaista suhdetta luontoon ja sen aistimista. Kasveille annetaan homeopaattisia preparaatteja sitomaan ympäröivää elinvoimaa. Ja jos horoskoopit tuntuvat hömpältä, niin biodynaamisessa viljelyssä noudatetaan tähtien ja planeettojen liikkeeseen perustuvaa rytmiä Jos horoskoopit tuntuvat hömpältä, niin biodynaamisessa viljelyssä noudatetaan tähtien ja planeettojen liikkeeseen perustuvaa rytmiä töiden ajoittamisessa. 8 9 Tilani Fokhol on siis tähän luomun suuntaukseen erikoistunut ekoyhteisö, ja samalla eräs Norjan suurimmista luomutiloista. Se sijaitsee noin tunnin junamatkan päässä Oslosta, Mjösajärven viljavilla penkereillä. Sana ekoyhteisö kuulostaa perin erikoiselta, mutta sitä se ei ollut. Tilaa hoitavilla kahdella perheellä oli omat talot pihan molemmin puolen ja me harjoittelijat asutimme päärakennusta, jonne myös vierailijat majoitettiin. Tilalla viljeltiin kaikenlaisia vihanneksia, mitä nyt voi kuvitella pellolta löytävänsä. Lisäksi tilalla oli lypsylehmiä ja hevosia. Koska tilan periaatteisiin kuului biodynaamisen tiedon levittäminen, kuului tilan väkeen vaihtuva määrä ihmisiä. Harjoittelijoita oli pahimmillaan 11, suurin osa saksalaisia luomuopiskelijoita. Harkkareiden suuri määrä oli yllätys ja myös ikuinen vitsin aihe, sillä kun yksi lähti pois, toinen oli jo odottamassa. Arkisen aherruksen monet puolet Työt olivat kaikkea kivien keräämisestä sipulin istuttamiseen. Kesän alussa kellarit tyhjennettiin ja viimeisetkin lantut leikattiin ja pestiin kauppaan myytäväksi. Työnjohtaja yritti neuvoa minua niiden leikkaamisessa. Vastaukseksi neuvoihin aina mutisin että kyllä meillä päin puukkoa osataan heilutella. Kellareita oli kiva siivota, siellä oli hyvä akustiikka kailottaa mitä vuoden aikana laulukirjasta oli aivoihin jäänyt. Koska kemiallisia torjunta-aineita ei käytetty, rikkakasvit torjuttiin muulla tavalla. Polttaminen, hevosella ajelu ja harkkarit olivat sopivia keinoja, kuten sain monta kertaa huomata. Muutaman viikon jälkeen olin jo valmis upottamaan kuokat Mjösan syvimpään kohtaan. Navetan emännyyden yli

6 kaalipeltojen kantava ääni (yleensä lehmille) ei varsinaisesti houkutellut lypsylle, mutta navetta oli vaihtelua peltotöille. Heinäkuussa viljapellot ruiskutettiin preparaatilla Ghost Busters -tyyliin reppuruiskulla. Jo pelkästään preparaatin teko oli mielenkiintoista. Otetaan lehmäsarvi ja haudataan se vuodeksi maahan.. Keittiössä auttaminen, lähinnä tiskeistä huolehtiminen toi myös arkeen mukavan keinon lintsata ulkotöistä. Norja reppureissaajan silmin Koti-ikävää lievitti Lauri Tähkän lisäksi Lonely Planet, maailman parhaaksi matkaoppaaksikin haukuttu opus. Sen vinkkejä hyödynsin aina viikonloppuisin kun suunnistin kohti uusia maisemia. Eräs ikimuistoisimmissa reissuista oli käynti Trondheimissa. Suunnitelmana oli mennä junalla Lillehammeriin ja vaihtaa siellä yöjunaan. Alku oli kangerteleva, sillä olin varma että myöhästyn junasta jo Stangessa. Lähdin siis juoksemaan. Nyt tarvitaan ihme, ajattelin. Se tuli. Minut pysäytti ystävällinen naishenkilö, joka tarjosi kyydin asemalle. Norjan ymmärtäminen oli tälläkin kertaa vaikeaa, mutta järkytykseltäni sain sanottua kiitoksen. Lillehammerissa minulle selvisi miksi paikallinen VR antoi kotisivuillaan matka-ajaksi 10 tuntia. Aikaan oli tietenkin laskettu tuntien mittainen junan odotus. Väsymys painoi ja auringossa poltetut pohkeet olivat kipeät. Rauhallisimmaksi lepopaikaksi osoittautui paikallinen hautausmaa. Kesäyö oli yllättävän Kellareita oli kiva siivota, siellä oli hyvä akustiikka kailottaa mitä vuoden aikana laulukirjasta oli aivoihin jäänyt. viileä, mutta saipahan jalat lepoa. Asemalla lippuautomaatit olivat kiinni, joten ajattelin ostaa lipun konduktööriltä. Miekkonen meni aina vauhdikkaasti ohi. Ilmeisesti Oslon jälkeen junaan nousi kovin vähän ihmisiä. Kun raha ei konduktöörille kelvannut, päätin keskittyä nukkumiseen. Perillä kävin ihmettelemässä Nidaroskatedraalia ja kruunun jalokiviä. Helteinen päivä kuljetti myös uimarannalle nauttimaan auringosta. Sain käytännön kautta oppia kuinka teräviä simpukan kuoret voivat olla kun astuin sellaisen päälle. No, muovipussi jalkaan, paperia päälle ja matkaan taas. Loppumatka sujuikin suunnitelmien mukaan. Tulomatkalla päätin sitkeästi olla nukkumatta, koska maisemat olivat näkemisen arvoiset. Heinäkuu alkoi kääntyä loppua kohti, kuten myös minun aikani vuonojen maassa. Jäähyväisten jättäminen oli aina yhtä vaikeaa, vaikka sen joutui tekemään kymmenen kertaa. Kiskot kuljettivat minut viimeistä kertaa kohti pohjoista, mutta tällä kertaa ne veivät Ruotsin puolelle. Perillä kotona odottikin jo EPOn kesäretki. Kielitaidon, rakkojen ja auringon polttaman ihon lisäksi reissusta karttui pari opintopistettä ja paljon hauskoja muistoja. Kotona sanoin itselleni ei varmasti enää ikinä uudestaan, mutta mistäpä sitä tietää koska ja mistä löytää itsensä taas kitkemästä. o Näin Namibiassa Rakkaat pohjalaiset, Tarkoitukseni on puoli vuotta tutustua Namibialaiseen elämään ja ruskettua Afrikan auringossa (lue: vaihto-opiskelu). Asun opiskelija-asuntolassa yliopistolla, omassa huoneessa muutaman ötökän kanssa. Olen aina välillä Vallilassa asuessani valittanut siitä miten seinät eivät eristä tarpeeksi ja kaikki äänet kuuluvat käytävästä läpi. No, täällä olen huomannut, että on oma vika jos häiriintyy seinän läpi tulevista äänistä, kun joillakin (lue: sambialaiset) nyt vaan on tarve soittaa musiikkia läpi yön. Tässä on muutamia ensimmäisen kuukauden havaintojani siitä, mitä eroja on namibialaisessa ja suomalaisessa yliopistoelämässä. Kotona Bottalla saamme nauttia Manalan opiskelijalounaasta, vaikka nykyisin pitääkin laskeutua jyrkät portaat, ennen kuin saa ruokaa. Namibiassa saa olla kiitollinen aina, kun yliopistolta saa ruokaa, ja pitää oppia, että on onnellisempi, kun ei tiedä kuinka kauan ruoka on seissyt kuumassa auringon paisteessa. Julkinen liikenne.. niin, mikä julkinen liikenne? Taksit ovat tämän paikan kulkuvälineitä, ja niillä ajellaankin päivittäin. Täällä on ihan normaalia, että yliopistonvartija lyö raipalla tai käyttää sähkötainnutinta liian innokkaasti asiakkaita haaliviin taksikuskeihin. Siinä sitä sitten väistellään itse välissä. Pidemmälle matkustettaessa otetaan käyttöön minibussit. Ei ilmastointia, ei turvavöitä, vain sinä ja 14 muuta matkustajaa. Aikatauluilla ei ole täällä niinkään merkitystä. Liikkeelle lähdetään sitten kun kyydissä on tarpeeksi matkustajia. (lue: neljän tunnin odotus ennen kuin päästään liikkeelle.) Jos et tykkää WebOodista ja sen ongelmista, tervetuloa kokeilemaan rekisteröitymissysteemiä täällä Namibian yliopistoissa. Fuksit aloittavat jonottamisen aamulla neljältä, jotta pääsevät edes yhden pisteen päivässä etenemään. Ensin aloitetaan maksuilla ja kuittien näytöllä. Molemmat tapahtuvat luonnollisesti eri paikoissa. Kun maksut on hoidettu päästään itse asiaan, eli rekisteröitymään. Ensimmäisenä jonotetaan useampi tunti pääsaliin, josta saa täytettäviä papereita. Myös asuntoasioiden selvitys aloitetaan siellä. Kun sitten onnellisesti pääsee etenemään jumppasalia kohti saa käteensä kurssiesitteen, joka toki pitää jonottaa erikseen. Lopulta pääsee jonottamaan kurssiohjausta ja sen jälkeen kohti kurssien rekisteröimistä. Kun vihdoin ja viimein on saanut kurssit valittua ja rekisteröityä, pääsee jonottamaan opiskelijakorttia. Entä siten kaikista tärkein eli opiskelijaelämä? Kaikkea opiskelijaelämää johtaa SRC:n presidentti, hallituksensa kanssa. Tämän 16 henkilön porukan vastuulla olemme myös me vaihtarit. Presidentiksi pääsyä kuulemma helpottaa, jos kännykän tunnusmusiikkina soi valtapuolueen tunnuslaulu, sillä valtio on yliopiston suurin rahoittaja. Helmikuun opiskelijaelämä kulminoitui fuksijuhlaan, joka pidettiin yliopiston ruokasalissa. Tosin koska osa opiskelijoista on vasta 16-vuotiaita, muistutti meno enemmän teinidiskoja kuin opiskelijabileitä. Muuten opiskelijaelämä ei ole ainakaan vielä lähtenyt käyntiin. Täällä vain ollaan ja odotellaan lukukauden käynnistymistä Lämpimin terveisin, Elina Lapinoja 10 11

7 Människor kyrkor: ett-noll Text och bild: Jens Finnäs Och den rätta raden i sommarens resebingo är: 2 veckor, 160 euro, 20 nya vänner. Resande? Är det inte ofta handen på hjärtat nu ganska så trist? Eller njuter du verkligen av att gå runt i en stad och fotografera gamla hus och kyrkor? Utländska turister vallfärdar till Helsingfors för att se på Sibeliusmonumentet, medan hälften av oss som bor här knappt känner till att det existerar. Varför? För att vi vet bättre än att tro att det är intressant. Det jag försöker säga är att traditionell stadsturism är överskattad. Låt mig ta ett exempel Eifeltornet, ett av de mäktigaste byggnadsverken i Europa. Att besöka Eifeltornet tar ungefär två timmar, inklusive köande, trappvandrande och obligatoriskt fotande när man nått toppen. Nu vågar jag påstå att samma två timmar alla gånger är billigare, intressantare och mera minnesvärda om du istället för att trängas med andra turister tillbringade tiden på ett närliggande kafé för att lära känna en slumpvis vald fransos. Min poäng: människor är intressantare än byggnader. Ergo: res för att träffa människor, inte för att se på byggnader. För alla er som kommit till den här insikten, eller kan tänka er att göra det, ska jag nu rekommendera ett billigt, roligt och annorlunda sätt att resa på Aegees sommaruniversitet. Aegee är en europeisk studentorganisation. Organisationens kanske främsta aktivitet är att den ordnar så kallade sommaruniversitet för europeiska studerande. Egentligen är namnet sommaruniversitet lite missvisande. Det handlar (med undantag för en del språkkurser) inte om att sitta i någon skol- Ukrainska gränsen Undertecknad tog chansen att pissa på Ukraina när chansen en gång gavs. Passet behövdes inte till någonting annat än poseringen. Den flygande fransosen. Resans högsta adrenalin dos uppnåddes under glidflygningen i detta plan. bänk, utan att under ett en till två veckors läger lära känna andra studenter och ägna sig åt olika aktiviteter. Lägren ordnas av lokala Aegee-föreningar runtom i Europa. Av studenter, för studenter med andra ord. Själv deltog jag i augusti i fjol i ett en vecka långt vandringsläger i sydöstra Polen. Vi var en grupp på omkring femton studenter från olika delar av Europa. På dagarna gjorde vi vandringar i Bieszczadybergen, på kvällarna ordnade arrangörerna diverse program. det är att träffa nya människor och hur fantastiskt det är att vänner från hela Europa när man i framtiden ska resa. Men eftersom ni kan räkna ut det själva tänker jag skippa den delen. Allt jag har att säga är att det verkligen lönar sig för dig att överväga ett sommaruniversitet om du vill resa i sommar. För förutsatt att du inte är en riktigt inbiten arkitekturnörd så är jag rätt övertygad om att du också tycker att människor är intressantare än kyrkor. o Upplevelsen påminde en hel del om den man hade i lågstadiet när man deltog i diverse sommarläger. Sorglöst, barnsligt och väldigt mycket lek eller team building som det tydligen heter när man är vuxen. Speciellt märkvärdigt var inte programmet, men det var inte heller meningen, hela poängen var trots allt att lära känna de andra deltagarna. På hittar du mer info om sommaruniversiteten (Summer University) och Aegee. Ansökningarna görs under senare delen av våren. Du kan också gå med och arrangera ett sommaruniversitet i Finland. Här kunde jag rada upp klichéer om hur roligt 12 13

8 Vannomatta paras Teksti: Katariina Köykkä Hävettää muistella, mitä aikanaan olen puhunut Helsingistä ja helsinkiläisistä. Helsinki on liian iso, siellä on vaan rumaa asvalttiviidakkoa, ihmiset kulkevat nenä pystyssä ja luulevat olevansa kaikkia parempia, koska ovat helsinkiläisiä. Kuitenkin nyt, muutamaa vuotta myöhemmin asun itse Helsingissä, olen virallisesti helsinkiläinen ja tuollaiset kommentit saavat vereni kiehumaan. Miten tähän on tultu? Varhaiset käsitykseni Helsingistä perustuivat päivän visiitteihin ja ohikulkumatkoihin: luokkaretki Linnanmäelle ja Fazerin tehtaalle, matka Hartwall Areenalle katsomaan Amerikasta tänne kannettua jääshow ta, odottelu Helsinki-Vantaan lentokentällä ennen lentoa Kreikkaan rantalomalle. Mitä tällaisilla reissuilla oppii Helsingistä? Kaasuttaessa moottoritietä pitkin muutaman rampin kautta jättimäiselle parkkipaikalle tuskin pääsee nauttimaan niistä Helsingin parhaista näkymistä. Käsitykseni Helsingin keskustasta perustui pitkään ala-asteen luokkaretken aikana Forumissa vietettyyn muutamaan tuntiin. Mieleen jäi kuva jättimäisestä, sekavasta kaupungista. Siihen aikaanhan Vaasa oli mielestäni iso kaupunki ja Rewell Center mahtava ostoskeskus. Oma hämmennys ja epävarmuus sai kaupungin ja sen mahdollisuudet tuntevat, itsevarmasti paikasta toiseen liikkuvat helsinkiläiset vaikuttamaan ylimielisiltä. Sainkin viettää pitkän aikaa vaalien näitä käsityksiäni, sillä yläasteelle siirtymisen jälkeen koulun retket loppuivat, enkä ollu juuri missään kosketuksissa pääkaupunkiseutuun. Imelää kyllä, vuosia myöhemmin rakkaus helsinkiläiseen sai minut lopulta rakastumaan myös Helsinkiin. Lukio-opinnot olivat lopuillaan ja jatkosuunnitelmien tekeminen alkoi olla ajankohtaista. Muistan kironneeni kurjaa kohtaloani loputtomiin: nyt sitten olen pakon edessä hakemassa opiskelupaikkaa kaupungista, jonne en ikinä aikonut muuttaa, missä on kalleimmat vuokrat ja pääsykokeissa korkeimmat pisterajat. Ja ihan vaan miehen takia. Viimeisen lukiovuoteni aikana tein lukemattomia viikonloppumatkoja Helsinkiin. Poikaystävän asunto toimi tukikohtana, josta hiljalleen aloin ulottamaan tutkimusretkiäni yhä pidemmälle. Matkailijalipun ja reittioppaan ohjeiden avulla matkasin itselleni tuntemattomiinkin kohteisiin, ja vaikka edelleen saatoin eksyä matkalla Rautatientorilta Kamppiin, alkoi käsitykseni Helsingistä muuttua. Pinnallisten ihmisten asuttaman jättimäisen sokkelon sijaan Helsinki alkoi näyttäytyä minulle isona aarresaarena, josta löytyi loputtomasti kaikenlaista upeaa kun vain osasi etsiä. Ihailin junan ikkunasta näkyvää Kallion kirkon tornia, fiilistelin Eiran hienostuneisuutta ja söin ensimmäistä kertaa elämässäni Ben&Jerry s -jäätelöä. Kun sitten heinäkuisena aamuna Tikkurilan asemalla junaa Pohjanmaalle odotellessani sain puhelimen välityksellä tietää, että olin saanut opiskelupaikan Helsingistä olin onneni kukkuloilla. Kuukautta myöhemmin muuttoauton pysäköidessä kerrostalon pihaan, seisoskellessani kivimiesten alla odottamassa ensitapaamista uusien opiskelukavereideni kanssa ja käyttäessäni matkakorttia ensimmäistä kertaa tunsin olevani kotona. Minusta oli tullut helsinkiläinen. Vaikka Helsinki on nykyään minulle koti, en usko että tulen koskaan hengaamaan steissillä tai kulkemaan sporalla. Osakunta on osaltaan toiminut hienona liiallisen helsinkiläistymisen ehkäisijänä. Kuluneen puolen vuoden aikana olen saanut ottaa takaisin runsaasti lausuntoja suhteestani pohjalaisuuteen. Pohjanmaalla majaillessani jussipaidat, etenkin liitettynä siihen yhteen tiettyyn bändiin, saivat ihokarvani nousemaan pystyyn. En ollut erityisen innostunut korostamaan taustaani enkä ollenkaan harmissani siitä, etten osaa murretta. Lukioikäisenä en varmasti olisi voinut uskoa sanovani joskus, että tuntuu, että pohjanmaalaisten kanssa on vain jotenkin helpompi tulla toimeen. Niin se vain kuitenkin tuntuu olevan - sama kotiseutu on täällä Helsingissä uskomattoman vahva yhdistävä tekijä. Pohjanmaalla asuessani suorastaan typeränä pitämäni pohjalaishuumorin viljeleminen ja jussipaitaan pukeutuminen tuntuu osakunnalla käsittämättömän hauskalta ja ennen kaikkea luontevalta. Muistan ala-astelaisena pitäneeni mummoni tekemää kansallispukua yhtenä naurettavimmista vaatteista, mitä olin ikinä nähnyt - nyt haaveilen sellaisen teettämisestä itselleni parttenkoliaasia varten. Tällä hetkellä helsinkiläisyys on minulle sitä, etten voisi kuvitellakaan muuttavani pois täältä, vaikka monet asiat puhuvatkin muiden Suomen kaupunkien puolesta. Jossain muualla voisin asua keskustassa samalla vuokralla, jota tällä hetkellä maksan soluasunnosta Helsingin perukoilla. Jossain muualla voisin kävellä luennoille viidessä minuutissa, täällä matkaan yliopistolle 20 minuutia metrolla. Tällaiset epämukavuudet tekee omalla kohdallani siedettäviksi kuitenkin lukemattomien pienten ja suurten asioiden muodostama kokonaisuus, jota voisi ehkä kutsua Helsingin tunnelmaksi. Siihen kuuluu esimerkiksi pienet liput vanhojen raitiovaunujen katoilla kesäisin, lukemattomat kauniit rakennukset, myyjät Hakaniemen torilla, luennot yliopiston päärakennuksen vanhalla puolella, loputtomien portaiden kiipeäminen osakunnan tiloihin viidenteen kerrokseen - kaikki sellaiset asiat, joista on tullut minulle erityisen rakkaita, ja joita en tällä hetkellä vaihtaisi pois mistään hinnasta. Toisaalta, niin kuin minun olisi pitänyt kai jo oppia, vannomatta paras. o 14 15

9 Matkalla vaatimattomaan rauhaan Teksti ja kuvat: Otto Kronqvist Amazing snorkeling, boat trips to the surrounding 7 other islands, relaxing, fishing, spare gun fishing, cocktailing, hammocking, chilling, beaching, laughing, coconuting, badmingtoning, sunrising, sunseting, gaming, no thinking and more ing... Vietin varsin kyseenalaisen uudenvuoden aaton rantakaupunki Sihanoukvillessä Etelä-Kambodžassa, jota loputtomiin neonvaloihin ja rehottavaan prostituution kyllästyneet travellerit nimittävät Sinvilleksi. Maattuani uuden vuosikymmenen kaksi ensimmäistä päivää sairaana rupuisessa hostellihuoneessa kylpien omassa hiessäni, teki mieleni haistella hiukan raikkaampia tuulia. Ei liene ihme, että rannalla vastaan tulleen skidin käteeni lyömä flyer - jossa puhuttiin Olin selkeästi ainut jos jonkinlaisista renlänkkäri koko kylässä, noista aktiviteeteista eikä khmerin kielen - kosketti jotain sytaidoissani ollut juuri vällä sisimmässäni. Päätin tietty pakakehumista. ta rinkkani ja suunnistaa kohti Koh Sdachia, Kuninkaan saarta, josta kuulema kyyti flyerin mainostamalle Ko Totangille oli järjestettävissä. Edellä mainitulle saarelle pääsi Sihanoukvillestä pikaveneellä, jonka jokikäyttöön veneen suunnitelleet laivainsinöörit olisivat olleet kauhuissaan sen nykyisestä käyttötavasta. Tämä siis siinä tapauksessa, että kyseiset kaverit ovat vielä elossa todistaakseen luomuksensa käytön avomerta kyntävänä rahti- ja matkustuslaivana

10 Vierailulla Kuninkaan saarella Kuten Kaakkois-Aasiassa yleensä, järjestyi kyyti kaikenlaisen sähläyksen jälkeen yllättävänkin mukavasti. Vain muutama tunti lähtöni jälkeen asetin jalkani Koh Sdachin kamaralle. Ensimmäinen tehtäväni oli löytää puhelin ja soittaa flyerissa lukeneeseen numeroon kyydin järjestämiseksi. Tämä näytti olevan helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka keskellä saarta jökötti ihka oikea puhelinmasto, olin selkeästi ainut länkkäri koko kylässä, eikä khmerin kielen taidoissani ollut juuri kehumista. Satamassa tapaamani, hämmästyttävän sujuvaa englantia puhuva, Ma:ksi esittäytynyt nuorukainen kuitenkin onnistui hankkimaan minulle uutuuttaan kiiltävän nokialaisen, jolla otin yhtey- den Ko Totangille. Soitto paljasti, että laskuvesi oli saarelta lähtemiseen liian matalalla. Lisäksi ääni langan toisessa päässä totesi auringon olevan jo laskemassa ja merenkäynnin olevan aika hurjaa. Tilanne oli vaikea. Saaren ainoa hotelli oli ilmeisesti illalla järjestettävien häiden vuoksi tupaten täynnä ja kaikki merkit viittasivat siihen, että edessä oli jälleen yö riippumatossa sääskiverkko peittonani. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, joten heittäydyin juttusille satamassa hengailleiden herrojen kanssa. Minulle tarjottiin kyytiä pikkuruisella veneellä varsin suolaiseen 400 bahtin, eli noin yhdeksän euron hintaan. Hetken harkinnan jälkeen suostuin tarjoukseen ja läksimme matkaan. Aallot pärskivät suolavettä pinnasängyn kokoiseen veneeseen sen kiitäessä aallokkojen halki, mutta viimein, pimeyden jo vallitessa saavuimme Ko Totangin kotikutoisen satamalaiturin päähän. Saapuminen pieneen paratiisiin Yrittäessäni ponnistaa veneestä laiturille olin vähällä pudottaa rinkkani mereen. Kovan pinnistyksen tuloksena sain kuitenkin itseni kammettua laiturille. Hyvästelin veneenkuljettajan ja lähdin haparoimaan eteenpäin. Pian pimeydestä ilmestyi hahmo taskulamppu kädessään. Hyväntuulisesti naurava mies oli Karim, majatalon isäntä, jonka kanssa olin puhunut aiemmin puhelimessa. Karim ojensi minullekin taskulampun ja johdatti minut majatalon päärakennukselle, jossa hänen vaimonsa Ariane, oli valmistanut meille herkullisen illallisen. Karim, Ariane ja heidän kultainen noutajansa Nomad olivat todellisia travellereita. Reissattuaan vuosikausia ympäri palloa, he pari vuotta aikaisemmin olivat päättäneet asettua hetkeksi aloilleen voidakseen toteuttaa haaveensa; oman majatalonsa pystyttämisen rauhaisaan ja kauniiseen paikkaan. Rauhaisa Ko Totang totta tosiaan olikin. Saaren ympärikävely kesti kuulema hitaimmillakin korkeintaan tunnin ja asukkaita oli kymmenkunta. Sveitsiläispariskunta oli rakentanut yhdessä paikallisten työntekijöidensä, Solin, Srainin ja Kayn kanssa päärakennuksen, muutaman vaatimattoman bungalowin, suihkurakennuksen sekä suomalaista makua miellyttävän kuivahuussin. Juoksevaa vettä tai sähköä ei luonnollisestikaan ollut, mutta kuin ihmeen kautta ratkaisu oli keksitty kaikkeen. Lamput toimivat aurinkoenergialla ja sadevettä oli kylliksi käsien pesemiseen ja suihkun ottamiseen silloin tällöin. Vaatimatonta ylellisyyttä Seuraavat päivät kuluivat pääosin riippumatossa. Karimin työskennellessä Srainin ja Kayn kanssa uuden bungalowin pystyttämiseksi ja Arianen puuhaillessa puutarhassa Solin kanssa, otin asiakseni tehdä sitä, mitä niin ikään teen ollessani yksin Äkäslompolon mökillämme; annoin jokaisen solun kehossani levätä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Muita vieraita ei ollut, joten päivisin seuranani oli musiikki ja kirjat. Sveitsiläispariskunta oli rakentanut muutaman vaatimattoman bungalowin, suihkurakennuksen sekä suomalaista makua miellyttävän kuivahuussin. Jos tunsin oloni kovin energiseksi, tein lyhyitä patikkamatkoja saaren vehreään keskiosaan tai suuntasin snorklaamaan ällistyttävien korallien keskelle. Menopelinä merelle toimi ruumisarkulta näyttävä ja erittäin vaikeasti ohjattava kanootti. Iltaisin pelasimme Karimin kanssa shakkia tai nautimme Arianen kanssa lasin moottoriöljyltä maistuvaa, mutta mieltä lämmittävää punaviiniä keskustelun lomassa. Lentoni oli määrä lähteä Bangkokista kolmen vuorokauden kuluttua, ja matkaa oli taitettavana runsain mitoin. Tunteeni olivat ristiriitaiset. En olisi millään halunnut lähteä, mutta toisaalta olin tyytyväinen siihen, että olin saanut viettää niinkin monta kaunista päivää henkilökohtaisella paratiisisaarellani. Minulla oli vahva tunne siitä, että tulisin vielä joskus takaisin; tai ainakin paluun ajatteleminen helpotti lähtemistä edes piirun verran. Huokaisin ja heitin jälleen rinkan selkääni. Hyppäsin pariskunnan piskuiseen veneeseen ja aloitin matkani kohti kylmää ja pimeää koti-suomea. Päätin olla katsomatta kertaakaan taakseni. o Hei, mäkin haluun tonne! Sihanoukville sijaitsee noin kuuden tunnin linjaautomatkan päässä Kambodžan pääkaupungista Phnom Phenistä lounaaseen. Turistien suosimaan rantakaupunkiin kulkee useita linjaautoja päivittäin. Sihanoukvillen keskustasta järkevintä on ottaa skootteritaksi satamaan, josta Koh Sdachille kulkee pikavene Royal. Saaren väki asioi päivittäin Ko Totangilla, joten hyvässä lykyssä voit saada kyydin ilmaiseksi. nomadslandcambodia@hotmail.com Facebookissa: Nomads Land Cambodia 18 19

11 Hemavan Student Ski 2010 Teksti ja kuvat: Anna-Riikka Nummi, Anni Peljo Luminen talvi yllätti myös Helsingissä ja herätti laskuhimon. Lopulta Paloheinän pulkkamäkeen kyllästyneinä päätimme ylittää niin omat kuin maa- ja valtakunnalliset rajamme ja hyppäsimme oululaisopiskelijoiden matkaan kohti Ruotsin Hemavania. Oulun Ystävällinen Kaunohiihtoseura tekee vuosittain matkan noin Kemin korkeudella, lähellä Norjan rajaa sijaitsevaan Hemavanin laskettelukeskukseen. Tämä jetset-tyylisen Åren varjoon jäävä sopulien temmellyskenttä herää kerran vuodessa eloon Student Skin aikaan, jolloin kymmenet bussilastilliset ruotsalaisopiskelijoita valloittaa rinteet. Tällä kertaa mukana olimme myös me. Hurmaavien kylien kautta tuntureille Matka Helsingistä Hemavaniin oli verrattavissa matkaan pitkin Trans-Siperian rataa. Santa Claus Express-pikajuna siivitti meidät Ouluun, josta matka jatkui linja-autolla Tornion kautta Ruotsiin. Yhdentoista tunnin bussimatkan aikana ehdimme ihailla näkymiä Haaparannan Ikeasta rajaseudun potkukelkkakyliin ja tunturimaisemiin. Erityisesti mieliimme jäi Arvidjaur, Norrbottens charmigaste kommun, jossa pysähdyimme niin meno- kuin tulomatkalla. Majoitus Hemavanissa tapahtui Fjällcenterissä matkustajakotityyppisissä olosuhteissa. Paikka toi mieleen ala-asteen leirikoulut ohuine patjoineen ja joka puolelle levittäytyvineen sipsinmuruineen. Keittiö oli kuitenkin paremmin varusteltu kuin opiskelijakeittiö keskimäärin ja kun ikkunoistakaan ei pahemmin vetänyt, ei hinta-laatu-suhteesta voinut valittaa. Fjällcenter tarjosi myös noutopöytäaamiaista (à 65 kr) ja lounasta (à 99kr), joista itse testasimme vain ensimmäisen. Hyvää oli. Muuten elimme frutti di ICA - spagetilla, rieskalla ja filmjölkillä. Loputtomia rinteitä ja lupsakkaa afterskitä Laskettavaa Hemavanissa riittää Levi-Ylläs- Simpsiön kasvateille. Huippuhissi hilaa hiihtäjät noin 1300 metrin korkeuteen, tosin ihan huipulle asti ei tällä kertaa päässyt lumenpuutteen vuoksi. Alempana lunta toki riitti hautautumiseen asti, minkä saimme omakohtaisestikin kokea. Rinneprofiili on loivempi kuin Suomen tuntureilla ja rinteiden vaikeustasot on merkitty ruotsalaisen kiltisti; musta vastasi Suomen punaista. Ero varsinaisten rinteiden ja niiden ulkopuolisten alueiden välillä oli lumeen piirretty viiva, kiitos minimaalisten opasteiden. Toisaalta vaivaiskoivukinoksissa surffailu avasi uusia ulottuvuuksia lautailuun. Pelkästään Hemavaniin ei laskijan tarvitse tyytyä, sillä samalla hissilipulla pääsee kokemaan myös läheisen Tärnabyn rinteet. Ilmainen bussi sukkuloi suoraan Tärnabyn sydämeen, kylän oman tytön Anja Personin mukaan nimetyn Anjaliftenin juurelle. Hemavaniin verrattuna Tärnaby on aavistuksen verran pienempi, mutta kotoisampi. Huipun tuulista nauttimaan vie lähes nähtävyydeksi luokiteltava kaksipaikkainen retro-tyylinen tuolihissi. Ruotsissa panostetaan afterskihin. Hissit suljetaan jo neljältä jotta kansa pääsee nauttimaan folköölinsä ennen bastua. Hemavanin place to be on Fjällhotellin baari, jossa laudan voi jättää narikkaan ja tanssia monoissa coverbändin tahtiin. Rohkeimmat kokeilevat yleisösurffausta. Bileet ovat ohi kuudelta, jolloin vetäydytään mökkeihin valmistautumaan iltaan. Student Skin aktiviteetit eivät rajoittuneet vain juhlintaan. Tarjolla oli myös ilmainen hiihtoklinikka laskutyylin hiontaan. Klinikalla pääsi oman lautansa lisäksi tutustui myös ruotsalaisiin las- kijoihin. Mikäs olisikaan sen mukavampaa kuin yrittää saada selvää riikinruotsista 700 metrissä, auringosta kimaltavien kinosten keskellä. Paluumatka sujui oululaisen lupsakkaasti, sillä VR jousti makuuvaunujunailuissa ja tilausbussi poimi kyytiin myös suihkuun jääneet tieteenharjoittajat. Ruotsalainen laskumeno oli kokemisen arvoinen huolimatta pitkästä matkustusajasta. Mieleen jäi myös Oulun Koulun afterski lähietäisyydeltä seurattuna. o Kiitämme: - Ruotsia, ruotsalaisia ja ruotsalaisuutta - kermakaakaota - paluumatkan poroa Moitimme: - helposti irtoavia kiukaita - liian mukaansa tempaavia tuulia - aikaisin sulkeutuvia hissejä 20 21

12 Rovaniemi - If you make it there, you make it anywhere By Jakob Schreier We were at the end of the world. For us, that is Alfredo, Phillip and me, the end of the world was Vardø, the most eastern town of Norway, located on a small island above Russia. I can t help you boys, I can t help you! - the guy in the train knew it, he knew it best. He was in his fifties, had snot dripping from his nose into his full beard and kept on offering us a bottle of unidentifiable brown booze. On his way from Helsinki back home to Pori he was searching the train for beautiful girls, as he told us, but he couldn t quite understand why someone would possibly want to travel to the Arctic sea in early January. It happens he eventually resigned, took a big gulp out of his bottle, offered it to us and concluded one more time: I can t help you boys, I can t help you. This took place on the train from Helsinki to Rovaniemi. Five days and several bus rides later, plus about 1500 km further north, we saw that he was right. He couldn t help us, apparently no one could. We were at the end of the world. For us, that is Alfredo, Phillip and me, the end of the world was Vardø, the most eastern town of Norway, located on a small island above Russia. Vardø looked interesting on Google Maps and we wondered how it would be like to drink a beer in a bar at the end of the world. But when we actually arrived at the bar in Vardø, it sold wine only, red or white. We took the red one. It s not the end, it s the beginning of the world, the lady in the bar explained. However there was no ship or bus leaving, at 8 o clock at Friday evening. We had to be in Hel- sinki on sunday and therefore reach Rovaniemi on saturday. In Rovaniemi we could sleep at the place of a friend of a friend, but the only bus to Finland during the whole weekend left 150km far away in Tana Bru at 3:30 in the morning. So there we were, three guys trying to hitch-hike 650 km, starting on an island. Vardø Vadsø We came to Vardø by ship, but the island is connected to mainland by a two kilometre tunnel underneath the sea. During two hours of standing under a street light at the beginning of that very tunnel, we saw about ten cars, none of the drivers even smiled at us. The wind blew snowflakes like stitches to our faces and we felt our bodies getting colder every minute. All the talking was about if we should knock on a door and ask for shelter, try if the church is still open or just sleep outside in our sleeping bags. We decided to do nothing and keep on trying. Finally a red van stopped. Helge was picking up his wife from the airport in Vadsø, which is about half way to Tana Bru. He worked for the military, which is still running a huge radar station in Vardø to look after Russia from time to time. He told us about the differences between Finnish and Norwegian architecture as we were speeding over vast plains of nothing. No rocks, no trees, no plants. Everything we saw in the light cones of the headlights was white. An hour later we were standing in the middle of Vadsø and felt quite confident. We had made half of the way, five hours left to get to Tana Bru and Vadsø seemed at least something like civilised. There was quite a lot of traffic and a small kiosk was not only open, but also included a beautiful girl who sold hot coffee. She also gave us a piece of cardboard on which she wrote Tana Bru in thick letters and drew a little heart. At least we had the sympathy of the girls. After a few minutes Leila, a even more beautiful girl in about our age, stopped her car asked us straight away, if we wanted to sleep at her place. She was worried about us and said she would take us to Tana Bru herself if she wouldn t have to get up early the next day. Still hoping to make it to the bus, we denied her offer and only took the directions to her house about one and half kilometre away. We lost our confidence one our later, not because the kiosk had closed, but because we realised that the cars passing by are always the same. Bored people were driving their cars in circles around Vadsø. Most of them where driving alone, but in three of those cars, all the teenagers and youngsters of Vadsø were spending their Friday evening, wasted like hell. From time to time they stopped, The wind blew snowflakes like stitches to our faces and we felt our bodies getting colder every minute. All the talking was about if we should knock on a door and ask for shelter, try if the church is still open or just sleep outside in our sleeping bags. slurred something in Norwegian and laughed at us. We didn t care, two days later we would be in Helsinki, while they would still be stuck in Vadsø. But as their visits became more frequent and their slurring became more mocking, these kids got scary. They had nothing to do and were probably looking for a toy. Earlier we had seen them chasing a reindeer, which seemed to be lost in the middle of town. Since we had no interest in becoming a toy and longed for a hot cup of tee and the possibility of a warm bed, we decided to give up the 3:30 bus and head to Leila s place

13 On the way we met the reindeer. It decided to spend the rest of the night undisturbed on a cemetery. Walking up a hill, we saw cars of the youngsters driving slowly through small streets. They were looking for us. Seeing three backpackers trying to hitch-hike in the middle of the night must certainly be a highlight in a teenage life in Vadsø and now they feared they had already missed it. Halfway to Leila s place, one of the cars found us, stopped, let the engine roar and speeded up. Just like the reindeer we had to jump into a pile of snow aside the street and even though they drove away we decided to continue our walk over a field and a small river which was fortunately frozen. In the moment we rang Leila s doorbell, they found us for the second time. When Leila opened they resigned and drove off. A sledge was bound to the back of the car with a rope... Vadsø Rovaniemi Seeing three backpackers trying to hitch-hike in the middle of the night must certainly be a highlight in a teenage life in Vadsø and now they feared they had already missed it. Next morning at half past seven, when the sky was painted all red, we were standing on the road to Vadsø again. Leila had provided us tea, Norwegian caramel cheese and a couch to sleep on, but we had a long way to go, so we got up early. However, it was saturday morning so there were no cars. Walking along the road, trying to find the best spot for hitch-hiking we saw a car standing in front of a house with its engine running. After half an hour the driver showed up and told us he was going into the other direction. Yet he recom- mended the parking lot in front of the big supermarket at the end of the town for hitch-hiking. Indeed, the first people were already doing their saturday shopping, yet none of them were going to Vadsø and the kiosk in front of the supermarket was out of coffee. We spent the most desperate and coldest three hours of the whole trip, before finally a man with his son in a very small Volkswagen stopped. We squeezed onto the two seats in the back with our backpacks. He said he would take us about 50 km towards Tana Bru, but when he heard that we had to go to Rovaniemi he offered to take us all the way to Tana Bru and then insisted on driving us all the way to the Finnish border in Nuorgam. I m from Finnmark, I don t know what stress is, he stated. The fellow said that we would only have to change to a bigger car. So he stopped at the garage where he was apparently working and made a change into a brand new Toyota Prius hybrid car. The rest of the trip we spent watching the display that showed which of the two different drive mechanisms was advancing us towards Nuorgam. Back in Finland we felt a little bit like home. We bought a bottle of wine for our driver from the big Alko and trusted in the goodwill of Finnish drivers. The only problem was that there were only Norwegians, who came to Nuorgam to buy cheap Finnish alcohol and then went back. After 20 minutes we saw the first Finnish car and it actually stopped. The man didn t speak any English but he agreed to take us to Utsjoki. In broken Finnish we explained him who we were and where we were going. He told us he was a Sami, that his parents were no poromies but metsämies and that he worked in a home for the elderly. We were proud as punch for understanding that. That half an hour conversation was worth four months of Finnish lectures. When we arrived in Utsjoki it was about two o clock. We realised that we had only made the first 150 of 450 km to go and started to like the idea of knocking on a strangers house somewhere behind Ivalo. Maybe we would make friends. But before we finished our first coffee at the gas station, two guys stepped out of a blue station wagon and said they could take us to Inari. They put all there bags from the rear seats to the trunk and we hopped in. The driver asked us after considerable time what the hell we would be doing in Inari. We had to smile to ourselves as we told him that it might sound hopeless, but that we were actually trying to get on to Rovaniemi. As he told us he was going to Rovaniemi himself and after making sure he was not joking, each of us entered a state which apparently is called a natural high. That feeling didn t leave us for the rest of the day. The guy was 45 years old, had grown up in Utsjoki and lived in Rovaniemi. We told him that we studied in Helsinki and that we wanted to make a trip to the end of the world, that we had slept in cottage in Inari, that we took a bus to Vadsø, that we slept there at the place of an Austrian couchsurfer, that we took a ship from Vadsø via Kirkenes to Vardø, that we had a sauna on that ship and that the sunset without sun was one of the most beautiful things we had ever seen. He then talked to his companion who didn t speak The man didn t speak any English but he agreed to take us to Utsjoki. He told us he was a Sami, that his parents were no poromies but metsämies and that he worked in a home for the elderly. We were proud as punch for understanding that. English while we listened to Finnish songs on the Radio and enjoyed our happiness for six hours. Driving down south we were chasing the sunset and even though we missed seeing the sun itself, the horizon kept red during the the whole drive of 450 km. Rovaniemi New York When we arrived in Rovaniemi it was no longer the sun that brightened the sky, but the city lights. We drove past the Jätkänkynttilä bridge and saw more lights than we had seen whole week. Jay-Z was rapping about New York in the radio with Alicia Keys singing Concrete jungle where dreams are made of. There s nothing you cant do, now you re in New York. That was when we knew that we were in New York. We made it. We couldn t imagine any city being any bigger, brighter, better or more beautiful than Rovaniemi. o 24 25

14 VIESTI LAHDEN TAKAA Teksti: Tarmo Puolokainen, EÜS:in stippe PPO:ssa keväällä 2010 Käännös ja huomautukset: Jenni Kavén, PPO:n stippe EÜS:issä keväällä 2006 Vanhin ystävyysjärjestö Eesti Üliõpilaste Selts 140-vuotisine historioineen sekä lähes 900 jäsenineen ympäri maailmaa on koskettanut jokaista virolaista ainakin jollakin tapaa. Keski-ikäiset muistavat, kuinka Seltsin jäsenet antoivat oman panoksensa Viron valtion uudelleen itsenäistymiseen 1980-luvun lopulla, nuoremmilla on sen sijaan mielessään hauska kuva viidennen luokan historiankirjasta, jossa iloiset EÜS:iläiset ovat vuonna 1884 matkalla Otepäähän vihkimään käyttöön sinimustavalkoista lippuaan, josta Viron valtion itsenäistyessä tuli Viron tasavallan lippu. Ylioppilasvaltio kasvattaa ministerismiehiä? Mikä ihme tämä EÜS nyt oikeastaan lopulta on ja miksi sillä on juuri tietynlainen asema Viron historiassa? Varmaa vastausta tähän kysymykseen ei ole: järjestö voidaan nimittäin määritellä yhtä monella tapaa, kuin Seltsillä on jäseniäkin. On niitä, jotka rinnastavat EÜS:in Johan Huizingan käsitteeseen homo ludens (leikkivä ihminen), jonka mukaan Seltsiä järjestönä voisi pitää pienenä valtiona, jossa noudatetaan omia sääntöjä ja tapoja. Kun valtiopelin säännöt hallitsee hyvin, oikeassa elämässä pärjää, vaikka hommat hoitelisi poikki-ja-pinoon -periaatteella! Päävirkailijoiden voi ajatella muodostavan tuon pienen tasavallan hallituksen (ehkäpä seltsiläisten joukossa on juuri siksi niin paljon valtiomiehiä.) Muut akateemiset opiskelijajärjestöt eli virolaiset osakunnat ovat ulkomaita, joiden kanssa vuoroin väännetään riidellen kättä, vuoroin kohdataan ystävällismielisissä jalkapallomatseissa. Jotkut näkevät Seltsissä ihmissuhdeverkoston, jonka jäsenet ovat kaikin puolin kytköksissä toisiinsa ja joka on ikuisesti olemassa seltsiläistä varten. Järjestö kun ei ole vain opiskelijajärjestö, vaan jäsenyys on elinikäinen: myös hautajaisissa kunniavartio valvoo jäsenen hautaan saattamista. Kokemuksia elävästä elämästä Selts on nuorelle miesopiskelijalle (kyllä, EÜS on miesjärjestö!) hyvä tilaisuus tutustua vanhempiin jäseniin, jotka ovat jo saavuttaneet paljon työelämässään ja joiden kokemusten selkäreppu on jo sen verran painava, että sieltä voi jakaa jo muillekin. Ja jos et opi itse, niin kyllä opetetaan joko keppiä tai porkkanaa tarjoamalla! Monille Selts on antanut paljon enemmän eväitä elämään kuin yliopisto. Fuksi kuuraa eli koristaa kun ruumid eli tilat ovat sotkuiset Kuva: Otto Kronqvist Lukuisat erilaiset säännöt, jotka sekoittavat pään hiljattain Seltsiin liittyneiltä, ovat vanhemmilla jäsenillä niin selkäytimessä. Niitä noudatetaan myös Seltsin ulkopuolella. Onneksi sääntöihin kuuluvat kuitenkin hyväntahtoisuus, rehellisyys ja herrasmiesmäinen käytös. Lisäksi oma varsinainen jäsenyys ja järjestön värinauha ja -lakki pitää ansaita. Kunnon fuksin (1) pitää näyttäytyä Seltsissä joka päivä, siivota taloa vähintään kaksi kertaa viikossa, laulaa yhdessä laulunjohtajan kanssa perinteisiä lauluja ja opetella Vanamees-nimisen henkilön (2) johdolla historiaa ja esitellä muita opiskelijajärjestöjä. Kun fuksi törppöilee, hän joutuu tietynlaisen kurinpitolautakunnan (3) eteen. Hän pääsee myös kuuntelemaan mielenkiintoisia esitelmiä, joita pitävät järjestön omat jäsenet niin sanotuissa puhekokouksissa sekä pelaamaan liikuntavastaavan järjestämää jalkapalloa, koripalloa tai salibandya järjestön värinkantajia eli civiksiä (4) vastaan. Kun fuksi on tehnyt kaikkea tätä aktiivisesti noin vuoden tai puolentoista ajan, eräänä hetkenä hänen luokseen tulee akateeminen isä (5), joka johdattelee fuksin värinkantajien kokoukseen aikamiesten pariin, johon fuksit kylläkään eivät pääse. Tuolloin kokous onkin jo hyväksynyt fuksin täysjäseneksi ja saamaan Seltsin värit

15 Kylään! Jotta ymmärtäisit itsekin paremmin, mitä kummajaisia seltsiläiset oikein ovat ja millaisessa maagisessa talossa Seltsin puoliksi suljettuja tapahtumia järjestetään, kannattaa yksinkertaisesti osallistua Seltsin 140. vuosijuhlan viettoon huhtikuuta Tartossa, EÜS:in talossa. o 1. käänt. huom: viroksi noorliige tai lihtliige eli nuori jäsen, ei täysjäsen 2. käänt. huom: Vanamees on Seltsin virkailija, joka on vastuussa järjestön sisäisen toiminnan sujuvuudesta. Kyseessä on fuksimajurin, kuraattorin, puhiksen, historianopettajan ja ties minkä muun risteytys. Vanha kääpä (ei kuitenkaan biologisessa mielessä), jota muut kuuntelevat. Johtaa olutpöytää. 3. käänt. huom: viroksi Omavaheline kohus (O/K) 4. käänt. huom. viroksi tegevliige eli varsinainen jäsen / järjestön värit ja lakin eli tekkelin saanut jäsen. 5. fuksin itsensä valitsema tuutorihenkilö tai kummicivis, jolta voi koko fuksiajan kysellä neuvoja. Kuva: Jenni Sepponen 28 29

16 KELLONVETÄJÄ O FILMOHOLISTI Matka Sitä miätti, miksei voinu tyytyä vaan kotooseempaan ylioppineeren laitokseen. Pitikö olla tämmöönen fiini, enhän mä eres tykänny kaupungiista kirjoitin alkuinnostuksen laannuttua ja jännityksen alettua kesällä 2005 päästyäni Helsinkiin opiskelemaan. Yksinäisyys pelotti. Liityin osakuntaan samana syksynä ja aloin myös viihtyä sen tapahtumissa tiuhaan. Tuntui hassulta alkaa kulkea sen valtavan eduskuntatalon ohi lähes päivittäin ja seurata mikä mielenosoitus kulloinkin on käynnissä. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani Hesassa civikset näyttivät miten lyhentää matkaani osakunnalta junalle, jotta ehtisin juhlia vielä muutaman minuutin pidempään. Se reitti on nyt jäänyt musiikkitalon työmaan alle, mutta edelleen muistelen lämmöllä kuinka sain hieman pelottavalle reitille aina seuraa osakuntakavereista. Fuksivuoden jälkeen lähdinkin useimmiten osakunnalta vasta aamun sarastaessa, jos silloinkaan, ja säästin laihialaisena taksimaksuista ja yölipuista. Useimmille kanta-alueelta lähtöisin oleville osakuntalaisille opiskelun aloittaminen on Matka isolla ämmällä. Moni ei ole juuri nenäänsä pääkaupunkiin aikaisemmin pistänyt, ja vuodet kiitävät ohi huolestuttavaa vauhtia suurkaupungin melskeessä. Mutta kaupunkilaiset, jotka liittyvät osakuntaan, vasta matkalle pääsevätkin, mukaan kulttuuriin, jota me pohjalaishenkiset vaalimme. Totta puhuen osakunta se vasta itsellekin sellaista juuriylpeyttä kasvatti. Pelkällä historian lehtien havinalla osakunta ei kuitenkaan elä, vaan tärkeintä siellä on erilaisiin ihmisiin ja aloihin tutustuminen ja elämänpituiset ystävyyssuhteet. Uskallanpa väittää, että itse kotouduin kaupunkiin vasta kun kadulla alkoi tulla osakuntalaisia vastaan ja Manalassa sai aina keskustella innokkaasti vieraidenkin ihmisen kanssa. Pikkuveljeni kritisoi minulle tätä muka-pohjalaisuutta jota nykyään Duudsonit markkinoivat. Mietinkin pohjalaisuuden syvintä olemusta, sillä osittain veljeni oli oikeassa. Vähän turhankin paljon pohjalaisuudella trossataan. Kuitenkin kun mietin omaa sukuani, on se täynnä hiljaisesti, itseänsä kehumatta kovasti töitä tehneitä miehiä, ja onneksi myös omaa työtään arvostavia ja kehuvia naisia. Toivottavasti meissä nyky-pohjalaisissa yhdistyy tämä hiljainen ylpeys omasta työstä ja myös oman ittensä kehumisen taito. Sitä postmodernissa työelämässä tarvitaan! Osakuntalaisuudellakin kehtaa trossata ihan CV:ssä asti. Osakunnalla kannattaakin tehdä ittiänsä tykö, muutenkin kuin naimamielessä! Kevättä toivotellen, Etelä-Pohjalaisen osakunnan kellovetäjä 10 Trippi (1967) Ohjaus: Roger Corman Käsikirjoitus: Jack Nicholson Rooleissa: Peter Fonda, Susan Strasberg, Bruce Dern, Dennis Hopper, Salli Sachse Kun Jack Nicholson alkoi kirjoittaa Trippiä oman trippailunsa ja vaikean avioeronsa pohjalta, oli elokuvan työnimenä Lovely Sort Of Death. Niin, LSD oli 1960-luvun lopussa kuuma juttu, joten eipä ihme, että liberaalit, nuoret näyttelijät, ohjaajat ja käsikirjoittajat halusivat tehdä siitä elokuvia. Trippi on kuitenkin monella tapaa ensimmäinen asiaan syvällisesti vihkiytynyt elokuva. Tästä kertoo muun muassa se tosiasia, että Tripin valmistautumisprosessiin kuului luonnollisena osana tuotantoporukan kollektiivinen LSD-sessio. Juonellisesti elokuva ei tarjoa mitään kovinkaan päräyttävää. Peter Fonda näyttelee TV-aseman kaupallista johtajaa, Paulia, jonka itseoppinut guru-ystävä John (Bruce Dern) johdattaa psykedeeliseen hippimestaan. Lungin diilerin Maxin (Dennis Hopper) tarjoama LSD-pilleri vie Paulin pitkälle ja tajunnanräjäyttävälle matkalle mielen onkaloihin. Elokuvan suurin anti liittyykin sen visuaalisuuteen. Corman todella kokeilee rajojaan erilaisten filttereiden ja mielikuvituksellisten leikkausten avulla. Hän halusi elokuvan todella näyttävän tripiltä, joten mukana on myös hämäriä kääpiöitä, mustia ratsastajia ja erilaisia kristinuskon symboleita. Tripin kenties mielenkiintoisin kohtaus tapahtuu psykedeelisillä verhoiluilla ja karusellilla varustetussa huoneessa, jossa inkvisiittorin asuun pukeutunut Max ristikuulustelee Johnia hänen syyllisyydestään maailman synteihin. Kuulustelu päättyy Maxin ajan tyylille uskolliseen repliikkiin: I wish there was some hip way of telling you this, baby, but, ah... you re one with and part of an ever-expanding, loving, joyful, glorious, and harmonious universe. Elokuvantekijät halusivat varmistua siitä, ettei Trippiä pidettäisi liian LSD-myönteisenä ja siksi lisäsivät monotonisella äänellä luetun, hiukan kornin varoitustekstin elokuvan alkuun. Lisäksi loppukohtaukseen, jossa John puhuu seuraavana aamuna - LSD-höyryjen jo laimennuttua - rakkaudestaan koko maailmaa kohtaan, lisättiin Peter Fondan kuvan päälle tökerösti piirrettyä rikottua lasia viitteeksi huonosta tripistä. Vaikka Peter Fonda elokuvan trailerissa sanoo rehellisesti uskovansa, että he ovat juuri purkittaneet aikansa puhutuimman elokuvan, yhteiskunnallista kommentaaria Tripistä ei saa sitten millään. Kyseessä on ennen muuta matka 1960-luvun lopun huumepsykedeliaan ja siihen liittyvään estetiikkaan, eli huumeleffa sanan perustavanlaatuisimmassa merkityksessä. o 30 31

17 Värikästä valkoista Matkaruno -Minna Nurminen- -Viljami Vaasa- Levähdys värikkäässä huoneessa viisikulmaisessa katutason alapuolella alkuillan kirjavat hahmot liukkaat kynnykset ja liikennevalot jatkavat kisailuaan hei me istumme täällä päidemme yläpuolella kivijalkojen alapuolella huurteisten ikkunoiden hämärässä ja me katselemme ilman erityistä vieraiden ihmisten aikaa jalkateriä ne kiitävät ylämäkeen ilman erityistä määränpäätä kaikkialla on kuitenkin valkoista viimaista umihiutaleet ne viattoman valkoiset viisikulmaiset keveydellä kesytetyt putoilevat taas ilman erityistä päämäärää vain kai laskeutuakseen harmaiden takkien hartioille eripituiset askeleet ja ohikiitävät housunlahkeet tervehtivät toisiaan tyynesti kuvittelemme kasvonne keksimme tarinanne huutonne, hikkanne kylmänväreenne ja katseenne jotka kiertävät tiiliseiniä ja tyhjiä näyteikkunoita valkoisessa pölyssä alkuilta tummansininen katso miten tämä pyörivä pöly tänään tarttuu kuin itsestään läpinäkyvään särkyvään hetkeen häilyvään. 32 Taas istun junassa helvetin ahdistava tunnelma syy tähän selvä, on krapula Matka-aika mitataan tunneissa nyt jo kiertää mahassa vieruspaikan lapsiperhe huutaa kuorossa Eväät unohtui kotia ipodista loppu virta nämäkin melko klassisia mokia Olemme aikataulusta myöhässä ilmoittaa kuljettaja Jarrut ei toimi ja radalla jotain lunta Hikikarpalot tiivistyy otsalle henki haisee pahalle odotetaan vastaantuleva juna Koetan hieman nukkua sen katkaisee Tampereelta tuleva laivaporukka ne on tietysti humalassa Pian ollaan stadissa astun ulos Pasilassa ihana olla himassa 33

18 Vetoketju Henrikki Harju Voi paska! Mitä kävi? Vetskari jäi jumiin. Kääntyi jotenkin oudosti ja nyt tuota puseron kangasta juuttui tuonne väliin. Saatsä sen auki? Noh, saattasin tarvita apua, Heikki sanoi venkslatessaan. Ei tää aukea tästä asennosta. Pysähdytään kohta tankkaamaan. Avataan se sitten. Vastaus oli siis olemassa, eikä Heikin tarvitsisi pärjätä ongelmineen yksin. Takapenkillä Milka heräili vähän väliä, kysellen missä kohtaa ollaan ja yrittäen taas saada unta. Krapulassa oli vaikea nukkua, mikä pakotti Milkan ottamaan kyydin vastaan kuin miedon kauhukokemuksen. Luru, onko meillä vettä? Kaiva repusta. Siellä pitäisi olla. Milka löysi vesipullon, otti siitä pitkän kulauksen ja kurlasi. Eilisillasta oli jäänyt paskan maku suuhun. Siihen liittyviä muistikuvia Milka koetti vältellä kuin citykani ansasilmukkaa. Ahdistuksessaan hän kaivoi käsilaukustaan pienen minigrip-pussin ja pian tarkasteli lääkevalmistetta, joka makasi odottaen hänen kämmenensä kuopassa. Omituisen näköinen, kuin torpedo, Milka ajatteli, Miten ihmeessä saan tämän nieltyä?. Heikin verestävä katse näkyi takapenkille aurinkolipan peilistä. Piti odottaa. Luru ei saa tietää. Se haluaa, että lopettaisin korjaussarjat, rauhoittavat a i n a k i n, Milka ajatteli. Ahdistaa, ei olisi pitänyt innostua. Viatonta flirttiä se vain oli, en minä sillä mitään tarkoittanut. Onneksi Luru ei repinyt siltä poikaparalta kättä irti. Onneksi Heikki pelasti meidät kaikki. Hän ehti väliin. Voisitsä Heikki laittaa jonkun levyn soimaan? Milka kysyi. Hanskalokerossa on Lauri Tähkää ja Jimi Hendrixiä. Kumpi tahansa käy. Soitatko muuten vielä bassoa? Luru kysyi Heikiltä. En. Myin Presarini rahanpuutteeseen. Mites... oletko itsevielä mukana bändikuvioissa? Heikki virkkoi työntäessään Tuhannen riemua -levyn soittimeen. Olen, hankittiin itse asiassa uusi rumpali ihan vastikään. Demolle teen biisejä ja keikoillekin pitäisi -- Nyt tilaisuus koitti. Milka työnsi lääkevalmisteen suuhunsa. Kimpale tuntui valtavalta. Hän oli kerran nähnyt televisiosta, kun amerikkalainen näyttelijä tunki nyrkin suuhunsa. Pullovesi auttoi lääkkeen nielemistä, mutta kovaa piti vikistää: silmistä tirisi kyyneliä ja Milka pelkäsi tukehtuvansa jos olisi yskäissyt edes kerran. Tahmaisen valmisteen mentyä alas hän alkoi odottaa vaikutuksen alkamista. Täyden palvelun asema tuli näkyviin havumetsän takaa. Luru ajoi Fiatinsa vapaalle tankkauspisteelle. Mä haluun röökille, Milka sanoi. Mene tonne sivummalle, Luru ohjasi. Sä et saa polttaa tässä. Milka koski Heikin olkapäätä. Lähetkö seuraksi? No, Lurulla olisi tässä juttu kesken, että -- Lähe nyt vaan. Mä en viihdy yksin. Tuuli lempeästi. Milka ja Heikki hönkivät savua keuhkoistaan ja katsoivat toisiaan silmiin. Heikki tuumi Milkan puhtaiden hiusten näyttävän poikkeuksellisen kauniilta. Hän otti sauhut, puhaltaen ne ulos kärsimättömästi. Pitäisikö sanoa jotain, vai antautua virralle ja antaa Milkan puhua? Kumma, kun tuo pami ei toimi ollenkaan. Mun pitäisi olla rauhoittunut, mutta morkkis ei kadonnut minnekään. Otitsä rauhottavan tuolla autossa? Joo, sellaisen torpedonmuotoisen. Meinasin tukehtua, kun nielin sen. Nielit sen? Niin. Kui? Torpedonmuotoiset on peräpuikkoja. Ei niitä pidä niellä. Milka punastui ja antoi katseensa laskea varpaisiin. Ei pidä niellä. Voisikohan sen tabletin vielä oksentaa ulos ja käyttää oikein, vai ehtiköhän se jo liueta, hän pohti. Toisaalta siihen voisi tukehtua, mikä olisi noloa. Kuolla ABC:lle joita on kolmetoista tusinassa, kun yrittää saada kerran niellyn peräpuikon jälleen käytettäväksi. Vittu, näköjään pakko kestää maanantai kaikkine kauheuksineen, Milka päätteli. Kuule Milka. Tuntuuko sinusta yhtään oudolta se, että me ollaan tunnettu jo kolme vuotta eikä oikeastaan vieläkään tunneta toisiamme? Tuntuu. Olen aina... Mä tulen käymään huomenna. Älä kerro hänelle, Heikki sanoi osoittaen Lurua, joka asteli heitä kohti kolmioleivät käsissään ja iltapäivälehti kainalossaan. Ilta-Sanomat oli lopussa, Luru ilmoitti ja ojensi Milkalle Iltalehden. Tarvitko Heikki vielä apua tuon vetoketjun kanssa? Tuota miestä kohtaa elämänsä yllätys, Heikki ajatteli Lurun selvittäessä vetoketjua. Milka hymyili jännityksestä kihelmöiden. Joillekin ihmiselle matka ei merkitse mitään. Jollekin toiselle matka on muistutus, kuinka odottamaton on aina selän takana

19 36